Klara Wappen!

Tulin juuri kaupungilta parin päivän ruoka-aineksia mukanani. Tutut ja tuntemattomat toivottivat hyvää vappua, ja minä toivotin takaisin. Tein sen kohteliaisuudesta, sillä vappu ei minulle koskaan ollut merkityksellinen juhla, kuten ei myöskään juhannus. Molemmat ovat aikanaan olleet minulle työpäiviä, tietysti, mutta niiden pakonomainen ja periaatteellinen kytkeminen juopotteluun on etonut minua nuoresta asti. Siihenkin aikaan kun käytin alkoholia, puberteettinen minäni patisti minut vastavirtaan. Oli kaksi päivää vuodessa jolloin en varmasti ryypännyt enkä kulauttanut: vapunaatto ja juhannus. Ja joulu tietysti, mutta siihenhän pakonomaista juomista ei yleensä ole liitettykään.

Osakuntaelämä jäi minulle opiskeluaikana täysin vieraaksi, enkä koskaan ole ollut mukana niissä hetkissä jolloin ylioppilaslakki painettiin enemmän tai vähemmän epäselvään päähän. Työväen vappukulkueet olivat minun nuoruudessani massiivisia ja aggressiivisia, täynnä vihaa ja katkeruutta. Ne olivat lähinnä pelottavia, yleislakon aikaan varsinkin. Toki jouduin myöhemmin niidenkin pariin työni vuoksi, mutta ajat olivat jo toisia, ja ympäristöni oli lempeän sosiaalidemokraattinen. Vappukonserteissa pidettiin hauskaa - mutta selvin päin. (No, oluellehan sitten konserttien jälkeen porukoiden kanssa mentiin toki...).

Suuri osa sosiaalisesta elämästäni on kadonnut, koska olen vierastanut ryyppyjuhlia pikkujouluista vapunaattoon ja juhannukseen. Niissä ei vain ole hauskaa. Se pakonomainen hauskanpitäminen käy monesti synkeän suorituskeskeiseksi:

"Hei, onhan meillä nyt hauskaa, onhan?"

"Mmmm... joo kai..."

"Hyvä! No, otetaas taas!"

...

"Hei, oliks meillä hauskaa eilen?"

"Mä en kyllä muista mitään..."

"No olí meillä sitten vissiin hauskaa!"

Erasmus Rotterdamilaisen Nuorucaisen cullainen kiria -teoksessa varotetaan (Horatius) Flaccukseen vedoten edestuomasta mitä pidoissa on tullut sopimattomasti sanotuksi. Muistini mukaan perustelu on tämä: "Sillä mitä siellä sanotaan, on vijnalle tykölukeminen, ettes tätä kuulis: 'Minä vihaan muistavaa juomakumppania'".  Helpompi on tietysti välttää koko juominkia...

Yksi myönteinen poikkeus nuoruuteni vapuissa kyllä oli. Se poikkeus esiintyy kuvassa yllä, ja sen nimi on toisella virallisella kielellä Retuändans Spritvilliga Brandskyddskår, eli RWBK. Joinakin aikoina se edusti todella hienosti musiikillista huumoria. Esimerkiksi soittaessaan populääriklassista musiikkia, tai "uskallettua ranskalaista torvimusiikkia". Nuoremmille polville selitykseksi: vielä sotien jälkeen oltiin sen verran hyveellisiä, että hui-luokkaan sijoitettiin jo kaksiosaiset uimapuvutkin, ja ranskalainen viihde, ranskalaiset kun kuulemma olivat vähän moraalisesti huikentelevaisia ja tanssivat jopa rietasta cancania.

RWBK:n loistoaikoina siinä oli mukana merkittäviä muusikoita, jotka tiesivät ettei väärinsoittaminen sinänsä välttämättä ollut hassua, vaan se hauskuus piti hakea vähän syvemmältä, itse musiikin rakenteista tai perinteellisistä esitystavoista. Bassotorven äkkimöläytys voidaan rinnastaa vaikka pieruun. Pieruhan ei sinänsä juuri ole hauska, mutta jos se kuuluu kesken romanttista runonlausuntaa, hartainkin juhlamieli purskahtaa ilon puolelle.

Baabelin kieltensekoituksesta ja virtuaalimaailmoista

"Sanat ovat kuin avantoja, joiden alla merkitysten kalat uivat omia teitään".

Meillä on paraikaa menossa uusi Baabelin kieltensekoitus, kun yhä suuremmat ihmismassat verkottuvat keskenään, ja jakautuvat toisaalta yhä useammiksi fraktioiksi tai "heimoiksi", joille kehittyy omanlaisensa kielenkäyttö ja jotka luovat merkityksiä omista lähtökohdistaan käsin.

Äskettäin keskusteli fiksu nuori lähisukulainen ystäviensä kanssa portaalikävelyistä, ja siitä miten Ingress tosiaan tekee kaupungista jännemmän. Yritin löytää näistä sanoista jokin järjellisen tuntuisen merkityksen. Portaalikävely tuskin tarkoittaisi kävelyä kaupunkitalojen paraatiovelta toiselle. Jostakin kumminkin on mentävä ikäänkuin sisälle. Sanotaanhan erilaisten aihekokonaisuuksien etusivuja verkossa nykyään myös portaaleiksi.

Samaan sisäänmenoon tuntuisi myös viittaavan tuo ingress. Meillähän ingressiksi sanotaan yleisimmin lehtikirjoituksen sisäänvedettyä johdantokappaletta, mutta sanalla on muitakin alkua tai tunkeutumista kuvaavia merkityksiä - jopa sähkölaitteitten ympäristössään aiheuttamia häiriöitä myöten. Molemmat sanat ovat latinasta lähtöisin, ja esiintyvät tiheään varsinkin englanninkielessä. Sillä monista muista ilmaisuista tunnettuun tapaan on ollut myös sisältöjen ja merkitysten muuttumisen kannalta suuri merkitys.

Onneksi sain ystävällistä valaistusta, jonka lainaan tähän lähdettä mainitsematta:
"Ingress on geokätkeilyn ja lipunryöstön yhdistelmä. Kävellään kaupungilla etsien paikallisesti tunnettuja maamerkkejä (patsaita, muistomerkkejä, arkkitehtuuria, puistoja ym.). Kaksi joukkuetta yrittää (maailmanlaajuisesti) pitää hallussaan mahdollisimman paljon näistä maamerkeistä. Yhdistelee kevyttä kuntoliikuntaa, kulttuurintuntemusta, suunnistusta ja scifipeliä. (Ja se portaali tarkoittaa pelin slangissa mystismaagista hotspottia, jotka ei-niin-sattumalta sijaitsevat juuri näissä kulttuurikohteissa ja maamerkeissä)."

Pelissä tarvitaan android-alusta ja gps-paikannuslaite. Saksalaisesta Wikistä luin varsin laajan selostuksen pelin kulusta. Itse asiassa pelin käytäntö ei siitäkään auennut, mutta saksankielisen sivun valitsin, paitsi minulle jo ikäni vuoksi läheisemmän kielen, myös sen vuoksi että siellä usein terminologia on hiukkasen perinteellisemmin käytettyä, ja anglo-amerikkalaisesta jargongista hiukkasen vapaampaa. Niinpä varsinkin portaalin valinta "hotspottien" kuvaamiseen jää minulle edelleenkin epäselväksi. Jotenkin niistä pisteistä ilmeisesti kuitenkin mennään johonkin "sisään", ja yhdistellään niistä "alueita"?

Kaiken kaikkiaan tämän tyyppiset uusinta teknologiaa soveltavat ja olemassa olevaan ympäristöön erityismerkityksiä lisäävät liikkuvat pelit ovat mielenkiintoisia jo pelkästään ilmiöinä. Reaalimaailmaan syntyy alati muuntuvia lisäulottuvuuksia, ja onpa jo vuosia ollut mahdollista siirtää lähes koko sosiaalinen elinympäristö uuteen virtuaaliseen verkkomaailmaan. Unien rajattomat seikkailumahdollisuudet ovat konkretisoitumassa, romaanikirjailijan mielikuvitusmaailmat alkavat muuttua näkyviksi ja jaettaviksi, ja ihmiset voivat niissä asua ja valita itselleen joko kertojan tai tahdonvapautta nauttivan romaanihenkilön roolin.

Ehkä piankin ihmiset voivat "kadota verkon uumeniin", ja valita itselleen reaalimaailmaa sopivamman ja kiintoisamman maailman elää. Tekoälyn kehittyessä nämä mahdollisuudet tuntuisivat huikeilta. Ehkäpä joskus pelaaja voi saada virtuaalimaailmaan omia jälkeläisiäkin, jotka ovat jopa geneettisesti tunnistettavia yhdistelmiä pelaajan ja hänen valitsemansa ihannepartnerin geenipooleista.

Mitä seurauksia tällaisesta sitten voi olla reaalimaailman yhteiskunnille, jääköön tässä arvailematta. Dystopia tai utopia, vaiko jotain siltä väliltä?

Ingress on geokätköilyn ja lipunryöstön yhdistelmä. Kävellään kaupungilla etsien paikallisesti tunnettuja maamerkkejä (patsaita, muistomerkkejä, arkkitehtuuria, puistoja ym.). Kaksi joukkuetta yrittää (maailmanlaajuisesti) pitää hallussaan mahdollisimman paljon näistä maamerkeistä. Yhdistelee kevyttä kuntoliikuntaa, kulttuurintuntemusta, suunnistusta ja scifipeliä 

(Ja se portaali tarkoittaa pelin slangissa mystismaagista hotspottia, jotka ei-niin-sattumalta sijaitsevat juuri näissä kulttuurikohteissa ja maamerkeissä)

Itellan valikoiva moraali

Tein muutama vuosi sitten perheelle omapostimerkit. Isästäni löytyi sievä värikuva kesältä -38. Tuli bumerangina takaisin. Kuvassa esiintyvä piippu oli postin moralisteille liikaa.

Takaisin tuli myös isoisäni kuva, samasta syystä.

Isoisästäni en kerta kaikkiaan löytänyt yhtään kuvaa ilman piippua. Se on mukana jopa hänestä maalatuissa muotokuvissa. Hänen kohdallaan jouduin lähettämään nuoruudenkuvan koulupoikana. Isäni kohdalla kävi melkein samoin. Yritin alla olevalla kuvalla, jossa se piippu toki on mukana, mutta kouran peitossa. Läpi meni, vaikka synnintekoväline on ainakin asiantuntijan helposti nähtävissä. Itellan moralistit ovat ehkä vähän viattomampia sitten.

Mutta nyt vasta selvisi, että Itellan moralismi onkin valikoivaa. Jos roisisti kuvattu homo röökaa sätkää, se on pelkästään niin ihqua niin ihqua! 

Minusta Itella voisi tunkea uuden postimerkkiarkkinsa ihan tiettyyn paikkaansa, siihen jonka se niin ihqusti on itse kuvannut merkkiinsä:

Nuorten aikuisten omituinen maailma

Olen tottavie tullut vanhaksi. En enää juurikaan ymmärrä ns. nuorten aikuisten ajattelua ja toimintaa. Selfieitten kohdalla olen jo vähän huolestunutkin. Niitä otetaan tiheään, niihin valitaan usein tympeitä tai aivotoimintojen lakkaamisesta viestiviä ilmeitä, ja niihin odotetaan rituaalisen tuntuisia reaktioita, "tykkäyksiä", sydämenkuvia, älämölöä tyyliin "Iiiiihana:)<3 i="">" tai sen sellaista. Entäpä jos ihastuksenkiljuntaa ei tulekaan odotettua määrää?

Tämä vitsisarjakuva kertoo ehkä asiasta jotain. Ensinnäkin itsensä hyväksymistä etsitään muiden hyväksymisestä. Omituiset ilmeet kopioidaan esimerkiksi mallikuvien epärealistisesta maailmasta, jossa myös fotoshoppaus näyttelee tärkeää mutta vieraannuttavaa osaa. Pornomaailman kuvista leviää myös toisenlaista ilmaisua, jota runsain määrin löytyy vaikkapa verkkoiltalehtien selfie-osastojen "Klikkaa tästä!" -linkkien takaa.

Pornomaailmasta on peräisin monia muitakin itsestäänselviksi jo ymmärrettyjä ilmiöitä, jotka ainakin minun ikäiselleni viestivät joskus aivan muita asioita kuin ehkä on tarkoitettu. Hakusanat "WTF" ja "brasilialainen vahaus"...

Toinen omituisuus on ruoka-annosten päivittäinen tulva, jota jo olen ehtinyt irvaillakin. Olennaista niissä näyttää olevan menevän muodin tiukka noudattaminen ja hyväksynnän saaminen sitä kautta. Hakusanat "sushi" ja "smoothie".

Kolmas omituisuus #on #että #joka #bladi #sanan #eteen #on #pakko #lisätä #bladi #risuaitamerkki, jonka tarkoitus lienee saada aikaan jonkinlainen Alexander Stubb -luokan merkittävyyslisä. Tässä kuvassa vitsi on jo täydellinen:

Muusikkona sanoisin, että #-merkki lähinnä kertoo ylentämisen tai suorastaan itsekorotuksen tarpeesta. Katsokaa vain, ettei sanojenne eteen ilmesty äkkiä aivan päinvastaista tarkoittava b- eli alennusmerkki! Teidän hieno cis onkin äkkiä ces — ja enharmonisesti olettekin pelkkä h... 

Tässä kuvassa ristimerkki on jo hiukan lähempänä alkuperäistä tarkoitusta... Kuvat ovat peräisin Wikimedia Commonsista.

Edesvastuutonta terveysajattelua(ni)!

Olen aina ollut sitä mieltä, että omasta terveydestä vouhottaminen on tarpeetonta, ja toisten terveydestä suorastaan vahingollista. Sairaudesta pääsee parhaiten eroon ignoroimalla sen: siinäpä yrittää päästä sisään, mutta kun aiottu potilas ei ole moineenkaan vaikka kuinka yrittäisi, kyllästyy lopulta se tauti ja lähtee masentuneena etsimään parempaa uhria. Tämän vuoksi minulla on ani harvoin ollut flunssaa. Se tulee korkeintaan muutamaksi tunniksi, ja lähtee sitten turhautuneena tiehensä.

Joskus 40 vuotta sitten sain joka elokuussa anginan, mutta kyllästyin sen jokavuotiseen odottamiseen, ja se katosi. Monet muutkin harmilliset vaivat ovat vanhuuden myötä hävinneet - toki korvautuakseen sen vanhuuden itsensä tuomilla bonuksilla. Kaikki tämä tietystä suunnasta katsoen jatkuva tervehtymisen tila on vienyt siihen, että säännölliset terveystarkastuksetkin ovat jääneet vähemmälle. Itse asiassa semmoisia ei ole edes ollut muutamiin vuosiin. Nyt tuli yllättäen tilaisuus sellaiseen.

Minua alkoi kaupassa pyörryttää, ja kun se ei istuallaankaan lakannut, myönnyin kaupantädin ehdotukseen soittaa ambulanssi. TAYSissa sitten tehtiin massiiviset tutkimukset, ja tuloksena oli tahdistimen asentaminen. Muualta ei vikoja sitten löytynytkään. Bon. Tällähän sitten tullaan toimeen pitkän aikaa. Ja jos päässä vielä viiraa, se johtuu sitten muusta kuin sydämestä. Näin yksinkertaista se on.

Ympäristön ja sosiaalisten suhteiden kannalta asia ei kuitenkaan ole yhtä yksinkertainen. Aina löytyy sellaisia henkilöitä, jotka korostavat vilpitöntä huolestuneisuuttaan minun terveydestäni, mutta paljastuvat sitten helposti omasta erinomaisuudestaan häikäistyneiksi vallantavoittelijoiksi. Paljastava lause lipsahtaa tuota pikaa: "Minähän olen aina/kauan/monesti huomauttanut siitä että...". Ei itse asiassa tarvitse paljonkaan kärjistää tilannetta, ennenkuin seuraava klassinen lausahdus putkahtaa kuuluville:

"Siinä sinä nyt makaat keuhkosyöpää potemassa! Minähän sanoin sinulle monta kertaa että lopettaisit, mutta ei vaan sopinut uskoa. Siitä sen nyt sait! Oma vika!"

Todellinen tarkoitus on sanoa, että kosto tulee jos ei suostu tottelemaan. Tässä se syy miksi toisten terveydestä ei pitäisi vouhottaa. Tulos saattaa olla päinvastainen kuin mahdollinen tarkoitus. Sitä paitsi terveysasiat eivät ole selvästi ennustettavia. Tilastollisia arvioita voi esittää, mutta yksittäistapauksessa ennustuksilla ei ole suurtakaan arvoa. Se, joka seuraa omaa terveyttään päivästä toiseen, ja mittailee kaiken aikaa erilaisia arvojaan, on käsitykseni mukaan itse asiassa suuremmassa vaarassa kuin se joka toimii huolettomasti. Henkisten tekijöiden osuutta sairastumisiin ei kannata aliarvioida.

Palaan nyt takaisin omaan huolettomaan elämiseeni. Toistan myös sen käsitykseni, että "pelkästään hyvää tarkoittavia" huomautteluita ei ole olemassakaan. Aina niihin enemmän tai vähemmän liittyy itsekorostusta, jollei sitten myös peräti loukkaavia käsityksiä vastaanottajan huomattavan alhaisesta älyllisestä suorituskyvystä.

Koska myös on itsestään selvää, että niinsanottu äkkikuolema voi milloin tahansa kohdata ketä tahansa, olosuhteista riippumatta, siihen ja sen mahdollisuuteen ei ole pienintäkään syytä kiinnittää huomiota, saati tuhlata ajatusaikaa. Se on vain otettava annettuna asiana, kaikkeen elämään kuuluvana detaljina, joka tulee jos on tullakseen. Niin yksinkertaista kaikki on itse asiassa.

Kristitty, vaikka ei uskovainen?

Kiistelyä Suvivirrestä yritettiin käydä monilla keinotekoisilla rajalinjoilla, jotka kaikki osoittautuivat vääriksi. Kysymyksessä ei ollut uskovaisten ja ateistien välinen taistelu, eikä myöskään uskontojen välinen taistelu. Suvivirren asemaa asettuivat puolustamaan monet uskonnottomat, jos oikein ymmärsin jopa Vapaa-ajattelijoiden liittoa myöten. Samoin sitä puolustivat islamilaiset järjestöt, joilla tietystikään ei ollut mitään huomautettavaa Jumalan mainitsemista vastaan.

Rajalinja kulki todellisuudessa uskonnollisiin perinteisiin myönteisesti tai kielteisesti suhtautuvien välillä. Ja, kuten aikaisemmin luonnehdin, myös laaja-alaisen ajattelun ja ahdasmielisyyden välillä.

Mitä tarkoitetaan uskovaisuudella? Sitäkö, että uskoo vakaasti uskontonsa dogmijärjestelmään? Jos jokin kirkolliskokous vielä sattuisi muuttamaan kristillistä uskontunnustusta, aikaisempaan uskoneista tulisi välittömästi harhaoppisia, ja monet joutuisivat muuttamaan ajattelutapaansa ja uskoaan. Näin tapahtui yli 1500 vuotta sitten, mutta voitolle jäänyt luettelo perustuu tuon aikaisiin ajatustapoihin ja käsityksiin samalla tavoin kuin häviölle jääneetkin.

Tuskin olen väärässä kun ajattelen, että maailmassa on noin 2,1 miljardia erilaista kristinuskoa, jos otetaan huomioon kaikkien kristityiksi laskettujen henkilökohtaiset käsitykset ja mielikuvat. Itse olen luonnehtinut itseäni kulttuurisidonnaiseksi kristityksi, joka ei tukeudu kirjaimellisesti uskontunnustukseen, vaan pitää sitä abstraktina ja vertauskuvallisena historian kuluessa kehittyneenä esityksenä maailmasta ja ennen kaikkea ihmisestä psykologisena ja persoonallisena olentona.

Lähdetäänpä vaikka siitä uskontunnustuksesta.

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan
Kirkon selityksessä sanotaan, että "Järkemme ei voi käsittää Jumalaa. Hänen olemuksensa syvyydet jäävät myös uskovalle salaisuudeksi". Tässähän se määritelmä on sellaisenaan, ja siitä seuraa, että kaikkinaiset luonnehdinnat ovat ei-järjellisiä ja siis harhaanjohtavia. Meillä on kuitenkin taipumus kokea  luonto ja maailmankaikkeus niin valtavana, että jokin ilmaisu siihenkin ihmettelyyn on tarpeen. Olkoon se siis vaikka 'Jumala', millä me emme kuitenkaan välttämättä esitä mitään luonnehdintoja esimerkiksi "persoonallisesta", kuten me sen itse ymmärtäisimme, tai "koordinaateista", vaikka kuinka ajattelisimme että kaiken pitää kumminkin sijaita jossain. Olemmehan kuitenkin maailmankaikkeuden lapsia, ja koostumme sen toiminnan tuloksena syntyneestä aineesta, joka noudattaa maailmankaikkeuden lakeja. Samat lait toimivat niin kvarkeissa, ihmisessä kuin galaksiryhmissäkin. - Tämä kohta uskontunnustuksesta on siis yllättävän helposti hyväksyttävissä, myös noine runollisine lisäluonnehdintoineen.

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan
Kristus käytti itsestään mielellään ilmaisua "Ihmisen poika", ja ilmaisi tavallaan, että me kaikki olemme "Jumalan lapsia". Tämä ei oikeastaan ole mitenkään ristiriidassa edellisessä kohdassa sanotun kanssa. Tässä kohdassa olemme tulleet historiallisen perinnön alueelle, enkä näe mitään erityistä syytä loukkaantua historialle, vanhallekaan. Se on sellainen kuin on. Tästäkin siis selviämme mielenrauhaa menettämättä.

joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana...
Tämä jakso kertoo ydinkohdat siitä kertomuksesta, joka on uskonnolle keskeinen. Historiantutkijat voivat löytää täsmällisempää tietoa noista tapahtumista, ja koska kertomuksella ei ole lääketieteellisiä tarkoitusperiä ja ulottuvuuksia, voimme kaikessa rauhassa hyväksyä Marialle kunnianimeksi vaikka "Ikuinen neitsyt". Se on pelkkä sopimuskysymys.

...nousi kolmantena päivänä kuolleista, istuu Jumalan ... oikealla puolella...
Suuren kertomuksen loppuun on sijoitettu jälkikäteinen seremoniallinen huipennus, Paavalilta peräisin. "Oikealla" tarkoittaa seremoniallisesti eri asiaa kuin "vasemmalla", se on kristinuskoa paljon vanhempi perinne, eikä sen tarkoitus ole ottaa kantaa esimerkiksi tasa-arvokysymyksiin. Tässä on siis vain ikimuistoinen seremoniallisuus takana, eikä sillä oikeastaan ole mitään erityisiä uskonnollisia ulottuvuuksia. Antaa siis mennä.

ja Pyhään Henkeen
Tämä on mitä symbolisin ilmaisu asiasta joka ei millään suoralla tavalla ole konkreettinen tai fyysinen. Mistä ne tulevat, ihmiskunnan suuret oivallukset? Oivalluksen saanut yksilö ei voi sitä selkeästi selittää, joten on ihan käytännöllistä puhua sen sijaan Pyhästä Hengestä, tai ainakin Hengestä. Tämäkään kohta ei tuota isompia ongelmia.

pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden
jossa on iso joukko toisistaan eroavia yksilöitä, niin hyvässä kuin pahassakin. Samanmieliset löytävät aina toisensa, se on luonnollista. Pyhäksi koettujen asioiden parissa toimiva seurakunta on tietysti myös mielestään pyhä, ja mikä me olemme tätä moittimaan?

syntien anteeksi antamisen
Tämä on psykologisesti ja sielunhoidollisesti tärkeä asia, ja muun muassa vakuuttaa pahoja tehnyttä siitä, että hän voi pelastua pahanteosta jos vain itse todella niin haluaa.

ruumiin ylösnousemisen
Tätä ei todellisuudessa väitetä, vaan että maailman lopulla sielut saavat uuden ruumiin. Tämä on niitä kauniita tulevaisuuskuvia, joita olisi lapsellista ottaa tosiasiaväittäminä. Pelastaudumme taas symbolien ja kertomuksen sisäisen logiikan taakse.

ja iankaikkisen elämän.
Tätäkään ei tarvitse ottaa yksoikoisen konkreettisesti. Koska emme edes voi varmasti tietää kuoleman takana olevista asioista eikä niiden ajallisuudesta tai fysikaalisuudesta, tämä kohta jää näillä tiedoin hartaaksi toiveeksi. Minä en voi tästä mitään tietää, enkä siksi ota kantaa.

Yllättävä tulos! Uskontunnustuksessa ei ole kovinkaan monta kohtaa, jota ei tavalla tai toisella voisi niellä. Vain se kirjaimellinen, lapsenomaisen konkreettinen ymmärtäminen on... niin, lapsellista. Mutta kuten Paavali sanoi: "Kun olimme lapsia, ajattelimme lapsen tavoin". Tämäkin on siis ymmärrettävää.

Kun nyt panen vaakakuppiin tämän uskontunnustuksen hankalat tai arveluttavat yksityiskohdat, ja toiseen vaakakuppiin sen vuosituhantisen suurenmoisen arkkitehtuurin, musiikin, taiteen ja kirjallisuuden, ja niiden päälle vielä yleisinhimillisen ja hyvin säilyneen eettisen ajattelun (osittain suoraan Kristuksen sanoista lähteneen), ei ole epäilystäkään siitä kumpi puoli on painavampi. Tätä tarkoitin kun kuvasin itseäni kulttuurisidonnaiseksi kristityksi.

Tiedän, että moni kirjaimellisesti ajatteleva hyvinkin pillastuu tästä jutusta. Mutta sille he eivät voine mitään. Toivottavasti joku sentään ymmärtää edes suunnilleen mitä tarkoitin.

Juutalaisuudesta

Lehtimies, kirjailija ja historianprofessori Zacharias Topeliuksen isän isän isän äidin isä oli vuonna 1697 kuollut Kristoffer Zebulonsson, ilmeisesti jostain Baltian ja Puolan suunnasta tullut aškenasi-juutalainen, alkuperäiseltä etunimeltään ehkä Abraham. Jotta hän saattoi sotapalveluksesta vapauduttuaan asettua maahan, hänen oli käännyttävä kristinuskoon, ja hänet hyväksyttiin 1672 Oulun porvarissäätyyn. Topelius, joka joissakin kirjoituksissaan tuntuu omaksuneen joitakin juutalaisvastaisia ennakkoluuloja, oli esi-isästään kuitenkin ylpeä, ja arveli taiteellisen lahjakkuutensa ehkä periytyneen häneltä.

Minulla on se sama juutalainen esi-isä kuin Topeliuksellakin. Kristoffer Zebulonsson oli minun äidinisäni äidinäidin äidinisän äidinisän isä, eli olen juutalaisen jälkeläinen kymmenennessä polvessa. Juutalaisverta minulla siis on 1/512-osa, eli hiukkasen vähemmän kuin Topeliuksella (1/32-osa)!

Ihan niin paljon en usko "taiteellisen vereni" periytymiseen kuin Topelius, mutta olen aina suhtautunut myönteisesti niin juutalaisiin kuin juutalaisuuteenkin, ja ilahduin kun luin 1910-luvulla pidetystä Sukuklubin keskustelupöytäkirjasta miten jyrkästi mm. isoisäni ja hänen serkkunsa Heikki Ritavuori ja Eero Rydman kannattivat täysien kansalaisoikeuksien myöntämistä myös juutalaisille, aikana jolloin sellainen ei ollut itsestään selvää. Kulttuurihistorian ja taiteitten kohdalla juutalaisten osuus Euroopassa on tietysti niin valtava, että Eurooppaa olisi vaikea kuvitella ilman heitä.

Tämä tuli mieleen kun seurasin Teemalta Simon Shaman hienoa sarjaa juutalaisuuden historiasta. Sen 3. osassa lähdettiin 1700-luvun "valistuksen ajasta" ja sen yleisinhimillisestä ajattelusta, mutta päädyttiin 1800-luvun lopulla kaikkialla Euroopassa levinneeseen antisemitismiin. Tulokset tiedetään. Valitettavasti jopa EU:n piirissä on maita joissa juutalaisvihaa on taas herätelty henkiin. Syynä ei ole pelkästään kristittyjen tai islamilaisten uskonnollinen suvaitsemattomuus, vaan myös aivan tavallinen poliittisiin tarkoituksiin sopivien viholliskuvien luominen ja syntipukkien etsiminen.

Mutta poliittinen islam on kyllä eräs vahva juutalaisvihan lietsoja Euroopassa, ja se johtuu tietysti Israelin ja sitä ympäröivien vihamielisten maiden selvittämättömästä ongelmasta. Minulla ei siihen ole tarjolla mitään ratkaisuja. Sellaiset on tehtävä paikan päällä, ja väkivallattomasti. Älkää kysykö miten.

Mutta Euroopassa ja Yhdysvalloissa juutalaisten asema on suurin piirtein sellainen kuin sen länsimaisen ajattelutavan mukaan pitääkin olla. Kansalaisoikeuksien ja -vapauksien kriteerinä ei saa olla uskonnonharjoittaminen tai maallistumisaste, vaan pelkästään kuuliaisuus laeille, rauhallinen mukanaeläminen läntisen kansalaisyhteiskunnan jäseninä.

Tämä oli se kysymyksenasettelu, johon Moses Mendelssohn ja Theodor Herzl reagoivat eri tavoin.    

Rakkaus on ruma sana

Ja nyt siis rauhotutaan oitis! En puhu ollenkaan itse psyykkisestä ilmiöstä sinänsä, vaan siitä äänneyhdistelmästä jota suomenkielessä yleisimmin käytetään tuosta hellästä asiasta.

Äitini kertoi muinoin jostain nuoruutensa eestiläisestä ystävättärestä, joka näki ruotsinkielisen kirjankannen: "Kärlekken... Se mahtaa olla jonkun noidan nimi!". Eteläisen itämerensuomen mukaan äännettynä sana on tosiaan aika rohea. Mutta jos suomeksi "rakastan sinua", se kuulostaa kuin joku pistelisi voodoo-nukkeen neuloja, ja repisi sen lopulta palasiksi!

Ajatelkaapa venäläistä vastinetta 'ljublju'! Sehän kuulostaa kosteiden limakalvojen laululta esimerkiksi innokkaan suutelun yhteydessä. Latinan ja italian 'amō' on m-äänteineen kovasti kaunis, ja 'amabile' (= rakastettava) pehmenee b:n ja l:n ansiosta edelleenkin. Saksan 'lieben' ja keskiajansaksan 'minnen' ovat myös kielellä litkuteltavan sööttejä.

Olisihan vanhassa suomessa sentään nätimpikin sana tarjolla: 'lempi, lemmin sinua'! Olisiko vanhempi runokieli vienyt tuolta sanalta katu-uskottavuuden?

Entäpä sitten 'äiti', puhumattakaan raivostuttavasta itäsuomalaisesta veännöksestä 'äiskä, äeskä'! Tuon vanhan lainasanan tilalla olisi helposti käytettävissä ikivanha omaperäinen 'emo'. Olisiko eläin-äitiä nykyisin tarkoittava muoto 'emä' estänyt 'emon' käyttämistä?

Kaksi ilmaisua:
'Äiren rakkaus'
'Emon lempi'

Kumpi onkaan kauniimpi?

Ja kuinka kauniisti soikaan kalevalainen kieli, kun tuo lieto Lemminkäinen jo kohta kotihin joutui, luoksi ehtoisen emonsa, suulla surkeannäöllä, syämellä synkeällä. Emo vastahan tulevi, kulkiessansa kujoa, aitoviertä astuessa. ... Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani!"...