Ikuisuudenmatala

Oli sunnuntai, lämmin ja tyyni sunnuntaiaamu. Pieninkään tuulenviri ei liikuttanut lehtiä Haraholmenin puissa. Kaukana siintävä Ryssänkari tuntui leijuvan ilmassa. Horisonttia ei näkynyt, auer sulautti meren pilvettömään taivaaseen. Työnsin veneen vesille ja aloin soutaa kohti etelää ja avomerta. Ainoa ääni tässä hiljaisuudessa oli veden suloinen liplatus veneen kokassa. Tuntui melkein pahalta rikkoa peilityyni vedenpinta airon lavalla.

Saari oli jo jäänyt kauas, kun havahduin uuteen ääneen. Se tuntui tulevan veneen alta. Vilkaisin laidan yli ja näin kuinka vesikasvit pyyhkivät veneenpohjaa. Kellertävä merenpohja näkyi kasvien alta kahluusyvyydessä. Olin tullut matalikolle, jota en ollut huomannut merikortissa, vaikka sen lukeminen oli melkein päivittäistä.

Minuun iski äkkiä alkukantainen kauhu. Merenpohja oli ikäänkuin alkanut työntäytyä kohti pintaa, ja uhkasi turvallisuuttani. Käänsin veneen ja soudin minkä airoista lähti, enkä rauhottunut ennen kuin kokka karahti valkaman hiekkaan, ja itse seisoin tukevalla maanpinnalla.

Tämä tapahtui kesällä 1950. Olin vielä kolmentoista, mutta alkaisin lukion Norssissa syksyllä. Vasta kahden vuoden päästä lukisin jotain joka hiukan muistuttaisi mystistä autereisen sunnuntain kokemustani:

Kumma nimi joskus kuultiin.
Lasten kesken luultiin
että on se pelkkä sana,
vaikka joskus unta nähtiin:
mereen, tähtiin
piirtyi purjepaatin vana
loputonna, haihtuvana
kaiken järjellisen taaksi.
Ajatusten vilkas haaksi
puikkelehti,
hyppelehti,
joskus uupui, joskus ehti
unten luona ollessaan
Ikuisuudenmatalaan.

Tässä Hellaakosken runosarjassa Ikuisuudenmatala (kokoelmasta Sarjoja, 1952) tuo Raahen edustalla oikeastikin sijaitseva kalastajien suosima matalikko saa suorastaan mystisen merkityksen.

Vielä pari vuotta, ja sitten lukisin vielä täsmällisemmän kuvauksen tuosta sunnuntaista Haraholmenin pienellä saarella. Se on Jarl Hemmerin runo 'Spegling' (1929), jonka Otto Palmgren sävelsi suurenmoiseksi lauluksi.

Yksi runon kuvista onnistuu minulta vain unissa, ja sekin kauan sitten, nuorempana: "Jag vill simma ut i de vita sommarmolnen". Veden pinta jakaa minun maailmani kahteen osaan, tuttuun ja tuntemattomaan. Tunnen itseni turvalliseksi vain syvissä vesissä, eikä tässä ole mitään syvällistä metaforaa. Jos syvyydestä alkaa nousta jotain, kiviä, pohjaa, olentoja, hirviöitä, ne kaikki pelottavat ja uhkaavat minua. En kykenisi uimaan rakkolevän tai ahvenvidan ympäröimälle karikolle, jossa minulle tuntemattomat kivet saattavat koskettaa jalkoja tai vatsaa. Vain syvä vesi jossa ei vahingossakaan voi saada pohjakosketusta on minusta turvallinen uida. Vene on toista, se suojaa veden alaisilta, ja sen turvaamana on vain hauskaa seikkailla karikoissa tai matalikoilla.

Merkillistä, että järjellisellä ihmisellä voi sittenkin joskus pulpahtaa pintaan joitakin alkukantaisia, muinaisuudesta kumpuavia pelkoja.

Minä ja perheeni Haraholmenilla vuonna 1950. Olen jo siirtymässä kohti aikuista maailmaa...

Le Corbusier, arkkitehtuurin ja kaupunkirakentamisen Pol Pot?

Otsikon rinnastuksen teki englantilainen kirjailija ja psykiatri Theodore Dalrymple. Varsin konservatiivinen kirjoittaja rinnastaa siis yksittäisiä rakennuksia toteuttaneen arkkitehdin kolmanneksen kansastaan tapattaneeseen raakalaiseen. Le Corbusier ei tuhonnut yhtään kaupunkia, mutta hänellä oli suuri vaikutus muutamaan arkkitehtisukupolveen. Lisäksi häntä pidetään yhtenä kammoksutun betonibrutalismin isistä; itse asiassa "brutalismia" käsitteleviin kirjoituksiin liitetään hyvin usein yllä oleva kuva ranskalaisesta dominikaaniluostarista nimeltä Sainte Marie de La Tourette (1960). Onhan tuo kuva virttyneestä betonirakennuksesta aika karmaiseva, mutta totuus ei sentään ole yhtä paha, kuten voi nähdä vaikkapa tästä tai tästä. 

Le Corbusierin maine profeettana lähti tietysti yllä kuvatusta Pariisi-suunnitelmasta, ja se kirvoitti monet kielet puhumaan pahaa hänen totalitaristisesta luonteestaan. Kysymyksessä oli tietysti vain manifesti, ei mikään toteutettavaksi tarkoitettu suunnitelma. Corbusier korosti ilman ja valon osuutta, sekä vihreälle kasvillisuudelle jätetyn tilan määrää. Hän ehdotti kaiken lisäksi kattopuutarhoja, jotka olisivat lisänneet vihreää pinta-alaa. Meille jo ylen tuttu teräsbetonirunko mahdollisti mm. nauhaikkunat, jotka päästivät lävitseen enemmän valoa kuin perinteinen rakennustapa. Tässä mielessä Corbusierin ajatukset tuovat mieleen ennemminkin Pentti Linkolan, jota myös on syytelty milloin mistäkin totalitaarisuudesta tai syntisestä ajattelusta. Paras on tunnetusti toki hyvän vihollinen, ja "parhaaksi" arvioituun järjestykseen saattaa liittyä ennalta arvaamattomia seurauksia ja jopa katastrofeja.

Corbusier sai viisi yksittäistä tilaisuutta toteuttaa massiivisia asumiskäsityksiään, neljä Ranskassa ja yksi Berliinissä. Yllä on Unité d'habitation Marseillesta (1952). Rakennus on alta auki, ja seisoo tukirakenteen pilarien päällä. Myös katolla on vapaata tilaa erikoisen muotoisien rakennelmien seassa. Alla on kaksi näytettä näiden massiivien julkisivuista, ensimmäinen Firminystä ja toinen Berliinistä. Ne osoittavat että Corbusier pyrki elävöittämään fasadeja niin väreillä kuin - uskaltaisiko nyt sitten sanoa - koristeellisilla ja vaihtelevilla rakennelmilla.

Alla on vielä käytäväkuva Marseillesta. Se osoittaa samoin selvää pyrkimystä vaihtelevuuteen ja yksityiskohtiin. En ole käynyt missään nyt esittelemissäni kohteissa, joten olen pelkkien kuvien varassa. En myöskään osaa sanoa mitään rakennusten toimivuudesta tai niiden sosiaalisista ominaisuuksista. Jos haluatte, tässä on ilkeä kuvaus Corbusierin esteettisesti varsin kauniista Villa Savoyesta, jossa päällimmäiseksi nousevat vesivahingot, vähän samalla tavoin kuin meillä maallikkotasolla päivitellään "sen kamalan Alvar Aallon" töitä...

Toisin kuin monissa uudemmissa massiivisissa, todellista välinpitämätöntä ja väkivaltaista brutalismia edustavissa rakennuksissa esimerkiksi viime vuosikymmeninä Berliinissä, Le Corbusier osoittaa näissä töissään selvää taiteellisen estetiikan tajua ja myös ihmismyönteisyyttä. Rakennusaine ei ratkaise brutaalisuuden astetta, mutta hyödyn ja tehokkuuden maksimointi siihen usein johtaa.

Le Corbusierin myöhäistöitten joukossa on eräitä sakraaleja rakennuksia, joista varsinkin yksi on kiistaton rakennustaiteen helmi. Jos Corbusieriä sveitsiläisenä voisikin tarkastella kalvinistisen ankaruuden vaikutuksista, Ronchampin Notre Dame du Haut -kappeli (1954) on kyllä sellaisesta täysin vapaa. Se on puhdas taideteos, ja mielestäni modernin arkkitehtuurin kauneimpia saavutuksia.

On kovin tavallista, että merkittäviä taiteilijoita arvostellaan taiteen ulkopuolisilla argumenteilla. Corbusierin kohdalla on väitetty ettei hän torjunut natsismia, kommunismia, antisemitismiä eikä myöskään Vichy'n hallitusta. Hän ei kuitenkaan ollut poliitikko vaan taiteilija, jonka töitä pitäisi arvioida vain niiden pohjalta. Historia osoittaa sitäpaitsi selvästi, että olivat taiteen tekemisen lähtökohdat tai rajoitteet minkälaisia tahansa, aitoa ja koskettavaa kauneutta saattaa syntyä kun tekijänä on lahjakas taiteilija. Siitä joskus myöhemmin.

Mutta katsokaa nyt vaikka näitä kuvia Ronchampin kappelista. Eivätkö olekin kauniita? 

Hyvästi neekerikuningas!

Uutiset kertovat, että "neekerikuningas" poistetaan Peppi Pitkätossu -kirjoista. Tämä ei ollut uutinen, aiheesta on puhuttu jo pitkään. Mutta ei tämä ole myöskään ensimmäinen kerta kun lastenkirjoja sensuroidaan, milloin mistäkin syystä. Seunsuroitujen ja kokonaan kiellettyjen kirjojen lista on loputtoman pitkä.

Pepin tapauksessa Astrid Lindgrenin kirjasta poistuu hupaisa vitsi. Efraim Pitkätossu on yhtä valkoinen kuin tyttärensäkin. Neekerikuningas ei olekaan neekeri vaan valkoihoinen!

Sensuroinnin varaa jää tietysti sen vuoksi, että Efraimin alaiset ovat hyvin tummaihoisia. Ehkäpä yllä oleva uudempi kuva lupaa kuninkaan viran pian siirtyvän Kurrekurredut-saarten alkuperäisille asukkaille. 

Välihuomautus. Koska rodusta puhuminen voidaan tulkita rasismiksi, on päätetty ettei ihmisrotuja ole olemassakaan. Valitettavasti tästä seuraa se, ettei rasistisia rikoksiakaan voi olla olemassa, koska rotujakaan ei ole. Tästä puolestaan seuraa, että "rasismiksi" voidaan kutsua mitä tahansa käytöstä joka mahdollisesti loukkaa jotain ihmisryhmää, ihonväristä riippumatta. Näin saavutaan siihen joitakin tyydyttävään tilanteeseen, jota Orwell kuvasi kuuluisassa romaanissaan, että sanoilta poistetaan kaikki mahdolliset merkitykset, ja jos sellaisia kuitenkin tulee, itse sanat poistetaan.

Voidaan aina kysyä keiden edun mukaista sensurointi ja kieltäminen on. Normaalisti tietysti niiden joilla valtakin on. Heidän etunsa on, ettei heidän edustamaansa ideologiaa tai muuta ajatuspohjaa päästä loukkaamaan. Paras mahdollisuus on tietysti, että vastarintainen ajattelu on mahdotonta, koska soveltuvia sanoja ja käsitteitä ei ole. Näin se maailma jota olemme tottuneet kutsumaan vapaaksi ja demokraattiseksi alkaa vähitellen lähestyä vastakohtaansa, esimerkiksi kommunisti"demokratioita". Ja kaikki tapahtuu hivuttaen, huomaamatta, omantunnonarkojen hyvien ihmisten avustamana.

Tästä päästään ajatusdiktatuuria ehkä vieläkin pahempaan asetelmaan. Kun ihmiset on totutettu sanojen ja ajatusten valvontaan, he alkavat automaattisesti välttää sellaisia käsitteitä jotka vähänkin saattaisivat loukata jotakuta - ketä tahansa, mistä syystä tahansa. Tämä kiihdyttää sensuurikehitystä entisestäänkin, köyhdyttää kielen ja typistää ajattelun. 

Myös läntisestä maailmasta on yhä nopeammin tulossa puhdas dystopia. Harvalla kirjailijalla riittänee mielikuvitusta sellaista todenmukaisesti kuvaamaan. 

"Sota on rauhaa!"

"Kuri on vapautta!"

"Harvainvalta on demokratiaa!"

Hyvää Ystävänpäivää. Huomenna saamme sentään palata normaaliin piruiluun ja huonoon käytökseen. Iloitkaamme siitä niin kauan kuin se on mahdollista.

Olen paha ihminen

Facebookissa ja muussa mediassa sinkoilee viikoittain kehotuksia osallistua milloin minkäkin hyvän asian puolesta järjestettyyn päivään, tapahtumaan, kokoukseen tai happeningiin. Sosiaalisessa mediassa kutsut ja kehotukset tulevat yleensä henkilökohtaisina, ja niihin pyydetään vahvistusta. On klikattava nappulaa "Osallistun", "Ehkä" tai "En osallistu". Näin pystytään myös kartoittamaan porukoita, erottelemaan toisistaan "oikein ajattelevat hyvät ihmiset" ja "väärin ajattelevat pahat ihmiset". 

Nyt on juuri mennyt tai juuri tulossa "Susipäivä", jolloin susien maineenpalautusta ja suojelua kannattavat ihmiset pääsevät ilmaisemaan kantansa. Vastasin että en osallistu, koska olen susien puolella 365 päivää vuodessa. Kaverini ovat fiksuja eivätkä tästä suuttuneet, mutta joku piukkapää olisi hyvinkin päässyt repäisemään vaatteensa. Koska en osallistu susipäivään, olen siis susia vastaan. Tarkemmin ajatellen lienee kuitenkin niin, että loukkaan susilippua heiluttavan kolportöörin omaa kunniaa. Ja sehän riittää leimakirveille lyönnin syyksi.

Oli taannoin keskustelu, jossa kiihkeästi vaadittiin tunnustusta "hiilijalanjäljen" suuruudesta, ja syyllistettiin ilmastonmuutoksesta ja maapallon tuhosta kaikkia väärin ajattelevia ihmisiä. En ehtinyt paljonkaan toppuutella kiihkoilua näin epäselvästä ja riidan alaisesta asiasta, kun jo innokkain saarnaajatar kiljahti tuomion: "Ilmastofasisti!" Tuohon aikaan ei vielä tunnettu tuota uusinta, kaikkia fasisteja, rasisteja, natseja ja sovinisteja paljon pahempaa tuomiosanaa "denialisti". Mutta kannan arvonimeäni kuitenkin ylpeänä. 

Lähipiirissäni järjestetään myös illanviettoja rasismin vastaisuuden merkeissä. En osallistu niihin, sillä sellaisiin kokoontuu vain asiaan syvästi uskovia ihmisiä, eikä niissä voi olettaa käytävän sen syvällisempää keskustelua aiheesta, kritiikistä nyt puhumattakaan. Tässä mielessä useimmat aatteelliset tilaisuudet muistuttavat uskonnollisia hartaustilaisuuksia, joiden tarkoituksena on nimenomaan vahvistaa osallistujien omaa uskoa, eikä asettaa heitä alttiiksi kritiikille tai toisinajattelevalle eksytykselle.

1960-luvun lopulla Suomeenkin levisi niinkutsuttuja "yhden asian liikkeitä", joiden toiminnassa kiihkeä julistus peitti alleen sen valitettavan tosiasian, että maailmassa ei ole olemassa yhtään yksityistä korjattavaa asiaa joka edes lähimailleen ratkaisisi sen ongelmat, ja myös sen että monet yksittäiset korjausvaatimukset saattavat olla jopa ristiriidassa toisten kanssa, ja sotkea asioita vain yhä pahemmiksi.

Maailma on aivan liian monimutkainen, jotta sitä voitaisiin edes auttavasti kuvata yksittäisillä iskulauseilla. Ja historia on täynnä kertomuksia siitä miten jalot ja hyvät pyrkimykset ovat johtaneet yhä suurempaan kurjuuteen ja verenvuodatukseen. 

Niin että kiitos, mutta ei kiitos. En osallistu hyvien ihmisten ihanteellisiin kokouksiin ja päiviin. Joko ne liittyvät asioihin joita pitäisi kannattaa vuoden jokaisena päivänä, eikä vain omantunnnon puhdistamiseksi tarkoitettuna yhtenä päivänä. Tai sitten nämä hyvät asiat ovat vain detaljeja monimutkaisessa kokonaisuudessa, eivätkä ole täysin riidattomia kaikista näkökulmista tarkasteltuina.

Olen siis paha ihminen, mutta en ylpeile asialla. Olisi onnellista jos voisi elää hurskaassa uskossa yhteen pykälään, autuaana elämänsä loppuun asti. Mutta kokemus kertoo jotain muuta, valitettavasti.

Kekkonen nuoli Stalinin ruumista, mutta...

Iltalehden julkaisema historialiite suomettumisesta on toimitettu hyvin, ja tuo vanhuksen mieleen kaikenmoista koettua. Lukuisia muistamiani yksityiskohtia teksteistä toki puuttuu, raivostuttavia ja naurettavia yrityksiä soveltaa vasallivaltion sensuuria ihmisiin ja institutioihin. Jopa eduskuntaa myöten puututtiin vaikkapa Helsingin kaupunginorkesterin konserttiohjelmistoon, ja pelkästään Kekkosen arvostelu johti eristämiseen ja jopa virkakieltoihin.

Kun IL:n Jukka Halonen ansiokkaasti listaa nöyristelyn pahimpia pohjakosketuksia, hän alottaa pääministeri Kekkosen puheesta Stalinin kuolinpäivänä kevättalvella 1953. Muistan tuon maaliskuisen päivän hyvin. Normaalit radio-ohjelmat keskeytettiin yhtäkkiä, ja lopun päivää soitettiin surumusiikkia. Välillä oli lyhyitä uutistiedotuksia ja ministerien ja poliitikkojen puheita. Kaikki tuntui jotenkin pelottavan oudolta ja kohtalokkaalta. Vanhempani ja muut sukulaiset vihasivat Stalinia synkästi, mutta eivät he silti iloisilta näyttäneet.

Kun nyt luin Kekkosen matelevaa Stalinin ylistystä, tuon päivän oudon synkkä tunnelma palasi mieleen, ja minusta alkoi tuntua että meidän tulevan diktaattorimme puhetapa oli tuiki tuttu historiasta. Näinhän oli aina puhuttu jumalille, muistutettu heitä siitä suunnattomasta hyvyydestä ja laupeudesta jota he olivat osoittaneet ihmispoloille. Samalla tavoin on aina puhuttu maallisille despooteille. Miksi?

Siksi, että niin jumalia kuin despoottejakin pelättiin. Mairittelevalla puheella ei välttämättä etsitty heidän kaveruuttaan, vaan yritettiin vedota heihin ikäänkuin ennalta ehkäisevästi. Suomalaiset hokivat uupumukseen asti miten itse Lenin oli antanut meille itsenäisyyden. Tarkoitus ei ollut ihan vilpitön: haluttiin varmistaa että jumalaksi korotetun neuvostomaan isän pyhiä päätöksiä ei olisi kovin soveliasta mennä kumoamaan. Stalinin kuoleman jälkeen ei kukaan voinut tietää mihin suuntaan pelätyn ja arvaamattoman naapurin kurssi tulisi kääntymään. Sen vuoksi oli välttämätöntä korostaa Stalinin hyvyyttä meitä kohtaan, hän kun ei lopultakaan miehittänyt Suomea eikä vienyt sen itsenäisyyttä, niinkuin kaikkialla muualla voitetuille tapahtui.

Niin vastenmielinen kuin Kekkosen puhe olikin, näkisin siinä kuitenkin ikivanhan käytännön heijastuman, sen seremoniallisen hyvittelyn joka kohdistettiin kaadetulle karhulle, ennalta arvaamattomille jumalille, sekä myös vielä eläville hirmuhallitsijoille. Tämä käytäntö on pohjaltaan tietysti maaginen, mutta poliittiseksi puheeksi muututtuaan sillä on myös tarkoitus muistuttaa uusia valtiaita sellaisella kielellä jota heidän toivottiin ymmärtävän.

Me elämme taas pelottavia aikoja, ja uhka näyttää tulevan samasta vanhasta suunnasta. Ehkä meidän johtavien poliitikkojemme puheita voisi myös tänään tarkastella maagisperäisen seremoniallisen hyvittelyrituaalin kannalta. En kuitenkaan ole varma siitä, päteekö tällainen perinteellinen asennoituminen enää tämän päivän valloitushaluisiin diktaattoreihin. Ehkäpä he sittenkin ymmärtävät paremmin konkreettisia ja materiaalisia tekoja.