Jääkiekkoselostusta Ruotsissa

Tulin sattumalta katselleeksi Femma-kanavalta Ruotsin ja Venäjän välisen jääkiekko-ottelun kolmannen erän. Onhan se hauska että Yle lähettää edes Ruotsin otteluita... Kiinnitin huomiota selostukseen, joka todellakin on erilaista kuin Suomessa. Länsinaapuri ei näissä selostuksissa piehtaroi Tali-Ihantalassa, vaan ottaa homman analyyttisesti.

Ruotsi lähti viimeiseen erään 3-1 tappiolla. Selostajat arvelivat, että Ruotsi väsyttää nuoret venäläiset, ja että jatkoaikaa nämä eivät tule kestämään. Silloin Ruotsi luultavasti voittaa tämän Tsekin turnauksen, sillä jäljellä on vain Suomi sunnuntaina.

Taustaksi on mainittava, että Suomi on voittanut kaikki neljä viimeksi pelaamaansa ottelua, ja nyt sekä Venäjän että Tsekin. Ruotsi sen sijaan oli hävinnyt kaksi kertaa Sveitsille ja nyt Tsekille.

Selostajat olivat koko ajan optimistisia, ja kehuivat joskus vastustajallekin menneitä syöttöjä "periaatteessa hyvinä ideoina". Kun Ruotsi sitten sai kavennusmaalin, selostajat alkoivat olla varmoja jatkoajasta. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan Venäjä voitti pelin 4-2.

Jos Suomi häviää Ruotsi-pelin, Tsekki - Venäjä -ottelun voittaja voittaa myös Tsekin turnauksen, ja Ruotsi jää viimeiseksi. Sen sijaan Ruotsi voi voittaa koko Euroturnauksen, jos Venäjä voittaa Tsekin...

Mutta tarkoitukseni ei ollut kilpailla urheilutoimittajien kanssa, vaan verrata suomalaista ja ruotsalaista selostustapaa keskenään. Jääkiekkoselostuksia käytti nimittäin hyväkseen myös kielentutkija Frode Strömnes 1970-luvulla, ja sai idean siitä että kieli vaikuttaa ihmisen maailmankuvaan ja maailman hahmottamiseen yllättävän suuresti.

Havaintomateriaalini ei toki riitä kovin pitkälle meneviin päätelmiin, mutta kyllä asenteissa tuntuu olevan isoja eroja Ruotsin hyväksi. Heidän ei ole tarvinnut sotia olemassaolonsa puolesta kuten meidän. Vaikka he hävisivätkin 200 vuotta sitten viimeisen sotansa, he ovat olleet hyvässä turvassa senkn jälkeen, meidän selkämme takana.

Mitenkäs pakinoitsija Olli sen sanoikaan: "Ruotsi sai 30-vuotisessa sodassa Bremenin ja Werdenin hiippakunnat, Etu-Pommerin ja osan Taka-pommeria. Suomi sai 30-vuotisen sodan marssin, ja se sillä on vieläkin".

Epäsymmetrinen tasa-arvo

Paremman kauhisteltavan puutteessa media on nyt vähän aikaa tohkeillut sillä, että jokin pörssiklubi ei ota jäsenikseen naisia. Kauhistuttavaa epätasa-arvoa vallan!

Tulin eräässä seurassa vahingossa ottaneeksi asian leikillä. Sanoin että tervetuloa vaan naiset mieskuoroihin, niissä on kroonista tenoripulaa. Ja mitämaks myös miesten saunavuorolle, ihan muuten vaan... Siihenpä käytiinkin ärhäkästi kiinni ja vaadittiin että naisten on päästävä kaikkiin sellaisiin seuroihin joihin miehetkin pääsevät.

Kysyin sitten että kävisikö toisin päin myös, että miehiä soroptimisteihin ja zontiin, tai vaikkapa äitijumppaan. Silmät leiskuen tuli vastaus heti: "Ei tietenkään, koska ne ovat naisten omia järjestöjä!" Kyllähän minä ymmärsin. Tasa-arvon vaatimukset kumpuavat silkasta kateudesta. Jotkut naiset näet arvelevat, että miesten järjestöissä ja klubeissa päätetään tärkeistä asioista heidän ohitseen. Samoin on hulluimmillaan vaadittu saunapolitiikan kieltämistä, koska aina on mahdollista että miehet siellä kelteisillään tulevat puhuneeksi asioista joihin naisillakin voisi olla jotain sanomista.

Mutta toisin päin ei tietenkään voi ajatella. Mikään symmetria ei voi tulla kysymykseenkään. Kyllähän naisilla pitää olla oikeus kokoontua keskenään ilman miehiä. Se, että miehille tätä oikeutta ei voi antaa, johtuu siitä että arvellaan miesten puhuvan tärkeistä asioista ja tekevän jopa päätöksiä niistä. 

Vauhkoontuneet tasa-arvonaiset eivät tule ajatelleeksi, että miesten kesken voitaisiin myös jutella niitä näitä miesjuttuja, ja että nämä jutut eivät välttämättä juurikaan eroa naisten keskinäisistä jutuista. Tässä mielessä naisten asenne on kunniaksi miehille. Heidän kuvitellaan olevan asiallisempia ja asiakeskeisempiä kuin naisten, joiden rupattelusta valittajilla luonnollisesti onkin kokemuksia.

Moni puheenaihe miehiltä loppuisikin, jos naisia pääsisi heidän saunavuoroilleen tai klubeilleen. Ikävämpää miesjoukon keskinäiselle yhteishengelle voisi lisäksi olla, että mukaan päässyt nainen herättäisi miesten keskuudessa kiinnostunutta kilvoittelua, ja johtaisi eripuraan ja mustasukkaisuuteen. Mies voisi aiheuttaa samanlaisia reaktioita naisporukassa, jossa heti tiedetään että joukon nuorimmat ja näteimmät voisivat saada ansiotonta etua. Olen johtanut yli 20 vuotta myös naiskuoroa, ja tiedän mistä puhun...

Mitä kiihkeämmiksi tasa-arvon vaatimukset käyvät, sen absurdimmalta ne kuulostavat, ja juuri tuo absurdius tekee vaatimuksista täysin epärealistisia, jopa tuhoavia. Antaa vain kaikkien halukkaiden naisten, miesten, vasenkätisten tai ruskeasilmäisten rauhassa perustella eksklusiivisia klubeja itselleen. Mietitäänpäs kerrankin miltä tuntuisivat sinisilmäisten oikeakätisten vaatimukset päästä ruskeasilmäisten vasenkätisten yhdistykseen. Millä argumenteilla tällaisten vaatimusten oikeutettuisuutta perusteltaisiin?

- - -

Kuvittelin mielessäni mitä tapahtuisi, jos naiset vaatisivat pääsyä eduskunnan tai kunnanvaltuuston tai puoluejärjestön miesten saunavuorolle. "Tervetuloa vain", miehet saattaisivat sanoa, vaikka hyvin tietävät että miehet ovat aivan yhtä epävarmoja ja ujoja naiskatseen edessä kuin naiset miesten katsoessa. Ja sitten se nainen tulee saunaan, on normaaliin tapaan alasti siellä, ja miehet pääsevät vähitellen ujoudestaan ja tottuvat sen naisen läsnäoloon. Joku saattaisi jälkeen päin vielä helpottuneena mainita naista pahimmalla feministien tuntemalla luonnehdinnalla: "Sehän oli ihan hyvä jätkä!" 

Arvatkaa mikä olisi tuon rohkean ja mukavan naisen kohtalo kanssasisartensa parissa tämän jälkeen...

Syyllisyydestä

Minä vuonna 1939. Sotasyyllinen vai isänmaan sankari?

Televisiossa esitettiin jokunen päivä sitten dokumentti, jossa elokuvaohjaaja Veit Harlanin lapset ja lapsenlapset pohtivat syyllisyyttään isän ja isoisän kaameaan tekoon Goebbelsin käskyttämänä. Harlan oli näet ohjannut Lion Feuchtwangerin romaaniin perustuvan elokuvan Jud Süss vuonna 1940. Romaani taas perustuu tositapauksiin 1700-luvun alkupuolelta.

Joseph Süss Oppenheimer oli juutalainen pankkiiri, joka toimi Württembergin herttua Carl Alexanderin varsin kaikkivaltiaana talousministerinä. Herttua halusi loisteliaan hovin ja hyvän armeijan, ja sehän maksoi. Oppenheimer ryhtyi hankkimaan rahaa veroja korottamalla, maksuja lisäämällä, ja sääntelemällä kaupankäyntiä merkantilististen oppien mukaisesti. Tämä ei miellyttänyt talonpoikia, käsityöläisiä ja porvareita, jotka myös katsoivat etujensa vaarantuvan juutalaisten maahanmuuton takia. Kaiken lisäksi herttua oli katolinen, ja herttuakunta taas umpiluterilainen.

Kun herttua sitten pian kuoli, Oppenheimer vangittiin. Häntä syytettiin (ilmeisen väärin perustein) kaikenlaisesta iljettävyydestä, johon lisättiin vielä viehtymys luterilaisiin naisiin. Kidutusten jälkeen Oppenheimer hirtetiin häkkiinsä, jossa häntä oli pidetty näytteillä. Oikeusmurhan aineksia tuomiossa oli runsaasti, ja lisänä vielä aimo annos juutalaisvihaa.

Veit Harlan ei olisi halunnut tehdä tätä elokuvaa, ja myös pääosien esittäjät kieltäytyivät aluksi. Mutta Goebbels halusi propagandafilminsä, ja hänen tahtonsa oli laki. Sodan jälkeen tekijät joutuivat hankaluuksiin. Harlan itse onnistui osoittamaan syyttömyytensä ankarien olosuhteiden vuoksi, mutta näyttelijöille kävi huonommin. Herttuan esittäjä vietiin venäläisten käyttöönsä ottamalle natsien keskitysleirille ja kuoli siellä, Süssin esittäjältä vietiin oikeudet ammattiinsa, ja hän kuoli epämääräisissä olosuhteissa 1946.

Harlanin vanhin poika Peter oli lapsena tavannut natsijohtajia Hitleriä myöten, ja tämä leimasi koko hänen elämäänsä. Peteristä tuli saksanvihaaja ja anarkistinen äärivasemmistolainen, ja ikäänkuin rituaalisen isänmurhan ja aatteellisen koston hehkuttamana hän teki erittäin julman elokuvan, jossa vankilasta vapautunutta vanhuudenheikkoa entistä natsiupseeria grillattiin armotta menneisyyden rikoksista, aina romahdukseen asti.

Muut Harlanin jälkeläisistä suhtautuivat dokumentissa häneen ymmärtävämmin, mutta suvun kollektiiviseen syyllisyyteen palattiin tuon tuostakin. Harlanin ainoa varsinainen kuolemansynti oli ilmeisesti tuon Jud Süss -elokuvan tekeminen, ja se onkin eräiltä osiltaan hyvinkin juutalaisvastainen. Suomessakin siitä sodan aikana leikattiin pois synagoga-kohtaus, jossa juutalaisten pilkka oli räävittömintä.

Elokuvaa ei saa esittää Saksassa ilman tiettyjä valistustoimenpiteitä, mutta esimerkiksi Itävallassa sen esittämiselle ei ole esitetty mitään rajoituksia. Saksalaiset joutuvat yhä kärsimään tuosta historiansa 20 natsivallan vuodesta, ja tätä kokonaisen kansakunnan syyllistämistä ylläpidetään monien toimesta herkeämättä yhäkin. Natsismista on piirretty kuva, jossa ei ole mitään sävyjä: se on pelkästään pahuuden puhdas ilmentymä, ja Pahan valtakunnan asukkaat ovat hamaan tulevaisuuteen saakka poltinmerkein merkityt.

Juutalaisvainoja on jo pian pari tuhatta vuotta perusteltu juutalaisten kollektiivisella syyllisyydellä Jeesuksen kuolemaan. Tuon perustelun järjettömyyden ja kohtuuttomuuden myöntänevät nykyään useimmat länsimaalaiset. Mutta sen tilalle on nostettu peilikuva: saksalaiset ja heidän poltinmerkkinsä. Tiedetään historian perusteella oikein hyvin, että tämä suhtautuminen johtaa helposti toiseen äärimmäisyyteen, sorretun kansan vastarintaan ja kostoon, ja helposti jollain uudella järjettömyydellä perusteltuna.

Onneksi saksalaiset ovat järkevä ja käytännöllinen kansa, hyväoppinenkin vielä, eikä näköpiirissä todellakaan ole mitään uutta uhkaavaa liikehdintää. Mutta varsinkin populaarikulttuurissa antisaksalaisuudella revitellään yhä, ja uudet sukupolvet, joilla ei voi olla mitään omakohtaista suhdetta eurooppalaiseen menneisyyteen, nielevät kaiken sellaisenaan. Natsikortin heiluttajilla on aina omat ja itsekkäät syynsä, ja näennäinen puhtaan moraalin sädekehä ympärillään. Jos mikä, tämä on moraalitonta.

Kuulin äskettäin radiosta, miten kiihkeästi meilläkin vaaditaan jonkinlaisia totuuskomissioita rankaisemaan menneisyydessä väärin ajatelleita tai toimineita. Milloin pitää rankaista kekkosmielisiä, milloin taistolaisia, milloin keitäkin - niin, ja tietysti vielä ehkä eläviä 30-luvun natsisympatisöörejä. Tällaisten totuuskomissioitten eli rahvaantuomioistuinten on pakko kehittää toiminnalleen peruste, ja se on taannehtiva lainsäädäntö. Ilman sellaista ei pääse rankaisemaan puheista, teoista ja mielipiteistä jotka eivät olleet omana aikanaan rikollisia.

Jonkinlaista kohtuutta sitäpaitsi voisi noudattaa menneen ajan ihmisten tuomitsemisessa. Ympäristön paine ja autoritaarinen hallinto pakottavat monet kumartamaan keisaria, vaikka sormet taskussa olisivat kuinka ristissä. Olisi lopetettava kohtuuton syyllistäminen sillä verukkeella, että joku ei aikoinaan "protestoinut", "tehnyt julkilausumia", osallistunut maanalaiseen toimintaan diktatuuria tai vallitsevaa ajatuskantaa vastaan, kun sellaiseen ei käytännössä ollut mitään mahdollisuuksia.

Kollektiivista syyllisyyttä ei ole. Taannehtiva lainsäädäntö on rikos. Menneen ajan tekojen tuomitseminen nykyisen ajattelukannan perusteella on kohtuutonta. Häpeäkulttuurin edistäminen on vaarallista. Antaa menneitten aikojen jo olla, vainajien levätä haudoissaan. Ainoa järkevä tapa suhtautua menneisyyteen on siitä oppiminen.

Media on ollut tavanomaisen typerä, mutta muuten menee ihan kivasti

Kun töissä nyt on pieni suvantokohta, on hupaisa katsoa mihin kaikkeen ei ole tarvinnut viha, pilkka tai paheksunta mielessä puuttua. Kauheat, kuohuttavat ja hirveät mennäviikkojen tapahtumat vajoavat tavanomaiseksi mediaelämäksi, joka ei kaada maata eikä mielenrauhaa, mutta kyllä vahvistaa sen vanhan käsitykseni, että pahantahtoisuus, tahallinen tosikkous ja ilkeys tätä julkista elämää sävyttävät.

Tyhmyydestä en puhu mitään, sitähän ei Jumalakaan pysty parantamaan. Mutta niinsanottujen täysjärkisten toimissa nuo mainitut epämiellyttävät käytösmallit muuttuvat moraalin ja etiikan ongelmiksi. Niistä Jumalallakin tiettävästi on erinäistä huomautettavaa.

Helena Erosen hihamerkkisatiirin käsittelyssä se satiiri lopultakin oli vahvinta muualla kuin Erosessa. "Ne tekivät sen itse", ja joku voisi ehkä miettiä oliko natsien juutalaismerkin julkaiseminen uutisten yhteydessä niin tavattoman fiksua.

Björn Wahlroosin kirjasta nousi kaamea kalabaliikki, ja joku ehti jo kysellä eikö tässä maassa enää saa esittää keskimääräistavallisista mielipiteistä poikkeavia ajatuksia ilman, että nostatetaan hirveä haloo? Nythän olisi ollut mainio tilaisuus esimerkiksi pohtia demokratian olemusta toisilleen vastakkaisten argumenttien avulla. Mutta ei se käy, se ei käy, se ei kertakaikkiaan käy.

Naiset kuulemma eivät pääse johonkin hienoon pörssiklubiin, ja siitäpä "naiset raivostuivat", kuten fiksu toimittaja keksi otsikoida juttunsa. Just just. Jep jep. Eihän noissa kiihkeissä vaatimuksissa ole tolkun hiventäkään, tasapuolisuudesta nyt puhumattakaan.

Ilkka Kanervaa minun tulee ihan oikeasti sääli. Ystävälliseksi ja hurmaavaksi luonnehdittu mies on ollut politiikan sisäkammareissa koko ikänsä. Ei ihme jos alusta pitäen tiettyihin etuihin tottuneella hybris menee överiksi, eivätkä varoituskellot ole päässeet kertomaan itsesuojeluvaiston olemassaolosta.

Titanicin satavuotistuhojuhlia on vietetty pontevasti. Jotkut ovat mietiskelleet, mistä Titanicin erikoisasema mahtaa johtua, kun vaikkapa Lusitanian upottamisessa meni paljon useampia hyiseen hautaan, puhumattakaan niistä saksalaisista pakolaisista jotka menettivät henkensä eteläisellä Itämerellä viime sodan loppuvaiheissa.

Syyriassa ja muualla tapetaan ihmisiä surutta. Yhdestä diktaattorista kun päästään eroon, tulee perässä toinen. Joku saudien suurmufti on vaatinut, että kirkot pitää hävittää Arabian niemimaalta. Kuwait kuulemma on aloittanut hommat jo - mitäpä miettinevät amerikkalaiset jotka jo kerran kävivät vapauttamassa heidät...

Äh. Synkistelyä voi jatkaa loputtomiin, mutta mitä hyötyä siitä on? Mukavia asioita tapahtuu myös kaiken aikaa. Kevät tulee rauhallisesti ja ajallaan. Tänään kuulin oikein hyvän modernin pianokappaleen radiosta, mutta en muista sen säveltäjää, ei ollut tuttu. Presidenttipari vieraili söpösti Ruotsissa. Mahtoivatko kertoa Victorialle minun ja eräiden muiden ehdotuksesta, että hän ryhtyisi myös Suomen kuningattareksi, ja palautettaisiin näin edes osa Kalmarin unionista?

Vein yhden kirjan painoon Hämeenlinnaan. Toisen on määrä valmistua vasta joululahjaksi. On aikaa järjestää jäämistöä, ja aloittaa uusia tuoreita kasanalkuja. Jokunen pino täytynee siirtää pois tiskipöydältä, jotta pääsee lotraamaan astioiden kanssa. Ihan mukavaa tässä on olla, Bayern Münchenkin voitti. Tosin Barcelona hävisi, joten siinä suhteessa meni tasan. Ehkäpä Pelicans voittaa kiekkomestaruuden - niillä on niin söpönväriset turkoosit paidatkin.

Jahah, voisi vaikka tiskata ja sitten pyykätä... Puhdas paita huomenna olisi kiva ylläri.

Tauon paikka, hetkeksi

Tässä blogissa en ole pitänyt tapanani kirjoittaa päivänkohtaisista asioista elämänkulussani. Nyt ovat kuitenkin jotkut lukijat olleet huolestuneita ja kyselleet vointiani, kun kirjoituksia ei ole tullut.

Asia on niin, että minua odottaa leikkaus, ja kaikelta varalta yritän saattaa erinäisiä töitäni valmiiksi ennen sitä. Kun työpaine (eläkeläisen työpaine!) hiukan hellittää, palaan näille palstoille. Ehkä jo aikaisemminkin, kuka sen tietää. Hyvää alkavaa kevättä kaikille!

Pyydän anteeksi Eva Wahlströmiltä

Eva Wahlström on tuore nyrkkeilyn Euroopanmestari. Lisäksi hän on naisellinen, älykäs ja hauska, kaunis ja jopa suloinen, ja puhuu äidinkielensä ruotsin lisäksi ainakin täydellistä suomea. Minä onnittelen häntä innokkaasti.

Ja nyt minun on heti vedettävä sanani takaisin. Edellä loukkasin Eva Wahlströmiä, ja hänen kauttaan naisia yleensäkin. Luin näet Iltalehdestä Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen lehtorin Venla Olkkosen tieteelliseltä pohjalta kumpuavan lausunnon, jonka mukaan "kommentit Wahlströmin 'kauneudesta' ja 'suloisuudesta' vähättelevät hänen urheilullisia saavutuksiaan, koska suloisuus ja kauneus mielletään yleensä fyysisen voiman ja taidon vastakohdaksi".

Tutkijan mielipide on otsikoitu: "Naisnyrkkeily koetaan uhkaavana". Lahjomattoman tieteellisesti tutkija katsoo, että miehet syyllistyvät Wahlströmin kauneutta kehuessaan vähättelyyn. Hän ei maitoile, eikä väitä että 78 tai 12 prosenttia miehistä vähättelee Wahlströmiä, eikä myöskään että 78 tai 12 prosenttia miehistä mieltää "kauneuden ja suloisuuden" fyysisen voiman vastakohdaksi. Kun tutkija puhuu "miehistä", hän tarkoittaa kaikkia miehiä, myös minua.

Jos sattuisin kohtaamaan Eva Wahlströmin autiolla kujalla, kokisin tilanteen todella uhkaavana. Pelkäisin nimittäin että saattaisin pahimmassa tapauksessa vaikka ihastua häneen.

Ja varmuuden vuoksi ilmoitan myös lehtori Olkkoselle, että minulle ei juolahtaisi mieleenkään solvata häntä "kauniiksi" tai "suloiseksi". Niin suuresti arvostan hänen akateemista pätevyyttään.

Der Mensch ist ein Abgrund?

Der Mensch ist ein Abgrund, es schwindelt Einem, wenn man hinunterschaut [. . . ] . Mich schwindelt . . .

Katsoin Teemalta varsin hyvän ruotsalaisen esityksen Alban Bergin oopperasta Wozzeck. Se on monessa mielessä painajaismainen antiooppera, myös estetiikaltaan. Se on musiikiltaan kuin humalan läpi tunkevaa soittoa, kaikki vääristynyttä - jopa niin, että kun siinä hetken aikaa häivähtää perinteisesti kaunista, se vasta tuntuukin vihlovalta ja hirveältä. Ja kuitenkaan sen edessä ei voi sulkea silmiään ja korviaan.

Teksti on 23-vuotiaana kuolleen neron Georg Büchnerin kirjoittama, ja hänen kuolinvuodeltaan 1837. Tätä vuosilukua olen aina ihmetellyt. Näin moderni teksti noin varhain? No, olihan silloin myös William Blake tai William Turner, joita myös on ensi alkuun vaikea kuvitella ajalleen.

"Ihminen on syöveri, pyörryttää kun sinne alas katsoo... Minua pyörryttää..."

Büchnerin aikana ja vielä paljon myöhemminkin ihmisen epätoivoista pahuutta selitettiin onnettomilla olosuhteilla, nälällä, sairaudella, julmuudella ja toivottomuudella. Büchner kirjoittaa eräässä kirjeessään Straßburgista:

"Ich komme vom Christkindelsmarkt, überall Haufen zerlumpter, frierender Kinder, die mit aufgerissenen Augen und traurigen Gesichtern vor den Herrlichkeiten aus Wasser und Mehl, Dreck und Goldpapier standen. Der Gedanke, daß für die meisten Menschen auch die armseligsten Genüsse und Freuden unerreichbare Kostbarkeiten sind, macht mich sehr bitter."

Andersenin pieni tulitikkutyttö on myös noilta ajoilta. Alkava industrialismi aiheutti hirvittäviä ongelmia, ja lopulta vastareaktiona kommunismin. Sitäkin on kokeiltu, mutta pelastusta ei sekään tuonut. Meillä ei Euroopassa enää juuri ole nälänhätiä, sosiaaliturvan ja terveydenhoidon piirissä kun täällä päin yleensä ollaan. Mutta eivät nuo sairaat mielensyöverit ole minnekään kadonneet. Täydellä mahalla on leppoisampi olla mielisairas. Sopivasti tulee mieleen viimeisin ampumatapaus. Aivan yleinen käsitys monilla on, että se mitä himoitsee saadakseen, on saatava millä keinoin tahansa. Aivan kuten keijukaiskuningas Goethen Erlkönig-runossa kuiskaa kuolevalle pikkupojalle:

Und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt!

Näiden synkkien ajatusten joukkoon sattumalta lipsahti vielä huomio YouTubesta. Siellä on muutama video, jossa 86-vuotias nainen tekee huikeita voimisteluliikkeitä nojapuilla ja matolla. Kommentit oli pakko poistaa, sillä niin karkeita ja inhottavia kommentteja alkoi tulvia sisään. Näitä verkko-oksennuksia ei voi selittää vain muutamilla sekopäisillä murkkupojilla. Samanlaisia kirjoittavat jopa ilmeisen hyvin toimeentulevat aikuiset verkkolehtien kommenteissaan.

Kuinka suuri osa yhteiskunnasta on sairastunut tähän vihan ja halveksunnan tautiin? Pelkään että jopa hyvinkin puolet, mikäli korviaan on pitänyt auki. Yhä vaikeampi on ylläpitää uskoaan siihen että ihminen olisi luonnostaan hyvä, että normaali terve ihminen oppii empatian ja myönteisen sosiaalisuuden, mikäli häntä ei siitä estetä.

Katsokaa ympärillenne, seuratkaa medioita! Jokainen iltapäivälehti on täynnä sairaan mielen aikaansannoksia. Niissä kieriskellään, niillä myydään, niitä pidetään jopa normaalina ja esikuvallisena nykyihmisen käytöksenä. Pintapuolinen kaksinaismoralisointi ei peitä mitään. "Katsokaa tästä!" "Klikatkaa, klikatkaa, klikatkaa!"

Bloggeri Ironmistress kirjoittaa Takkirauta-sivuillaan toistuvasti, että ihminen on p-skakuorrutettu p-skiainen p-skatäytteellä. Minä olen ollut sitä mieltä, kuten yllä sanoin, että terve normaali ihminen on aika lailla empaattinen ja sosiaalisesti myönteinen, ellei häntä siitä estetä. Todistustaakka on minulla, ja se käy yhä vaikeammaksi. Wozzeckin sanoin:

Wir arme Leut'!