Rasismia, rasismia!

Johdannoksi: Tässä on kaksi rasistista kuvaa. Vai ovatko ne rasistisia? 

Ylemmässä kuvassa opetellaan kirjainta N. Kirjain B on näköjään jo opittu. Kuva on hellyttävä, tiikeri muistuttaa pehmolelua, ja sievä iloinen tyttö kaislahameessaan on kaikin puolin sympaattinen. Hän tosin ei aivan näytä "neekeriltä", vaan voisi olla vaikka Tyynen meren saarilta tai Intiasta. Kuva liittyy vanhaan myönteiseen mielikuvaan "onnellisten saarista", joilla elettiin yksinkertaisesti mutta hyvin. Vähän samalla tavalla kuin Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun isä, "neekerikuningas" Kurrekurredut-saarellaan. Kuva on julkaistu aikana jolloin musta- tai edes tummaihoisia ei juuri täällä nähty muuta kuin kirjoissa tai elokuvissa, eikä myöskään sanaan "neekeri" osattu liittää mitään hysteerisesti vastustettavaa. Kuva on siis mitä sympaattisin ja opettavaisin esitys siitä miten mukavia toisenkinväriset ihmiset saattavat olla.

Alemmassa postikortissa on teksti "Idän kutsu", ja siinä kiinalainen palvelija tuo juotavaa laiskalle ja ylimieliselle valkoihoiselle herralle. Teksti on ymmärretty ironisesti "väärin", eikä asetelmaa millään tavalla ihannoida. Ennemminkin päinvastoin - tuon asetelman tunsi jokainen brittien imperiumin asukas. Kuvan herrasmiehellä on aivan epäilemättä rasistisia käsityksiä ja rasistista ylemmyydentuntoa. Toisaalta hänen ajattelunsa kumpuaa valloittajan asenteesta, jossa itse herruus on sittenkin tärkeämpää kuin rotu. Jos historia olisi kulkenut toisin, palvelija saattaisi hyvin olla nahkahousuihin pukeutunut saksalainen.

Kumpikaan kuva ei siis ole rasistinen, jälkimmäisessä on jopa rahtunen rasisminvastaisuutta. Mutta kun julkaisin nämä kuvat, oliko minulla ehkä jokin "piilorasistinen" tarkoitus? Tuo termihän on tavattoman käyttökelpoinen käytettäväksi... 

Aamulehti julkaisi 25.2.13 nettisivullaan uutisen, jonka mukaan kansainvälinen tutkimus osoittaa, että suomalaisten maahanmuuttoasenteet ovat suvaitsevimmasta päästä koko Euroopassa. Saman päivän printtilehti sen sijaan räväyttää seitsemän palstan otsikon "Verkkokansa vihaa rasismintutkijaa". Siinä tamperelainen professori Mikko Lehtonen valittaa, että rasismintutkijat saavat "vihapalautetta" ja solvauksia. "Häntäkin on nimitelty, hänen pätevyytensä kyseenalaistettu ja erottamistaan vaadittu. Säännöllisesti silloin, kun Lehtonen puhuu rasismia tai monikulttuurisuutta koskevasta tutkimuksesta".

Jutussa mainitaan, että "tutkimus ei ole mielipidekysymys, eikä tutkimusta kuulu kritisoida menemällä henkilökohtaisuuksiin", esimerkiksi kyseenalaistamalla tutkijan objektiivisuuden. Kun "rasismintutkimus" meillä näyttää pääosin olevan luonteeltaan hälyttävää ja propagandantapaista varottelua, ja kansainvälinen tutkimus kertoo aivan päinvastaista tarinaa, kumpi näistä tutkimuksista sitten on objektiivisempaa? Vaikuttaisiko tutkijan työhön sittenkin jokin ideologinen tausta?

Kuinka moni Lehtosen tapainen suomalaistutkija on lähtenyt analysoimaan terminologiaansa ja lähtökohtiaan, vaikkapa vain niin keveästi kuin minä tuossa kuvien alla? Kuinka moni ottaa "rasismin" tai vaikkapa "maahanmuuttovastaisuuden" pelkästään lukkoonlyötynä ja valmiiksi annettuna leimana? Jos joku poliittisesti vastenmielinen henkilö esittää vaikka kuinka asiallista kritiikkiä (sillä onhan itsestään selvää että maahanmuuton yhteydessä esiintyy myös ongelmia), hänet hyvin nopeasti leimataan näillä iskusanoilla, jotka sisältävät käytännössä useimmiten myös "vihapuheen" elementtejä.

"Rasismista", "fasismista" ja vaikkapa "maahanmuuttokielteisyydestä" on tullut leimakirveitä, joita siekailematta käytetään asiayhteydestä riippumatta eri mieltä olevien nujertamiseksi. Itsekin tiedän sen oikein hyvin. Kun olen käyttänyt kauheaa "n-sanaa", tai ihmetellyt onko enää sopivaa esittää negrospirituaaleja, olen leimautunut "rasistiksi". Ja kun kerran erehdyin epäilemään ilmastonmuutoksesta esitettyjä syitä, sain hykerryttävän hauskan leiman "ilmastofasisti".

"Natsikortin" esiinvetäminen keskustelusta toiseen on saman arvoista kuin "punaviherpiipertäjä-kortin" heittely. Sivistynyt väittely on käynyt harvinaiseksi. Se on niin "last season" tämän edistyneen solvausyhteiskunnan mielestä.

Ja kummatko Aamulehden esittelemät tutkijaryhmät sitten ovat oikeammassa? Molemmat epäilemättä vaativat itselleen objektiivisen "tieteellisyyden" arvovaltaa. Minusta, rasistifasistista näyttäisi tuo kansainvälinen tutkimus luotettavammalta. Siinä ei ainakaan tuntuisi olevan kovin suurta propagandistista sävyä. 

Zeus, viettelijöistä suurin

Tämän kuvan idea lähti siitä, että taiteilijat ovat kautta historian usein esittäneet naishahmoja käsi syystä tai toisesta ylös nostettuna. Tuo ele on myös merkki halusta tulla huomatuksi, ja niinpä päätin tehdä eräänlaisen toisinnon aikaisemmasta "ulkomaalais"-satiirista, jonka esitän tämän jutun lopussa. Tässä jälkimmäisessä kaamea alien laskeutuu ilmasta, ja joukko vanhojen maalausten naisia suhtautuu tähän kiihkeän ihailevasti: "Ulkomaalainen! / Se on ulkomaalainen! / Katsokaa tytöt!".

Uudessa kuvassa ulkomaalaista esittää Zeus, joka tekee tarjouksen josta naiset eivät voi kieltäytyä, vaikka heidät olisi tehty terrakottasta tai pronssista... Taustan torneilla on luonnollisesti fallos-symbolin osa, mutta Eiffel-tornin kaaret määrittävät lisäksi kuvan kompositiota. Ja naiset edustavat monia aikakausia antiikista nykyisiin pussy-tyypin mielenosoittajiin.

Pieni pulma syntyi, kun julkaisin kuvan varhemman version lähipiirilleni. Näyttää siltä, että Casanovaa ja Lemminkäistä paljon suuremman ja tehokkaamman naisenkaatajan ylijumala Zeun suurteot alkavat olla tuntemattomia nuoremmille sukupolville. Sääli, sillä niiden kustannuksella on iloteltu jo kaksi ja puoli tuhatta vuotta. Zeus kun pystyi muuntautumaan miksi tahansa siitoshommiin innokkaasti ja salavihkaakin pyrkiessään. Tässä ihan lyhyt luettelo tunnetuimmista sankariteoista:

Hera, jumalatar < käki, 5 lasta

Aigina, nymfi < tuli, yksi poika

Antiópē, kuninkaantytär < satyyri, kaksospojat

Astería, titaanineito (joidenkin mukaan Zeun oma tytär) < kotka

Danáē, kuninkaantytär < kultasade, poika Perseus (suosittu maalauksenaihe)

Eurōpē, kuninkaantytär < sonni, kolme lasta

Kallistō, nymfi < jumalatar Artemis, yksi poika

Lēda, kuninkaantytär < joutsen, kaksoset Kastor ja Polydeukes (kaikkein suosituin maalauksenaihe)

Mnēmosýnē, Ouranoon ja Gaian titaanitytär, muistin jumalatar < paimenpoika, 12 muusaa

Persefónē (oma tytär äitijumalatar Dēmḗtērin kanssa) < käärme, yksi poika

Kuten tunnettua miehen komea univormu tai korkea asema tai suunnaton varallisuus saavat naisen hulluksi. Kuinka sitten ei ylijumala, joka voi tyydyttää ekstravaganteimmatkin eroottiset unelmat!

Ja tässä on tuo alussa mainittu kuva "ulkomaalaisesta" hurmaamassa naisia:

Kuvat suurenevat klikkaamalla. Tekstit ovat japanilaisessa haiku-muodossa (5-7-5 tavua).

Keskustele! Ja väkihän "keskustelee"...

1970-luvulla keksittiin hienon tuntuinen keino perheasioiden sopuisaksi selvittelyksi: kaikista asioista pitää sopuisasti keskustella. Varmuuden vuoksi näytettiin pieniä filminpätkiä, joissa isä, äiti, poika ja tyttö istuutuvat pöydän ääreen juhlallisina ja jäykkinä, ja isä sanoo paperinmakuisesti: "Nyt keskustelemme aiheesta 'Kotiintuloajat lapsilla'! Puheenvuoroja?" Ja sitten "keskusteltiin" vähän aikaa, kunnes (tätä vaihetta ei aina näytetty) isä ilmoitti kotiintulosäännöt, joista "ei sitten lipsuta". Toinen versio demokraattisesta keskustelusta oli yksinkertaisempi: isä vain piti pitkän ja ankaran monologin, jonka kestäessä vastaväitteet kiellettiin jyrkästi.

Koska kehitys aina vain kehittyy, näistä varhaisista keskustelumuodoista kehittyi sittemmin useita uusia versioita. Demokratian oikeaoppisesti sisästäneissä perheissä siirryttiin "mies ja ääni" -periaatteen mukaisesti enemmistöpäätöksiin, mikä tarkoitti samalla lasten ylivaltaa vanhempien kustannuksella. Tällöin perusperiaatteen sana "mies" tarkoitti kaikkia sukupuolia ja ikäryhmiä. Vanhoillisissa perheissä "mies ja ääni" tarkoitti, että se "mies" oli isä, ja että vain hänellä oli äänivalta. Edistyksellisen lastenkasvatuksen jäljet näkyvät ja kuuluvat selkeästi yhä tänäänkin, ja ne ovat johtaneet lapsenomaisuuden ja murrosiän jatkumiseen kauas neljänkymmenen ikävuoden tuolle puolen. 

Työpaikoilla alettiin myös keskustella. Kun menneisyyden ankeina aikoina johtaja kaiken aikaa jutteli sekä työ- että muista asioista molempien alaistensa kanssa, nyt valistunut johtaja on sulkeutuneena työhuoneeseensa suunnittelemassa uusimman johtamiskonsultin ehdottamia lomakkeita, ja täyttämässä niitä. Hän kutsuu molemmat alaisensa säännöllisin väliajoin, yhden kerrallaan huoneeseensa, jossa käydään muodollinen ja tarkoin säännelty kehityskeskustelu. Leppoisimmillaan se menee näin:

"No, mites menee?" "Kiitos kysymästä, ihan hyvin." 

Sitten täytetään asianomainen lomake. Samat kysymykset ja vastaukset olisi tietysti voinut esittää käytävällä tai kahvihuoneessa, mutta sellaiset eivät olisi mitenkään virallisia eivätkä lomakkeentäytön arvoisia.

Tänään, huomio- ja klikkaustalouden aikana keskustelut ovat siirtyneet myös mediaan ja sen verkkosivuille. Vanhoina huonoina aikoina toki "keskusteltiin" lehtien yleisönosastoissa, mutta niitä sensuroitiin aina, eivätkä todelliset mielipiteet päässeet koskaan läpi. Nyt valistunut verkkomedia sen sijaan esittää valmiita keskustelunaiheita, ja kansa rientää sankoin joukoin keskustelemaan. Sääntönä on, että "vääriä" mielipiteitä ei yritetä kumota minkäänlaisella argumentoinnilla puolesta tai vastaan, vaan keskustelun voittaa se joka huutaa kovimmin, toistaa itseään eniten, tai käyttää karkeinta kieltä.

Saako hevosenlihaa syödä? Keskustele!

"Ei jumalauta saa! Se on epäeettistä ja pahanmakuista!"

"Saapas!"

"Eipäs saa, eikä lihaa saa syödä muutenkaan, koska hiilijalanjälki, ja/tai sika loukkaa toisia!"

Putoaako Ilves mestaruussarjasta? Keskustele!

"Hähää, Ilves on tyhmä ja sen fanit on luusereita!"

"Vittu tuomarit on vittu puolueellisia ja ilves on best ja tappara vittu kusee!"

Ja näin keskustelu jatkuu, kunnes jotkut vetäisevät aiheesta riippumatta natsi- tai rasismikortin esiin, jonka jälkeen solvataan tasapuolisesti heitä ja heidän vastustajiaan.

Sanojen merkitys muuttuu kaiken aikaa. Oluenpano on nykyään mahdotonta, ja se korvataan oluenlaitolla. Keskustelu oli ennen typerää pallottelua ja argumentointia ilman, että mitään selvää ymmärrettävää tulosta saatiin. Nyt on toisin, kun "keskustelu" merkitsee solvaamista, ja siinä vittu tyhmät saa vittu turpiinsa. "Kansan ääni on Jumalan ääni", ja nyt sitten tiedämme minkälaisia jumalia meillä on. Vittu.
 

Kaunotar ja kummitus. Romanttisia kuvia.

Kauhuromantiikkaa? Entä jos pahinta kauheutta onkin romantiikan puute?

Sitten voi vaikkapa etsiä romantiikkaa vuorilta. Kun huipulta on mielestään kaiken nähnyt, voi yrittää löytää laskeutumispolun viereiseen laaksoon. Ehkäpä sen romantiikan löytääkin sieltä. Pahin uhka sille romantiikalle tosin on, että silmäkulmaan osuu uusi rinne, vuorenseinä, joka houkuttelee uusille huipuille. Mutta se onkin sitten kokonaisen romanttisen romaanin aihe...

Kuvat suurenevat klikkaamalla. Tekstit ovat tankaa ja haikua, minun tavallani ymmärrettynä.

Mies, nainen, ja vihjeet. Ja sitten juorut.

Kohtaavat toisensa, mies ja nainen. Ilma on täynnään vihjeitä. Feromonit ja muut vaikuttavat tuoksut alkavat erittyä. Kummankin pienen pienet, melkein tiedostamattomat eleet viestivät tulkinnanvaraisia kertomuksia. Miehen tehtävä on havaita nämä viestit, tuoksut ja eleet, ja pääteltävä niiden perusteella oikein. Nainen on se, joka lopulta päättää siitä mikä seuraa. Jos mies sitten ylireagoi tai alireagoi, nainen on tyytymätön, harmissaan, ja katuu viestejään. Näin tämän W. von Millerin maalauksesta Die Gartenlauben 1881 vuosikertaan kopioidun kuvan voisi lukea. — Tai sanoisinko niin, että tunnen asiaa jonkin verran itsekin...

Teksti on tietysti tankan muodossa, 5,7,5,7,7 tavua. Sama runomuoto on seuraavassakin kuvassa. C.M.Seyppelin mukaan tehty kuva julkaistiin sekin vuonna 1881. Erikoinen sommitelma, rakennuksen ja juoruakkojen paino vasemmalla. Mutta tasapaino säilyy silti: akat ovat kuin pommi joka räjähtää oikealle. Sitä vastassa on kuitenkin neljän ulkopuolisen henkilön ketju, joka oikean sivun portaitten kanssa muodostaa kauniin paraabelimuodon, ja vahvistaa näin oikeaa reunaa. Näiden neljän henkilön kannalta runonkin tein. Alimmainen pikkutyttö on kuvan aiheesta toki täysin ulkona, omassa pikku maailmassaan.

Sanna-Raipe, älä lähde pois!

Putous-ohjelman tämänvuotinen loistava hahmo Sanna-Raipe Helminen (Armi Toivanen) putosi kisasta  monien yllätykseksi viime lauantaina. Iltalehtikielellä sanoen myös minä olin järkyttynyt, suorastaan romahduspisteessä tämän šokkitapauksen johdosta. Toivasen luoma nuoren, sosiaalisesti toistaitoisen ja sulkeutuneen tytön hahmo oli mielestäni nerokas, ja monin tavoin myös tuttu. Miksi tämä hiljainen ja vähän ärtyisä hahmo jäi kovaäänisten ja jatkuvasti omaa showtaan pyörittävien mieshahmojen jalkoihin?

Tiedämme, että näennäisestä improvisatorisuudestaan huolimatta viihdesarja on melko tiukasti käsikirjoitettu ja harjoiteltu. Tämän perusteella voisi myös arvella, että myös yleisön äänestys on vain näennäisesti ratkaiseva, ikäänkuin suuntaa antava, ja että hahmojen pudottaminen on sekin pitkälti suunniteltua. Järjestäjien ja kilpailijoiden kannalta voi olla hyvinkin epäsuotavaa, että Toivanen voittaisi toistamiseen, ja näin hänen putoamisensa piti varmistaa hyvissä ajoin. Takana saattaa olla myös aivan muita, myös näyttelijöistä johtuvia syitä.

Jos taas yleisön äänet todella ratkaisivat, tulee mieleen kaksi pätevän tuntuista syytä. Ensinnäkin meille oli viimeiseen saakka kerrottu Sanna-Raipen olevan vedonlyöjien vahva, jopa ylivoimainen suosikki. Tämän vuoksi monet saattoivat keskittyä pudottamaan epäsuosiossaan olleita mieshahmoja. Todennäköisesti kysymys oli "somelaisen" Karimin ja "turkulaisen" Samppa Linnan välisestä kisasta. 

Jos taas oli kysymys ihan suorasta televisionäkyvyydestä, Sanna-Raipe jäi jo hahmonsakin vuoksi jatkuvaan pimentoon. Hänen nähtiin kyllä seisoskelevan väärään aikaan väärässä paikassa, ihan pallo hukassa, ja koska hahmoon ei liittynyt taipumusta puhetulvaan, myös aggressiivinen itsensä mainostaminen Samppa Linnan tapaan oli mahdotonta.

Sanna-Raipen hahmosta sanottiin, ettei se kehittynyt tarpeeksi. Itse olin aikaisemmin sitä mieltä, ettei sen olisi tarvinnutkaan, vaan että käsikirjoittajien olisi pitänyt luoda jatkuvasti uusia tilanteita tytön ympärille. Olin ehkä vähän väärässä, ja mietin nyt ankarasti miten tuota kehittymistä olisi voinut tapahtua. Mitä sanottaisiin tästä: Sanna-Raipe olisi ihastunut! Ei varmastikaan some-Karimiin eikä ainakaan Samppa Linnaan, mutta kukaties vähän reppanaan, vähän myös epäsosiaaliseen wannabe-rokkariin Veli Sikiöön. Tyttö olisi muina naisina liikkunut tämän lähistöllä, vilkuillut silmäkulmasta, ja tehnyt jopa jotain kömpelöitä lähestymisyrityksiäkin. Jotka goottipoika tietysti olisi vähän hämillään aluksi torjunut.

Voisin kuvitella, että Sanna-Raipe ei olisikaan kadonnut seuraavista lähetyksistä, vaan seisoskelisi jossain sivummalla tai taemmalla, ja kun juontaja häntä siitä moittisi, Veli Sikiö pontevasti puolustaisi tyttöä, sanoisi että "se on mun seurassa"... 

Joka tapauksessa Tampere ja Ilves ovat saaneet Sanna-Raipesta hellyttävän sympaattisen PR-hahmon. Toivottavasti hänelle on sopivaa käyttöä tuollaisiin tehtäviin. Toivottavasti myös sadat ja tuhannet pienet tytöt muistavat häntä vielä pitkään omissa leikeissään:

Anu Rantaniemi

Metsän poika - ilman pyssyy...

Olen joskus erehtynyt kertomaan, mitä mieltä itse olen huvimetsästyksestä. En tee sitä enää; olen saanut sen verran usein sen verran tylyjä kommentteja. Kiertäen voisin jotain kumminkin sanoa. Pidän kovasti Pum-sodasta, jota intissäkin harrastetaan. Vielä enemmän pidän Vinkki-nimisestä leikistä, joka kehittyneessä muodossaan on vielä sodankäyntiäkin hauskempaa. Tämän kunniaksi yllä oleva kuva haikuineen. Haiku on siis japanilainen runomitta, 5-7-5 tavua.

Ihailen kovasti ihmisiä jotka pystyvät tarkkaan ja täsmälliseen ryhmätoimintaan. Sen kunniaksi alempi kuva, jossa tankalainen voimistelunohjaaja huutaa ryhmälleen tankaksi (5-7-5-7-7 tavua):

Kieltäydyn kommentoimasta

Ylioppilaslehden satavuotisjuhlanumeron onnettomasta kakkajournalismista on kirjoitettu jo aivan tarpeeksi. Jussi Lähde Iltalehdessä ja Ulla Appelsin Ilta-Sanomissa ruotivat asiaa tuoreeltaan ja terävästi.  Näin myös toisen osapuolen julistuksen:

Henkilökohtainen hygienia on patriarkaatin luoma konstruktio, joka uusintaa etnosentristisiä valtarakenteita jaotellen ihmisiä epätasa-arvoisiin kategorioihin kuvitellun puhtauden mukaan. Kyseessä on puhtauden performanssi, jota tuotetaan sosiaalisissa käytännöissä ja diskursseissa normatiivisia puhtaudesta huolehtimisen oppeja toistamalla. Tällaisen paradigman vallitessa housuun kakkaaminen on suorastaan voimaannuttava kokemus!

No, tämä olisi voinut olla totta, mutta olikin erään kommentoijan sarkasmia, huomasin jälkeenpäin. Mutta sinne päin kyllä erään värin suunnalta on jo viitattu. Uudessa Suomessa ilmoittaa eräs lempääläinen vihreä miespuolinen kirjallisuudenopiskelija oikeaoppisesti, että

Pahiten kakasta loukkaantuivat vanhat vihaiset miehet, sillä kaksi nuorta naista uhkasi heidän laatimaansa arvojärjestystä. He ovat leimanneet myös ala-arvoisista aiheista kirjoittavat journalistit samalle tasolle aiheidensa kanssa.

Minulta on jo ehditty kysyä, enkö minä puutu asiaan täällä blogissa. Vastaukseni on, että niin alas en sentään vajoa. Tämän tason asioihin en puutu, enkä sano niistä sanaakaan!

Gekkojen yö — parí ajatusta tulkitsemisesta

Olen usein kirjoittanut estetiikasta ja teosten tulkinnasta. Olen jyrkästi vastustanut sitä nykyään yleistä käsitystä, että teos on olemassa vasta sitten kun sitä on tulkittu. Olen ollut sitä mieltä, että teoksia ei ylipäätään pitäisi tulkita, vaan ottaa sellaisena kuin se on. Monet tulkinnat saattavat jopa olla teokselle tuhoisia, mikäli ne sotivat taiteilijan tarkoitusta vastaan, ja leviävät laajalle. Olen kertonut vanhan muusikkotarinan, jokka säveltäjä soitti uuden pianokappaleensa. Joku kysyi: "Oikein hieno, mutta mitä sinä haluat tuolla sanoa?" Säveltäjä siihen: "Tämän", ja soitti kappaleen uudestaan.

Nyt tein kuitenkin kaksi haikukuvaa, jotka todella tarkoitinkin monitulkintaisiksi. Kuvat ja tekstit saattavat johdatella vähän eri suuntiin, ja jättävät kaiken tahallaan auki. Gekkojen tai liskojen yön mainitseminen saattaa ylemmässä kuvassa tuoda mieleen deliriumin tai muun ahdistustilan, mutta yhtä lailla kuvan voi nähdä yksinkertaisena vain vähän abstrahoituna eroottisena kuvitelmana. Siitä nyt vain tuli tuollainen.

Alempi kuva on itse asiassa paljon abstraktimpi, jonkun prosessin tai kertomuksen alkupiste. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Käsi saattaa myös kadota takaisin sinne mistä se tuli. Tulkinnan vapaus on tässä tahallisen suuri. Mutta yksi asia on olennainen: minä en missään tapauksessa voi olla vastuussa teidän tulkinnoistanne! Jos jollekulle esimerkiksi tulee mieleen jotain roisia, ei minua pidä tuomita roisiksi. Se olisi pelkkä looginen virhepäätelmä. Jollekin kuvasta voi päinvastoin tulla mieleen jokin uskonnollissävyinen allegoria, mutta jos itse olisin sellaista hakenut, olisin sen kyllä jotenkin ilmaissutkin. Tulkitkaa siis vapaasti, mutta muistakaa että tulkinnat kertovat aina tulkitsijasta itsestään, ei minusta...

Uinu lapsi Tuonelahan...

Kauan sitten kirjoitin kehtolauluista, jotka perinteisesti kertovat lasten kuolemasta. "Pium paum, pilililipaum, Maskun kellot soiva. Kaik lapsek kuoleva, mut Matti yksin elämään jää". Eikä ihme, kun lapsikuolleisuus sivistyneimmissäkin maissa pari sataa vuotta sitten saattoi olla yli 50 prosenttia. Surimmassa osassa maailman maista kulkevat köyhyys, kehittymättömyys ja lapsikuolleisuus yhä käsi kädessä. Tilanteen karmeuden Euroopassakin aikoinaan huomaa helposti, kun tarkastelee tunnettujen historiallisten henkilöiden lapsilukuja. Lapsia kannatti tehdä tiuhaan, kun monesti vain osa niistä jäi henkiin, ja äitien kuolleisuus oli sekin ymmärrettävästi hirmuinen.

Katselin Saksan historiallisia tilastoja. Vuonna 1870 lapsikuolleisuus siellä oli keskimäärin 25%, joillakin alueilla vielä paljon korkeampi. Tilanne parani vähitellen. Kymmeneen prosenttiin päästiin 1930-luvun alussa. Kun katselee alla olevaa karttaa imeväiskuolleisuudesta, voi todeta että paljon parjattu hokema siitä että on lottovoitto syntyä Suomeen pitää ainakin tässä mielessä paikkansa. Jos saa valita, kannattaa syntyä Suomeen. Tai Ruotsiin. Tai Islantiin.