Tässä on eräs kirjastoni herkuista, Anna Maria Lenngrenin (1754-1817) kootut runot, foliokokoinen Tukholmassa 1890 julkaistu loistoteos. Herkullisten ja usein ironisten 1700-luvun lopun runojen ohella teoksen herkullisuus perustuu Carl Larssonin massiiviseen kuvitukseen, satoja taidokkaita kuvia ja somisteita.
Lenngrenin runot ovat suurelta osalta tosiaan ironisia tai satiirisia. Siitä huolimatta häntä pidettiin omana aikanaan suuressa arvossa, ja Ruotsin Akatemian jäsenyyttäkin hänelle tarjottiin. Ei huolinut. Kova muija.
Yksi runoista kiinnitti huomioni viimeisen sanansa vuoksi. Se on Lafontainen tarinan mukaan kerrottu satiiri vuoresta joka järkkyy synnytystuskissaan, ja runoilijasta joka lentää sille runoratsu Pegasoksen selässä merkkiteostaan kirjoittamaan.
Tarinahan on ikivanha, jo Aisopoon saduista tuttu, ja sen latinalainen maksiimi on Horatiukselta: "Parturiunt montes, nascitur ridiculus mus". Vuoren synnytystuloksen tietävät kaikki, se oli hiiri tai kuten Lenngrenillä rotta. Mutta kyllä runoilijallakin vähän poksahti: tulos oli sonetti, arvatenkaan ei siis mikään Petrarcan, Michelangelon tai Shakespearen ikuisuustyö, vaan töherrys jota aikoinaan "kaikki" kirjoittivat.
Vakava asiahan tämä oikeastaan on... Useimmat luovat taiteilijat ovat joskus aloitelleen suuren mestarillisen pääteoksensa laatimisen... Aaro Hellaakosken versio postuumissa kokoelmassa Huomenna seestyvää on nimeltään Maalari: "Kokonaisen päivän elin / maisemaa./ Janoavin silmin koskettelin / puita, kukkulaa. / Illan suussa vasta kuvan tehden: / koivunlehden".
Mutta tuo Lenngrenin "sonetti" toi heti mieleen vähän myöhäisemmän mestarin runon, kirjassa joka niin ikään on minulla aina käsillä.
Näitä minulla on itse asiassa useampiakin, nimittäin Heinrich Heinen Buch der Lieder, 1800-luvun painoksina. Kokoelman tärleä osa on 71 runoa käsittävä Lyrisches Intermezzo, rakkaudessa pettyneen runoilijan itseironinen ja koskettava runosarja, se josta Robert Schumann teki kuuluisimman laulusarjansa Dichterliebe. Heinen sarjassa on myös tämä hiukkasen ilkeä runo:
Siinä siis runoilija kirjoiottaisi sydänkäpysensä silmistä kauniit canzonat, hänen suloisesta suustaan hienot tertsiinit, pikku poskista stanzoja - ja jos hänellä sattuisi olemaan pikkuinen sydänkin, siitä syntyisi soma sonetti!
Kirjallisuus on ihanaa. Kenellä on aikaa ja mahdollisuuksia tehdä sen parissa eräänlaisia "interpolointeja", on moninkertaisesti onnellinen.
