Aalto-yliopisto arvioi taidetta

Taide-lehden numeroon 4/13 päätoimittaja Pessi Rautio laati hauskan lukutehtävän. Siihen on listattu joukko sitaatteja, jotka käsittelevät taiteen arviointia koskevia suunnitelmia. Yhtenä sitaattien lähteenä on Aalto-yliopiston dekaanin blogikirjoitus "Taiteellisen toiminnan laatua on voitava arvioida". Luin rivin, luin kaks' - verenpaine nousi piks ja paks... Tässä muutama katkelma dekaanin kirjoituksesta, kursivoinnit minun:

Koska tieteen kriteeristö ei sellaisenaan sovi taiteellisen työn arviointiin, olemme Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa luoneet sen rinnalle laadullista mittaristoa. Taiteellisen toiminnan arviointi on ajankohtaista myös muualla ja yhteistyöllä pyrimme luomaan kansainvälisesti vertailukelpoiset kriteeristöt alan yliopistojen kesken.

Taidetta ja taiteellisen työn laatua on arvioitu kautta taiteen historian. Ensisijaisia välineitä ovat itsearviointi ja vertaisarviointi. Laajemmin pätevää arviointisysteemiä on taiteen kentälläkin toivottu jo kauan. Pätevälle, argumentoidulle määrittelylle taiteellisten tuotosten omalajisuudesta on tarvetta.

Arvioinnin menetelmiä ovat luomassa alan asiantuntijat. Arkkitehtuurin, muotoilun, median, elokuvan ja taiteen laitokset määrittelevät itse opetuksensa ja tutkimuksensa laadun kriteereitä.

Asioita, joita taiteellisessa toiminnassa arvioidaan, ovat muun muassa alkuidea ja sen toteutuksen onnistuminen, taiteellisen tuotoksen kytkökset yhteiskuntaan, vaikuttavuus sekä teoksen herättämä huomio, etenkin kansainväliset palkinnot.

Tavoitteena on myös, että kriteeristön pohjalta muutkin kuin taiteen asiantuntijat pystyvät tekemään ja ymmärtämään hallinnollisia, taiteen alaa koskevia päätöksiä. Haluamme tarjoa myös suurelle taidetta kuluttavalle yleisölle enemmän tietoa hyvän taiteen määrittämisestä. 

Luomamme laadullinen kriteeristö on omissa puitteissaan merkittävä ja uusi avaus niin Suomessa kuin maailmallakin. Kriteeristö ei ole varmasti koskaan kiistaton ja täysin valmis. Tarkoitus on kuitenkin tuoda keskusteluun enemmän asiapohjaisia argumentteja, muutakin kuin mutu-tuntumaa. Haluamme tuoda taiteellisen toiminnan arvon tieteellisen toiminnan rinnalle omin kriteerein.

Tämähän se vielä puuttui totalitaarisesta hallinnostamme. Akateemisella "tieteellisellä" arvovallalla ryhdytään erottelemaan jyvät akanoista ja lampaat vuohista. Ei pelätä edes noidankehää: teoksen herättämä huomio ja kansainväliset palkinnot nostavat pisteytyksessä taiteen laatua. Kun yliopisto nyt luo järjestelmästään kansainvälistä, lienee selvää, ettei "kansainvälinen palkitseminen" kohtaa teosta joka ei täytä Aalto-yliopiston papiston vaatimuksia. "Teoksen herättämä huomio" taas riippuu mediatoimijoista, joihin vaikuttaminen on tässä huomiotaloudessamme kyllä ihan osaavissa käsissä.

Ei edes Neuvostoliiton taidepolitiikka osannut olla näin totaalista. Siellä sentään voi aina liehitellä ja lahjoa puoluetta ja sen päättäjiä. Tihon Hrennikov pyörii haudassaan.

Aalto-yliopisto näyttää olevan oudoissa käsissä. Aiemmin tänä vuonna ihmettelin sen rehtorin puheita ja kannanottoja. Nyt tuli sitten tämä. Mutta kaiken pahan alku ja juuri oli taidekorkeakoulujen muuttaminen yliopistoiksi, pelkän prestiisin takia. Ehkäpä vielä tulemme näkemään sen päivän jota silloin kauhulla kuviteltiin: sinfoniaorkesteri jossa ykkösviulussa istuvat tohtorit ja paremmat maisterit ja kakkosviulussa huonommat maisterit ja arvonimettömät soittamassa sertifioidun säveltäjän juhlasävellystä Aalto-yliopiston kunniaksi.

Ei se mikään kana ole, se on Canander!

Taide-lehden numerossa 4/13 haukkuu fil.tri, professori emerita S. kriitikko K:n, joka lehden edellisessä numerossa haukkui taiteilija T:n väitöskirjan. Aloitan tämän narrato-humbugologisen tutkielmani takaperoisesti tri-prof. S:n tekstistä.

S. toteaa, että K. ei ole väitellyt tohtoriksi, ja on opiskellut joitakin taiteen ulkopuolisia aineita. S. toteaa lisäksi, että K. pitäytyy vanhentuneessa 1980-luvun tieteellisessä ajattelussa, eikä tunne sen jälkeen syntyneitä "laadullisen ja reflektoivan tutkimuksen" uusia metodologisia suuntauksia. Lisäksi S. ilmoittaa, että päinvastoin kuin K. väittää, T:n tutkimus on hyvä, tai onhan siinä heikkouksia mutta silti. Mutta sellaista saa arvostella vain hierarkiassa samanvertainen tai ylempi. (Tarkkaan ottaen S. ei kyllä sanonut tätä, mutta ajan tasalla olevan pätevyyteni vuoksi luen tämän suoraan rivien välistä).

Jos taiteentutkimus olisi varsinaista tiedettä, kuten vaikkapa hiukkasfysiikka tai insinööritieteet, voisi ehkä ajatella, että viimeisten 20 vuoden aikana tapahtuneen kehityksen jättäminen huomiotta saattaisi olla kohtalokasta. Toisaalta voin silti hyvin kuvitella, että varsinainen tiedemies saattaisi siteerata jopa Aristotelesta tai Leibnitzia tutkimuksessaan, ilman että siitä olisi suurta vahinkoa.

Se, että ei-väitellyt henkilö asiantuntemattomuuksissaan käyttää jopa 20 vuotta vanhaa käsitteistöä taiteen tutkimuksen yhteydessä, ei kuitenkaan taiteentutkimuksen esoteerisessa, eksklusiivisessa ja hierarkkisessa järjestelmässä ole sallittavaa. Tämä osoittaa kaunopuheisesti sen, miten ehdonvallan alaista ja muotivirtauksista riippuvaista pseudotiedettä taiteentutkimus on akateemisessa nykymuodossaan.

Olen useasti kuullut, että väitellyt akateeminen eliitti on kouluttautunut puhumaan ja ajattelemaan ylemmillä abstraktiotasoilla, jota ei-väitellyt alemman tason harrastelija ei yksinkertaisesti kykene seuraamaan. Vastaväite kuten esimerkiksi "abstraktien käsitteitten määrittelemättömästä tyhjyydestä" puhuminen kumotaan yksinkertaisesti niin, että jos vastaansanoja olisi asiantuntija, hän tietäisi tasan tarkkaan missä kukin stiiknafuulia on tarkoin määritelty. Mutta sen tietävät vain esoterian korkeammilla tasoilla olevat ylipapit, joten rahvas pitäköön suunsa kiinni.

Nyt laskeudun pykälää alemmas, ja kerron että kriitikko K:n arvostelu T:n väitöskirjasta oli läpikotaisin ilkeä, enkä löytänyt siitä kuin yhden virkkeen, joka ehkä kertoi jotain arvostelun kohteesta: "[T.] tekee sen perusvirheen, joka tällaisissa tutkimuksissa on aina vaarana: teoria ja empiirinen osa eivät kohtaa lainkaan." En ole lukenut T.:n väitöskirjaa, mutta kriitikon kuvaus on valitettavan tuttu. Näinhän se pakkaa usein käymään graduissa ja lisureissakin, että ensin kirjoitetaan pakollinen "teoreettinen osa" kaikkine välttämättömine siteerauksineen ja nootteineen, ja sitten kerrotaan asia ikäänkuin omin sanoin. Jos kohteena on vaikkapa taide, jota harvemmin voidaan kuvata millään eksaktilla käsitteistöllä, oppinut jargongi tuntuu väistämättömän päälleliimatulta ja keinotekoiselta. Jos sellaisen tarkoitus on jotenkin korostaa taiteilijan tai hänen taiteensa "syvällisyyttä" tai "merkittävyyttä", se helposti paljastuu virkamies- tai polcorr-kielen hämäävän newspeakin kaltaiseksi. (T:n väitöskirja saattaisi minua hyvin miellyttääkin, varsinkin hänen töittensä esittely. Sanon sen tässä varmuuden vuoksi. En siis ota kantaa kirjaan, vaan siitä kirjoitettuun.)

Taidejargongiin on jo kauan sitten pesiytynyt valitettava taipumus käyttää sanaa "tutkia" täysin mielivaltaisissa yhteyksissä. Maalari ilmoittaa juhlallisesti tutkineensa "punaista väriä" tai vielä mieluummin vaikkapa "punaisen värin ykseyttä ja moneutta", ja taulussa tosiaan on monen sävyisiä punaisia pintoja. Mutta eihän taulu voi olla tutkimuksen tulos! Taiteilija voi kyllä "tutkia" eli kokeilla erilaisia kemiallisia tai fyysisiä tapoja kiinnittää väriä erilaisille pinnoille. Ennen sitä vain kutsuttiin yksinkertaisesti opiskeluksi tai opetteluksi tai parhaimmillaan kokeilemiseksi. Jos väri ei pysy työssä kiinni, tai muuttuu erilaiseksi kuin oli tarkoitettu, siinä on toki tutkimus jolla on tulos: ei onnistu. Jos taas kaikki onnistuu kuten oli tarkoituskin, taiteilija vain yksinkertaisesti osaa tuon menetelmän.

Taiteeksi kutsuttavien toimintojen kaoottinen monenkirjavuus, ja siitä väistämättä seuraava huutokilpailu ja kaikkien sota kaikkia vastaan käy yhä arveluttavammaksi taiteen itsensä kannalta, kun siihen yritetään sotkea tieteelliseltä kuulostavaa nonsensia. Eräs tulos siitä on jo näkyvissä: itsetyytyväisillä yrittäjillä on jo valmiina projekteja, joiden avulla muka arvioidaan taideteosten laatua, ja tarjotaan jopa sertifikaatteja ankaran "tieteellisen" seulan läpi käyneille teoksille. Mutta tästä seuraavassa jutussa.

Otsikko viittaa Pietari Hannikaisen näytelmään "Silmänkääntäjä, eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään" vuodelta 1846. Siinä oikeastaan sanotaan kaikki tässä esittämäni asiat, mutta paljon hauskemmin.

Omituisen onnellinen uni

Unilla on usein sellainen ominaisuus, että ne aukaisevat lukuisia polkuja painajaisiin. Nämä polunjuuret saattavat lymyillä piilossa mutkan takana, oven takana, melkeinpä opasteitten ja nuolien suunnassa. Mutta ne painajaiset voivat piileksiä myös itse epämääräisen tarinan rakenteissa. Riittää esimerkiksi vain jokin korkea paikka, jyrkänne, rakennus, kaide jolta voi pudota. Heti kun unen ohjaamossa huomataan tämä ilmiö "korkea!", painajaisella on avoin tie toteutua. Joku sitten tosiaan putoaa sieltä, ventovieras tai mieluumminkin läheinen, kaikkein mieluiten oma lapsi joka myös esiintyy lapsen ikäisenä. 

Sitten käydäänkin mieli mustana toiletissa, ja yritetään keksiä seuraavalle unelle leppoisampaa aihetta.

Toinen unien ominaisuus on, että niissä esiintyvät henkilöt saattavat olla minkä ikäisiä tahansa. Joskus unissa vilahti muinainen elämäni opettajana, ja lasten joukossa saattoi olla sellaisiakin jotka olivat tulleet kouluun vasta sen jälkeen kun toiset, myös lapsina esiintyvät, olivat jo ajat sitten kirjoittaneet itsensä ulos sieltä. Pakinoitsija Olli irvaili aikoinaan "moderneja" näytelmiä niin, että isoisoisä esiintyi hänen absurdissa näytelmässään lapsena, pojanpojanpoika vanhuksena, ja muut siinä välissä milloin minkin ikäisinä.

Kolmas, ja ainakin minulle kovin yleinen erikoisuus on kaupunkiuni, jossa kaupunki - yleensä Helsinki - on aivan loputon. Töölöstä saa vaeltaa kuinka kauan tahansa, mutta keskusta ei vain tule lähemmäksi. Tai sitten tuttu rakennus sijaitsee oudossa paikassa, tai sen takaovelta aukeaakin aivan uudenlainen näkymä. 

Käyn öisin useasti isoisäni huoneistossa Katajanokalla, komeassa jugendtalossa jossa oikeasti en 60 vuoteen ole käynyt. Joskus huomaan olevani siellä sen jälkeen kun turhaan olen yrittänyt päästä lapsuudenkotiini Eirassa, eikä kukaan tienkään ole kotona, eikä minulla ole avaimia. Isoisän huoneistossa on tietysti eri osasto ja uloskäynti palvelusväelle. Oikeasti tämä uloskäynti johtaa ahtaalle kivipihalle, josta pääsee kadulle pitkää porttikonkia myöten. Mutta mikäli unissani satun katsomaan palvelusväen ikkunoista, pihamaa aukeaakin hyvin laajana. Siellä on korkea kalliorinne, ja kauempana näyttäisi olevan jonkinlaisia puuhökkeleitä, ikäänkuin kuvajaisia vanhasta Katajanokasta ennen varsinaisen kaupunginosan rakentamista. Haluaisin joskus päästä vaeltamaan sinne kallioille, josta ehkä näkisin muinaista Helsinkiäkin. Ihan totta, tällainenkin on unessa tullut mieleen.

Nytpä kävikin oudosti viime yönä. Risteilin paikoissa, joilta takuuvarmasti alkaa painajainen. Oli jyrkänteitä, korkeita paikkoja, kaiteita, pimeitä loukkoja ja outoja ovia. Minulla oli vain ihan hauskaa, eikä kukaan pudonnut eikä kukaan hyökännyt kimppuun. Ja sitten löysin itseni isoisän luota. Lapsena jättiläismäiseltä tuntunut huoneisto oli kuten tavallista vieläkin isompi, massiivisia verhoja ja seinävaatteita riippui kaikkialla, seiniä koristivat patinoituneet puuleikkaukset, ja ikkunattomissa halleissa oli hämärää. 

Istuin salissa, joka oli kymmenkertaisesti suurempi kuin todellisuudessa. Verhot peittivät korkeat ikkunat, ja sali oli täynnä väkeä. Tunnistin sieltä muun muassa nykyisen kotikaupunkini sivistystoimen johtoryhmän henkilöitä, sekä ammoin sitten kuolleita sukulaistätejä. Minulla oli pieni piano, jolla soitin sen kappaleen komeasti loppuun, jota pari viikkoa vähän turhautuneena olen rakennellut. Semmoista soitettua pastiššia, keveähköä klassista. Todellakin olin siinä keksinyt käytännöllisen tavan lopettaa kappale. Ei toki mitään niin hienoa kuin silloin kun Tartini näki unta paholaisesta ja viulusta, ja kirjoitti herättyään Paholaistrillisonaattinsa...

Kun kappale oli soitettu, lähdin huoneiston uumeniin toilettia etsimään. Kuljin isoisän makuuhuoneen oven ohi, ja tämä kuiskasi ovenraosta, että "isoäiti nukkuu". Tässäpä olikin loistava nimi uudelle kappaleelle, totesin onnellisena, ja heräsin epätavallisen tyytyväisenä ja virkeänä.

Tyytyväisyyttä kesti siihen asti kun katsoin kelloa. Aamutoimet oli syytä kiireesti alottaa, verkossa viivähdettävä, ja kappaleen nimikin alkoi tuntua järjettömältä. Meidän perheessämme ei edes käytetty sanaa 'isoäiti', sillä hän oli Fammu tai ruotsalaisittain kirjoitettuna Famo. Jos nyt joku siinä kappaleessa voisikin nukkua, nukkujaksi on kyllä löydettävä vähän illustratiivisempi henkilö, esimerkiksi Neitsyt Maria tai Jeesuslapsi!

Olen miettinyt syitä jatkuvaan isoisäni luona käymiseen. Lapsuudenkotiini en näet ole kertaakaan päässyt sisään, enkä ole tavannut edes vanhempiani. Luulenpa että ratkaisu löytyy hyvin syvältä, aina pikkulapsen ajalta asti, jolloin usein olin isovanhempien hoidossa. Näköjään lähestyn itsekin sellaista viimeistä vaihetta elämässäni, jolloin palaan lopullisesti varhaislapsuuteen, ja jään sinne... Kunpa sitä ennen pääsisi puhelemaan vähän pitempään Faffan kanssa, noin mies miehen kanssa, tai edes kapalolapsi suuren ja viisaan isoisänsä kanssa!

Autoilijan tiekartta 1927 on julkaistu uudestaan

Suloinen miniäni, tarakkaharakka mutkateitä tutkivan poikani pyörällä, toi minulle melkoisen yllätyksen. Karttakeskus oli jo viime vuonna julkaissut uuden painoksen vuonna 1927 ilmestyneestä ensimmäisestä autoilijan tiekartasta Suomessa. Kirjassa on valtavasti tietoa muillekin kuin vanhojen teitten tutkijalle, ja se on toimitettu siten että vasemmalla taittuvat auki vanhat karttanäkymät, ja oikealla nykyiset. Samaan tapaan on toimitettu myös kaupunkien karttanäkymät vuodelta 1927, rinnakkain nykyisten kanssa.

Suomi oli tietysti vähän toisen muotoinen ja kokoinen vuonna 1927, ja se kuvastuu mainiosti myös kirjan takakannesta:

Tieliikenne on sotien jälkeen mullistunut dramaattisesti. Teitten rakennus ja ylläpito tuli valtion tehtäväksi vuonna 1918, mutta vielä pitkään jouduttiin helposti vikaantuvilla ja alkeellisilla autoilla ajamaan pitkin vanhoja kärryteitä ja -polkuja. Kestopinnoituksesta ei ollut puhettakaan. Vuonna 1931 oli teistä kestopäällystetty vasta 36 kilometriä! Kaikki muut olivat erilaatuisia sorateitä. Niinpä tieluokittelu vuonna 1927 olikin tämänlainen:

Autoliikenteelle "hyvä tie" saattoi olla samankaltainen kuin nykyisin Kalvolan ylängön harjukankailla kulkevat soratiet. Varsinkin notkoissa ja savikoilla kelirikko möyhensi teitä, eikä tienreunaa ollut hyvä liikaa lähestyä. Vastaantulijan ohittaminen oli jo tehtävä kieli keskellä suuta, saatikka edellä hitaammin kulkevan kärryn. Autot olivat muutenkin pienenä vähemmistönä tiellä liikkujien joukossa, hitaitten hevoskärryjen keskellä.

Muistan itsekin, miten Turun suuri maantie oli pääosaltaan soraa, samoin Lopen maantie. Sota-aikana kaivoin kaverin kanssa jälkimmäiseen kuopan, joka peitettiin tikuilla, lehdillä ja hiekalla. Sitten vain odotettiin, että jompi kumpi päivän autoista ajaisi päistikkaa "Miina-tätiin"...

Muistan miten erikoista ja hämmästyttävää oli, kun pätkä Tuusulan maantietä päällystettiin isoilla betonilaatoilla. Kun kulutus ja routa kallistivat niitä vähän vinoon, oli hauska kuunnella autonpyörien ääntä "ta-dam, ta-dam, ta-dam..." Herttoniemen pääväylä oli hämmästyttävästi päällystetty asfaltilla; se oli vain niin kapea, että vastaantuleva auto oli kohdattava vauhtia vähentämällä ja menemällä niin sivuun kuin uskalsi.

Ja bussin työntäminen kuului lapsuuteni aikana jokaisen joukkomatkustajan kokemuspiiriin...

Hämeenlinnaan ei 1927 päässyt etelästä "hyvää" tietä pitkin lainkaan (ja miksi olisikaan tarvinnut, kun oli suora junarata!). Helsingistä pääsi kyllä Lopen kautta Renkoon, mutta sitten tie huononi. Automatka Tampereelle piti ikivanhaan tapaan suunnata Tuusulan, Raalan, Hausjärven, Lammin ja Pälkäneen kautta. Se oli kokopäivän matka se!

Lyhempi reitti Hattulan ja Kalvolan kautta Tampereelle olisi ollut vähän hankalampi, kun Kalvolan ja Akaan väli oli huonohko, ja tie pohjoiseen Lempäälänkin kautta kovin vaihteleva. Akaan ja Urjalan välinen ikivanha maantie oli suorastaan kehno, ennenkuin päästiin harjumaastoon Urjalassa. Mutta sieltä Punkalaitumelle ja Huittisiin oli taas parempi tie.

 Tässä vielä Tampereen liikennetilanne vuonna 1927:

Vielä muita huomioita:
Liikennemerkkejä alettiin sijoittaa kaupunkeihin vasta 1930, ja maaseudulle peräti vasta 1937. Kaikki Suomen lentokentät on rakennettu minun elinaikanani. Kievarilaitoksen tappoivat linja-autot. Suurin osa kievareista lakkautettiin 30-luvun lopulla, mutta viimeiset vasta 1955.
Hämeenlinnan ja Pälkäneen välistä ikivanhaa ja mutkaista soramaantietä ajoin vielä vuoden 1970 tienoilla. 1950-luvulla olisi päässyt Hämeenlinnasta Sääksmäkeen ja Valkeakoskelle Vanajan itäpuolitse edelleenkin huonoa soratietä pitkin, tai kuitenkin paremmin kauempaa reittiä Kalvolan, Akaan ja Lempäälän kautta. Hämeen muinainen keskuspitäjä liitettiin liikenne-Suomeen vasta 1960-luvun alussa. Nyt tuo vanha kolmostie on enää pelkkä seututie komeine siltoineen ja maisemineen...

Maailma muuttuu eräiltä osin häkellyttävää vauhtia, ja itse synnyin maailmaan jota ei enää juurikaan ole. Ehkä kauan jatkunut intoni vanhoihin teihin on vaistomaista paluuta varhaislapsuuteni auvoisiin, aina aurinkoisiin kesiin, ja yksinkertaisempaan elämään...

Takaisin Urjalan muinaistielle

Kaksi kirjoitusta ehdin jo laatia Urjalaan eteläkaakosta tulleesta muinaistiestä. Aiheesta kiinnostunut voi ensimmäiseksi lukea jutun Kauheita ja hankalia teitä, ja sitten jutun Urjalan taikatiellä. Se "kadonnut" tienpätkä jäi edelleen pakkomielteenä vaivaamaan, ja sain sitten mukaani todellisen metsien miehen ja luontokuvaajan Jorma Aholan, joka kutakuinkin päivittäisillä retkillään kartoittaa ja kuvaa Valkeakoskea ympäröivää laajaa maaseutua. Hänellä jos kellään on silmää näkemään pieniäkin erityispiirteitä metsissä, ja niinpä me ajoimmekin Sutostenmäkeen. Metsäautotien renkaalta irtoaa todella karttaan katkoviivalla merkitty ura, ja ihan leveänä traktorikulkuisena tienä varsinkin alkupäästään. "Jote" (kuten häntä kutsutaan) painui kameroineen metsään, ja minäkin seurasin häntä keppeineni urhoollisesti puolimatkaan. Ensimmäisessä kuvassa Jote palaa tutkimusmatkaltaan metsäautotien renkaalle, ja toisesta kuvasta näkee, että hän oli myös saanut saalista. 

Jote piirsi karttaan retkensä ja kuvauspaikat. Julkaisen kuvista tässä vain muutaman pohjustamaan omia päätelmiäni; kaikki seuraavat valokuvat ovat siis Joten ottamia.

Kuten olin arvannutkin, kärrypolku jatkui luontevinta tietä Sutosten peltotielle. Ojan yli oli rakennettu lautaporraskin (kuva 9 A):

Viimeisen alamäen alkaessa polun kummankin puolin näkyi paljon tieltä syrjään kangettuja kiviä (kuva 5 A):

Pellonsyrjältä palatessaan Jote alkoi penkoa toista uraa, joka näytti haarautuvan tästä "meidän" polustamme (sininen katkoviiva, vihreät kuvapisteet). Se oli paljon vähemmän käytetyn näköinen, mutta oli leveydeltään kumminkin traktorin ajettava suurimmalta osaltaan. Yllättäen se päättyi jyrkkään alamäkeen, jossa oli kaatuneiden puiden ryteikkö, eikä näyttänyt jatkuvan siitä eteenpäin (kuvat 16A-18A).

Tällä polulla olisi voinut olla yhtäläisyyttä Matti Vakkilaisen hirmumäen kuvauksen kanssa. Lännen puolella jyrkänne vielä vain kasvaisi, mutta vastaan olisi sitten jo tulossa toinen jyrkähkö mäki. Miksi siis kuljettaisin jyrkänteen kautta, kun vierestä pääsisi loivemminkin? Tuntuisi siis siltä, että alunperin tutkimamme tieura olisi sen muinaistien perua, ainakin suurin piirtein. Tosin metsässä näkyi pieniä polunteita muuallakin, eikä ihme, sillä sekin metsänosa on kannokoista ja puiden iästä päätellen ollut joskus vahvasti hakattu.

Urjalan yleiskaavaraportissa vuodelta 2009 mainitaan tämä muinainen tieura, ja se kuvataan samalla tavoin kuin itse olen arvellut, eli että nykyiset kapeat kylä- ja peltotiet ovat sen uralle kehittyneitä. Tässä alla on siis Kokonjärven ja Huhdin välisen tieuran suuntaus, joka jäi vähitellen pois käytöstä, kun valtion rakennuttama uusi maantie Teuroon valmistui 1870-luvun alussa. Tuo maantie ei tietenkään vastannut nykyistä mielikuvaa maantiestä. Vuoden 1927 tiekartan mukaan se soveltui autoliikenteelle vain "keskinkertaisesti", ja oli nykyistä paljon kapeampi, mutkaisempi ja huonokuntoisempi soratie - mutta kulki kutakuinkin tarkoin nykyisen oikouran mukaisesti. Vertailun vuoksi mainittakoon, että viehättävä ja ikivanha Urjalan ja Toijalan välinen maantie, nykyisin enää yhdystie 2847, oli vielä 1927 tiekartan mukaan autoliikenteelle suurimmalta osaltaan "huono"!

Vanhimpien 1700-luvun karttojen perusteella muinaistie yhtyi Urjalan-Toijalan tiehen ehkä noin 45 asteen kulmassa, mutta Huhdin asutuksen alta lienee sen uraa enää mahdotonta havaita. Mikkolankankaantie on sekin vasta 1800-luvun lopun teitä. 

Tässä siis vanhan tieuran pisteitä Huhdista lähtien: Mikkolankangas, Pietilä, Syvänoja (nyk. talo jää syrjään), Sutonen, Sutostenmäki, Pölkinvuori, Karikoski, Ikaala, Kokko, Välkkilä. Uurtaanharjusta eteenpäin kaakon suuntaan tilanne lienee hämärämpi.

Toivottavasti saan pakkomielteeni tämän jälkeen suunnatuksi jonnekin muualle! 

Huumoria ja satiiria vanhoissa kuvissa

Ennenkuin palaan teihin (tarkoitan siis teitä, en missään tapauksessa teitä), tyhjentelen vähän huumori- ja satiirikuvieni varastoa sieltä vanhemmasta päästä.

Englantilainen pilalehti Punch, 1855. Daguerrotypia oli valokuvauksen alkuvaiheessa vielä melko kehittymätön tekniikka, joten piirtäjillä riitti irvailtavaa.

Punch 1878. Kireät husaarihousut olivat muotia. Neiti: "Huomaatteko, pudotin nenäliinani!" Herrasmies: "Valitettavasti minäkään en pysty kumartumaan!"

Punch 1856. Nainen häkissä, eli miksi nainen ei voi kumartua noukkimaan pudonnutta nenäliinaansa itse.

Saksalainen pilakuva 1800-luvun lopulta. Kaikkien kansojen toiveet, ylhäältä lukien: molempien kamarien julkinen toiminta, painovapaus, kansan ääni, seisovien joukkojen (pysyvän sotaväen) hajottaminen!

Punch 1843. Rikkaat ja köyhät. Tässä kuvassa ei oikeastaan ole vitsiä eikä satiiriakaan, vaan puhdasta raivoa.

Saksalainen (berliiniläinen?) 1800-luvun loppu: Lieschen im Jrünen, Liisa nauttii ulkoilmasta ja vehreydestä. Vehreyttä luo kukkaruukku...

Tanskalainen: Kvinde-emancipation, naisten emansipaatio, roolit vaihtuneet!

Automainos vuodelta 1928. Ei alunperin tarkoitettu vitsiksi...

Pyhä kuutamoyö

Kuutamoyö. Liki lammen on autio, hyljätty tienoo.

Kaikki on vaiti. Vain hiljaisuus arkana oottavan tuntuu,

kuin joku suurempi voima ois valmiina valtaamaan seudun.

Mies oli sinne kulkenut outoa polkua pitkin,

viemänä vaistojen aavistavain, niinkuin seuraten untaan.

Hiljaa on hänkin, ja hurmion tuntee tuon lumotun hetken.

Äkkiä häikäistyy mies, veden yllä kun välkkyen liikkuu

nymfien joukko. Se parvena tanssii, ja ilmassa kaikuu

mystinen, melkein äänetön laulu - ei kauniimpaa liene.

Laulun myös kuulevat taivaassa graziat luona Olympoon,

vaivihkaa liittyvät jumalten silmiä välttäen joukkoon.

Heidät on huomannut mies, joka mielessään nymfeille lausuu:

"Vuorten ja puitten ja vetten nymfit, te ihmisen sielun

haavojen lääkitsijät, yhä antakaa lahjanne meille!

Lohtua murheellisille ja epäileväisille usko,

rakkautta vaille myös jääneille antakaa vihdoinkin onni!

Teille on jumalten lahjana tullut - meille ei suotu -

taitonne auttaa ja lohduttaa, jos vain luotamme teihin."

 Muusille kiirehti mies myös kertomaan mietteistä näistä.

Paremmin tunsivat muusat nuo jumalten kateiset mielet:

"Kertoa voit, mutta salaiset mietteesi kuiskata muista!"

Kirjoitin tämän vapaasti muutamaa Goethen epigrammia seuraten. Suuri salaneuvos käytti epigrammeissaan distikonia, mutta jätin pentametrit pois ja käytin vain heksametriä, joka mielestäni istuu suomenkieleen helpommin. Kuva Konstantin Makovsky 1879.

Isä Matteon tv-sarjalla on syvempiäkin puolia

Kirjoitin aikaisemmin kesällä Teeman lähettämästä italialaisesta sarjasta Isä Matteon tutkimuksia. Tänään esitettiin sen 8. kauden viimeinen jakso, jossa isä Matteo joutui hetkeksi vankilaankin tekaistujen syytösten vuoksi, mutta lopulta kaikki avoimet asiat selvisivät, ja Il Capitano ja kaunis Patrizia saivat lopulta toisensa. Sarjan 9. tuotantojaksoa aletaan lokakuun lopulla esittää Rai Unolla, mutta sarja sellaisena kuin sen tunsimme päättyi kyllä tänään. Paikkakunta muuttuu Gubbiosta Spoletoon, ja mm. Patrizia (Pamela Saino) katoaa kuvasta.

Kaikki ne kielteiset arviot joita esitin aikaisemmin pätevät mielestäni yhä. Käsikirjoituksen heikkoudet jopa kärjistyivät tässä viimeisessä jaksossa, eikä isä Matteon esittäjän kliseisyys ja teennäisyys ollut kadonnut mihinkään. Mutta sarjassa on silti ansionsa. Ne vain kätkeytyvät italialaisten useasti itseironiseen yleiseen kohellukseen pieninä lähes huomaamattomina yksityiskohtina. Tarkoitan tässä nyt sitä "katolista perinnekäyttäytymistä", josta aikaisemminkin puhuin. Kristillinen pohja on sarjassa jotakin sellaista johon italialaiset itsekään eivät ehkä kiinnitä isompaa huomiota, se kun ympäröi heidät eräänlaisena itsestäänselvyytenä kaikkialla.
Kristillisistä ajatuksista on sarjassa hyvin keskeisenä mukana anteeksi antaminen, sen voima ja merkitys. Monissa jaksoissa anteeksi antamisella ja saamisella on tärkeä osuus ihmissuhteiden palautumisessa ja jopa rikollisen käyttäytymisen lopettamisessa, aivan kuten elämässä yleensäkin. Kristillinen etiikka, hyvyys, rakkaus ja toivo ovat uskomattoman vahvoja asioita ihmisten elämässä, ja siinä Matteo-sarja mielestäni omalla tavallaan onnistuu.
Toinen katoliseen perinteeseen liittyvä asia on kirkkorakennuksen ja sen sisätilan toimiminen yleisenä ympäristöstään eroavana ja yllättävänkin puolueettomana paikkana ihmisten kohdata sekä itsensä että toisensa. Kirkkoon mennäkseen ei tarvitse olla korostetun uskovainen tai hurskas tai opillisesti oivallinen, mutta sillä ja sen alttarilla on merkillinen voima hillitä ihmisten tuhoavaa affektiivisuutta. Tästä olen katolisen ydinalueen perinteelle vilpittömän kateellinen. Kirkko on aina auki, siellä on aina joku ottamassa vastaan ja auttamassa, ja esimerkiksi pappien jokahetkisen työlleen omistautumisen ja jopa myös selibaatin hyvänä puolena voisi pitää sitä että he tällä tavoin ovat ikäänkuin myös puolueettomia tavallisten ihmisten asioiden ja pulmien käsittelemisessä.
Tähän voi tietysti sanoa, että myös katolisessa perinteessä on ongelmansa, eikä todellisuus aina ole näin ruusuinen. Mutta silti kristillinen perinne ja kristillinen etiikka ovat katolisessa yhteiskunnassa minun ymmärtääkseni paljon lähempänä tavallisten ihmisten elämää kuin meillä, jotenkin mutkattomammalla ja yleispätevämmällä tavalla kuin täällä.
Tätä minä pidän suurenmoisena asiana, arvostusta ja myös toivoa herättävänä perinteenä, jonka ei soisi väljähtyvän ja katoavan. Vaihtoehdot kun eivät kokemuksen mukaan ole kovin houkuttelevia.

Profeetta Jeremia ja muinaiset polut

Raamattua, vanhoja teitä ja moottoripyöriä tunteva poikani kiinnitti huomiotani siihen, mitä profeetta Jeremia sanoo kirjansa 6. luvun 16. jakeessa, vanha suomennos:

Näin on Herra sanonut: "Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne!"

Miellyttävää huomata, että minulla on näin arvovaltainen tuki takanani näiden muinaisten polkujen kartoittamisessa.

Poikaani lähempänä voisi kuitenkin olla uusi käännös, jonka mukaan Herra sanoikin näin:

"Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista..."

Sillä katso, totisesti, totisesti hänellä on jo paljon menneitä ajoja takanaan! Miljoonia ilometrejä!

Kuva: Virpi & Ben Rydman

Polku ja polyfonia. Kosteikko, kukkula, saari

Kirjoitin tässä taannoin, miten polku on kuin elävä olento. Sillä on lähtöpaikka ja päämäärä jonka se pitää tarkoin mielessään. Joka metrillään polku joutuu ottamaan huomioon maaston allaan, etsimään helpoimman etenemistavan, välttämään uuvuttavia nousuja ja liukastuttavia laskuja, kiertämään kiviä ja kallioita, varomaan kosteikkoja. Näin polku tekee maastosta eräänlaisen röntgenkuvan, minä kirjoitin.

Itse asiassa polun ja maaston suhde on vielä paremmin verrattavissa musiikin polyfoniaan ja kontrapunktiin. Tässä alla on pieni kartankatkelma menetetyn Karjalan poluista ja kärryteistä Suistamon pitäjästä (varastettu Suistamo-seuran sivuilta), ja sitten katkelma Bachin Die Kunst der Fugen viimeisestä, kesken jääneestä jättiläisfuugasta:

Karjalaisetkin polut etsivät luonnollista uraansa seuraamalla varsinkin korkeuskäyriä ja kiertämällä suot. Bachin fuugan katkelmassa polkua vastaa kolmannen rivin ("alttoviulun") ääni, sillä se on täytynyt sijoittaa alimman äänen ("sellon") ja kahden ylimmän äänen ("viulut") valmiiseen maastoon. Ylimmissä äänissä soi näet fuugan pääteema tiukasti toistaan jäljitellen, kun taas alimmassa soi fuugan kakkosteema nopeine kuvioineen. Tähän väliin on "alton" ääni pitänyt mahduttaa. Vaikka bassoäänellä on teema esitettävänään, se myös määrittelee ja hallitsee sointukulkua, jossa kaksi ylintä ääntä liikkuvat. "Alton" ääni on muista täysin riippuvainen, ja sen on löydettävä tiensä niiden ehdoilla, välillä korkeuksiin nousten, välillä laaksoon laskeutuen, kunnes viimeisessä tahdissa päästään kadenssiin joka päättää jakson g-mollisointuun. Sitten alkaa fuugan kolmas jakso, ja kuuluu tuo kuuluisa signeeraus, teema b-a-c-h...

Voisin vielä lisätä tuota vertauskuvallisuutta maaston ja musiikin yhtäläisyyksistä vaikkapa näin: 

Bassoääni vastaa maaston kalliopohjaa, toiseksi ylin ääni irtonaisia maalajeja ja vettä, jotka luovat maaston lopullisen muodon - ja sitten ylin ääni kasvillisuutta. Ja "alton" ääni olisi tässä siis se polku jonka on sovittauduttava luonnollisella tavalla maastoon. Oikean polun sovittuminen oikeaan maastoon edellyttää suurta taitoa, kokemusta ja maastonluvun taitoa, kuin parhailta suunnistajilta ikään. Ja puuttuvan äänen lisääminen kontrapunktiseen musiikin kudelmaan vaatii samaten suurta taitoa, ja pohjana olevan sointukulun ennakoivaa lukukykyä. Tässä tuo fuuga Luciano Berion orkesterisovituksena (oikeauskoiset, älkää pillastuko, ei se ole ihan huono). Nuottikatkelmani alkaa noin kohdasta 6:10.

Minulla on polkuihin ja harjuihin jo lapsuuden hämäristä kumpuava erityissuhde. Kuinka monesti hiivinkään muinoin, sota-aikana, meitä evakkoina majoittaneen sukulaistalon takana nousevalle Soukinharjun polulle Lopenjärven itärannalla. Polku nousi lehtimetsästä lempeästi ylös, ja jatkoi männikköisen harjun lakea myöten eteenpäin. Vasemmalla päilyi järvi, oikealla levisivät pellot, ja tiesin että harjun toisessa päässä oli ystävällinen tuttavatalo. Sinnekin uskalsin lopulta aivan yksin vaeltaa. Lehdokit tuoksuivat, salaperäiset suuret saniaiskasvustot hiukan pelottivat...

Pyydän teitä lukemaan Juhani Ahon kertomuksen Kosteikko, kukkula, saari! Siinä on vaelluksen kuvaus ajalta jolloin talot olivat toisiinsa yhteydessä vain pitkien polkujen ja venesoutujen välityksellä. Ovathan leveät valtatiemme monin tavoin siunauksellista - mutta jotakin olemme kuitenkin iäksi menettäneet...

Juhani Ahon suurenmoinen kertomus on tässä.

Paikannimiä vanhojen teitten varsilta

Kartat kertovat meille jotain maiseman yleisistä piirteistä. Ne ovat myös opettavaisia muilla tavoin: ne kertovat miten muinaiset ja vähän uudemmatkin ovat nimenneet mäkiä, laaksoja, lampia, soita, tai erikoisia kiviä tai puita. Poluilla ja teillä oli aivan erityinen vaikutus nimistöön. Nimiä tarvittiin suunnistukseen, mutta niitä syntyi myös tien ominaisuuksien ja matkatapahtumien pohjalta. Paljon nimiä sisältävät kartat ovat suurenmoisia kansanhuumorin tai historian kokoelmia, ne sisältävät paljon tämän päivän korville roisiakin ainesta, mutta ne antavat myös kuvan siitä millaista eteneminen tietä pitkin on voinut olla. Tässä muutamia tienvarren nimiä lähinnä lounaisen Hämeen seudulta.

Porras (muinainen hallintopitäjä Tammelan seudulla, Hämeen Härkätien tärkeä solmukohta)
Lautaporras (kylä Tammelan ja Kalvolan rajaseuduilla)
Porrassyrjän mäki (harju Tammelan seudulla)
Portaalla tarkoitettiin yleensä puunrungoista, hirsistä tai lankuista rakennettua joen, ojan tai suon ylityspaikkaa. Yksinkertaisimmillaan porras saattoi olla muutaman lankun levyinen "silta" kosteikon yli. Myös pitkospuita saatettiin kutsua portaaksi. Portaan pitäjän 'porras' ylittää useita metrejä leveän pikkujoen, joten nykyinen ihminen saattaisi kutsua sitä sillaksi. Mutta luonnollista on, että jokainen 'porras'-nimi kuuluu yhteen jonkinlaisen polun tai tien kanssa. Kosteilla paikoilla saattaa vieläkin löytää turpeen alta muinaisteitten portaitten hirsien tai lankkujen jäännöksiä.

Kuva Matti Vakkilaisen teoksesta "Vanhoilla valtateillä"

Ylösmäki (Tammela)
Vastamäki (mm. Sääksmäen Ritvalan kylän takana oleva mäki, jonne ikivanha tie nousi)
Mäkeähän tullaan sekä ylös että alas. Kumpi näkökulma valitaan, riippuu tietysti siitä millä suunnalla nimeäjät olivat. Samalla tavalla Sääksmäen (nyk. Valkeakosken) 'Vedentaka' on nimetty kirkolta käsin, Hauhon 'Syrjäntaka' on takamaitten takana, ja Vantaan nimi on tullut 'Vanaantaasta', eli sitä on katseltu Vanajaveden suunnalta käsin, tienä eteläiselle suolamerelle.

Siltakorpi (mm. lähellä Mäyrän kylää)
Vieläkin hämmästyy karttaa lukiessa Suomen soitten ja korpimaitten valtavasta määrästä, joka ennen uuden ajan kuivatuksia oli vielä moninkertainen. Polut yritettiin tietysti kuljettaa kuivakkojen yli, mutta lyllyvää kosteikkoa riitti niidenkin ympärillä. Eräs alueen kuuluisimmista entisistä järvistä on Koijärvi, jonka syvänteessä leviävät loputtomat suot. Tuolta seudulta löytää vaikkapa sellaisia nimiä kuin Riitakorpi, Kuolemanlaakso, Rapareidenkorpi tai Kiusalanmäki. Tammelan puolella on suo, jonka joku tuskastunut liikkuja on nimennyt Suolikulliksi...

Lepokallio (Perho)
Levonmäki (Kokonjärven lähellä)
Koska polut ja tiet olivat mitä olivat, eteneminen niillä oli hidasta ja vaivalloista. Levähdyspaikkoja tarvittiin tuon tuostakin, mieluiten sellaisia joissa voi myös juottaa pahkiväsyneet hevoset. Vaikka mies kuinka yritti olla heposensa apuna ja työntää lastattua kärryä sen avuksi, polku saattoi sittenkin olla eläimelle tuskainen, kuten silloin kun polku lähellä Tammelaa nousi jyrkälle Hevonpierettämän harjulle...

Maanpykälä (Mäyrä)
En osaa selittää nimeä muutoin kuin että tuolla harjukankaalla on saattanut olla jonkinlainen rajamerkki.

Talvitienkorpi (Lintumaa)
Talvitiet olivat luonnollisesti tavarankuljetuksen kannalta tärkeitä, kun lumen ja jään, vesistöjen ja soitten yli saattoi oikaista, ja viedä suurempia kuormiakin. Hiekka ja tukit joita tarvittiin kesällä kosteikkojen ylittämiseen piti nekin kuljettaa paikalle talvella.

Puolitaipaleenkallio (Rimmilä)
Taipaleella tarkoitettiin muinoin kapeahkoa kannasta, jonka yli veneet vedettiin vesistön osasta toiseen. En Puolitaipaleenkallion kohdalla kyllä löytänyt mitään sen kaltaista. Ehkäpä taipaleella tällä kohtaa on tarkoitettu ylimalkaan matkarupeamaa. Oli kylläkin lohdullista tietää olevansa jo hankalan äheltämisen puolivälissä. Tämän vuoksi muodostui muinoin esimerkiksi täsmälleen Urjalan ja Punkalaitumen maantien puoliväliin Puolimatkan kylä, jossa myös vanhan kievarijärjestelmän mukaisesti saattoi olla levähdys-, ruokailu- ja hevosenjuottopaikka, oikein todellinen puolimatkan krouvi.

Leppäveräjä (Akaa)
Asutuilla mailla isommatkin maantiet saattoivat olla harmillisten veräjien pilkkomia, sillä usein laitumet ulottuivat tien kummalekin puolelle. Myöhemmin pyrittiin usein rakentamaan aitoja tien varsille.

Honkolan kartanon karja ylittää tien Urjalassa (kuva KR)

Läpikäytävä (useiden peltotilkkujen nimi, mm. Perhossa)
Nimi selittää itsensä, sillä Läpikäytävän takana on yleensä toinen, yleensä laajempi pelto.

Orjahirttenmäki (Porras)
Orjanhirsi (kylä Kalvolassa)
Tätä nimeä en lähde selittämään, niin mielikuvitusta kutkuttava kuin se onkin. Kirjallisuudessa löytyvät selitykset ovat usein enemmän lennokasta arvelua, enkä oikein jaksa kaikkiin niihin uskoa. Ehkäpä 'orjanhirrellä' onkin tarkoitettu jotain aivan muuta kuin orjankäsittelypaikkaa...

Lappalaislamminharju (Tammela)
Käsitykseni mukaan lukuisilla lappi-nimillä ei välttämättä ole tekemistä etnisten saamelaisten kanssa, vaan ne tarkoittavat ehkä 'vanhanaikaista' pyyntielinkeinoa harjoittavaa ihmistä. Joka tapauksessa tämä nimi kaikuu jostain kaukaa, kirjoitetun historiankin takaiselta ajalta.

Vaha tai vaho
on iso ja mieltäkiinnittävän näköinen kivi, joka usein toimi myös rajakivenä. Ehkäpä tunnetuin raja- ja tiensyrjävaho on Halkivaha, joka toimi Punkalaitumen, Sastamalan ja Urjalan rajakivenä, ja antoi sittemmin nimen sille omalaatuiselle kylälle joka sen ympärille kehkeytyi. Se kivi on tosiaan halki.

Rapureisi
on ranta tai rantaniitty Lintumaanjärven ja Kallijärven välisessä pikku joessa. En osaa sanoa siitä mitään. Selittäkää se minulle!
(Lisäys: Ehkäpä sana onkin hyperkorrekti muoto 'rapareidestä', haaroihin asti upottavaa liejukkoa kuvaavasta sanasta?)

Kivivuoren myllynkivet ja vanha kärrytie

Valkeakoskelainen mestariluontokuvaaja ja lintumies Jorma Ahola innostui hänkin kertomaan muinaisten tieurien löydöistään. Hänen luvallaan julkaisen muualla ilmestyneen kiinnostavan kuvauksen myös tässä. Kaikki valokuvat ovat Jorma Aholan, kartanpätkä Kansalaisen karttapaikasta.

Kartan alareunassa on Valkeakosken Pyörönmaa, oikealla ylhäällä punaisena merkitty Valkeakoskelta Kangasalle vievä Kaarina Maununtyttären tie, kaunis ja kiemurainen vanha maantie joka todellakin kulkee kuuluisan Liuksialan kuninkaankartanon ohi. Tiestä hiukan länteen on merkillinen Kivivuori, joka on ilmeisesti ollut eräs Aholan kuvaaman kärrypolun keskeinen tavoite ja päämäärä. Ahola on merkinnyt polun punavihreällä katkoviivalla; se kulkee etelälounaaseen kohti Kolunmaata, ja on epäilemättä jatkoa Pyörönmaasta sinne kulkevalle tielle. Kärrytie oli vielä 1960-luvun alussa kohtuullisen kulkukelpoinen, mutta sellainen se on nyt enää vain Kivivuoren päällä, Ahola kertoo; muutoin sille on käynyt kuten Selkätielle Allunkaisen ja Tunturivuoren seutuvilla - metsäkoneet ja hakkuut ovat tuhonneet sen suurimmaksi osaksi kangas- ja kosteikkomailla. (Muinaisesta Selkätiestä on muuten laaja ja kuvitettu selvitys Matti Vakkilaisen kirjassa Vanhoilla valtateillä).

Seuraavassa kuvassa näkyy, miten raudoitetut kärrynpyörät ovat kuluttaneet Kivivuoren kallioon sileät urat, jotka aikojen saatossa nyt ovat peittymässä sammalen ja jäkälän alle. Vieläkin tuota uraa näkyy hiukan kasvillisuuden alta. Kuva on otettu Kivivuoren eteläreunalta kartan vihreän ympyrän kohdalta.

Mutta mitä Kivivuoressa sitten oli niin kiinnostavaa? Kivivuori oli yksi niistä kallioalueista, joilta kallion liuskeisuuden johdosta saatiin helpohkosti maakuntaan myllynkiviä. Alla olevassa kuvassa näkyy Kivivuoren liuskeista porrasmaista rinnettä, ja siitä saa hyvän käsityksen siitä miksi juuri tuolta myllynkiviä niin mieluusti haettiin:

Vanhan kärrytien viereltä löytyy vieläkin todiste muinaisesta tarvekalujen valmistuksesta, haljennut ja sen vuoksi hylätty myllynkiviaihio:

Laajemmin voi Kivivuoren luonnosta lukea Valkeakosken lintuharrastajien blogista, jonne Ahola kirjoitti tämän vuoden vapunpäivänä retkiselostuksen. Siinä on lisää mainioita kuvia niin Kivivuoresta, sen viereisestä Kivijärvestä, kuin alueen eläimistä ja kasveista.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja ne pääsevätkin oikeuksiinsa vasta suuressa koossa. Kiitos Aholan Jote tästä kuvakertomuksesta!

Kuvia vanhoilta valtateiltä

Alla on joukko 1800-luvun loppupuolen suomalaisia maalauksia, siis ajalta jolloin suurimmatkin tiet vielä pitkään olivat hevosten, kärryjen ja jalankulkijoiden käytössä. Teitä ja liikennettä oli verrattomasti harvemmassa kuin nykyään, ja ne kulkuväylät olivat monesti jo ulkonäöltään meille vieraita. Kun mittakaava oli niin täysin toinen, ei ollut mitenkään merkillistä nimetä tällaisia väyliä 'suuriksi', esimerkiksi Suuri Hämeen maantie tai Suuri Postitie.

Berndt Lindholmin (1841-1914) maalauksessa vuodelta 1882 on louhikkoisessa metsässä ratsupolku, jolta pahimmat kivet on kangettu syrjään. Tällaiset polut olivat jopa vielä 1700-luvulla yleisimpiä teitä. Niitä pitkin ratsastivat muinoin tuomarit ja muut virkamiehet, tarkastusmatkalla olevat piispat seurueineen, ja niillä taluttivat talonpojat kuormalla lastattuja hevosiaan. Huittisista Vesilahteen kulkenut ns. Narvanmatkantie oli tällainen ratsupolku. Tyrvään ja Vesilahden talonpojat määrättiin 1780-luvulla leventämään se 6 kyynärän eli 3,6 metrin levyiseksi maantieksi. Näin se voi toimia kunnolla myös sotaväen ja armeijakaluston siirroissa. Tiehen kuului neljä suurta siltaa, joiden yhteispituus oli peräti 169 metriä.

Werner Holmberg (1830-60): Maantie Hämeessä (1860). Mäen alla maantie on hyvinkin sen kuuden kyynärän levyinen, mutta kapeimmilla kohdilla oli kärryjen kanssa vaikeaa, kuten pyöränjäljet osoittavat. Tuollaisten kivien räjäyttäminen oli kallista ja vaati spesialistia. Halvempi, vaikkakin suurta taitoa vaativa tapa oli polttaa kivi hajalle. Siihen meni useita kuutioita halkoja, ja työ saattoi kestää muutamankin päivän. Toisaalta monet suuret, usein erikoisen näköiset ja muistettavasti nimetyt tienvierikivet toimivat maamerkkeinä ja jopa rajakivinä.

Werner Holmberg: Postitie Hämeessä (1860). Virstanpylväät ilmoittivat etäisyyksiä Suomen virstan (1069 m) mukaisesti. Tällainen tie oli maalausaikanaan jo hiukan vanhanaikainen, olihan jo kustavilaisena aikana suuren valtamaantien leveydeksi määrätty peräti 10 kyynärää, eli 5,9 metriä!

Ja tämä Berndt Lindholmin kuva voisi esittää kangasmaastossa kulkevaa Hämeen Härkätietä tai Suurta Kuninkaantietä joskus 1700-luvulla. Hyvähän se oli kuivalle ja helposti käsiteltävälle harjukankaalle rakentaa tällaisia suuria ja tehokkaita baanoja!