Iljettävä mieskatse

Suomen UN Women julistaa, että ”naisten kehot eivät ole olemassa miesten katsetta varten”. Päivittäin kuulen, että MIESKATSE on iljettävin ilmiö koko maailmankaikkeudessa.

Katson televisiosta naisten kolmiloikkaa, ja huomaan että jotenkin nolostun. Huomaan että kilpailijat ovat naisia, mutta ankarien julkisten paheksuntien jälkeen en oikeastaan uskaltaisi tai saisi kiinnittää huomiota heidän sukupuoleensa. Nämä kilpailijat ovat ihmisiä, ruotsiksi "hen", eivätkä sukupuoliolentoja! Monet julkimot kuvauttavat itseään vähissä vaatteissa, mutta opettelen siis olemaan muka huomaamatta heidän sukupuoltaan.

Tunnen joitakin naisia, jotka mieluiten käyttävät suomeakin puhuessaan ruotsalaista innovaatiota ”hen”, korostaakseen tasa-arvoisuuttaan. Kerran ehdotinkin sitten että jos sukupuolia ei ole, voimmekin mennä samaan saunavuoroon. ”Miehillä ei ole mitään tekemistä naisten saunavuorolle!”. Kuulin sitten myös että ”hen” on tarkoitettu oikeastaan vain naisten nimitykseksi. Eikä minulle tämän jälkeen puhuttu sanaakaan.

Samaan aikaan kun korostetaan sukupuolten olemattomuutta, sitä käsitellään yhä korostuneemmin.  Jo 90-luvulla huomasin, että kiivaimmat puhujat väittävät että jo se että mies tunnistaa vastaantulijan naiseksi osoittaa että hän on tuijottanut tämän vartalon yksityiskohtia. Näinpä miehen olisi parempi laskea katseensa maankamaran suuntaan, kunnes vastaantulija on mennyt ohitse.

Olen, paitsi mies, myös hyvin vanha mies. Useimmat kohtaamani naiset ovat minua nuorempia. Nyt astuu esiin uusi kynnyskysymys. Se että vanha mies katsoo tällä mieskatseellaan (eihän hänellä muutakaan ole!) nuorempaa naista, on vielä kaksinverran kuvottavampaa. Ehkä siitä pitäisi sitten päätellä, että nuoren ja ilmiselvästi mieskuntoisemman henkilön kohdalla ankarimmatkin naiset antavat armon mennä periaatteensa ohi. Ehkä heillä on jopa jokin piilevä tarkoitusperä mielessään?

Väkimäärän hurja kasvu maailmassa on ongelma. Ehkäpä tiedostavat naiset ovat itse asiassa aivan oikein oivaltaneet asian. Kyllä se liikaväestö tätä menoa on kohta muisto vain.

Ruma / Kaunis - tyhmää dikotomiaa

Jo kauan sitten ihmettelin taidearvostelijoiden tapaa jakaa musiikkia, maalauksia tai kirjoja asteikolle ”huono” —- ”hyvä”. Minusta taiteen vastaanottaminen olisi luontevinta asteikolla ”epäkiinnostava” —- ”kiinnostava”, tai ”välinpitämätön” — ”innostava”.

Ongelmana on se, että sekä ”huono” että ”hyvä” ovat molemmat ensin määriteltävä. Ja siinä määrittelyssä tulee välittömästi esiin jokin järjestelmä, jonka puitteissa tämä ”huonous” tai ”hyvyys” mitataan. ”Näin ei sovi / sopii tehdä!” ”Näin ei saa / saa tehdä!”. 

Vääjäämättä tämän tapainen arviointi liittyy totunnaiseen, tavanomaiseen ja säännönmukaiseen ajatteluun. Taiteen opettaja, taidelajista riippumatta, mittaa oppilaansa tuotosta jonkin järjestelmän mukaan. Häntä kiinnostavat helposti virheet ja niiden korjaaminen enemmän kuin itse ilmaisu, ja taidearvostelijan sankarityönä on usein näitten havaittujen virheiden paljastaminen.

Samanlainen ongelma on, jos otamme toisen vastakkaisparin ”ruma” — ”kaunis”. Ehkä olemme jo jotenkin määritellyt ”kauniin”, mutta myös ”ruma” vaatii määrittelyn. Onko niin, että ”kaunis” = ”ei-ruma”? Onko ”melko kaunis” = ”hiukan ruma”? Onko niin, että jos jokin on ”melko kaunis”, siihen on sekaantunut jotain joka on ”hiukan rumaa”. Mitä se olisi? 

Vai olisiko niin, että se mitä olemme määritelleet ”kauniiksi”, sisältää tietyn suurehkon määrän ”kauneutta”, ja jokin ”melko kaunis” yksinkertaisesti sisältää tätä ”kauneutta” hiukan vähemmän?

Vasarasta tai koneesta voimme sanoa, että se on ”huono”, jos sillä on vaikea vasaroida tai jos kone ei toimi. Mutta taideteoksen kohdalla tämä jako on mieltä vailla. Joko taiteellinen tuotos herättää vähän, kohtalaisesti tai suurta vastakaikua. Siinä mielessä dikotomia ”Hyvä / Huono” ei ole validi.

Sen sijaan dikotomiaksi mielletty ”Ruma / Kaunis” on kokonaan epäpätevä, ei ollenkaan validi. ”Kauneutta” on havaitsijan kannalta vaihteleva määrä, ja se riippuu sekä havaitsijasta itsestään että ”kauneuden” ominaisuuksista. Jokin on kovasti "kaunis", jokin on jossain määrin "kaunis". Koska myös ”ruma” on ensin määriteltävä, sillä on havaitsijan kannalta sama olemus, ”rumaa” voi olla vaihteleva määrä, eikä sen määrä ole ”kauniin” osalta olennaista.

Samahan se on mustan, harmaan ja valkoisen kanssa. Mustuutta valkoisessa on 0%, mustassa 100%, ja harmaassa siltä väliltä! Mutta violetissa värissä on vaihteleva määrä sekä sinistä että punaista.

SULO - Yrjö Hirnin estetiikkaa

Palasin pitkästä aikaan lukemaan Yrjö Hirnin (1870-1952) maineikasta teosta ”Esteettinen elämä” (Det estetiska lifvet 1913). Äitini oli muinoin opiskelujensa yhteydessä alleviivannut huolellisesti tärkeitä pitämiään kohtia.

Hirn oli omana aikanaan merkittävä kirjoittaja, joka kauneuden ohella tutki jopa lasten leikkimistä, jota aikoinaan ei juuri arvattu mielenkiintoiseksi kohteeksi psykologian, evoluutioteorian tai sosiologian tutkimukseen (Barnlek 1916). Monien mielestä Hirnin tärkein kansainvälisesti merkittävin teos on The Origins of Art (London 1900), jossa hän sen aikaisen tiedon pohjalla etsi taiteen ja kauneuden juuria.

Nykypäivän kirjoittajat kuittaavat Hirnin kirjoitukset yleensä enemmän tai vähemmän vanhentuneiksi, ylpeilipä muuan professori hankkineensa erään tutkija Beardsleyn teoksen ensi sijassa siksi, että Hirnin nimeä ei näkynyt hakemistossa. 

Tämä tieteellisen vanhentuneisuuden ajatus on mielenkiintoinen. Olemmehan tottuneet siihen, että niinkutsuttujen kovien tieteitten tulokset helposti vanhentuvat. Newtonin fysiikka on enää yksi erikoistapaus maailmankaikkeudessa, ja 1700-luvun kemia ei juurikaan riitä selittämään fullereeneja tai DNA:ta. 

Mutta estetiikan tai yleensäkin filosofian puolella jopa Platon, Aristoteles, Tuomas Akvinolainen, Kant tai Goethe ovat enemmän tai vähemmän valideja tänäänkin. Humanistisilla aloilla ja erityisesti estetiikassa tutkijat ensin valitsevat valtavasta määrästä ilmiöitä, ja luokittelevat, kuvailevat ja järjestävät niitä erityisen käsitteistön avulla. Riippuen tutkijasta tämä terminologia saattaa olla sisällöltään vähän erilainen, se voi painottua vähän siihen tai tähän suuntaan, ja siitähän sitten ankara akateeminen väittely saa sytykkeitä. Joillakin tutkijoilla saattaa olla poliittisia tai henkilökohtaisia viehtymyksiä, ja erilaiset taidesodat vaikuttavat moninaisin sosiaalisin tavoin.

Jotkut auktoriteetit kiistävät jopa itse kauneuden merkityksen taiteen etevyyden tai merkittävyyden osalta. Koko käsite ’kauneus’ onkin sikäli hankala, että sitä voidaan käyttää kovin monella tavalla. Siihen voidaan liittää monenlaisia täsmennyksiä, kuten miellyttävä, symmetrinen, tarkoituksenmukainen, ylevä, tasapainoinen, jopa näppärä.

Luonnon kauneus, kasvit, kukinnot, eliöt ovat usein ilmiselvästi tätä kauneutta. Niissä on matemaattisia ja geometrisia ominaisuuksia, jotka ovat samaa juurta niin pienissä kuin suurissa ilmiöissä. Mutta jos määrittelemme niitä jonkin ominaisuuden kautta, huomaamme että määrittely jää vajaaksi. Voimme ehdottaa, että symmetria on kauneuden perusominaisuus, mutta kohtsillään löydämmekin kauneutta jossa symmetriaa ei esiinny. Kaikki määritelmät ovat vajaita, kaikissa on poikkeuksensa.

Palaan Hirnin teokseen. Hän kirjoitti omat lukunsa mm. käsitteistä ”kaunis”, ”sulo ja arvokkuus”, sekä ”ylevä”. Tämä ”sulo” on nykykorville hiukan hupaisa ilmaus, mutta Hirnin tekstissä on kyllä omaa merkittävää sulokkuutta. Näin hän kuvaa suloa (behag, grace, Anmut, Grazie):

Kaunis, tämän sanan rajoitetussa merkityksessä, ei voi luontonsa mukaisesti milloinkaan olla ylevää eikä traagillista eikä koomillista, mutta se ei ole todellisesti kaunista, ellei siihen samalla liity jonkinlaista vapautta ja kepeyttä […].

[…] Onhan epäämätöntä, että sulokkuus on meitä ja aistimaailmaamme lähempänä kuin ihanne-esteettinen. Ei käy myöskään kieltäminen, että sulon ilmaukset ovat helposti havaittavissamme ja että ne tulevat vastaamme kokonaan toisella tavalla kuin ihanne-esteettiset ilmaukset.

Die Schöne bleibt sich selber selig;

Die Anmuth macht unwiderstehlich.

(”Kaunis pysyy omalle itselleen autuaana; sulo tekee vastustamattomaksi”. Goethe: Faust) 

Hirn siteeraa Herbert Spencerin tutkielmaa On gracefulness:

Liikkeiden sulo merkitsee […] liikkeitä, jotka suoritetaan lihasvoimaa säästellen; muotojen sulo merkitsee muotoja, jotka tekevät sellaisen säästämisen mahdolliseksi; asentojen sulo merkitsee asentoja, joissa voidaan pysyä tätä säästämistä noudattaen; ja esineiden sulo merkitsee esineitä jotka ovat tavalla tai toisella näiden asentojen tai muotojen kaltaisia.

Tämähän muistuttaa hiukan jopa judon tapaisten kamppailumenetelmien kuvausta, joita me ehkä emme välttämättä yhdistä varsinaisen kauneuden kokemuksiin. Mutta selvästi voimme sanoa kauniiksi monien eläimien liikuntaa, jossa sekä tarkoituksenmukaisuus että voimien säästäminen on olennaista. Nämä kokemukset on sitten mahdollista laajentaa ja yleistää monin tavoin, aina erilaisten taiteellisten ilmiöiden alueille asti.

Hirnin ja monien muiden estetiikasta kirjoittaneiden teksteistä löytää, jos ei nyt aivan kauneuden salaista kaavaa, niin ainakin hyviä kuvauksia kauneuden monista ilmenemismuodoista. Jos nämä teksti eivät välttämättä ole ankarinta tiedettä, ne ovat parhaimmillaan hienoa esseistiikkaa.