Déjà vu

Melkein tasan sata vuotta sitten julkaisi saksalainen kriittinen pilalehti Simplicissimus etusivullaan tämän kuvan. Siinä todetaan havainnollisesti, että vaikka Euroopan mahtivaltiot yrittivät kaikkensa, Balkanin tulipaloa ei saatu sammumaan. Tunnetuin seurauksin. Vasta nyt aletaan tosissaan havaita, miten perusteellisesti 1. maailmansota tuhosi länsimaisen korkeakulttuurin.

Tänään vastaavan kuvan voisi piirtää hiukan toisin. EU:n johtajilla olisi käsiraudat ja kaulapanta, heidän taluttajansa tai isäntänsä kasvottomia liituraitamiehiä. Balkanin tilalla on joukko Välimeren valtioita. Jos kansanedustaja tulee facebookissa todenneeksi eittämättömän mutta ikävän tosiasian sotilasvallan mahdollisuudesta, hänet erotetaan ryhmästään. Isoveli valvoo kaikkialla. Nähtäväksi jää, toistaako historia itseään.

Selitys

Olen sanaton.

P.S. Kuvaa on klikattava, jotta teksti erottuisi.

Vuoren kutsu

Parhaillaan kirjoittelen vanhempaa tuotantoani julkaisukuntoon, ja törmäsin 8 kaanonin kokoelmaan Canoni Reggiani. Suurin osa siitä on kirjoitettu Reggio Emilian ikivanhassa kaupungissa, Po-joen laaksossa. Se on se kaupunki, josta vallankumoukselliset kaaderit saapuivat isä Camillon kylään tämän mukiloitaviksi, ja sieltä ovat kotoisin mm. runoilija Ariosto, maalari Correggio (samannimisestä pikkukaupungista Reggion vieressä), ja ehkä vaikuttavimpana nykykansalaisena Loris Malaguzzi (1920-94), merkittävä ja legendaarinen kasvattaja.
Pääsin itsekin tutustumaan tähän maineikkaaseen mieheen vuonna -89, kun silloinen vaimoni oli tuomassa reggiolaisia oppeja Suomeen. Mukana matkalla oli myös tuolloin 10-vuotias nuorimmaiseni. Reggion vanhat kirkot, holvikäytävät ja varsinkin komeat leijonapatsaat olivat tietysti pojan mieleen.
Kuva: Elisse Heinimaa

Mutta paljon jännittävämpää oli tulossa. Malaguzzin kasvatusajatuksia ja kokeiluja esiteltiin laajassa seminaarissa Reggion eteläpuolella Apenniinien pohjoisreunalla sijaitsevassa pienessä Castelnovo ne' Montin kaupungissa. Jo kauan ennen perille pääsyä näkyi bussin ikkunasta merkillinen, kiehtovan näköinen vuorimuodostuma. Se oli kuuluisa Pietra di Bismantova, jonka Dantekin mainitsi Divina Commedian toisessa osassa (Kiirastuli). Siellä sijaitsee myös tuhatvuotinen pikku kastekirkko, Pieve, josta sain aiheen yhteen Alleluia-kaanoniin.
Kuva Marco Ferrari erinomaisella sivustolla.

Seminaarin tulohässäkät olivat menossa, ja asetuimme hotelliin, kun äkkiä tajuttiin että poika oli kadonnut jäljettömiin. Etsintäpartiot lähtivät Castelnovon kaduille, ja minä lähdin maaseudulle kohti Pietraa. Jotkut ihmiset kertoivat siellä nähneensä pienen vaalean pojan kävelevän kohti kaupunkia. Lopulta minunkin oli palattava sinne. Eipä aikaakaan, kun kaupunkiin tutustumassa olleita seminaarivieraita palasi hotelliin, ja heidän mukanaan tyynesti, kaikessa rauhassa myös poika.

Kun mitään kiireisiä asioita ei ollut, ja ruokaakin oli syöty, poika ei enää kyennyt torjumaan Pietran maagista kutsua. Toki vuori oli kauempana kuin miltä näytti, mutta kyllä poika silti oli jo ehtinyt rinnettä kavuta, ennenkuin lähti paluumatkalle. Olen kateellinen hänelle, sillä itse en tule enää pääsemään lähemmäksi Pietraa kuin hän.

Reggioyhteydet poikivat sitten tutustumisen mainioon lastenkirjailijaan Gianni Rodariin, jonka kirja "Mielikuvituksen kielioppi" olisi syytä saada suomennetuksi. Itse aloin sellaista tehdä, mutta alkulausetta pitemmälle en päässyt. Kaksi Rodarin vekkulia runoa päätyi sarjaan kaanoneiksi. Ensimmäinen kertoo melonin ja päärynän kohtaamisesta, sekä syyn siihen etteivät he sanoneet toisilleen "hyvää päivää":

Un melone
andava a Frosinone.
Incontrò una pera
che andava a Voghera.
Si dissero buongiorno?
No, perché era sera.

Toisessa runossa Rodari ottaa tiukkaa kantaa heinäsirkan puolesta muurahaista vastaan. Tein aiheen mukaisesti musiikin suureen napolilaisen 1700-luvun oopperan tyyliin, ja osallistuin näin mielenosoitukseen heinäsirkan puolesta:

Chiedo scusa alla favola antica,
se non mi piace l'avara formica.
Io sto dalla parte della cicala,
che il più bel canto non vende, regala!

Satakuntalaiset alkoivat porista

Facebookissa on joitakin aikoja kierrellyt tällainen rimssu:

"Räätäli alkoi napista.
Merimies alkoi hytistä.
Vauva alkoi tutista.
Satakuntalaiset alkoivat porista.
Pohjoiskarjalaiset alkoivat kolista.
Narkkari alkoi piristä.
Kännykkämies alkoi jupista.
Muusikko alkoi rapista.
Mielisairas alkoi pöpistä.
Sotamies alkoi lotista.
Puuseppä alkoi rahista.
Laiva alkoi karista.
Saapas alkoi kumista.
Punoja alkoi korista.
Kalastaja alkoi kuhista.
Tiskaaja alkoi mukista.
Automekaanikko alkoi rämistä.
Kemisti alkoi kalista.
Pankkiiri alkoi kopista.
Metsästäjät alkoivat supista.
Vuohi alkoi kilistä.
Siivooja alkoi rätistä.
Nalle alkoi puhista.
Maalari alkoi väristä.
Metsästäjä alkoi kutista."

Tässä on taas loistoesimerkki suomenkielen erikoislaatuisesta taipuisuudesta. Menkääpä kääntämään tämä jollekin indoeurooppalaiselle kielelle!

Tuohon on helppo lisätä uusia:

"Pössyttelijä alkoi marista". "Kalat alkoivat haista". "Telakalla alettiin mietiskellä, että joskohan sitä tässä alusta alettaisiin..."

Viimeiseen lauseeseen sijoittelin kaikenlaista leppoisuutta ja hitautta, jotta saisin lauseen kesken ja kolme pistettä loppuun. Pula-aikana tuli katsoa, etteivät pisteet päässeet loppuun, toteaa tähän hämäläinen. Hitaampihan semmoinen on kuin rannikkokaupungin työnjohtaja: "Hae lakkaa satamasta, kun lakkaa satamasta". Yhtä äkkinäinen potilasmummo loukkaantui, kun lääkäri sanoi että "tauti on viirus". Työteliäs intialainen kertoi toimipaikkansa: "Kalkutan konepajalla".

Sovitaanko että tämä kielemme on loputtoman syvä? Pannaanko kättä päälle? Kätten päällepano on hurskas toimitus, ja se sopii tämän asiattoman jutunkin päälle päätteeksi, siunatuksi lopuksi.

Julma suu, pistävät silmät

Romaaneissa on ollut tapana kuvata pahoja ihmisiä silmien ja suun ilmeillä. Kellä on pistävä katse, kellä julma suu. Äskettäin koki tuhoamiensa vastustajien kohtalon Libyan hirmuhallitsija. Jos kellä pahalaisella on ollut julma suu, niin juuri Gaddafilla:Tässä kuvassa Gaddafi on ilmeisesti jopa hymyilevinään:
Pälyilevien silmien ja julman suun yhteisvaikutus on pelottava: tämä mies voi tehdä mitä tahansa minä hetkenä tahansa. Ehkä pelottava ulkonäkö on eduksikin julmalle diktaattorille:
Yleinen ja paljon naureksittu diktaattorin virkamerkki ovat mustat lasit silmillä. Ne estävät kansan näkemästä mihin julmurin katse milloinkin suuntautuu, ja levittävät näin pelkoa kaikkiin suuntiin. Tätä myös Gaddafi usein käytti. Mustien lasien lisäksi koppalakin lippa usein peitti hänen silmänsä.

Stalinin suuta ei muistini mukaan ole kuvattu julmaksi. Runsaat viikset peittivät sen osittain, ja huulien välissä roikkui usein piippu, leppoisien miesten tunnusmerkki. Mutta julmion silmiä on pelätty senkin edestä. Sodanjälkeinen ministeri Yrjö Leino kertoi minulle muinoin Sibelius-Akatemian ravintolapöydässä hallituksen vierailusta Neuvostoliitossa. Leino huomasi Stalinin pistävien silmien tarkastelevan häntä tuon tuostakin, ja oli luhistua paanisen pelon alle. Edes virallisissa muotokuvissa ei hirvittävän murhamiehen uhkaavaa ilmettä pystytty täysin peittämään:

Omar al-Bashir, Sudanin verinen presidentti on raa'an pedon näköinen, ja Keski-Afrikan operettikeisari Bokassa on onnellisen näköinen koristesälänsä keskellä kuin viaton mielipuoli.

Mitä julmemmin diktaattori on käyttäytynyt, sen hurjemmin hänen on oltava peloissaan. Monien kohdalla tämä näkyy alituisena varuillaan olemisena, epäluulona, paljastavien ilmeiden ryöppynä. Julmat ilmeet luovat tosin pelkoa, mutta eivät loputtomiin. Tässä kuvassa ei Ceausesculla enää mene hyvin. Kohteliaisuushymyn takana loiskuu torjuminen, varauksellisuus, pelko:
Ja koskaan unohtumaton oli Ceausescun ilmeitten ryöppy silloin, kun hän parvekkeeltaan alkoi tajuta kansanjoukon nauravan hänelle. Hämmästystä, epäuskoisuutta, pelkoa ja kauhua. Eivätkö korviin kuiskutelleet liehakot puhuneetkaan totta?
Minkähän laisia mahtavat diktaattorien yöunet olla? Pystyvätkö he nukkumaan viattoman unta ilman pillereitä? Rooman sotapäälliköt olivat viisaita, kun panivat orjan mahtavassa triumfikulkueessa kuiskuttelemaan korviinsa "memento mori", muista että olet kuolevainen...

Söi puuron akka. Ihana on tämä kieli.

Amerikkalaiset kielentutkijat ovat arvelleet, että hyvin kaukaisissa muinaisissa kielissä sanajärjestys on ehkä ollut SOV, eli subjekti-objekti-verbi. Muinaiset niinkuin Yoda puhuivat. Akka puuron söi. Nykyisissä valtakielissä ja periaatteessa myös suomessa järjestys on SVO: Akka söi puuron.

Sanajärjestys on suomessa kuitenkin paljon vapaampi kuin useimmissa kielissä, ja sillä on usein sisällöllinen merkitys.
SOV: Akka puuron söi - kuulostaa hiukan vanhalta, ja sen vuoksi myös runolliselta. On tapahtunut jotain, ja tapahtuma on päättynyt. Usein siihen liittyy muita samanaikaisia tapahtumia, kuten vaikkapa Akka puuron söi, katti kerman nuoli, ukko sanan lausui.

SVO: Akka söi puuron. Tapahtuma todettu, ja sillä selvä. Mutta jos sanaa painotetaan puhuttaessa, lause saa lisämerkityksiä. AKKA söi puuron (ei ukko). Akka SÖI puuron (kun oli ensin epäröinyt). Akka söi PUURON (mutta jätti leivän syömättä).

VSO: Söi akka puuron - eipä olisi uskonut... Tai: Söi akka puuron, söi leivän, joi maidon, risti käden.

VOS: Söi puuron akka - leivän ukko, hiiren kissa.

OVS: Puuron söi akka - monesta pöydällä olleesta valittavasta: tarjolla puuroa, leipää, maitoa, hiirenraato - maidon joi poika, hiiren söi kissa.

OSV: Puuron akka söi - luulitko muka että leivän? Tai: Puuron akka söi, ei sylkenyt siihen eikä antanut kissalle.

Tämmöisissä kolmisanaisissa ilmaisuissa korostuu joko ensimmäinen tai viimeinen sana, harvemmin keskimmäinen. Siitä ne merkitys- ja tyylierot ilmeisesti tulevat.

Mutta entäpä jos subjektina on persoonapronomini? Ikäänkuin verbin paikka olisikin ennen subjektia. Monikossa sen huomaa, verbivartaloon kun se pronomini näyttää liittyvän ihan suoraan: syömme < syö+me, syötte < syö+te. Ainakin ennen väitettiin, että 1. persoonan vartalo olisi *min, ja 2. persoonan *tin, joten siis syön < syö+m(in), syöt < syö+t(in). Kolmansista persoonista en sano mitään, nehän on yksinkertaisimmin korvattu nimellä tai muulla substantiivilla.

Tämä kieli on ihana. Ihana tämä kieli on. On tämä kieli (sitten) ihana. Ihana on tämä kieli.

Sanajärjestyksellä on ennemmin runollinen, hienosävyjä korostava merkitys, kuin tarkkaan määritelty ja virheellisyyttä välttävä lainvoima. Sanavartaloita voidaan sanaluokasta riippumatta käyttää vapaasti muissakin sanaluokissa.

Pikkupoika Korkeasaaressa: "Katso isi, patsattu pukki!" Siis patsas (substantiivi), patsata (verbi), patsaampi (adjektiivi, "Aleksanteri II:n on patsaampi kuin Mika Waltarin"). "Paavo Lipponen on hyvin patsas, patsaampi kuin Paavo Väyrynen".

Kalevalan kieltä on moitittu vaikeaksi ymmärtää. Enemmän tämä johtuu sen eksaktisuutta välttelevästä määrittelemättömyydestä kuin oudoista sanoista. "Viikon viivyin Viipurissa" ei kansanrunossa tarkoita aikaa vaikkapa maanantaista maanantaihin, vaan ylipäänsä ihan h-tin pitkää aikaa, liian pitkää. "Mataroita markan vakka" ehdotetaan helkavirressä poimittavaksi, eli siis paljonko. Markka on (hopean) painomitta, kevyttä kasvia menee siihen aika lailla. Mistäpä tytöillä markkavaakaa olisi ollut, tarkoittivat vain että oikein hirmuisen paljon, jotta päästään lankaa ja kangasta värjäämään.

Pikkulasten kielessä kuulemme kielen muinaisuutta, kuten amerikkalaisetkin tutkijat sanovat. Sanaston ja syntaksin taipuisuus on nimenomaan alkuperäisyyttä, ei kehittymättömyyttä - saati virheellistä. Tulkaamme me sanan käyttäjät lasten kaltaisiksi!

Hienotunteisuutta

Inkoon kirkko

Sääksmäen kirkko

Inkoossa haudattiin 15.10. kreivi Conradin zu Castell-Rüdenhausen, inkoolainen puutarhaviljelijä. Hänen äitinsä oli Sachsen-Coburgin ja Gothan prinsessa Caroline Matilda (1912-83), ja äidinisänsä Sachsen-Coburgin ja Gothan viimeinen hallitseva herttua. Caroline Matildan sisar oli Sibylla, Ruotsin nykyisen kuninkaan äiti, joten Conradin oli tämän serkku. Conradinin isoäiti taas kuului Schleswig-Holsteinin sukuun ja oli kuningatar Victorian jälkeläisiä.

Kreivi oli siis erityisen korkeaa sukua, mutta näytti vierastaneen hovielämää. Tämä asenne saattaa olla peräisin jo hänen äidiltään, joka aiheutti kaikenlaista skandaalia miessuhteillaan, ja lähestulkoon pennittömänä ja joidenkin lastensakin hylkäämänä lopulta ryhtyi suutariksi. Voi hyvin ymmärtää, että sotien jälkeen paremmin selvinneet sukulaiset ehkä vieroksuivatkin Conradinin perhettä. Ja näin kreivi sitten opiskeli puutarhuriksi, perusti kauppapuutarhan aatelittoman vaimonsa kanssa, eikä halunnut melskata korkeilla sukujuurillaan.

Kun sitten toimittajat haistoivat skuupin, he menivät Inkooseen ja kyselivät paikkkakuntalaisilta tietoja ja mielipiteitä kreivistä. Toimittajien harmiksi inkoolaiset eivät juuri halunneet lausua mielipiteitään, vaan totesivat vain että puutarhuri oli arvostettu mies paikkakunnalla, ja että hän nimenomaisesti vältteli sukujuuristaan puhumista. Ja vaikka kuningaskin vieraili Inkoossa silloin tällöin, paikkakuntalaiset eivät asialla retostelleet. He suhtautuivat kreivin ja kuninkaan yksityiselämään hienotunteisesti, tavalla joka tänäpäivänä tuntuu - oh - niin kovin vanhanaikaiselta. Inkoolaisten asenne herättää minussa suurta kunnioitusta. Ja olenhan aina muutenkin pitänyt Inkoosta.

Tästä tulee mieleen toinen vähän saman tapainen, vaikka toki vähäisempi tapaus. Kävi niin, että supersuosittu koomikkonäyttelijä meni naimisiin täkäläissyntyisen suosikkinäyttelijättären kanssa, ja vihkimispaikaksi oli varattu näiden seutukuntien suosituin hääkirkko. Suurin piirtein "kaikki" sääksmäkiläiset tiesivät noista tulevista häistä jo puoli vuotta etukäteen, ja tiesivät myös että hääpari halusi lehdistön pidettäväksi kaukana juhlastaan. Ei luultavasti kukaan paikallinen halunnut pilata tilaisuutta lauleskelemalla tietoaan median hyeenoille. Mutta jostakin oli kuitenkin lirissyt pienen pientä tietoa asiasta.

Kävi nimittäin niin, että eräällä kuoroni laulajatytöllä oli vihkitilaisuus Sääksmäen kirkossa juuri ennen teatterilaisia. Olimme siis kaikki paikalla reipasta tuntia ennen, nuoret naiset kansallispuvuissaan, ja minäkin ykkösissäni. Ensin porhalsi paikalle reteä ökyauto josta nousi stadin slangia korostuneen reteästi melskaava, kameraa heiluttava mies. Halusi tietää että "täälläks ne on ne ihme häät". No mitä me alkuasukkaat, hyvin korostetusti hämettä puhuvat, eihän me "tiäretty semmottesta mittään". Meillä oli vain paikallisen tytön häät tulossa.

Stadin kundi läksi tiehensä, mutta sitten paikalle tuli juoru- ja julkkistoimittajiemme ykkönen, maailman kaikkien kuuluisuuksien hyvä ja läheinen henkiystävä. Kyllästyneellä äänellä hän kysyi että "onko tää nyt se Sääksjärven kirkko?" Me siihen totuudenmukaisesti että ei ole. "No missäs Sääksjärvi sitten on?", nainen tivasi. Totuuden mukaisesti vastasimme että tuolla noin 30 kilometriä Tampereelle päin. Emme halunneet lisätä toimittajan tietämisen tuskaa millään ylimääräisellä knoppologialla, esimerkiksi sillä ettei Sääksjärvellä ole mitään kirkkoa koskaan ollutkaan.

Kun toimittaja sitten etsimisreissunsa jälkeen palasi Sääksmäen kirkolle, poliisi oli jo piirittänyt alueen, ja estänyt ulkopuolisten tunkeutumisen kirkkoon. Minä olin kovasti ylpeä sääksmäkiläisten solidaarisuudesta ja hienotunteisuudesta. Eikä omatuntonikaan soimaa, sillä emmehän valehdelleet ollenkaan, vaan vastasimme kysymyksiin oikein ja täsmällisesti. Ja näyttelijät saivat sellaiset häät kuin olivat halunneetkin.

Suomen hiihto nousuun ev.luutn. Karjulan opein?

Otsikot huutavat: Hiihtomaajoukkueessa vain neljä jäsentä!

Tällä kertaa media ei ilmeisesti liiottele. 14 hiihtäjää on erotettu maajoukkueesta juuri ensimmäisen lumileirin alla. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, tapahtumat ovat edenneet seuraavalla tavalla:

Hiihtäjien sopimusasiat piti hoitaa kuntoon jo keväällä. Hiihtojohtajat eivät vaivautuneet keskustelemaan asioista. Kaiken lisäksi he tekivät salaa jo kesällä päävalmentajan kanssa pitkän jatkosopimuksen, josta kerrottiin vasta paljon myöhemmin. Hiihtäjillä olisi ollut asiasta paljonkin sanottavaa, mutta heidän kanssaan "herrat" eivät keskustele.

Nyt syksyllä leirityskauden alkaessa hiihtäjille lähetettiin sopimus allekirjoitettavaksi. Sen mukaan 1987 syntyneet ja sitä nuoremmat hiihtäjät joutuvat maksamaan saamistaan bruttopalkkioista 5% Maastohiihto ry:lle. Neljää hiihtäjää lukuunottamatta oltiin sitä mieltä että tuo oli kohtuuton vaatimus. Kieltäytyjät saivat uhkausviestin, jonka mukaan edustusura loppuu siihen paikkaan, jos allekirjoitusta tule.

Sami Jauhojärvi oli tiistai- tai keskiviikkoaamuna saanut viestin, jonka mukaan uudet sopimukset laaditaan tämän kuun aikana. Tuo viesti kumoutui seuraavana päivänä. Hiihtäjille ilmoitettiin, että heidät on irtisanottu maajoukkueesta. Piste. Puheenjohtaja Reijo Alakoski vahvisti asian YLElle torstaina: Maajoukkueessa on vain neljä hiihtäjää.

Jauhojärvi ihmettelee, miksi nuoria lupauksia näin sorretaan. Jos tuo 5% koskisi kaikkia, asian voisi vielä ymmärtää. Minä puolestani ihmettelen, että juuri nuoria lupauksia, Krista Lähteenmäestä alkaen, kohdellaan näin. Heillähän talous on vielä enemmän tai vähemmän alkutekijöissään, mutta Suomen menestys jo vakaasti hyppysissä.

Urheilujohtajat ovat olleet aivan oma ihmislajinsa niin kauan kuin muistan. Evp-majurin luonne ja kaksinkertaisen Y-kromosomin aiheuttama ruhjova maskuliinisuus ovat olleet edellytyksenä johtajan paikalle. Nyt hra Alakoski kavereineen on pannut paremmaksi. Käskytys tapahtuu postitse, käskijät ovat bunkkerissaan suojassa, ja protestoijat todetaan ykskantaan "sotamies Viirilöiksi". Sellaisille nappi otsaan, koska kuri on kaikessa tärkeintä, ei menestys sodassa tai kilpailussa.

Niin sitä pitää. Juuri kun alkoi näyttää taas hyvältä... Ei huolta, Norja ja Ruotsi, meidän johtajamme pelaavat peliä puolestanne!

Marssia ja mottimetsää - miten rakastuin hernekeittoon

Tämä on äitini maaottelumarssikortti toukokuulta 1941. Tuolloin järjestettiin omalaatuinen maaottelumarssi Ruotsin kanssa. Tarkoituksena oli tietysti pumpata itseluottamusta talvisodan kärsineeseen kansaan, ja tavallaan myös kiittää ja muistuttaa ruotsalaisia siitä tuesta jota monilta heiltä olimme saaneet, kruununprinssiä myöten. Varmuuden vuoksi oli päätetty, että yhtä suomalaissuoritusta kohden tarvittiin kaksi ruotsalaista. Jos ottelu olisi käyty itänaapurin kanssa, yksi suomalainen olisi tietysti vastannut kymmentä ryssää...

Naisten tuli marssia 10 kilometriä alle tunnin ja 40 minuuttia, miesten 15 kilometriä alle kahden tunnin ja 20 minuutin. Naisiksi laskettiin myös 13-vuotiaat tytöt, miehiksi vastaavasti 13-vuotiaat pojat. 10-12-vuotiaat marssivat naisten matkan. Molemmat vanhempani suoriutuivat asiallisesti. Äidin aika oli 1h 28' ja isän 1h 59'.

Suomi voitti maaottelun ylivoimaisesti. Yli puolet kansasta marssi, ruotalaisista noin kuudennes. Tasoitusta ei tarvittu. Hiukan rahaakin saatiin kokoon, sillä marssimerkistä maksettiin 5 markkaa, ja marssikortin takasivulla oli mainoksia.


Polttoaineesta oli myös pula, kun nestemäinen ulkomailta tuotu aine oli varattu armeijan käyttöön. Talot lämmitettiin klapeilla, ja kulkuneuvot kävivät puupilkkeellä. Kaikkialla liikkui puukaasupytyin varustettuja autoja. Myös sukulaistalomme traktori Lopella kävi puukaasulla:
Puuta tarvittiin paljon, ja sen vuoksi kansa kutsuttiin mottitalkoisiin. Koska suuri osa miehistä oli rintamalla, talkoisiin osallistuivat myös naiset ja lapset. Naisten valtava työ kotirintamalla ja myös "miesten töissä" olikin ratkaiseva sille että kansa pysyi kasassa noina vaikeina aikoina. Mottityöstä piti saada näkyvä palkinto. Niinpä yhdestä motista eli kuutiometristä sai rintapieleen rautaisen kirvespinssin, neljästä motista hopeisen, ja 16 motista kultaisen. Vanhempieni huushollista minulle tulleen pikkutilpehöörin joukossa on tuollainen kirves, mutta pääsen helpommalla kun panen tähän verkosta löytyneen kuvan:
Minäkin pääsin isän kanssa talkoisiin talvella -45 tai -46. Hiukan alle kymmenvuotiaasta pojasta oli varmaan enemmän vaivaa kuin hyötyä, mutta kyllä siinä raahailin metrisiä halkoja niin paljon kuin kykenin. Alla oleva kuva on sukulaistalon mottimetsästä vuodelta 1943, ja olen siinä kuusivuotias:Isän talkookortti on tuosta tapahtumasta. Kultakirves tuli että napsahti, ilman että minusta olisi paljonkaan ollut apua. Talon naisista toki senkin edestä.
Mutta tuosta sodan jälkeen tehdystä talkoosta minulle jäi yksi vahva muistijälki. Oltiin siinä jokunen tunti aherrettu lumisessa metsässä. Isä kaatoi puita, karsi oksia (joita minä raahasin kasoiksi), sahasi metrin pätkiä ja halkaisi tai aisasi niitä tarvittaessa. Väsymys iski, lumi oli märkää, ja tuli nälkä. Vihdoin kuului kaivattu merkki huoltoalueelta, muistaakseni käsin veivattavasta sireenistä. Sinne päästyä lapoin pakkiin höyryävää hernesoppaa. Mikään ruoka ei koskaan ollut maistunut niin hyvältä, se oli kuin panis angelicus. - Ja se on hyvää tänäkin päivänä, teinpä sen millä lailla tahansa. Kirvestä en takin rintamukseen saanut, mutta sain lempiruoan lopuksi ikääni. On sekin jotain.

Ghirlandaion suloiset Mariat

Joskus 1950-luvun puolivälissä, ehkä jo vähän aiemminkin, esitettiin Suomessa itävaltalaisen Ernst Marischkan elokuva Bachin Matteus-passiosta (1949). Sen pohjana oli Herbert von Karajanin klassinen levytys (1949), ja kuvituksena pääasiassa renessanssin maalauksia. Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen, ja erityisesti tämä pehmeän kaunis kuva Mariasta:Kuvan pehmeän herkkä kauneus naulitsi mieleeni 1400-luvun lopun mestarin Domenico Ghirlandaion (1449-94), jonka rinnalle kauniiden kasvojen maalarina myöhemmin lisäsin hänen aikalaisensa Botticellin.

Vasta myöhemmin tajusin, että tämä suloinen tyttö kuuluu jättiläismäiseen maalaukseen nimeltä Maagien eli Tietäjien kumarrus, joka sijaitsee Firenzen Ospedale degli Innocentissa, itsensä Brunelleschin suunnittelemassa maineikkaassa rakennuksessa, jossa koulutettiin orpolapsia. Väkijoukko koostuu sekä paikallisista että myyttisistä kuuluisuuksista, ja sen keskellä Maria tuntuu hiukan pieneltä, yksinäiseltä ja ajatuksiinsa vaipuneelta. Kaukana on myöhempi Taivaan Kuningattaren loisto ja kopeus. Lasta pitelee nuori nainen, jolle on käynyt vanhanaikaisesti, ja joka nyt on hiukan hämillään kaikesta tohinasta poikansa ympärillä. Yksikään ihminen ei häntä edes katsele, vain poikaa tai toisiaan.
Mutta minä katselen häntä, ja luulen kokevani syvällisiä tuntemuksia elämästä ja kohtaloista. Yhtä lailla koen niitä myös kahden muun Ghirlandaion Marian yhteydessä, molemmat vuodelta 1492. Tässä ensimmäinen niistä detaljina ja kokonaan; siinä kasvojen lisäksi ihastuttaa kuulas iho ja pieni punastus:

Ja tässä vielä se toinen, hiukan jäykempi ja ikonimaisempi, mutta Marian kasvot - oi!

Solmiakseni tämän sentimentaalisen paketin kauniisti ja aiheeseen sopivasti yhteen, huomautan, että samainen Marischka teki vuonna -55 ensimmäisen kuuluisista Sissi-elokuvistaan, jossa nuoren Romy Schneiderin kasvot henkivät vähän ghirlandaiomaista viattomuutta - mutta se äitiys niistä ymmärrettävästi vielä puuttui