Älkää ryöstäkö meidän laulujamme! Tehkää omia!

Iltalehti kertoo, että viidesluokkalaisten kuoro on laulanut Jouluyö, juhlayö -laulua, jonka tekstistä oli poistettu kaikki kristillinen osuus, "jotta ei loukattaisi toisuskoisia". Lehden tekstissä kerrottiin, että vanhemmat olivat pahastuneet moisesta. Pienellä oli jutun loppuun ilmoitettu lähteeksi CNN, niin että tapaus ei ollutkaan suomalainen, kuten jutusta olisi luullut, vaan amerikkalainen.

En ihan saanut selvää siitä miten sanoja oli muutettu, mutta tuon laulun kohdalla kristillisestä kuvastosta irti pääseminen on melkoisen vaikeaa. Stille Nacht / Silent night varmaan vielä kävisi, mutta entä sitten heilige Nacht / holy night? Miten niin pyhä? Kenen pyhä?

Enpä oikein jaksa uskoa, että toisuskoiset joitakin fanaatikkoja ehkä lukuunottamatta olisivat meteliä nostaneet perinteisestä laulusta. Vaikka he eivät joulua viettäisikään, he asuvat maassa jonka perinteisiin joulu kuuluu. Ja siihen perinteeseen kuuluvat myös seimi ja lapsi, se Jeesus. Vähäiselläkin järjenjuoksulla olettaisi toisuskoisten tottuneen sietämään asuinmaansa juhlaperinnettä, joka on hyvin vahvasti kristillisperäinen.

Minä luulenkin, että taustalla on nk. uusateistien vyörytys, eli siis kotoperäinen vitsaus. Kristilliset ilmaisut tuntuvat hävettäviltä ja noloilta, sisältyyhän niihin niin paljon sadunomaisia piirteitä. Juuri satuihin viitataankin triviaaleissa inttäjäisissä ensimmäiseksi. Ja puolivirallisestikin toivotetaan täälläkin Season's Greetings, häveliäästi mainitsematta että mikä ihmeen season. Kivahan se on päästä pariksi päiväksi lomalle, ehkä antaa lahjojakin, sillee muina miehinä kristittyjen siivellä ja vapaamatkustajina.

Kehottaisinkin kiihkeitä mutta lapsenomaisesti ajattelevia ateisteja jättämään kristillisten laulujen töhriminen, ja tekemään itse omat laulunsa. Me muut joudumme sietämään teidän mekastustanne, joten antakaa meidänkin muutaman kerran vuodessa mekastaa omissa vanhoissa perinnejuhlissamme. Mikä teitä noissa palavasilmäisissä pitkäpartaisissa tulen ja tulikiven julistajissa niin kovin viehättää? Hehän ovat meitä normaalikristittyjä paljon pahemmin satuihinsa kietoutuneita. Mutta ehkä teidän lapsenomaisessa ajattelussanne vihollisenne vihollinen on teidän ystävänne? Katsokaapa kumminkin selkeinä hetkinänne millaista on maissa jotka ovat joutuneet näiden palavasilmäisten julistajien valtaan. Jonakin päivänä ne saattavat määrätä teidänkin maassanne, ja veikkaan että teille käy paljon tukalammin kuin jäljelle jääneille kristityille.  

Hyi hyi noita (mies)maalareita!

Ruotsin valtiopäivien ruokasalista on poistettu arvokas ja historiallinen barokkimaalari G.E.Schröderin jumalatar Junoa esittävä maalaus. Selitettiin, että tauluja aina silloin tällöin vaihdetaan. Kyseinen teos oli koristanut salia viimeiset 30 vuotta.

Selitystä ei oikein uskottu, joten sitä parannettiin. Nyt haluttiin säästää paikalla vierailevia muslimeja järkytykseltä. Selitys tuntui edelleen haetulta, eikä muslimien syyksi kokemuksen mukaan tarvitsisi ihan kaikkea panna.

Lopulta paljastui syy. Taulun vaati poistettavaksi parlamentin varapuhehenkilö (kuvassa), joka oli sanonut: "Minusta paljasrintainen nainen on ikävä seikka istuessani päivällisillä ulkomaisten vieraiden kanssa." Ja tulihan se sieltä lopulta se varsinainenkin syy: "Tuntuu hieman vaikealta istua salissa miesten kanssa, jotka katselevat meitä naisia."

Riittävän korkeaan asemaan nousseen ihmisen henkilökohtaiset sukupuoliset identiteettivaikeudet saavat joskus arvaamattomia seurauksia. Miten nyt sitten käy kuninkaanlinnan, miten käy taidemuseoiden? Onko meidän valmistauduttava laajempaankin ikonoklasmiin? Suljetaanko Euroopan kuvataiteen kultakauden mestariteokset lukkojen taakse?

Veikkaan, että edessä tulee olemaan pitkä ja synkkä barbarian kausi. Kokemus kertoo, että vapaamielisemmin ajattelevat eivät missään yhteisöissä loputtomiin jaksa kestää fanaatikkojen ryöpytystä, vaan nämä ahdasmieliköt saavat ennemmin tai myöhemmin vallan. Uudelle Cromwellille on tilausta Amerikan ja islamilaisen maailman lisäksi myös vanhassa Euroopassa.  

Pienet tuloerot, suopea säätykierto

Bloggeri Jukka Aakula oli löytänyt yllä olevan kaavion täältä. Siinä vertaillaan eri läntisten maiden tuloeroja niiden säätykierron mahdollisuuksiin. Vasemmalla alhaalla ovat pienimmät tuloerot ja surimmat mahdollisuudet säätykiertoon, oikealla ylhäällä taas suurimmat tuloerot ja ja yhteiskunnan jähmein luokkarakenne.

Näkymä on hyvin saman kaltainen kuin vaikkapa PISA- tai korruptiotutkimuksissa. Pohjoismaissa on pienimmät tuloerot, ja suurin mahdollisuus säätykiertoon, eli yhteiskunnan alemmpiin luokkiin syntyneiden ylöspäin nousemiseen. Joku amerikkalainen kolumnisti kirjoittikin häijysti, että jos siellä tavoittelee "amerikkalaista unelmaa", kannattaa ensin tulla Pohjolaan.

Suomessa, Tanskassa ja Norjassa yhteiskunta hyödyntää parhaiten koko väestönsä suorituskyky- ja intelligenssivarantoja. Yhdysvallat, Englanti ja Italia taas jättävät käyttämättä suurta osaa mahdollisuuksistaan, ja niissä myös vallitsee jyrkin luokkajako. 

Säätykierron kannalta keskikastiin kuuluvat sellaiset taloudellisesti vahvat maat kuin Saksa, Japani, Kanada, Uusi Seelanti ja Australia. Myös tasa-arvoinen Ruotsi sijaitsee yllättäen niiden joukossa. Tässä tulee miettineeksi, mikä on maahanmuuton ja etnisten ongelmien osuus asiassa. Saksa näyttäisi vauraana ja järjestyneenä maana olevan suuresta turkkilaisväestöstään huolimatta jotenkin kunnossa, mutta Ranska, Englanti ja USA ovat tunnetusti erittäin suurissa vaikeuksissa etnisen kirjavuutensa kanssa, ja Italia samoin, osittain myös omalähtöisistä syistä (sehän on jo maantieteellisestikin kahtia jakautunut). 

Englanti, Ranska ja luullakseni myös Japani ovat perinteisiä jähmeitä luokkayhteiskuntia, ja niissä myös vauraus jakautuu erittäin epätasaisesti. On kovin selvää, että niillä kuten myös USA:lla ja Italialla on edessään suuria yhteiskunnallisia vaikeuksia, jotka vaikuttavat Euroopan ja maailmankin talouteen kohtalokkaan paljon.

Onko olemassa jonkinlaista tasapainotilannetta, jossa yleinen vauraus, tuloerot, yhteiskunnan stabiilius ja väestöpotentiaalin hyödyntäminen olisivat keskiarvoltaan optimaalisia? En ole siitä ollenkaan varma, joten toivotan amerikkalaiskolumnistin tavoin onneaan etsiville: tulkaa siis Suomeen, Tanskaan tai Norjaan! Täällä on mukavinta, turvallisinta ja leppoisinta elää!

Saanko luvan?

Radiossa haastateltiin jotakuta, ja tämä kertoi hyräilevänsä joululauluja jo joulukuun alussa. Muta ääneen hän laulaa nyt, "kun jouluvalotkin on lupa sytyttää".

Kauhistus. Enhän tiennytkään, että jouluvalojen sytyttämiseenkin on saatava lupa. Mistä ihmeen virastosta sen voisi hankkia? Mitä kaikkea muuta luvanvaraista sitä onkaan tullut tietämättään tehneeksi? Onneksi mainoksissa kerrotaan mairein äänin, että nyt "on lupa herkutella". Televisiohan nuo säädetyt luvat meille kertoo, ihan niinkuin se kertoo milloin kelloja on väännettävä eteen tai taakse päin. Mitäpä pieni kansalainen muuta, herkuttelee sitten, ja kai sen luvan on antanut Lääkintähallitus tai Evira. Lupaehdot nähtävänä johonkin aikaan jossakin.

Lääkintähallitus varmaan senkin luvan oli antanut, josta lehti kertoi vuosia sitten: "Kuntolenkillä on nyt lupa myös kävellä". Minä olin vaistomaisen viisaasti kiertänyt kuntolenkit kaukaa, vaikka en tiennytkään että käveleminen on tulossa luvalliseksi. 

Kyselin näistä asioista eräältä tavallisesti asiantuntevalta taholta. Taho sanoi tietävänsä, että ainakaan kerrostaloissa kukaan ei uskalla aloittaa mitään toimintaa liian aikaisin, ennenkuin muut rapun asukkaat ovat sen toiminnan aloittaneet. Jostakin se lupa esimerkiksi ovikranssin kiinnittämiseen on tullut, ja kaikki juoksevat nyt kiireesti ovikranssien hankinnoissa. Toisaalta olen lukenut, että taloyhtiö voi myös kieltää ovikranssien käytön. Syitä en osaa arvailla, mutta sen verran olen maailmaa ehtinyt nähdä, ettei luvan saamiseen tai epäämiseen mitään erityisiä syitä tarvitakaan. Luvallisuuden haltijoilla tuo valtuutus aina kumminkin on, eikä siinä mitään perusteluita kysytä.

Ennenvanhaan nuori herrasmies aina esitti neidolle tanssiinkutsun muodossa "Saanko luvan?" Kertomuksissa neidit ovat aina täysivaltaisia, ja he myöntävät usein myös sen luvan. Olisi hauska tietää, kuinka monessa tapauksessa vastaus on ollut "En tiedä, käy kysymässä äidiltä".

Perheessä saattaa käydä joskus niin, että ylintä hallitusvaltaa käyttävä henkilö sanoo että "Nyt kyllä saat luvan siivota jälkesi!" Tähän luvan myöntämiseen liittyy usein liite "Miksi sinä et sitten koskaan siivoa jälkiäsi?" Haluaisin tietää, onko sellaista uskaliasta koskaan ollut, joka tuohon olisi vastannut: "No kun minä koko ajan olen odottanut sitä lupaa..."

Kun partainen mies ei suostunut sanomaan "Äs-duuri-sinfonia"...

Ylen ykkönen lähettää tavan takaa vanhoja arkistoituja ohjelmiaan. Tavallaan hupaisaa, tavallaan kiusallista niitä on kuunnella. Vielä 60-luvulla radiossa vallitsi tiukka kuri ja yhteiskunnallinen elitismi. Reportterit olivat kirjoittaneet kaikki repliikkinsä etukäteen, ja olivat sitten olevinaan spontaaneja. Kaikiltahan se ei ihan onnistunut, mutta juhlavalta kuulosti kumminkin. Mutta myös useat haastateltavat kirjoittivat vastaukset paperille, ja lukivat ne siitä kuka sujuvasti, kuka taas ei.

Puhekieli oli jyrkästi kielletty ainakin toimittajilta. Se antoi vaikutelman alaluokkaisuudesta ja sivistymättömästä rahvaanomaisuudesta. Murteellisuus oli myös kielletty, ellei kyseessä ollut nimenomaisesti murreohjelma tai huvittavaksi tarkoitettu kuunnelma.

Radion valvonta meni niin pitkälle, että tarkkailtiin jopa tapaa millä puhuja äänsi yksittäiset kirjaimet. Ne oli 60-luvun alun määräyksellä sanottava äällisinä, siis äf, äl, äm jne. Minulle tämä oli kovin vaikeaa, kun olin tottunut eellisiin muotoihin. Niinpä kävi sitten niin, että kun eräässä vanhan Kasarmintorin radiotalon nauhoituksessa mainitsin jotain "F-duuri-sonaatista", ja sanoin tietysti "ef", äänittäjä pysäytti koneet ja ilmoitti että on sanottava "äf". Vastustelin aikani, mutta äänittäjä ilmoitti että ulos ei lähde mitään effiä, ja jos en sano "äf", nauhoitus keskeytetään.

No hirveästi ponnistaen sanoin sitten että "äf". Vähän aikaa meni ihan hyvin, mutta sitten piti puhumani "Es-duuri-sinfoniasta". Äänitys katkaistiin jälleen ja ilmoitettiin että on sanottava "äs". Minä yritin turhaan selittää, että jos e-nuotin edessä on alennusmerkki, se nimeksi tulee "es", ei "äs". Äänitarkkailija ilmoitti että studiosta ei lähde ulos mitään "essiä". Tilanne meni sitten niin pitkälle, että talosta haettiin asiantuntija, joka suostutteli tarkkailijaa hyväksymään tämän kerran tuon Es-duurin. Tarkkailija näytti asiantuntijalle paperia, jossa kovisteltiin aiheesta, ja määrättiin äälliset muodot ainoiksi hyväksyttäviksi.

Ankaran väittelyn jälkeen tarkkailija myöntyi hampaitaan kiristellen. Mutta minä kävelin sitten suoraan musiikkipäällikön huoneeseen, ja kerroin tapahtuneesta. Toki osastolla naureskeltiin epäuskoisesti, mutta sitten päällikkö lähetti äänitysväelle selvityksen asiasta. Enkä sen koommin olekaan kuullut vastaavista tapauksista.

Mutta tietysti: "Ordnung muss sein!" Varsinkin tämmöisille partaniekoille, mikä tuohon aikaan ehdottomasti merkitsi epäisänmaallisuutta, epäilyä kommunismista ja ilman muuta lähestulkoon rikollisuutta.

Olen toki hengissä, ja mietin Siniä, Kaisaa, Maria, Kristaa ja Kerttua...

Tässä kysyi joku tuttava, mikä minua vaivaa, kun blogini on viettänyt hiljaiseloa jo toista viikkoa. Eikö maailmassa ole tapahtunut mitään kommentoitavaa? No, mediahan on pursunut aiheita niin pahastumisen kuin ihastumisenkin tarpeiksi. Useimmat ovat kuitenkin sellaisia, että luontevin paikka päivittelyyn on lounasruokalan pyöreä pöytä. Siellä sitten pudistellaan päätä ja voivotellaan maailman pahuutta. Kunnes päästään toteamaan, että samanlaistahan se on näyttänyt olevan hamasta muinaisuudesta alkaen. Vain yksi asia on näyttänyt jääneen vähemmälle mediassa. Mikä ero on "kiakkovierailla" ja Sini Saarelalla? Sini Saarela toimii omalla nimellään ja omilla kasvoillaan, eikä varsinaisesti liene syyllistynyt väkivaltaisuuksiin - tottelemattomuuten toki. Sen sijaan Tampereen riehujat ja heidän taustavoimansa piilottelevat henkilöään, ja toteuttavat omalta vaatimattomalta osaltaan julistamaansa "luokkasotaa". Moni ikkuna hävisikin tuon ensimmäisen taistelun.

Varsinainen syy kirjoittamattomuuteen on toinen. Heräsin vihdoin siihen tosiasiaan, että varsinkin teosluettelon alkupää sisältää paljon viimeistelemätöntä ja korjaamatontakin tavaraa. Joukossa on paljon harakanvarpaita joita vain itse vaivoin kykenen lukemaan. Nykyisellä taidolla ja kokemuksella voin pelastaa paljon jopa esittämisen arvoista musiikkia.

Niinpä istun koneen ääressä tuhoamassa silmiä, niskaa ja muitakin ruumiinosia, ja kirjoittamassa puhtaaksi vanhoja käsikirjoituksia. Mielenkiintoista on tavallaan myös kohdata oma nuori itseni. Kovin usein vain on pakko ystävällisesti moitiskella: "Voi voi sentään, hyvä hra Nuori Nero, moni ideasi hautautuu kömpelöön ja ajan muodille kuuliaiseen toteutukseen. Tämä ja tämä on kyllä kirjoitettava uudestaan, ja tuoltakin on korjattava yhtä ja toista!"

Totta kai joudun myös miettimään, onko oikein tehdä tällaista. Esimerkiksi Einojuhani Rautavaara on kirjoittanut varhaisemmat sinfoniansa uusiksi, enkä ole ollenkaan pitänyt kaikista muutoksista. Rimski-Korsakovin "korjaamat" Musorgskin sävellykset on jo yleensä unohdettu, ja palattu alkuperäisiin kaikkine rosoineenkin. Ero on vain siinä, että omat varhaistyöni eivät yleensä ole lähellekään samaa tasoa mainittujen kanssa, mutta hiukan viilaamalla niistä saisi edes auttavasti esityskelpoisia.

Terveys tässä kyllä hitaasti raunioituu. Onneksi suomalaiset naiset liikkuvat liukkaasti suksilla, pyssyn kera tai ilman, ja voin tämän tästä hölkätä koneen äärestä toisen luo heitä ihailemaan. Kaisa ja Mari, Krista ja Kerttu huolehtivat minun puolestani väliaikaliikunnasta...

"Vielä ei Ukraina ole kuollut"

Kirjoitin elokuussa jutun itäisen Euroopan kansallislauluista. Ukrainan hymni on kärsimystä täynnä. Se alkaakin sanoilla "Vielä ei Ukraina ole kuollut". Tänään kertoo Aamulehti tämän todella paljon kärsineen maan tilanteesta:

"Venäjä varoittaa ulkovaltoja sekaantumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin. Pääministeri Dmitri Medvedevin mukaan ulkovaltojen johtajat voivat tavata opposition edustajia, mutta eivät osallistua opposition tilaisuuksiin".
"Toissapäivänä Saksan ulkoministeri Guido Westerwelle käveli yhdessä oppositiojohtajien kanssa Kiovan keskustan Itsenäisyyden aukiolla".

Venäjä ei tietenkään ole "ulkovalta", vaan tiukasti kiinni maata koskevissa valtapyrkimyksissään. Ukrainan ei anneta liukua länteen, vaan se on sidottava tiukasti Venäjän valtapiiriin. Ja niin siis Venäjän pääministeri ilmoittaa missä ja miten "ulkovaltojen" edustajat saavat itsenäisen Ukrainan alueella liikkua!

Tänään vietetään Suomen itsenäisyyden vuosipäivää. Sen vuoksi tämänkaltaiset uutiset askarruttavat tavanomaista enemmän. Kun Uuno Kailas 1930-luvun alussa kirjoitti, että "Raja railona aukeaa. / Edessä Aasia, Itä. / Takana Länttä ja Eurooppaa; / varjelen, vartija, sitä", tuo luonnehdinta tuntuu tavattoman tutulta tänäänkin. Itäiset suurvallat pöyhistyvät, kasvattavat sotavoimiaan, ja meidänkin rajamme taakse on sijoitettu ennen näkemättömän vahvoja armeijakuntia.

Jo kauan ennen itsenäistymistään Suomi oli valinnut läntiset arvot itäisten sijaan. Niihin se oli kasvanut luonnostaan jo satoja vuosia sitten, ja niiden vuoksi se myös aikanamme kiinnittyi tiukasti Euroopan Unioniin. Me kuulumme henkisesti länteen, emmekä enää halua olla yksin, kuten vuonna 1939. Ei EU ole ollut pulmaton, ei ollenkaan, mutta meillä ei ole muutakaan tukea olemassa olollemme.

Suomen henkisestä tilasta kertoo kaunopuheisesti se, että ylivoimainen enemmistö kansasta luottaa sekä puolustusvoimiin että poliisiin. Niitä ei koeta pelottaviksi tai uhkaaviksi, kuten suurimmassa osassa maailmaa koetaan. Kaikkien sisäisten riitojemmekin kuohuessa meillä kuitenkin on jäljellä jotakin siitä itsepäisyydestä jota joskus nimitettiin Talvisodan hengeksi. 74 vuotta sitten puolustautuivat satakertaista ylivoimaa vastaan samoissa juoksuhaudoissa niin porvari, kommunisti, juutalainen, kuin muslimikin. Ja naiset, maanosamme ensimmäisinä äänioikeuden saavuttaneet, raatoivat kotona myös miesten töissä, ja pitivät maata tältäkin osin pystyssä.

Talvisodasta muistuttamista on pitkään pidetty mauttomana ja "hurraa-isänmaallisuutena". Mutta siinä kuin sinivalkoinen ristilippu myös tämä hirvittävä 105 päivän painajainen on vahva, ellei vahvin symboli siitä mitä suomalaisuus tarkoittaa. Niiden monien puolesta, jotka tätä eivät osaa ymmärtää, toivon ettei heidän eteensä koskaan tulisi sitä onnetonta hetkeä jolloin huomasivat liian myöhään olleensa väärässä.