Nyt unet alkavat vihdoin aueta minulle!

Ennen kuin ryhdytte hankkimaan minulle loppusijoituspaikkaa, antakaas kun selitän. Olenhan monta kertaa maininnut suhtautuvani uniin sekä kunnioituksella että uteliaisuudella. Ne kertovat joskus asioita joita valvetilassa voi hyödyntää monin tavoin. Joskus ne unet ovat varsin ironisia, kuten tuorein.

Näin unessa painotuotearkin, jossa oli kolumneja, muuta kirjoitusta, sekä tämä kuva:

Artikkelissa kerrottiin, että minä olin "mumifioinut" itseni, teettämällä pääni sisällöstä Googlelle valtavan kokoisen tiedoston. Tarkkaan ottaen tiedostoja oli kaksi, ja niissä oli pienen pieniä eroja. Niinpä painotuote esitti yllä olevan kuvan esimerkkinä näiden erojen tuottamista ristiriidoista.

Tarkkaan ottaen tiedostot sisälsivät Felix Ackermann -nimisen henkilön päänsisällyksen, mutta heti tiesin ketä tarkoitettiin. Onhan latinan Felix merkitykseltään sama kuin kreikan Makarios, Karin alkumuoto. Ja Ryd tarkoittaa esimerkiksi uudisraiviota. Siitä Acker.

Teksti kertoi myös, että Google oli pitkään epäröinyt näiden tiedostojen ottamista talteen, mutta myöntynyt sitten, kun asiantuntijat olivat vakuuttaneet firman siitä että juuri minun muistini olisi riittävän merkityksellinen säilytettäväksi. Eräänä yksityiskohtana mainittiin, että olin nähnyt Mannerheimin läheltä. Google intti että niin oli kenraali Ehrnroothkin nähnyt, ja vieläpä puhunutkin tämän kanssa. Siihen asiantuntijat: "Niin, mutta kenraalin aivoja ei tallennettu koskaan".

Arkissa oli myös kolumni, jossa pohdittiin sitä, voiko menneisyyttä tai edes nykyisyyttä ylimalkaan tuntea. Kaikilla on oma näkökulmansa asioihin, ja se on rajoittunut ja tulkinnanvarainen. Kolumnissa mainittiin vanha intialainen kertomus sokeista miehistä, jotka kopelotuntumalla tutkivat elefanttia. Alla olevassa amerikkalaisessa filmiteollisuuden mainoksessa jutun pääkohdat kerrotaan:

Kolumnissa otetaan siis hyvin relativistinen ja mitätöivä kanta muistin ja havaintojen olemukseen, joka kirjoittajan mukaan on lähinnä joukko illuusioita. Itse asiassa en pitänyt tekstistä lainkaan, sillä omien suorien muistijälkieni lisäksi minulla on hallussani valtavat määrät muuta aineistoa, dokumentteja, kuvia ja tietoa menneisyydestä, mikä eittämätön tosiseikka vahvistaa tietojeni yleispätevyyttä ja jopa objektiivisuutta. Minun pääni sisällön menettäminen olisi maailmalle suuri, korvaamaton vahinko. Siitä olen vakuuttunut.

Kun menneisyys nyt alkaa yhä laajemmin aueta minulle unien ja alitajunnan myötä, odotan kiihkeästi sitä hetkeä, kun astun alla olevaan kuvaan, seison Ylioppilastalon kohdalla olevalla pysäkillä, ja nousen viitosen raitiovaunuun, joka parhaillaan seisoo paikallaan ja ottaa matkustajia sisään. Sitten istun ikkunapaikalla ja katselen ohi lipuvaa vuoden 1941 Aleksanterinkatua, joka ei juurikaan ole erilainen kuin tänään. Sitten vaunu ylittää Katajanokan sillan, ja pysähtyy Kauppiaskadun pysäkillä. Nousen vaunusta, astun talon numero 2 ulko-ovesta, ja soitan ensimmäisessä puolikerroksessa ovikelloa. Toivon, että isoäitini tai isoisäni ovat kotona, ja aloitan jälkimmäisen kanssa vihdoinkin yksityiskohtiin menevän ja syvällisen keskustelun. Kerron siitä, kunhan tapaaminen on onnistunut.

Ajattelepas uusiksi

Eräs ystäväni kertoi tarkkailevansa liikenteessä muita autoja, ja ennakoivansa niiden käyttäytymisen. Kerran hän ilmoitti vaimolleen, että kaistaa pitäisi nyt vaihtaa, ja kun vaimo kysyi että miksi ihmeessä, ystäväni selitti. Edessä kulkevasta autosta näkyi jääkiekkomaila, ja hallille pitää kohta kääntyä. Näin kävikin, ja ystäväni voitti strategiallaan moniaita sekunteja. Ja kuten Hellaakoski jo 1920-luvulla totesi, sekunnin varas on varkaista paras.

Kysyin ystävältäni, onko mahdollista vaihtaa kaistaa ilman että kääntää rattia. Tokihan asia selvisi. Jos tie kaartaa oikealle, voit rattia kääntämättä ajaa vasemmalle kaistalle. Sitten sitä rattia toki pitää vähän kääntääkin, tien mukaan. Asetelma on siis, että auto ei käänny toiselle kaistalle, vaan tie kääntyy auton puolesta.

Jossain Karjaan eteläpuolella oli joskus maantie, joka mutkitteli laajan peltolaakson halki. Katsoin tietä mäeltä, ja huomasin että mutkittelu ei juuri ollut tien leveyttä suurempi. Koska näkyvyys kauas asti oli hyvä, voin ajaa laakson halki tekemättä juuri mitään ohjausliikettä. Auto kulki lähes suoraan, mitä nyt tie sen alla kääntyili ja kaarteli.

Tästä tuli mieleen vanha hauska matemaattinen tehtävä. Tapahtui kerran niin, että muuan Humalainen souti ylävirtaan puoliksi juotu viskipullo takatuhdolla. Rannalla puuhaillut mittaustieteen maisteri totesi Humalaisen soutavan varsin rivakasti, noin 0.5 metriä sekunnissa, vaikka joki olikin vuolaahko, noin 0.2 metriä sekunnissa.

Joen yli kulki matalahko silta, ja Humalainen joutui kumartamaan sen kohdalla. Vene heilahti, ja pullo putosi virran vietäväksi. Tarkkailija huomasi että Humalainen havahtui pullon putoamiseen vasta 5 minuutin kuluttua, kääntyi ajamaan pulloa takaa samaa hölmönlaista tahtia kuin oli tähänkin asti soutanut. Kysymys kuuluu nyt: Kuinka kauan Humalainen joutuu soutamaan ennenkuin saa pullon kiinni?

Jos Humalainen on vastavirtaan soutanut 0.5 m/s, hän varmaan eteni myötävirtaan paljon nopeammin. Tästä voidaan saada hauskoja yhtälöitä, ja jos lasketaan oikein, oikea vastauskin löytyy.

Mutta voisiko tehtävän ratkaista yksinkertaisemmin?

Voi toki. Unohtakaamme se rannalla puuhaillut mittaustieteen maisteri, ja keskittykäämme hänen havaintojensa sijasta itse veteen ja veneeseen.

Antakaamme rantojen liikkua maistereineen, me emme niitä tarvitse. Tällöin tilanne on sama kuin tyynellä järven selällä, jossa Humalainen pudottaa sen pullon liikkumattomaan veteen, soutaa ensin viisi minuuttia poispäin, ja kääntyy takaisin. Näin hänen on siis soudettava pullon luo samat viisi minuuttia!

Monet asiat ovat hyvin yksinkertaisia, kun oivaltaa riisua niiden ympäriltä tarpeettomat asianhaarat.

Uniajan oudot tapahtumat

Olen useasti kertonut unista, joita suuresti arvostan, koska ne saattavat aukaista hedelmällisiä ajatuksia valveilla mietittäviksi. Varsinkin unikaupungeissa vaeltaminen on ollut kiinnostavaa. Joskus niistä tulee mieleen Franz Kafkan lyhyt kertomus keisarin viestistä. Vaikka sanansaattaja kuinka kiirehtii, hän ei ilmeisesti koskaan pääse edes suunnattoman laajan keisarinkaupungin porteille asti. Saattaa hyvin olla että myös Kafkan juttu on lähtenyt unista liikkeelle.

En muista olenko kertonut siitä unesta, jossa olin selvästi hereillä olohuoneessa, ja äkkiä näin pihalla vanhanaikaisesti puetun tytön, joka tuntui olevan kovin hämillään. Sitten tiesinkin, että tyttö oli 1800-luvun alusta Ritvalan kylästä, ja tiesinpä vielä sen talonkin josta hän oli kotoisin. Virsikirja tytön kädessä paljasti, että hän oli jotenkin eksynyt kirkkomatkallaan, ei matkassa joka olisi vain muutamia kymmeniä metrejä, mutta ajassa.

Uni oli sen verran vahva, että heti aamulla kävin katsomassa kirkonkirjoja, ja löysinkin yhden mahdollisen henkilön. Mutta mitä tytön hyväksi voisi tehdä? Hyväksytään tuo aikasiirtymä, mutta loppujen toimenpiteitten tulisi olla realistisia. Kehittelin aihetta myös erään tiedetoimittajan kanssa, ja heti kävi ilmi hankala seikka. Tytön "pelastamiseen" joutuisi kytkemään niin monta henkilöä, että tapauksen salaaminen lolisi käytännössä mahdotonta. Tarvittaisiin vaatteiden antajia, lääkäri ja varmaan myös hammaslääkäri. Nopeasti tajusin että kriittinen pulma olisi immunologinen, molemmin puolin. Paljastamatta tyttöparka ei selviäisi nykykoneiston piirissä, ja paljastuminen todennäköisesti olisi hänelle kohtalokasta, kansainvälinen sensaatio kaikkine seurauksineen. Mahdoton tapaus siis, ja järjenvastaisen aikasiirtymän hyväksyminen tässä asetelmassa onkin oikeastaan sivuseikka joka menee saman tien puihin.

Usein uni menee niin, että olen jossain rautakautisessa tai keskiaikaisessa ympäristössä, ja näen kylän palavan vieraitten hyökkääjien sytyttämänä. Minulla on vaihtelevasti ylivoimainen tekniikka käytettävissäni, ja siinä alkaa sitten kaksivaiheinen pohdinta. Nämä onnettomat ihmiset pitäisi toisaalta suojata vainolaisilta, ja heidän kylänsä, elämänsä ja toimeentulonsa pitäisi nostaa aivan uudelle tasolle. Ensimmäinen epäilys koskee taas tuota immunologista asiaa: pitäisikö kommunikointi käydä robottien avulla? Toinen pulma on itse kommunikointi: vaikka kieli olisikin jotenkin hallittavissa, miten täysin erilaiset ajatukset ja vaatimukset menisivät läpi täysin erilaisen henkisen perinnön edustajille?

Jos meillä pelastajilla olisi hallussamme nykyaikaista kehittyneempi tekniikka, miten se ratkaisisi asuntojen rakentamisen, vesi- ja jätehuollon, viljelyn, karjanhoidon, ruoanjakelun, terveydenhoidon ynnä muut välttämättömyydet? Nykyisellä systeemillämme tarvittaisiin aivan valtavat perusrakenteet, varsinkin jos asumusten välillä olisi pitkät matkat. Ja ennen kaikkea kysymys energiasta olisi ratkaiseva, sitähän joka tapauksessa tarvittaisiin valtavat määrät. Ja mistä tuotettaisiin kaikki tarvittavat raaka-aineet, metalleista alkaen?

Jos kaikki edelliset kysymykset voitaisiin ratkaista, tultaisiin vielä suurempien pulmien eteen: ihmisillä ei enää olisi oikein mitään järjellistä tekemistä. Siihen tuo pelastustyö lopultakin johtaisi.

Yölliset mietiskelyt johtivat joskus jonkinlaisiin scifi-skenarioihin, mutta ei niistäkään juuri tarinanjuureksi ole ollut. Lopullinen johtopäätökseni on ollut, ettei muinaisihmisten "pelastamisessa" juuri olisi paljonkaan tehtävissä. Sen sijaan esimerkiksi 1850-luvun ja 1910-luvun maanviljelys- ja yhteiskuntateknologioissa on vielä sen verran yhteisiä piirteitä, että tuollainen uudistus olisi voinut olla mahdollinen. Modernisointihan alkoi oikeastaan vasta 1870-luvulta alkaen, ja maan eri seudut olivat vielä hyvin erilaisia kehitystasoltaan.

Harmillista, että niin monet hyvät ja jalot uniajatukset osoittautuvat käytännössä mahdottomiksi, vaikka kuinka yrittäisimme helpottaa tilannetta joidenkin järjenvastaisten asioitten hyväksymisellä. Taitaa olla sittenkin paljon parempi seikkailla Engelin ajan Helsingissä, jossa liikkuminen on sentään unilogiikan kannalta suoraviivaisen selkeää. Olin kerran Nikolainkirkon takaisilla kallioilla, ja kun piti siirtymäni Eteläsataman puolelle, harppasin yhdellä askelella kirkon yli. Mutta sitten sain päähäni käydä katsomassa kirkon kryptaa, joka olikin suunnattoman suuri, goottilaista tyyliä(!), ja jonka perukat olivat melkein näkymättömissä. Yksinkertaista ja selkeää.