Strano 4 (Tarinan loppu)

Aamulla kerroin isännälle lähteväni katselemaan mitä sivukaduilta ja kujilta löytyisi. Isäntä kehotteli minua olemaan huolellinen ja tarkka reitin valinnassa, ja katsomaan tarkoin mistä kulmista olen kääntynyt. ”Noilla kujilla vieras helposti eksyy, sillä näkymä paluumatkalla voi olla kovin erilainen kuin tullessa”, hän sanoi. ”Mutta jos arvelette eksyneenne, painelkaa tuota rintamerkkiä sormella. Se on merkkinä asukkaille, jotka opastavat teidät takaisin tänne hotellille”, hän lisäsi.

Olin sen verran usein kulkenut vanhojen pikkukaupunkien kujilla, etten todellakaan uskonut eksyväni, mutta kiitin isäntää neuvoista. Stranan kujat olivat kuvankauniita kukkasineen, kuin maalauksista ikään. Painoin joka kulmauksen tarkoin mieleeni. Milloin sen erotti tietynlaisista kukkavaaseista ja amppeleista, milloin seinillä olevista Marian kuvista tai lyhdyistä.

Ohitin pienen pieniä kahvilan tai viinituvan tapaisia, mutta niiden ovilla luki harmilliseen tapaan ’CHIUSO’, eikä ihmisiä näyttänyt olevan niissä sisällä. Muuten heitä kulki kujilla aina muutamia sinne tänne. En enää yllättynyt siitä, että ihmisten joukossa aina silloin tällöin erottui joitakuita tutun näköisiä. Sama pieni lapsijoukkokin vilahteli kulman taakse muutamia kertoja. Joissakin ikkunoissa ja ovissa oli kylttejä, joissa tarjottiin polkupyörän korjaamista tai matonkudontaa. Merkillistä - en ollut nähnyt ainuttakaan polkupyörää kaupungissa.

Kerroin jo, että kukkasten runsaudesta huolimatta ne eivät tuoksuneet ollenkaan. Mutta eräällä kujalla tulvahti ympärilleni yllättävän vahvoja tuoksuja, joissa oli ehkä mukana lieviä muistumia hajuvesistä. Sitten huomasin talon portailla nuoren siniasuisen naisen, joka kohotteli helmojaan, ja tarkasteli paljasta lantionseutuaan. Hän oli kuin antiikin veistos ikään, tuo Kaunispakarainen Afrodite! Samassa huomasin miten ikkunoihin oli tullut muita vähäpukeisiä olentoja, jotka viittilöivät minulle ikäänkuin kutsuvasti.

Tuoksu voimistui yhä, ja minusta tuntui että tältä kujalta oli paras poistua hyvän sään aikana. Itse asiassa minuun iski pienoinen paniikki, ja puolijuoksua pakenin kujalta, käännyin kulmissa umpimähkään, ja menetin kokonaan käsitykseni siitä miten olin paikalle tullut. Kuljin ja kuljin sokkeloisilla kujilla, ja huomasin että tuoksut heikkenivät nopeasti. Mutta minun oli samalla myös tunnustettava itselleni, että olin perin pohjin eksynyt. Muistin isännän ohjeen, ja painelin sormella rintamerkkiäni. Joku kadulla kulkijoista huomasi eleeni, ja näytti kädellään suuntaa. Seuraavassa kulmassa oli taas joku osoittamassa minne oli käännyttävä.

Äkkiä minusta alkoi tuntua, että sää oli muuttumassa. Alkoi hiukan hämärtää, ja kuulin  lyhyitä sähähtäviä ääniä jotka muistuttivat särkyneen sähkölaitteen kipinöintiä. Sitten näin edessäni pääkadun ja hotellinkin. Mutta samalla hetkellä sähisevät äänet voimistuivat, ympärillä alkoi pimentyä, ja tuiskahtavat sähköpurkaukset alkoivat näkyä salamaniskujen kaltaisina.

Hetken aikaa minusta tuntui siltä, kuin kadulla kävelevät ihmiset olisivat muuttuneet läpikuultaviksi, ja lopulta suurin osa rakennuksistakin näytti sumenevan. Niiden tilalla olin näkevinäni jonkinlaisia rakennustelineitä ja tukirakenteita. Mutta hotelli oli vakaasti paikallaan, ja syöksyin ovesta sisään.

Huolestuneen näköinen isäntä oli jo minua vastassa, ja puhkesi anteeksipyyntöihin. ”Että juuri teidän vierailunne aikaan piti tämmöistä sattua!”, hän manaili. ”Meillä on kieltämättä ollut hieman vaikeuksia täällä Stranossa. Toivottavasti nämä sähköviat on jo kohta saatu korjatuksi!”

Istuin hetkeksi huoahtamaan, mutta sitten päätin kysyä kaikista niistä omituisuuksista joita tämän vierailun aikana olin nähnyt. Ja isäntä katsoi parhaaksi kertoa koko tarinan.

”Katsokaas, Stranosta piti tulla oikein mallikelpoinen ja oman laatuisensa turistikaupunki. Mutta meillä on ollut jatkuvia vaikeuksia ja epäonneakin kaupungin kehittämisessä. Huomasitte varmaan, että kaupat olivat kiinni, eikä niissä ollut juuri mitään myytävääkään. Se johtuu siitä, ettemme ole saaneet tarpeeksi väkeä kauppoja pyörittämään. Itse asiassa Stranossa asuu vain kourallinen ihmisiä”.

”Mutta kaduillahan kulki kuitenkin melkoisesti väkeä”, minä intin.

Isäntä vastasi: ”Kiinnititte itsekin huomiota siihen, että monet liikkujat muistuttivat toisiaan, ja minuakin. Se johtuu siitä että harva näkemistänne ihmisistä oli oikeastaan ihminen. Kaikkialla olevat anturit ilmaisivat teidän liikkeenne, ja keskuskompuutteri loihti muististaan hologrammeja liikkumaan kadulla. Varmaan panitte merkille, ettei muita turisteja näkynyt. Itse asiassa te olette ensimmäinen vierailija pitkään aikaan, ja saavuitte tänne todella huonoon aikaan. Taisitte  äsken huomata, että suuri osa taloista on myös lähinnä kulisseista rakennettuja, ja jopa hologrammeja nekin. Sen vuoksi ovet olivat kiinni”.

Muistin suihkulähteet ja niiden käyttäytimisen, ja sanoin: ”Ilmeisesti siis anturit käynnistivät myös vedentulon?”

”Kyllä. Meidän on pakko säästää vettäkin. Noin viidesosa taloistamme on todellisia, ja niissä asuu huoltomiehiä ja teknikoita perheineen. Kulissien takana on paljon tekniikkaa jota on ylläpidettävä. Ja nämä todelliset asukkaat tarvitsevat vettä ja lämpöä ja ravintoa, ja siinä onkin tekeminen että kaikki onnistuu”.

Kerroin sitten siitä omituisesta kokemuksestani tuoksuvalla kujalla. Isäntä oli hetken hämillään, mutta sanoi sitten: ”Ne naiset olivat kyllä todellisia, ja he asuvat siellä. He ovat - sanoisinko - ammattilaisia, jotka viime vuonna pesiytyivät tänne turistien toivossa. Mutta turisteja ei juuri ole, ja osa naisista joutuu hankkimaan elantonsa ympäristöstä. Kaupungin johto antoi heidän pitää talonsa, koska ajateltiin että turisteille täytyy tarjota kaikenlaista viihdettä, mutta nyt on päättäjien keskuudessa alettu mitettiä oliko ratkaisu aivan oikea”.

Aloin syystä tai toisesta vähän kiinnostuakin tästä keinotekoisesta turistikaupungista. Olihan selvää, että turismi on tukahduttamassa useimmat kiinnostavat, kauniit ja historialliset kaupungit, ja jonkinlaisia uusia ideoita pitäisi pulman ratkaisemiseksi keksiä. Olin jostakin lukenut lähes hourupäisen ehdotuksen, että todellisen Pompejin suojelemiseksi pitäisi rakentaa kokonaan uusi replika-kaupunki, eräänlainen Neo-Pompeji turisteja varten.

”Harmi, että minun on palattava kotiin omien töitteni pariin1”, minä sanoin isännälle, ”Olisi todella kiinnostavaa jäädä tänne kehittelemään ideoita”.

Isäntä huokasi: ”Minä tuli nänne turistina kaksi vuotta sitten - ja jäin…”

Mutta sitten isäntä sanoi päättäväisesti: ”Minä saatan teidät nyt asemalle. Kapearaiteinen juna on tällä hetkellä lakkautettu, mutta hankin teille autokyydin Velletriin. Sieltä lähtee Rooman-junia melkein puolen tunnin välein. Oli kiintoisaa tavata… Ja jos tulette toisiin ajatuksiin ja haluaisitte palata, lähettäkää viesti tähän osoitteeseen”.

Hän kirjoitti paperilapulle jotain, ja lisäsi: ”Toivottavasti olemme silloin vielä olemassa”.

Strano 3

Siinä kävellessäni kohti hotellia ryhdyin uudestaan tarkkailemaan kadulla kulkevia ihmisiä. Kiinnitin taas huomioni siihen, että heitä liikkui oikeastaan vain siellä missä itse kuljin. Kun etenin, heitä tuli ulos talojen ovista tai sivukujilta, ja kaikilla tuntui olevan pienoinen kiire toisiin taloihin tai toisille kujille. Myös rattaita vetävät aasit ohjastajineen tulivat kujilta ja kääntyivät seuraavalle kujalle.

Merkillisintä oli, että aloin tunnistaa monia kadulla kulkijoista. Sen kaupan ovella kohtaamani huolitellusti pukeutuneen naisen näin muutamaankin kertaan, mutta hänellä ei enää ollut kantamuksia mukanaan. Siellä täällä juoksenteli joukko lapsia, mutta he tuntuivat joka kerran olevan sama lapsiparvi. Näin myös hotellin isännän pari kertaa, mutta kun heilautin kättäni ja huusin tervehdyksen, hänelle tuli kiire johonkin taloon. Ikäänkuin kaupungissa olisi lopultakin vain pieni joukko asukkaita, jotka tavalla tai toisella seurailivat liikkeitäni.

Tulin hotellille, ja kerroin isännälle nähneeni hänet useasti kadulla, mutta koskaan hän ei tunnistanut minua. ”Olen koko ajan ollut täällä hotellissa”, sanoi isäntä. ”Täällä on monta saman näköistä asukasta”, hän lisäsi. 

Kysyin ruokailusta, ja isäntä ohjasi minut pieneen mutta kodikkaaseen sivuhuoneeseen. Siellä oli muutamia pöytiä tuoleineen, sekä koristeltu kaappi astioita ja juomapulloja varten. Isäntä ojensi minulle ruokalistan, mutta valitteli että heillä juuri nyt on pieniä vaikeuksia raaka-aineiden suhteen, ja suositteli yksinkertaista spaghettiannosta. Sehän kelpasi minulle hyvin, ja jäin odottamaan Stranon kuvaesitettä silmäillen. 

Keittiön ovi aukeni, ja kaunis nainen toi minulle pullon viiniä ja korkean lasin. Kiitin häntä ja sopersin hämmentyneenä: ”Minähän näin teidät kaupungilla ja kaupan ovella!” Nainen vastasi: ”Kaupungissa on monia minun näköisiäni naisia. Minä olen kyllä ollut täällä koko päivän”. Näinhän isäntäkin oli sanonut, ja toden sanoakseni olin varsin ymmälläni.

Spaghettiannoskin tuli, ja se maistui oikein hyvältä, kuten tässä maassa yleensäkin. Hennosti kupliva viini nousi hiukan päähän, ja päätin mennä huoneeseeni.

Suihku oli mainio, ja ensimmäistä kertaa Stranon vierailun aikana huomasin siellä miellyttävän, lähes olemattoman tuoksun. Se oli ilmeisesti laventelia. Myös vuode oli mukava, ja avasin television. Sieltä tuli näköjään jonkinlaisia uutiskatsauksia, jotka olivat kyllä hiukan erikoisia. Kaikki tapahtumat oli näet selvästi kuvattu täällä Stranossa, ja monia niissä esiintyviä ihmisiä olin tunnistavinani. Sitten alkoi jonkinlainen saippuasarja, ja kas: siinä vilkkaasti elehtivät näyttelijät tuntuivat olevan aivan samoja henkilöitä joita näin kaupungilla ja uutiskatsauksissa.

Nukuin erinomaisesti, yö oli hiljainen, eikä mitään kaupunkien normaalia taustahälyä kuulunut. Suihkulähdekin oli vaiennut heti sisään tultuani, ja odotti kai nyt sitten että aamulla astuisin taas ovesta ulos.

Strano 2

Kävelin Stranon mutkittelevaa pääkatua pitkin. En aivan tarkkaan tiennyt mihin ilmansuuntaan, sillä taivas oli tasaisen pilviverhon peittämä, eikä auringon suuntaa voinut havaita. Valo oli kuitenkin sen verran kirkasta, että pieniä varjoja näytti syntyvän kaikkialle.

Välillä katu leveni pieniksi puistoiksi, joiden suihkulähteet heräsivä solisemaan aina kun niitä lähestyin. Erään puiston ympärillä oli isompia ja hyvin koristeellisia rakennuksia. Yksi niistä näytti olevan kaupungintalo, yksinkertaista renessanssityyliä, ja sen vierellä oli pieni kirkko, ehkä romaanista tyyliä, mutta koristeltu hennoin rokokoosävyin. 

Siellä täällä oli pieniä kauppoja, joista tuli ulos ihmisiä ostospussia kantaen. Ihmisiä kulki oikeastaan melko harvassa, mutta aina kun lähestyin jotain rakennusta, sieltä tuli joku ulos, tai meni sisälle. Autoja ei näkynyt, mutta jokunen aasi tyhjää kärryä vetämässä. 

Päätin katsastaa kirkon, kuten tapani kaikkialla Italiassa on. Se oli tyhjä, ei ketään istunut penkeissä, eikä pappia tai muuta henkilökuntaa näkynyt. Alttaritaulu oli varsin merkillinen, kuin yhdistelmä Boschia ja surrealismia, mutta kiinnitin huomiota lasimaalauksin koristelluista ikkunoista tulvivaan auringonvaloon, joka osui kauniisti alttarille. Merkillistä, taivashan oli kauttaaltaan pilvessä.

Päätin käydä lähimmässä kaupassa ostamassa Stranon kartan. Sellaisen hankin aina, kun tutustun uuteen kaupunkiin, ja ihmettelin miten en kysynyt sellaista jo albergossani. Väistin kaupasta tulevaa asiakasta, huolitellusti pukeutunutta naista jolla oli parikin kantamusta käsissään. Sisällä ystävällinen kauppias valitteli, että kauppa suljetaan juuri, ja tavara on loppunut, mutta hän antoi minulle kuitenkin kaupungin esitteen. Se oli värikäs ja kaunis, mutta minkäänlaista karttaa siinä ei ollut. Kysyin kauppiaalta olisiko lähellä jäätelöbaaria, mutta hän naurahti, osoitti rintamerkkiäni, ja sanoi että albergossani ainakin on.

Esitteessä oli kuvia kujista ja kujien ylle rakennetuista kaarien tukemista huoneista. Kaikkialla roikkui amppeleita täynnä hehkuvan värisiä kukkia. Kukkia oli kaikkialla, ruukuissa talojen seiniä vasten, katoillakin kasvoi pieniä puita. Katsoin ympärilleni. Mitenkä en ollut huomannutkaan tähän mennessä tätä kukkien loistoa? Mutta kukkasten tuoksu ei kuitenkaan täyttänyt ilmaa, kuten puutarhoissa yleensä.

Pääkatu loppui sitten yllättäen jykevään muuriin, joka ilmeisesti kaartui kumpaankin suuntaan kaupungin ympärillä . Siinä ei ollut minkäänlaista porttia tai edes aukkoa, josta olisi nähnyt kaupungin ympäristöä. Aloin olla nälkäinen, joten päätin palata takaisin albergooni.

Strano 1

Päätin lomamatkani lopulla käydä Stranon kaupungissa, jota netissä joskus mainostettiin kiinnostavaksi vierailukohteeksi. Kapearaiteinen juna lähti Aricciasta kohti etelää, luullakseni, ja kolisteli hiljaksiin puolisen tuntia. Ikkunoista näkyi harvakseltaan taloja ja viljelysmaita, mutta kun juna sitten pysähtyi yksinkertaisen asemarakennuksen eteen, sen takana näytti olevan  vanhaan italialaiseen tyyliin varsin tiiviisti rakennettu pieni kaupunki.

Kysyin asemalaiturilla kyytiä hotelliin, mutta minulle sanottiin että se on aivan lähellä, parin minuutin kävelymatkan päässä. Pääkatua kävellessä se erottuisi muita isompana vasemmalla puolella, ja sen edessä olisi pieni puistikko suihkulähteineen.

Kävellessäni huomasin kadun varrella pieniä kauppoja, joiden ikkunoissa oli monen kaltaista pikkutavaraa. Vaikea oli sanoa, mitä kauppatavaraa niissä varsinaisesti oli tarjolla. Mutta tuota pikaa katu leveni pieneksi puistoksi, ja kun lähestyin sitä, myös sen keskellä oleva suihkulähde alkoi pulputa vettä.

Siinä hotelli joi olikin. Oven yllä luki kultaisin kirjaimin kaksi sanaa, Albergo ja Strano. Astuin sisälle, ja huomasin vastaanottotiskin takana saman miehen jolta asemalla kysyin kyytiä. Hän olikin ilmeisesti majatalon isäntä, ja järjesti minut näin näppärästi asiakkaakseen.

”Suositelen teille huonetta numero yksi. Se on paras huoneemme, kaikki mukavuudet ja televisio”, isäntä sanoi. ”Ikkunasta on kaunis näköala puistoon ja suihkulähteelle”, hän lisäsi. 

Huone numero yksi oli todella kodikas ja mukava. Suihkuhuone ja tilava toiletti, televisio hyvin uutta litteää mallia, ja näköala puistoon, se olikin kaunis, kuten isäntä oli sanonut. Suihkulähde piti ilmeisesti taukoa. Päätin lähteä ulos tutustumaan pikku kaupunkiin. Sanoin ohi mennessäni isännälle, että olin iloinen että tapasin hänet jo asemalla. 

”En ole ollut tänään asemalla, olen koko ajan ollut täällä albergossa”, isäntä sanoi. ”Mutta olinpa unohtaa, pyytäisin teitä kiinnittämään takinrintamukseen tämän pienen merkin. Se on albergoni symboli, ja ihmiset tunnistavat sen, mikäli eksyisitte noilla mutkikkailla kujilla”, hän lisäsi.

Kiitin isäntää, kiinnitin rintamerkin, ja astuin kadulle. Samassa myös suihkulähde heräsi henkiin, ja pulppusi vettä kauniisti kaartuvina suihkuina.

(Jatkuu...)

Missä sukupuoli, siellä ongelma - joillekin

Lehdissä on kerrottu Opetushallituksen uudesta dekreetistä, jonka tarkoitus on muuttaa koulujen opetusta "tasa-arvolakien vaatimaan" suuntaan. Kehotan kaikkia tarkoin tutustumaan tähän oppaaseen.

Siinä on kaikenlaisen itsestäänselvyyden lomaan sijoitettu hyvin vahvaa ideologista aineistoa. Vaaditaan "sukupuolitietoisuuden" ulottamista kaikkien aineitten opetukseen, torjutaan "sukupuolineutraalit" ajatukset hämäyksenä (koska sukupuolisuus on kaikkialla), todetaan "heteronormatiivisuus" pahaksi asiaksi, korostetaan erityisesti nais-, homo-, lesbo-, trans- ja intersukupuolisuutta (siis pikkulastenkin kohdalla), vaaditaan "suurmiesten" kyseenalaistamista historiassa, kehutaan muiden kielten "neutraaleja" pronomineja kuten "hen" ja "ze", kehotetaan etsimään uusia sanoja "lakimiehen" ja "virkamiehen" korvaamiseksi jne.

Taideaineissa korostetaan sukupuolisyrjinnän paljastamista historiallisissakin yhteyksissä, väitetään ihan pokkana että naissäveltäjiä on ilmaantunut vasta "tämän sukupolven aikana", vaaditaan että tytötkin saavat soittaa rumpuja,  ja niin edespäin. 

(Jäin epätietoiseksi siitä, miten käymälöiden käy. Tietenkään pojat eivät saa mennä tyttöjen vessaan, koska sukupuoli ja häirintä jne. Mutta minne sitten tasapuolisuuden nimissä kaikki vähemmistöt menevät? Sillä, kuten todetaan, biologia ei määrää sukupuoli-identiteettiä...) 

Kouluihin on saatava sukupuolitietoisuutta valvovia elimiä, ja paljastettava ja torjuttava niitäkin vääriä ajatuksia jotka saattavat piillä näennäisesti jopa tasa-arvoisen ajattelun taustalla.  Kirjoitustyyli muuttuu selvästi kun puhutaan maahanmuuttajista, joilla saattaa olla vähän erilaisia käsityksiä asioista. Tietysti, onhan edellä ihasteltu muitten kulttuurien tärkeyttä ja hienoutta, ja tuomittu kaikenlainen "rasismi", olipa se sitten kuinka "piilevää" tahansa.

- Mitenkä tuleekin mieleen taistolaistaikojen "Pälkäneen paperit"! Ja kiellettyjen sanojen ja ajatusten luettelo senkun paisuu, puhtaasti Orwellin dystopian hengessä. Vastenmielistä. Ei elämä tällaisessa maailmassa enää tunnu kovin innostavalta...

Elämä - unta vai kuvitelmaa?

Ylen ihmeelliseltä tuntuu, että olen nyt neljänneksi vanhin kaikista tunnetuista suorista esi-isistäni. Jos sinnittelen vielä kaksi ja puoli vuotta, olen meistä toiseksi vanhin. Isoisäni isoisä, Kiikan Ruotsilan kartanon isäntä ja mm. Sääksmäen kruununnimismies, eli 82 1/2 vuotta, hänen niinikään virkamiesisänsä  paria kuukautta vähemmän. Isäni ennätykseen tuskin arvattavassa tulevaisuudesss kyetään: viittä viikkoa vaille sata vuotta.

Tällaisessa tilanteessa sitä tietysti miettii kaikenlaista, kuten että "Mitäs tämä nyt sitten oli?" tai "Oliko tässä kaikessa yhtään järjellistä hetkeä?" - Olen juuri valmistanut pienen kirjan läheisilleni (yleiseen jakeluun se ei näillä näkymin ainakaan vielä pääse). Kirjanen perustuu tähän blogiin ja käsittelee uni- ja mielikuvitusmaailmoita, sekä farao Ekhnatonin aikaista Egyptiä, ja sen nimenä onkin "Egyptiläinen unikirja". Sen esipuheen voin kuitenkin julkaista tässä.

*

Mestari Zhuangzi näki kerran unta että hän oli perhonen, joka lepatteli ympäriinsä onnellisena, eikä tiennyt olevansa Zhuangzi. Sitten hän äkkiä heräsi, ja oli aivan ilmiselvästi mestari Zhuangzi. Tästä syntyi merkittävä pulma. Oliko hän siis mestari Zhuangzi joka oli uneksinut olevansa perhonen, vai oliko hän sittenkin perhonen joka nyt uneksi olevansa Zhuangzi?

Mikä on todellisuuden ja unen ero? Onko niissä lopultakaan mitään olennaista eroa? Isäni eli lähes satavuotiaaksi. Viimeisinä tietoisina aikoinaan hän oli jo vuoteenomana, kaikin puolin siinä hoidettavana. Mutta omasta mielestään hän oli yleensä työpöytänsä takana, ja piti ympärillä puuhaavia hoitajia asiakkainaan. Kaikenlaista kerrottavaa heistä aina löytyi, kunnes kontakti ympäröivään maailmaan vähitellen hiipui.

Tästä keskusteltiin taannoin pyöreässä lounaspöydässäkin. Presidentti oli uutisten mukaan sanonut joistakin Venäjään liittyvistä asioista jotakin. Miten noita puheita pitäisi tulkita, pohdittiin. Jättikö hän jotain sanomatta? Tiesikö hän jotain, mitä me emme tiedä? Ja onko sillä oikeastaan mitään väliä? Minä sanoin, että juuri nyt minusta tuntuu että istun pyöreässä pöydässä ja keskustelen mukavia mukavien ja fiksujen ystävieni kanssa, ja että se lopultakin on minulle itselleni tärkeintä. Jatkukoon vain tämä, ihan mielellään jatkukoon.

Ja sitten palasin työpöytäni ääreen, ja kirjoitin kaikesta tästä. Ilmeisesti. Jonkinlainen kriteeri voisi olla, jos tästä kirjasesta olisi myöhemmin toisten ihmisten tekemiä havaintoja. Heille tulisi sellainen käsitys että minä olen näin jättänyt itsestäni näkyvän jäljen - mutta itselläni ei siitä voisi enää olla varsinaista tiedonväärtiä kokemusta.

Ihmiset näkevät unia, kuten monet muutkin eläimet, ja he käsittävät ympäröivän maailman kukin omalla tavallaan. Jotkut kosmologit mietiskelevät, olemmeko kaikki lopultakin pelkkiä hologrammiolentoja jonkun demiurgin tietokonepelissä. Ja toisten mukaan me voimme havaita maailmankaikkeudesta vain alle viisi prosenttia, sen näkyvän aineen verran. Noin 25 prosenttia siitä massasta voisi olla jotain “pimeää” ainetta, ja loput 70 prosenttia olisi sitten jotain näkymätöntä energiaa. Tähtitieteilijä Fred Hoyle arveli joskus yli puoli vuosisataa sitten, että tyhjyys itse synnytti silloin tällöin uusia hiukkasia. “Jatkuvan luomisen teoriaksi” ajatusta kutsuttiin, ja niinpä Hoylesta tuli myös tieteiskirjailija, joka kehitteli tarinoita asioista joita emme oikein voi ymmärtää.

Unet ovat myös usein tarinoita, ja niistä on tarinoitu ainakin niin kauan kuin kirjallisia lähteitä on jäänyt luettavaksemme. Julkaistiin myös “Egyptiläis-kaldealaisia unikirjoja”, joissa etsittiin unien merkityksiä. Siinäpä me sitten olemme myös näiden egyptiläistemme kanssa kuin tarinassa ikään. Emmehän edes tarkoin tiedä miten he itseään ja toisiaan nimittivät. Nyt käytämme heistä historian muokkaamia nimiä, ja yritämme laatia uskottavia tarinoita heidän elämästään.

  
Tuo 3400 vuoden takainen farao Ekhnatonin ja kuningatar Nefertitin aika pysyy kieh-tovana tänäänkin, aivan samoin kuin se kiehtoi muinoin Mika Waltaria. Hänen egyptiläisensä tulivat yhä uudestaan ullakon työhuoneeseen puhumaan, ja niin he ovat tehneet minullekin. Varsinkin kaunis prinsessa Meritaton, jonka odotan milloin tahansa kävelevän minua vastaan.

Kuvitelma kohtaa silloin toisen kuvitelman.

(Meritaton saattaa esiintyä 

<< tämän,

tai tämän >>

näköisenä.

Mikäli näette tällaisen

neidon, älkää ilmoittako

siitä minulle).