Lupaus: Snowdenia ei tapeta eikä kiduteta!

Yhdysvaltain oikeusministeri on luvannut, ettei Snowdenia odota kidutus eikä kuiolemantuomio, jos hänet luovutetaan amerikkalaisille. Snowden paljasti maanmiehilleen ja maailmalle, että USA vakoilee massiivisesti nettiä, ja muunmuassa myös EU:ta. Monelle tämä ei ollut edes uutinen.

Jos Norjan oikeusministeri olisi luvannut, ettei hirmumurhaaja Breivikiä aiota tappaa eikä kiduttaa, lausuntoa olisi pidetty pöyristyttävänä, huolimatta siitä mitä murhamies oli tehnyt. Ehkä Venäjällä ja USA:ssa olisi hiukan hymähdetty, ja pidetty lausuntoa osoituksena Euroopan heikkoudesta?

Monet eurooppalaiset todella pelkäävät hiukan venäläisiä ja amerikkalaisia. Minusta tämä ei kuitenkaan ole heikkous, vaan osoitus Euroopan syvästi omaksutusta sivistyksestä. Olen ylpeä kotimantereestani Euroopasta.

Tie on elävä olento jonka auto tappoi

Corot: Tie lähellä Volterraa

Tiet ovat syntyneet metsästäjien ja joskus myös isojen eläinten tallomina polkuina. Ne kulkivat kylästä kylään, haarautuivat joskus kohti yksinäistaloja ja etäniittyjä ja -peltoja. Tiet kasvoivat kuin sienirihmasto. Ne joutuivat valitsemaan reittinsä maaston mukaan, kiertämään järvet, lammet ja jyrkät kalliot. Ne joutuivat varomaan upottavia soita, ja etsimään niiden kapeimmat kohdat. Kuivat kankaat ja matalammat harjut olivat mainioita kulkureittejä, eikä tie niin helposti kasvanut siellä umpeenkaan. Korkeampien harjujen alarinteet olivat samoin mainioita etenemispaikkoja. Näin poluista ja ratsasteistä tuli eräänlaisia maaston röntgenkuvia.

Holmberg: Tie Hämeessä

Kun kylät kasvoivat puro- ja jokilaaksoihin peltojen ja niittyjen raivaamisen seurauksena, ja yhteiskunnan järjestäytyminen lisääntyi, teitä tarvittiin tuomareiden, sotilaiden, virkamiesten ja kauppiaitten kuljettavaksi. Alkoi syntyä maanteitä, toki kapeita kuin nykyiset kylätiet ja paljon huonompia, eräänä ensimmäisistä Hämeen Härkätie 800-luvulla tai jopa aikaisemmin. Tie synnytti varrelleen yhä uutta asutusta. Jokaisesta tienhaarasta, tienristeyksestä ja vesireitin ylityksestä syntyi asutusta. Lietsarit opastivat tiesuuntia, vesien ylityksiin tarvittiin ruuhikuljetusta, siellä täällä oli oltava majataloja yöpymis- ja ruokailumahdollisuuksineen, sekä myöhemmin myös hevosenvaihtoa varten. 

Polut kehittyivät kärryteiksi, kärrytiet maanteiksi, ja sitä mukaa kun kulkureitti parani tai vilkastui, tie korjasi luontoaan, muotoaan ja joskus suuntaansakin. Tienvarsien puut, kivet, kalliot, mäet ja suot saivat nimen, samoin alavampien maiden peltotilkut, jotka vähitellen liittyivät toisiinsa.Tiet veivät metsien ja ylänkömaiden läpi puro- ja jokilaaksojen viljelyksille, kylästä kylään. Uuden kylän lähestymisen huomasi usein alamäestä; kylistä poistuttiin taas ylämäkiin. Vastamäki on eräs yleisimmistä kylänvierusmäkien nimistä.

Kun tänä päivänä kulkee ikivanhaa tieuraa myöten, kannattaa kaiken aikaa seurata sen muotoja, suuntia, kaarroksia, ja myös nimistöä riittävän tarkalta kartalta. Vanhan tien jokainen metri on tärkeä, jokainen kaarros mielenkiintoinen kuvaus maastosta ja sen ominaisuuksista.

Tiellä oli myös muita ominaisuuksia. Sitä myöten saattoi pihapiiriin tulla sekä toivottuja että pelättyjä vieraita. Kerjäläisiä, pahantekijöitä, virkamiehiä, sotilaita, mutta myös kauan poissa viipyneitä lemmittyjä tai perheenjäseniä. Käänteisesti saattoi monen talon nuori katsella kaihoten ohi kulkevaa tietä. Sitä myöten saattoi ehkä joskus vaeltaa ahtaasta pihapiiristä kohti suurta maailmaa.

*

Tänä päivänä useimmat pitävät tietä pelkästään välttämättömänä pahana paikkojen A ja B välillä. Mitä lyhyempi se on, mitä suorempi ja leveämpi, sitä nopeammin pääsee ohi mitäänsanomattomista maisemista. Nykyaikainen autoja varten tehty tie on kuin väkivaltainen haava, joka halkaisee kallioita ja harjuja, pengertää itsensä vesistöjen yli, halkoo soita ja metsiä, on leveä, suora ja vaarallinen. Loistoautoillaan nykyihmiset kiitävät A:sta B:hen luurit korvilla, sivuilleen vilkuilematta. Joskus he näkevät tienvieren pelloilla merkillisiä valkoisia paaleja, "traktorinmunia", joita sitten pääsevät paheksumaan valtakunnallisten lehtien pääkirjoituksia myöten.

Mutta nykyinen valtatie on kuollut tie. Se ei synnytä vierelleen uutta elämää, vaan tuhoaa sitä. Tämän vuoksi valitsen aina kun mahdollista vanhemman, vaikka kuinka paljon pitemmän ja kiemuraisemman tien. Kiire on sairaus, joka vie kiirehtijän suoraan "piä eillä helvettiin", kuten Arvo Turtiaisen mummo olisi sanonut.

Tyttö joka odotti portilla

Tein muutama vuosi sitten laulusarjan suomenruotsalaisten runoilijoiden teksteihin. Heitä olivat Maja Rydman (taidekauppias ja mesenaatti Gösta Stenmanin tytär), Jacob Tegengren ja Arvid Mörne. Ensimmäisen ainoaksi jäänyt kokoelma Honungsnästet (1942) on aika järkyttävä teos mielen levottomuudesta. Molemmat miehet olivat luonnonkuvaajia, mutta Tegengrenin runojen joukossa on pari arvoituksellista tragiikkaa enteilevää tekstiä, jotka yhä vaivaavat minua. Tein niistä eräänlaisen yhdistelmän, säilyttäen umpiromanttiset kielikuvat aika lailla sellaisinaan, mutta tehden niistä tavallaan tarinan. Siinä tyttö seisoo läpi yön portin luona lemmittyään odotellen, mutta tämä ei tule. Tegengren vihjaa, ettei tuota lemmittyä oikeastaan ole edes olemassa. Kaukaiselle sukulaistytölle kävi aikanaan hiukan samalla tavalla, ja hänen mielensä järkkyi. Senkin vuoksi asetelma minua niin vaivaa. - Suokaa anteeksi, mutta minun oli kirjoitettava tämä ulos itsestäni...

Ennen auringonnousua

On ihmeellisen hiljainen yö, ei tunnu tuulen henkäystäkään maan yllä.

Vain haavanlehdet kuiskailevat hiljaa ja kyselevät toisiltaan

jostain jota eivät oikein ymmärrä:

Miksi idässä palava tähti ei vieläkään himmene,

miksi portin luona odottaa tyttö kastepisaroita ripsillään?

"Miksi et jo tule? Katso, ilta on seesteinen ja puhdas,

ruoho on pehmeää, pehmeät ovat tytönrintani, pehmeät ovat käteni,

lämpimät käteni, jotka haluaisivat hyväillä, jotka haluaisivat

vavisten ja arasti tavoitella sinun kättäsi."

Hän on seissyt siinä jo silloin, kun illan sumu kietoi vaippaansa lehdot,

kun meren selällä virinnyt tuulahdus nukahti huoaten rannan kaislikkoon.

Hän on seissyt siinä sydän väristen kuin haapojen rauhattomat lehdet.

"Rakas, vain sinun vuoksesi synnyin, vain sinun vuoksesi olen olemassa.

Rakas, kuin lintu haluaisin nyt laulaa ja leikkiä kanssasi! Miksi viivyt?

Tunnit vierivät, sydän pamppailee, on jo myöhä. Miksi vielä viivyt?"

Yhä hiljaisempi on ilma, lehdot pidättävät hengitystään, haapojen kohina

vaimenee. Idän yksinäinen tähti himmenee, taivas ja meri alkavat hohtaa

vaaleanpunaisina, ne sulautuvat toisiinsa kuin syleillen.

Ja tyttö hiipii portilta pois, kastetta ripsissään.

(Jacob Tegengrenin runojen mukaan Kari Rydman)

Viina, läski ja tupakka

Keskustelu 1:

— Taidanpa ottaa yhden sokeripullan vielä.
— Et varmana ota! Etkö tiedä kuinka epäterveellistä ylipaino on? Ei tuommoista läskimoosesta viittisi oikein katellakaan!
— Otanpa sitten yhden leppoisan piipullisen.
— Kauheaa, et varmana ota! Haluatko tappaa meidät kaikki keuhkosyöpään? Murhamies! Tupakanpoltto on iljettävää!
— No jos avattais sitten vielä yksi viinipullo?
— Nyt puhuit asiaa! Maistellaan tässä sivistyneesti viiniä ja puhellaan leppoisasti!

Keskustelu 2:

— Perhanan perhana kun talo paloi!
— No niin, tietysti poltit tupakkaa sängyssä tai heitit tulitikun olkiin! Oma vika!
— Ei kun otin vahingossa yhden liikaa ja tulin pikkuisen huppeliin. Sitten vain pälkähti päähän sytyttää talo.
— Ai, no sitten... Sellaista sattuu, vahinko ei tule kello kaulassa. Piankos nyt uuden rakennat!








Otsikoita 

YLIPAINOINEN AJOI SUOJATIELLÄ LAPSEN YLI JA HEITTI PERHEEN JOULUYÖNÄ PAKKASEEN

NIKOTINISTI AJOI SUOJATIELLÄ LAPSEN YLI JA HEITTI PERHEEN JOULUYÖNÄ PAKKASEEN

HUMALAINEN AJOI SUOJATIELLÄ LAPSEN YLI JA HEITTI PERHEEN JOULUYÖNÄ PAKKASEEN. — "Tuli vain otettua yksi pieni liikaa!"


Lähde: Islamilainen mamu solvaa suomalaisia. Ja aiheesta, totta vieköön!

Lintumaa Kalvolan ylängöllä

Tältä näyttää se Kalvolan-Tammelan ylänköalue, jota viime aikoina olen nelipyörämenetelmällä samoillut. Jotta sen olemus selvemmin näkyisi, kopioin samalta alueelta satelliittinäkymän. Metsää, kymmeniä pieniä järviä, harjuja, kallioita ja valtavasti suomaastoa. Jokien kovertamat viljelyyn otetut laaksot erottuvat siitä säteisinä vaaleampina alueina:

Yläkartan numerot merkitsevät seuraavia paikkoja: 1) Sääksmäen kirkko, 2) Lintumaa, 3) Pirttikoski, 4) Kotkajärvi, 5) Kanajärvi, 6) Riisikkala, 7) Visavuori, 8) Teuro ja 9) Kalvola/Iittala. Alue jatkuu vielä Tammelasta eteläänkin, mm. Torronsuon kansallispuisto on sillä suunnalla. Yleistäen voisi sanoa, että alue sijaitsee keskellä valtavaa muinaismaanteiden kolmiota: Härkätie Turusta Hämeenlinnaan, Hiidentie Hämeenlinnasta Akaan kautta pohjoiseen, sekä Akaasta ja Urjalasta Turkuun vievä tie. Nykyajankin pääväylät vastaavat noita teitä.

Aikaisemmin näytin, miten Kanajärven lähistöllä on alueen korkein vedenjakaja. Nyt siirrymme vähän alemmas korkeuskäyrillä, Tarpianjoen vesistön latva-alueilla sijaitsevaan ja nimeltään houkuttelevaan Lintumaan kylään. Nimi kuulostaa söpöstelevän modernilta, aivan kuten Helsingin esikaupunki Kannelmäki, jonka nimi vedettiin hatusta sen jälkeen kun Vanhainen (tilannimi Gamlas) alkoi tuntua epäedistykselliseltä. 

Mutta Lintumaa ei olekaan moderni, vaan peräti keskiaikainen kylännimi. Vuonna 1506 siinä oli jo hämmästyttävät neljä taloa. Kolme niistä on olemassa vieläkin, Uotila, Sukki ja Pusa, ja viimeksi mainittu oli aikoinaan peräti rustholli, loput sen augmenttitiloja. On esitetty ajatus, että nimen "lintu" taustalla olisikin ruotsin sana 'Lind', koska alueella kasvaa runsaasti lehmuksia, ja nimestä *Lindmark olisi sitten vääntynyt "Linduma", kuten nimi muinoin kartoissa kirjoitettiin. Tätä vastaan puhuu kyllä se, että uudistilalliset tuskin nimesivät kyläänsä ruotsiksi, mutta hyvinkin esimerkiksi elinkeinon mukaan. Matala Lintumaanjärvi on edelleenkin runsas lintujärvi, joka muuttoaikoina suorastaan kuhisee siivekkäitä.

Vaikka Lintumaan naapurissa Ahlajärvellä joskus sijaitsi myös rustholli ja jopa Sääksmäen kihlakunnan voudin toimipiste, tiet olivat 1700-luvun lopun karttojen perusteella vain ratsupolkujen tasolla. Lintumaasta vei polku Riisikkalaan, ja sitä myöten Urjalaan ja Akaaseen. Polku vei myös etelään Perhoon, ja jatkoi sieltä Annulan kautta samalle Turun maantielle eli Akaan - Urjalan väliselle tielle. Vielä 1900-luvun alussa nämä tiet olivat juuri ja juuri kärryillä kuljettavia, ja minulla on se käsitys, että nykyinen tiestö on syntynyt vasta sotien jälkeen.

Kalvolan suuntaan Lintumaasta ja Ahlajärveltä kulkivat polut suunnilleen nykyisen tien mukaisina kohti Taljalaa. Ohtista ei mainita, eikä X:llä merkittyä tietä Pirttikosken tai Kuurilan suuntaan ollut; se on ilmeisesti vasta viime sotien jälkeistä perua. 

Tässä vielä kartta havaitsemistani yhtäläisyyksistä ja eroista Lintumaalta länteen vievistä kulku-urista 1700-luvun lopulla ja nyt. Kallio- ja kangasmaastossa tällaiset vanhat urat saattavat vielä olla näkyvissäkin, sillä niitä on saatettu käyttää myöhemminkin. Pellot ovat sekä hävittäneet vanhoja uria, että synnyttäneet uusia. Ehkäpä nykyisten sorateiden reunamilta voisi vielä löytää menneisyyttä.

Silmäni olivat havaitsevinaan useampiakin hevoshakoja tien varrella. Ehkäpä Lintumaalla vanhojen ratsutilaperinteiden mukaan hevoskasvatus vieläkin on voimissaan. Ja ainakin siellä on (ollut) ravihevostalli nimeltä Birdland... Tässä on kuva Kallijärven ja Lintumaanjärven välisestä uomasta kohti kaakkoa. Itse Kallijärvestä voisi saada hyvän kuvan kiipeämällä sen länsirannalla kohoavalle Ilvesvuorelle - mutta se jää ehkä parempijalkaisten tehtäväksi.

Palveluista Lintumaalla mainittakoon sen verran, että niitä on viety pois samaa vauhtia kuin aarniometsistä puita. Koulukin rakennettiin Ahlajärvelle 20-luvun alussa, mutta sitten lapset siirrettiin Ohtisen koululle, ja kun tämäkin lakkautettiin, jäi lähimmäksi kouluksi Taljala Äimäjärven luoteispäässä. Lieneekö se enää sielläkään. Jäljellä ovat sentään järvet, soitten rippeet, sekä laajat metsästysmaat. Ja perinteisen huonot, kelirikosta ja tukinajosta kärsivät soratiet...

Fiksumpaa liittyä kirkkoon kuin erota siitä

Median vainukoirat onnistuivat jälleen kehittelemään Päivi Räsäsestä skuupin. Ei siinä tarvittu kuin muutama yhteydestään irrotettu lause, ja hyppysellinen tahallista väärinymmärtämistä. Sadat raadonsyöjät saapuivat salamana paikalle kaluamaan viimeisiä mehuja jäänteistä, ja some valjastettiin mukaan ihan noin spontaanilla fiilispohjalla. Suurella osalla mediaa ja toimittajia on kirkonvastainen agenda, ja se sai mitä haki. Kissankokoisin lööppikirjaimin juhlittiin taas kirkosta eroamisia.

Irtopisteitä haistelevat poliitikot osallistuivat peijaisiin, joista tuli harvinaisen vastenmielinen tekopyhyyden karnevaali.

Sen sijaan että oikeinajatteluaan sopulilaumana melskaten julistava väki typeryyksissään eroaa kirkosta, sillä olisi toinen ja paljon järkevämpi vaihtoehto. Se voisi valtavina laumoina liittyä kirkkoon, ja estää tällä tavoin sen luisuminen kaikkein oikeaoppisimman, jäykkämielisimmän ja ahtaimman väen hallintaan. Näin heillä, eri asteisilla 'liberaaleilla', olisi mahdollisuus tukea vapaamielisempää osaa kirkon työntekijöistä, ja vaikuttaa myös kirkon julkisuuskuvaan. 

Median myrkynkylvö saattaa vähitellen tuhota erään tärkeimmistä inhimillisyyden perustekijöistä. Kirkko on Suomessa suurimmalta osaltaan hyvä ja arvokas instituutio, joka sietää (ja jonka on myös pakko sietää) toisistaan eroavia näkemyksiä. Päivi Räsänen ei edusta kirkkoa, eikä kirkkoa voi myöskään vaatia vastuuseen hänen näkemyksistään. Mutta saattaisi olla hyödyllistä oman ajattelun kannalta myös kiihkottomasti tutkia ja mietiskellä Räsäsen puheita. Ehkäpä niissä on jotain varteenotettavaakin. Ja väitän myös, että on.

Maitokuurin ensimmäisen päivän tanka

Onko tämä siis

tullut tuon takapäästä?

Meijeristähän

saa ihan toisenlaista

maitoa, kylmempääkin...

Kuva: Die Gartenlaube 1883 (suurenee klikkaamalla).

1700- ja 1800-luvuilla herrasväki kävi terveyskylpylöissä juomassa terveysvettä. Naisille määrättiin joskus maitokuuri - terveellisessä maalaisympäristössä tietenkin. Herrasväellä oli usein suuria vaikeuksia sopeutua säädylle vieraisiin elämäntapoihin...

Vanhoilla teillä Kalvolassa, Sääksmäessä, Akaassa ja Urjalassa

Ikivanhojen teitten etsiminen on aina ollut lempiharrastuksiani. Niillä on sekä historiallinen että esteettinen arvonsa, koska ne yleensä kulkevat ylimuistoisia uria pitkin, ikivanhasta kylästä toiseen. Hämeenlinnasta ja Hattulasta Kalvolaan johtavaa muinaistietä voi helposti havainnoida vielä nykykartastakin. Aikaisemmin olen maininnut sen jatkeen, Kalvolan, Tarttilan ja Toijalan välisen tien. Iittalasta Tarttilaan se kulkee tänäänkin suunnilleen muinaisuraansa pitkin. Sitten on käännyttävä Tarttilanraitille, ylitettävä moottoritien raiskio, ja lopulta kierrettävä Kurvolan kylän kautta. Sitten voikin (Toijalaan menemättä) kääntyä vanhalle Urjalan maantielle, joka kulkee Kurisjärven ja Riisikkalan kautta Urjalankylään (joka siis on Urjalan vanha kyläkeskus). Molemmilla vanhoilla valtateillä on vähintään keskiajalta juontuva linjaus, ellei peräti rautakautinen.

Vanhat paikannimet kertovat paljon. 'Porras' on sellainen, ja se on tarkoittanut rakennettua joen, puron tai suon ylityspaikkaa. Portaan keskiaikainen hallintopitäjä Tammelassa on niistä toki kuuluisin, ja sen 'portaan' kautta muinaiset Hämeen Härkätien kulkijat ovat vaeltaneet Turun markkinoille. Toinen sellainen paikka on Lautaporras, joka Kalvolan suunnasta tullessa yhtyy Lautaportaanjärven kohdalla nykyiseen "Teuron kylätiehen". Nopeasti karttaa katsoen 'portaita' löytyy rutkasti lisää, esimerkiksi muodossa "Portaanpää" Tammelan suunnalla, tai Kalvolassa "Kirkkoporras" (katso karttaa yllä), joka sijaitsee Murhalammin ja Keihäsjärven välisen ojan ylityskohdassa. Kuninkaan tiekartassa 1790 tuo varmaankin ratsupolun levyinen tieura on selvästi näkyvissä, ja olen sen luonnostellen piirtänyt karttaan.

Kyse on Äimäjärven rannan Unosesta lähtevä kirkkotie, joka kulkee kohti takamaita. Kirkkoportaan jälkeen tullaan Leinamonjärven rantamaille, jossa on Kirkkokallio. Sieltä tie jatkuu kuta kuinkin nykyisen tien mukaisena kohti Kotkajärveä. Oikein tarkoissa peruskartoissa on tästä muinaistiestä selviä jälkiä metsätien tai polun merkinnöin. Kotkajärveltä tie jatkuu kutakuinkin tarkoin nykyisen soratien mukaisena Kanajärven kautta alas Teuroon, kuten edellisesä postauksessa olen näyttänyt.

Monesti nimet kertovat siitä, miltä suunnalta ne on annettu. Jonkin matkaa Äimäjärven eteläpäästä etelään on aika iso, kesämökkien reunustama Takajärvi. Selvää on, että nimi on Kalvolan rintamaiden vanhoista kylistä käsin annettu, ja jo ennen erämaiden varsinaista asuttamista. Samanlainen katseen suunta on ollut Sääksmäessä, kun kirkonseudun ja ikivanhan Salon kylän suunnalta on Kärjenniemenselän takainen niemi nimetty Vedentaaksi. Hauholla on tosi etäinen paikka nimeltä Syrjäntaka. 

Mutta kaikkein tunnetuin '-taka' on antanut nimen pääkaupunkimme uljaalle joelle. Vanajahan tarkoittaa paitsi järveä, myös sen takaista vanhaa kirkkopitäjää. Kun soudetaan yläjuoksulle etelään, vastaan tulee Janakkalassa Vanaantaan kylä ja samanniminen kartano. Eikä kovin paljon tarvitse edetä, jotta saavutettaisiin se veneenvetotaival, jonka jälkeen päästään eteläiselle suolamerelle, Vanantaan jokea pitkin. Se vääntyi sitten ruotsiksi Vanda, ja takaisin suomeksi Vantaa...

(Jatkuu)

Kanajärven talo Kalvolan ylängön katolla

Kalvolan ylänkömaa on moninkertainen vedenjakaja-alue, valtavia metsiä, soita, pikkujärviä, pikkukyliä siellä täällä, harju- ja kangasmaastossa kiemurtelevia sorateitä niitä yhdistämässä, ja kaukaiseen menneisyyteen viittaavia paikannimiä siellä täällä.

Kartassa yllä on yhtäjaksoisella mustalla viivalla merkitty Kokemäenjoen vesistön etelä- ja lounaisrajaa. Sen alapuolella vedet virtaavat Suomenlahteen. Punaisella katkoviivalla olen merkinnyt Tarpianjoen vesistön, joka kattaa tästä ylängöstä suurimman osan, ja joka laskee Vanajaan Viialassa. Oranssilla olen merkinnyt Kernaalanjärveen ja siitä Hämeenlinnan kautta Vanajaan virtaavat vedet. Molemmista niistä länteen on Loimijoen suuri alue, joka lopulta laskee Huittisissa Kokemäenjokeen.

Noin suurin piirtein voisi sanoa, että Kalvolan ylängön laki on yllä mainittujen kolmen vesistöalueen yhteisessä nurkkauksessa, noin Rimmilän ja Patakankaan välisessä maastossa. Alla olevassa kartassa tämä kolminkertainen vedenjakaja näkyy selvästi: vasemmalle ylös laskevat Hietajärvestä ja Kotkajärvestä Tarpianjoen vedet, vasemmalle alas Renkajärvestä lähtevät Kernaalanjärveen laskevat vedet, ja oikealle alas Loimijoen vesistön latvat, jotka lähtevät Kanajärvestä. 

Hyvän käsityksen ylängölle tulosta saa, kun lähtee iittalasta kohti Kotkajärveä. Sen verran hakkuuaukeita tuon hyväkuntoisen asfalttitien laidoilla on, että silmä heti erottaa jyhkeitä kukkuloita kummallakin puolella. Puhdasvetisen, kesämökkien reunustaman Kotkajärven pinnankorkeus on n. 121 metriä, eli 42 metriä Vanajan yläpuolella, mutta vuoret ja harjut nousevat ympärillä jopa 160 metriin. Kanajärvi on vielä korkeammalla, yli 137 metrin, ja siis korkeammalla kuin Rapolanharjun laki. Sen ympärillä myös mäet kohoavat korkealle, aina noin 180 metriin asti. Kanajärveltä etelään kohti Teuroa vievä tie on kuin vuoristorata, kapea, mäkinen ja mutkainen. Teuron viljelysaukeille lopulta tullessa tuntuu kuin olisi laskeutunut alas laaksoon, vaikka niidenkin korkeus on siinä 110 ja 120 välillä. Teuro on nähtävyys sinänsä, mutta nyt keskitytään tuohon korkealla päilyvään Kanajärveen, jossa sijaitsee koko Kalvolan ylängön kuuluisin rakennuskompleksi, Emanuel Kanajärven (1801-68) yksinäistalo, suomalaisen kansansivistyksen pyhäkkö.

Emanuel Kanajärvi ja Matti Pohto kuuluvat kirjojenkeräilijöinä kirjallisuutemme historiaan, ja heidän suuret kokoelmansa sijaitsivat juuri Kanajärven talossa. Vaikka erämaatalo oli todella hankalien yhteyksien päässä, keskellä villiä erämaata, monet merkkihenkilöt löysivät sinne tiensä. Emanuel on ollut hämmästyttävä henkilö myös talonpoikana. Hän oli edelläkävijä myös viljelijänä, teki köyhästä tilasta vauraan, ja rakensi uhkean kaksipihattoisen ja osittain myös kaksikerroksisen kompleksin, joka vielä nytkin herättää kunnioitusta, vaikka umpipihatoista puolet onkin kadonnut. 

Alue on yksityisenä museona, nykyisin enää harvojen vierailujen kohteena, ja portit olivat paikalle tullessanikin lukossa. Mutta aidat ovat helposti kierrettävissä, ja pääsin kuvaamaan joitakin osia kompleksista. Pitkä päärakennus on korkea mutta kapea, huoneen levyinen. Alakuvassa on ainoa jäljelle jäänyt pihapiirin portti, jonka TKK:n kansainväliset arkkitehtiopiskelijat  kunnostivat leirillään 2009. Tuosta leiristä on julkaistu yksityiskohtainen laaja kertomus, joka on kaikin puolin viehättävää ja valaisevaa luettavaa. Suosittelen!

Alla on portilta lähtevää hirsimuuria, ensin puuvaja, sitten rengintupa ja alimmaisena kaksikerroksinen Alatupa.

Toivoisinpa Kanajärven museokompleksille uutta kukoistuskautta, vamanlaista kuin vielä 1980- ja 90-luvuilla oli. Nykyisin ihmiset vain enää harvoin suuntaavat bemarinsa kapeille roudansyömille sorateille kohti "middle of nowhere", valitettavasti. Vaikka juuri sinne heidän olisi terveellistä lähteä. - Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Harju ja pellot. Ritvala, Sääksmäki

Historiaan vaikuttanut pitkittäisharju, joka tunnettaneen parhaiten Rapolanharjuna tai Hattelmalanharjuna, kulkee Sääksmäen kirkonpuolen halki. Kartassa ylhäällä vasemmalla harju jatkuu Kärjenniemenselän yli kohti Lempäälää, ja ylittää sitä ennen vielä pienen Mäyhäjärven. Sääksmäen alueella se mahtavoituu Suomen suurimmaksi muinaislinnaksi, jatkuu Huittulanharjuna kuvauksellisine ryhmäkylineen, ja muodostaa Ritvalassa historiallisesti niinikään kiehtovan Helkavuoren. Kartan oikeassa alalaidassa harju ylittää Vanajanselän. nousee maihin Hattulassa, tekee Tenholan muinaislinnan, muodostaa Parolankankaan, ohittaa Hämeenlinnan Ahveniston- ja Hattelmalan harjuna, ja jatkaa kulkuaan aina Salpauselälle asti.

Kartasta huomaa myös, että Sääksmäen yli kymmenkilometrinen vainio sijoittuu harjun koillispuolelle suojaan. Itse asiassa peltomaasto kohoaa hiljalleen Ritvalaan asti, jossa korkeus merenpinnasta on n. 100 metriä, kun Vanajan pinta on n. 79 metrin korkeudella. Harju nousee Vanajasta jyrkkänä jopa runsaat 45 metriä, ja laskee sitten pari kymmentä metriä Ritvalan peltoaukeille. Rapolan, Huittulan ja Ritvalan kylät ovat ylimuistoisia, kaukaa pakanalliselta ajalta peräisin, ja oletan että niiden harjuntakaiset viljelysmaat olivat vähemmän hallanarkoja kuin alavammat maat.

Tie, joka kulkee Valkeakosken myllyiltä kirkon kautta Ritvalaan, ja sieltä lopulta Hattulaan ja Hämeenlinnaan, on samoin ylimuistoinen, ja nykyinen paikallistie noudattaa yhä melko tarkoin sen muinaista uraa.

Huittulan harjulta erkanee erinomaisen kaunis Vatastentie, joka kiertää Vatasen ja Vähäjärven, ja yhtyy lopulta Ritvalanraittiin Ritvalan Yliskylän kohdalla, vähän Raittinristiltä pohjoiseen. Vasta 1920-luvulla suoritettu uusjako hajotti Ylis- ja Aliskylien kuvaukselliset ryhmäasutukset, joita muinainen isojakokaan ei ollut kokonaan onnistunut hajoittamaan, ja sen seurauksena vanhat polut yhdistyivät täksi todelliseksi maisematieksi. Viljelyaukeamaa ja talotontteja katsoessa huomiota kiinnittävät pikkuiset harjumuodostumat, jotka läikittävät peltoja, ja joiden päälle ryhmäkylistä lähteneet isännät talonsa rakensivat. Alla olevan kartan keskellä on Jutila, jonka rakennukset ovat pienen, ehkä noin 3-5 metrin korkuisen harjun päällä. Siitä harjupienokainen jatkaa kapeana kohti etelää. Sen päällä ovat myös Lumiainen (yksi Ritvalan ikivanhoista taloista) ja Vanhala.

Alla on kuva tuosta pikkuharjusta, jonka otin suunnilleen Lumiaisen kohdalta.

Ja tässä on vielä kuva Vatasen pelloista ja pikku metsälöistä sen keskellä, kuvattuna Jutilan toiselta puolelta.

Mitä tarkemmin maisemaa katsoo ja karttaa lukee, sitä enemmän ne kertovat. Seuraavassa postauksessa palaan Kalvolan ylängölle.

Maantieteellinen pakkomielle

Tässä on joukko ajoreittejäni viime viikkojen ajalta. Olen päättänyt ajaa kutakuinkin kaikki autokelpoiset tiet suurten pääväylien rajoittaman "tuntemattoman maan" alueilla täällä Hämeen-P..kanmaan tienoilla. Kaikki alkoi oikeastaan siitä, että olen vuosikymmeniä ollut kiinnostunut vanhoista valtateistä, jotka tietenkin kulkivat ikivanhasta kylästä toiseen, ja maaston muotoja käytännön pakosta kunnioittaen. Toisaalta huomasin, että Sääksmäen naapuripitäjän Kalvolan isoimpien kylien ja kartanoiden reunustaman Äimäjärven takana lännessä ja lounaassa aukeni valtava erämaa, harjuja ja metsiä, joiden välissä on lukematon määrä pikkujärviä ja soita. Kuitenkaan tuo Kalvolan ylänkömaa ei ole asumaton, vaan pienet tiet yhdistävät vanhoja, pieniä ja pittoreskeja kyliä sielläkin.

Mutta koska Kalvolan ylänkömaa on osa Tammelan eli Hämeen ylängöstä, se on myös vesistöjen kannalta kiintoisa. Monien vesistöjen alkulähteet sijaitsevat siellä moreenimäkien sylissä. Alla on kuva joka näyttää erilaisten vedenjakajien tiheyden tuolla ylängöllä. Vesiä virtaa luoteeseen, kaakkoon ja eteläänkin. Merkillistä on, että ne kaikki virtaavat samaan päämäärään, nimittäin Kokemäenjokeen. Osa virtaa Vanajaan suoraan, Äimäjärvikin. Osa virtaa Kernaalanjärven suuntaan, ja sieltä kohti Vanajaa. Koilliseen virtaa Tarpianjoen vesistö, ja laskee Kylmäkosken ja Viialan kautta Vanajaan. Ja lounaisimmat vedet saavat lopulta aikaan Loimijoen, joka - yllätys yllätys - purkaa vedet Kokemäenjokeen. 

Niinpä minulle ei enää ole yhdentekevää, millaisen puron tai joen yli tiesilta vie. Kun en enää patikoimaan kykene, talletan muistiin siltanäkymät. Kun niitä katson, tiedän minne vesi milloinkin valuu. Mutta se ei enää riitä. Kun näen mäen nousevan, tai tien kiipeävän sellaisen päälle, haluan tietää mäen nimen. Kalvolan ylängön mäkien ja soitten nimet ovat loputon aarreaitta paikannimibongarille, ja ne kertovat kaikki jotain tarinaa siitä mitä ihmiset ovat missäkin puuhailleet. Samalla ne kertovat siitä miten nämä syrjäiset erämaat muinoin on asutettu, miten takamaista tuli viljelykyliä, ja miten ihmiset liikkuivat kylien välillä.

Minulle ei sis enää riitä, että tien yhdessä päässä on paikka A, ja toisessa päässä paikka B. Sellaistahan tämä nykyinen matkustaminen pääasiassa on. Minä haluan tietää, miten ja miksi kylät ovat siellä missä ovat. Nykyään tiellä on minulle jo paljon enemmän kerrottavaa koko pituutensa osalta, eikä uteliaisuuteni näytä hiipuvan, päin vastoin. Katkeraa on se, että koko intohimoni kohdistuu asioihin, joiden tutkimiseen ikäni ei tule alkuunkaan riittämään. (Jatkuu)

Outsiderina Taigalta Hornaan ja sieltä Hornanlinnaan

Mitä yhteistä on Martti Erik Hjalmar Löfbergillä, Aarne Viktor Haapakoskella ja Rudolf Rikhard Ruthilla? Vastaus: he olivat menestyskirjailijoita siinä kuin Vihtori Peltonen, Kaarlo Sulin, Frans Uuno Salonen tai Kaarlo Matti Salonen. Ketään heistä ei vain tunneta näillä nimillä. Saloset kirjoittivat nimillä Kailas ja Kurjensaari, Sulin nimellä Sarkia ja Peltonen nimellä Johannes Linnankoski. Algoth Tietäväinen-Untolan, Maiju Lassilan, Irmari Rantamalan, Väinö Stenbergin, J.I.Vatasen ja Jussi Porilaisen nimiin en nyt puutu...
Neljän kirjailijan, Peltosen, Sulinin ja molempien Salosten nimenvaihdon ymmärtää hyvin. Kun kirjoittaa tosikaunoa, sopii olla nimeltäänkin tosikauno. Mutta kolme ensin mainittua olivat herrain halveksimia mutta kansan rakastamia viihdekirjailijoita. Jännitys, salapoliisit ja scifi tulivat genreinä ulkomailta, ja se oli merkittävä juttu se. Tuskinpa kukaan böndesuomalainen sentään moisia osaisikaan kirjoittaa...
Niinpä Löfberg kirjoittikin selvästi ulkomaisella nimellä Marton Taiga, tai jopa pelottavasti Rigor Mortonina seikkailu- ja dekkarijuttunsa. Rikhard Ruth, kolmikosta vanhin, kirjoitti dekkarinsa Kellon salaisuus ja Lähellä kuolemaa nimellä Rikhard Hornanlinna, ja ehtipä kirjoittaa eräät ensimmäisistä kotimaisista scifikirjoistakin ("Neljännen ulottuvaisuuden mies" 1919 ja "Viimeisellä hetkellä, seikkailuromaani tulevaisilta ajoilta" 1922), mutta nyt nimellä H.R.Halli.
Rigor Mortonina ehti olla myös Haapakoski, joka sitä ennen lainasi Ruthilta Hornan, muodossa Henrik Horna. Hui! Ranskaan sijoittuvat romaaninsa hän kirjoitti viekkaasti nimellä Victor Mario. Tokihan ulkomaalaisuus takaa laadun! Mutta tunnetuin Haapakoski tietysti on nimimerkkinä Outsider. Kalle-Kustaa Korkki ja Pekka Lipponen olivat kaikkien korvissa nerokkaina jatkokuunnelmina 1940- ja 1950-luvuilla. Jokainen pikkupoika odotteli lyhyitten jaksojen lopussa kuultua, erikoisen merkillisesti lausuttua lupausta "Jattkuuu huooomenna!"
Haapakoskella paljastettiin äskettäin Kalle-Kustaa Korkin patsas, jonka kuvasi bloggariystäväni kariav:

Erityisaseman saivat 40-luvun pikkupojan mielessä kuitenkin kuusi Atorox-kirjaa (1947-49), jossa robotti Atorox sai planeetoilla seikkaillessaan aina vahingossa jonkun tunnetun ihmisen aivotoiminnoista tehdyn kasetin päähänsä. Milloin hän loi suurvaltoja Napoleonina, milloin kaatoi naisia "Eyervaarana". Vähän hölmöiltä ne jutut kaikessa parodisuudessaan tuntuivat pikkupojan mielestä. Mitenkä niihin suhtautuisi nyt, kokeneena vanhuksena? Muistanko oikein, että Atoroxin käyttöaineena oli mystinen aktino-uraani, jonka minä tosin aina luin akti-nouraani...
Missä ne minun Atoroxini nyt ovat? Ehkä kahdeksatta kymmentä käyvän pikkuveljeni hyllyssä, hänelle kun jäi iso osa poikakirjoistani, ja hän arveli myös omistajuuden näin siirtyneen itselleen. Tai sitten ne ovat pojanpojallani, joka ei suostu ymmärtämään että hänen isänsä hyllyyn oli vain teknisistä syistä sijoitettu minun Tarzanini ja minun Atoroxini.
Hyllyynsijoitus- ja lukuoikeus on toki aivan eri asia kuin omistusoikeus, mutta sitä ei nuoriso näköjään suostu ymmärtämään.

Kesän syvin olemus

Perinteinen heinäkuun ensimmäisen päivän synkistely:

Pitkän autuaan kevään päivinä

sitä ihanasti odottaa.

Kun se odotettu sitten lopulta saapuu,

sillä on vain yksi ominaisuus

yli kaiken muun:

Lyheneminen päivä päivältä...

Kuvat Fredinand von Wright 1877; Carl Larsson