Pyhäinpäivä, Allhelgonadagen, Allerseelen on virallisesti ohi, kun tätä yöllä kirjoitan. Mutta katolisen perinteen mukaan se tärkein päivä itse asiassa vasta sarastaa. Kun lauantaina muistetaan ja hyvitellään omia vainaita, sunnuntaina ovat vuorossa paljon tärkeämmät, ne viralliset pyhimykset.
Vuosien mittaan olen törmännyt yleisiin elämäntapakäsityksiin, ja aiheuttanut paljon suoranaista paheksuntaa. Minulla ei nimittäin koskaan ole ollut pyhäinpäiväperinteitä. Edes Helsingissä asuneena en käynyt vanhempieni haudalla, muuta kuin välttämättömissä tapauksissa.
Minua on paheksuttu kylmäkiskoiseksi ja kiittämättömäksi, ja erityistä närkästystä herätti vielä se, etten soveliaassa määrässä tarpeeksi näkyvästi ”järkyttynyt” tai ”romahtanut”, kun esikoiseni elämä päättyi kesken kaiken.
Miten puisin tämän ilmiselvän maagis-uskonnollisen ongelman?
Lähdetään vaikka siitä, että on varsin outoa, että yksi päivä on omistettu vainajien muistelulle, kun vuoden muina 364 päivänä ei tarvitse tuohon kuluttaa aikaa. Ikäänkuin yhteisö muistuttaisi, että nyt on se päivä jolloin pukeudutaan mustiin ja ollaan vakavan näköisiä, tai muuten paheksutaan.
Eiväthän vainajamme ole siellä missä heidän lahonneet jäännöksensä, tuhkansa tai muistokivensä ovat. En tiedä onko heitä muussa mielessä olemassakaan kuin muistoina ja perinteinä ja esineinä tai muina tekojaan. Heidän olemisensa mahdollisessa muussa olemuksessa on meille tuiki tuntematonta.
Vanhempien, ystävien ja tuttavien kuolema on aina vaikea asia, kun se tapahtuu, siitä huolimatta että jokainen tietää että elämän pituudella on oma määränsä. Erityisen kipeää tekee oman lapsen kuolema, koska tämän tapahtuma on ikään kuin ’väärin’, kohtuutonta.
Oman lapseni kuolema oli vaikea asia, mutta minulla oli siihen surutyöhön oma menetelmäni. Jo hänen elinaikanaan valmistelin orkesteriteosta hänen muistokseen, ja kun odotettu ja väistämätön asia tapahtui, minun oli oltava riittävän vahva tukemaan muita.
Lapsen murheellinen kuolema ei katoa missään vaiheessa, se on aina jossain ajatuksien kerrostumassa, mutta siihen on vain totuttava. Suorastaan loukkaavalta tuntuisi yhteisön muistutus, että nyt olisi virallinen päivä murehtia.
Minua on oudoksuttu myös sen vuoksi, että suhtaudun omaan kuolemaani liian kevyesti. Tiedän hyvin, että olen jo pitkälti yliaikainen. Pystyn vielä tekemään samoja töitä kuin ennenkin, kelvollisella tasolla, mutta ruumis on auttamattoman raihnainen. Ja vaikka jotakin ehtisin vielä tehdäkin, suurin osa kaikesta on jo tehty.
Haluaisin, että en joutuisi kärsimään puolinaista elämää letkuissa. Paras olisi äkillinen nukahtaminen tuosta vain, hupsis. Ja sen jälkeen - ei mitään, vaikka mistä sen lopultakaan tietää. Mutta en odota mitään. Sen vuoksi minua ei pelota eikä kauhistuta se, mikä joka tapauksessa tapahtuu. Tänään, huomenna, viikon kuluttua, ensi vuonna.
Asiat ovat vain tämän elämänkin kohdalla kovin yksinkertaisia. Näin se menee. Senkuin paheksutte. Mutta ette ole kovin viisaita, kuitenkaan.
