"Jos se on lasku, niin annan..."

Ylistettyjä olkoot kaikki genre-maalarit ja -piirtäjät! Parhaimmillaan he kertovat kuvillaan tuhansien sanojen tarinan. Kuten edellinen kuva neidistä joka "auttaa" ihailijaansa mahdottomassa yrityksessä, tai kuten tämä kuva jossa posteljooni panttaa leikkisästi naisen odottamaa kirjettä. Nyt harmittaa etten värittänyt lankakerää ja kutomusta vaaleanpunaiseksi - se olisi antanut tarinalle yhden ulottuvuuden lisää!

Ennenkuin sulhanen saapuu, neidin on huolehdittava puhtaudestaan. Mutta voi! Kumman Liljamaito-saippuan hän sitten valitsisi? Eräässä Gartenlauben numerossa 1896 nämä kaksi mainosta olivat allekkain, ja molemmat ilmoittavat olevansa se aito ja alkuperäinen...

Elä veikkonen puttoo... Naiset kehvelit osaavat juonitella!

Die Gartenlauben ja 1800-luvun lopun laatukuva- eli genremaalarien aarrearkun kansi on vasta avattu, ja sieltä putkahtaa esiin yhä uutta ja uutta ja hauskaa. Tässä kuvassa on sisältöä useammankin kuvan verran. Katsokaapa naisen asentoa. Hän muka tukee ihailijaansa, jonka on saanut yrittämään lähes mahdotonta - tietysti suuren palkinnon toivossa.

Tuo naisen ote ja asento on edullinen, jos hänen tarkoituksensa on saada ihailija pulahtamaan veteen. Tämä tarkoitus on hyvin helposti yleistettävissä naispsykologian keskiöön. Nainen ilmoittaa haluavansa jotain (jos ei kuuta taivaalta niin edes vaikeasti poimittavan kukan), jonka pyynnön hän uskottelee vain urhean ihailijansa pystyvän täyttämään. Tämä tietysti hivelee ihailijan itsetuntoa, ja sitäpaitsi hänellä on toiveita muunkinlaisesta palkinnosta, sellaisesta jonka vain nainen voi antaa, ja jota nainen usein mielellään käyttääkin houkuttimena.

Edessä on nyt kaksi skenaariota. Naisen asento viittaa suoraan ensimmäiseen, joka on: mies kumminkin pulahtaa veteen, naisen näennäisestä kovasta auttamisesta huolimatta. Tästä on naiselle suurta etua. Hän saa tilaisuuden hoitaa miestä, ehkä riisuakin tämän märkiä vaatteita, huolehtia miehen pysymisestä lämpimänä ja niin edespäin. Mies puolestaan kokee antaneensa melkein kaikkensa naisen oikkua täyttäessään. Molemmat ovat onnellisia, ja miehellä on kaksinkertainen syy odotella sitä isompaakin palkintoa.

Toinen skenaario on se, että molemmat pulahtavat veteen. Tällöin itse oikun täyttäminen, kukan saaminen, jää sivuasiaksi, ja se kukka luultavasti myös murskautuu ankarassa pulikoimisessa ja pärskimisessä. Tämä toinen skenaario toteutuu silloin, kun naisella on itse asiassa oikein kova kiire palkita miestään sillä miehen perimmältään odottamalla tavalla.

Merkillinen tämä naisen ja miehen välinen koreografia, jota yhä uudestaan ja uudestaan toteutetaan vähin variantein, ja josta molemmat osapuolet ovat olevinaan autuaan tietämättömiä.

Ja teinpä haikun nyt karjalan murretta tavoitellen. Se oli helppoa.

*

Tässä on yksi Gartenlauben tehtävistä 1899 vuosikerrassa. Koristeellisesta kuvasta pitää kerätä kirjaimet, niin selvästi näkyvät kuin peitellytkin, ja muodostaa niistä erään traagisen oopperan nimi. Vaatimattomasti ilmoitan ratkaisseeni tehtävän noin kymmenessä sekunnissa, vaikka joidenkin kirjainten löytäminen olikin hiukan vaikeata, varsinkin E:n. (Kuvia on edelleenkin syytä klikata suuremmiksi).

Siis: mikä on tuo ooppera? Vihjeenä, että se toki alunperin oli näytelmä, ja että sen nimi tulee pääosan esittäjän nimestä.

Lisää Gartenlauben puutarhamajasta

 

Tässä on osa Die Gartenlauben kansikuvasta 1899. Väritin ja haikuilin sitä kuin lapsi ikään. Oi noita herrasväen ihania huvila-aikoja, joista minullakin on varhaisia kokemuksia! Kohta keittiön aarre Fiina tuo kahvin, ja saattaapi pyynnöstä jäädä hetkeksi istumaankin ja juttelemaan. Farmuurini ja muiden vanhan polven tätien suusta saattoi tulla kaikenlaista, kuten kuvastakin näkyy.

Naiset olivat kuvalehden tärkeintä lukijakuntaa, ja heille markkinoitiin 1899 hyvin aggressiivisesti amerikkalaista villalankaa. Se oli terveellistä, värinsä pitävää ja pehmeää, ja jos lähetti Philadelphiaan neljästä vyyhdistä irrotetun Fleischer-merkin, sai kirjan jossa oli kudonnan malleja. Mahtoiko olla englanninkielinen? Kovin varotettiin "väärennöksistä" - se näkyi olevan tapana myös saippuan ja muun tavaran mainonnassa tuohon aikaan.

Die Gartenlaube - uudelleen tulkittuja kuvia

Die Gartenlaube ("Puutarhamaja") oli saksalainen kuvalehti, joka ilmestyi vuodesta 1853 aina viime sotien loppuun asti, ja sitten henkiin herätettynä lyhyen aikaa 1970- ja 80-luvuilla. Huippuaikoinaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa se sisälsi jatkokertomuksia, tarinoita, runoja, kuvauksia eri maista ja historiasta, ja siinä julkaistiin myös värikuvia.

Gartenlauben romanttinen kuvitus herättää minussa voitamattoman halun "tulkita kuvia uudelleen". Tähän kuvaan toukokuusta ole tehnyt uuden runon, tietysti haikun mittaan.

Mitä tietäjä onkaan nähnyt

Mielikki metsän emäntä,

metsän lammesta syntynyt.

Tietäjä senkin on nähnyt.

Jote Aholan valokuvaan sydän-hämäläisestä metsälammesta liitin hänen syksyisen kuvansa 80-vuotiaasta Pentti Linkolasta, netistä löytämäni kotkan lentokuvan, sekä Alexandre Cabanelin 1863 maalaamasta "Venuksen syntymästä" irrottamani "Mielikin", metsän jumalatar-emännän ja metsänjumala Tapion vaimon. Kuvatekstin tein suomalaista mytologiaa kunnioittaakseni kotoiseen 8-tavuiseen mittaan.

Kun sommitelma oli valmis, haistoin siinä jotain suhdejärjestelmän kannalta tuttua. Ja kas, olin vaistomaisesti seurannut Aholan alkuperäistä kompositiota. Hänellä kirkas auringonhehku jakaa kuvan vaakasuorassa kultaisen leikkauksen mukaan, rantaviiva taas kulkee alakolmanneksen mukaisesti. Pystysuoraan olin sijoittanut Linkolan siten, että hänen silmiensä kautta kulkeva viiva jakaa kuvan jälleen kultaisen leikkauksen suhteessa. Sama viiva kulkee Mielikin yli. Aholan kuvan puolittaa tumma puunrunko, ja tämän kuvanpuolikkaan suhteen myös Mielikki tuottaa kultaisen leikkauksen.

Mielenkiintoinen sommittelupsykologinen havainto! Olin sijoittanut lisäykset täysin vaistonvaraisesti, silmään luottaen, ja alkuperäisen kuvan kompositio oli heijastunut valmiiseen työhön moninkertaisesti. Pystyisipä taideteosta katsellessa aina tiedostamaan sen alitajunnalle aiheuttamat monenlaiset vaikutelmat! Alla on yksinkertainen analyysi kuvasta; kuvat kannattaa suurentaa klikkaamalla niitä. 

Lintutornissa kuhisee

Välipäivien ratoksi vähän tunnistustehtäviä lintumiehille eli pterohominideille. Vanhempi taide on täynnä herkullisia siivekkäitä varsinkin heimosta Angeloidae. Ja teksti on jälleen tietysti haiku-muotoinen.

Metsän Madonna ja käpytikka

Taustakuva metsästä ja etualan kuva käpytikasta koivunrungolla: Jorma Ahola 2012. Madonna on Raffaellon nk. pieni Cowperin Madonna vuosilta 1504-05, hänen Firenzen ajaltaan; sijaitsee Washingtonin National Gallery of Art -museossa. Kuvankäsittely ja haiku-runo Kari Rydman 20.12.2012. Hyvää joulua!

Satu suurimmasta ihmeestä

Jokunen päivä sitten kirjoitin saduista, ja väitin että ne ovat tärkeitä myös aikuisille. Ne kertovat tavalla tai toisella myös todellisuudesta, ainakin jostain jota voimme toivoa, ja olla ehkä vähän onnellisempia toivoessamme.

Me laskeudumme näinä päivinä erääseen suureen satuun, joka on elähdyttänyt ja lohduttanut luvuttomia sukupolvia. Tämä satu onkin vähän epätavanomainen saduksi. Päältä katsoen se noudattaa erästä yleistä kaavaa: "Ryysyistä rikkauteen". Mutta sen epätavanomaisuus onkin siinä, että sadun henkilöt eivät itse asiassa ollenkaan tavoita varsinaista rikkautta, mutta sadun kuulijat saattavat hyvinkin rikastua. Vaikka sadussa puhutaankin verollepanosta, tätä rikkautta ei voi verottaa.

Epätavallinen tämä satu on muutenkin. Se alkaa hyvin alhaalta, vanhasta leskimiehestä joka tarvitsi uuden vaimon, mutta joutui ikänsä vuoksi tyytymään nuoreen tyttöön jolle oli käynyt vähän nolosti. Tyttö sai myöhemmin kärsiä häpeää omituisen au-lapsensa käytöksestä, ja lopulta kokea tämän häpeällisen teloituksen.

Satuun on sijoitettu suloisia kulisseja. On lammaspaimenia kedolla, on merkillisiä taivaalta laskeutuvia olentoja. Mutta lähtökohdatkin ovat muistissa. Nuori äiti ja vastasyntynyt äpärälapsi on eläinsuojassa, kun ihmisten asumuksissa ei enää ollut tilaa.

Sanotaan, että lampaita laidunnettiin oikeasti vain kesällä. Mitä siitä, tässä sadussa on talvi ja vuoden pimein aika, eikä meillä ole mitään sitä vastaan. Satu menee sadun logiikalla. Naureskellaan myös, että avioliiton ulkopuolisen lapsen synnyttäjä ei mitenkään voinut olla neitsyt, eikä varsinkaan tuon synnytyksen jälkeen. Mitä siitä, on kysymys sopimuksesta, ja tässä sadussa on sovittu että äiti on neitsyt kaikesta huolimatta ja sillä siisti.

Tähän satuun sisältyy toteamus, että me sadun kuulijat olemme saattaneet olla hyvinkin pahoja elämässämme, ja siihen sisältyy toivomus että me sadun liikuttamina jos mahdollista edes yrittäisimme olla vastedes kiltimpiä. Paljon muutakin tähän nyt alkavaan satuun liittyy, mutta älkäämme sotkeko yksinkertaista asiaa.

Tätä satua juhliessamme juhlimme erästä elämän suurinta ihmettä. Meidän mielemme kamera zoomaa alas, ja kuvassa on nuori nainen joka on nostanut rinnoilleen vastasyntyneen vauvansa. Maailma melskeineen on tästä hetkestä kaukana. Senkin vuoro tulee, mutta myöhemmin.

Moni isä on saattanut olla mukana lapsensa syntymässä, ja saattanut tuolloin myös muistaa sadun josta puhumme. Hänen lapsensa on vertauskuvallisesti tuon sadun lapsi, ja tuon sadun lapsi on vertauskuva hänen lapsestaan. Minun mielestäni tässä on aivan kylliksi ihmettä, eikä ole ollenkaan hullumpaa että vietämme tuon sadun pauloissa useita rauhallisia päiviä perheen tai läheisten kanssa.

Mutta ehkä olisi kuitenkin hyvä muistaa, mitä eräs runoilija tämän sadun innoittamana sanoi:

"Me lahjat jaamme runsahat —
laps', tyhjät kätes ihanat."

Marin kasvot ja kartioleikkaukset

Tämä Ville-Petteri Määtän ottama kuva ampumahiihtäjä Mari Laukkasesta 2.12.12 Aamulehden sunnuntailiitteessä kiinnitti huomiotani tietysti myös siksi, että nuori urheilija on hyvin viehättävä, kuten yhä useammat naisurheilijat alkavat näinä päivinä olla. Mutta ennen muuta kiinnitin huomiota hänen leukaansa ja poskipäihinsä, sillä olin näkevinäni niissä hyvän esimerkin siitä miten uskon esteettisten vaikutelmien perimmältään syntyvän.

Marin leuassa näkyy hyvin täsmällinen paraabelimuoto. Jos kuvasta näkyisi hänen päälakensa, siitä varmaan löytyisi ellipsimäinen kaari. Poskipäiden ja ohimojen väli vaatisi ehkä vielä jonkun käyrän lisää. Olennaista on, että kartioleikkaukset ovat meille käytännössä ylen tuttuja käyriä: ympyrä, ellipsi, paraabeli ja hyperbeli. Ne ovat jokapäiväisiä ja hyvin täydellisiä muotoja, jotka silmämme oppivat hyvin nopeasti erottamaan.

Munan muodossa yhdistyvät paraabeli ja ympyrä (tai sitä lähenevä ellipsi). Pallon lentorata kädestä toiseen on paraabeli. Siinä yhdistyvät useatkin fysikaaliset ilmiöt, kuten nopeuden muutokset, ja itse asiassa jopa musiikin esittämisessä nuo yksinkertaiset havaintokokemukset ovat hyvin sovellettavissa.

Muita havaintomme perusmuotoja ovat esimerkiksi neliö, sekä monesti liian vähälle huomiolle jäävä tasasivuinen kolmio, joita olen piirtänyt parikin Marin silmien ja suun välimaastoon. Näyttäisi siltä, että näitä geometrisiä kuvioita voisi hyvin soveltaa myös kasvojen profiilin tutkimiseen. 

Marin nenä on suomalaistyyppinen soma nykerö, ja joillakin muilla kansoilla se saattaa olla huomattavasti pitempikin. Minua tämä suomalainen muoto viehättää arvattavasti tottumuksen vuoksi eniten, mutta oletan että myös muiden "rotujen" kasvonpiirteitä voidaan hyvin arvioida ja analysoida näiden esiteltyjen perusgeometrian muotojen avulla.

Meidän havaintomme, esteettiset mukaan lukien, perustuvat samaan fysiikkaan ja geometriaan kuin ympäröivä maailma ja maailmankaikkeus, joiden elementeistä meidätkin on luotu. Näin yksinkertaista se lopultakin on.

Niinpä niin...

Aamulehden tämänpäiväisen sunnuntailiitteen Rahkonen, jossa tavattoman hyvin analysoidaan taistelevien ateistiemme argumentointia ja sen tasoa. Viisaalle kylliksi.

Miksi en lähetä joulukortteja

Saan joka vuosi tukun ystävällisiä joulukortteja, joista nyt kiitän. Saan niistä myös aina omantunnontuskia. Mutta en voi lapsuustraumoilleni mitään. En lähetä kortteja lainkaan, ja syy on tässä:

Useita viikkoja ennen joulua isä avasi jykevän kirjoituspöytänsä laatikon, ja otti esiin paksun nivaskan niitä nelisivuisia ruudullisia paperiarkkeja. Ja sitten hän huokaisi hyvin syvään. Joulustressi oli alkanut, ja se tarttui välittömästi äitiinkin. Arkeille oli kirjoitettu kymmeniä ja taas kymmeniä nimiä ja osoitteita, ja niitä isäni alkoi kirjoittaa salkusta purkamaansa valtaisaan joulukorttinippuun.

Sieltä täältä oli joku nimi pyyhitty yli. Vastaanottajat olivat ehkä kuolleet, tai heille ei muista syistä johtuen enää kortteja kirjoitettu. Ehkäpä he olivat liian monta kertaa itse olleet lähettämättä korttia, tai muuten irtautuneet näistä sosiaalisista ympyröistä.

Korttien kirjoittamisessa meni ilta toisensa jälkeen. Kun omasta postiluukusta alkoi tipahdella kortteja, lähettäjien nimet tutkittiin huolella, ja heidän osoitetietojensa sivuun merkittiin niinsanottu ruksi. Mutta jos lähettäjän nimeä ei ollut valtavassa listassa, syntyi paniikki. Uuden kortinlähettäjän osoite ongittiin selville, ja heille lähetettiin kiireesti vastauskortti. Jos joulu oli jo parin päivän päässä, heille lähetettiin uudenvuoden kortti, jollaisia voi erikseen ostaa.

Joulu ei pyyhkinyt korttistressiä, sillä kortteja tuli vielä pyhien jälkeenkin, ja usein ne vaativat nopeita vastatoimia. Itse asiassa vasta tammikuun alkupuolella isäni saattoi huojentuneena hengähtää. Hänen kokemansa stressi ylitti kaikki muut joulunajan stressinaiheet, kuten että tuliko nyt jokaiselle sukulaistädille välttämätön pikkulahja, saiko mistään edes välttävää kinkkua, lipeäkalaa ja muita jouluruokia. Pari kertaa äidiltä pääsi itku, kun isä ei saanut irti muuta kuin punaisia tai sitten puolivihreitä perunoita. (Tämä muistikuva saattaa olla keväämmältä, kun omasta laarista perunat jo olivat loppuneet tai pilalle paleltuneet.)

Jo silloin muinoin, 70 vuotta sitten päätin pyhästi, että isoksi tultuani en lähde tähän souviin mukaan, ja päätös on pitänyt kuta kuinkin tarkkaan sen jälkeen. Joitakin muinaisia neitejä lukuunottamatta, joille ei kehdannut kirjeitä lähetellä eikä puhelimella soittaa.

Joten kaikki ystävät ja tuttavat, älkää nyt loukkaantuko. Sillä minulla on ollut ankea lapsuus.

Klassinen jazz-virtuoosi

Tässä Jelly Roll Mortonin (1890? - 1941) klassinen kappale Fingerbreaker nuotitettuna. Minusta tämä sävellys on samaa tasoa kuin suurten pianosäveltäjien kuten Beethovenin, Chopinin tai Lisztin yksittäiset virtuoositeokset. Sen voisi epäilemättä kirjoittaa helpommallakin tavalla - nyt se on purettu mahdollisimman tarkoin, kaikkine rytmisine vapauksineen ja heilahteluineen. On viehättävää seurata, miten pääaihelma, kromaattinen ylöspäinen puolisävelaskelkulku kehittyy ja muuntuu ja hallitsee lähes koko musiikkia.

Koska tuo nuotti ei yrityksistäni huolimatta näy tässä asetelmassa kokonaan, lienee parasta käydä katsomassa se suoraan Youtubesta, tästä.

Satujen välttämättömyydestä

Keskiaikainen romanssi kuningas Cophetuasta ja kerjäläistytöstä on (aikuisten) satujen aiheitten ytimessä. Vaikka omituisen niminen kuningas on jäänyt vähemmille maininnoille nykyään, tarina toistuu yhä näytelmissä, musikaaleissa ja elokuvissa. Etsimättä tulee mieleen kaksi Julia Robertsin roolia. Pretty Womanissa kaunis huora saa rikkaan liikemiehen. Notting Hillissä asetelma on toisin päin - köyhä kirjakauppias saa kuuluisan filmitähden.

Tavalla tai toisella sadut kertovat ihmisen keskeisestä ajattelusta, riippumatta kohdeyleisön iästä tai tarinan mielikuvituksellisuuden määrästä. Ne saattavat lohduttaa, viihdyttää ja innostaa lukijaansa, mutta avaavat hänen mieleensä usein myös vaihtoehtoisia näkymiä. Viimeksi mainittu pätee hyvin esimerkiksi parhaaseen scifi-kirjallisuuteen.

Sadun kertojalla saattaa olla omia henkilökohtaisia syitään luoda toinen, symbolisesti elämää heijastava maailma. Kertojan ja vastaanottajan intressit yhdistyvät tässä joskus. 

Sitä paitsi sadut itse asiassa hyvin usein kertovat oikeasta todellisuudesta ja siihen liittyvistä mahdollisuuksista. Ne eivät suinkaan ole tyhjänpäiväistä lepertelyä tai joutavaa viihdettä, vaan välttämättömiä ihmisen ajattelulle ja omakuvalle. Elämä on joskus "satumaista", eikä ole pahaksi jos eläjä pitää "satumaisuuden" portteja edes raollaan, mahdollisuuksina.

Vive la différence!

Mies rikas, nainen

varaton. Mieheltä ei

heru paitaakaan!

Mitä hienommat

vaatteet miehellä, sitä

nudempi nainen.

Miehellä vaatteet,

naisella vaatteettomuus.

Vive la différence!

Haikumuotoisia mietteitä sadan vuoden takaisesta muotimainoksesta.

Itsenäisyyspäivänä

Helsingin Sanomat esitteli "raadilleen" kysymyksen, onko suomalaisten historiakuva rehellinen. Moni vastaaja ylisti historiakuvamme arkisuutta ja käytännöllisyyttä. Muutama toki jaksoi uskollisesti jatkaa muodikasta sotahistoriamme ja ennen muuta talvisodan vähättelyä. Tähän oli suomentaja Jukka Mallisella ajankohtaista huomautettavaa:

Kansallisromantiikka ja kansallinen herätys loi historiallisia myyttejä, runollisia kuvia sotaisista voitoista, kalevalaisista kuninkaista, menneisyytemme suomalaisista merivalloista ja 'Ruotsi-Suomesta'.

Nyt heiluri on ehkä heilahtanut päinvastaiseen – menneisyytemme vähättelyyn. Imperiumeja vastaan nousseet kansalliset identiteetit mitätöidään tänään ehdollisiksi ja mielivaltaisiksi konstruktioksi. Tämä vähättely palvelee metropolien valtaa.

Meillä tällainen itsehalveksunta näkyy historiatieteissä muodikkaana 'demytologisaationa', joka merkitsee kansallisen projektin ja juurien totaalikieltämistä. Imperiaaliseen aristokratiaan hurmaantuneet nousukkaat yrittävät ansaita ylikansallisten keskusten hyväksynnän glorifioimalla imperiumien (korkea)kulttuuripääoman ja toimivat näin globalisaation kiilapoikina. Tämä porvari aatelismiehinä katsoo alhaaltapäin Pariisin, Tukholman ja Pietarin herroja ja haluaa kiipiä näiden joukkoon, saada näiden hyväksynnän. Postmoderni kreivin sylissä istunut professori häpeää supisuomalaista omaleimaisuutta.

Kanava-lehdessä ulkoasianneuvos emeritus  Henrik Impola toteaakin, että historiantutkimuksen piirissä syntynyt absurdi (Suomen) valtion kieltämisteoria voi aiheuttaa sen, että Venäjällä otetaan esille aiemmat Haminan rauhan väärät tulkinnat, joiden mukaan Suomi 'kuuluu' Venäjälle. Nämä teoriat tulevat hänen mukaansa suomettuneisuuden jäänteistä eli itäorientoituneisuudesta ja lännenvastaisuudesta – suomalaiset itse lähettävät taas Venäjän suuntaan houkuttelevia signaaleja, mikä voi tietyissä käänteissä tuottaa vaaratilanteita."

Me elämme vaarallisessa maailmassa, ja Suomen kannalta katsottuna vaara uhkaa edelleen samalta suunnalta kuin ennen. Ei ole häpeällistä myöntää pelkoaan - sitä ruokkivat tänäänkin lukemattoman monet signaalit idän suunnalta. Yhdyn täysin Uuno Kailaan 81 vuotta sitten kirjoittamaan rukoukseen:

Alati synnyinmaalle

siipies suoja suo!

Kauneudesta

Kauneudelta saa

kyllä käden. Sieluaan 

se ei voi antaa.

Kun katsot sitä,

se katsoo muualle kuin

näkisi toisen.

Kauneutta et

saa koskaan omaksesi.

Se on vain siinä.

Kiitän kauneutta

siitä että saan nähdä

sen, edes kuvan.

Haikun muotoisia mieleenjohtumia Konstantin Makovskyn allegorisesta maalauksesta. Taiteilijan piirtämä viiva ja kehystetty muotokuva ovat minun lisäyksiäni.

Ruotsi hyvästelee länsimaisen kulttuurin

Ruotsin opetushallitus on kieltänyt kouluja viettämästä adventti- tai joulujuhlia kirkossa, mikäli niihin sisältyy uskonnollista sanomaa. Ei rukouksia, ei siunauksia, ei virsiä. Tämä johtuu siitä, että lain mukaan koulun opetus on tunnustuksetonta, eikä siihen saa liittyä esimerkiksi perinteistä kristillistä ainesta.

Mikäli koulun joulujuhlaa vietetään kirkossa, joulusta ja Kristuksen syntymästä ei tietenkään saa puhua. Alttaritaulut on todennäköisesti peitettävä, sillä niiden sanoma on kaiken aikaa silmien nähtävänä. Miten mahdollisten seinämaalausten kanssa on tehtävä, jää epäselväksi. Kaikki ristit ja vastaavat symbolit on peitettävä tai poistettava.

Tämä koskee siis myös sellaisia paikkakuntia ja niiden kouluja, joissa väestöstä ja oppilaista 100% kuuluu kirkkoon.

En ole varma siitä, kuuluuko länsimaisen sivistyksen opettaminen enää Ruotsin koulujen tehtäviin. Mutta jos kuuluu, opetuksesta tulee lain mukaan ilmeisesti poistaa kristillinen aines, mikä oleellisesti supistaa tarjontaa kirjallisuudessa, kuvataiteissa, musiikissa ja arkkitehtuurissa. Pois jäävät Bach ja Mozart kirkollisine sävellyksineen, kolmannes vanhemmasta kuvataiteesta, ja melkoinen määrä runoutta.

Mutta ei puhdistus tähän voi jäädä. Meidän kielenkäyttömme on täpösen täynnään sanontatapoja, jotka ovat peräisin raamatusta tai muusta kristillisestä perinteestä. Suusaippuan käyttö käy jokapäiväiseksi, ja sensorin tussikynät tyhjenevät nopeasti.

Miten käy Ruotsin lipun? Pohjoismaisten lippujen ristikuvio on kiistämättömästi peräisin kristillisestä traditiosta. No, meilläkin on vaadittu lippujen ja kansallislaulujen poistamista julkisista perinnejuhlista, koska "ne voivat loukata muista kulttuureista tulleita".

Tyhjentämällä sivistyksellinen perinne kristillisistä aineksista merkitsee vapaaehtoista luopumista kansallisen kulttuurin ytimestä, ja irtisanoutumista myös länsimaiden kulttuuriperustasta. Tiedämme hyvin, että jos vapaaehtoisesti luomme kulttuurityhjiön, se nopeasti täyttyy uudella sisällöllä, eikä lopputulos välttämättä ole kovin miellyttävä.

Loppuun paljon puhuva pilakuva Yhdysvaltojen tilanteesta:

Vanhan ukon kirjanen

Annettakoon vanhalle ukolle anteeksi että hän on mennyt julkaisemaan runo-kuva-kokoelman, ja kertoo tästä myös nyt julkisesti.

Vaikka opiskelinkin taidehistoriaa laudaturin puoliväliin asti, suunnittelin väitöskirjaa taidehistoriasta, tein kuvia pienelle muotiputiikille muinoin, ja opetin vuosikymmenen Taideteollisessa, kuvantekijänä olen amatööri.

Vaikka olen kirjoittanut ja julkaissut varsin paljon, runontekijänä olen amatööri, samoin tietysti myös säveltäjänä, koska minulla ei ole virallista lupaa eikä diplomia miltään alan oppilaitokselta.

Runo- ja kuvakirja onkin näin kolminkertaisen amatöörin tekoa, mikä otettakoon mukaan lieventävänä asianhaarana sen oikean syyn rinnalle:

Näin vanhana sitä näet jo huvittelee kaikenlaisella, on totaalisesti irti kaikesta akateemisesta ja kaupallisesta sääntelystä, tekee mitä nyt vaan sattuu keksimään varsinaisten elintoimintojen sivussa, horisee mitä horisee. Yksi asia ei vain näytä väistyvän: lähes patologisen kiihkeä suhtautuminen kauneuteen sen kaikissa muodoissa.

Kirjasta saa tällä hetkellä vain Pirkanmaalla, nimittäin Koskikeskuksen, Hervannan ja Ideaparkin Kärkkäiseltä, sekä Valkeakosken ja Toijalan kirjakeskuksesta. Ehkäpä jollakin on yhteyksiä esimerkiksi Helsingin kirjakauppoihin. Sinne voisin sijoittaa muutaman kymmentä kappaletta. Lopuilla turvaan tämän vuoden joululahjani... 

Minikaupunki Fordwich. Joskus pieni on suurta.

Kerroin aikaisemmin käynnistäni Englannin pienimmässä kaupungissa nimeltään Fordwich, ehkä pari mailia Canterburyn kunnianarvoisasta kaupungista koilliseen (n. 350 asukasta). Toki ihmettelin pienenpientä rakennusta jota kutsuttiin kaupungintaloksi, Englannin pienimmäksi lajissaan,

mutta vähäiset tietoni seudun muinaisesta maantieteestä ja historiasta pitivät kameran taskussa.

Olisinpa tiennyt, että sekä Kanaaliin että Thamesin suulle Pohjanmereen aukeava merenlahti ulottui muinoin juuri Fordwichiin asti, olisin silloin ehkä myös tajunnut, että paikan nimi jo kertoi paljon. Canterburyn kaupungin halki kulkeva Stour-joki päättyi merenlahteen, ja siinä oli heti kahlaamo ("ford"). "Wich" (< "vic") taas merkitsi rannalla sijaitsevaa kauppapaikkaa. Paikka olikin ikimuinainen satama, jota vuorovesi ei enää vaivannut, ja jonne laivat keskiajalla joutuivat jättämään tavaransa, ennen kaikkea tuhannet ja taas tuhannet tonnit Caenista Ranskasta tuotua Canterburyn katedraalin rakennuskiveä. Tässä Googlen ilmakuva alueesta:

Fordwich on vasemmalla nuolen osoittamassa paikassa, ja Canterbury heti siitä lounaaseen. Fordwichista koilliseen näkyy vanhan merenlahden soisia jäänteitä, ja nykyinen joki, entinen salmi aukenee äärimmäisenä oikealla Kanaaliin. Sielä on toinen vanha satama- ja kauppapaikka nimeltä Sandwich.

Kirkko on Fordwichillakin, Pyhän Neitsyt Marian pieni tuhatvuotinen pyhäkkö normannilaisajalta ja osittain jopa saksilaiselta ajalta. Se on nyt museokäytössä, eivätkä sen neljä kelloa enää soi. Tässä sisäkuvaa kohti länttä:

Kaupungintaloa esittävän kuvan oikeassa reunassa näkyy kulma kaupungin toisesta ravintolasta nimeltään Fordwich Arms. Molemmat rakennukset ovat aivan kapean Stour-joen rannassa. Tässä pubin fasadi:

Luvan kanssa julkaisen tässä suurlähettiläs Pekka Huhtaniemen ottaman kuvan seurueestamme tuossa pubissa:

Henkilöt vasemmalta rouva Liisa Huhtaniemi, kulttuurisihteeri Pirjo Pellinen, lähetystön autonkuljettaja Gerry Rider, sekä hölmö kirjoittaja joka typeryydessään näyttää Lumiansa vanhoja kuvia, sensijaan että ottaisi uusia.

Fordwichin kilta- eli kaupungintalo on rakennettu vanhemman päälle 1544, sinne mahtuu vain 40 ihmistä, ja sen ihastuttaviin oikeudenkäytöllisiin erikoisuuksiin kuuluu mm. tuoli, jolla annettiin kylmää kylpyä joessa seudun pahansisuisimmille juoruämmille:

Tässä on vanha sisäkuva Town Hallista, jonka pääasiallinen nykykäyttö on toimia häätilana:

Lopuksi kolme kuvaa Stour-joesta, ensin kaksi Canterburystä ja sitten Fordwichissa olevan vanhan sillan luota.

 

Kirkkovene ja kastemato

Kuulin juuri tarinan opettajasta, joka oppilaiden keskuudessa tunnetaan ankaruudestaan huolimatta erittäin oikeudenmukaisena ja pidettynä. Joskus muinoin joku pikkujätkä yritti haistattaa hänellä v-tut. Opettaja käski pojan taululle piirtämään tämän juuri mainitseman myyttisen ilmiön. Kun siitä ei oikein tullut mitään, opettaja sanoi: "En ymmärrä mitään ydinfysiikasta, enkä sen vuoksi puhukaan siitä. Ei sinunkaan pitäisi puhua asioista joita et tunne". Luokka räjähti nauramaan, ja haistattelu loppui siihen.

Tarinasta tuli mieleen tapaus siitä koulusta jossa itse muinoin opetin. Kuvaamataidon tunnille kuudenteen luokkaan meni naispuolinen opettajansijainen, huomasi luokassa vallitsevan jäisen tunnelman tyttöjen ja poikien välillä, ja lopulta myös syyn siihen: pojat rullasivat muovailuvahasta pitkiä soiroja. Opettajalle pojat ilmoittivat "tekevänsä kikkeleitä". Opettaja kävi katsomassa, ja tuumiskeli: "Jaa, ensin minä luulin noita kastemadoiksi, mutta nyt ymmärrän - tehän tietysti teette noita oman mallinne mukaan!" Tämän jälkeen sijaisopettajalla ei ollut pienimpiäkään vaikeuksia luokan kanssa; röyhkeimmätkin pojat olivat saaneet pahasti nokkiinsa aikuiselta naiselta.

Emme voisi kuvitella tämänkaltaisia opetustilanteita tänään. Vähemmästäkin on media repinyt lööppejä. Roisit puheet ja opettajan haistattelu koetaan tänään kansalaisoikeudeksi, jota monet vanhemmat puolustavat vimmatusti. Eikä tässä yhteydessä tarvitse puhua mistään alemmista kansanluokista. Raporttien mukaan opettajilla on suurimmat vaikeudet nk. parempien alueiden vauraiden vanhempien kanssa.

Vauraus ja opintojen määrä eivät välttämättä järkevöitä käytöstä tässä nousukkaitten maassa.

Kummallisia kuvia ja heidän haikujaan

Olen tehnyt isomman sarjan kuvakollaaseja, joihin olen liittänyt haikumuotoisen tekstin (5-7-5 tavua). Minusta haiku on erinomainen keino rajoittaa ja tiivistää sanomista aforisminomaiseen kiinteyteen. Yhdessä mahdollisimman moniselitteinen kuva ja siihen liittyvä joskus yllättäväkin haikukommentti saattavat tuottaa parhaimmillaan taiteellisen elämyksen. (Tanka ja sen 5-7-5-7-7 tavua ovat minusta jo lavertelua ja ajatuksenvirtaa; äkkiäkös semmoisen tekee...)

Tässä vielä pari aivan erilaista kuvaa haikuineen: 

Lapsikuvan otti isäni kesällä 1946 Haarajoella lähellä Järvenpäätä. Alemman kuvan käsi on yksi minun lukuisista käsitutkielmistani. - Alustavan sopimuksen mukaan paikallislehteni Valkeakosken Sanomat alkaa julkaista näitä kuvia kerran viikossa, keskiviikkoisin.

Kivi ja nuora

Elokuvan historiaa käsittelevän sarjan tänään Teemalla näkemässäni osassa intialainen käsikirjoittaja vertasi perinnettä ja uudistusta lasten suosimaan leluun. Se tehdään kivestä ja nuorasta, johon kivi sidotaan. Ensin sitä pyöritetään nuora lyhyenä, mutta vähitellen nuoraa päästetään pitemmäksi.

Kivi (uudistus) haluaisi lentää kauemmas ja kauemmas, mutta jos nuora (perinne) irtoaa, kivi putoaa maahan. Ilman kiveä nuora taas ei yltäisi alkuunkaan niin kauas kuin kiven kanssa. Yhdessä kivi ja nuora muodostavat toimivan kokonaisuuden, jossa molemmat osat ovat riippuvaiset toisistaan.

Itämaista viisautta!

Vierailu Lontoossa ja Canterburyssä

Minulle tuli vasta vanhoilla päivillä mahdollisuus käydä Englannissa - olin nyt ensimmäisen kerran Euroopan mannermaan ulkopuolella! Varsinainen vierailukohde oli Canterbury ja sen katedraalin kanssa läheisessä suhteessa oleva Christ Church University. Yllä olevan kuvan otti Lumiallani tri Michelle Castelletti, yliopiston opettaja ja kuoronjohtaja. Jättiläismäisen lähes tuhatvuotisen katedraalin koko ei kuvasta käy ilmi, se kun on runsaasti kaksinkertainen tuohon näkymään verrattuna.

Minulla oli ilo viettää muutama päivä myös Lontoossa suurlähettiläämme Pekka Huhtaniemen ja hänen puolisonsa Liisan vieraana. Huhtaniemi on tehokas ideoija ja suomalaisen kulttuurin viejä, ja vertaansa vailla oli hänen kuvauksensa Williamin ja Katen häistä, jonka sain aikoinaan yksityisviestinä tuoreeltaan lukea. Lähetystön ihastuttava residenssi sijaitsee poikkeuksellisen hienolla alueella aivan Kensingtonin palatsin ja sen puiston vierellä:

Englannissa sää oli ehdottomasti kauniimpi kuin Suomessa, vaikkei juuri lämpimämpi. Alla on kuvani nuorehkosta Victoriasta palatsin vierellä:

Canterburyssä asuin katedraalin vierellä olevassa Lodgessa. Kirkon ympäristö on öisin suljettu; alueen komea keskiaikainen goottilainen portti suljetaan jo kello yhdeksältä, ja sisään pääsee vain ovikelloa painamalla ja henkilöllisyytensä osoittaen, kuten ohjeesta huomataan:

Canterburystä voisi kirjoittaa loputtomiin. Sen yliopistot ja koulut tekevät kirkkojen ohella siitä todella henkisen keskuksen, ja vanhaa matalaa rakennuskantaa on säilynyt runsaasti sekä suojeltuna että uusiokäytössä. Minulla oli myös tilaisuus käydä ruokailemassa Englannin pienimmässä kaupungissa, noin 300 asukkaan Fordwichissa. Myös sen 1500-luvun puolivälissä rakennettu kaupungintalo on maan pienin. Palaan tuohon erikoislaatuiseen paikkaan ehkä myöhemmin blogissani, mutta tässä kansilehti konsertistani Canterburyn Christ Church -yliopiston uudessa musiikkisalissa, joka on rakennettu vanhaan kirkkoon: 

Että saataisiin vapaasti olla tyytymättömiä

Myynnissä on jäljennös vuoden 1942 mottimerkistä. Ostin sen kioskista tietenkin, ja toisena syynä oli tuo tuttu "olinhan siellä minäkin". Todisteena tästä on kuva mottimetsästä vuodelta 1943. Vähän isompanakin olin mukana, ja jaksoin jo raahata metrisiä halkoja lumisessa metsässä. Samalta reissulta on minulle jäänyt suuri aarrekin: rakkaus hernesoppaan. Sitä kauhottiin kenttäkeittiöstä pakkiin, ja se maistui taivaalliselta.

Jacob Tegengren - parisuhdemuunnelmia

Suomensin taas pari Tegengrenin runoa, ja nyt yritin järjestää loppusointuarsenaalin niin alkuperäisen mukaiseksi kuin pystyin. Tässä ensimmäisessä tapauksessa se jotenkin onnistui ensimmäistä säkeistöä lukuunottamatta. Tegengrenin yksitavuiset riimit jouduin kielen vuoksi kuitenkin korvaamaan kaksitavuisilla.

Gåvor du lägger för kärestans fot (Lyrik 1914)

Jalkainsa juureen kun lahjoja kannat,

hymyten rakkaasi lahjoista kiittää.

Vaan miten runsaasti milloinkin annat,

lisää hän tahtoo, ei mikään voi riittää.

Kohta oot antanut kaiken maisen,

elät ja hengität tahdissa naisen.

Vangiksi tunnet jo itsesi kaikin:

sielusi viimeisen palan hän saikin.

Silti ei sydäntä kahta voi liittää

yhdeksi kokonaan; siitä saa kiittää

viimeisen sopukan salaista mieltä,

jonka ei toinen voi ymmärtää kieltä.

- Miettivän mielen pohdinta vakaa, 

ikuisuus tuikkivain tähtien takaa,

arka jo aavistus saapuvan kevään,

laulua ilmaan taas helisevään.

- Hiljaiset hetket holvien alla,

mystinen hartaus maisemalla,

taikka jos nähdä saa katsetta nostain

ikuisen sielun välkettä jostain.

Melkein pilkalta aluksi tuntuva runo kääntyy äkkiä toisin päin. Se muuttuu vakavaksi pohdinnaksi maailmoista jonne toinen ei kaikesta huolimatta voi toista seurata. Siinä näkyy se mystiikkaan vivahtava uskonnollisuus, dogmien ulko- tai yläpuolella, joka Tegengrenille oli tyypillistä.

Toinen runo on Tegengrenillä rytmisesti hyvin vaihteleva, ja erikoista siinä on loppusointujärjestys abcd abcd. Vaikeaa, vaikeaa, mutta onneksi uskalsin itsekin olla rytmisesti hiukan vapaampi.

Din hand (Lyrik 1914)

Sinä soudat vierelläni. Joka kerta iloitsen
kun käsi kättä hipaisee,
vain kepeästi niinkuin tiiran siipi
merenlahden vettä koskettaa.
Oi ruusunpunakynnet käden sen,
kun pehmyt iho silmiin kuultelee!
Sen käden kautta ilo minuun hiipi,
sen nuoren nupun tuoksu minut rauhottaa.

Myös elämän ankaraa painoa siedän,
en pelkää syksyistä hämärää,
tuo käsi minut sadun loistoon viedä vois,
sadun iloon minut hyväilee.
Kätesi on kauneinta minkä tiedän,
se rakkautta varten on tehty, ja elämää.
Katkera mieleni väistyy pois,
ja murheeni leikkiä pakenee.

Liitän alkuperäiset ruotsinkieliset tekstit myöhemmin kommentaariosastoon.

Kaksi aamunkoittoa. Jacob Tegengrenin runoja

Bloggariystäväni Roope Dessutom Töölöntorin tienoilta halusi sen viime juttuun suomentamani Tegengrenin runon alkukielellä. Vaikea niitä runoja tietysti on nähtäväkseen saada muualta kuin varastokirjastoista. Minun onnekseni vanhat sukulaisnaiset lukivat myös Tegengreniä viime vuosisadan alussa, ja näinpä minulla on myös hänen kokoelmiaan melkoinen nippu.

Jos vertaatte suomennostani alkutekstiin, huomaatte miten jouduin laajentamaan 3+3 -iskuiset säkeet 9-iskuisiksi, ja vaihtamaan loppusointujen järjestystä. Tavurikas suomenkieli taipuu kyllä vielä jambeihin ja anapestiin, mutta vaatii myös "kertovampaa" otetta. Toivottavasti tunnelma säilyi edes joten kuten.

Före soluppgången

Det är underligt stilla i luften: inga vindar i markerna gå.
Endast asparna spörja varandra om något de icke förstå:
varför stjärnan, som brinner i öster, icke redan förlorat sin glans,
varför flickan, som väntar vid gärdet, bär dagg i sin ögonfrans.

Hon har stått där, sen aftonens dimma sin svepning kring lunderna drog,
sedan brisen som krusade fjärden, med en viskning i strandvassen dog,
sedan fjärilen, trött av att fladdra, hos sötblomstret somnade glad.
Hon har stått där, med hjärta, som skälvde likt asparnas fredlösa blad.

Allt tystare blir det i luften, och skyn får ett skärare ljus,
och lunden står andlöst stilla, och stilla blir asparnas sus.
Den ensamma stjärnan i öster förlorar sin silverglans,
och flickan smyger från gärdet, med dagg i sin ögonfrans.

Tegengren oli taitava kuvaamaan vuorokauden ja vuoden aikojen vaihtumista, ennen muuta sitä odottelua kun talvi kääntyy kevääksi ja yö päiväksi. Tässä on lyhennetty versio runosta "Aamunkoitto merellä" kokoelmasta Dikter (1913). Itse kirja on... hmmm... jossain, ja kopioin tekstin nuotista. Lauluun otin runosta vain oleellisen, eikä Tegengrenin typografinen sommittelukaan näy. Mutta näkymä on silti kosminen:

Morgon på havet

Ensam på havet, ensam i den blå morgongryningen,
då livets första, vaknande pulsslag förnimmas genom stillheten
i en andning, som ännu ej blivit vind, i ett skimmer, som ännu ej blivit sol.
Ock så blått är havet och så blå himlen,
de smälta samman som i ett famntag.
Icke en måses vinge bryter det blåa omkring mig.

Allt är andakt, väntan, stillhet, som på jordens första dag,
då livet brann under ytan och blott väntade det förlösande skaparordet
för att brista ut i hymner och springa ut i blom.

Och ensamheten är så väldig!
Jag tackar Gud för att det finns ensamhet i världen:
havets hugsvalande, stärkande, storvulna, tigande ensamhet.

On vielä pari muutakin, vähän erilaista Tegengrenin runoa, jotka esittelen seuraavalla kerralla.

Jacob Tegengren, ja onneton narrattu tyttöparka

Suomenruotsalaisen runouden syrjäseuduille on painunut Jacob Tegengren (1875-1956), suuren osan elämäänsä Vöyrillä toiminut agronomi, kansanvalistaja, pankkimies ja runoilija. Hänet tunnetaan yleensä hienona luontorunoilijana, mutta minuun on tehnyt vaikutuksen myös eräs merkillinen aamuyön kuvaus kokoelmassa Sol och stjärnljus (1918). Siinä joku onneton tyttö on odottanut portin luona koko yön jotakuta. Suomensin tämän Före soluppgången -nimisen runon näin:

Ennen auringonnousua

On kummallisen hiljaista, ei metsässäkään tuuli edes käy,

vain haavanlehdet kyselevät toisiltansa vähän ihmeissään:

miks' itätaivaan tähti loistaa yhä vaikkei muita enää näy,

miks' portin luona seisoo tyttö yhä kyyneleitä silmissään.

Hän seisoi siinä silloin jo kun illan sumu lehtoon kietoutui,

ja järvenselän tuulen henkäys kaislarantaan oli nukkunut,

kun kaiken päivää lepatellut perho yöksi kukkaan asettui,

hän seissyt siinä on, ja sydän haavanlehden lailla vavissut.

Ja yhä hiljaisempaa on, kuin henkeänsä lehto pidättäin

nyt taivaanrannan arkaa punerrusta katsoo; haavat seisovat

kuin haamut, idän suuri tähti himmenee ja sammuu vähittäin.

Ja tyttö hiipii portin luota, ripsillänsä kasteen pisarat...

Miksi! Mitä oli tapahtunut? Kuka ei tullut? Oliko luvannut tulla?

Asetelma oli varmaan jäänyt vaivaamaan Tegengreniä, sillä kokoelmassa Mot skuggorna (1939) hän palaa aiheeseen, ja nyt paljastuu tyttöpahasta enemmän. Oman sukuni annaaleihin on jäänyt samanlainen, narrattu tyttö, joka järkkyi tapahtuneesta loppuiäkseen. Tegengrenin runon Varför kommer du ej? olen suomentanut vapaammin:

Miksi et tule jo

Miksi et tule jo? Ilta odottaa kirkkaana ja hiljaa.
Ruoho on pehmyt, pehmeät ovat tytönrintani myös.
Vain sinun vuoksesi synnyin, olen olemassa täällä.
Sydän hakkaa. Kohta on myöhä. Kohta on jo yö,
illan kulta kalpenee ja kalpeat ovat myös taivaan tähdet.

Tunnetko käteni lämmön? Se haluaa hyväillä,
vavisten mutta hellästi se haluaa koskettaa sinua.
Rakkaani, kuin lintu haluan leikkiä ja laulaa!
Tunnit kuluvat toisensa perään. Missä oikein viivyt?

Jo sammuvat tähdet. Aamun tuuli koskettaa ruohonkorsia.
Kuule! Nyt laulaa jo leivonen!

Miksi oikein kyselen ja odotan...
Eihän sinua edes ole...

Olen näistä ja muutamasta muusta tehnyt laulusarjankin, på svenska, sillä se luontuu minulle paremmin. Pitäisikö minun lisätä alkuperäiset ruotsinkieliset runot tähän alle?

Kymmenen kertaa lähempänä

Jopa Tähdet ja avaruus -lehden mainiot verkkosivut käyttävät jatkuvasti ilmaisuja "x kertaa lähempänä" ja "x kertaa kauempana". Minusta tämä on kiusallista. Yhtä lailla on kiusallista, jos verrataan esimerkiksi Jussin yhtä euroa Matin kahteen euroon, ja sanotaan että "Matilla on kaksi kertaa enemmän rahaa kuin Jussilla", tai "Matilla on puolet enemmän kuin Jussilla".

Jos Matilla on "kaksi kertaa enemmän" kuin Jussilla, hänellä on silloin 3 euroa. 1 + 2*1 = 3.

Jos Matilla on "puolet enemmän" kuin Jussilla, hänellä on silloin 1,50 euroa. 1 + 1/2 = 1,5.

Matilla on toki kaksinkertainen määrä euroja Jussiin verrattuna. Eli kaksinkertaisesti.

Jokin taivaankappale kiertää aurinkoaan "10 kertaa lähempänä kuin Maa". Tarkoitetaan tietysti että sen etäisyys on kymmenesosa eli 1/10 Maan etäisyydestä. "10 kertaa lähempänä" tarkoittaa toki 9-kertaista etäisyyttä, mikä todellakaan ei ole "lähempänä". (AU - 10*AU = -9*AU, miinusmerkkinen etäisyys?) Sama koskee vertailua "kauempana". "10 kertaa kauempana" tarkoittaa tosiasiassa 11-kertaista etäisyyttä.

Minä olen nyt tietysti ylen muodollinen; tokihan asia saattaa tulla ymmärretyksi hämärämminkin sanottuna. Mutta ei kyllä ihan aina. Esimerkiksi taloutta koskevissa uutisissa on joskus pähkäilemistä, varsinkin jos niihin sijoitetaan mukaan prosentteja. Ne vasta sekaisin menevätkin...

Valehtelun rappio

Kirjoitin tuon otsikon aivan samasta syystä kuin Oscar Wilde kirjoitti samat sanat pienen dialogikirjansa kanteen  (The Decay of Lying vuodelta 1889, ylläolevan otsikon nimisenä suomentanut Martti Anhava, Otava 1998). Otsikko ärsyttää kunnon poroporvarillista moralistia, joka vahingokseen ei kuitenkaan suostu lukemaan sen alla olevaa tekstiä, eikä näinmuodoin tule hankkineeksi itselleen viisautta lajitovereitaan huolestuttavassa määrin.

Oscar Wilden ajattelumetodi oli vähän samankaltainen kuin kuvataidekoulujen pienten lasten opetuksessa. Jos kumartui katselemaan maailmaa jalkojensa välistä, ylösalaisena, saattoi nähdä siitä jotain tavallisuutta enemmän. Wilden dialogissa yhtenä ajatusketjuna on kumota ikivanha taideteoria "Taide jäljittelee luontoa", ja niinpä Vivian, hänen äänitorvensa kirjassa ilmoittaa, että "Luonto jäljittelee taidetta". Kun keskustelukumpani Cyril vaatii Viviania todistamaan väitteensä, tämä vastaa aidon wildemäisesti: "Rakas ystävä, minä olen valmis todistamaan mitä hyvänsä".

JaVivian todistaa:

Jos emme impressionisteilta niin mistä me saamme nuo ihmeelliset ruskeat sumut jotka matavat kaduillemme sumentaen kaasulamput ja muuttaen talot hirviömäisiksi varjoiksi? Keitä jos emme heitä ja heidän mestariaan saamme kiittää noista jokiemme yllä viipyvistä ihanista hopeauduista jotka muuttavat kaartuvan sillan ja keinahtelevan proomun haipuvan kauneuden lumehahmoiksi? Lontoon ilmaston ällistyttävä muuttuminen kymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana on kokonaan erään tietyn taiteellisen koulukunnan aikaansaannosta.

[...] Ei luonto ole mikään suuri äiti joka on synnyttänyt meidät. Se on meidän luomuksemme. Se herää eloon meidän aivoissamme. Asiat ovat koska näemme ne, ja mitä me näemme ja miten, se riippuu taiteista jotka ovat meihin vaikuttaneet. Katsominen on aivan muuta kuin näkeminen. Mitään ei näe ennenkuin näkee että jokin on kaunista. Sitten ja vain sitten asia tulee olevaksi.

Eivät ihmiset nykyisin näe sumuja sen tähden että on ollut sumuista, vaan koska runoilijat ja maalarit ovat koulineet heidät sellaisten vaikutelmien mystiseen kauneuteen. Lontoossa on saattanut olla sumuja satojen vuosien ajan. Uskallanpa väittää että onkin. Mutta kukaan ei nähnyt niitä ja niinpä me emme tiedä niistä mitään. Ne eivät olleet olemassa ennen kuin taide oli keksinyt ne.

Täytyy myöntää että nyttemmin sumuisuus menee liiallisuuksiin. Sumuista on tullut nurkkakuntainen maneeri ja niiden toteutuksen yliampuva realismi aiheuttaa untelolle väelle keuhkoputkentulehdusta. Mikä elähdyttää sivistyneistöä yskittää sivistymättömiä. Ihmisystävällisyyden nimessä meidän tulisi siis kehottaa taidetta luomaan ihana katseensa toisaalle.

Kyllä tuossa tekstissä on vinhasti perää. Voin vakuuttaa tätä oman kokemukseni perusteella:

Roomaa ei ollut juurikaan olemassa ennenkuin minä siellä kävin. Sen jälkeen et voinut avata mitään sanomalehteä jossa ei olisi kerrottu ummet ja lammet Roomasta ja sen ihmeistä. Näin on.

Lontoon sumua vuonna 1952, 52 vuotta Wilden kuoleman jälkeen. Taide ei valitettavasti keksinyt mitään terveellisempää näytettävää impressionistien jälkeen.

Saaren nymfien lisääntyminen yllättää. (7. jakso)

Lisää tietoja Portugalin rantaan kalebassissa ajautuneesta tuntemattoman kirjoittajan ranskankielisestä kertomuksesta, suomentanut ja valikoinut KR.

Nimetön kertojamme oli 1700-luvun lopun valistuksen ja kehittyneen tekniikan lapsi, ja varsin nopeasti hän päätti aloittaa jonkinlaista järkiperäistä maanviljelystä Saarella. Thalassandros ja kertoja alkoivat raivata rantaniityille viljelysmaata, jonne sijoittivat erilaisia marjapensaita, kasviksia ja juureksia. Parhaita hedelmäpuita sijoitettiin "tähtitornin" mäelle, ja muutamassa vuosikymmenessä miehillä oli käsissään runsas määrä monipuolista ravintoa, josta olisi riittänyt useammallekin asukkaalle.

Eräs seuraus tästä oli myös yksisarvisten vähittäinen kesyyntyminen. Ne uskalsivat tulla viljelyalueen reunoille, jonne miehet olivat istuttaneet niiden suosimia kasveja ja puita. Pian yksisarvisia alkoi näkyä lähes päivittäin, mutta niin säikkyjä ne kuitenkin olivat, että vetäytyivät metsän suojaan aina kun miehet olivat liikkeellä.

Yksisarvisten siirtymisellä lähemmäs miesten asuinaluetta oli toinenkin seuraus. Eräänä päivänä Thalassandros tarkkaili taas yksisarvista, kun hän äkkiä kiihtyneenä kuiskasi: "Katso!" Yksisarvisen luo oli tullut saaren nymfi, ja molemmat miehet pääsivät nyt ensi kerran seuraamaan näiden kohtaamista.

Kahden nymfin seurustelua yksisarvisten kanssa miehet pystyivät seuraamaan varsin tarkasti. Ensimmäisellä kerralla kysymyksessä oli naaras, ja nymfi istui sen seurassa kokonaisen päivän, ja siveli sen sarvea. Toisella kertaa paikalla oli uros, ja hetken näytti siltä kuin nymfi ja eläin olisivat paritelleet. Se meni kuitenkin nopeasti ohi, ja muuten tuo kohtaaminen oli samanlainen kuin edellisessäkin tapauksessa.

Kertojan aloitteesta miehet alkoivat myös saarenneitseitten tarkkailun itse niiden saarella järven keskellä. Jokin aika sen jälkeen kun heitä oli nähty yksisarvisten kanssa miehet havaitsivat kahden nymfin olevan selvästi raskaana. Miehet hiipivät lähemmäs kaukoputkensa kanssa, ja ennen pitkää nuo kaksi vetäytyivät muista syrjään, ja kyyristyivät maahan. He olivat ilmeisesti synnyttämässä, mutta kun miehet sitten hiipivät vieläkin lähemmäs, he näkivät nuo kaksi makaamassa ruoholla umpiväsyneinä, vierellään — kaksi munaa!

Kaksi nymfiä on juuri muninut, ja he lepäävät rasituksistaan ruohikossa.

Nymfit ilmeisesti hautoivat munia omalla ruumiinlämmöllään, ja toiset tulivat joskus heitä auttamaan. Miehet onnistuivat näkemään yhden munan kuoriutumisen, ja siitä tuli pieni nymfi, lähestulkoon äitinsä näköinen jo kuoriuduttuaan. Nymfijoukko otti sitten pienen tulokkaan huostaansa, ja ilmeisen nopeasti se kasvoi aikuisen kokoisiksi.

Tässä välissä kertoja halusi selittää kartassaan näkyvän nimen tuon nymfien asuinalueen vierellä. Jostain syystä, hän selitti, hänelle tuli mieleen kutsua heitä nimellä Eloi. Mistä tuo nimi hänen päähänsä tuli, pysyi arvoituksena, eikä Thalassandroskaan osannut sanaa selittää, niin kreikankieliseltä kuin se kuulostikin.

Mitä tapahtui näille munan synnyttämille nymfeille? Näytti siltä, että he eivät juurikaan selvinneet väsymyksestään. He söivät jonkun miehille tuntemattoman puun lehtiä ja marjoja, kulkivat sitten alueelle jossa kasvoi valtavia sinisiä kellokukkia, paneutuivat maahan ja sulivat pikku hiljaa vaahdoksi. Olisivatko nuo kukat heidän vaahdostaan syntyneitä? Niiden tuoksu oli hurmaava, ja jos pani kasvonsa kukan kupuun, olo tuntui heti tavattoman miellyttävältä ja virkeältä.

Tuolla kukkakedolla he myös näkivät ensimmäisen nymfin, joka selvästi oli kiinnostunut heistä, eikä rynnännyt pakoon. Kertojalla oli mukanaan pieniä Sokerivuoresta irrottamiaan palasia. Hän sijoitti yhden lähelle nymfiä, ja vetäytyi sitten taaemmas. Nymfi lähestyi uteliaana palaa, ja maistoi sitä. Ilmeisesti se maistui oikein hyvältä, sillä nymfi jäi paikalleen odottamaan. Mies ojensi seuraavan palasen kädellään, ja nymfi tuli hetken epäröityään ottamaan senkin. Tästä nymfistä tuli ensimmäinen, joka siirtyi asumaan Thalassandroon asunnon liepeille. Tässä on kuva nymfistä kellokukkain kedolla.

Jatkuu...