Tässäpä oiva esimerkki typerästä ateistiargumentoinnista

Aamulehdessä ollut ylänurkkakirjoitus oli valaiseva esimerkki siitä alamittaisesta tasosta, etten sanoisi totisesta tyhmyydestä, jolla muodikkaat uudet taistelevat ateistit usein saarnaavat aatteestaan. Otan siitä tähän pätkän:

PZ Myers –yhdysvaltalainen biologi ja rationalismin esitaistelija, jonka blogia Pharyngula suosittelen lämpimästi– käsitteli samaa teemaa tammikuisessa kirjoituksessaan. Myersin mukaan kysymys uskonnon hyödyistä ei ole keskeinen ainakaan uuden ateismin edustajille.

Myersin mukaan tärkeitä kysymyksiä on tasan yksi, ja se voidaan esittää jokaiselle uskonnolle: Onko se totta?

”Totuus on meidän tärkein arvomme. Siksi niin moni tiedemies on mukana uuden ateismin liikkeessä, meidät kun on koulutettu ajattelemaan asiaa hypoteesien kautta”, Myers kirjoittaa.

”Vaikka joku uskonto johtaisi maailmanrauhaan, rikollisuuden loppumiseen, hammaskarieksen katoamiseen ja siihen, että jokainen maailman lapsi saisi oman ponin – taistelisin silti sitä vastaan kaikella hurjuudellani, mikäli se ei olisi myös todenmukainen ja tarkka kuvaus maailman luonteesta.”

Kirjoittajalla eivät varoituskellot soineet kahdessa olennaisessa kohdassa. Hänen gurunsa kysyy, onko uskonto totta. Totta siis missä mielessä, missä koordinaatistossa, missä kontekstissa. Näiltä totisilta saarnamiehiltä voisi jatkoksi kysyä, onko runous totta, onko taide totta, onko elämä totta? Palatakseni aikaisemmin käsittelemääni Hellaakosken runoon, onko totta että hauki kiipesi kuusen latvukseen? Jos vastaus on sama kuin uskontojen kohdalla, totean ettei näin yksoikoisten ajatusvammaisten kanssa kannata jatkaa väittelyä.

Guru taistelisi "hurjasti" myös sellaista uskontoa vastaan, joka loisi maan päälle paratiisimaiset oltavat, mutta joka ei olisi "todenmukainen ja tarkka" kuvaus maailman luonteesta. Siis kenen mielestä, kenen arvioimana, millä kriteereillä? Kirjoittajilla on vastaus etukäteen valmiina, eikä tuo nyt kovin "hurjasti" tieteelliseltä ajattelutavalta tunnu.

Aamulehden kirjoittaja päätyy omalta osaltaan siihen, että jos joku ilmoittaa olevansa jotain mieltä "uskonnollisen vakaumuksensa" tähden, se ei merkitse mitään. Uskonnollisia vakaumuksia voi toki olla lähes minkälaisia vain, mutta niiden julistaminen merkityksettömiksi edellyttää myös etukäteen tehtyjä päätöksiä, eikä uskovaisilta henkilöiltä siis myöskään kannata kysyä mitään.

Aamulehden pääkirjoitussivulla voidaan näköjään julkaista ei vain silmitöntä vaan myös kokonaan päätöntä aatekirjoittelua.

Lenita!

Skannailen silloin tällöin vastaan tulevia tekstejä sitaattikansioon. Löysin sieltä äskettäin pätkän joka oli vain odottanut sopivaa hetkeä tullakseen käsitellyksi. Nyt on se hetki.

Iltalehden toimittaja Irene Naakka filosofoi syvällisesti ja monipolvisesti pukeutumisen ydinasioista blogissaan 2..3.2010. Puran kirjoituksen ydinkohdat lause lauseelta, jotta monipolvisuus ja negaation negaatiot kävisivät helpommin tajuttaviksi. Näin kirjoittaa Naakka:

Terveen ihmisen silmiin sattuu, kun hän näkee sukat (erityisesti valkoiset) sandaaleissa.
Iloitsen siitä, että toimittaja tuntee olevansa terve ihminen. Meitä epäterveitä on kuitenkin niin paljon, että terveydenhuollon tulisi huolestua vakavasti, määrärahoja pitäisi lisätä tuntuvasti, ja sijoitus- tai kuntoutuskoteja tulisi rakentaa joka niemeen, notkoon ja saarelmaan.

Tänä keväänä sukat saavat kuitenkin pilkottaa sandaaleista ja muistakin kengistä.
Sitaatista ei ilmene, miltä tasolta tuo kansanterveyttä uhmaava lupa on annettu. Toivottavasti se on yhä voimassa, sillä näiden pakkasten aikana olen käyttänyt mustien Ecco-kenkien kanssa jopa pitkävartisia mustia sukkia. Minusta kengät tuntuvat kovin epämiellyttäviltä ilman sukkia, ja jalkoja helposti paleltaa. - Pari kymmentä vuotta sitten luin Hämeen Sanomista otsikon, jonka mukaan "Lenkkipolulla on nyt lupa kävelläkin". Siitäkään jutusta ei suoranaisesti käynyt ilmi, mihin asetuskokoelmaan tuo lupa sisältyi, enkä tiedä sitäkään oliko poluilla tuohon asti ollut vartijoita jotka liputtivat kävelijät pois radalta.

Tämä tiedote ei kuitenkaan ehkä koske sinua, joka nyt myhäilet siellä tietäväisenä, että 'minähän olen aina käyttänyt sukkia ja sandaaleita samaan aikaan'.
Omaantuntooni sattuu pahasti, mutta toisaalta luotan syvästi siihen että kohtalo varjelee minua törmäämästä toimittajaan (joka toki suoralta kädeltä tunnistaisi minun kuuluvan tuohon lupaa saamattomien joukkoon). Olikohan se Origo-vainaa, joka kerran listasi maailman tyylittömimpiä asioita, ja mainitsi viimeisenä "Muotitietoisen naistoimittajan kuristamisen ilman syntymättömän vasikan nahasta tehtyjä käsineitä"...

Tyylisääntöjä voi nimittäin uhmata, jos sen tekee tietoisesti.
Entäpä jos väitän että olen uhmaten käyttänyt sukkia kaiken aikaa ja täysin tietoisesti? Tarkastuksen tullen minut varmaan kyllä käräytettäisiin pälyilevän katseen ja poskille hiipineen punavärin paljastamana.

Yllä oleva kuvateksti paljastaa, että kaikki edellä kirjoitettu oli vain silta varsinaisen aasin kuljettavaksi. Ilta-Sanomat näet puhkuu ja puhaltaa intoa lähestyvien missikisojen kiinnostavuutta lisätäkseen, ja kävi äskettäisessä viikkoliitteessään läpi kaikki tähän astiset miss Suomet. Jutusta kävi myös ilmi se hiukan nolostuttava seikka, että monet kaikkein tärkeimmistä ja menestyneimmistä kaunottarista ovatkin olleet Suomen Neitoja, eivätkä mitään missejä.

Ja jos menemme 1950-luvulle, Suomen Neitojen lista on melkoisen sykähdyttävä. 1952 tittelin voitti Armi Kuusela, josta tuli Miss Universum. 1953 kilpailun voitti Teija Sopanen, josta sittemmin tuli hyvin arvostettu toimittaja. Ja 1954 Neidoksi valittiin Lenita Airisto, jonka Wikipediasta varastetun ansioluettelon nuori(?) toimittaja typisti lähes tuntemattomaksi. Myös Lenita kuuluu kauniiden, älykkäiden ja kirjoitustaitoisten toimittajien joukkoon. 1970-luvulla (vai oliko jo 60-luvun puolella?) hän mm. julkaisi Suomen Kuvalehdessä sarjan haastatteluita silloisista julkisuuden henkilöistä, sarjan jota sittemmin väitettiin aivan muiden kirjoittamaksi, koska se oli aivan liian 'hyvä' julkioikeistolaisen ja feministisen julkkisnaisen tekemäksi. Itse pidän Lenitan minusta kirjoittamaa juttua yhä yhtenä kaikkein parhaimmista koskaan tehdyistä haastatteluistani.

Onnekseni olen voinut tavata Lenitaa joskus silloin tällöin, pääasiassa kyllä tv-töiden yhteydessä. Noloin tapaaminen sattui kuitenkin Helsingin keskustassa 1970-luvulla. Vastaan tuleva nainen tervehti iloisesti, ja minä nyökkäsin hillityn kohteliaasti takaisin. Silloin nainen repesi: "Etkö minua tunne? Minähän olen Lenita!". No, yritän nyt jälkikäteen vähän selitellä. 1950-luvun lopulla kävelin kaikessa rauhassa pois yliopistolta pitkin Aleksanterinkatua, kun joku vanhahko nainen kävi yllättäen kiinni kraiveliin: "Etkös poika nyt tunne edes omaa äitiäsi!"...

Kun joku aika sitten kerroin Audrey Hepburnista ja muista ihanista ulkomaisista naisista, lasken niihin tasapuolisuuden vuoksi kotimaan puolelta kyllä myös Lenitan. Katsokaa kuvaa! Lenita on - mikäli mahdollista - vielä kauniimpi kuin Audrey, ja vieläpä samalla tavalla. Oi noita mantelisilmiä ihanien kulmakaarien alla! Jos kuka, sinne roomalaisen Vespan päälle kuuluisi kyllä Lenita!

Median härskiydellä ei ole rajoja

City-lehti on pyytänyt nuorempia vaaliehdokkaita alastonkuviin, ja uhkaillut että kieltäytyneitä tullaan kohtelemaan "sulkeutuneina". Mm. Ilta-Sanomat kertoo asiasta tänään.

Median kyynisyydellä ja härskiydellä ei ole rajoja. Jos jotkut ehdokkaat suostuvat tällaisiin vaatimuksiin, sitä voisi lehden osalta jo pitää hädänalaisen tilan hyväksi käyttönä. Toisaalta City-lehden yritys saattaa kääntyä sitä itseään ja niitä ehdotuksiin suostuneita vastaankin. Toivottavasti joidenkin silmät aukenevat tässäkin asiassa. Toimittajat eivät ole niin kaikkivaltiaita kuin suuruudenhulluudessaan uskovat, eikä jokaisesta tyrkystä ole Arkadianmäelle.

Skeidanpuhumisen oppikirja 2

Jatkanpa Tage Danielssonin skeidanpuhumisen oppikirjan esittelyä, mutta totean ensin, että juuri Danielsson teki tuon kulttielokuvan Picasson seikkailut (Picassos äventyr, nähtävänä monina pätkinä mm. YouTubessa - siellä on myös tämä kuuluisa päättymätön "suomalaistango" Näin laitta kalakuckoa).

Muoto-opin jälkeen Danielsson ryhtyy käsittelemään hölynpölykielen syntaksia eli lauseoppia. Hän muistuttaa ensin muutamista yleispätevistä säännöistä, joita ovat mm. "Niin on jos siltä näyttää", "Vanhat viisaudet pätevät yhä", "Kukin on mitä on", "Mikä ei ole valkoista on mustaa" ja "Liian hätäisiä johtopäätöksiä ei olekaan". Näiden yleissääntöjen avulla voidaan luoda esimerkiksi seuraavan kaltaisia, vähän ajankohtaistettuja mutta puhtaita hölynpölylauseita:

"Miehellä kuuluu olla solmio!"
"Jos on varas niin on varas - ainakin tulee sellaiseksi!"
"Joka ei ole meidän puolellamme, on meitä vastaan!"
"Jos sinulle tulee ryppyjä silmäkulmaan, minä otan eron!"
"Joka ei usko Jumalaan, painukoon Helvettiin!"
"Jaaha, sinusta Leningrad-sinfonia on hyvä, senkin kommari!"

Kaikenlaisten asioiden kuvailussa on muistettava valita vain sellaisia faktoja jotka sopivat kulloiseenkin tarkoitukseen. "Churchill oli paksukainen joka harrasti huonoa amatöörimaalausta, poltti aivan liikaa ja näytti hassulta heilutellessaan niitä kahta sormea ilmassa". "Valjunkeltainen väri seinissä luo rauhoittavan vaikutelman, sängyt eivät ole liian pehmeitä, ikkunaan paistava aurinko luo seinille pittoreskeja ristikkokuvioita, ja mahtavien muurien ulkopuolella aukenevat Kakolanmäen uljaat maisemat!"

Keskustelun sabotoiminen kuuluu skeidanpuhujien tärkeimpiin tavoitteisiin. Siinä voi käyttää monia keinoja, kuten jatkuvat vastakysymykset, puheenaiheen vaihtaminen, tahallinen väärinymmärtäminen tai väkivaltainen toisen keskeyttäminen. Esimerkkejä:

- Maon kulttuurivallankumous Kiinassa oli mielenkiintoinen osoitus...
- Siitä tulikin mieleen että tapasin Villen tänä aamuna.

- Mitä sinun isäsi teki työkseen?
- Jos tuolla tarkoitat että minun pitäisi hävetä kun tulen vain tavallisesta työläisperheestä, niin painu helvettiin!

- Mikä säteilevä aamu! Elämä on ihanaa!
- Oletko tosiaan sitä mieltä?
- Kyllä, kaikki huolet ovat kuin pois pyyhkäistyjä!
- Vai niin. Samaan aikaan tuhannet asunnottomat värjöttelevät yömajajonoissa, alkoholismista on tullut kansansairaus, Afrikan maissa on sotia ja nälänhätiä, suurvallat voivat aseillaan milloin tahansa tuhota ihmiskunnan sukupuuttoon, ja kaiken kukkuraksi iltapäiväksi on luvassa sadetta!

- Menetkö naimisiin kanssani?
- Miksi sitä kysyt?

Yleistykset ovat luonnollinen pohja skeidanpuhumiselle. Kannattaa tehdä päivittäisiä yleistämisharjoituksia, esimerkiksi tähän tapaan:

Jotkut ihmiset ovat laiskoja.
Jotkut neekerit ovat laiskoja.
Jotkut valkoiset eivät ole laiskoja.
Jotkut neekerit ovat hyvin laiskoja.
Jotkut valkoiset ovat ihan vähän laiskoja.
Neekerit ovat yleensä laiskoja.
Valkoiset ovat harvoin laiskoja.
Maailmassa on paljon laiskoja, varsinkin neekereitä.
Neekerit ovat laiskoja.
Olet laiskan tuntuinen - oletko neekeri?
Tuossapa ahkera neekeri - hänen täytyy olla valkoinen!

(Lapsen luontainen yleistysmetodi)
Ai, nyt löin varpaan tuolinjalkaan!
Tuoli on tyhmä.
Tuolit ovat tosi tyhmiä.
Pöydät ovat vielä tyhmempiä kun ne ovat isompia.
Piironki vasta tyhmä onkin.
Huonekalut ovat tyhmintä koko maailmassa.
Setä puuseppä, te vasta teettekin paljon tyhmyyksiä!

Landru murhasi paljon ihmisiä.
Ihmiset ovat pahoja.

Fransiskus Assisilainen ruokki lintuja.
Ihmiset ovat hyviä.
Hei sinä massamurhaaja, lopeta nyt se lintujen syötteleminen!

Vanhempien hölynpöly on kasvatuksellisesti äärimmäisen tärkeätä. Skeidanpuhujaksi on syytä opetella jo pienestä pitäen. Kun lapset kyselevät välillä hankaliakin kysymyksiä, moniko vanhempi on jättänyt syöttämästä lapselleen täyttä skeidaa? Danielsson esittää joukon hykerryttävän tosia vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin "Äiti, mistä minä olen tullut?" tai "Isä, onko Jumala olemassa?" Tähän vain lyhyt pedagoginen pätkä:

- Isä, miksi sotia on?
- Sen vuoksi että sinä saisit kysellä. Syö nyt ruokasi loppuun ja lue sitten läksyt!

Otan tähän lopuksi vielä esimerkkejä itsekeskeisestä skeidasta:

- En minä mikään kalju ole, minulla vain ei ole tukkaa.
- Ruotsi voitti 18 - 0, mutta meillä oli aloite kaiken aikaa käsissämme.
- Obama ja minä synnyimme muuten samana vuonna.
- Hei, katos, terve terve, kuten Loiri sano minulle taannoin.
- Aattelin tuota Hamletin monologia, sehän on niinkuin minä itse olisin sen kirjoittanut. On se kumma miten samalla tavalla tässä ajatellaan!
- Minä olen Karpaattien Nero ja Ajatusten Tonava! - Hei... mitä te siinä buuaatte...

En toivota Välöntainia, vaan...

En toivota lukijoilleni tätä väkisin tuotua amerikkalaista Välöntainia, koska sen välitön edeltäjä olisi paljon hauskempi, oikea suden juhla, Lupercalia! Katsokaapa tästä mallia seuraavan kesän rapujuhlille tai kesähäille! Minua viehättäisi eniten tuo poikien juoksu vuohentaljassa ja tyttöjen tarjoamat somat perät läpsäytettäväksi. Jotain hauskaa sitä pitäisi saada nyt kun "sukupuolinen ahdistelukin" on kaikkialla niin paheksuttu ja kielletty asia - mitä se nyt sitten milloinkin ja kenen mielestä onkin...

Skeidanpuhumisen oppikirja

Vuonna 1966 ilmestyi ruotsinkielisen Söderströms-kustantamon painattamana ruotsalaisen humoristin Tage Danielssonin kirja GRALLIMMATIK, Struntpratets fysiologi och teknik. Kun tänään mielellään etsitään vastaväittelijöiden ja vastustajien puheista argumentointivirheitä, ylen vakavasti ja parhaimmillaan filosofian ja logiikan kaavoja arvovaltaisesti käytellen, Danielsson teki sen 45 vuotta sitten humoristina, joka lisäsi huumorinsa tehoa tekotieteellisellä ja oppikirjamaisella lähestymistavalla.

Jo kirjan nimi kertoo paljon. Grallimmatik on yhdistelmä sanoista Grammatik ja Gallimatias, hölynpöly, strunt, smörja, rappakalja, mitä nimeä järjettömistä puheista sitten milloinkin halutaan käyttää. Tuohon aikaan uskallettiin jo julkaista kaikenlaisia sukupuolielämän "oppikirjoja", ja niitäkin Danielsson parodioi oikein olan takaa. Johdannon kaksi lukua saivat otsikot Organens funktioner (Elinten toiminnat) ja Olika ställningar vid samtal (Erilaiset asennot keskustelun yhteydessä). "Samtal" kuulostaa lausuttuna sanalta "samlag", joka tarkoittaa yhdyntää.

Kirjan on kaavioin kuvittanut Pehr Åhlin, jonka mainioista piirroksista tässä kaksi. Hölynpölyelimet ovat aivot (jotka on piirretty pään sisään), suu, sekä tunteet (jotka vaeltelevat holtittomasti ruumiin sisällä sinne tänne, ja joita kaaviossa kuvaa sydän). Kuvat esittävät itsetiedotonta struntpratarea ja itseaiheutetusti tyhmää täysin kehittynyttä struntpratarea. Sanan "strunt" olen korvannut paremman termin puuttuessa usein sanalla "skeida", joka tässä tapauksessa tarkoittaa milloin lähes konkreettista itseään, milloin sitä samaa vertauskuvallisesti. Kiitos pakkoruotsin luotan siihen, että lukijat ymmärtävät tekstin, joten en käy sitä suomentamaan.

Varsinainen teos käsittelee skeidanpuhumisen tekniikkaa, ja jakautuu kahteen osaan, muoto-oppiin ja syntaksiin. Lopussa on vielä liitteitä, analyysejä julkisista keskusteluista, sekä muistisääntöjä käytäntöä varten. Koska asioista keskusteleminen niin että sanottava tulee ymmärretyksi on hyvin vaikeaa (ja johtuu Danielssonin mukaan monista seikoista, kuten että
1. Puhuja on tyhmä,
2. Kuulija on tyhmä eikä ymmärrä mitään,
3. Se joka kuulee ei kuuntele,
4. Molemmat ovat tyhmiä,
jne. jne.), esittelen tässä ja seuraavissa jutuissa muutamia olennaisia kohtia skeidanpuhumisen kieliopista.

Muoto-opissa käsitellään aluksi substantiiveja. Pykälän 9 mukaan voidaan käyttää kaikessa rauhassa substantiiveja jotka päättyvät -ism, -het, -skap, ja -i, ilman että on vaaraa että kukaan ymmärtää mitään. On kuitenkin visusti varottava määrittelemästä näitä abstrakteja termejä. Jos joku kysyy sinulta, mitä oikeastaan tarkoitat sanokaamme sanalla "demokrati", on vastattava: "Mutta sehän nyt on itsestään selvää", "Tarkoitan tietysti todellista demokratiaa" tai "Jollet sinä sitä käsitä, meidän on ihan turha jatkaa asian vatvomista". Jos vahingossa ryhtyy määrittelemään termejä, on aina vaarassa sanoa jotain järjellistä.

§ 10 kertoo, että hyvin käyttökelpoisia sanoja ovat elämä ja ihminen, ja § 12 lisää joukkoon sanat totuus ja valhe. Valitettavasti monet esimerkkilauseet sisältävät sanaleikkejä melko heideggerilaiseen tyyliin, ja ne ovat sen vuoksi mahdottomia suomentaa. Jos ruotsiksi sanotaan hölynpölylause "Vi måste göra något vackert av livet", Danielsson huomauttaa että tuolla lauseella on järjellinen sisältö vain jos puhutaan liivitehtailijoista. Nimien pudotteleminen on tärkeää, mutta aina on pidettävä huoli siitä, ettei läsnä ole ketään jotka tuntisivat niitä - muutoinhan joku voisi käsittää jotain. Sana "sana" on joskus käyttökelpoinen: "No niin, sanoja, sanoja, sanoja. Kaikella kunnialla sanoja kohtaan, mutta elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Kiitos illasta. Hyvää yötä".

Olennaista on aina, että keskustelu tulee johtaa niin epämääräiseen ja abstraktiseen suuntaan, että kenellekään ei vahingossakaan tule käsitystä siitä mistä on puhe. Ehdottomasti on varottava sellaisia yksinkertaisesti ymmärrettäviä sanoja kuten "tuoli", "raitiovaunu" tai "Kerava".

§ 14: Adjektiivit kuten "oikeudenmukainen" ja "kohtuullinen" sisältävät arvoarvostelmia, eivätkä sen vuoksi juuri merkitse mitään. "Me sosialidemokraatit taistelemme kansantuotteen oikeudenmukaisen jakamisen puolesta". "Me kokoomuslaiset taistelemme kansantuotteen oikeudenmukaisen jakamisen puolesta". "Me kommunistit taistelemme kansantuotteen oikeudenmukaisen jakamisen puolesta". Tai vielä selvempi (?) esimerkki: "Me reserviupseerit haluamme että puolustukselle annetaan kohtuullinen määräraha" (esim. 15 miljardia). "Me pasifistit haluamme että puolustukselle annetaan kohtuullinen määräraha" (esim. 3,75).

§ 15 toteaa, että transsendentaalinen on oikein hyvä adjektiivi, koska kirjoittajalla ei ole harmainta aavistustakaan mitä se tarkoittaa. "Oletpa ostanut oikein mukavan transsendentaalisen pipon", tai "Kyllä kaikesta on tullut niin transsendentaalisen kallista", "Rovasti oli lauantai-iltana transsendentaalinen kuin käki".

Komparatiivi on aina käyttökelpoinen skeidanpuhumisessa. "Puhtaampaa pyykkiä helpommalla" (kuin esimerkiksi kuskaamalla pyykit idän pikajunaan, viemällä ne Kuolleen meren rannalle ja yrittämällä pestä niitä sen likaisella ja suolaisella vedellä). "Tule meille, me teemme sinusta paremman ihmisen!" (kuin esimerkiksi Jack the Ripper tai Äiti Teresa?).

Verbien hölynpölytaivutus menee pykälän 21 ja Bertrand Russellin mukaan seuraavasti: 1. persoona on paras, 2.persoona on huonompi mutta ei liian huono, sillä puhuteltu persoonahan on lähellä ja saattaa olla hyvin vahva, ja 3. persoona on huonoin. Taitava skeidanpuhuja pystyy näin huomaamatta saattamaan itsensä hiukan parempaan valoon, kuin hänen typeryytensä muutoin sallisi.

Minä pidän pyöräilemisestä
Sinä pyöräilet
Häneltä vietiin kortti

Minä menin töihin jo nuorena
Sinä et sitten lukenut pidemmälle
Hänellä on vain kansakoulupohja

Minä totean
Sinä väität
Hän on saanut päähänsä

Idioottimaisia sanontoja on hyvä viljellä. Sellaisia ovat esimerkiksi "Sen sanoo jo tavallinen talonpoikaisjärkikin" tai "Jos vanhat merkit pitävät paikkansa" tai "Jos se kelpasi isälleni, se kelpaa minullekin" tai "Asiakas on aina oikeassa". Hankalista tilanteista pääsee näppärästi eroon hokemalla että "Poikkeus vahvistaa säännön":

Sääntö: Kesällä sataa aina
Poikkeus: Aurinkoiset päivät

Sääntö: Ihmiset ovat jumalallista alkuperää
Poikkeus: Ne jotka polveutuvat apinoista

Sääntö: Miehillä jotka päättävät maailman asioista on Rolex
Poikkeus: Miehet jotka päättävät maailman asioista

Sääntö: Ruotsin kuninkaan nimi on Axel Liffner
Poikkeus: Että se ei ole hänen nimensä

Kaikilla ylläolevilla säännöillä on poikkeuksensa, mistä johtuu että ne ovat tosia.

(Jatkuu...)

Tyrtaioksen kuvottava runo nuoren miehen kauneudesta kuolemassa

Jos minun pitäisi mainita vastenmielisin runo jonka tiedän, mieleen tulisi ensimmäisenä spartalaisen Tyrtaioon katkelmat 6D ja 7D, Viktor Rydbergin ruotsintamana ja Eino Leinon tai Yrjö Veijolan suomentamana, harhaanjohtavasti ateenalaisiin liitettynä versiona.

Skam och nesa drabbar en här, då i fylkingespetsen
framom de unge man ser gubben förblöda och dö.
Detta höves ju främst en yngling, medan han ännu
älskligt i lockarne bär vårliga blommornas krans.
Fager för kvinnor, ståtlig för män må han synas i livet;
skön är han ännu som död, fallen i slaktningens mitt.

Joukon maine mustuvi aina, kun vimmassa taiston
Nuorien eessä sä vaan vanhuksen kuolevan näät.
Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä
kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.
Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon,
Taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös.

"Nuorukaiselle kuolla kuuluu"! Pelosta vapisevan, arvoasemaansa vetoavan esikuntavanhuksen kiihotusta etulinjan väelle, yhtä vastenmielistä kuin terroristileirien opetus tuleville itsemurhapommittajille. Tämän tapaista kuoleman estetisoimista on harrastettu kaikkialla ja kaikkina aikoina. Vuonna 1914 virtasi vapaaehtoisia nuoria koulutettuja eurooppalaisia miehiä kohti kunniakasta taistelua, kunnes kaikki idealismi ja kaunopuhe kuoli järjettömään massakuolemaan liejuisilla "kunnian kentillä".

Mutta Tyrtaios ei jättänyt kuvaustaan pelkän martiaalisen estetiikan varaan. Hän käytti samanlaista sadistis-seksuaalista kuvastoa kuin Vanha Testamentti kuvatessaan Nooan poikien toimia kun he huomasivat isänsä sammuneen alastomana, häpy peittämättömänä. Tyrtaioon kaatunut "vanhus" on yrittänyt verisin käsin peitellä häpeällistä ruumiinosaansa, ja voi sitä kauhistusta jos joku sen näki!

25 αἱματόεντ’ αἰδοῖα φίλαισ’ ἐν χερσὶν ἔχοντα -
αἰσχρὰ τά γ’ ὀφθαλμοῖς καὶ νεμεσητὸν ἰδεῖν,
καὶ χρόα γυμνωθέντα· νέοισι δὲ πάντ’ ἐπέοικεν,
ὄφρ’ ἐρατῆς ἥβης ἀγλαὸν ἄνθος ἔχῃ,
ἀνδράσι μὲν θηητὸς ἰδεῖν, ἐρατὸς δὲ γυναιξὶ
30 ζωὸς ἐών, καλὸς δ’ ἐν προμάχοισι πεσών.

Sen sijaan nuori mies on kaikessa kukkeudessaan (rivin 27 puolivälistä eteenpäin) miesten rakastama ja naisten, ja kaunis katsella myös kuolleena - kauniina kaikkine häpeällisinekin ruumiinosineen... Kuoleman ja seksin yhdistäminen on käsittämättömän vanha ja vahva perinne. Kauniin nuoren pojan ruumiin ihastelu tai 72 neitsyen kohtaaminen kuoleman seurauksena... Orgasmin kutsuminen "pieneksi kuolemaksi" saattaa hyvinkin olla samasta ajatuspiiristä peräisin, puhumattakaan Apollinairen hurmioituneesta kuvauksesta, kun seipääseen istutetun tietenkin alastoman uhrin kuollessa tämän penis pullistuu hurjaan erektioon.

Kaiken kaikkiaan vastenmielistä, vastenmielistä, vastenmielistä.

Vanhuudesta

Vanhuus on tila, jossa ihmisen ruumilliset ja henkiset voimat alkavat heikentyä. Se johtaa lopulta kuolemaan. [...]
Nykyihmiselle vanheneminen on yhä enemmän rasite. Koulutusyhteiskunnassa ihmisten oletetaan elävän pitkään ja pysyvän toimintakykyisinä, jotta he voisivat hyödyntää mahdollisimman hyvin kymmeniä vuosia kestänyttä koulutustaan.
Wikipedia

Wiki on väärässä. Ruumiilliset ja henkiset voimat alkavat heikentyä jo alle kolmikymppisenä. Keski-ikäinen on ihminen silloin, noin 35 - 60 vuoden ikäisenä, kun hän alkaa tämän heikentymisen huomata. Aiheesta kirjoitti hyvin eräs bloggerituttavani, ja yritin lohduttaa häntä edessä olevan ihanamman ajan odotuksella.

Nuoruus on itse asiassa varsin onnetonta aikaa. Mitä ihminen tekee säihkyvällä älyllä, jos sitä ei ohjaa kokemus ja viisaus? Tyhmyyksiä. Suuri osa nuoruuden energiasta kuluu hormonitoiminnan pyörremyrskyistä joten kuten selviämiseen. Kun peräsimessä ei ole kokemusta eikä viisautta, mikä on tulos? Lähestulkoon katastrofi.

Keski-ikäisenä alkaa huomata, että fiksuus ja fitness alkavat hiljakseen hiipua. Syntyy keski-iän kriisi sekä älyn että hormonitoiminnan suunnalla, ja samalla epämääräisesti vahvistuva tunne siitä että on menettämässä muutakin kuin fiksuutta ja fitnessiä, nimittäin aikaa. Ihminen saattaa ensimmäisen kerran kokea melankolisia tunteita.

Mutta kun vanhuus on tullut, vanha Aatami tuolla sisällä vähitellen lakannut osoittamasta elonmerkkejä, pilvet haihtuvat taivaalta joka hehkuu mittaamattoman sinisenä tai ruskonpunaisena. Muka menetetyn sijaan on tullut jotain uutta. Viisaudelle riittää käyttövoimaksi fiksuuden rippeet ja kokemuksien täyttämä muistilaari. Köpöttämiseen riittää pelkkä fitnessin muisto. Hormoniorkaanien laannuttua toiseen sukupuoleen voi yllättäen suhtautua pelkkänä ihmisenä - mikä autuaallinen oivallus!

Täytän pian 75 vuotta, mikä monelle esi-isälleni olisi ollut tavoittamaton haave. Toisaalta minulla on matkaa miesten nykyiseen keskimääräiseen elinikään vain alun toista vuotta. Ylipainoisena piipunpolttajana on tietysti hyvä jos ehdin siihenkään. Kaikki todennäköisyys puhuu sen puolesta että kykenen täysipainoiseen työntekoon enää vain vähän aikaa. Tämähän on puhdasta realismia, mutta menepäs sanomaan se julkisesti... Heti alkaa hyssyttely, ehkä jopa suoranainen loukkaantunut syyttely. Vanhuus on tabu, häpeällinen, vältettävä puheenaihe.

Kun vanhuksena on sisäistänyt tämän väistämättömän realismin, ja on päätynyt ottamaan iän mukanaan tuomat hankaluudet ja harmit annettuina, vaihtoehdottomina, vanhuus näyttää suorastaan epätodellisen auvoisalta ajalta. Myös tämänkaltaisten epäkorrektien lausumien esittäminen on vanhukselle jo melko vaaratonta. Nehän voidaan hyväntahtoisesti tykölukea pelkän vanhuuden tiliin, vanhuksen vaarattomiksi höperehtimisiksi. Rousseau valitti aivan turhaan, että on kovin epistä, että sitten kun alkaa ymmärtämään asioita, pitääkin jo kuolla. Ei se ole epistä, tähän on tähdätty jo syntymästä lähtien...

Oli kerran aika, jolloin Eino Leino saattoi kirjoittaa satiiria suomalaisista:

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset,
ja nuori mies on valmis hautaan jo.
(Lapin kesä)

Tänään tuo satiiri olisi mahdoton. Se kerrottaisiin uusin, terveydenhoitolain ja -asetusten ja -suositusten virallisin sanoin, jotka eivät satiiria siedä, vaikka itsessään satiiria ovatkin.

Huomaan, että minun on tehtävä eräs tarkennus tähän tekstiin. Vaikka vanheneminen on vienyt mennessään monia asioita, kolme asiaa ei katoa. Ne ovat ἀγάπη, ἔρως ja φιλία. Viisaus on puhaltanut höyryt niiden ympäriltä, ja nyt ne säihkyvät entistäkin kirkkaampina.

Kaarle Suurta ei ole ollut olemassa, eikä keskiaikaa, eikä edes Napoleonia!

Kirjoitin eilen Kaarle Suuresta, tai mahdollisuudesta ulottaa mahdollisten esivanhempien ketju noihin kaukaisiin, reippaasti tuhannen vuoden takaisiin aikoihin. Kaikki perinteiset sukujohdot kun voi kyseenalaistaa keksittyinä ja todistamattomina. Olihan aikoinaan tapana pönkittää oman hallitsijasuvun arvovaltaa "todistamalla" että oltiin muinaisuuden suurmiesten kuten juuri Charlemagnen jälkeläisiä. Asiaan kuuluu, että Kaarlesta johdettiin vielä perimyslinja suoraan keisari Augustukseen ja jopa Troian kuninkaisiin. Tosin jälkimmäinen ketju ulottuu vain 400-luvulle e.Kr., kuninkailla on kummallisen frankkilaiset nimet kuten Marcomir, ja kaiken kukkuraksi Troialla ei ollut tuolloin enää kuninkaita...

Nyt meidän täytyy vielä ottaa huomioon sekin mahdollisuus, ettei Kaarle Suurta koskaan ole ollut olemassakaan! Ei ainakaan jos uskomme mitä zeitschrift der historiker und politologen der uni münchen kertoo kesänumerossaan 1999.

Tutkija nimeltä Heribert Illig oli näet kirjoittanut 1996 menestyskirjan Das erfundene Mittelalter, josta jo vuonna 1999 oli otettu 6. painos. Siinä hän pyrkii osoittamaan, ettei ainoastaan Kaarle Suuri, vaan myös kolme kokonaista vuosisataa hänen ympärillään on keksitty jälkeenpäin, joskus 1000-luvun vaihteen tällä puolen. 600-, 700- ja 800-lukuja ei ole ollut edes olemassa, Illig väittää, ja tämän mukaan me elämme nyt 1700-luvun alkua! Aitoja lähteitä on tuolta ajalta onnettoman vähän, eikä ajoitusmenetelmistä ole ollut riidatonta apua.

Ei toki ole ensimmäinen kerta, kun historiaamme epäillään väärennetyksi tai peräti keksityksi. Suomen historian osalta se on ollut suorastaan muotia, kun romanttista historiakäsitystä ja vanhoja tutkijoita Jalmari Jaakkolaa myöten on täytynyt olan takaa hutkia. Vanhoilla käsityksillä oli oma poliittis-aatteellinen tilauksensa, ja niin näyttää olevan moderneilla historian kieltäjilläkin.

Minulla on jossain pieni vihkonen 1800-luvun puolelta, nimeltä "Bevis på att Napoleon aldrig har existerat". Ja jossain scifi-hyllyissäni piilottelee laaja novelli jossa hyvin perusteellisen tuntuisesti kerrotaan, ettei ihmiskunnalla ole historiaa sataaviittäkymmentä vuotta enempää. Kuningatar Victoria näet oli alien, ja Maan vallanneet tulokkaat olivat luoneet tänne sekä ihmiskunnan että sen historian.

Iso työ näillä Victorian alieneilla onkin ollut, kun kaikkialle on pitänyt sijoittaa "muinaismuistoja" esiin kaivettaviksi. Mutta ei hätää, jo 1700-luvulla todistettiin pitävästi että maailma todella oli luotu 4000-luvulla e.Kr., ja että maasta kaivetuilla fossiileilla ei ollut mitään todistusvoimaa: Jumala oli tietysti kaikkivaltiaana sijoitellut sellaisia eri puolille juuri ihmistä koetellakseen.

Uskonpa, että monia arkeologeja on salaa kauhistuttanut se mahdollisuus, että avatessaan juuri löydettyä faraon sarkofagia he löytäisivät muumion käärinliinoista keltaisen muovisen kylpyhuoneankan...

Nykyinen älymystö kutsuu 2000 vuoden takaisia uskonnonperustajia "satuolennoiksi". Edellä kerrotun valossa tämä on hyvinkin mahdollista. Mutta jos jollekulle nuorelle älypäälle vielä tulisi mieleen väittää ettei edes kentaureja, yksisarvisia tai merenneitoja ole ikinä ollut olemassa, minä suutun. Minä suutun oikein todella. Jossakin se raja minullakin kulkee!

Esivanhempien havainnollinen binäärinen järjestelmä © Rydman

Kaisa Kyläkoski kirjoitti sukututkimuksen uskottomuus-problematiikasta. Hän siteerasi alan vastustajaa joka sanoo: "Koska esivanhempasi ovat erittäin todennäköisesti olleet uskottomia aviopuolisoilleen, touhu on merkityksetöntä." Kaisan vastaus on tämä: "Sukututkimus on loppujen lopuksi arvonta, jolla poimitaan menneestä ihmiset, joiden kautta historiaa voi tarkastella. Jos 1500-luvulle päädyttäessä osa on 'väärää' porukkaa, niin olen kuitenkin tehnyt parhaani ja pelannut itse sääntöjen mukaan."

Se, että äiti yleensä tiedetään ja että isän kohdalla voi joskus (harvoin?) epäröidäkin, oli yhtenä lähtökohtana sille havainnolliselle numerointijärjestelmälle jonka kehitin 70-luvulla kun aloin tutkia omaa perimääni. Toinen lähtökohta oli se, että esivanhempien lukumäärä kussakin polvessa on joku kahden potensseista, ja että binäärijärjestelmä on tämän vuoksi itsestään selvä esivanhemmuuden käsittelyssä.

Lähdetään siitä että äitiä merkitään numerolla 0 ja isää numerolla 1. Tämä merkintätapa on monesta syystä käytännöllinen; tämän fysiologisiin eroihin viittaavan käytännön olen nähnyt mm. Puolassa vessojen ovissa. Minulla on siis äiti "0" ja isä "1". Äitini vanhemmat ovat äidinäiti "00" ja äidinisä "01". Kolmannen sukupolven esivanhemmat ovat näin "000", "001", "010", "011", "100", "101", "110" ja "111", kaikkiaan siis 2³ = 8.

Tietääkseni ainoa juutalainen esi-isäni (sama josta Z.Topelius oli niin ylpeä) Kristoffer (Abraham) Zebulonsson on minulle binäärijärjestelmässä 0100 0101 1 (jaan havainnollisuuden vuoksi neljän ryhmiin). Hän kuuluu siis yhdeksänteen minua edeltäneeseen sukupolveen, ja on tarkemmin sanottuna äidinisäni äidinäidin äidinisän äidinisän isä.

Erik Ångerman Sursilliin pääsen ainakin seitsemää kautta, ja hän kuuluu kerran 13., viidesti 14. ja kerran 15. sukupolveen. Hän oli minulle mm. 0100 1010 1110 11, 0101 0110 1100 1, 0101 0110 0000 11, 0101 0101 1100 11, ja 0110 1001 0000 101.

Natt och Dag -suvun 1200-luvun alussa elänyt kantaisä Bo Mattsson on, mikäli klassiset sukujohdot pitävät paikkansa, esi-isäni ainakin neljää kautta. Isäni puolelta 1110 0101 0110 1001 1111 11 ja 1111 0000 1010 0011 1111 1, ja äitini puolelta 0011 0001 1010 1101 1111 1 sekä 0011 0001 1100 0001 1111 1, ja kuului siis minua edeltäneisiin sukupolviin 21 ja 22.

Otetaan vielä yksi, vähän hassu esimerkki. Melkoisen epävarmojen sukujohtojen kautta Kaarle Suuri, EU:n varsinainen perustaja oli minulle ainakin 1111 0000 0011 0000 0111 1111 0011 1111 1011 1, eli isoisäni isoisän äidinäidin äidinäidin äidinäidinisänisän äidinäidinäidinäidin äidinisänisänisän isänisänisänisän äidinäidinisänisän isänisänisänisän isänäidinisänisän isä! Sukupolvia tämän laskelman mukaan tulee siis 37! Tein aiheesta laajemman artikkelin aikoinaan, ja se on tässä.

Entä tuo tuiki tärkeä juokseva numerointi? Nyt on huomattava, että näiden sukupolvet ja -puolet näyttävien numeroiden eteen on lisättävä "minä itse", joka sukupuolesta riippumatta on = 1. Äitini "0" eli 10₂ = 2₁₀, isäni "1" eli 11₂ = 3₁₀. Heidän vanhempansa ovat
"00" > 100₂ = 1x2² + 0x2¹ + 0x2⁰ = 4,
"01" > 101₂ = 5₁₀,
"10" > 110₂ = 6₁₀, ja
"11" > 111₂ = 7₁₀,
ja niin edes päin.

Kauppaporvari Abraham Zebulonsson Oulusta on juoksevan numeroinnin mukaisesti
"0100 0101 1" > 1010001011₂ = 1x2⁹ + 0x2⁸ + 1x2⁷ + 0x2⁶ + 0x2⁵ + 0x2⁴ + 1x2³ + 0x2² + 1x2¹ + 1x2⁰ = 512 + 128 + 8 + 2 + 1 = 651₁₀. Kuten tunnettua kahden potenssit kasvavat järisyttävän nopeasti, joten jätän lukijoitten tehtäväksi laskea Kaarle Suuren järjestysnumeron... Se on aika hirmuinen, mutta toki vain teoreettinen, sillä todellisten esivanhempien määrä ei tietenkään enää kasva potensseissa, kun mennään riittävän kauas. Hyvä jos Kaarlen aikana eli muutama kymmen esivanhempaani. Niin ahtaitten pullonkaulojen kautta tämä perimämme on kerta toisensa jälkeen pusertautunut.

Päivän sitaatti 2: Luokkatietoista antifasismia kielenkäytössä

Viime viikolla saatiin Helsingin Sanomien mielipidesivuilla seurata taas tahattoman humoristista keskustelua suomen kielen surkeasta jamasta.

Äänessä olivat perinteiseen malliin opettajat ja professorit.

Virsi oli poljentojaan myöten sama kuin viime, toissa ja sitä edeltävänä vuosikymmenenä: nuoret eivät lue, eivät ainakaan suomen kielen professorien hyväksymiä tekstejä, eivätkä siksi osaa kirjoittaa talvisotaa yhteen ja pienellä. Tämä ennustaa tietysti suomalaisen yhteiskunnan tuhoa.

[...]

Kieli on omittu yläkerroksiin, professoreille ja lehtoreille, jotka suojelevat "kielen normeja" kuin pölyiseen pulloon suljettua kansallisaarretta, jota muut saavat lasin takaa katsella, kunhan katselevat sitä oikein.

Viimeviikkoisessa keskustelussa turkulainen äidinkielenopettaja esitti, että monipuolisia kielenkäyttäjiä tulee "keskustelevista kodeista", joissa on kirjoja.

Muut kuulemma mesettävät ja pitävät äidinkieleopetusta pakkopullana, vaikka kyseinen opettaja epäilemättä tekee ennakkoluulottomasti kaikkensa, että myös muista kuin kulttuurikodeista tulevia oppilaita motivoidaan.

Otteet ovat toimittaja Virpi Salmen kolumnista 1.2.11 Helsingin Sanomissa. Kolumnin otsikko selventää toimittaja Salmen luokkatietoista ja antifasistista sanomaa, mikäli se ei jo käynyt ilmi: Kielinatsit, ketä kiinnostaa.

Jos Englannissa luokkatietoisuus pani yläluokan kiemurtelemaan ja veäntelehtimään eäntämisessään, täällä professorien, lehtoreitten, opettajien ja "kulttuurikotien" vastainen raa'an rahvaan oikeutettu taistelu puetaan kirjakielen vastaisuudeksi. Mutta hämääkö toimittaja Salmi, kun itse kirjoittaa kirjakielellä?

Päivän sitaatti

Se into, millä vapauden nimissä hyvässä uskossa toimivat ihmiset tekevät kaikkensa tuhotakseen ainoan moraalijärjestelmän ihmiskunnan historiassa, joka on pitänyt inhimillistä vapaata valintaa pyhänä, on uskomatonta. Kaikkialla, missä käydään keskusteluja yhteiskunnallisista ja moraalisista asioista, löytyy valtava määrä muuten tervejärkisiä ihmisiä, jotka kuitenkin pitävät kristinuskoa jonkin sortin syöpänä.

Tuplis

Autokin herkistää ihmisen runolle

(Kuva: Ben Rydman)

Huomasin ulos tullessamme, että ystäväni oli pysäköinyt autonsa minun autoni viereen. Minullehan tuli runo mieleen:

Kaksi vanhaa vanhaa Yarista
seisoo aatoksissaan pellon laidalla..."

Siihen ystäväni vastasi:

Kaksi Yarista
istui aidalla,
silivati seilaa silivati seilaa,
toinen lensi pois..."

Lisäsi vielä:

"Sitä ihminen oikein herkistyy kun tällaista näkee".

Ja lähti ajoon.

Lisää Signen ja muiden kuvia kauniista Suomesta

Finland * Suomi -albumissa oli kaksikin Signe Branderin kuvaa Punkaharjun maisemista. Yllä niistä kaunis ja monipohjainen näkymä, oikea kuvaajan ihanneaihe. Kehyksinä toimivien puiden välistä näkyy järvimaisema, jonka katkaisee kannas. Sen takaisen selän poikki kulkee jälleen kannas tai niemi, jonka takana häämöttää kolmas vesialue! Näin kuva saa syvyyttä ja jatkuvuutta tavanomaista enemmän. Toisessa Punkaharjukuvassa pääasiana on kapea ja huonokuntoinen maantie, jota pitkin ajavat hevosrattaat. Miten kummassa tällainen kuva houkutteleekin nostalgisoimaan vanhaa kurjaa tiestöä, josta vielä minullakin on ehtinyt olla havaintoja!

Kolmas Signen kuva esittää elonkorjuuta Pohjois-Savossa; valitettavasti paikkakuntaa ei sen tarkemmin määritellä. Vaikka kuva on oikeastaan kansatieteellinen, siinäkin on havaittavissa klassista sommittelua ja pinnan sekä vertikaalista että horisontaalista kolmijakoa:

Matkailuyhdistyksen kuvissa ei mainita tekijän nimeä, mutta hänellä on täytynyt olla silmää Olavinlinnaa kuvatessaan. Kävin läpi kaikki Googlen löytämät kuvat linnasta, mutta juuri tämä kuvaussuunta on kutakuinkin ainutlaatuinen. Siinä pääosassa eivät olekaan innokkaimmin kuvatut tornit, vaan jykevä Paksu bastioni, joka antaa kuvalle ylimääräistä painoarvoa.
Viimeinen tämän päivän kuvista on myös Matkailijayhdistyksen nimettömän kuvaajan työtä. Se esittää talkoita tai kuten muunkielisesti ilmaistaan elonkorjuujuhlaa Hämeessä. Kartano taustalla on niin tavattoman tutun näköinen, että pyydän nyt ystävääni Ari Siréniä tai muita Hämeen kartanoiden tuntijoita tunnistustyöhön! Ja ylimääräisenä palkintona miespuolinen katsoja tietysti huomaa etualan kovin suloisen ja persoonallisen näköisen neidon, joka näyttäisi varta vasten tuohon paikkaan sijoitetulta...
Lisäys 2.2.11
Ari Sirén vastasikin heti:
"Kartano on Pälkäneen Ruokola, 1900-luvun alkuvuosina. Taustalla kartanon flyygelirakennus, joka on edelleen olemassa. Varsinainen päärakennus tuhoutui Vapaussodan taisteluissa.Kuvaaja on Atelier Laurent, Tampere.
En muuten usko kuvaa manipuloidun. Sopiva valo ja hyvin pienirakeinen lasinegatiivi yhdistettynä pitkään valotusaikaan, kyllä se tuollaisen kuvan tuottaa. Olen nähnyt sen originaalin. [Tämä oli kommentti ensimmäiseen kommentaariin tuossa alempana. KR].
- Minulla on jossain kopio siitä Ruokolan kuvasta. Samasta tilaisuudesta on myös toinen kuva, eri suunnasta. - Isoäitini tunnisti aikanaan etualalla olevat ihmiset. Originaali löytyy ainakin Hämäläisosakunnan kokoelmista".
Kiitos Ari! Olisi tosiaan hauska tietää nuo kuvan lähimmät ihmiset. Jotenkin minusta tuntuu että kaunis neito on sosiaalisesti korkealla, ehkäpä talon tytär. Myös vanhempi etualan naisista saattaa olla samalla sosiaalisella tasolla. Tuskinpa noin näkyvään paikkaan ketään kunnanvaivaista olisi päästetty. Sitä paitsi pitkien pöytien pää on erinomainen paikka tarkkailla talkooväkeä ja huolehtia siitä.

Signe Brandérin maisemakuvia sadan vuoden takaa

Lasifirmojen ja kustantaja Söderström & Co:n julkaiseman Finland * Suomi -albumin kuvien joukossa oli, kuten edellisessä jutussa mainitsin, 16 Signe Brandérin ottamaa maisemakuvaa, ainakin osa vuodelta 1907. Julkaisen niistä tässä neljä kuvaa malliksi nykyisille maiseman kuvaajille.

Ensimmäisinä on kaksi sommittelultaan hyvin saman tapaista vesimaisemaa. Taidetta opiskellut Brandér tiesi miten sommitella: hän antoi kuvaelementtien tasapainottaa toisiaan diagonaalien avulla, niin että vesi maakielekkeitten välissä näytti kulkevan ensin vasemmalta oikealle, ja sitten kääntyvän lähes suorakulmaisesti takaisin kohti horisonttia. Ensimmäinen kuva on Getasta Ahvenanmaalta, toinen monimutkaisempi Saimaalta. Kuvat suurenevat klikkaamalla, mutta rasteri tulee valitettavan nopeasti häiritsemään nautintoa:


Täsmälleen sama sommittelun idea on Lempäälän kanavaa esittävässä kuvassa, mutta käännettynä. Erittäin monissa kuvissa Brandér on sijoittanut ihmisiä antamaan mittakaavaa ja korostamaan perspektiiviä. Niin tässäkin: kanavanlaidalla seisovat nuoret tuovat mukaan paikkakuntalaisten näkökulmaa. Tälle kuvalle pitäisi nyt etsiä nykyajan vastine; sellaista en vielä ole löytänyt - pitänee käydä itse paikan päällä.
Lisäys 1.2.11:
Ystäväni historiantutkija Ari Sirén lähetti viestin: "Branderin kuvaamaa Lempäälän kanavaa ei enää ole. 1950-luvulla kanava uudistettiin täysin, uomaa levennettiin ym. Toki tuo mutka on olemassa, mutta maisema on aivan toisenlainen".

Neljännen kuvan Brandér on ottanut Isonkyrön Orisbergin kartanon läheltä. Kuvan paikantaminen on nykyisten ilmakuvien ja kartan avulla helppoa. Jälleen kuvaajamestari on ottanut ihmisperspektiivin mukaan. Valkoinen venhe soutajineen seisoo paikallaan tyynessä vedessä turvallisen lähellä kapeaa nientä joka erottaa toisistaan pikku lahden ja järvenselän. Sommittelussa piilee yhä perspektiivin litistämien diagonaalien leikkiä; toisaalta kuvan elementit jakavat suorakulmion sivut hyvin tarkoin kahtia. Näin syntyy suuri osa tuon kuvan rauhallisuudesta ja pysähtyneisyydestä, jota tyyni vedenpinta vielä korostaa. Huomatkaa isot kivet kuvan reunoilla! Ne ikäänkuin naulitsevat kuvan paikoilleen, ja toimivat tavallaan raameina sille.

Olisi hauska tietää, ovatko näiden kuvien negatiivit tallella, ja onko niitä julkaistu paremmalla tekniikalla. Ja jos on, missä?