Melankolia

Albrecht Dürer: Melencolia I (1514)

Kerrottuani kuukausista hirveimmästä, heinäkuusta jonka pitäisi olla kesän ihanuuden huipentuma mutta onkin minulle samalla sen lopun alku, muuan lukijani moitti minua lievästi turhasta melankoliasta. Carpe diem, hän tuntui sanovan. Nyt, kun heinäkuukin on jo puolessa välissään, voin sanoa että olen aivan eri mieltä. Melankolia on ymmärretty kirjallisuudessa ja taiteessa toisin kuin lääketieteellisissä yhteyksissä. Se ei ole masennusta tai toimintakyvyttömyyttä, saati mustan sapen aikaansaannosta. Se on pohdiskeleva, mietiskelevä tila, johon liittyy hippunen alakuloakin, lievää surumieltä. Se on oivallus tästä maailmasta ja sen laadusta, ja ennen kaikkea se liittyy ajan problematiikkaan.

Olipa sitten kyse lyhyestä tai pitkästä ajanjaksosta, me olemme kyvyttömiä hallitsemaan sitä. Meille jää menneestä ajasta jäljelle dokumentteja, kuvia ja muistoja, mutta me emme tosiasiassa kykene palaamaan niihin. Ne ovat haalistuneita jälkiä jostakin, joka joskus on ollut todellista, mutta jota me emme välttämättä aina ole edes sellaiseksi tajunneet.

Alku sisältää myös lopun. Elämä sisältää myös kuoleman. Kauneus sisältää myös sen lakastumisen. Irronnut maitohammas viestii alun lopusta, ja samalla lopun alusta. Rakastuminen sisältää myös rakkauden lopun. Rakkaus on itse asiassa hyvin surullinen asia. Varsin nuorena kirjoitin laulun nimeltä Mitä sanoisin sinulle tänään.

"Tänään sanon sinulle, että kevät on tullut. Sinä tunnet sen äänistä jotka täyttävät ilman, sinä tunnet sen tuoksusta joka tulvii kaikkialla [....] Tänään sanon sinulle, että silmäsi nauravat. Minä tunnen sen äänestä joka kutsuu minua, minä tunnen sen kädestä joka koskettaa kättäni [...]"

"Mitä sanoisin sinulle huomenna? Ajattelen huomista, sillä huomenna olen sinut menettänyt". (Levyllä Viatonten valssi).

Jos rakkauden päättyminen tuottaisi pelkästään syvän, tuskallisen pettymyksen, tuo tila paranisi heti kun uusi rakkaus korvaa vanhan. Melankolinen oivallus rakkaudesta on siinä, että yksi rakastuminen ja sen loppuminen ei ole irrallinen tapahtuma, vaan että se sisältää itsessään kaikki mahdolliset rakastumiset ja niiden loppumiset. Tämän vuoksi rakkaus on luonteeltaan myös hiukan surullinen asia, kuten kaikki muukin ajallinen. Aika itsessään on surullinen asia, nimenomaan sen vuoksi ettemme kykene sitä hallitsemaan kuten kolmea muuta ulottuvuutta. Πάντα ῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει. "Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikoillaan". Emme voi kahdesti astua samaan virtaan. Olemme ja emme ole, samanaikaisesti. Emme voi kokea mitään asiaa uudestaan ensimmäisen kerran.

Kun kaiken tämän on kerran oivaltanut, elämään voi suhtautua rauhallisemmin. Mikään ei murskaa sitä. Onnettomuudet ja surun kestää paremmin, kun tietää niiden kuuluvan elämän välttämättömyyksiin. Melankoliaan kuuluu, että surumielisyys leijuu kaiken ajallisen yllä, hyvin ohuena atmosfäärinä. Melankolinen ihminen pystyy hymyilemään ja iloitsemaankin. Hän tietää saman kuin Juha Vainio: "Sillä suoraan sanottuna, suurin piirtein, sellaista elämä on".
Domenico Fetti (1589-1623): Melankolia, Pariisin versio