keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Murteesta toiseen, ilman kirjakielten pakkopaitaa

Aloitan murheellisesti. Tämän jutun aineksia hakiessani törmäsin uutiseen, että professori Kalevi Wiik on kuollut tämän kuun 12. päivänä. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi, mikä juuri meidän sukupolvissamme on paljon: Wiik on elänyt tietoista ja muistavaa elämää viime sotien alusta lähtien, minä vasta sodan lopulta alkaen. Minulla oli suuri onni tuntea hänet jotenkin, tapasimme pari kertaa mutta viestittelimme sitten jonkin verran.
     Virallinen tiedemaailmamme on julistanut Wiikin huuhaatieteilijäksi, mikä on täysin kohtuutonta. Hänen fonetiikan ja murteitten tutkimuksensa oli merkittävää, ja mullistava teoria suomalaisten esihistoriasta saattaa tulevaisuudessa vielä nousta suureen arvoon.
    Olisin tätä juttua varten tarvinnut kuvaa Wiikin kvantitatiivisesta Suomen murteitten tutkimuksesta, mutta koska se on ollut eräs lempikirjoistani, se on hukkunut jonnekin. Olisin ottanut esimerkiksi kartan, jossa Hämeen murteen leviäminen ja muuntuminen naapurimurteiksi on esitetty isoglossien avulla. Joillakin seuduilla nämä isoglossit ovat kimppuuntuneet ja kertovat jyrkemmistä rajoista, joista puolestaan voi päätellä jotain väestön liikkumisesta. Mainittakoon, että Hämeen murteen keskuspaikaksi Wiik oli valinnut Sääksmäen suurpitäjän. Aivan turhaan ei Pälkäneen paikallislehti ole nimeltään Sydän-Häme...
      Aiheeni oli parin esimerkin avulla näyttää, miten eri kirjakieliksi sittemmin kehittyneet murteet ovat muinoin muodostaneet jatkumoita. Kun matkaa paikkakunnalta toiselle, murteet muuntuvat melkein huomaamatta, mutta kun matkaa sitten on tehnyt tarpeeksi, kielikin on korvinkuullen muuttunut. Kun kirjakielet sittemmin alkoivat korvata murteita valtioitten rajoja myöten, monet sukulaiskielet näyttävä äkkiä kovin vierailta toisilleen. Suomi ja eesti ovat näennäisesti kovin erilaisia keskenään, mutta jos kuuntelee tai tutkii siirtymämurteita kummankin puolin, erot eivät enää olakaan ylivoimaisen suuria.
     Minua ovat jo oman henkilöhistorianikin johdosta erityisesti kiinnostaneet germaanikielet ja niiden murteet. Jo hyvin nuorena "lainasin" äidiltäni keskiyläsaksan oppikirjan, joka edelleen on ns. yöpöytälukemistossani. Se on tuo saksan kielimuoto, jolla Vogelweide ja muut minne-runoilijat kirjoittivat upeat tekstinsä. Ja olin vasta koulupoika, kun käytännössä tajusin senkin, mistä tervehdys "moi" on peräisin.
     Esitän tässä kaksi tekstinäytettä mantereemme länsirannikon murteista. Esimerkkimurteeni niputetaan usein yhteen, mutta niiden sijainti on sitten erilainen. Toinen näytteistä sijoittuu Hollannin suuntaan, toinen Tanskan "kaulan" tienoille. Pyydän, please, älkää heti googlettako, vaan maistelkaa kieltä ja arvioikaa kumpi niistä on eteläisempi, kumpi pohjoisempi. Ruotsin taitaminen riittää jo hyvään alkuun.
     Näyte 1:
Di Fijool es en Strikinstrument, wat fan forskeligi Holtaarten maaket uur. Di fjuur Streengern uur (g – d1 – a1 – e2) stemet en me en Böög streken.
Di fijool uur fuaral bi klasisk Musik iinseet, man jü kum uk bi Folkloori fuar.
Masi Komponisten haa Steken senerlig fuar di Fijool skrewen. Dit Uurt Fijool (Dütsk: Violine) meent sa fuul üs litj Brātsji (Viola of Viola da Braccio). Dit italieensk Uurt violino es üs jest 1535 dialskrewen uuren.

Näyte 2:

De fioele is in snaarynstrumint en strykynstrumint mei fjouwer snaren. De klank wurdt makke troch de snaren trilje te litten mei in strykstôk. De houten klankkast is der foar om it lûd fan de triljende snaren fuort te sterkjen. De fioele wurdt ornaris bespile troch it muzykynstrumint tusken kin en skouders te klamjen en mei de fingers fan de linkerhân de snaren tsjin de ebbenhouten toets te drukken om sadwaande de snaar lytser te meitsjen (en dus de toan heger klinke te litten. De fioele wurdt bespile troch in fioelist(e).  Wa't de earste fioele makke hat is net bekend. Algemien wurdt oannommen dat de fioele om 1550 yn Itaalje ûntstie. Hjirûnder steane ferskate ynstruminten dêr't fan oannommen wurdt dat it de earste foarrinner fan de fioele wie.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Elefanttikuningas ja Vihaisten maa

   Useimmat lapselliset ihmiset tuntevat elefanttikuningas Babarin, satuelefantin, joka seikkaili lukuisissa lasten kuvakirjoissa. Babar teki Jean de Brunhoffista kuuluisan, mutta itse asiassa sadut keksi hänen vaimonsa Cecile.
    Babarilla ei tänään mene ehkä yhtä hyvin kuin ennen sotia, sillä lännen terävimmät aivot ovat haistaneet sadussa kolonialismin ja jopa kelvottoman keskiluokkaisuuden ihannointia. Joistakin Englannin kirjastoista Babar on jo poistettu, koska kuningas Babar tapasi matkoillaan myös neekereitä, jotka - kauheaa kyllä - oli piirretty mustiksi.
    Joissakin lähteissä  mainitaan, että de Brunhoffit olisivat keksineet idean jostakin sirkusnorsusta, mutta parempi lähtäkohta sattui silmiini, kun selailin erästä mainiota saksalaisen Wikipedian sivustoa. Nykyisen Beninin paikalla Afrikassa syntyi jo 1600-luvulla Dahomeyn kuningaskunta, jonka Ranska valloitti 1892. Kuningaskunta rikastui orjakaupalla, sai haltuunsa eurooppalaisia tuliaseita, ja laajeni niiden avulla ympäröivien heimojen alueille. Dahomey oli siis ranskalainen siirtomaa, kun de Brunhoffit 1930-luvun alussa kehittelivät satuaan. Ja kas kummaa, Dahomeyn lippu oli ainakin 1800-luvun loppupuolella tämän näköinen:

On ihme, ellei kustantamoperheen poika de Brunhoff olisi nähnyt tätä lippua, jonka saattoi sen hupaisuuden vuoksi olla vaikka kuinka suosittu kuva.aiheena!

Tuo mainitsemani sivusto kertoo maailman maiden nimistä ja niiden merkityksestä. Olen poiminut listasta joitakin kiinnostavimpia tähän listaan.

Egypti. Muinaiset kreikkalaiset nimittivät tämän pitkään hallinnoimansa ikivanhan maan nimellä Aigyptos. Se oli ilmeisesti väännös Memphisin kaupunkia tarkoittaneesta muinaisegyptin lauseesta "hût-ka-ptah", jonka tavut merkitsevät "talo-sielu-Ptah" eli Pthah-jumalan sielun koti. Kreikkalaiset ymmärsivät väännöksensä myös niin, että sanan ensitavut tarkoittivat Aigeian merta, ja loppu tuli sanasta joka tarkoitti suunnilleen "selän takana". Jostain syystä sivusto ei maininnut Egyptin vanhaa omanimeä Kemi, joka tarkoitti mustaa maata, eli sitä Kemin joen tulvillaan hedelmöittämää rantaa. Siitähän Sgurd Wettenhovi-Aspa riemastui todistellessaan suomalaisten polveutumista egyptiläisistä, sekä ennen heitä eläneistä atlantislaisista.

Albania. Nimi tulee joko muinaiskeltin sanasta "alb" joka tarkoitti vuorta tai kukkulaa (ja siitä todella saivat nimentä Alpit!), tai sitten indoeurooppalaisesta sanasta "albh", joka merkitsi valkoista. Jälkimmäisestä lienee ainakin tullut Englannin nimitys Albion. Albaanien omakielinen nimi on tyypillinen: Shqipëria tarkoittaa niiden maata jotka puhuvat selvästi, eli siis albaniaa.

Angola. Ndongon kuningas 1500-luvulla oli nimeltään N'gola, ja hän jätti nimensä koko maalle.

Etiopia. Nimi tulee kreikasta, se on yhdistelmä sanoista "aithein" ja "ops", ja tarkoittaa palaneita kasvoja. Vanhan tarun mukaan näet sankarihahmo Phaethon syöksyi aurinkovaunuillaan Etiopiaan, ja tuli kärvensi asukkaiden kasvoja. Ja eikös vaan etiopialaiset olekin vähän tummempia  kuin kreikkalaiset!

Australia tarkoittaa latinassa eteläistä (maata).

Bahama. Espanjalaiset löytöretkeilijät tulivat saarille tyvenen aikaan, nimittivät alueen Baja Mar, "tasainen meri".Ärrä jäi sitten lopusta pois.

Bahrain. Tarkoittaa sananmukaisesti "kaksi merta".

Belgia sai nimensä ilmeisesti indoeurooppalaisesta sanasta *bhelgh, joka tarkoittaa 'vihaista'. Nimihän esiintyy jo Caesarilla. Kaippa belgit sitten olivat vähän vihaisia ja tappelunhaluisia, kun roomalaiset tunkeutuivat heidän apajilleen.

Herzegowina. Keisari Friedrich antoi 1448 paikalliselle vasallilleen herttuan arvon ja aseman, ja nimi tarkoittaakin siis Herttuanmaata.

Bangladesh ja Bulgaria tulevat suoraan hallitsevan heimon nimistä /bengalit ja bolgarit), kuten lukemattomat muutkin, esimerkiksi rundi-heimon Burundi.

Brasilia on saanut nimensä paikallisesta ja himotusta puulajista, joka väriltään muistutti meripihkaa ('brasil' portugaliksi).

Etelä-Amerikan valtiolla ja kaupungeilla on vahvasti katoliseen perinteeseen liittyviä nimiä, mutta niistä ja muista myöhemmin. Katsomme kuitenkin mitä saksalainen wikisti kertoo Suomen nimestä.
Jaha. Mainitaan lukuisista teorioista vain 'suo-maa'. Fenneistä ei puhuta mitään. Ei hyvä.


sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Yhä vaikeampi on sanoa mitään

Taas kerran siteeraan tätä Tuomas Anhavan haiku-runoa, joka koko 5-7-5-tavuisessa runsaudessaan kuuluu siis näin:

Tulen ja menen.
Yhä vaikeampi on
sanoa mitään.

Moni on kiinnittänyt huomiota siihen, että blogiini on tipahdellut yhä harvemmin tekstiä. Itsekin olen sen huomannut, ja monien lailla vähän huolestunutkin. Onko vanhuus lopultakin kuivattanut nestevirtauksen pääni sisällä? Käyvätkö elonmerkit yhä harvemmiksi?

Vajaat kaksi vuotta sitten siteerasin Anhavan haikua viimeksi. Olin silloin kurkkuani myöten täynnä harmin sappea, ja ihmettelin onko enää mitään mieltä kommentoida maailman menoa. Päädyin silloin tällaiseen tulokseen:

"...jos minulla ei ole mitään erityistä, uutta, yleispätevää tai muuten merkittävää tiedotettavaa, en sitten tiedota. Jämpti on näin."

Mutta voinhan tässä silti vähän kuvailla tätä elämän menoa tänään. Ylen tottahan se on, että sosiaaliset kontaktini ovat harventuneet. Minulla ei juurikaan ole yhteyksiä Valkeakosken kaupunkiyhteisön kanssa. En ole kirjoittanut paikalliseen lehteen vuosikausiin. Ei huvita käydä pippaloissa eikä seurapiireissä. Mitä minulla siellä tekisikään, kun en enää nauti virkistävistä juomistakaan - enkä millään kestä niistä vaikuttuneita ihmisiä... Vetäydyn mieluummin syrjään, omaan rauhaani.

Ilmapiiri ihmisten keskuudessa on huono ja ahdistava. Politiikka ja muut aatteet ovat kylväneet ihmisiin todellista torajyvää. Ellet riehu, vastusta, nimittele tai julista, et kuulu ihmisten joukkoon. Paheksunta on tämän ajan hyve. Varsinaisesta ja todellisesta moraalista ja etiikasta ei ole mihinkään, kun voi moralisoida.

Moralisoiva poseeraus on tänään se käypä tapa olla olemassa. Ihmiset poseeraavat Facebookissa ja muussa sosiaalisessa mediassa surutta. Mikäpä näppärämpää olisikaan, kun pelkällä tykkää-nappulan painaltamisella voi osoittaa henkisen ylemmyytensä ja jaloutensa - eikä sitten tarvitsekaan enää vaivautua sen kummemmin. Niin, paitsi ehkä klikata nimensä johonkin adressiin, tai kaivaa taskusta kolikon keräyslippaaseen.

Useimmat ihmiset tietävät tarkoin, miten tulee elää, mitä mieltä milloinkin olla, sillä siihen on olemassa loistavia kainalosauvoja, tukirakenteita, suojavarusteita - sekä tietysti samanmielisten tuki, valvonta, ja tarvittaessa paheksunta. Virran vietävänä on hyvä kellua, veipä vesi sitten perimmältään minne tahansa.

Paheksunnan aihetta löytyy etsimättäkin. Tiedetäänhän tarkoin, mikä on soveliasta millekin ikäkaudelle tai sukupuolelle. Tiedetään tarkoin mitä sanoja sopii käyttää, jotta voidaan välttää maagisia voimia sisältäviä pahoja ilmaisuja. Ajatus, jota sanojen on määrä ilmaista, on lopultakin sivuseikka, ja joskus liian työläs mietittäväksikin. Ilmiasu, ulkonäkö, käärepaperi on olennaista.

Pukeutumiskoodin kanssa olen ollut sotajalalla koko ikäni. Minulle vaatetus on pelkkä suoja vilustumista vastaan. Vaikka jäykin pukukoodi onkin jäänyt historiaan, ihmisten enemmistö tiedottaa vaatetuksellaan edelleen kuuluvansa johonkin ryhmään, suuntaukseen tai luokkaan. Ihmisten enemmistö kulkee edelleen univormussa, vaikka se ei perinteiseltä näyttäisikään. Itse olisin mieluummin vaikka alasti, mikäli sää sen sallisi. Mutta siinäpä sitten törmätäänkin uuteen tabuun.

Taidehistoria oli yliopistossa pääaineeni, ja suunnittelin jopa väitöskirjaa sen alalta. Kuten tiedetään, alaston ihmisruumis on alusta alkaen ollut sen keskeisiä kuvauskohteita. Vaikka se edelleen kuuluu alan opetuksen ytimeen, ulkopuolinen maailma on alkanut mieltää sen lähinnä pornografian piiriin. Monet klassista taidetta käsittelevät sivustotkin on jo rajoitettu vain aikuisten katsottaviksi. Kuitenkin alastoman ihmisruumiin avulla on antiikista asti kuvattu jaloja ja yleviä ajatuksia, tai sitten pyritty yksinkertaisesti esittämään puhdasta kauneutta.

Kun itse sitten ryhdyin tekemään kuvataidetta (hyi minua, kun soveliasta olisi ollut vain pysytellä nuottien parissa), kytkin monet kollaaseistani suoraan taidehistorian ikonografiaan. Mutta sitten kun keksin käyttää materiaalina vanhan The Sims -pelin nukkeja, ja tehdä sadunomaisia kuvia pitkäkorvaisista keijuista vahvoissa värikentissä, paheksunta alkoi toden teolla. Tokihan nämä kuvat ovat "hyvän maun rajoilla", mutta siellähän taiteilijan onkin parasta liikuskella. Tästä kuvasta jo kuulin murinoita:


Jorma Aholan loistava luontokuva taustalla pitkäkorvainen keiju kuuntelee puutarhatontun uhoamista. Mutta seuraavan kuvan jouduin poistamaan Facebookista ja korvaamaan sen vahvasti sensuroidulla. Kuitenkin juuri se sensuroimaton kaikessa puhtaudessaan ja yksinkertaisuudessaan on minusta kaunis.  Keiju seisoo tässä taustanaan vahvasti käsitelty maisemakuvani Visavuoresta, ja olennaista siinä on oranssi-vihreä-sininen väritys, sommitelma ja tietty symbolismi. Saapa nähdä vaatiiko palveluntarjoaja täälläkin sensuuria...

Pannaanpa tähän vielä yksi aiheeseen liittyvä kuva "enkeleistä", joiden taustalla on sukulaiseni ja Fb-kaverini maisemakuvan isosti suurennettu ja käsitelty palanen. Symboliikkaa siinäkin.


Jonkinlaista uhmaahan se on näyttää tällaisia kuvia, ja selitellä omaa erakoitumista julkisesti. Mutta minulla on täällä vanhan Sääksmäen ja vanhan Kalvolan suurenmoisissa maisemissa vielä paljon mietittävää ja keksittävää. Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa on suurenmoista kuin oravalla pesässä. Meluisa maailma unholaan jääköön. Ja välillä ajan pieniä vanhoja teitä pitkin katsomaan ystäviäni erämaitten helmassa. Joten, hyvät lukijat, minä elän!