maanantai 26. heinäkuuta 2010

Ekakerta ja vikakerta - koetun ajan kiihtymisen ongelmista


Kaikki ikääntyneemmät tietävät, että aika virtaa alta yhä nopeammin ja nopeammin. Olemme kuin alamäessä, vauhti senkun kiihtyy kohti vääjäämätöntä loppua. Paleontologimme Björn Kurtén esitti kerran, että aikamme kokemus kiihtyy logaritmisesti. Näin ollen objektiivisesti katsoen lyhyt lapsuutemme koetaan jopa elinkausistamme pisimmäksi, ja aikuisuuden objektiivisesti katsoen pitkä aika tuntuu kutistuvan kokoon.

Vanhemmiten me hidastumme kaikin tavoin. Sisäinen kellomme tikittää yhä laiskemmin. Minulla on siitä jopa todistusaineistoa. Joskus runsaat 40 vuotta sitten kykenin arvioimaan sekunnin pituuden niin tarkoin, että virheeni minuutin arvioinnissa oli vain ± yhden sekunnin luokkaa. Vuosi sitten halusin merkitä nuottiin tämän rauhallisen kävelytahdin (Andante) metronomiluvun 60, mutta kone tuntui soittavan kappaletta aivan huimaa vauhtia. Kokeiltuani päädyin "sekunnin" metronomiarvoon 52.

Jos sisäinen kelloni oli ennen tikittänhyt 60 kertaa minuutissa, se nykyään tikittää vain 52, jopa 48 kertaa minuutissa. Minuutistani oli siis jäljellä enää noin 83 prosenttia! Ei ihme, että minuutit ja tunnit ja päivät tuntuvat niin lyhyiltä...

Minulla on tähän täydennykseksi toinenkin teoria, jolle annan nimeksi EK-VK. Kun lapsi syntyy tähän maailmaan, lähes kaikki vastaan tulevat asiat ovat "ekakertoja" (EK). Myös "vikakertoja" (VK) alkaa tulla, tärkeimpinä esimerkiksi viimeinen rinta-ateria, viimeinen vaipoissa nukuttu yö, maitohampaan irtoaminen jne. Kun ihminen kohtaa EK:n, hänen huomionsa kiinnittyy siihen yleensä niin vahvasti, että aika tuntuu pysähtyvän. Lapselle päivä saattaa tuntua ihanan pitkältä, jos ekakertoja sen mittaan sattuu useita.

Aikuisten puheissa "päivä tuntuu pitkältä", jos tapahtumia on niukanlaisesti, ja aikuinen siis pitkästyy. Mutta tällä ei ole mitään tekemistä EK-VK-teoriani kanssa. Todellisuudessa pitkästyneen ihmisen aika on kulunut varsin nopeasti, ja sen huomaa hyvin seuraavana päivänä. Pitkästyneestä päivästä ei jää jälkeä ihmisen henkilökohtaisiin annaaleihin. Se on tyhjä, kadonnut ajan ammottavaan nieluun.

Luonnollista on, että ekakertojen määrä ajan mittaan vähenee, ja vikakertojen määra vastaavasti kasvaa. EK:t ja VK:t muodostavat molemmat jonkinmuotoisen käyrän. Ne leikkaavat toisensa vääjäämättä jossain vaiheessa, ja tuota leikkauspistettä kutsun "keski-iäksi". Näin määritelty keski-ikä sattuu luultavasti normaalikäsitystä aikaisempaan elämän vaiheeseen. Varsinainen vanhuus on päällä silloin, kun ekakertoja esiintyy enää vain satunnaisesti, ja vikakerrat alkavat täyttää päivät ja viikot.

Itse olen hyvin kiitollinen siitä, että vaikka vikakertoja väistämättä tuleekin vastaan, ekakertoja tuntuu minulle silti jatkuvasti tulvivan. Yhtä mittaa opin jotain uutta, törmään uusiin asioihin jotka täyttävät mielen. Se varmaan pidentää koettua aikaani, ja korvaa osan sisäisen kelloni hidastumisesta. Ennen kaikkea se näyttää pitävän aivot kunnossa, ja sehän tässä iässä kuitenkin on tärkeintä.

Kuva: Hans Baldung: Ihmisen ikäkaudet (1540-43)

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Hyvä juttu mediasta - väärässä paikassa mutta aina oikeaan aikaan


Olen kertonut tästä tapauksesta jo viitisentoista vuotta sitten, toisessa yhteydessä. Silloin ajat olivat muuttuneet jo niin paljon, että jutun uskalsi kertoa. Ajat ovat muuttuneet, kyllä kyllä, mutta yksi ei näytä muuttuvan millään. Se on tämä meidän lehdistömme ja muu mediamme. Joten kerrotaan juttu uudelleen.

Kävi kauan, kauan sitten niin, että Valkeakosken Pravdan ja neuvostoliittolaisen ystävyyskaupunki Sokolin Sanomien toimituksilla oli täällä bileet. Syystä tai toisesta minäkin olin mukana, mutta - myönnetään - väärään aikaan väärässä paikassa.

Kun jossain vaiheessa tuntui melkein siltä, että enkeli lensi ohitse, ja vallitsi hetken hiljaisuus, ajattelin keventää tilannetta kertomalla aiheeseen mielestäni hyvin sopivan vitsin. Olin sen juuri kuullut valtionfirman työmatkalla DDR:ään sikäläisen hallitsevan puolueen edustajalta, joten arvelin aiheen olevan oikein sopivan. (Parhaat kommunistivitsithän kuuli ennenmuinoin juuri kommunisteilta, ei niinkään heidän vastustajiltaan.)
_ _ _ _ _

Juttu kuului näin:

Hannibal, Caesar ja Napoleon olivat saaneet Helvetistä kuukauden virkavapauden tutustuakseen DDR:ään. Kun aika oli menossa umpeen, miehiä haastateltiin televisiossa.

"No, herra Hannibal, mitä pidätte maastamme?"
"Aah, suurenmoinen maa; talouskasvu, urheilusaavutukset..."
"Mistä piditte eniten maassamme?"
"Nooh, teidän tankeistanne. Jos minulla olisi ollut ne, ei minun olisi tarvinnut sessoa elefanttien kanssa Alppien solissa."

"Entä te, herra Caesar?"
"Aah, suurenmoinen maa; talouskasvu, urheilusaavutukset..."
"Entä mistä piditte eniten?"
"Tuota ... teidän salaisesta poliisistanne. Jos minulla olisi ollut se, ei Brutus olisi työntänyt tikaria selkääni."

"Sitten te, herra Napoleon?"
"Aah, suurenmoinen maa; talouskasvu, urheilusaavutukset..."
"Mistä piditte eniten?"
"Se oli tämä ... tuota ... teidän lehdistönne."

"Meidän lehdistömme? Miten niin?"

"No, jos minulla olisi ollut se, ei kukaan vieläkään tietäisi, että hävisin Waterloossa!"
_ _ _ _ _ _

Jäätävä hiljaisuus. Vedämme armeliaisuuden esiripun jatkon eteen.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Koskilaiset eivät ansaitse Hakaa


Tämän viikon loppuun mennessä käynee lopullisesti selville miten maineikkaan jalkapallojoukkue Hakan käy. Pari vuotta sitten se oli jo auttamattomissa talousvaikeuksissa, jolloin apuun tuli Sedu Koskinen. Nyt Sedukin on lyömässä hanskat tiskiin, ja myy osake-enemmistönsä yhdellä eurolla. Toista miljoonaa velkaeuroa sisältyy kauppaan. Nykyaikaista huippujoukkuetta ei kerta kaikkiaan pysty ylläpitämään rikaskaan mies, saatikka pieni lamasta kärsivä teollisuuskaupunki. Asiaan kuuluu, että UPM, joukkueen perustaja ja monikymmenvuotinen ylläpitäjä on jättänyt seuran tyhjän päälle.

Sedu tuli siis apuun, ja sai aikaan muutakin. Apianrannassa pyörii menestyksellä kesänäytelmä Åkesta ja Pirkosta. Pirkko on entinen koskilainen. Sedulla on myös muita suunnitelmia Apianrantaan, mm. jonkinlainen Kalevala-kylä. Arvatkaapa mikä oli kunnon koskilaisten reaktio? Sen saattoi kylän tapoihin yli kolmenkymmenen vuoden ajan tutustunut muualta tullutkin jo etukäteen arvata. Sylkykuppihan Sedusta heti tuli.

"Tartte tulla tänne rahojansa levitteleen!". "Se mikään koskilainen oo, Hauholta tai Pälkäneeltä se on!" (eli rajanaapurista). "Ei tommonen näytelmä ketään kiinnosta!". "No nysse kaappas Hakan ja käärii voitot liiveihinsä!". "Raha sille on tärkeetä, tosta vaan jättää Hakan!". "Siinä saa ny porrrvarit mitä ansaittevat!". Ja varmemmaksi vakuudeksi väki vähenee katsomosta.

Eihän tässä mitään uutta ole. Kun tulin tänne, ajattelin naiivisti että vien torvet kentälle ja vaikka mieskuoronkin, niin että vastustajalla on kurat housussa jo ennen ottelua. Nopeasti sitten huomasin ettei tuollainen ajattelu luokkatietoisessa ja katkeraa luokkataistelua yhä käyvässä kaupungissa ollenkaan käynyt päinsä. Jos Haka voitti, "koskilaiset voitti". Jos Haka hävisi, "porrrrvarit hävis!".

30 vuotta sitten urheiluväen viha ja kauna olivat kukkeimmillaan. Voimistelunopettaja saattoi komentaa: "Hakalaiset tähän riviin, ja punikit tuonne!". Haka-showssa kanssani esiintymässä olleet laulajatytöt ajettiin ulos työväenseura Koskenpoikien iltamista. Jos puhuit väärän henkilön kanssa, se oli rankaisun arvoinen teko. Mitä minä olisin tuollaisesta ymmärtänyt, herraspoika yliopistokaupungista, jossa ystävien joukossa oli sivistyneitä ihmisiä myös kokoomuksesta kommunisteihin.

Kun lapsi aloitti koulunkäynnin, eteen tuli tiukka jako kahteen. Ja tämän jälkeen lapselta katosi puolet kavereista. Heidän kanssaan ei ollut leikkiminen, ei pelaaminen, eikä heitä ollut kotiin kutsuminen.

Jos Haka katoaa, menetys on suuri, jo pelkästään sen mahtavan historian vuoksi. Jäljelle jää Suomen jalkapallomuseo, pienen porukan ylläpitämä jalkapallopyhäkkö, jossa vitriineissä olevia paitoja ja seinillä olevia kuvia palvotaan hartaammin kuin pyhäinjäännöksiä Roomassa. Senkin aika käy vähiin, jos pahin tapahtuu.

Ja pahin tapahtuu, pelkään synkästi. Ja jos näin käy, voin vain todeta, etteivät kaunaiset, kateet, katkeroituneet ja likinäköiset koskilaiset tuota mahtiseuraansa ansainneetkaan. Jääkööt nyt nyhjäämään loukkoihinsa ja valittelemaan että se Hakakin piti pistää lihoiksi. Ihan oikein heille, jotka vihaavat kotiseutuaan enemmän kuin mitään muuta paikkaa maailmassa, vastustavat synkästi kaikkia yrityksiä tuoda valoa ja toivoa näihin hienoihin maisemiin, ja katkeroituvat sitten siitäkin että onnistuivat monet yritykset torppaamaan.

- - - - -

Sanastoa.

Ennenkuin Valkeakoskesta tuli teollisuuskylä, rintamailta ja vähän kauempaakin käytiin koskissa. Niitä oli monia, isoimpina Valkia ja Apia. Tänään mennään yhä Koskiin, joka on siis monikollinen ilmaus. Oikeastaan pitäisikin puhua 'Koskein markkinoista'. Koskien nimet ovat yliaikaiset, eikä niitä ole kunnolla selvitetty. Mutta kivisessä taajamassa niiden ympärillä asuvat ihmiset ovat siis 'koskilaisia', erotuksena emäpitäjä Sääksmäen kirkonseudusta, Saarioispuolesta ja Veden taan Metsäkylistä. Kauna ja katkeruus vallitsee yhä emäpitäjän asukkaiden ja koskilaisten välillä. Se ei tietenkään lopu, ennenkuin koko väki on vaihtunut. Mutta kulttuurin ja perinteen vitka on musertava.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Sokeroitua mansikkahilloa musavideona

video

Nyt sitten valmistui pastiššisonatiinin hidas osa. Kuten lupasin, musiikki on kuin sokeroitua mansikkahilloa englannintorvelle, sellolle ja pianolle. Ja tietysti piti vielä kuvittaakin se 1800-luvun maalauksilla, mukana Munsterhjelmia, Edelfeltiä ja englantilaisia prerafaelisteja. Merkillistä on, etten osaa enää edes hävetä...

torstai 15. heinäkuuta 2010

Melankolia

Albrecht Dürer: Melencolia I (1514)

Kerrottuani kuukausista hirveimmästä, heinäkuusta jonka pitäisi olla kesän ihanuuden huipentuma mutta onkin minulle samalla sen lopun alku, muuan lukijani moitti minua lievästi turhasta melankoliasta. Carpe diem, hän tuntui sanovan. Nyt, kun heinäkuukin on jo puolessa välissään, voin sanoa että olen aivan eri mieltä. Melankolia on ymmärretty kirjallisuudessa ja taiteessa toisin kuin lääketieteellisissä yhteyksissä. Se ei ole masennusta tai toimintakyvyttömyyttä, saati mustan sapen aikaansaannosta. Se on pohdiskeleva, mietiskelevä tila, johon liittyy hippunen alakuloakin, lievää surumieltä. Se on oivallus tästä maailmasta ja sen laadusta, ja ennen kaikkea se liittyy ajan problematiikkaan.

Olipa sitten kyse lyhyestä tai pitkästä ajanjaksosta, me olemme kyvyttömiä hallitsemaan sitä. Meille jää menneestä ajasta jäljelle dokumentteja, kuvia ja muistoja, mutta me emme tosiasiassa kykene palaamaan niihin. Ne ovat haalistuneita jälkiä jostakin, joka joskus on ollut todellista, mutta jota me emme välttämättä aina ole edes sellaiseksi tajunneet.

Alku sisältää myös lopun. Elämä sisältää myös kuoleman. Kauneus sisältää myös sen lakastumisen. Irronnut maitohammas viestii alun lopusta, ja samalla lopun alusta. Rakastuminen sisältää myös rakkauden lopun. Rakkaus on itse asiassa hyvin surullinen asia. Varsin nuorena kirjoitin laulun nimeltä Mitä sanoisin sinulle tänään.

"Tänään sanon sinulle, että kevät on tullut. Sinä tunnet sen äänistä jotka täyttävät ilman, sinä tunnet sen tuoksusta joka tulvii kaikkialla [....] Tänään sanon sinulle, että silmäsi nauravat. Minä tunnen sen äänestä joka kutsuu minua, minä tunnen sen kädestä joka koskettaa kättäni [...]"

"Mitä sanoisin sinulle huomenna? Ajattelen huomista, sillä huomenna olen sinut menettänyt". (Levyllä Viatonten valssi).

Jos rakkauden päättyminen tuottaisi pelkästään syvän, tuskallisen pettymyksen, tuo tila paranisi heti kun uusi rakkaus korvaa vanhan. Melankolinen oivallus rakkaudesta on siinä, että yksi rakastuminen ja sen loppuminen ei ole irrallinen tapahtuma, vaan että se sisältää itsessään kaikki mahdolliset rakastumiset ja niiden loppumiset. Tämän vuoksi rakkaus on luonteeltaan myös hiukan surullinen asia, kuten kaikki muukin ajallinen. Aika itsessään on surullinen asia, nimenomaan sen vuoksi ettemme kykene sitä hallitsemaan kuten kolmea muuta ulottuvuutta. Πάντα ῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει. "Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikoillaan". Emme voi kahdesti astua samaan virtaan. Olemme ja emme ole, samanaikaisesti. Emme voi kokea mitään asiaa uudestaan ensimmäisen kerran.

Kun kaiken tämän on kerran oivaltanut, elämään voi suhtautua rauhallisemmin. Mikään ei murskaa sitä. Onnettomuudet ja surun kestää paremmin, kun tietää niiden kuuluvan elämän välttämättömyyksiin. Melankoliaan kuuluu, että surumielisyys leijuu kaiken ajallisen yllä, hyvin ohuena atmosfäärinä. Melankolinen ihminen pystyy hymyilemään ja iloitsemaankin. Hän tietää saman kuin Juha Vainio: "Sillä suoraan sanottuna, suurin piirtein, sellaista elämä on".
Domenico Fetti (1589-1623): Melankolia, Pariisin versio

torstai 8. heinäkuuta 2010

Musavideo! (Sonatina pasticciosa, osa 1)

video

Sävelillä ja kuvilla on hauska leikkiä. Nyt rupesin tekemään englannintorvelle, sellolle ja pianolle Pasticciosa-nimistä sonatiinia. Ihan piirakkaa se onkin, täytteenä kaikenlaista matkan varrella tarttunutta. Yksi suorakin lainaus on, lyhyt mutta mahdikas sellainen - mutta arvuuttelen tässä että keneltä se on nyysitty. Tässä videossa on ensimmäinen lyhyt (3'45") osa. Toisesta osasta tulee kovin nätti, sillä englannintorvelle ja sellollehan ei saa kirjoittaa mitään rumaa! Videon kuvat teki ystävällisesti kaverini Fragonard Ranskasta.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Taiteilijat ja tiedemiehet "älymystön" keulakuvina - onko tuossa mitään laitaa?

Useat bloggerit ovat viime aikoina kirjoittaneet happamia sanoja niinkutsutusta "älymystöstä" eli "intelligentsijasta". Totta on, että "älymystöön" mielellään luetaan mukaan menestyneitä taiteilijoita, jotka sitten sopivin väliajoin kaivetaan esiin antamaan lausuntoja milloin mistäkin ajankohtaisesta aiheesta. Milloin renessanssia, milloin 1800-luvun romantiikkaa syytetään taiteilijakultin luomisesta. On arveltu - ja monet arvelevat vieläkin - että taiteilijoille on suotu ylimaallinen ja suora yhteys "korkeampiin voimiin", ja että he tämän vuoksi ovat muissakin asioissa tavallisia ihmisiä pätevämpiä ajattelijoita.

Tänä päivänä tuo pyhitys lepää myös tiedemiesten yllä, heidän tieteensä alasta riippumatta. "Kyllä tuon mielipiteen täytyy olla oikein, koska sen on lausunut oikein tiedemies". Hiukkasfyysikon tai kirjallisuustutkijan mielipiteillä on muita ihmisiä suurempi painoarvo, koska arvellaan, että tieteenharjoitus on hionut henkilön yleistäkin ajattelua muiden ihmisten ajattelua terävämmäksi.

Sanokaamme, että taiteilija/tiedemies lausuu jotain esimerkiksi homoavioliitoista tai Lähi-Idän tilanteesta. Tällöin hänen mielipiteeseensä vaikuttaa esimerkiksi oma sukupuolinen suuntautuminen tai poliittinen vakaumus. Tässä suhteessa hänen suhtautumisensa asioihin ei mitenkään voi erota satunnaisen kamreerin tai nuorisotyöntekijän suhtautumisesta. Näin ollen mielipiteen pätevyyttä ei voi mitenkään korostaa sen lausujan ammattiin vedoten.

Esitettyä mielipidettä voidaan tarkastella sen tueksi esitetyn argumentoinnin pätevyydellä. Tässä mielessä en voi nähdä mitään olennaista eroa ammattikunnilla. Taiteilija tai tiedemies voi argumentoida pätevästi siinä kuin muunkin alan edustaja, eikä taiteilijuus tai tieteenharjoitus sinänsä siis myöskään ole mikään este älykkäälle ja hyvin perustellulle mielipiteenmuodostukselle. Taiteilijuus tai tieteilijyys ovat vain täysin irrelevantteja näiden asioiden suhteen. Joku Helsingin Sanomien kokoama "älymystöraati" on koottu hyvin mielivaltaisella tavalla, ja sen kannanottoihin on syytä suhtautua suurella varauksella.

"Älymystön" ominaisuuksiin on usein luettu vasemmistolainen poliittinen ajattelu ja tietynlainen oppositiohenkisyys. Tällä suhtautumisella on vankka historiallinen tausta, ja joskus onkin aiheellisesti kysytty, onko ylipäänsä mahdollista tulla hyväksytyksi "älymystön" piiriin, jos ajattelun tausta on esimerkiksi konservatiivinen tai oikeistolainen.

Tässä olen puhunut taiteilijoiden/tiedemiesten mielipiteenmuodostuksesta nimenomaan asioissa jotka eivät kuulu heidän oman alansa kysymyksiin. Mutta entäpä jos he esittävät mielipiteitä oman alansa kysymyksistä? He saattavat kyllä kertoa sinänsä mielenkiintoisia asioita alaltaan, mutta toisaalta tiedämme hyvin, että taiteessa ja tieteessä vallitsee hyvin jyrkkiä koulukuntaeroja. Näiden välillä vallitsee usein totaalinen sotatila, jossa vastapuoli helposti leimataan totaalisen tyhmäksi ja arvottomaksi - eikä sellaiseen useimmiten edes kaivata sen täsmällisempää argumentointia. Riittää ehkä, kun vedotaan johonkin arvossa pidettyyn tai asemaltaan korkeaan samanmieliseen henkilöön. Se taas on argumentointivirheistä perinteisin ja yleisin.

Päädyn siihen yllättävään tulokseen, että jos taiteilija/tiedemies esittää mielipiteen omaan alaansa kuulumattomasta asiasta, hänen taustallaan ei ole minkäänlaista merkitystä mielipiteen arvoa ajatellen. Jos taiteilija/tiedemies taas esittää mielipiteen omalta alaltaan, häneen on paras suhtautua melkoisella varauksella...

maanantai 5. heinäkuuta 2010

"Heinää voi kyllä niitata tuolla tavoin, mutta ei pelaajaa!"


Kuvassa yllä Beckham suojelee tärkeintä ruumiinosaansa. Minä puolestani riskeeraan nyt päätäni joka kohta voi olla läpiä täynnä. Jalkapallokisojen ratkaisevat ottelut ovat vasta tiistaina ja keskiviikkona. Tähän mennessä on selvinnyt, että suurin osa ennakolta ylistetyistä joukkueista floppasi. Ranskan, Italian ja Englannin kohdalla järjestelmä natisee liitoksissaan. Noissa maissa kysytään todennäköisesti, onko mieltä siinä että joukkueet kootaan suurista ja upporikkaista tähdistä, joilla ei välttämättä ole halua tai kykyä pelata maajoukkueessa. Etukäteen suitsutetut tähdet kuten Messi, Ronaldo tai Rooney olivat aivan hukassa.

Etelä-Amerikan joukkueista selvisi pitkälle kaksi pientä mutta yritteliästä maata, Uruguay ja Paraguay. Mahtava ja suosittu Brasilia hävisi pienelle Hollannille. Rasisminkin uhalla arvelen, että hermojen hallinta ratkaisi paljon. Sama koskee yritteliästä Ghanaa, joka nousi Afrikan kirkkaimmaksi tähdeksi: ratkaisevalla hetkellä hermot pettivät. Jopa Argentiina putosi korkealta ja kovaa.

Ennen välieriä näyttää siltä, että hermot ovat parhaiten koossa kahdella luterilaisella Euroopan maalla. Hollanti lienee loppuottelussa, mikäli hermoteoriani pitää kutinsa. Ylivoimaisesti kauneinta, iloisinta ja tehokkainta peliä on kuitenkin esittänyt Saksa. Jos se selviää vielä Espanjasta, loppuottelussa puhutaan kahta saksan kielen murretta, pronssiottelussa kahta espanjan murretta.

Peli ei ole kuitenkaan vielä selvä. Pelkään pahoin, että Saksa saattaa joutua Espanjan niittokoneitten uhriksi. Espanja tulee yrittämään kaikkensa Saksan nujertamiseksi, varsinkin kun Müller on pelistä poissa. Katolisia joukkueita ei pidättele mikään, kun täytyy hämätä, näytellä ja vahingoittaa. Niiden kohdalla hermoteoriani on kuitenkin näyttänyt pitävän paikkansa. Jos Saksa tuon teoriani mukaisesti selviää Espanjasta, edessä saattaa olla ikimuistoinen loppuottelu.

Otsikossa on televisioselostajan klassikko. Toinen kuultiin ennen Brasilian ottelua: "Brasilia on tehnyt maaleja runsaalla kädellä". Ei kai nyt sentään Brasilia. Yksi Jumalan käsi poistui tosin itkien kentältä, mutta tilalle tuli heti toinen, oikein kaksikätinen veijari samalta kielialueelta.

torstai 1. heinäkuuta 2010

Heinäkuun ensimmäinen. Kesä on kohta ohi.


Tänään on heinäkuun ensimmäinen päivä. Kello on 9 illalla. Taivas on kuuman päivän jäljiltä vielä melkein kirkkaan sininen. Cumulusten jäänteet, pienet valkoiset pumpulipilvet ovat nekin katoamassa.

Heinäkuu olisi kuukausista ihanin, kesän täyttymys. Kiireisimmät kasvit tuottavat jo hedelmää, mutta varsinainen ketojen ja tienvierusten loisto on parhaimmillaan. Kellokukat kukkivat ja mesiangervot tuoksuvat huumaavasti. Ja on lämmintä! Mutta minulle heinäkuu on kuukausista tuskallisin.

Ensiksikin: Vanhuksen takaraivossa takoo aina, tuskin havaittavasti, mutta joskus selvemmin: "Entäpä jos tämä on viimeinen heinäkuuni?" Vieläkö pitäisi ehtiä jonnekin, tehdä tekemätöntä, vai pelkästään olla paikallaan?

Toiseksi: Heinäkuu on kuukausista lyhin. Tänään totean, että heinäkuuta on jäljellä enää 30 päivää. Huomenna enää 29 päivää. Siinä laskiessa heinäkuu hupeneekin sukkelaan, ja se loppuu hädin tuskin alettuaan.

Kolmanneksi: Kesän alkaminen merkitsee myös sen lopun alkamista. Juhannuksesta päivä jo lyhenee, ja moni kaltaiseni sanookin syksyn alkavan juhannuksesta. Kevät on minulle ajoista paras! Maaliskuulla lumen sulaminen ja aurinkoiset päivät lupailevat jo jotakin. Huhtikuussa merkit ovat jo selvät: kohta on toukokuu, ja kevät täysimmillään. Mutta sitten, yllättäen mutta vääjäämättömästi, onkin jo kesäkuun ensimmäinen päivä, ensimmäinen virallinen kesäpäivä, jota ihmetellessä se äkisti onkin jo ohi. Tänään koko kesäkuu on jo ohi. Ja oikeastaan siis kesäkin.

Aaro Hellaakoski keräili väitöskirjansa aineistoa Puulan ympäristöstä ja Saimaan alueelta, metsistä, mäiltä ja rannoilta. Hän kiteyttää kokemuksensa heinäkuusta täydellisemmin kuin kukaan muista runoilijoista:

Luokse tullen, luota mennen
liukuu heinäkuu.
Eilinen lie ollut ennen,
huomen unohtuu.


Edes suuri runoilija ei voi pysäyttää aikaa. Kohta on se aika josta Hellaakoski sanoo seuraavat tuskaiset sanat:

Suvi oli hienotunteinen.
Hyvästeittä se lähti,
heti kun syttyi kuumeinen
ensimmäinen tähti.