perjantai 7. joulukuuta 2018

Tuntematon sotilas, tänään

Kun itsenäisyyspäivänä televisiosta ei tullut muuta kuin glitteriä, muotinäytöstä ja kiljuntaviihdettä, katsoin C Morelta Louhimiehen uuden Tuntemattoman. 

Tällainen elokuva on parasta katsoa ikäänkuin teknisesti ja analysoiden. Muuten se piilevä katkeruus ja viha ottaa vallan ja sumentaa ajatuksen. Eihän se viha ja pelko sieltä sisimmästä koskaan voikaan lähteä, vaikka elämä muuten onkin parasta rakentaa pragmaattisuuden pohjalle. 

Eniten julkisuudessa ehkä puhuttiin Louhimiehen ideasta laajentaa ilmaisua kotirintamalle päin ja autenttisen materiaalin käyttöön. Minusta se oli aika välttämätöntä, kun elokuva oli jo kolmas samasta romaanista, ja voi olettaa että valtaosa vanhemmista katsojista on sen lukenut. Mietin vain miten kirjaa tuntemattomat nuoremmat sukupolvet tuon elokuvan käsittävät. Se on täynnä pieniä viitteitä romaaniin, joskus vajaan repliikinkin pituisia, jotka vanhemmille ovat aivan selviä, mutta joita nuoremmat eivät ehkä edes huomaa. Itse romaani taas on täynnään vihjeitä ja viittauksia asioihin, jotka kirjoitushetkellä olivat lukijoille itsestään selviä.

Itse kuulun niihin viimeisiin sukupolviin, joilla on käytännön kokemusyhteys sota-aikoihin ja romaanin kirjoitusaikaan. Monet nuoremmat ovat kääntyneet aihepiiriä vastaan, normaalin ikäpolvivaihtelun tapaan. Mutta uusimmat sukupolvet ovat ilmeisesti taas osoittaneet mielenkiintoa näitä kohtalonvuosia kohtaan, ja siinä sivussa ehkä myös tutustuneet Linnan romaaniin.

Pystyykö Louhimiehen elokuva siis olemaan itsenäinen ja itsensä perusteleva taideteos? Antamaan aiheesta riittävän tarkan ja todenmakuisen kuvan? Mielestäni pystyy, ja jopa varsin hyvin. Juuri tuo ikäänkuin romaanin ulkopuolisen aineiston liittäminen kerrontaan saattaa olla eduksi, ja jopa kerrassaan välttämätöntä. 

Mutta se ei ole sellainen elokuva jota itse haluaisin katsoa uudestaan ja uudestaan. Kaikessa realismissaan se on jopa tuskallista nähtävää, ja kaivaa sielunpohjalta esiin asioita joita ei yhtenään viitsisi pureskella. Eräässä mielessä se siis on jotenkin kertakäyttötavaraa, toki sellaisena erityisen sopiva kansallisen muistopäivän materiaaliksi.

Moni on kehunut  Louhimiehen elokuvaa juuri ajanmukaisen modernista otteesta. Siinä käytetään hyväksi uusia tekniikoita, ja se on tietysti hyvin tehokkaasti lisännyt aistien kokemusta. Mutta tässä mielessä tekninen ero aiheuttaa myös näköharhan. Elokuvallinen ilmaisu ei ole lopultakaan riippuvaista pelkästä tekniikasta. Edwin Laineen versio on erinomainen omassa vanhassa tyylissään. Mollberg taas tavallaan aukaisi tietä Louhimiehelle.

Mitä itse Linnan romaaniin tulee, yleinen käsitys näyttää olevan, että sen käännökset ehkä Stormbomin ruotsinnosta lukuunottamatta eivät pystyisi välittämään samanlaista sanomaa vierasmaalaisille, kuin suomalaisille. 

Mielenkiintoinen näkökulma juuri tuohon viittaamaani vihjeisyyteen. on Tommi Melenderin artikkeli, jossa todetaan vähän omankin käsitykseni mukaisesti, että Linna ei ajatellut kirjoittavansa kansainväliseksi kääntyvää teosta, vaan omille maanmiehilleen, joille lukuisat vihjeet ja assosiaatiot olivat kotoisia ja ymmärrettäviä.

Luin myös Independentin huonon arvostelun Tuntemattoman uudesta englanninnoksesta. Kriitikko tuskailee oudonnimisestä henkilögalleriasta, josta ei millään saanut selvää, ja haukkui kirjailijaa myös latteista ilmaisuista! No, ilmaisut olivat kääntäjän, ja nimistö jonkin kaukaisen pikkuheimon mongerrusta. Tulevaisuuden kannalta tämä on hyvä pitää mielessä. 

Olemme yhä aika lailla yksin tässä maailmassa. Vain Ruotsissa meistä saatetaan ymmärtää jotain, kiitos suomenruotsalaisen vaikutuksen, ja osittain yhteisen historian.

torstai 27. syyskuuta 2018

Kaadetun metsän ongelma

Minulla on ystäviä, jotka pahan kerran järkyttyvät nähdessään kaadetun metsälön. He jakavat mielellään kuvia "ennen ja jälkeen tihutyön", ja pitävät jokaista puunkaatoa yhtenä askeleena kohti maailman tuhoa.

Samat ystäväni ovat myös hyvin selvillä biologiasta ja luonnon mekanismeista. Tässä on ristiriita, jota yritän nyt selvittää.

Muutoksen suuri filosofi Herakleitos sanoi, ettei ihminen voi kahta kertaa astua samaan virtaan, ja syitä on kaksi. Virta ei ole sama uudelleen, eikä myöskään siihen astuva ihminen. Herakleitosta mukaillen voisi myös sanoa, että myöskään samaan metsään ei voi kahdesti mennä. Metsä muuttuu sekin kaiken aikaa, toki hitaammin kuin sitä tarkkaileva ihminen, ja kaadetun metsän paikalla on ollut ei ainoastaan yksi vaan luvuton määrä metsiä. Näiden metsien tiheys, eri puulajien määrä ja keskinäinen suhde, samoinkuin kasvillisuustyyppi on aikojen kuluessa vaihdellut ja muuttunut. Kaadetun metsän tilalle kasvaa kaiken todennäköisyyden mukaan uusia metsiä, jotka jälleen eroavat toisistaan tavalla tai toisella.

Olennaista asetelmalle on metsän ja ihmisen erilainen aika. Se metsä johon menin lapsena, aikuisena ja vanhuksena, on todellisuudessa muuttunut aivan havaittavilla tavoilla. Myös minä olen oleellisesti muuttunut havaitsijana ja vastaanottajana. Lapsuuteni metsä on hitaudestaan huolimatta eri metsä kuin se jota vanhuksena tarkkailen. Ja lyhyestä ihmisiästä johtuen minä olen muuttunut vielä paljon enemmän.

Tässä onkin asian surullinen ydin. Kaadetun metsän paikalla ei ollut se nuoruutemme metsä, jota muistelemme vahvojen elämysten ja muistojen vuoksi. Emmekä luultavasti tule näkemään raiskion tilalle kasvavaa uutta metsää. Kun suremme parturoitua metsälöä, suremmekin oikeastaan itseämme, nuoruutemme ja sen elämysten katoamista.

Totta vieköön, siinä onkin suremista kylliksi.

Metsiä kaatavat ihmiset ovat sen vuoksi "piittaamattomia" ja "pahoja". Mutta samaan aikaan saatamme surra nuoruutemme niittyjä, ketoja ja ahoja. Mikä ne on hävittänyt, ja siinä samalla suuren määrän kasveja ja eläimiä?

Luonnonniittyjä ja -ahoja ei oikeasti ole olemassa. Ne ovat yleensä syntyneet ihmisen toimien seurauksena, ja kadonneet esimerkiksi laidunnuksen ja jopa viljelynkin vähentyessä. Suuri osa siitä mitä luonnossa ihailemme ja jota myös suremme, pohjautuu ihmisen työhön. Ihminen sinänsä ei siis voi olla periaatteessa paha. Ei toki hyväkään, mutta luonto sopeutuu häneen, ja on lopultakin häntä vahvempi, ylivoimaisesti mahtavampi.

Joten surkaamme rauhassa. Luonto ei siitä piittaa, ja kun se saa täyden vallan, siitä tulee yksioikoisempi ja ankarampi kuin nuoruutemme luonnosta.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Onko demokratialla ja diktatuurilla enää suurta eroa?

Muuan australialainen 9-vuotias tyttö ei tuoreen uutisen mukaan noussut seisomaan kansallislaulun soidessa, koska katsoi sen sortavan maan alkuasukkaita. Tapaus nähtiin ja toitotettiin maailmalle. Seurauksena korkea-arvoiset poliitikot raivostuivat, ja vaativat lapsen erottamista koulusta. Koulu ei juurikaan uskaltane heitä vastustaa.

Suomessa on viime aikoina moni lentänyt pikavauhtia ulos töistään, kun he ovat tulleet esittäneeksi "vääriä" mielipiteitä tai sanoneet "väärän" sanan. Kaikkialla niinsanottu vapaa lehdistö vaanii kätkkäänä paljastaakseen yhä uusia moitittavia tapauksia. Itse asiassa moraalinvartijatoimittajat lähestulkoon telottavat satunnaisen tuntuisesti ja ilman oikeudenkäyntiä ihmisiä, jotka ovat mahdollisesti rikkoneet vallitsevia aatteita tai ajatustottumuksia vastaan.

Toimittajien kanssa ovat inkvisitionaalisesti liittoutuneet monet johtavat poliitikot niin Pohjolassa kuin esimerkiksi Euroopan Unionissa. Unkaria odottavat ankeat ajat, kun maan asukkaat ovat valinneet enemmistöllään konservatiivisen puolueen maan hallitsijaksi. En tarkoin tiedä, mitä kaikkea kamalaa syytöksiin sisältyy, mutta suomalaisen toimittajan mukaan unkarilaisilla on "konservatiivinen kanta perheideologioihin ja kristilliseen perinteeseen", Iltasanomain tekstiä muistinvaraisesti siteeraten. Pääministeri on kuulemma vielä varottanut, että Euroopan islamisoiminen vaarantaa kristillisen kulttuuriperinnön.

Tähän valtavaan moraaliposeeraukseen on liittynyt myös europarlamentin konservatiivinen blokki, johon meidän Kokoomuspuolueemmekin kuuluu. Sen edustaja ilmoitti samojen uutisten mukaan, että "me olemme keksineet ihmisoikeudet, emme kristittyjen oikeuksia".

Terveet yhteiskunnat kestävät hyvin myös poikkeavia ajatuksia. Niissä on kaikilla omantunnonvapaus puolustaa tai vastustaa kaikenlaisia aatteita. Vallitseva mielipide saattaa sen vuoksi ajoittain muuttua, mutta terveessä yhteiskunnassa se ei johda toisinajattelijoiden vainoamiseen.

Nyt lähes kaikkialla vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan, ja vallan kulloisillakin haltijoilla on vaikeasti vastustettava tarve yrittää pönkittää valtaansa estämällä "väärien" mielipiteiden esittäminen, ja jopa "pahojen" sanojen ääneen lausuminen.

Kun ajattelee olosuhteita eri aikojen diktatuurivaltioissa, tulee väistämättä mieleen ettei eläminen demokratiassakaan kovin suuresti eroa niistä. Kuka tahansa voi yllättäen joutua julkisen kivityksen kohteeksi, ja välistä tuntuu että tämä kohtalo voi olla jopa puhdasta sattumaa.

Synkästi aavistelen, että tämä painekattilan kiehunta voi johtaa vain yhteen tulokseen: ennemmin tai myöhemmin täällä ja muualla tulee veri virtaamaan tuhotulvan lailla.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Bulwer-Lytton ei ollut huono kirjailija!




Aamulehti julkaisi 6.9.2018 aukeaman, jossa se mainosti järjestämäänsä "Bulwer-Lytton -kirjoituskilpailua". Siinä oli tarkoitus keksiä mahdollisimman huonoja romaanin tai muun kirjoituksen aloituksia. Lehden toimittaja Markus Määttänen esitteli Sir Edward Bulwer-Lyttonin mm. näin:

"Edward Bulwer-Lytton (1803-1873) oli paitsi siirtomaaministeri myös erittäin tuottelias, mutta huonosti kirjoittava kirjailija."

Ylimielisesti kirjoittava toimittaja ei ole vaivautunut sen tarkemmin tutkimaan aihettaan. Hänelle riittävät viihdekulttuurin tiedot. Charles M. Schultzin sarjakuvassa koira Ressu kirjoittaa loputtomasti romaaniaan, jonka alkusanat kuuluvat: "Oli synkkä ja myrskyinen yö", josta sitten tuli "huonon" kirjallisuuden populääri esimerkki. Kun tätä oli toisteltu toista kymmentä vuotta, kalifornialaisen San Josen yliopiston edistykselliset opiskelijat heräsivät, ja järjestivät 1982 kirjoituskilpailun jossa kehotettiin ihmisiä kirjoittamaan muita huonoja tarinanaloituksia.

Mainittu romaaninalku on Bulwer-Lyttonin romaanista Paul Clifford vuodelta 1830, ja sehän sopi edistykselliselle amerikkalaisnuorisolle. Edustihan kirjoittaja viktoriaanisen ajan inhottavinta brittiläisperintöä! Se, että Sir Edwardin tekstit olivat vaikuttaneet laajasti myös heidän omaan kulttuuriinsa, teki hänestä vieläkin paremman - ja ylen turvallisen - pilkankohteen.

Paitsi että kuuluisaksi tullut romaaninaloitus on mitä napakin määritelmä romaanin alun tapahtumille, Bulwer-Lyttonin kirjailijantyöllä on ollut poikkeuksellisen suuri vaikutus länsimaiseen kirjallisuuteen ja ajatteluun, ja sen vuoksi häntä voi pitää yhtenä viktoriaanisen ajan merkittävimmistä kirjailijoista.

Tehdäänpä lyhyt luettelo Sir Eswardin ansioista.

Romaani The Last days of Pompeii (1834) oli pohjana Enrico Petrellan oopperalle, jota esitettiin ympäri maailmaa aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sitä paitsi se on filmattu useaan kertaan.

Romaani Rienzi, the last of the Roman tribunes (1835) oli pohjana Wagnerin samannimiselle oopperalle.

Näytelmä The Lady of Lyons (1838) oli pohjana parillekin amerikkalaiselle varhaisoopperalle,

Romaani Harold, the Last of the Saxons (1848)  oli pohjana Verdin oopperalle Aroldo.

Näytelmästä Richelieu (1839) tehtiin elokuvaversio vielä lähes tasan sata vuotta myöhemmin.

Useissa teoksissaan Bulwer-Lytton käytti mystisiä aineksia, ja häntä on sen vuoksi pidetty eräänä scifin esi-isistä. Jotkut kirjat taas vaikuttivat suuresti 1800-1900-lukujen vaihteen esoteerisiin mystikoihin. Googlettakaapa sanaa vril!

Bulwer-Lytton on myös monien laajasti käytettyjen maksiimien luoja. "Kynä on mahtavampi kuin miekka" on näytelmästä Richelieu. Laaja luettelo muista lauseista löytyy tästä.

Aamulehden toimittajalta sinkoaa myös potku Volter Kilven suuntaan. Eipä ihme, kuka nykylukija nyt jaksaisi lukea edes yhtä kappaletta Alastalon salista... Ja mitä auttamatta vanhentuneisiin romaaninaloituksiin tulee, katsokaapa tätä:

Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää.

Tätä, ja jatkossa seuraavia maantieteellisiä luetteloita ei kukaan "Putouksen" pläjäyksiä toisteleva älykäs ja aikaansa seuraava nykylukija jaksa lukea kahta riviä pitemmälle...

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Tarina tasa-arvosta (uusinta)

Tähän väliin uusinta jutusta jonka kirjoitin joulukuussa 2009. Aihe ei koskaan vanhene.

Muuan blogisti mietiskeli tasa-arvoa: "Tasa-arvo on sellainen tavoite, joka kuulostaa kivalta, on käytännössä mahdoton saavuttaa, ja saa kannattajansa vihaamaan todellisuutta ja ihmisiä, jotka siitä ovat vastuussa".

Blogisti lisäsi tähän vielä: "Mikään tasa-arvoideologia ei myöskään pyri tasa-arvoon, vaan tasaamaan tilit oman viiteryhmän ja vastapuolen menestyneimpien kanssa".

Hän sai tällaisen vastauksen: "Eikös 'Mahdollisuuksien Tasa-arvo' -ideologialla pyritä saavuttamaan juuri sellainen yhteiskunta, jossa ei katkerana tasailla tilejä, vaan nimenomaan annetaan menestyjien menestyä?"

Tästä saattaisi löytää viitteitä poliittisiin ajatusmalleihin esimerkiksi vasen-oikea-akselilla. Mutta ajattelua pitäisi tarkentaa määrittelemällä hiukan lisää termejä.
Ei pitäisi sekoittaa toisiinsa sanoja "tasa-arvoisuus", "tasavertaisuus" tai esimerkiksi "tasapäisyys". 

Matti ja Kalle saavat tasa-arvoisina asettua lähtöviivalle. (Ja heillä on tasa-arvoisina paljon muitakin yhteisiä oikeuksia). Mutta koska he eivät juoksijoina ole tasavertaisia, Kalle tulee maaliin ensimmäisenä. Tästä syntyvät sitten ne ongelmat.

Mattia harmittaa häviö, ja jos Kalle saa palkinnon, Mattia harmittaa myös se ettei hän itse saa yhtä paljon. Matin vanhemmat vaativat tasa-arvoa, joka heidän mielestään tarkoittaa sitä, että kaikki tulivat ensimmäisinä maaliin, ja saavat saman palkinnon. Kallen on esimerkiksi juostava hitaammin, ja annettava puolet palkinnosta Matille.

Tilannetta selvittämään tulee ammattiauttaja, joka järkeilee: koska poikia ei millään tahdo saada tasavertaisiksi, tasa-arvoon on pyrittävä kieltämällä juoksukilpailu kokonaan. Kaikki saavat juoksennella mihin suuntaan vain, eikä maaliviivaa ole.

Ammattiauttaja lähti etenemään tasapäisyyslinjallaan, kieltoja tuli yhä enemmän, ja lopulta kävi niin, että Matti, Kalle ja muut pojat pantiin marssimaan rinta rinnan, tasatahtiin. Marssin suunnan ja vauhdin määräsi ammattiauttajan esimies, ja niiden suhteen ei ollut valitusoikeutta, sillä esimies jos joku tiesi mitä tasa-arvo on. Tai näin hän sanoi.

Esimies ei kantanut huolta siitä pikku ristiriidasta, että hän tiesi paremmin kuin muut, eli oli anti-tasa-arvolaisten nilviäisten ja roskaväen hampaissa tasa-arvon petturi. Pian ei sellaista uskaltanut kukaan ääneen sanoakaan, sillä esimiehestä tuli suuri kansanjohtaja, jolla oli valta tuomita kaikki epätasa-arvosta epäillyt ankariin rangaistuksiin.

Pari päivää myöhemmin kirjoitti bloggeri Ruukinmatruuna pitkän jutun, jossa käsiteltiin samaa teemaa.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Trump ja Putin - viholliskuvat ja veljeily



Presidentti Trump oli kiusaantunut Helsingin-kokouksessa syytöksistä joiden mukaan Venäjä oli sekaantunut USA:n vaaleihin. Hän puhui asiasta sen vuoksi vähän löysästi. Tämän seurauksena Trumpia syytellään kotimaassaan nyt vihollisen kanssa veljeileväksi maanpetturiksi.

Ranskan presidentti Macron tapasi Putinin viime vuonna. Macronin vastustajat ja osa omistakin kannattajista hermostuivat pahanpäiväisesti.

Sekä Macron että varsinkin Trump ovat tulleet vallassa olleen poliittisen rälssin ulkopuolelta. Heitä kohtaan vallitsee sen vuoksi ankara kauna ja syvä katkeruus valtansa menettäneiden keskuudessa, ja kun osa mediasta on tottunut toimimaan tuon syrjäytyneen rälssin kanssa, sekin osallistuu tähän vihanpitoon.

Emme edes voi kuvitella poliitikkoa, puoluetta tai ideologiaa ilman "vihollista", jota vastaan periksi antamatta "taistellaan". Viholliskuva on näille välttämätön, se oikeuttaa heidän olemassaolonsa ja taistelunsa.

Tämän vuoksi viha, leppymätön ja katkera viha on niin keskeinen ilmiö sekä kansojen sisällä että niiden välillä. Tämän vuoksi myös "veljeily" on yleisen käsityksen mukaan silkkaa "petturuutta".

Kun siis joku Trump, oudosti ja ehdottoman epädiplomaattisesti käyttäytyvä valtionjohtaja käy keskustelemassa kansainvälisten häirikköjen kanssa, tapaa sekä pirun (Kim) että belsebuubin (Putin), sitä pidetään paheksuttavana. Entäpä jos henkilökemiat osuvat edes sen verran yksiin, että herrat voivat ainakin sanoa tuntevansa toisensa? Eikö se olekin äärimmäisen arveluttavaa? Entäpä jos se tavalla tai toisella edistääkin keskinäistä toimeentuloa ja sitä myötä rauhaa? Sehän juuri tässä pelottaakin, syistä joita kuvasin edellä.

Viha, katkeruus ja kauna kuuluvat ihmisluonnon keskeisiin tunteisiin. On kutakuinkin normaalia, että ihminen syyttää omista ongelmistaan muita, sen sijaan että pyrkisi tutkimaan ongelmiensa syitä ja mahdollisesti korjaamaan niitä. Sosiaalinen media, tämä some on tuonut sen näkyviin oikein kunnolla. Kun ihmisluonto nyt kerran on tällainen, on erityisen helppoa kiihottaa ihmisiä toisia vastaan. Tällä tavoin jokainen valtaa, asemaa, mainetta tai rahaa hamuava toivorikas ideologinalku voi lähteä kokeilemaan siipiensä kantavuutta.

Siitä miten on, ei voi päätellä miten asioiden tulisi olla. Totunnaisuus voi sokaista meitä näkemästä tarkemmin. Status quo voi olla petollinen.

Tämän vuoksi olen sitä mieltä, että presidentti Trumpin omituisista alotteista voi olla jotain myönteisiäkin seurauksia.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Aikaperspektiivin tajuaa vasta vanhana, ja silloin se on jo myöhäistä.



Heräsin aamuyöstä, kuuden tunnin unen jälkeen. Ulkona oli loistava juhannusviikon aamu, maailma oli heräämässä uuteen innostuneeseen toimentäyteen päivään, mutta unen aikana minulle oli selvinnyt vanhuuden perimmäinen ongelma ja olemus. Se on yksinkertaisesti sanoen perspektiivi, jokapäiväinen ja tuttu ilmiö, mutta vanhuuteen se luo omat ongelmansa.

Antakaahan kun selitän. Kun ruumis raihnaistuu, se ei enää anna mahdollisuuksia yhtä laajaan liikkumiseen kuin ennen. Ja henki seuraa perässä, eikä ympäröivä maailma ja sen vielä kokemattomiksi jääneet oudot ja vieraat paikat enää kiinnostakaan entisellä tavalla. Elämisen ulkoiset puitteet suppenevat, eikä maailma enää pyöri ympärillä niinkuin se pyöri aktiivisena työaikana.

Käväisin unessa siinä pienessä ja merkittävässä koulussa, jossa opetin kaksikymmentä elämisentäyteistä vuotta. Nyt olen ollut sieltä poissa yli neljäkymmentä vuotta, ja niinpä tämä koulutalo näyttäytyikin minulle aivan tuntemattomana sekä kooltaan, sisuksiltaan, tavoiltaan että ihmisiltään. Useimmat opettajatovereistani ovat jo kuolleet, eikä tuo ennen niin herooiselta tuntunut kokeilukoulun elämä ole enää juuri kellekään tuttu. Tutkijalle se aukenee, jos ylipäätään aukenee, kuivasti joinakin alaviitteinä vanhoissa papereissa ja dokumenteissa.

Se miten silloin muinoin elettiin, ajateltiin, toimittiin ja nähtiin on täysin vierasta nykyiselle omaa maailmaansa elävälle väelle. On käynyt kuten jonkun elokuvan loppukuvissa, joissa kamera vähitellen loittonee, ja päähenkilö etääntyy ja pienenee jatkuvasti, kunnes sulautuu näkymättömäksi ja merkityksettömäksi pikseliksi muiden pikselien joukkoon. Merkitykset vähenevät vähenemistään, jopa niitä kuvaava kielikin muuttuu, niin että moni ennen tuttu ja tavallinen puheentapa saattaa nykyisin kummastuttaa ja jopa ärsyttää ihmisiä.

Minun elämäni on nykyisin keskittynyt tulevan jäämistöni järjestämiseen. Siinä on melkein toivottomalta tuntuva työ, sillä vuosikymmenten ajan jatkunut yhä uusiin ja taas uusiin suuntiin sinkoillut tekeminen on jättänyt jälkeensä valtavan kaaoksen. Nyt sitä kaaosta on vihdoin pakko perata, järjestää, jäsennellä ja arvioida. Vaikeaa se on, kun mieli kuitenkin jatkuvasti askartelee uusien asioiden parissa, eikä uusien jälkien määrä näytä vieläkään vähenevän, olivatpa ne sitten paperin tai sähköisten tiedostojen muodossa.

Mutta järjestykseen menneen elämän merkit on asetettava, siltä varalta että joku joskus sattuisi niistä kiinnostumaan. Nuotit varmaan säilyvät eri paikoissaan, mutta on paljon muuta ja yllättävääkin. Silmään sattuu lähihyllyltä esimerkiksi laaja kortisto, jonka tein käymällä läpi Wiener Zeitungin vuosikertoja 1780- ja 90-luvuilta? Silloin ei ollut katunumeroita, vaan taloilla oli numerot kortteleittain. Kortiston avulla voi vaikka löytää Mozartin viime vuosien lähimmät kahvilat ja kapakat, samoinkuin monien ihmisten asuinpaikat. Joku saisi aineistoa romaaniinsa... Entäpä pursuava kirjasto sitten? Minne se mahtuisi? Kuka tarvitsisi eri alojen harvinaisia spesiaalikirjoja? Entäpä menneiden sukupolvien kirjepinot ja pikkuesineet?

Kaikki mennyt haihtuu ja katoaa vähitellen, se on selvää. Perspektiivi näyttää itsellenikin kasaavan menneet vuosikymmenet yhä lyhyemmiksi ja toisiinsa sekaantuviksi. Muulle maailmalle mennyt aika muuttuu yhä epäselvemmäksi ja tuntemattomammaksi, ja yhä harvemmat ovat siitä kiinnostuneita. Mutta minä istun tämän menneen ajan ja sen jälkien keskellä yhä! Siinäpä se ristiriita, joka vähitellen alkaa kalvaa mieltä. Ympärilläni on tuhansia asioita joiden eteen olen tehnyt hirmuisesti työtä. Minun jälkeeni niitä ei tosiasiassa enää ole, vain jonkun aikaa tästä materiasta tuskailevia jälkeläisiä, sitten ei mitään.

Vanitatum vanitas.



  

torstai 7. kesäkuuta 2018

Synkkä yksinpuhelu

Kuten huomataan, olen enää harvakseltaan kirjoittanut tähän blogiini. Yksi syy on tuotantoni puhtaaksikirjoitus ja kustantajalle lähetettävien oikolukujen paine, joka rasittaa huonoiksi menneitä silmiä. Mutta suurempi syy on kuitenkin yhä kasvava tuskastuminen tämän maailman henkiseen tilaan. Jos kirjoitan juttu jutulta yhä synkempiä vastalauseita ja protesteja, kuka niitä enää jaksaa lukea, ja mitä vaikutusta niillä enää olisi? Ainoa seuraus olisi junttautuminen yhä syvemmälle eristyksiin, epäkorrektisti eli täysin väärin ajattelevien hylkiöiden synkkään joukkoon.

Kaikkialla vaanivat kulttuuri- ja mielipidepoliisit, ja heidän pienimmätkin murahduksensa saavat huumaavan kaiun kaikissa medioissa. Julkiset toimijat vapisevat pelokkaina näiden murahdusten paineessa, olivatpa ne peräisin kuinka pieneltä ammattiloukkaantujien joukolta tahansa.

Nyt tiedämme esimerkiksi, että me länsimaiset ihmiset emme saa harrastaa "kulttuurista omimista", eli toisille kulttuureille ominaisia asioita, kuten musiikkia, taiteita, pukeutumista ja huvittelua. Pikkupoikien intiaanileikit on kielletty meiltä intiaanipäähineiden ohella, Tiernapojat ovat synkässä pannassa, ja esimerkiksi "valkoisen" naisen pukeutuminen kimonoon on mitä raskauttavin teko. Maailmankuulu popmuusikko sai sangollisen satikutia esittämällä reggaelta kuulostavaa musiikkia, vaikkei ollut mitenkään jamaikalaissyntyinen. Olen itse samassa veneessä, kun olen sovittanut ja esityttänyt niin juutalaislauluja kuin negrospirituaaleja (ja samalla syyllistynyt kielletyn väriä merkitsevän sanan käyttämiseen). Satujen sensuroiminen Muumista ja Pepistä alkaen on jo vakiintunutta toimintaa, ja vaarallista on myös ääneen kaivata Laku-Pekkaa, Mustaapekkaa tai neekerinpusuja.

Samaan aikaan aasialaiset ja afrikkalaiset käyttävät länsimaisia asusteita ja teknologiaa, ja esittävät länsimaista musiikkia, mutta se on tietysti aivan toinen asia.

Vanhempi, mutta yhä voimissaan porskuttava ilmiö on mielipidesensuuri. Sen voimasta saatiin juuri mainio näyte, kun jazz-juhlien toimitusjohtaja erotettiin väärien mielipiteittensä takia. Hän oli hölmöyttään mennyt vastaamaan toimittajan homokysymyksiin. Mitä tekoa tällä aiheella oli itse toimenkuvan kanssa, jäi minulle epäselväksi. (Pelkurina pudistan päältäni väärinajattelijan saastaista pölyä vakuuttamalla että itse olen erotetun henkilön kanssa hyvin eri mieltä aiheesta, mutta tiedän myös että seksistä puhuminen on ylipäänsäkin tulenpalavan vaarallista, olipa sitten mitä mieltä tahansa.)

Niin mielipidesensuurissa, kulttuurisensuurissa kuin "poliittisen korrektiuden" vaalimisessa on tietysti kysymys raa´asta vallasta. Osa niistä on suoraa tuontitavaraa Yhdysvalloista, ja kuvaa hyvin sikäläisen yhteiskunnan henkistä sekavuustilaa ja kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Mutta virkakiellot ja mielipidevalvonta ovat kyllä tuttuja aivan kotimaisistakin yhteyksistä. Tyypillisiä ne ovat olleet esimerkiksi kulttuurielämän puolella. Se oli itsenäisyyden alkuaikoina selkeästi oikeistolaisjohtoista, mutta asetelma alkoi kääntyä päälaelleen viitisen kymmentä vuotta sitten. "Kun kuulen sanan kulttuuri, poistan varmistimen pistoolistani" on jo ikivanha hokema. Aluksi se ilmeisesti viittasi kulttuurin arveltuun hienohipiäisyyteen ja naismaisuuteen, mutta tänään tuo mielle on vakaata todellisuutta monen perinteisiä arvoja kannattavan mielestä. "Ai, olet kulttuurialalla... Senkin vihervassari!"

Terve ja vakaa yhteiskunta sietää monenkaltaisia ajattelutapoja. Yksi voi kaikessa rauhassa olla sitä, toinen tätä. Jonkun ajattelutapaa voi kummeksua ja oudoksua, mutta asia jää siihen. Tämä nykyinen yhteiskunta ei ole terve. Sen suurimpina käyttövoimina toimivat julmettu ja kovaääninen "pöyristyminen" ja suorastaan ammattimainen toistenkin puolesta hampaita kirskuttava "loukkaantuminen". Uutta vuotta 1918 on ehkä turha povailla, siihen rintamalinjat ovat liian moninaiset ja sekavat. Mutta tämä maailma ei ole lähelläkään sitä missä haluan elää.

Loppukevennyksen sijasta ennustus:

Silloin tällöin tulen tokaisseeksi jotain savoa muistuttavalla kielellä. Odotan kuumeisesti, että joku ottaa savolaisten puolustamisen omaksi asiakseen, o.t.o., ja ilmoittaa minun syyllistyvän kansanryhmän pilkkaamiseen. Tässä hurskaassa toivossa odotan hetkeä, jolloin voin hyvillä mielin poistua tästä maailmasta lopullisesti.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Viihdettä ja viihdettä

Tässä ovat tämän hetken parhaimman ja sympaattisimman viihdeohjelman päähenkilöt (Pitääkö olla huolissaan)


Suhtaudun epäluuloisesti kaikkeen sellaiseen television lähettämään viihteeseen, jossa yleisö kiljuu, juontaja on tikahtua nauruun ja huutaa, ja jossa esiintyjät ovat tikahtua omaan huvittavuuteensa ja huutavat. Se kertoo, että ohjelma on tarkoitettu ääliöyleisölle, että juontaja on äärimmäisen huolestunut ohjelman huvittavuudesta ja yrittää herkeämättömällä tekonaurulla innostaa yleisöä, ja että esiintyjät tietävät kaiken tämän ja elehtivät ja huutavat jotta yleisö uskoisi heidän olevan hauskoja.

Myönnän katsoneeni Putousta kaikesta tästä huolimatta. On hyvä tietää, onko ohjelmaan sattunut jokin paremman luokan sketsihahmo. Tällä kertaa oli. Helpottaa usein keskustelemista muiden kanssa.

Uutisvuoto on jo niin huono, että hädin tuskin vilkaisen enää. Sitäpaitsi siinä on aina ärsyttänyt poliittinen yksisilmäisyys: ollaan hupaisasti ilkeitä, mutta vain sellaisille joille uskalletaan olla ilkeitä. Se merkitsee yleensä hallitusta, mutta aina perussuomalaisia, ja joka lähetyksessä onkin ollut mukana oma ontuva persu-osionsa. Sitäpaitsi Baba on alkanut huutaa sen kovemmin, mitä kehnommaksi meno on käynyt. Kuvaavaa.

Villiä korttia katsoisin penkkiurheilijana mielellään, mutta siinä on tavallista roisimman kielenkäytön ohella myös vähän liikaa yllä kerrottuja sävyjä.

Haastatteluohjelmia, joissa itse haastattelija on tähti, en mielelläni katso. Huvittaa, että tähti Harkimo on pahastunut tähti Nordmanin harkimoparodiasta. Näin tähdet kalvavat toisiaan. Ja mitä kiintoisaa itse haastattelijassa sitten on - hänenhän tulisi olla vain välikappale? Haastateltavat ovat sitä paitsi eri alojen poppareita, koska tuottajat haluavat varmistaa katsojaluvut. Ja näin nämä "haastattelut" ovatkin suurelta osalta levyjen tai kirjojen tai toisten teeveeohjelmien mainoksia.

Aikoinaan katselin mielläni Hyviä ja huonoja uutisia, kun niitä johdatteli Henkka Hyppönen. Hänellä oli joskus tapana puhua hiukan liikaa, mikä johtui usein liian keveistä raatilaisista. Tuottajat korvasivat Hyppösen Kari Ketosella, ja kevensivät raatia entisestään. Nyt siellä on vallalla itsekeskeisten ruutukuluneiden näyttelijöiden joukko, joka höpöttelee omia asioitaan ja mitäkuuluuta. Sääli. Hyppöselle tuli toinen ohjelma, Olipa kerran elämä, jossa tieteellinen pohja oli vielä selvempi kuin aikaisemmin. Hyppönen oli nähnyt monesti paljon vaivaa kokeiden järjestämiseksi - mutta kun raati oli samaa kevyttä luokkaa, en ihmettele että juontaja oli välillä turhautunut ja kävi kuumana. Nyt hänellä on menossa kolmas ohjelma Kupla. Se olisi hyvä, mutta sitä pilaavat nämä samasta tallista kaivetut ikikulut näyttelijät, joista varsinkin Hirviniemi huutaa, keskeyttää, ja yrittää pitää omaa showta yllä. Sääli. Tuottajat ovat tomppeleita, eivätkä uskalla päästää ohjelmaa liian asialliseksi. Niinpä sitten kaivetaan omista varastoista näitä kevyimpiä, poppareimpia ja eniten huutavia tyyppejä esiintyjiksi. Ja mitä helkkarin asiantuntijoita näyttelijät sitten ovat? Näissä ohjelmissa heidän roolinaan on muka esittää omaa itseään. Huonosti onnistuu, kun he kaivelevat kuluneesta pussistaan esiin kuluneimmat vitsinsä.

On kuitenkin yksi ohjelma joka on alusta pitäen pitänyt tasonsa korkealla, nimittäin kolmosen Pitääkö olla huolissaan. Siinä ei huudeta, kohkata, eikä olla tekoilkeitä eikä tekohuvittavia. Juontaja Jenni Pääskysaari on rauhallinen ja empaattinen, ja kolme kirjailijaa Kari Hotakaisen johdolla ovat valmistautuneet kunnolla. Varsinkin Hotakaisen totinen luenta papereistaan kohoaa välillä absurdeihin yläilmoihin, ja Nousiainen ja Kyrö onnistuvat silloin tällöin samaan. Suosittelen tätä ohjelmaa, jonka neljä viimeistä jaksoa tulevat vielä tiistaisin kello kahdeksalta. Ohjelman vanhempia jaksoja kannattaa katsella CMorelta tai Katsomosta. Oikein tosissaan pitää suositella!






tiistai 10. huhtikuuta 2018

Kaksi prosenttia tuotannosta aivan erinomaista: Tegengren ei runoillut turhaan!

Olen useasti kirjoittanut pohjalaisen ruotsinkielisen runoilijan Jacob Tegengrenin (1875 Vasa - 1956 Vörå) teksteistä. Tämä on ehkä viimeinen juttuni Tegengrenistä. Olen näet käynyt läpi hänen runotuotantonsa kokonaan, 16 kokoelmaa, reippaasti 700 runoa vuosilta 1900-1946, ja saanut hänen tuotannostaan nyt jonkinlaisen kokonaiskuvan.

Tegengren oli ennen muuta luonnonrunoilija. Hyvinkin 95% runoista käsittelee luonnon ilmiöitä. Jokainen vuodenaika, kuukausi, vuorokaudenaika on saanut kuvauksensa, useimmiten monia. Eräs yleisimmistä runon alkusanoista onkin "nu" - "nu blommar ängen...", "nu sjunker solen..." Vanha perinne oli, että luonnonkuvaus oli vain johdantona oman sieluntilan kuvaukselle. Tegengren oli kirjoittajana konservatiivi, mutta silti tuo suora sieluntilaan peilaaminen jää vähemmistöön runoista. Toki hohtavan kesäpäivän kuvaus sinänsä voi olla myös autuaan sieluntilan kuvaus, samoin pimeän talvipäivän masentavuus voi kummuta omasta huonosta olosta.

Konservatiivina Tegengren pitäytyi lähes kokonaan rytmissä ja loppusoinnuissa. Muutama loppusoinnutonkin runo hänellä on, mutta pysyvä rytmitys pitää tekstin koossa. Modernismin vaikutteita häneltä ei löydä. Jossain vaiheessa Tegengren oli myös viehtynyt monisivuisten proosarunojen kirjoittamiseen, mutta ne ovat yleensä varsin rasittavia lukea. Syy on vanhakantainen käsitys runoilemisesta ylipäänsä.

Runollisuuden katsottiin ennenaikaan nimenomaisesti kasvavan attribuuteista, ei niinkään substantiiveista tai verbeistä. Melkein jokaiseen substantiiviin liittyi yksi tai useampi (adjektiivi)attribuutti. Siitä seurasi pahimmillaan melkoista ähkyä, jonka hyvä modernisti olisi voinut kiertää vaikkapa hajauttamalla sanayhdistelmät, tai muuttamalla attribuutit pääsanoiksi. Mutta parhaimmillaan Tegengren vyöryttää luonnehdintojaan komeasti, kuten äskettäin suorasanaisesti suomentamassani runossa Morgon på havet (1913):

...
Jag tackar Gud för att det finns ensamhet i världen:
havets hugsvalande, stärkande, storvulna,
tigande ensamhet.

Tämä runo on myös eräs niistä, joissa Tegengren on vapautunut määrämittaisten säkeitten ja loppusointujen kahleista. Hän ei ollut mikään loppusointuvirtuoosi, ja pakkoloppusoinnut vievät runokuvia joskus vähän epämääräisiksi, samoinkuin joskus jopa mestarirunoilija Topeliuksellakin.

Joskus Tegengrenin muusta runoudesta imemät vaikutteet tuntuvat jotenkin päälleliimatuilta. Näin käy esimerkiksi silloin kun hän kuvaa itseään Laulajaksi, tai runojaan Lauluiksi. Eräänlaista katkeruutta välähtelee juuri tällaisissa yhteyksissä. Häntä ei ehkä ole "ymmärretty" runoilijana, hän on ehkä "jäänyt sivuraiteille". En tunne Tegengrenin elämää tarpeeksi, mutta voihan se ollakin niin, että "maakuntarunoilijaa" ei paremmissa piireissä noteerattu kovin korkealle. Mitä ihmissuhteitten heijastumiin tulee, löysin vain yhden suoranaisen ja aktiivisen lemmenrunon (Din hand, 1914, aika huono suomennokseni tässä). Muuten tämänsuuntaiset muistumat ovat lähinnä katkeran alistuneita, kun aika on armotta karannut muistojen ohi. Tuo yllä mainittu yksinäisyys näyttää olevan koko Tegengrenin runotuotannon takana.

Runsaan 700 runon massasta jäi haaviini sellaiset 10-15 omasta mielestäni muita parempaa runoa, sellaista jossa perusidea ja sen toteutus ovat mitä korkeinta tasoa. Se olisi sellaista kahden prosentin luokkaa koko tuotannosta, ja herättäisi kyllä ansaitsemansa huomion jossain antologiassa. Kun silmiini ei sattunut yhtään huonoa tai avutonta tekstiä, voin vakuuttaa tälle yksinäiselle ja osin unohdetulle runoilijan sielulle, että työ kyllä kannatti. Pysyvä jälki jäi.

Lopuksi eräs Tegengrenin vahvimmista uskonnollisista runoista, Vår Gud är höga vinternätters Gud kokoelmasta Sånger och hymner, 1919:

Vi blev du, Gud, oss barn av frostig nord
den stränge Gud, som vi med bävan nalkas,
den Gud, som dagens hårda gissel svingar
och oss med klangen av sin vredes röst
på knä i skräck och syndaångest tvingar?
Var är den Gud, vars ömhet kunde lösa
den frusna glädjen i vårt sjuka bröst
och bjuda oss ur friska källor ösa
den hälsodryck, vår längtan eftertrår,
- den Gud, vars namn är sol och evig vår,
den milde Gud, inför vars milda ögon
det sorgsna hjärtats feberflamma svalkas,
och nyfött hopp får hymnens starka vingar?

Han finns ej här. Hans rike fjärran är.
Vi äro barn av ruelse och ånger, 
av hemsjukt ve och bitter själanöd,
och aldrig slår vid starka jubelsånger
i blomning ut vårt hjärtas gömda glöd.
Vår Gud är höga vinternätters Gud.
I stelnad ro ur döda rymders blånad,
där norrskensflamman vass och isblek slår,
hans stjärneögon möta stränga, frusna
vår solskenshunger och vår ömhetstrånad.
Han fjärran är, så fjärran som den vår,
som över vita vidder sent skall ljusna.



lauantai 17. helmikuuta 2018

Kaisa





































Kaikesta huolimatta:
En muista ihailleeni ketään muuta urheilijaa niin paljon kuin tätä naista.
Vaikka olympiamitalia ei tullutkaan, hänen uransa on huiman hieno, ja hänen esiintymisensä aina kunnioituksen arvoinen.

Lisäys:
Per aspera ad astra. Tuskien kautta voittoon. Kaisan kaikkien ihmesuoritusten joukossa tämä viimeisin taisi olla hurjin ja dramaattisin. Hirmuinen tahdonvoima saa ihmeitä aikaan.


perjantai 9. helmikuuta 2018

Aamunkoitto merellä

Jacob Tegengrenin runon Morgon på havet mukaan




Olen merellä, yksin. Sinisenä hohtaa alkava aamu. Hiljaisuuden keskellä voi vain aavistaa elämän ensimmäiset heräilevät suonensykkeet, henkäyksinä jotka vielä eivät ole muuttuneet tuuleksi, hohtona joka ei vielä ole kirkastunut päiväksi. Meri on sininen, ja sininen on taivas, kuin toisiaan syleillen ne sulautuvat yhteen. Yksikään lokinsiipi ei vielä leikkaa sinisyyttä ympärilläni.

Harrasta odotusta, hiljaisuutta, niinkuin maan ensimmäisenä päivänä, kun elämä hehkui pinnan alla ja odotti, odotti sitä Luojan vapauttavaa sanaa joka päästi sen ilmoille, kukkimaan, riemuitsemaan ja laulamaan.

Ja yksinäisyys, se on valtava! 

Kiitos, Jumala, että loit tähän maailmaan myös yksinäisyyden, meren lohduttavan, vahvistavan, mahtavan ja vaikenevan yksinäisyyden!



Jacob Tegengren: Morgon på havet (Ny vår, 1913)

tiistai 6. helmikuuta 2018

Linnunlevonlampi

Kylän itäpuolella kohosi kaksi kallioista mäkeä, ja niiden välissä oli kapea lehtolaakso. Lehdon keskellä päilyi tummavetinen lampi, jonne auringon valo harvoin osui. Lampi oli varsin mitätön, eikä sillä edes ollut yleisemmin käypää nimeä.

Lammen lähellä liikkui poika, huolellisesti varoen astumasta rannan petollisiin soistuneisiin silmäkkeisiin. Hän oli lopettelemassa ansapolun kiertoa, ja oikaisi nyt selkänsä hiukan levähtääkseen. Ilta oli jo hämärtymässä, päivän tuuli tyyntynyt, taivaan sini saanut oranssinpunaista häivää poutapilvien jäännösten keskelle.

Silloin poika näki suuren valkoisen linnun liitävän kohti lampea. Se teki laajan kaarroksen, ja laskeutui sitten lammen tummaan veteen. Linnun valkeus tuntui vain korostuvan lammen hämärässä. Vähän aikaa se lipui lammessa, veden pintaa lähes rikkomatta, kosketteli nokallaan höyhenpintaansa, mutta alotti äkkiä nousukiidon. Hetkessä lintu oli kohonnut korkeuksiin, ja kadonnut näkyvistä.

Oli aivan hiljaista. Poika jatkoi matkaansa, ja oli kohta vähäisen saaliinsa kanssa kotituvassa. Hän kertoi talonväelle linnusta lammella, jota  hän sittemmin aina kutsui Linnunlevonlammeksi. Tuo nimi jäikin pitkiksi ajoiksi lammen nimeksi, mutta useimmiten se lintu unohtui nimestä pois.

Kun sitten kauan kauan tämän jälkeen seudulle ilmestyi maanmittareita ja kartanpiirtäjiä, nämä kysyivät kyläläisiltä tuon pikku lammenkin nimeä. Joku muisti nimeksi Levonlammen, ja tuo nimi jäikin kaikkiin siitä lähtien piirrettyihin karttoihin.

Kun sitten aikanaan kirjoitettiin paikallinen pitäjänhistoria, tutkijat arvelivat lammen nimen johtuvan vanhasta levähdyspaikasta matkalla jonnekin. Jotkut mutisivat, että levähdyspaikka näin lähellä kylää on mieletön, ja että lammen kautta ei tiedetä kulkeneen edes ansapolkua, saati varsinaista kulkureittiä.

Pitäjässä pitkään toiminut ja historiasta hurmaantunut opettaja järjesti aiheesta seminaarin, jossa tarjoiltiin uusia ratkaisuja Levonlammen ongelmaan. Oli löytynyt sukunimiä kuten Levo, Levon ja Levonius, mutta tämän nimisiä ei seudun väestö-luetteloista löytynyt. Joku oli jäljittänyt muinaisbalttilaisen sanan, jossa tosin ei ollut yhtään yhteistä kirjainta ”levon” kanssa, mutta josta joidenkin - tosin kiistanalaisten - äännesiirtymälakien mukaan olisi tullut muoto leuos. Alkuperäinen sana oli merkinnyt jonkinlaista painimista.

Paikalla olleet asiantuntijat olivat ihastuneita teoriasta, jota täydennettiin sittemmin arviolla, että kylän muinaisuudessa oli järjestetty vanhan (mutta sittemmin jäljettömiin kadonneen) uskonnon mukaisia painiotteluita lammen upottavalla rannalla, otteluita jotka epäilemättä olivat päättyneet ainakin toisen ottelijan kuolemaan.

Uusi teoria julkaistiin paikallislehdessä vakuuttavin sanankääntein, minkä seurauksena kyläläiset alkoivat vältellä koko lampea. Sieltähän arvatenkin ties milloin saattaisi pulpahdella pintaan etovia muinaisruumiita.


Lammelle laskeutui aikojen kuluessa useitakin valkeita lintuja levähtämään, iltapilvien punertuessa ja varjojen venyessä. Mutta kukaan ei niitä ollut näkemässä, eikä niillä sen vuoksi ollut mitään merkitystä edes paikallishistorialle.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Nuoruusaikojen hassuimpia huvituksia

Pysytäänpä vielä tuossa lapsenomaisessa huumorintajussa. Minua naurattaa yhä melkoinen määrä juttuja jotka naurattivat silloin muinoin, ehkä siinä 70 vuotta sitten.

Tom Tuoli
Tom Dooleylle tai Dulalle (1845-68) kävi vähän huonosti, mutta eipä se suomalainen väännösversiokaan ihan kivuton ollut: "Hirtetty on Tom Tuoli, venyy mut katkee ei...". Tämän laulun teki tunnetuksi Kingston Trio 50-luvun puolivälin jälkeen, joten olen ollut aikuinen tämän Tuoli-version kuullessani. Mutta minulla on epämääräinen mielikuva että tuo väännös olisi lähtenyt liikkeelle jostain radiohupailusta. Tietääkö joku?
Muuten, mihin tuo mainio sana "hupailu" on kadonnut? Se jonka viimeisiä mestareita oli Aune Ala-Tuuhonen. Tein minäkin hänelle erinäisiä hupijuttuja, ja minun lisäkseni myös muuan Urho Ylä-Kaljunen tiettävästi arvosti häntä. Aunella oli iso nauhakakku jota hän kutsui "Kari Rydmanin muistonauhaksi"... Nyt minulla sattuu olemaan Aunen muistonauha... Hupaisaa ikuisuutta, Aune!

Telex Tekomunat Teidänkin Tenaville!
Sodan jälkeen vei Suomen muoviaikaan Telex-niminen firma, joka valmisti huonosta muovista helposti särkyviä ja epämääräisen näköisiä leluja ja krääsää. Koululaisten parissa mainoslause "Telex Teidänkin Tenaville" muuttui nopeasti mm. otsikon kaltaiseen muotoon. Jotkut lisäsivät siihen vaikkapa "... ja varttuneemmille Warre". Olisipa hauska tietää tuon Telexin historiasta jotain. Ainakin nimi sittemmin alkoi tarkoittaa aivan muuta. Olivatko Telexin Tekomunat halvempia kuin muut lelut? Halpoina niitä kyllä pidettiin sanan toisessa merkityksessä.

Katkeaa, muttei liimatusta kohdasta
Lukko-liimaa mainostettiin hauskalla kuvalla. Siinä oli paksu liimattu kohta, ja elefantti astui hirren päälle. Hirsi todella murtui, mutta ei siitä liimatusta kohdasta. Olisipa hauska löytää tuokin mainos taas. - Kerronpa tarinan, johon tuo mainoslause loistavasti sopii. Pikkupoikana olin yöretkellä kahden muun täysihoitolan pojan kanssa. Rakensimme läheiseen kallioniemeen kuusenhavuista majan, koottiin kallionkoloon nuotio, ja ongittiin pari ahventa jotka käristettiin siinä nuotiossa. Aamulla lähdettiin tyytyväisinä kohti täysihoitolaa. Yhdelle pojista tuli kumminkin kakkahätä, ja hän kyykistyi kalliolle. Me kaksi muuta näimme hänet kauniina siluettina  kirkasta kesätaivasta vasten. Seurasimme toimitusta, kunnes tapahtui pienenpieni muutos tuotoksessa. Me katsoimme toisiamme ja totesimme yhteen ääneen: "Katkeaa, mutta ei liimatusta kohdasta!". (Tämä on virstanpylväs vanhan bloggerin uralla: ensimmäisen kerran vajosin kakkajuttujen tasolle).

Silvo Sokan raketti
Nuorimies Silvo Sokka karkasi koroaan, ja keksi hämäykseksi tarinan rakettilennostaan. Niin kummallista kuin olikin, aiheesta kehkeytyi melkoinen mediasirkus, ja monet pitivät tarinaa aluksi jopa totena. Avaruusalus Silverstaria etsittiin innokkaasti Suonteen järvestä. Me helsinkiläispojat emme olleet yhtä herkkäuskoisia, mutta kun Helsingin Sanomatkin oli julkaissut kuvan raketista, me pojat panimme paremmaksi. Piirroslehtiöiden sivut täyttyivät toinen toistaan mielikuvituksellisemmista kaikenlaisin lisälaittein varustetuista avaruusaluksista. Aiheesta syntyi jopa innovatiivista kilpailua. Tuskin noita piirustuksia on jäänyt talteen, mutta olisi kuitenkin kiintoisaa analysoida miten poikien mielikuvitus laukkasi noina esiavaruudellisina aikoina.

Käsiol, Tassulette ja Pesetti Saipporelli
Jo mainittu Telex edusti siyä sodanjälkeisen ajan muotisuuntausta, että liikenimen arvoa voitiin nostaa lisäämällä siihen X-kirjaimen, tai ainakin naamioimalla se ulkomaalaiseksi. Se temppu on tepsinyt aina Pietari Hannikaisen Silmänkääntäjät-näytelmän ajoista asti. Muistelen että sodan jälkeen yritettiin myydä Käsiol-nimistä ihovoidetta. Vai oliko se Tassulette? Onko tietoa näistä ih,eaineista? Ja saippuahiutaleista joiden nimi oli Pesetti Saipporelli, italialaisittain äännettynä?

tiistai 9. tammikuuta 2018

Väärin kuultu kansallislaulu



Minun lapsen tasolle jäänyttä huumorintajuani kutittaa yhä muuan kymmenen vuoden takainen YouTube-parodia. Siinä kuunnellaan erään valtion kansallishymniä ruotsalaisin korvin, ja kuvitetaan vielä hauskasti mitä "ruotsinkielinen" teksti tuntuu surrealistisesti sanovan. Näin se "ruotsinkielinen" teksti menee:

Säg åt Swerki skelögd, de' är så det ska vara.
Säg till han ett Heidi är lik parabol.
Hans far slår jämt sossar - det var en av båda;
en helgrimmad måsskit, sa Elsies major.
Stackars negerslav! Hans kön ska vårta ge.
Vårtsvin ska vråla när jag slipat klart!
Halvfina hägringar.... Siv sa "fan ångrar jag"!
Hasch fanns i spruta, polis sprang i lag.

Säg "strålfisk" till alla, han sa: "Testa på det!"
Regering. En viking. Hans fot sa: "saliv!"
Han kramas, ja jävlar, och fånga Nairobi.
Han trodde han valde, men han skramla in.
Stackars negerslav! Hans kön ska vårta ge.
Vårtsvin ska vråla när jag slipat klart!
Halvfina hägringar.... Siv sa "fan ångrar jag"!
Hasch fanns i spruta, polis sprang i lag.

Han levde med Swerki, de leka poliser.
En geting, en bondtjej: en man tjej ska bli.
I Rasta-mors mage finns salt á la cheesecake.
En bror med sin granne ska hälsa en bil.
Stackars negerslav! Hans kön ska vårta ge.
Vårtsvin ska vråla när jag slipat klart!
Halvfina hägringar.... Siv sa "fan ångrar jag"!
Hasch fanns i spruta, polis sprang i mål!

Sattuisiko joku lukijoista arvaamaan minkä maan laulusta on kysymys? Liitän linkin tuohon videoon jonkun päivän kuluttua.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Vanhoja kuvia höyrylaivoista: Södern ja Ariadne

Isoisäni Walter Rydman oli innokas purjehtija, mistä seurasi että hänen valtavassa negatiivijäämistössään on kosolti myös saaristo- ja merikuvia. Hän ja hänen perheensä matkaili myös laivoilla, niin järvireiteillä kuin merelläkin. Seuraavat kuvat ovat näiltä retkiltä. En osaa sanoa ovatko ne purjeveneestä vai laivasta kuvattuja; en ole lukenut kuvauksia Walterin purjehdusretkistä hänen nuoruutensa ajoilta, mutta minun aikanani saatettiin kuitenkin ulottaa retkiä ainakin Söderskärin majakan tienoille Porvoon ulkosaaristossa. Länteenkin Walter on toki voinut purjehtia ainakin Hangon tienoille asti.

Ensimmäisen kuvan paikkaa en osaa tunnistaa (osaisiko joku lukijoista?), mutta laiva on kuitenkin s/s Södern, tuolloin rekisteröitynä Loviisaan. Kuvan on ottanut joku Walterin perheestä.



Sivustolla http://www.turkusteamers.com/rannikkoliikenne/sodern/laiva.html kerrotaan Södernistä perustiedot. Laiva rakennettiin Rosenlewilla Porissa vuonna 1887. Alkuvuosikymmeninä se liikennöi Turun ja Porin, sittemmin myös Vaasan väliä. Talviteloillepantaessa 1906 se ehti osittain upotakin Turun Chrichtonin laiturissa, mutta kunnostettiin jälleen, eihän laiva ollut kahtakymmentäkään vuotta vanha. Vunna 1914 Sädern alkoi liikennöidä Turun - Heösongin - Viipurin linjalla. Venäläiset pakko-otattivat laivan vuonna 1915, ja se saatiin takaisin kaksi vuotta myöhemmin surkeassa kunnossa.

Vuodesta 1918 Södern jatkoi Turun ja Viipurin väliä matkaamista, mutta siirtyi sitten loviisalaiselle varustamolle, joka pudotti Turun linjalta pois. Yllä oleva kuva on kuvattu luullakseni 20-luvun loppupuolella. Linja lakkautettiin 1932, kun Helsingistä pääsi junalla paljon nopeammin Viipuriin. Ja vihdoin vuonna 1936 laiva romutettiin Helsingissä 49 vuoden ikäisenä.

Tällä sivulla on mainio kuva Södernistä, otettu viimeistään 1917, sillä se kulkee vielä keisarikunnan lipun alla.

Seuraavat kaksi kuvaa on otettu aikansa ehkäpä kuuluisimmasta matkustajalaivasta. FÅA:n Ariadne vei matkailijoita ulkomaille, aina Tukholmaan asti. Ensimmäisen kuvausvuotta en tiedä, 20-luvulta kuitenkin:


Mutta tästä kuvasta on jäänyt dokumentti kuva-albumiin. Sen on ottanut 13-vuotias tuleva isäni vuonna 1920.


Sivulla http://www.turkusteamers.com/ulkomaanliikenne/ariadne/laiva.html on tietoja ja kuvia Ariadnesta. Se rakennettiin FÅA:n tilauksesta Göteborgissa 1914. Samana kesänä se jo liikennöi Helsingin, Tallinnan ja Stettinin väliä - Stettinhän kuului tuolloin vielä Saksaan. Mutta jo elokuussa venäläiset kaappasivat sen sairaalalaivaksi Helsinkiin, olighan laivassa vuodepaikkoja peräti 265 maykustajalle. Saksalaisten vapautettua Helsingin Ariadne palasi takaisin Höyrylaiva-osakeyhtiölle.

Toukokuussa 1919 laiva oli korjattu, ja se alkoi liikennöidä Helsingin ja Tukholman, Helsingin ja Hullin ja Helsingin ja Stettinin linjoilla. Pariisin olympialaisten menestyksekäs suomalaisjoukko saapui Helsinkiin tietysti Ariadnella 18.7.1924. Tämä kuva on Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista - toistaiseksi en ole löytänyt Walterin perheen kuvista tällaista, vaikka oletettavasti joku perheestä oli paikan päälläkin.


Sodan sytyttyä arvokas laiva vietiin turvaan ensin Uuteenkaupunkiin ja sitten Tukholmaan. Saksalaiset vuokrasivat Ariadnen, ja siitä tuli jälleen sairaalalaiva. Suomalaislapsia se kuljetti Ruotsiin turvaan, ja lopuksi se toimi suomalaisena sairaalalaivana. Sitten tulivatkin taas venäläiset, jotka halusivat Ariadnen "sotakorvauksena". Kas kummaa, luovutusmatkalla se ajoikin Enskerin matalikolla karille. Laiva pelastui siis, ja vietiin Hietalahden telakalle, jossa sille tehtiinkin valtavat uudistustyöt. Sitä pidennettiin yli kuudella metrillä, sitä jäävahvistettiin, ja savupiippukin lyheni reippaasti. 1949 Ariadne aloitti 18 vuoden pituisen kautensa Helsingin ja Kööpenhaminan välillä. Sitten matkat lyhenivät, -67 matkattiin Helsingistä Tallinnaan, seuraavana vuonna Turusta Tukholmaan, mutta sitten alkoikin jo isojen autolauttojan aika. Vimmatuista pyynnöistä huolimatta Ariadnesta ei tullut museolaivaa, vaan se romutettiin Helsingissä 1969 55 vuoden ikäisenä.

Rippeitä Ariadnen sisustuksesta säilytetään Merimuseon tiloissa Kotkassa. (Edit: Ariadnen ravintolasalin "kapteenin pöytä" on yksityisessä omistuksessa Sääksmäen Huittulassa; tiedon antoi Ari Sirén).













torstai 4. tammikuuta 2018

Katoava kotitalo ja sen idylli

Niinkuin minä asun ruumiissani, ruumiini (ja minä) asuu talossa. Ei ihme, että klassinen unienselitys tulkitsee talon ruumiin symboliksi. Ruumis vanhenee ja kuluu siinä missä talokin, ja se kuolee lopulta siinä missä talokin kuolee, poltetaan tai puretaan.
Asuin perheeni kanssa vuodesta -78 vanhassa, aika huonokuntoisessa omakotitalossa Töyräänkadulla Valkeakoskella peräti 20 vuotta. Se oli rakennettu vuonna -50 aika heppoisista aineksista. Betonivalukin oli melko surkeaa niin kellarin pohjassa kuin välikatossakin. Entisen suon, Surmakorven pohjavesi oli aivan lähellä kellarin lattiassa olevia reikiä. Joitakin korjauksia taloon yritettiin tehdä, mutta perheen hajottua oli suoranainen helpotus muuttaa nykyaikaiseen rivitaloon Sääksmäen kirkolla. Tänä vuonna tulee muuten samat 20 vuotta täyteen yksinäisenä maalaisukkona.
Mutta tuo vanha huono talo lumoavan kauniissa teatteripuistoon liittyvässä miljöössä pulpahtelee yllättävän tiiviisti esiin unissa. Jopa pari kertaa kuussa saatan olla siellä, milloin tuskailemassa että talossa on vielä jäöjellä paljon kirjojani ja muita tavaroita, milloin takaisin muuttaneena puoliraunioituneeseen vanhaan kotiini. Viime yönä olin taas paluumuuttajana vähien tavaroiden kanssa sen yläkerrassa, alakertaan oli muuttamassa vanhan naapuriperheen jälkeläinen. Rahat olivat vähissä, ja asumisenkin piti olla hyvin väliaikaista. Alakertaan tulikin aivan ventovierasta porukkaa, ja tunnelma oli ankea kuten melkein aina näissä unissa.
Entinen taloni ja ainakin neljä naapuritaloa ovat olleet jo vuosia tyhjillään. Ikkunat on särjetty ja kasvillisuus valtaamassa itse rakenteitakin. Alue on nyt ympäröity lippusiimoilla, ja lopullinen tuho alkanee aivan kohta, alkukeväästä. Paikalle nousee kerrostaloja. Idylli katoaa lopullisesti.
Tässä kuvia viime heinäkuulta.

Tässä oli kerran katukäytävä, jota talvisin kolasin kiroillen auran heittämästä lumesta.

Tässä seisoi aikoinaan kuplafolkkarini runsaassa tilassa.

Yläkerrankin ikkunat on särjetty, ja joku puu on löytänyt niistä mainion kasvupaikankin.

Pihalle johtaa enää lasin peittämä polku.
Vanha mattoteline on vääntynyt, ja leikkimökki kadonnut.


Puut ovat vallanneet pihan, puut joita en pikkurisuina enää ehtinyt poistaa.

Tämän puun, siperianvaahteran muistaakseni, olin itse istuttanut, vähän väärään paikkaan kylläkin.

Orapihlaja-aita on jo tukkinut naapuritalonkin sisäänkäynnin.