Tegengren oli ennen muuta luonnonrunoilija. Hyvinkin 95% runoista käsittelee luonnon ilmiöitä. Jokainen vuodenaika, kuukausi, vuorokaudenaika on saanut kuvauksensa, useimmiten monia. Eräs yleisimmistä runon alkusanoista onkin "nu" - "nu blommar ängen...", "nu sjunker solen..." Vanha perinne oli, että luonnonkuvaus oli vain johdantona oman sieluntilan kuvaukselle. Tegengren oli kirjoittajana konservatiivi, mutta silti tuo suora sieluntilaan peilaaminen jää vähemmistöön runoista. Toki hohtavan kesäpäivän kuvaus sinänsä voi olla myös autuaan sieluntilan kuvaus, samoin pimeän talvipäivän masentavuus voi kummuta omasta huonosta olosta.
Konservatiivina Tegengren pitäytyi lähes kokonaan rytmissä ja loppusoinnuissa. Muutama loppusoinnutonkin runo hänellä on, mutta pysyvä rytmitys pitää tekstin koossa. Modernismin vaikutteita häneltä ei löydä. Jossain vaiheessa Tegengren oli myös viehtynyt monisivuisten proosarunojen kirjoittamiseen, mutta ne ovat yleensä varsin rasittavia lukea. Syy on vanhakantainen käsitys runoilemisesta ylipäänsä.
Runollisuuden katsottiin ennenaikaan nimenomaisesti kasvavan attribuuteista, ei niinkään substantiiveista tai verbeistä. Melkein jokaiseen substantiiviin liittyi yksi tai useampi (adjektiivi)attribuutti. Siitä seurasi pahimmillaan melkoista ähkyä, jonka hyvä modernisti olisi voinut kiertää vaikkapa hajauttamalla sanayhdistelmät, tai muuttamalla attribuutit pääsanoiksi. Mutta parhaimmillaan Tegengren vyöryttää luonnehdintojaan komeasti, kuten äskettäin suorasanaisesti suomentamassani runossa Morgon på havet (1913):
...
Jag tackar Gud för att det finns ensamhet i världen:
havets hugsvalande, stärkande, storvulna,
tigande ensamhet.
Tämä runo on myös eräs niistä, joissa Tegengren on vapautunut määrämittaisten säkeitten ja loppusointujen kahleista. Hän ei ollut mikään loppusointuvirtuoosi, ja pakkoloppusoinnut vievät runokuvia joskus vähän epämääräisiksi, samoinkuin joskus jopa mestarirunoilija Topeliuksellakin.
Joskus Tegengrenin muusta runoudesta imemät vaikutteet tuntuvat jotenkin päälleliimatuilta. Näin käy esimerkiksi silloin kun hän kuvaa itseään Laulajaksi, tai runojaan Lauluiksi. Eräänlaista katkeruutta välähtelee juuri tällaisissa yhteyksissä. Häntä ei ehkä ole "ymmärretty" runoilijana, hän on ehkä "jäänyt sivuraiteille". En tunne Tegengrenin elämää tarpeeksi, mutta voihan se ollakin niin, että "maakuntarunoilijaa" ei paremmissa piireissä noteerattu kovin korkealle. Mitä ihmissuhteitten heijastumiin tulee, löysin vain yhden suoranaisen ja aktiivisen lemmenrunon (Din hand, 1914, aika huono suomennokseni tässä). Muuten tämänsuuntaiset muistumat ovat lähinnä katkeran alistuneita, kun aika on armotta karannut muistojen ohi. Tuo yllä mainittu yksinäisyys näyttää olevan koko Tegengrenin runotuotannon takana.
Runsaan 700 runon massasta jäi haaviini sellaiset 10-15 omasta mielestäni muita parempaa runoa, sellaista jossa perusidea ja sen toteutus ovat mitä korkeinta tasoa. Se olisi sellaista kahden prosentin luokkaa koko tuotannosta, ja herättäisi kyllä ansaitsemansa huomion jossain antologiassa. Kun silmiini ei sattunut yhtään huonoa tai avutonta tekstiä, voin vakuuttaa tälle yksinäiselle ja osin unohdetulle runoilijan sielulle, että työ kyllä kannatti. Pysyvä jälki jäi.
Lopuksi eräs Tegengrenin vahvimmista uskonnollisista runoista, Vår Gud är höga vinternätters Gud kokoelmasta Sånger och hymner, 1919:
Vi blev du, Gud, oss barn av frostig nord
den stränge Gud, som vi med bävan nalkas,
den Gud, som dagens hårda gissel svingar
och oss med klangen av sin vredes röst
på knä i skräck och syndaångest tvingar?
Var är den Gud, vars ömhet kunde lösa
den frusna glädjen i vårt sjuka bröst
och bjuda oss ur friska källor ösa
den hälsodryck, vår längtan eftertrår,
- den Gud, vars namn är sol och evig vår,
den milde Gud, inför vars milda ögon
det sorgsna hjärtats feberflamma svalkas,
och nyfött hopp får hymnens starka vingar?
Han finns ej här. Hans rike fjärran är.
Vi äro barn av ruelse och ånger,
av hemsjukt ve och bitter själanöd,
och aldrig slår vid starka jubelsånger
i blomning ut vårt hjärtas gömda glöd.
Vår Gud är höga vinternätters Gud.
I stelnad ro ur döda rymders blånad,
där norrskensflamman vass och isblek slår,
hans stjärneögon möta stränga, frusna
vår solskenshunger och vår ömhetstrånad.
Han fjärran är, så fjärran som den vår,
som över vita vidder sent skall ljusna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti