lauantai 31. joulukuuta 2011

Vanhan kullan laulu kuuluu uuden kullan uneen

Kansanlaulujen kohdalla tuli vuoroon Jurvasta muistiin kirjoitettu "Metsän korvess kulkeissani kirjoittelin lumeen". Sen jälkimmäinen säepari on tuossa otsikossa, ja se on surrealismillaan ja kerrassaan hienolla vokaalisoinnutuksellaan kiehtonut minua vuosikymmenet. Säkeet voi tietysti ymmärtää kahdella tapaa. Joko se uusi kulta näkee (painajaisen kaltaista?) unta kertojan vanhasta kullasta, tai kertoja näkee unta uudesta kullasta, mutta kuulee samalla vanhan kullan laulua. Jälkimmäinen tulkinta saattaa olla oikeampi, mutta edelleenkin olen sitä mieltä että liiallinen tulkinta on turhaa.

Vanhaa kultaa muisteleva kertomus pysyy perinteisen rekilaulutekniikan avulla kauttaaltaan unenomaisena. Seuraavat neljä säkeistöä olen koonnut kansanrunokokoelmien pohjalta, ja ne ovat eri puolelta Suomea. Otanpa ensin pari säkeistöä, joissa kerrotaan uuden kullan sormuksesta.

Marmorikivest on lattia ja peilin lasista ovi.
Eikä se uuden kullan sormus sormeheni sovi.


Sormus symboloi tietysti koko rakkaussuhdetta, ja jotain vikaa siinä onkin, kun ei se sormeen sovi. Mutta mitä symboloi tuo muistuma hienosta yläluokan sisustuksesta? Outoa ja vierasta ympäristöä? Uni (ja rekilaulu) yhdistää monia näennäisesti yhteensopimattomia aihelmia, mutta kuten Lönnrot jo Kantelettaren esipuheessa oivaltaen sanoi, niillä kuitenkin on jokin kaukaisempi yhteys.

Uuden kullan kultasormus kieri pöydälleni.
Vanhan kullan kaunis laulu muistui mieleheni.


Edelleen säkeet yhdistyvät unenomaisesti. Uuden kullan antama sormus on liian suuri, ja irtoaa sormesta pöydälle. Vanha kulta on mielessä abstraktimmin, kauniin laulunsa kautta.

Järven rantaa kulkeissani näin minä pienen kiven.
Siihen minä kirjoitin sen vanhan kullan nimen.


Nimen kirjoittaminen johonkin, vaikka pieneen kiveenkin, on ollut vahvasti symbolinen, elleipä jotenkin myyttinenkin tai peräti taianomainen teko. Voisiko tuon pikkukiven avulla loihtia suhteen uusiksi?

Eikä ne haavan lehdet lakkaa tuulella huiskumasta.
Eikä lakkaa vanha kulta mieleen muistumasta.


Haavan lehdillä on kaikkialla ollut erikoisasema runollisessa ja vertauskuvallisessa ilmaisussa. Ne vapisevat ja värähtelevät aivan kuten puun latinainen lajinimi Populus tremula (Värisevä poppeli) kertoo. Tämä kuva vahvistaa viimeistä säeparia, joka yksinkertaisesti toteaa mistä on kysymys.

Koska yksinkertainen (mutta mielestäni kovin hyvä ja iholle käyvä) sovitukseni on dissonoivista soinnuistaan huolimatta varsin helppo harjoitella, liitän sen tähän loppuun. Vapaasti käytettävissä, olkaa hyvä!

tiistai 27. joulukuuta 2011

Kuskin joulumietteitä kuraisella moottoritiellä

Ajelin tässä aatoksi Helsinkiin. Yritin ylläpitää satasen alueella sellaista soveliasta ylinopeutta kuin (sanokaamme) 103 km/t. Hämeen seudulla tuli taakse autoja jotka arvelivat kyllä voivansa ajaa sataaneljääkin, ja lähtivät siis ohittamaan minua. Mikäli erotin kuskin, hän oli vähintään joka toisessa tapauksessa nainen. Niinpä ohittaja sitten hivuttautui märälle ohituskaistalle, ja päästyään vihdoin rinnalle ja vähän ohikin alkoi ruiskia tuulilasiini sitkeää kuraa. Minun oli pudotettava nopeutta lähelle yhdeksääkymppiä, jotta ohittaja (joka tietysti heti palasi eteeni) vähän loittonisi minusta. Sen seurauksena toinen takana ajava, joka oli aiemmin tyytynyt tuohon sadankolmen ylinopeaan vauhtiin, alkoi tietysti myös hivuttautua ohitse. Sama kura lensi taas tuulilasiin, jolloin minun oli jälleen vähennettävä vauhtia sinne yhdeksänkympin lähelle.

Ellei hämäläinen moottoritie olisi lopulta muuttunut uusmaalaiseksi, olisi ikiliikkujan keksiminen ollut lähellä. Kaikki jälkeeni lähteneet olisivat toinen toisensa jälkeen hitaan sitkeästi mutta lujan päättäväisesti ajaneet ohitseni, palanneet välittömästi takaisin nokkani eteen, ja minä puolestani pudottanut vauhtia jne jne jne... Mutta tilanne helpotti Uudellamaalla. Helsinkiläisen mentaliteetin sisäistäneet kuskit ohittivat minut siinä 120:n, ehkä jopa 140:n vauhtia, eikä minun enää tarvinnut luopua tuosta periaatteellisesta 103:n ylinopeudestani, jonka hurskaasti lasken mittarivirheen haarukkaan sopivaksi! On siis monia syitä ylistää pääkaupunkiseudun autoilijoita!

Hupaisaa, ettei minua ollenkaan ärsyttänyt kanssakuskien meininki. Jouluisessa tunnelmassa vain mietiskelin, kuinka kirjoittaisin tästäkin reisusta hupaisan jutun. Tuo ilo kumosi helposti radiossa helkkyvien joululaulujen helkkarin huonosta esittämisestä aiheutuneen ärsytyksen...

Ja viranomaisille vielä pieni huomautus:

Maininta lievästä ylinopeudestani on ehdottomasti pantava taiteellisten tehokeinojen etsinnän tiliin. Ilman tuota täysin keksittyä ylinopeutta tästäkään ei olisi tullut minkäänlaista juttua.

maanantai 19. joulukuuta 2011

On poika syntynyt Joosepille ja Marjatalle!

Koska viime ajat olen työskennellyt perheeni sota-aikojen dokumenttiaineiston parissa, toivotan lukijoille hyvää ja rauhallista joulun aikaa Yrjö Jylhän runon välityksellä. Toivottavasti kenenkään meistä ei enää tarvitse kokea samanlaista joulua kuin 25.12.39!

PYHÄ YÖ

Oli muuan Jooseppi Kirvesmies
oli siellä missä me muutkin,
jäi hältä vaimo ja kotilies,
ja vieri viikot ja kuutkin.
Hän harvoin kirjoitti Marjalleen
ja harvoin kirjeitä saikin,
mut jouluaaton kun ehtooseen
tuli säästi joukkomme harvenneen,
niin kuulla saimme me kaikin:

On poika syntynyt Joosepille
ja Marjatalle, ja Marjatalle!
Se syntyi mustimman orren alle,
on tuskin peitettä sille.

Me kaikki hengessä polvistuimme
ja lapsen vierelle kumarruimme
ja siunauksen luimme.

Ja monta paimenta parrakasta
lumessa valvoi ja vartioi,
ja vartioi sitä pientä lasta
petojen saaliiksi joutumasta —
maa, taivas kiitosta soi.

Ja Suomen korpien yllä hohti
nyt tähti suurempi muita,
ja me kaikki käännyimme sitä kohti,
ja meidät kaikki se kotiin johti,
se tähti suurempi muita.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Vedän haikuja / ja tuotan tankojakin

Tässä blogissa
on keskusteltu haikun
ja tankan tapaan.
Hupaisaa olisikin
jatkaa samalla lailla.

(Haiku ja tanka ovat japanilaisia runomittoja. Edellisessä on kolmella rivilla 5-7-5 tavua, ja jälkimmäisessä viidellä rivillä 5-7-5-7-7 tavua.)

Mistä alkaisin
tämän japanilaisen
tyyppisen jutun?
Jokin syy tähän kaikkeen
pitää äkkiä löytää.

Tavallista on
keksiä tekosyitä
tällaiseen tapaan:

Keiko Kitakawa, näyttelijätär

Japanilaiset
naiset ovat söpöjä.
Pitäisiköhän
opetella puhumaan
heidän kaunista kieltään?

Onhan heilläkin
kielessään kummallista
sanankäyttöä,
aivan samoin kuin meillä
niitä taivutuksia.

Jotakin silti
heidän kulttuurissaan on
joka meitäkin
kummallisesti kiehtoo,
jotakin 'suomalaista'.

Japaninkielen
tavujärjestelmä on
samankaltainen
kuin suomen. Siinäkö on
yksi selitys tälle?

Siksiköhän myös
haikuilukin onnistuu
suomeksi hyvin?

Sade ja tuuli
ovat heille enemmän
mieleen kuin meille.
Meillä sataa tasangon
saveen, heillä vuorille.

Vesi meillä on
yhteinen ympäristö.
Sen näkee tästä:

Hokusai

Eros ja seksi
ovat heillä perinne.
Meiltä ne lähti
kirkon ankaran opin
vuoksi. Katsokaa tätä:

Hokusai

Tässä muutama
syy siihen miksi japsit
kiehtovat meitä.

torstai 15. joulukuuta 2011

Sidottua mittaa: Yakamochin ja muiden klassikoiden tanka-runoja suomeksi

Edellinen juttuni mestarirunoilijoiden taidosta sijoittaa laaja aihe pieneen tilaan houkutteli etäystäväni Ironmistressin ajattelemaan, että lyhyiden ja keskitettyjen japanilaisten runotyylien soveltaminen suomenkieleen olisi vaikeampaa kuin esimerkiksi englantiin. Ruukinmatruuna puhui haikusta, mutta laajennan kysymyksen koskemaan myös sen laajempaa muotoa tankaa.

Voisi luulla, että artikkeliton suomi olisi päin vastoin helpompi käännöskieli kuin useimmat indoeurooppalaiset. Sitäpaitsi suomi on tavattoman fleksiibeli kieleksi; kuten aikaisemmin totesin, jopa sanaluokkien välinen ero saattaa olla häilyvä. "Aleksanterin muistomerkki on patsaampi kuin Waltarin"... Ainoa hankalampi asia lienee sanojen pituus, joka varsinkin englannissa on jo kulunut lähes minimiinsä, ja antaa tilaa myös artikkeleille.

No, otetaan sitten esimerkkejä hyvistä tanka-suomennoksista. Tässä esitellyt tankat ovat kaikki Tuomas Anhavan ensimmäisestä japanilaistankojen kokoelmasta Kuuntelen, vieras.

Kunpa olisin
sinua lähellä kuin
suolaisen tytön
iholla märkä lieve.
Muistan sinua aina. (Akahito)

Odottamatta
olisi ollut paras,
unta nähden yö,
katselematta miten
hitaasti tuo kuu kulkee. (Akazome Emon)

Muistan ne ajat
jolloin minä en häntä
vielä tuntenut:
kuin ei olisi ollut
murhetta minkäänlaista. (Atsutada)

Katselen kuuta,
joka tuhannet murheen
polut valaisee,
ja tiedän etten ole
syksyssä yksinäni. (Chisato)

Kukaties elän
vielä niin kauan että
alan kaivaten,
leppoisasti muistella
tätä murheeni aikaa. (Kiyosuke)

Mättäältään suolta
yhden ainoan kerran
kun kurki huutaa,
muut linnut hätkähtävät
ja alkavat kirkua. (Saigyō)

Tuokion verran
saimme olla yhdessä
varmoina siitä,
että rakkautemme
kestää tuhannen vuotta. (Yakamochi)

Illalla jätän
oven valmiiksi auki,
odotan häntä:
hän sanoi tulevansa
uneen minua tapaamaan. (Yakamochi)

Miten katkeraa
kohtaaminen unessa,
kavahtaminen
hereille pimeään, kun
kädet harovat tyhjää. (Yakamochi)

Varsinkin nämä ja muut Yakamochin (718-785) tankat tekivät minuun tuoreeltaan suuren vaikutuksen tuolloin vuonna 1960, kun Anhavan kokoelma julkaistiin. Niistä riitti keskenämme aika lailla juttua myöhemminkin. Olen näistä löytänyt netissä useita suorasanaisia englanninnoksia, joista päätellen Anhava on ollut hyvin tarkka sisällön suhteen. Sen sijaan en ole löytänyt englanniksi juurikaan sidottuun mittaan tehtyjä käännöksiä. Jonkun saksalaisen löysin, mutta ne näyttivät olleen aika vapaita. En siis tältä istumalta osaa ostaa enkä torjua Ruukinmatruunan tarjousta.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Runon ruhtinaatkin osaavat tiivistää

Kun olen ihaillut kansanrunojen lyhyttä ja yksinkertaista tapaa sanoa paljon, on aiheellista muistuttaa, että myös ammattirunoilijoiden joukossa on niitä jotka tämän taidon hallitsevat. Aletaan vaikka itse Runebergista.

Otan kaksi lyhyttä runoa sarjasta Idyll och epigram. Ensin numero 4:

Gossen hann till femton år — och trodde
ej ännu, att kärlek fans i verlden,
och han lefde fem år till — och trodde
ej ändå, att kärlek fans i verlden.
Kom så oförtänkt en bildskön flicka,
som på några timmar honom lärde,
hvad han under tjugu år ej fattat.

Ja sitten numero 16:

Trenne råd gaf modern åt sin dotter:
att ej sucka, att ej missnöjd vara
och att icke kyssa någon gosse. —
Moder, om din dotter icke felar,
icke felar mot det sista rådet,
skall hon fela mot de första båda.

Ja sitten yli sata vuotta myöhempi esimerkki. Runo nimeltä Maalari Aaro Hellaakosken postuumista kokoelmasta Huomenna seestyvää (1953):

Kokonaisen päivän elin
maisemaa,

janoavin silmin koskettelin
puita, kukkulaa,

illansuussa vasta kuvan tehden:
koivunlehden.

Jokaisessa näistä on yhteisiä tekijöitä, esimerkiksi niiden mietelmänomaisuus. Mutta olennaista on, että kaikissa ensin kerrotaan jokin asetelma muutamalla rivillä, ja lopussa käännetään koko asetelma äkkiä nurinnarin. Poika eli 15 vuotta, eli 20 vuotta, eikä tahunnut että maailmassa on jotain sellaista kuin rakkaus. Sitten tulee tyttö ja opettaa parissa tunnissa sen mikä ei ollut mennyt kaaliin kahdessa kymmenessä vuodessa. Tai äiti opettaa tyttärelle kolme asiaa, joiden yhteismitattomuus käy ilmi viimeisellä rivillä. Tai Hellaakosken tapauksessa: Mahtavat makronäkymät, kokonainen maisema — mahtava aika, kokonainen päivä — ja tulos: mikrodetalji lyhyessä tuokiossa.

Vieläkin tiivistetymmin voidaan kertoa suuria asioita. Sellaisen mestari oli Tuomas Anhava. Kokoelmassa Runoja 1961 on tällainenkin helmi ison aarteiston joukossa:

Kymmenentuhatta laulua
lensi aamupäivällä tästä ylitse.
Minä muutan pois.

Ensimmäiset kaksi riviä ovat helpot ymmärtää. Lintujen syysmuuttohan siinä on menossa. Kolmas rivi kääntää asetelman tavalla tai toisella ylösalaisin. En muista Tuomaan asuntoja, oliko hän jo tuolloin Tehtaankadulla vai vasta sinne muuttamassa. Saman tekevää. Tuomaskin muuttaa. Tai aikoo muuttaa. Tai pitää muuttamista mahdollisena. Tai hän samaistuu lintuihin, lintuko olen vai minä, tai onko minä lintu. Tai pahanilkinen tulkinta jonka joskus kuulin: "Semmoinen meteli noista linnuista — minä kyllä lähden tästä!". Mutta aivan sama, tulkitsi miten päin vain. Ei runo ole matemaattinen tehtävä jolla on vain yksi ratkaisu. Eikä se ole arvoitus johon on yksiselitteinen vastaus. Tulkinnasta viis, tärkeintä on että runo niinsanotusti kolahtaa, jättää vaikka suun auki kuin häpnaadilla lyötynä!

Tällaista tekevät tosi mestarit.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Suomenmaa


Sain juuri puhtaaksikirjoitetuksi lauluni Aleksis Kiven Suomenmaan tekstiin. Vaikka laulu on tehty jo 33 vuotta sitten, ja sitä on esitetty näillä seuduin usein, se on jäänyt varsinaista julkaisemista vaille. Tosin levytin sen itse heti 80-luvun alussa, mutta käyttökelpoinen nuotti on siis vasta valmistunut. Toivon, että laulu nyt vähitellen pääsee leviämään muidenkin käyttöön, sillä suoraan sanoakseni minun mielestäni se on paras Suomenmaan sävelitys tähän mennessä.

Mutta itse runosta haluan sanoa jotain, sillä en tiedä mitään kauniimpaa, lempeämpää ja suomalaisempaa kuvausta siitä rakkaudesta jota ihminen voi tuntea sitä maata kohtaan, johon on syntynyt, jossa on kasvanut ja jossa elänyt koko elämänsä. Yleisesti on tunnettua, että Kivi kirjoitti runonsa Runebergin Vårt land -runon mittaan, ja että sen siis voi laulaa Maamme-laulun sävelmällä. Mutta niin mestarillinen ja taidokas kuin Runebergin runo onkin, se on kuviltaan ja asetelmaltaan kansainvälistä tavaraa. Kivi sen sijaan lähtee suomenkielestä, jolla on aivan eri ominaisuuksia kuin indoeurooppalaisilla kielillä.

V.A.Koskenniemi piti Suomenmaata onnettomana ja avuttomana muunnelmana Runebergin runosta. Totta onkin, ettei ruotsinkielisen mestarin sofistikoitu loppusoinnutus onnistu Kiveltä laisinkaan. Mutta lieneekö hän sitä edes tosissaan tavotellut? Kuten vaikkapa Sydämeni laulussa myös Suomenmaassa pelaa aivan toisenlainen kielenluonne, vokaalien ja diftongien musikaalinen soinnutus, alkusointuakaan unohtamatta.

Molemmat runoilijat kuvaavat laajalti Suomen luontoa, mutta Kivellä se on itse asiassa pääosassa, ja muodostaa vertauskuvan suomalaisen kokijan sieluntilasta. Kun Runebergilla 'me' on tärkeässä ja poliittisessakin osassa, Kivi luonnehtii yksilön tunteita - unohtamatta toki idyllien muinaiskreikkalaista kuvastoakaan paimenista ja nymfeistä luonnon helmassa.

Kivi alottaa retorisella kysymyksellä, kylläkin hyvin klassiseen tapaan:

Maa kunnasten ja laaksoen,
mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
tuo loistees pohjan tulien,
tää talven, suven ihana,
mi onpi soma maa?

Hän vyöryttää esiin lisää yksityiskohtia, joista jo selviää maantieteellinen sijainti kiitettävällä tavalla. "Kanteleitten pauhina" on kaikua täällä asuvien ihmisten henkisistä ja koko ympäröivää luomakuntaa syleilevistä toimista - ja kuten Veljekset aikoinaan teutaroivat kultanummen hongistoissa, niin vertauskuvallisten kanteleitten pauhina täyttää koko ympäristön ihmisen äänellä:

Siel tuhansissa järvissä
yön tähdet kimmeltää,
ja kanteleitten pauhina
siel kaikuu ympär kallioi,
ja kultanummen hongat soi:
se onpi Suomenmaa.

Muistikuvat käyvät yhä henkilökohtaisemmiksi:

En millonkan mä unohtas
sun lempeet taivastas,
en tulta heljän aurinkos,
en kirkast kuuta kuusistos,
en kaskiesi sauvua
päin pilviin nousevaa.

Tietysti Kiven on taustoitettava tätä maata asuvan kansan ominaisuuksia menneisyyden tosiasioilla:

Oil monta näissä laaksoissa
tok' aikaa ankaraa,
kun yöseen halla hyyrteinen
vei vainiomme viljasen;
mut toivon aamu, toivon työ
taas poisti hallayön.

Runon kirjoitusaikana maanviljelystaito oli jo huomattavasti kehittynyt entisestä, vaikka kaskiviljelyyn viitataankin. Tämä antoi hyvän syyn toiveikkuudelle tässä kansaa aiemmin eniten rasittaneessa kysymyksessä. Totta kai sodatkin on mainittava - mutta kas, silloin Kiveltä loppuu runollinen veto, ja syntyy runon epäonnistunein säkeistö (jonka itse olen jättänyt pois):

Viel monta näissä laaksoissa
on käynyt kauhua,
kun sota surman, kuolon toi
ja tanner miesten verta joi;
mut sankarien kunnian
sai Suomi loistavan.

Unohtakaamme tämä ulkokohtainen säkeistö jonkinlaisena kumarruksena runon lajityypille. Tällä tavoin edellisten säkeistöjen kertomus jatkuu johdonmukaisesti ja toivoa täynnä:

Nyt ihanainen, kallis maa
on meidän ainiaan;
tuos aaltoileva peltomme,
tuos viherjäinen niittumme,
tuos metsiemme jylhä yö
ja meriemme vyö!

Nyt idylli syvenee ja personoituu poikaan ja tyttöön, aamuun ja iltaan:

Tuon lehtimetsän kaikunaa
mi autuus kuultella,
kun valjetessa aamuisen
siel pauhaa torvi paimenen,
tai koska laulain laaksossa
käy impi iltana!

Viimeinen säkeistö poikkeaa vahvasti Runebergin propagandistisen positiivisesta poliittisesta julistuksesta, mutta on Kiven valitseman käsittelytavan kannalta väistämätön ja luonteva:

Mi autuus helmaas nukkua
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme,
sä aina uusi toivomme,
oi Suomenniemi kaunoinen,
sä iankaikkinen!

Minusta tämä runo kuuluu Kiven kauneimpiin, ja on omaa luokkaansa myös patrioottisten suomalaistekstien joukossa. Komeilematon, komentelematon, pehmeä, inhimillinen, lämmin ja suomenkieltä kauniisti käyttävä.

Alkuun sijoitin somisteeksi kuvan, joka on Signe Branderin sata vuotta sitten Punkaharjulta ottama, mutta jota minä hiukan käsittelin graafisemmaksi, osittain myös siksi, että skannatun painotuotteen heikkous häviäisi itse kuvasisällön taakse. Runon oikeinkirjoituksessa olen säilyttänyt Kiven oman kieliasun. Se antaa sisällölle huomattavasti lisää kotoisuutta ja aitoutta.

torstai 8. joulukuuta 2011

Luovaa öistä ongelmanratkaisua

Joutavaahan se on omista unistaan jaaritella. Saman laisia kaikki periaatteessa näkevät. Vain egosentrikko luulee, että juuri hänen unensa kertovat jotain erityistä. Mutta malttakaas nyt, kerron kumminkin.

Asia on näet niin, että varsin monena yönä olen päättänyt vielä kerran ruveta musiikinopettajaksi, pitkän eläkkeellä olon keskeyttäen. Ja siellä minä sitten olen, valtavassa koulurakennuksessa, jossa on kerroksia toisensa päällä, porraskäytäviä ylös ja alas, pitkiä käytäviä, kaikki kovaa betonifunkista tai 50-lukua.

Harmi vain, etten koskaan tiedä mihin luokkaan minun olisi mentävä, tai jos tiedänkin, en tiedä missä se on. En osaa lukea opettajainhuoneen kooditaulua, eikä minulla ole omaa lukujärjestystä käsillä. Ja niinpä yleensä minusta tuntuu, että olen jälleen jättänyt menemättä tunnille, ja harhaillut pitkin käytäviä saamatta aikaan mitään.

Ja jos sitten vahingossa olenkin tupsahtanut oikeaan luokkaan oikeaan aikaan, en kuolemaksenikaan tiedä mitä minun sitten pitäisi opettaa. Tähän asti kaikki lienee tuttua ja selvää. Jokainen näkee tällaisia unia. Mutta viime yönä, kun tiesin että ekaluokkalaiset odottavat minua jossain suunnattoman koulukoneen uumenissa, ties missä, minä sain uuden tehtävän kesken kaiken.

Koulun käytävällä viereeni tuli suunnilleen minun korkuiseni elefantti nimeltä Gertrud, ja kertoi, että minun nyt pitäisi johdattaa elefantit ylös vuorelle. Asiahan oli sillä selvä. Kiipesin portaita elefantit jonossa perässäni, portaat johtivat aina katolle asti, ja suoraan katolta alkoi vuoren rinne. Kauempana näkyi sen huippu joka oli hiukan lumen peitossa.
Sinne vuoren rinteelle minä sitten elefanttini vein, ja minulle tuli tällainen viesti: "Olet nyt elefanttien kaitsija!". Olen asiasta nyt levollisen varma, vaikka en tiedäkään mitä minun seuraavaksi tulisi tehdä. Mutta ehkä se selviää jonain toisena yönä.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Pieniä sydämiä elämän saatossa


1960- ja -70-lukujen vaihteen kummankin puolin oppilaani Helsingin Yhtenäiskoulussa innostuivat tekemään näytelmiä tuon aikaisen tyttöviihteen pohjalta. Silloin ilmestyi kuuluisa Hertta-sarja ja muistaakseni myös Sydän-sarja, joiden sarjakuvat ja kysymyspalstat olivat loputon aarreaitta irvailunhaluisille älykköneideille. He analysoivat tarinoita, ja kiinnittivät huomiota piirrosten klišeihin. Yhden niistä muistan: umpimetsässä suutelevan pariskunnan silmälaseihin oli piirretty kaareutuvat ikkunankuvajaiset.

Näytelmiä syntyi parikin. Yhden, sittemmin monissa illanvietoissa menestyneen julkaisen tässä. Kuvan olen lainannut mainiolta blogistilta PopuLAARIlta. Näytelmällä on vanhaan hyvään tyyliin kaksi nimeä. Se on sikäli helppo esittää, että päähenkilöt ovat mykkiä, ja reagoivat Kertojan ja Puhekuoron ja muiden dramaattisiin repliikkeihin. Näytelmän nimen esittää Puhekuoro:

PIENIÄ SYDÄMIÄ ELÄMÄN SAATOSSA, eli
RAKKAUDEN KIISTAKAPULA


Kertoja:
Draaman henkilöt: Lyle, komea lääkäri. Briony, hellä ja rakastava sairaanhoitajaoppilas. Gloria, itsekäs ja eteenpäinpyrkivä show-tähti.
Kuoro:
Briony rakastaa Lyleä. Gloria rakastaa komeita miehiä. Lyle horjuu heidän välillään.
Kertoja:
Lyle on kutsunut Brionyn yökerhoon. (L ja B istuvat pöydän ääressä)
Kuoro:
Tunnelma kohosi kuin shamppanjalasin kuplat.
Kertoja:
Lyle näki pitkät, hoikat sormet ja kohotti katseensa.

Lylen ääni:
NÄYTÄT NIIN RAIKKAALTA, HYVÄÄTEKEVÄN VIILEÄLTÄ.

Kuoro:
Heidän katseensa lepäsivät toisissaan. Tytön sydän tykytti, veri kohisi suonissaan.

Lyle:
EIKÖ KAUNEUTESI OLE TULLUT SINULLE KOSKAAN VAARALLISEKSI, BRIONY?
Brionyn ääni:
MITÄ TARKOITATTE? EN OLE OLLUT KOSKAAN RAKASTUNUT YHTEENKÄÄN MIEHEEN, MUTTA SIITÄ HUOLIMATTA VOIN ERINOMAISESTI.
Lyle:
MUTTA ENTÄ SITTEN KUN HUOMAATTE OLEVANNE RAKASTUNUT?
Briony: (katsoo yleisöön)
ÄÄNENI OLI KÄHEÄ HERMOSTUKSESTA.

Gloria tulee, laulaa amerikkalaista iskelmää, keimailee Lylelle. Lyle huomaa Glorian.

Briony:
VAROITUSKELLOT ALKOIVAT SOIDA SISÄLLÄNI.

Gloria pyörtyy.

Kuoro:
Hyvä tavaton, hän pyörtyi!

Lyle ryntää Glorian luo.

Lyle:
VIEN SINUT SAIRAALAAN!
Kertoja:
Hämmästynyt Briony jäi pyörittämään päätään kerhoon.

TOINEN NÄYTÖS

Kuoro:
Myöhemmin sairaalassa.
Kertoja:
Gloria oli yhä tajuton. Lyle oli istunut hänen vierellään tuosta päivästä lähtien. Koko aikana hän ei ollut käväissyt vuoteessa. Hän oli harhaillut unen rajoilla monta kertaa, mutta samalla toinen puoli hänestä oli ollut valppaana, jos Gloria osoittaisi jotain elonmerkkejä.
Kuoro:
Äkkiä Lyle sävähti. Heikko huokaus oli kuulunut.
Kertoja:
Lyle seurasi lumoutuneena, miltei sietämättömän jännittyneenä, kuinka Glorian pää liikahti hitaasti tyynyllä. Sitten hetken tauko, ja hitaasti, hyvin hitaasti värähtelevät luomet ponnistautuivat eroon toisistaan.
Kuoro:
Ilon tunne kuristi Lylen kurkkua niin, että hän tunsi olevansa räjähtämäisillään.

Lyle:
TYHJÄ KATSE. EI ILMETTÄ. KUIN SUOLAMMEN PINTA SYKSYLLÄ. SITTEN ÄKKIÄ HEIKKO KIPINÄ, TUNTEMISEN VÄRÄHDYS, TAJUNNAN RENKAITA SILMIEN IIRIKSISSÄ.

Kertoja:
Äkkiä Gloria tarttui Lyleä kädestä ihan yllättäen.
Gloria (tervehtyneenä):
TÄNÄ ILTANA HALUAN TANSSIA KANSSASI!
Kertoja:
Gloria tajusi olevansa rakastumaisillaan tuohon mieheen, eikä hän halunnut hellittää, ennen kuin olisi saanut miehen rakastumaan itseensä.

Briony (tulee):
SYDÄN LÄPÄTTÄEN MENIN GLORIAN HUONEESEEN. NÄIN NAISEN SILMIIN SYTTYNEEN VAARALLISEN HEHKUN, JA TAJUSIN ETTÄ NAINEN HALUSI HALLITA LYLEÄ.
Kuoro:
Brionyn silmät uivat kyynelissä, kun hän huomasi Lylen ja Glorian suhteen. Kävellessään käytävää pitkin huoneeseensa hän tunsi jalkojensa horjahtelevan. Hän tunsi luomiensa pyrkivän kiinni.
Kertoja:
Matka tuntui loputtomalta.

KOLMAS NÄYTÖS

Kertoja:
Eräänä päivänä Briony ja Gloria sattuvat tulemaan samaan aikaan sairaalaan. (B ja G tulevat eri suunnilta, ja pysähtyvät toistensa eteen).
He alkavat tapella. (Alkavat tapella. G hyökkää ja B lyyhistyy maahan katkerasti itkien).
Lyle tulee paikalle, ja hänen silmänsä avautuvat näkemään Glorian itsekkyyden. (L tulee, huomaa tilanteen, ryntää B:n luo ja nostaa hänet hellästi pystyyn).

Lyle (Glorialle):
OLETTE HALPAMAISESTI SAANUT MINUT RAKASTUMAAN METKUILLANNE, ENKÄ KOSKAAN VOI ANTAA SITÄ ANTEEKSI.

Kertoja:
Gloria näki selvästi, että hänen oli turha puhua mitään. (Gloria yrittää mykkänä epätoivosta tarjota itseään, Lyle on kova kuin kivi).
Kuoro:
Gloriasta tuntui kuin lattia hänen allaan pettäisi. Hän horjahti hiukan, mutta mies ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen tai tullakseen hänen luokseen.
Kertoja:
Lyle halusi olla mies joka ei ollut tunteittensa orja.

Lyle:
(Glorialle) EN HALUA OLLA MISSÄÄN TEKEMISISSÄ KANSSASI! (Brionylle) TULETKO VAIMOKSENI, BRIONY?
Kertoja:
...kysyi Lyle matalalla, pehmeällä äänellä.
Briony:
TULEN!
Kertoja:
...Briony kuiskasi.

Kuoro:
Mies kumartui ja suuteli tyttöä. Ensin otsaan, sitten silmäluomiin, ja lopuksi huulille. Lylen suudelma oli ihmeellinen, huumaavan lamauttava, eikä kukaan ollut koskaan suudellut Brionyä sillä tavalla. Tyttö oli raivoissaan, mutta jostakin käsittämättömästä syystä myös haltioissaan.
Kertoja:
Se oli ollut pitkä, pitkä tie, mutta sen päässä Lyle ja Briony vihdoin löysivät toisensa.
Kuoro:
Niin he elivät onnellisina avioeroon asti.

Pidän tärkeänä, että nimet lausutaan kuten kirjoitetaan; samoinhan yleensä puhutaan myöhemmistäkin pariskunnista kuten Ridge ja Brooke... Tämän näytelmän saa vapaasti esittää, mutta mielellään voisi mainita lähteen. Tekijöistä muistan ainakin Tarleena Sammalkorven, ja tälle tunnetulle runo- ja radionaiselle lähetänkin tässä terveisiä.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Hullunkuriset ja poliittisesti vähän epäkorrektit perheet


Joskus sodan loppuvaiheissa tai sen jälkeen sain Hullunkuriset perheet -pelikortit, joissa perheet edustivat humoristisesti eri kansakuntia lippuineen. Ankarasti googlailemalla löysin keskustelupalstan jonne joku oli lähettänyt yhdistelmän kahdesta perheestä. Kuvasta selviää yksi syy miksei tästä mielestäni erinomaisesta korttipakasta löytynyt useampia tärppejä. Saksalaisperheellä oli maan 30-luvun lippu, joka tänään tietysti on vaarallista ja kaihdettavaa hys-hys-kamaa, eikä pelkkää historiaa tai ajankuvaa.

Minusta nämä kortit olivat hauskoja ja hyvin piirrettyjä. Vitsiä löytyi piirroksista itsestään, mutta myös eri maita koskevista standardimielikuvistakin. 1930-luvun maailmassa oli luonnollista, että suomalainen Vilho oli talollinen, että hänen emäntänsä hiihti lottapuvussa, ja että jo pelkästään Berliinin olympiakisojen tulosluettelon vuoksi poika Olavi oli juoksija. Lotista kai jo saakin puhua, vaikka luulen synkästi että sellaisen kuvaaminen lasten pelikorteissa juuttuisi tänäänkin sensuuriin...

Aina löytyy ihmisiä loukkaantumaan mistä tahansa symbolista joka liitetään johonkin kansallisuuteen. Minusta isä Saksalaisen ja hänen perheensä kuvaaminen makkaran kautta on pelkästään hauskaa ja asiallistakin. Mitäpä muuta sitten? Millainen perhe olisi Immanuel Saksalaisella, filosofilla? Ludwig van Saksalaisella? Tai kreivi von Saksalainen-Zeppelinillä? Tai oikeastaan... sepä perhe voisi ollakin hauska. Poika leikkisi raketilla, tytär leijalla, ja äiti olisi vaikka ilmalaivan lentoemäntä?

Muistini mukaan isä Italialainen oli tenori, ja isä Ranskalainen räätäli tai muuten muotialalla. Erityinen suosio oli hänen sievällä tyttärellään Marianne Ranskalaisella: hänen korttiaan pojat pitivät kädessään niin kauan kuin pystyivät...

Muistanenko oikein, että isä Unkarilainen oli kuvattu lammasturkkeineen pustalla? Ja oliko isä Englantilainen lordi ja Sir? Ainakin isä Amerikkalainen oli Wall Streetin miehiä rahatukkoineen.

Näillä korteilla me pelasimme vielä 1950-luvun puolivälissä innokkaasti, kunnes ne kokivat lasten pelikorttien luonnollisen kohtalon ja katosivat loppuun kuluneina. Mutta olisipa hauska nähdä nuo kortit uudestaan! Tällaisia korttisarjoja voisi aivan hyvin julkaista uudelleen näinäkin kouristuneen poliittisen korrektisuuden aikoina, aivan puhtaasti nostalgiasyistä. Sama koskee muitakin muinaisia pelikortteja, silläkin uhalla että sana 'musta' on koettu rasistiseksi jos se on sanan 'pekka' edessä.

Tietäisikö joku, onko näitä korteja vielä tallessa, ja olisiko niitä mahdollista julkaista uudelleen? Edes yksityiseen käyttöön?

(Tämän jutun kirjoitin juhliakseni ankaran olkapäätulehduksen lievää parantumista, ja sen on suorittanut suurella ja hirmuisella vaivalla pääosin vasen käteni. Kaikki kunnia sille, vaikka se ei ehtinytkään oppia oikean tavoille kokonaan. Kursorin jahtaaminen hiirellä oli turhauttavaa, hyvä kun hammasharja onnistui osumaan enemmän hampaisiin kuin poskiin, muista paljon isommista vaivoista nyt puhumattakaan. Taas kerran tuli hyvä muistutus siitä, kuinka onnellinen saa olla kun tärkeimmät ruumiinosat vielä suostuvat toimimaan niinkuin on tarkoitus!)

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Lyhyestä virsi kaunis

Siteerasin Lönnrotin esipuhetta Kantelettareen tässä taannoin. Hän kuvasi kansanrunon esitystapaa näin: "Usein tulee [...] lyhyt kirjoitus osottamaan laajoja ajatuksia, joista vaan joku osa on oikein ilmoitettu". Ei siis vesitetä ilmaisua ummilla ja lammilla, vaan annetaan kuulijan täyttää tarinan aukkoja omalla ymmärryksellään. Hyvä esimerkki tästä on Palapan Killi, se versio joka kertoo tragedian sellaisenaan. Teksti on kuin elokuvan tai mieluummin vielä sarjakuvan käsikirjoituksesta.

Kuva 1 (Laitilan kanava)
Palapan Killi se kanavan laidalla käveli ja odotteli.
Kuva 2 (lähis)
Kun näki komian tukkipoijaan niin silmihin tuli vesi.

Kuva 3 (Kanava)
Tuli tuli lautta ja meni meni lautta, vaan yksi ei enää tullu.
Kuva 4 (Kylänraittia)
Kyläkunnan ämmät ne sanoovat että Palapan Killi on hullu.

Kuva 5 (Sisäkuva, Ulkokuva)
Tyhjä on Palapan porstuakamari ja tyhjä on kanavan laita.
Kuva 6 (Kalmisto)
Palapan Killin hauralla kasvaa se hopiainen raita.

Mitäpä tuosta enempää sanoisikaan. Jokainen lisäys tai täydennys pilaisi kokonaisuutta. Ei selitetä mitään, luotetaan kuulijan tajuntaan.

Aikoinani katselin kirkonkirjoja ja karttoja. Palpan talo on todella (ollut) olemassa, jopa virkatalona Kylähiiden kylässä Laitilan ja Kalannin välissä. Kylähiiden nimessä heijastuu ylimuistoinen suuri Hallun kylä kalmistoineen. Yhdellä katsannolla tuhat vuotta inhimillistä historiaa! Takuulla sieltä kirjoista löytyy myös joku Kirsti, joka on kuollut ennen aikojaan. Kuka ties vaikka montakin, menneitten vuosisatojen varrelta.

Toinen juttu sitten on, että samoin kuin nykyisen mediapornon aikana yksi ihminen joutui ennenkin yleisen pilkan kohteeksi, vaikkei hänestä tiedettäisi kuin nimi. Ja niin sitten Kirsti-raasustakin tuli roisien laulujen pornotähti...

Toinen esimerkki on Laatokan Karjalan Suojärven seudulta. Siinä tiivis runo on vielä hajotettu toistoilla tähän tapaan:

Vesi oli tyyni kun rannasta läksin,
vesi oli tyyni kun rannasta läksin,
huh hah hei, kun rannasta läksin,
Selällä nousi tuuli.


Kuulija ikäänkuin tuuditetaan rauhalliseen tilaan, kunnes viimeinen säe nostaa levottomuutta ja uhkaa. Esitän nyt runon tiivistettynä, jotta myös loppusointujen kaava käy selväksi - mutta muistakaa siis, miten ensimmäistä säettä toistellaan pitkään ja huhhahheijataankin välillä, jotta nurinpäinen käänne lopussa tehostuisi.

Vesi oli tyyni kun rannasta läksin...
Selällä nousi tuuli.

Eihän tuolla tytöllä surua ollut...
tähänkä päivään asti.

Nytpä noita hänelle huolia tullee...
montaki laivalastii.

Kultaseni silmistä kyynelet tippui...
Saapuvan minun luuli.


Paljastuu, että laulun esittääkin haamu, tai ainakin sellaiseksi kohta tuleva. Loppusointu kytkee ensimmäisen ja viimeisen säkeistön yhteen, ja siinä on itse asiassa koko jutun juoni. Huolista puhuvat välisäkeistöt vain pitkittävät asiaa, ja pyrkivät korostamaan viimeisen säkeen kohtalokkuutta.

Tämän päivän kirjoittajilla olisi paljon oppimista noilta menneen ajan mestareilta. Niinkuin oikeastaan kaikkien alojen taiteilijoilla, jopa ammattispekuloijilla eli filosofeilla...

maanantai 21. marraskuuta 2011

Venäjä määrittelee Suomen alueellisen suvereenisuuden uudelleen


Talouselämä.fi on julkaissut asiakirjan ja kartan, josta käy ilmi, että Suomeen ei voida rakentaa normaalia maan kattavaa 4G-verkkoa, sillä noin kolmannes maamme pinta-alasta on Venäjän suoja-alueella. Tämä itänaapurin vaatima suoja-alue ulottuu noin sadan kilometrin päähän rajalta, se ulottuu lähes pääkaupunkiseudulle asti, ja sen alueella ovat Kotkasta lähtien Itä-Suomen kaupungit ja kunnat.

Talouselämän julkaisema asiakirja on karua luettavaa, ja sen voi lehden verkkosivulta klikata lukukelpoiseen kokoon.

Tiedossa on, että rajan takana Venäjä on kasvattanut hyökkäyspotentiaaliaan rajusti. Baltian maat ja Suomi kuuluvat tähän uuteen aktiiviin toimialueeseen. Samaan aikaan Suomi pyrkii kieltämään jalkaväkimiinat, jotka ovat pitkän rajan ainoa käytännöllinen puolustusväline.

Venäjä ei ole missään vaiheessa unohtanut, että Suomi ja Baltia on joskus kuulunut sen hallintaan. Aina silloin tällöin joku sikäläinen on möläytellyt asiasta, ohi suunsa ja sensuurin. Tuntuu siltä, että Suomeen kohdistuu Venäjän taholta isompi uhka kuin aikoihin, uhka jionka rinnalla 60-luvun 'noottikriisi' ja 70-luvun sotaharjoitushankkeet ovat pieniä.

Minua pelottaa, pelottaa todella. Mitään en toivo niin hartaasti, kuin että joku pystyisi luotettavin argumentein osoittamaan minun olevan väärässä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Suuri Modigliani-huijaus

Teema lähetti 20.11. herkullisen dokumentin Livornossa 1984 tapahtuneesta taideskandaalista. Livornon suuri poika oli taiteilija Amedeo Modigliani (1884-1920), ja kaupungissa vallitsi satavuotisnäyttelyn aiheuttama Modigliani-kuume. Itsepintaisena huhuna kulkenutta tarinaa taiteilijan kanaaliin heittämistä naamaveistoksista alettiin tosissaan tutkia. Kaivuri alkoi nostella pohjasta löytyviä tavaroita, ja ihmisillä kanavan laidalla oli ruhtinaallisen hauskaa.

Ilmoille tulivat vanhat kärryt. "Haa, noilla Modi vei ne kivipäänsä kanaaliin!", riemuitsi kansa. Sitten löytyi vessanpytty, ruosteinen mopo, totta kai Modin kanaaliin heittämää tavaraa. Neljä nuorta kaveria sai idean vähän "avustaa" etsinnöissä. He etsivät sopivan kiven, veistivät siihen black-and-deckerillä pitkänenäisen naaman, käsittelivät kiveä hiukan vanhemman näköiseksi, ja heittivät sen veteen.
Tämä ja seuraava kuva ovat ANSAn omaisuutta, enkä ole kysynyt lupaa niiden julkaisemiseen.

Pian tämän jälkeen levisi uutinen: Kanaalista oli löytynyt kivipää! Kaverit riensivät katsomaan, ja totesivat pöllämystyneinä ettei kivi ollutkaan heidän tekemänsä. Pian löytyi sitten veijarienkin kivi, ja vähän myöhemmin vielä kolmas veistos. Nyt alkoi kuhina, joka kaikilta osiltaan paljasti nykyaikaisen taidemaailman sumeat puolet.

Kokonainen joukko asiantuntijoita marssi esiin, ylisti veistosten herkkää ja tyypillisen modimaista taiteellisuutta. Taidemuseoiden johtajat vannoivat veistokset aidoiksi senkin jälkeen kun pojat olivat paljastaneet jekkunsa. Nopeasti selvisi että ne kaksi muutakin päätä olivat väärennöksiä, paikallisen nuoren taiteilijan tekemiä. Mutta kun asiantuntijat olivat kantansa lukkoon lyöneet, he eivät voineet enää perääntyä.

Pilkallisesti paikallinen taidepäällikkö ilmoitti, että aidon Modiglianin erottaa kuka tahansa kokenut asiantuntija, ja pojat saisivat kyllä itse todistaa loukkaavan väitteensä todeksi. Heidän esittämänsä valokuvat julistettiin käsitellyiksi. Mutta sitten pojat vietiin televisioon. Kaupungin notaarin johtaessa toimitusta he valmistivat uuden pään, samanlaisen kuin edellinenkin.

Soppa oli valmis. Moni asiantuntija menetti maineensa, muutamat jopa korkeat virkansa. Heidän osaltaan tapaus muuttui tragediaksi. Mutta itse taidemaailman ja taiteen kannalta tapaus oli raikastava kuin ukkossade. Dokumentti antaa asiantuntijoiden puhua ennen totuuden paljastumista, ja jälkeen sen. Kansalaiset esittävät närkästyksensä ja vahingonilonsa. Puhdasta herkkua. Katsokaa!

Mutta itse asiassa jo pakinoitsija Olli on kertonut samanlaisen tarinan. Kamreeri Jakari oli ostanut valtavan kalliin taulun. Kauppias oli näyttänyt sen reunassa olevaa tekstiä "Pinerolo", ja uskotellut Pinerolon olevan modernin taiteen suurimpia nimiä. Niin kamreeri kuin hänen kutsumansa vieraat ihastelivat taulua monenlaisin ylisanoin, hiukkasen koomiseksi vääntyneellä taidejargongilla, kertoipa joku käyneensä ulkomailla Pinerolon näyttelyssäkin. Paikalle sattunut taiteilija herätti käytöksellään suunnatonta suuttumusta, hän kun väitti että koko kuva oli puhdasta roskaa, ei penninkään arvoinen.

Mutta lopulta taiteilija näytti piilossa olleet nimikirjaimensa, ja kertoi tehneensä maalauksen Pinerolon paikkakunnalla käydessään - siitä tuo nimi. Mutta, kuten sanottu, maalaus oli täyttä roskaa. Eikä kukaan enää sanonut "Ooh" eikä "Aah" eikä "Suurenmoista".

Mitä tästä opimme? Tuskin mitään.

torstai 17. marraskuuta 2011

Miesten elämää kansan paremmin sanoin

Poikien ja miesten aihepiiri eroaa kansanrunoissa ja rekilauluissa naisten lauluista aivan tyypillisellä tavalla. Poikien uho ja mielikuvitus johdattavat heitä hurjiin kuvitelmiin, joista ei naisia ja hevosia puutu eikä viina lakkaa virtaamasta. Oisi mulla vallan miekka, vallan miekka, vallan valta, vallan valkia hevonen! Ajaisin ma neitimaalle, naisin sieltä neittä kolme: Yhen nuoren, toisen vanhan, kolmannen kasatun piian. Kasatulla työt tekisin, vanhan neuvona pitäisin, itse nuorta naurattaisin...

Naisen vetovoima on kohtalokkaan suuri. Näkyi nännit neitoselta, pystyt rinnat piikaselta juoessa joesta vettä... Mie tuota tapoamahan, piika eestä juoksemahan. Piika juoksi pitkin suota, minä juoksin poikki suota. Piika pitkin mättähälle, minä pitkin piian päälle. Näpit sattui nännin päälle, käet vatsalle valahti. Siitä mulla onni siirtyi, elo entinen hävisi...

Naisissa käynti on pojille miehuuden mitta. Anna suuta, Suomen likka, tälle Suomen sulhoselle! Suu ei kulu suuellessa, käsi kättä antaessa! Välistä käy huonosti, niinkuin poika pikkaraiselle: Koin kerta kesässä maata, senki saunassa saloa, pikkaraisen piian kanssa, matalan Marin keralla. Mari itkien tupahan: "Voi minä piloinen piika, mitk' on vaivat vatsassani, ponnistus poveni alla!" Vatsa kasvoi, vyö lyheni, navan kohta korkenevi. Vei paha papille viestin. Tuo pakanan pallinaama otti lehmän leikkilöistä, kiskalti härän kisoista!". Paha Mari kanteli, ja pappi pakanan pallinaama rankaisi viemällä lehmän! Kaikkea sitä pitääkin sattua...

Viinasta ei ole huolta. Tokihan nuoria miehiä kuvataan sanoilla Nuoret miehet naimattomat, vielä viinan juomattomat, mutta kuvitelma on nuorella tällainen: Juon mä päivän, juon mä kaksi, pääsen kohta kohmelohon, selviän mä siitä jälle. Niin olen sitte selvä miesi! Mutta entäs kun viinasta ei enää ole iloa? Humala Remusen poika, mikset pysty miehen päähän, miehen kulmille kohoa, miestä raivohon rakenna?

Huonommin sitten kumminkin käy. Menevät rahat, vaimot riitelevät, muut naiset kammoavat. Apeana voi todeta: Sepä suurena suruna: hepo huono, akka tiine, itse mies vähäväkinen. Eli, kuten kaikki tietävät: Kolm' on miehellä pahoa, kolme miehen kuolemata: Yks' on vuotava venonen, toinen heittiö heponen, kolmansi äkäinen akka!

Jottei miehen tunteista jäisi paha jälkimaku, mennään vielä takaisin sinne nuoruuteen. Kyllähän miehetkin osaavat helliä olla, ovat useimmiten sitä vain omalla tavallaan. Larin-Kyöstin nimissä on tuo seuraava kaunis laulu, mutta luulenpa että hän vain siinä muotoili jo olemassa olevaa. Otan tähän vähän poikkeavan version: Heilani on kuin helluntai, sen suu kuin aurankukka. Silmät sill' on siniset ja pellavainen tukka... Kirkolla ja kylätiellä kelpaa sitä näyttää. Pertunpäivän tienohilla kuusitoista täyttää...

Kun miehet kertovat rakkaastaan, he tekevät sen usein humoristisesti, hempeilyjä välttäen. Mull' on heila tässä kylässä, kikkuratukka ja pieni. Tuota se näkyy tekevän jo monen pojan mieli. Pikkanen mun heilani on, ja pienet sill' on luutkin. Kyllä se kelpaa minullen, ottashan sen muutkin. Tunteen aitoutta on turha epäillä, mutta miehekkyys säilyy kuin silmäniskuna kavereille.

------

Vaan mikä se on sen vanhan kansanomaisen ilmaisun oivallus ja ydin? Antaa Sammatin miehen vastata, hän kun sen Kantelettaren esipuheessa niin hyvin osaa sanoa:

Se on jo mainittu lapsellinen luonnon ystävyys ja tuttavuus, joka enimmästi kirjoitustavanki muodostaa. Enempi kun ylisuuntaisuutta rakastetaan vertauksiin ja sanalaskuihin puettua muotoa. Usein tulee niiden kautta lyhyt kirjoitus osottamaan laajoja ajatuksia, joista vaan joku osa on oikein ilmoitettu ja enempi puoli eli muulla, kun jolla kulla sanalla, vertauksella eli sanalaskulla viitoittu. Ainoastaan tottuneet semmoisissa tiloissa näkevät ja keksivät laulajan oikian mielenjuoksun.

Usein sanotaan myös jotain peräti toista, kun mielessä makaa, vaan sillä tavalla, että silloinki tottunut helposti arvaa oikian mielen. Monessa laulussa on mieli ilman nähtävätä johdatusta toisiin aineisiin kulkeva, joilla ei näyttäisi paljo yhteyttä ennenlausuttuin kanssa olevan. Mutta tarkemmin tutkiessa löytään silloinki usein joku porras niiden välillä. Ja jos ei aina löyttäisikään, niin muistakame, että se ilmanki ajatellessa on mielen luonnollinen laatu, usein yhtäkkiä kaikkinaisiin aineisiin joutuvan, joista, jos kysyt jälestä, kuinka tulin sitäki ajattelemaan, et itsekään aina taida selvää saada. Kuinka monta tuhatta ajatusta sillä tavalla eikö vähänki ajan sisässä toisinaan ajellehda itsekunki päässä? Kuka voi niiden kaikkien juonnon ja toisen toisesta siitetyn yhteyden selvittää?

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Tyttöjen elämää kansan paremmin sanoin

Jos olis valta niinkuin on mieli, pitäisin loputonta luentoa kansanrunojen hienoudesta. Kalevalamittaiset runot ja myöhemmät rekilaulut sisältävät yllättävän täydellisesti saman elämänkirjon kuin nykyajan iskelmät ja balladit. Erona ei niinkään ole elämänympäristö, vaan ennemmin kieli ja ilmaisun tuoreus ja iskevyys. Nykyään tarvitaan kovan luokan kirjoittaja pääsemään edes jotenkin samalle ilmaisun tasolle kuin noissa vanhoissa runoissa.

Aletaanpa tyttöjen elämänpiiristä. Hyvin nuoret neidot tietävät mainiosti, miten heistä tulee kylän kaunistuksia, jossakin unelmoidussa tulevaisuudessa. Kaks on kaunista kesällä: lehti puussa, ruoho maassa. Minä kohta kolmantena: minä lehti liehumassa, minä kukka kuulumassa, minä heinä heilumassa. Tuo sanotaan kaikkea muuta kuin ujostelevasti, tyttö tietää miten asiat ovat ja sanoo sen täydellä asiallisella itsetunnolla.

Tytöt liehahtelevat omissa joukoissaan, pojat omissaan, ja kiusotteluahan siitä tulee. Niin on noita poikasia, kuin on mustia sikoja, talvitakkuporsahia. Niin on noita poikasia, kuin on suolla sammakoita, alla virsun vinkujia. Sensijaan niin on noita neitosia, kuin on maalla mansikoita, punakukkia kedolla...

Tämä aihepiiri on lähes sananmukaisesti siirtynyt myöhempiin rekilauluihin. Tämän kylän pojat on kuin rupisammakoita. Toisen kylän pojat on kuin mesimansikoita. Hähhähhää! Poikien mielestä kyllä tässäki kylässä likkoja on, mut on niin julumaa sorttii: pitkä selkä, lyhyet jalat, ja kävelee kuin sika lortti!. Ja tytöt alkavat huomata ylivoimaisuutensa jäykkien ja nolostuvien poikien edessä. Pojat rassukat tutisee ja tärisee kun nätin tytön näkee...

Vähitellen tytöille alkaa joku pojista merkitä toista enemmän. Onpa tietty tietyssäni, mesimarja mielessäni, jok' on mieltynyt minuhun, minä mieltynyt hänehen. Hänell' on ihanat silmät - minulla sydän suloinen... Niin minä hänessä riipun, niinkun lintu lehtipuussa, kuusen oksalla orava!

Tyttöjen ajatukset täsmentyvät ja suuntautuvat kohti yhteiseloa. Jälleen on "tietty tietyssäni": Mies pieni, punainen poski, valkia, kiherätukka, puolahattu, saapasjalka,verkavästi, silkkihuivi. Voi kun mie mokoman saisin! Joka päivä pään pesisin, joka ilta saunan saisin! Voi kun mie mokoman saisin, saisin sitte pienen poian... Käsi ketreä vetäisi, jalka lasta liekuttaisi...

Vaatimukset kasvavat. Mistä tunsit tuhma tulla, epäkelpo tien osasit? Toista tänne toivottihin, ei sinua sian silmä! Sioilla om omat tiensä, mutta ne kulkevat talon ohitse! Mutta sen sijaan, jos se oikea tulisi... Seuraava kiihkeän hurja runo levisi Eurooppaan jo 1700-luvulla, monina versioina, kauan ennen Lönnrotia. Goethenkin sanotaan sen tunteneen. Jos minun tuttuni tulisi, ennennähtyni näkyisi, tuntisin ma tuon tulosta, arvoaisin astunnasta, jalan nuoren nousennasta, käymästä kepiän kengän! Sille kättä käppäjäisin, vaikk' olis käärme kämmenpäissä! Sille suuta suikkoaisin, vaikk' ois suu suden veressä! Kiinni kaulahan kapuisin, vaikk' ois kalma kauluksessa! Toki vierehen viruisin, vaikk' olis vierus verta täynnä!.

Ainahan ei kaikki onnistu, eikä toive täyty - lihakin on joskus heikko... Oli joulu joutumassa, panin tynnyrin olutta. Toivoin kultani tulevan. - Eipä kulta tullutkana, tuli kuhjus kutsumatta. Osasi oluen juoa, syöä juhlasyönnökseni. - Tainnut en olla antamatta, enkä kielteä kehannut...

Ja sitten tietysti voi käydä hassustikin, niinkuin Marjatalle tai Maarialle konsanaan. Ja niin on käynyt ja näin on käynyt, ja vasta olen viidentoista, lauleli likka lapselleen kun päästeli kapaloista. Mainekin saattoi kyläyhteisössä vaarantua, mutta tämä likka osasi kuitenkin olla uljaasti ylpeä ja itsetietoinen: Tän kylän ämmät kletsuhännät, kupparit ja noirat! Ne haukkuvat mua nuorta flikkaa niinkuin rakkikoirat! Tän kylän ämmät sanovat että minä annan panna. Ja jos mulle iso vatta tulee, niin itte mä sen kannan!

Yhteen meno on vakavan harkinnan asia: Jos sinä kultani eron teet, niin nyt on eron ehtoo - ennenkuin tulee tuutilulla ja sängyn viereen kehto...

maanantai 14. marraskuuta 2011

Meren kosijat, hauska opetusruno miestä mieliville neideille

Kansanrunon kuvasto on monesti poikkeuksellisen voimakasta, suorasanaista ja humoristista. Vanhoja sävellyksiäni puhtaaksi toimittaessani törmäsin Meren kosijoihin, opetusrunoon tai moraliteettiin, joka on kuin pedagogiikan oppikirjasta reväisty. Käyttämässäni versiossa miestä odottaa saaren neiti Annikkainen:

Annikkainen, saaren neiti, istui saaren sillan päässä. Sekä istui että itki, vuotti miestä mielehistä.

Sitten alkaa tapahtua asioita joiden luulisi innostavan animaatioelokuvan tekijöitä. Merestä kuuluu kohinaa ja loisketta:

Vaskimies merestä nousi, vaski suuna, vaski päänä, vaskikintahat käessä, vaskikihlat kintahissa. "Tules mulle, neiti nuori, vaskimiehen morsioksi!"

Neidillä on jo saatua opetusta, ja hän tietää vastata:

Enp' on tule enkä huoli! Enp' oo suotu enkä luotu enkä koissa kasvatettu vaskimiehen morsioksi!" Sepä mies vajosi sitten takaisin mereen.

Ja siinä Annikkainen taas istui, sekä istui että itki, odotteli uutta miestä tulevaksi. Jo kohisee meri taas, ja ylös nousee Rautamies, rauta suuna, rauta päänä, rautakintahat kädessä ja rautakihlat kintahissa. "Tules mulle", mies ehdottaa, mutta saa saman vastauksen, neiti ei huoli. Ja mies menee mereen takaisin.

Siinä Annikkainen taas sillan päässä istuu, itkee ja odottaa. Merestä nousee houkutteleva Kultamies, kulta suuna, kulta päänä, kultakintahat käessä ja kultakihlat kintahissa. Moni neito jo heltyisi tällaisen herkun heilaksi, mutta eipä helly Annikkainen. Ja sinne mereen vajoaa se kultamieskin. Ja Annikkainen istuu taas ja odottaa, kunnes

Leipämies merestä nousi, leipä suuna, leipä päänä, leipäkintahat käessä, leipäkihlat kintahissa: "Tules mulle, neiti nuori, Leipämiehen morsioksi!"

Viisas neiti tekee vihdoin valintansa:

"Jo tulen minä sinulle, Leipämiehen morsioksi! Jo oon suotu, jo oon luotu, jo oon koissa kasvateltu Leipämiehen morsioksi!"

Toisessa opetusrunossa samanniminen Turun neiti valitsi väärin, ylläpiti talvehtimaan jäänyttä ja paljon kultaansa kilistellyttä saksalaista kestiä, kauppamiestä. Mutta kun kevät tuli ja meri aukeni, kestipä lähti laivalleen ja purjehti pois. Varmaan näiden kestien säikyttämiseksi tarinaan on joskus liitetty hyljätyn neidin kosto. Muinoin uskottiin ulkomailla, että suomalaisilla oli maaginen kyky nostattaa hirmumyrskyjä ja suistaa petturit haaksirikkoon, ja tämän tempun tekee myös Turun neiti.

Viisaamman Annikkaisen tarinaan yhdistin joukon itä-karjalaisia runosävelmiä, joitten epätavallinen mehevyys antaa laululle draivia ja myös ripauksen komiikkaa. Jo on ihme, ellei oppi osu kohdalleen.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Talvisota on syttymäisillään Twitterissä


Brittiläinen historianopiskelija on ottanut tehtäväkseen 2. maailmansodan seuraamisen reaaliajassa mutta 72 vuoden viiveellä. Useita kertoja päivässä täydentyvä sivusto on tässä.

Parhaillaan tulee uutisia Puolasta. Ne eivät ole mitenkään kauniita. Saksalaisten julmuudet ovat sanoin kuvaamattomia. Toiset jalot veijarit riehuvat Itä-Puolassa. Suomenkin tilannetta seurataan:

Finns have just rejected USSR's diplomatic proposals- they see concessions as sign of Soviet weakness, despite Mannerheim warning otherwise (8.11.39).

Still no agreement in Finno-Soviet border talks. Molotov: "We civilians can't make progress; it's the turn of soldiers to have their say" (9.11.39)

Finnish army now fully mobilised along border with USSR: 337,000 men, but only 254,518 rifles. There are not enough uniforms or ammunition (10.11.39)

Soviet Commissar of Defence Voroshilov has ordered the Red Army to move into attacking positions along border of Finland. (11.11.39)


Käytyäni läpi vanhempieni ja lähisukulaisten laajaa kirjeenvaihtoa noilta ajoilta minussa vahvistui kirjoista saamani vaikutelma. Tilanne Suomessa oli lähes surrealistinen. Samoihin aikoihin kuin Ylimääräiset Harjoitukset alkoivat, hiukan ennen lokakuun puolta väliä, kehotettiin Helsingin ja muiden suurten kaupunkien siviilejä siirtymään turvaan maaseudulle.

Sukulaistaloon Lopelle siirryimme mekin, toista lastaan odottava äitini ja minä. Koulut suljettiin. Isä jäi kaupunkiin ja hänet liitettiin 13.10. perustetun Ässä-rykmentin upseeristoon. Tästä maineikkaasta rykmentistä tuli myöhemmin "Talvisodan hengeksi" nimetyn kansan sieluntilan symboli: Miehistö oli lähinnä työläispoikia Sörkasta, Kalliosta ja Vallilasta, upseeristo porvarillisesta Töölöstä, Munkkiniemestä ja Eirasta.

Rajalla oli vain vähäisiä suojajoukkoja, ja varsinainen "harjoitusväki" rakensi puolustuslinjaa, jota alettiin kutsua Mannerheim-linjaksi. Rajan suunnalta tuli kaiken aikaa rauhottavia viestejä. Ei täällä ole mitään hätää, tästä ei ryssä pääse yli. Evakkoon lähetetyt siviilit alkoivat tuskastua odotteluun, kun neuvottelut venäläisten kanssa venyivät venymistään. Marraskuun viimeisellä viikolla suurin osa väestöstä oli palannut kotiin, ja koulutkin avattiin uudelleen. Eihän sota voi millään syttyä, mehän neuvottelemme kaikessa rauhassa heidän kanssaan. Eihän kukaan nyt voi tehdä sellaista temppua että lähtisi hyökkäämään noin vain...

Perheemme oli kesän lopulla muuttanut ihanaan uuteen asuntoon Eiran mäellä. Sen kauniimpaa ja rauhallisempaa paikkaa ei ollut koko Helsingissä. Runsaan kuukauden ehdimme asua uudessa kodissa, kun tuli evakkokäsky. Ja marraskuun viimeisenä sunnuntaina me sitten palasimme kotiin. Kolme päivää siellä ehdittiin asua, kun aamuvarhaisella kaupungin ylle ilmaantui pommikoneita. Niitä kaupunkilaiset katselivat ihmeissään, kunnes pommit alkoivat räjähdellä. Totuus valkeni tuona torstai-aamuna 30.11. kaikille, järkyttävällä tavalla. Sitten alkoi joukkopako, jota vaikeutti autojen ankara puute. Seuraavana yönä onnistuimme pääsemään kauas kaupungista, aina Kauniaisiin saakka.

Neuvostoliiton hyökkäys oli törkeä teko, eikä jäänyt rankaisematta: maa erotettiin Kansainliitosta! Siitä huolimatta me olimme kuta kuinkin yksin ylivoimaista vihollista vastassa. Paljonpa hyötyä Kansainliitosta ja kansainvälisen lehdistön suuresta suosiosta ei ollut armeijalle, joka hupeni hupenemistaan, ja oli lähellä romahtamista kun rauha vihdoin saatiin. Paljon vihollinen ei ollut onnistunut alueita valtaamaan, mutta sen enemmän se sitten saikin neuvottelupöydässä. Toiseksi suurimman kaupunkimme Viipurin, ja valtavia alueita Karjalasta.

Tämän hirvittävän kokemuksen yhteydessä on jäänyt vähemmälle huomiolle se, että Stalin oli tehnyt sopimuksen surullisenkuuluisan "Terijoen hallituksen" kanssa uusista rajoista. Ne olisivat ulottuneet Aunukseen ja Vienaan asti. Lähes koko karjalainen alue olisi liitetty Suomeen, mikä Stalinin mukaan vastasi myös Suomen kansan ikuista toivetta.

Nyt, kun rajan toisella puolen palautellaan Stalinin mainetta ja arvoa, voitaisiin ehkä kysyä miten tuo Stalinin kaunis ajatus voitaisiin toteuttaa. Venäjän liityttyä kapitalistisen maailman osaksi siihen ei luulisi liittyvän mitään vaikeuksia. Eihän?

torstai 10. marraskuuta 2011

"When did it become desirable to look like thug?"


Tämän vanhan kuvan alle amerikkalainen nimimerkki PJM sijoitti blogissaan Old Picture of the Day seuraavan tekstin:

Today's picture was taken in 1938 at the airport in Washington DC. The picture shows a group of passengers in front of an airplane. As people have noted earlier this week . . . look how nicely all the people are dressed. I don't understand how we have gotten to the point that so many people want to look "thuggy". When did it become desirable to look like a thug? I believe we sort of act like we dress . . . when we dress nice, we act nice. When we dress like thugs, we . . .

Aikaisemmassa postauksessaan PJM oli kiinnittänyt huomiota lentomatkustajien huononevaan käytökseen. Ennen koneissa matkusti herrasväkeä, nykyään joukossa on yhä enemmän hollituvasta karannutta sakkia.

When did it become desirable to look like thug, PJM kysyy. Vastaus löytyy ehkä sekä politiikasta että muodista. Miksi poliitikko kuten ministeri Arhinmäki haluaa pukeutua rönttösiin? Antaakseen viestin että hän on samaa porukkaa kuin potentiaalinen kannattajakuntansakin - vaikka ei olisikaan oikeasti sitä, laskelmoi vain. Samasta syystä maisteri Timo Soini kirjoittaa "ploki" eikä "blogi".

Eräässä kauan sitten lukemassani jutussa vertailtiin Englannin eri yhteiskuntaluokkien autoja ja vaatteita. Rönttösimmät vaatteet ja räjähtäneimmät autot oli ylimmällä luokalla. Ehkä heillä jonkinlainen sosiaalinen omatuntokin kolkutteli: ei haluttu ulkonäön avulla julistaa yläluokkaisuutta, kuten varsinkin keskiluokkaan kuuluvat nousukkaat tekevät. Jutussa tosin arveltiin, että yläluokka näin osoittaa olevansa niin rikas, että voi pukeutuakin mistään välittämättä. Tuohon en oikein usko. Yläluokka ei ensinnäkään ole kauttaaltaan upporikas, ja toiseksi nousukkaitten halveksunta perustuu suurelta osalta siihen että heidän levittämänsä signaalit ja todellinen käytöksensä ovat usein koomisessa ristiriidassa keskenään.

Myös sivistys koetaan luokkayhteiskunnassa häpeälliseksi, koska se erottaa hyvin selvästi toisistaan oppia saaneet ja saamattomat. Mutta yläluokkaiset ovat vähemmistönä, ja mitä levottomammaksi yhteiskunnat tulevat, mitä enemmän poliitikot ja populäärimedia mielistelevät enemmistöä, sen vihamielisemmin se suhtautuu vähemmistöihin.

Ehkäpä kehveliksi pukeutuminen ja kehvelin tavoin käyttäytyminen onkin itsesuojeluvaiston sanelemaa naamioitumista? Mene ja tiedä.

torstai 3. marraskuuta 2011

Unitiet. Matkoilla kaiken aikaa.

Tyypillistä helsinkiläistä katuverkkoa yöseen aikaan.

Viime yönä olin tapani mukaan jälleen matkoilla. Olin kuljettamassa lähisuvun jäseniä Viipurin suuntaan, eli "kaakkoon". Välillä kuljetettavat olivat hukassa, välillä he istuivat peräpenkillä. Välillä pysäköin auton joenrannan liejuun, josta oli vaikea edes itse päästä ylös. Sitten lieju olikin sopivasti kuivunut, ja pääsin liikkeelle. Kiinnitin Yarikseen varmuuden vuoksi (?) entisen kuplafolkkarin etukannen. Se sopi täsmälleen. Välillä valitsin väärän oikotien, joka kapeni kapenemistaan ja päättyi kivikkoon josta autoni ei edes unissa päässyt yli. Oli palattava takaisin, kunnes löytyi oikein asfaltoitu päätie.

No mitä siellä "kaakossa" sitten piti tehtämän? Siellä joku lähisukulainen odotti kertoakseen uusimpia keinoja maanviljelyksen edistämiseksi. Vastaavasti sitten äärimmäisessä "luoteessa" odotti toinen päästäkseen kertomaan samasta aiheesta perinteisiä kikkoja ja totuuksia. Kaakonretken jälkeen väsytti, ja oikein kauhistuin sitä että nyt pitäisi vielä ajaa loputon matka Seinäjoen taakse ja pitemmällekin. Ja vielä takaisin kotiin. Ehdotinkin kyytiläisille että ajaisin heidät vain Tampereelle ja maksaisin heille Pohjanmaan pikajunaan matkaliput. En tiedä suostuivatko, uni päättyi siihen.

Pari yötä sitten kävin "Helsingissä", joka onkin tavallisin retkeilykohteeni yöseen aikaan. Tuo Helsinki on paljon suurempi ja sotkuisempi kuin se jossa päiväsaikaan käyn. Siellä on kaksi pääkatua, joita kuitenkaan en jostain syystä käytä, Itäinen ja Läntinen Viertotie. Niiden välissä on loputon katulabyrintti, jossa kyllä pääsee eteenpäin, mutta hitaasti ja vaivalloisesti. Näkymät ovat varsin avaria, rakennusten välissä on rakentamattomia alueita tai hyvin matalia taloja. Jalkakäytävät sukeltavat välillä talojen lävitse lyhyinä mutta mutkikkaina tunneleina, joiden takana aukeaa taas aivan erilaisia miljöitä. Ulospääsy niistä tuottaa joskus lieviä vaikeuksia, mutta minnekään en vangiksi jää. Matka vain hidastuu hidastumistaan, ja päämäärä tuntuu aina olevan yhtä kaukana.

Öillisessä "Helsingissä" vallitsee aina päivä ja pouta. Rakennuskanta on uusimmillaan noin 20-luvulta. Moderneja taloja ei näy missään. Päävärinä on tavanomainen likaisen keltainen rappaus. Päämääräni vaihtelevat. Joskus etsin bussiasemaa päästäkseni kotiin Hämeeseen. Joskus olen menossa kotiin. Olen usein vähän neuvoton. Menenkö Eiraan (jossa asuin kouluaikani), mutta onko minulla edes avaimia taskussani? Sattuisiko äitini olemaan kotona? Tai menenkö Lauttasaareen (jossa isäni asui vielä neljä vuotta sitten)? Ehkä olisi turvallisinta pyrkiä Katajanokalle isovanhempieni luo - jos nyt Katajanokka sattuisi olemaan paikallaan ja sen löytäisin.

Toissayönä löysin itseni Tukholmankadulta kello 17, ja tiesin että minulla oli hammaslääkäri Johanneksenrinteessä Viiskulmassa kello 19. Kaksi tuntia aikaa, riittää hyvin - ja aloin kävellä kohti etelää. Töölö oli aivan samanlaista labyrinttiä kuin öinen "Helsinki" yleensä, mutta etenin sisukkaasti. Tiesin että jossain vaiheessa pitäisi vastaan tulla Töölöntori ja Hesperiankadut. Eivät tulleet, filmi katkesi ennen niitä - ja on aihetta kysyä olivatko ne edes paikoillaan siellä missä niiden piti olla?

Tuossa "Helsingissä" ei koskaan näytä olevan tuttuja julkisia rakennuksia. Paitsi yhden kerran, kun kävin Engelin Helsingissä. Kaikki 1700-luvun ja alkavan 1800-luvun rakennukset olivat yhtenä sykerönä, joka olisi mahtunut Senaatintorille mäkineen kaikkineen. Vain yliopiston rakennus tuntui suunnattoman suurelta, sitten kun sen sisälle pääsi. Kuten unissa aina, mittakaavat muuttuvat kaiken aikaa. Nikolainkirkon yli voisi joskus melkein harpata, ellei sen sisältä äkkiä löytyisi keskiaikaisia holveja ja saleja jotka ovatkin sitten suunnattoman suuria ja liian monimutkaisia täysin hallittaviksi. Yliopiston sisäinen laajuus selittyy yleensä sillä, että olen menossa tietylle luennolle, mutta oikeaa luentosalia ei sitten millään tahdo löytyä kun arkkitehtuuri talon sisällä on niin monimutkaista...

Yhteistä kaikille näille Helsinginmatkoille on se, että perille pääsy on melkein toivotonta, mutta siitä huolimatta varsinaista painajaisen tunnetta ei synny. Vain ihmettely siitä missä oikein olen... Ja tietysti joidenkin korttelien sisältä löytyy aivan ihmeellisiä paikkoja, kun jostain käytävästä niihin on eksynyt. Kertoisinko, mitä Mäkelänkadun 20-luvun klassiset korttelit pitävätkään sisällään? No... enpä sittenkään taida.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Déjà vu


Melkein tasan sata vuotta sitten julkaisi saksalainen kriittinen pilalehti Simplicissimus etusivullaan tämän kuvan. Siinä todetaan havainnollisesti, että vaikka Euroopan mahtivaltiot yrittivät kaikkensa, Balkanin tulipaloa ei saatu sammumaan. Tunnetuin seurauksin. Vasta nyt aletaan tosissaan havaita, miten perusteellisesti 1. maailmansota tuhosi länsimaisen korkeakulttuurin.

Tänään vastaavan kuvan voisi piirtää hiukan toisin. EU:n johtajilla olisi käsiraudat ja kaulapanta, heidän taluttajansa tai isäntänsä kasvottomia liituraitamiehiä. Balkanin tilalla on joukko Välimeren valtioita. Jos kansanedustaja tulee facebookissa todenneeksi eittämättömän mutta ikävän tosiasian sotilasvallan mahdollisuudesta, hänet erotetaan ryhmästään. Isoveli valvoo kaikkialla. Nähtäväksi jää, toistaako historia itseään.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Selitys



Olen sanaton.

P.S. Kuvaa on klikattava, jotta teksti erottuisi.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Vuoren kutsu

Parhaillaan kirjoittelen vanhempaa tuotantoani julkaisukuntoon, ja törmäsin 8 kaanonin kokoelmaan Canoni Reggiani. Suurin osa siitä on kirjoitettu Reggio Emilian ikivanhassa kaupungissa, Po-joen laaksossa. Se on se kaupunki, josta vallankumoukselliset kaaderit saapuivat isä Camillon kylään tämän mukiloitaviksi, ja sieltä ovat kotoisin mm. runoilija Ariosto, maalari Correggio (samannimisestä pikkukaupungista Reggion vieressä), ja ehkä vaikuttavimpana nykykansalaisena Loris Malaguzzi (1920-94), merkittävä ja legendaarinen kasvattaja.
Pääsin itsekin tutustumaan tähän maineikkaaseen mieheen vuonna -89, kun silloinen vaimoni oli tuomassa reggiolaisia oppeja Suomeen. Mukana matkalla oli myös tuolloin 10-vuotias nuorimmaiseni. Reggion vanhat kirkot, holvikäytävät ja varsinkin komeat leijonapatsaat olivat tietysti pojan mieleen.
Kuva: Elisse Heinimaa

Mutta paljon jännittävämpää oli tulossa. Malaguzzin kasvatusajatuksia ja kokeiluja esiteltiin laajassa seminaarissa Reggion eteläpuolella Apenniinien pohjoisreunalla sijaitsevassa pienessä Castelnovo ne' Montin kaupungissa. Jo kauan ennen perille pääsyä näkyi bussin ikkunasta merkillinen, kiehtovan näköinen vuorimuodostuma. Se oli kuuluisa Pietra di Bismantova, jonka Dantekin mainitsi Divina Commedian toisessa osassa (Kiirastuli). Siellä sijaitsee myös tuhatvuotinen pikku kastekirkko, Pieve, josta sain aiheen yhteen Alleluia-kaanoniin.
Kuva Marco Ferrari erinomaisella sivustolla.

Seminaarin tulohässäkät olivat menossa, ja asetuimme hotelliin, kun äkkiä tajuttiin että poika oli kadonnut jäljettömiin. Etsintäpartiot lähtivät Castelnovon kaduille, ja minä lähdin maaseudulle kohti Pietraa. Jotkut ihmiset kertoivat siellä nähneensä pienen vaalean pojan kävelevän kohti kaupunkia. Lopulta minunkin oli palattava sinne. Eipä aikaakaan, kun kaupunkiin tutustumassa olleita seminaarivieraita palasi hotelliin, ja heidän mukanaan tyynesti, kaikessa rauhassa myös poika.

Kun mitään kiireisiä asioita ei ollut, ja ruokaakin oli syöty, poika ei enää kyennyt torjumaan Pietran maagista kutsua. Toki vuori oli kauempana kuin miltä näytti, mutta kyllä poika silti oli jo ehtinyt rinnettä kavuta, ennenkuin lähti paluumatkalle. Olen kateellinen hänelle, sillä itse en tule enää pääsemään lähemmäksi Pietraa kuin hän.

Reggioyhteydet poikivat sitten tutustumisen mainioon lastenkirjailijaan Gianni Rodariin, jonka kirja "Mielikuvituksen kielioppi" olisi syytä saada suomennetuksi. Itse aloin sellaista tehdä, mutta alkulausetta pitemmälle en päässyt. Kaksi Rodarin vekkulia runoa päätyi sarjaan kaanoneiksi. Ensimmäinen kertoo melonin ja päärynän kohtaamisesta, sekä syyn siihen etteivät he sanoneet toisilleen "hyvää päivää":

Un melone
andava a Frosinone.
Incontrò una pera
che andava a Voghera.
Si dissero buongiorno?
No, perché era sera.


Toisessa runossa Rodari ottaa tiukkaa kantaa heinäsirkan puolesta muurahaista vastaan. Tein aiheen mukaisesti musiikin suureen napolilaisen 1700-luvun oopperan tyyliin, ja osallistuin näin mielenosoitukseen heinäsirkan puolesta:

Chiedo scusa alla favola antica,
se non mi piace l'avara formica.
Io sto dalla parte della cicala,
che il più bel canto non vende, regala!

tiistai 25. lokakuuta 2011

Satakuntalaiset alkoivat porista

Facebookissa on joitakin aikoja kierrellyt tällainen rimssu:

"Räätäli alkoi napista.
Merimies alkoi hytistä.
Vauva alkoi tutista.
Satakuntalaiset alkoivat porista.
Pohjoiskarjalaiset alkoivat kolista.
Narkkari alkoi piristä.
Kännykkämies alkoi jupista.
Muusikko alkoi rapista.
Mielisairas alkoi pöpistä.
Sotamies alkoi lotista.
Puuseppä alkoi rahista.
Laiva alkoi karista.
Saapas alkoi kumista.
Punoja alkoi korista.
Kalastaja alkoi kuhista.
Tiskaaja alkoi mukista.
Automekaanikko alkoi rämistä.
Kemisti alkoi kalista.
Pankkiiri alkoi kopista.
Metsästäjät alkoivat supista.
Vuohi alkoi kilistä.
Siivooja alkoi rätistä.
Nalle alkoi puhista.
Maalari alkoi väristä.
Metsästäjä alkoi kutista."

Tässä on taas loistoesimerkki suomenkielen erikoislaatuisesta taipuisuudesta. Menkääpä kääntämään tämä jollekin indoeurooppalaiselle kielelle!

Tuohon on helppo lisätä uusia:

"Pössyttelijä alkoi marista". "Kalat alkoivat haista". "Telakalla alettiin mietiskellä, että joskohan sitä tässä alusta alettaisiin..."

Viimeiseen lauseeseen sijoittelin kaikenlaista leppoisuutta ja hitautta, jotta saisin lauseen kesken ja kolme pistettä loppuun. Pula-aikana tuli katsoa, etteivät pisteet päässeet loppuun, toteaa tähän hämäläinen. Hitaampihan semmoinen on kuin rannikkokaupungin työnjohtaja: "Hae lakkaa satamasta, kun lakkaa satamasta". Yhtä äkkinäinen potilasmummo loukkaantui, kun lääkäri sanoi että "tauti on viirus". Työteliäs intialainen kertoi toimipaikkansa: "Kalkutan konepajalla".

Sovitaanko että tämä kielemme on loputtoman syvä? Pannaanko kättä päälle? Kätten päällepano on hurskas toimitus, ja se sopii tämän asiattoman jutunkin päälle päätteeksi, siunatuksi lopuksi.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Julma suu, pistävät silmät

Romaaneissa on ollut tapana kuvata pahoja ihmisiä silmien ja suun ilmeillä. Kellä on pistävä katse, kellä julma suu. Äskettäin koki tuhoamiensa vastustajien kohtalon Libyan hirmuhallitsija. Jos kellä pahalaisella on ollut julma suu, niin juuri Gaddafilla:Tässä kuvassa Gaddafi on ilmeisesti jopa hymyilevinään:
Pälyilevien silmien ja julman suun yhteisvaikutus on pelottava: tämä mies voi tehdä mitä tahansa minä hetkenä tahansa. Ehkä pelottava ulkonäkö on eduksikin julmalle diktaattorille:
Yleinen ja paljon naureksittu diktaattorin virkamerkki ovat mustat lasit silmillä. Ne estävät kansan näkemästä mihin julmurin katse milloinkin suuntautuu, ja levittävät näin pelkoa kaikkiin suuntiin. Tätä myös Gaddafi usein käytti. Mustien lasien lisäksi koppalakin lippa usein peitti hänen silmänsä.

Stalinin suuta ei muistini mukaan ole kuvattu julmaksi. Runsaat viikset peittivät sen osittain, ja huulien välissä roikkui usein piippu, leppoisien miesten tunnusmerkki. Mutta julmion silmiä on pelätty senkin edestä. Sodanjälkeinen ministeri Yrjö Leino kertoi minulle muinoin Sibelius-Akatemian ravintolapöydässä hallituksen vierailusta Neuvostoliitossa. Leino huomasi Stalinin pistävien silmien tarkastelevan häntä tuon tuostakin, ja oli luhistua paanisen pelon alle. Edes virallisissa muotokuvissa ei hirvittävän murhamiehen uhkaavaa ilmettä pystytty täysin peittämään:

Omar al-Bashir, Sudanin verinen presidentti on raa'an pedon näköinen, ja Keski-Afrikan operettikeisari Bokassa on onnellisen näköinen koristesälänsä keskellä kuin viaton mielipuoli.

Mitä julmemmin diktaattori on käyttäytynyt, sen hurjemmin hänen on oltava peloissaan. Monien kohdalla tämä näkyy alituisena varuillaan olemisena, epäluulona, paljastavien ilmeiden ryöppynä. Julmat ilmeet luovat tosin pelkoa, mutta eivät loputtomiin. Tässä kuvassa ei Ceausesculla enää mene hyvin. Kohteliaisuushymyn takana loiskuu torjuminen, varauksellisuus, pelko:
Ja koskaan unohtumaton oli Ceausescun ilmeitten ryöppy silloin, kun hän parvekkeeltaan alkoi tajuta kansanjoukon nauravan hänelle. Hämmästystä, epäuskoisuutta, pelkoa ja kauhua. Eivätkö korviin kuiskutelleet liehakot puhuneetkaan totta?
Minkähän laisia mahtavat diktaattorien yöunet olla? Pystyvätkö he nukkumaan viattoman unta ilman pillereitä? Rooman sotapäälliköt olivat viisaita, kun panivat orjan mahtavassa triumfikulkueessa kuiskuttelemaan korviinsa "memento mori", muista että olet kuolevainen...

perjantai 21. lokakuuta 2011

Söi puuron akka. Ihana on tämä kieli.

Amerikkalaiset kielentutkijat ovat arvelleet, että hyvin kaukaisissa muinaisissa kielissä sanajärjestys on ehkä ollut SOV, eli subjekti-objekti-verbi. Muinaiset niinkuin Yoda puhuivat. Akka puuron söi. Nykyisissä valtakielissä ja periaatteessa myös suomessa järjestys on SVO: Akka söi puuron.

Sanajärjestys on suomessa kuitenkin paljon vapaampi kuin useimmissa kielissä, ja sillä on usein sisällöllinen merkitys.
SOV: Akka puuron söi - kuulostaa hiukan vanhalta, ja sen vuoksi myös runolliselta. On tapahtunut jotain, ja tapahtuma on päättynyt. Usein siihen liittyy muita samanaikaisia tapahtumia, kuten vaikkapa Akka puuron söi, katti kerman nuoli, ukko sanan lausui.

SVO: Akka söi puuron. Tapahtuma todettu, ja sillä selvä. Mutta jos sanaa painotetaan puhuttaessa, lause saa lisämerkityksiä. AKKA söi puuron (ei ukko). Akka SÖI puuron (kun oli ensin epäröinyt). Akka söi PUURON (mutta jätti leivän syömättä).

VSO: Söi akka puuron - eipä olisi uskonut... Tai: Söi akka puuron, söi leivän, joi maidon, risti käden.

VOS: Söi puuron akka - leivän ukko, hiiren kissa.

OVS: Puuron söi akka - monesta pöydällä olleesta valittavasta: tarjolla puuroa, leipää, maitoa, hiirenraato - maidon joi poika, hiiren söi kissa.

OSV: Puuron akka söi - luulitko muka että leivän? Tai: Puuron akka söi, ei sylkenyt siihen eikä antanut kissalle.

Tämmöisissä kolmisanaisissa ilmaisuissa korostuu joko ensimmäinen tai viimeinen sana, harvemmin keskimmäinen. Siitä ne merkitys- ja tyylierot ilmeisesti tulevat.

Mutta entäpä jos subjektina on persoonapronomini? Ikäänkuin verbin paikka olisikin ennen subjektia. Monikossa sen huomaa, verbivartaloon kun se pronomini näyttää liittyvän ihan suoraan: syömme < syö+me, syötte < syö+te. Ainakin ennen väitettiin, että 1. persoonan vartalo olisi *min, ja 2. persoonan *tin, joten siis syön < syö+m(in), syöt < syö+t(in). Kolmansista persoonista en sano mitään, nehän on yksinkertaisimmin korvattu nimellä tai muulla substantiivilla.

Tämä kieli on ihana. Ihana tämä kieli on. On tämä kieli (sitten) ihana. Ihana on tämä kieli.

Sanajärjestyksellä on ennemmin runollinen, hienosävyjä korostava merkitys, kuin tarkkaan määritelty ja virheellisyyttä välttävä lainvoima. Sanavartaloita voidaan sanaluokasta riippumatta käyttää vapaasti muissakin sanaluokissa.

Pikkupoika Korkeasaaressa: "Katso isi, patsattu pukki!" Siis patsas (substantiivi), patsata (verbi), patsaampi (adjektiivi, "Aleksanteri II:n on patsaampi kuin Mika Waltarin"). "Paavo Lipponen on hyvin patsas, patsaampi kuin Paavo Väyrynen".

Kalevalan kieltä on moitittu vaikeaksi ymmärtää. Enemmän tämä johtuu sen eksaktisuutta välttelevästä määrittelemättömyydestä kuin oudoista sanoista. "Viikon viivyin Viipurissa" ei kansanrunossa tarkoita aikaa vaikkapa maanantaista maanantaihin, vaan ylipäänsä ihan h-tin pitkää aikaa, liian pitkää. "Mataroita markan vakka" ehdotetaan helkavirressä poimittavaksi, eli siis paljonko. Markka on (hopean) painomitta, kevyttä kasvia menee siihen aika lailla. Mistäpä tytöillä markkavaakaa olisi ollut, tarkoittivat vain että oikein hirmuisen paljon, jotta päästään lankaa ja kangasta värjäämään.

Pikkulasten kielessä kuulemme kielen muinaisuutta, kuten amerikkalaisetkin tutkijat sanovat. Sanaston ja syntaksin taipuisuus on nimenomaan alkuperäisyyttä, ei kehittymättömyyttä - saati virheellistä. Tulkaamme me sanan käyttäjät lasten kaltaisiksi!

maanantai 17. lokakuuta 2011

Hienotunteisuutta

Inkoon kirkko

Sääksmäen kirkko

Inkoossa haudattiin 15.10. kreivi Conradin zu Castell-Rüdenhausen, inkoolainen puutarhaviljelijä. Hänen äitinsä oli Sachsen-Coburgin ja Gothan prinsessa Caroline Matilda (1912-83), ja äidinisänsä Sachsen-Coburgin ja Gothan viimeinen hallitseva herttua. Caroline Matildan sisar oli Sibylla, Ruotsin nykyisen kuninkaan äiti, joten Conradin oli tämän serkku. Conradinin isoäiti taas kuului Schleswig-Holsteinin sukuun ja oli kuningatar Victorian jälkeläisiä.

Kreivi oli siis erityisen korkeaa sukua, mutta näytti vierastaneen hovielämää. Tämä asenne saattaa olla peräisin jo hänen äidiltään, joka aiheutti kaikenlaista skandaalia miessuhteillaan, ja lähestulkoon pennittömänä ja joidenkin lastensakin hylkäämänä lopulta ryhtyi suutariksi. Voi hyvin ymmärtää, että sotien jälkeen paremmin selvinneet sukulaiset ehkä vieroksuivatkin Conradinin perhettä. Ja näin kreivi sitten opiskeli puutarhuriksi, perusti kauppapuutarhan aatelittoman vaimonsa kanssa, eikä halunnut melskata korkeilla sukujuurillaan.

Kun sitten toimittajat haistoivat skuupin, he menivät Inkooseen ja kyselivät paikkkakuntalaisilta tietoja ja mielipiteitä kreivistä. Toimittajien harmiksi inkoolaiset eivät juuri halunneet lausua mielipiteitään, vaan totesivat vain että puutarhuri oli arvostettu mies paikkakunnalla, ja että hän nimenomaisesti vältteli sukujuuristaan puhumista. Ja vaikka kuningaskin vieraili Inkoossa silloin tällöin, paikkakuntalaiset eivät asialla retostelleet. He suhtautuivat kreivin ja kuninkaan yksityiselämään hienotunteisesti, tavalla joka tänäpäivänä tuntuu - oh - niin kovin vanhanaikaiselta. Inkoolaisten asenne herättää minussa suurta kunnioitusta. Ja olenhan aina muutenkin pitänyt Inkoosta.

Tästä tulee mieleen toinen vähän saman tapainen, vaikka toki vähäisempi tapaus. Kävi niin, että supersuosittu koomikkonäyttelijä meni naimisiin täkäläissyntyisen suosikkinäyttelijättären kanssa, ja vihkimispaikaksi oli varattu näiden seutukuntien suosituin hääkirkko. Suurin piirtein "kaikki" sääksmäkiläiset tiesivät noista tulevista häistä jo puoli vuotta etukäteen, ja tiesivät myös että hääpari halusi lehdistön pidettäväksi kaukana juhlastaan. Ei luultavasti kukaan paikallinen halunnut pilata tilaisuutta lauleskelemalla tietoaan median hyeenoille. Mutta jostakin oli kuitenkin lirissyt pienen pientä tietoa asiasta.

Kävi nimittäin niin, että eräällä kuoroni laulajatytöllä oli vihkitilaisuus Sääksmäen kirkossa juuri ennen teatterilaisia. Olimme siis kaikki paikalla reipasta tuntia ennen, nuoret naiset kansallispuvuissaan, ja minäkin ykkösissäni. Ensin porhalsi paikalle reteä ökyauto josta nousi stadin slangia korostuneen reteästi melskaava, kameraa heiluttava mies. Halusi tietää että "täälläks ne on ne ihme häät". No mitä me alkuasukkaat, hyvin korostetusti hämettä puhuvat, eihän me "tiäretty semmottesta mittään". Meillä oli vain paikallisen tytön häät tulossa.

Stadin kundi läksi tiehensä, mutta sitten paikalle tuli juoru- ja julkkistoimittajiemme ykkönen, maailman kaikkien kuuluisuuksien hyvä ja läheinen henkiystävä. Kyllästyneellä äänellä hän kysyi että "onko tää nyt se Sääksjärven kirkko?" Me siihen totuudenmukaisesti että ei ole. "No missäs Sääksjärvi sitten on?", nainen tivasi. Totuuden mukaisesti vastasimme että tuolla noin 30 kilometriä Tampereelle päin. Emme halunneet lisätä toimittajan tietämisen tuskaa millään ylimääräisellä knoppologialla, esimerkiksi sillä ettei Sääksjärvellä ole mitään kirkkoa koskaan ollutkaan.

Kun toimittaja sitten etsimisreissunsa jälkeen palasi Sääksmäen kirkolle, poliisi oli jo piirittänyt alueen, ja estänyt ulkopuolisten tunkeutumisen kirkkoon. Minä olin kovasti ylpeä sääksmäkiläisten solidaarisuudesta ja hienotunteisuudesta. Eikä omatuntonikaan soimaa, sillä emmehän valehdelleet ollenkaan, vaan vastasimme kysymyksiin oikein ja täsmällisesti. Ja näyttelijät saivat sellaiset häät kuin olivat halunneetkin.

torstai 13. lokakuuta 2011

Suomen hiihto nousuun ev.luutn. Karjulan opein?

Otsikot huutavat: Hiihtomaajoukkueessa vain neljä jäsentä!

Tällä kertaa media ei ilmeisesti liiottele. 14 hiihtäjää on erotettu maajoukkueesta juuri ensimmäisen lumileirin alla. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, tapahtumat ovat edenneet seuraavalla tavalla:

Hiihtäjien sopimusasiat piti hoitaa kuntoon jo keväällä. Hiihtojohtajat eivät vaivautuneet keskustelemaan asioista. Kaiken lisäksi he tekivät salaa jo kesällä päävalmentajan kanssa pitkän jatkosopimuksen, josta kerrottiin vasta paljon myöhemmin. Hiihtäjillä olisi ollut asiasta paljonkin sanottavaa, mutta heidän kanssaan "herrat" eivät keskustele.

Nyt syksyllä leirityskauden alkaessa hiihtäjille lähetettiin sopimus allekirjoitettavaksi. Sen mukaan 1987 syntyneet ja sitä nuoremmat hiihtäjät joutuvat maksamaan saamistaan bruttopalkkioista 5% Maastohiihto ry:lle. Neljää hiihtäjää lukuunottamatta oltiin sitä mieltä että tuo oli kohtuuton vaatimus. Kieltäytyjät saivat uhkausviestin, jonka mukaan edustusura loppuu siihen paikkaan, jos allekirjoitusta tule.

Sami Jauhojärvi oli tiistai- tai keskiviikkoaamuna saanut viestin, jonka mukaan uudet sopimukset laaditaan tämän kuun aikana. Tuo viesti kumoutui seuraavana päivänä. Hiihtäjille ilmoitettiin, että heidät on irtisanottu maajoukkueesta. Piste. Puheenjohtaja Reijo Alakoski vahvisti asian YLElle torstaina: Maajoukkueessa on vain neljä hiihtäjää.

Jauhojärvi ihmettelee, miksi nuoria lupauksia näin sorretaan. Jos tuo 5% koskisi kaikkia, asian voisi vielä ymmärtää. Minä puolestani ihmettelen, että juuri nuoria lupauksia, Krista Lähteenmäestä alkaen, kohdellaan näin. Heillähän talous on vielä enemmän tai vähemmän alkutekijöissään, mutta Suomen menestys jo vakaasti hyppysissä.

Urheilujohtajat ovat olleet aivan oma ihmislajinsa niin kauan kuin muistan. Evp-majurin luonne ja kaksinkertaisen Y-kromosomin aiheuttama ruhjova maskuliinisuus ovat olleet edellytyksenä johtajan paikalle. Nyt hra Alakoski kavereineen on pannut paremmaksi. Käskytys tapahtuu postitse, käskijät ovat bunkkerissaan suojassa, ja protestoijat todetaan ykskantaan "sotamies Viirilöiksi". Sellaisille nappi otsaan, koska kuri on kaikessa tärkeintä, ei menestys sodassa tai kilpailussa.

Niin sitä pitää. Juuri kun alkoi näyttää taas hyvältä... Ei huolta, Norja ja Ruotsi, meidän johtajamme pelaavat peliä puolestanne!

lauantai 8. lokakuuta 2011

Marssia ja mottimetsää - miten rakastuin hernekeittoon


Tämä on äitini maaottelumarssikortti toukokuulta 1941. Tuolloin järjestettiin omalaatuinen maaottelumarssi Ruotsin kanssa. Tarkoituksena oli tietysti pumpata itseluottamusta talvisodan kärsineeseen kansaan, ja tavallaan myös kiittää ja muistuttaa ruotsalaisia siitä tuesta jota monilta heiltä olimme saaneet, kruununprinssiä myöten. Varmuuden vuoksi oli päätetty, että yhtä suomalaissuoritusta kohden tarvittiin kaksi ruotsalaista. Jos ottelu olisi käyty itänaapurin kanssa, yksi suomalainen olisi tietysti vastannut kymmentä ryssää...

Naisten tuli marssia 10 kilometriä alle tunnin ja 40 minuuttia, miesten 15 kilometriä alle kahden tunnin ja 20 minuutin. Naisiksi laskettiin myös 13-vuotiaat tytöt, miehiksi vastaavasti 13-vuotiaat pojat. 10-12-vuotiaat marssivat naisten matkan. Molemmat vanhempani suoriutuivat asiallisesti. Äidin aika oli 1h 28' ja isän 1h 59'.

Suomi voitti maaottelun ylivoimaisesti. Yli puolet kansasta marssi, ruotalaisista noin kuudennes. Tasoitusta ei tarvittu. Hiukan rahaakin saatiin kokoon, sillä marssimerkistä maksettiin 5 markkaa, ja marssikortin takasivulla oli mainoksia.


Polttoaineesta oli myös pula, kun nestemäinen ulkomailta tuotu aine oli varattu armeijan käyttöön. Talot lämmitettiin klapeilla, ja kulkuneuvot kävivät puupilkkeellä. Kaikkialla liikkui puukaasupytyin varustettuja autoja. Myös sukulaistalomme traktori Lopella kävi puukaasulla:
Puuta tarvittiin paljon, ja sen vuoksi kansa kutsuttiin mottitalkoisiin. Koska suuri osa miehistä oli rintamalla, talkoisiin osallistuivat myös naiset ja lapset. Naisten valtava työ kotirintamalla ja myös "miesten töissä" olikin ratkaiseva sille että kansa pysyi kasassa noina vaikeina aikoina. Mottityöstä piti saada näkyvä palkinto. Niinpä yhdestä motista eli kuutiometristä sai rintapieleen rautaisen kirvespinssin, neljästä motista hopeisen, ja 16 motista kultaisen. Vanhempieni huushollista minulle tulleen pikkutilpehöörin joukossa on tuollainen kirves, mutta pääsen helpommalla kun panen tähän verkosta löytyneen kuvan:
Minäkin pääsin isän kanssa talkoisiin talvella -45 tai -46. Hiukan alle kymmenvuotiaasta pojasta oli varmaan enemmän vaivaa kuin hyötyä, mutta kyllä siinä raahailin metrisiä halkoja niin paljon kuin kykenin. Alla oleva kuva on sukulaistalon mottimetsästä vuodelta 1943, ja olen siinä kuusivuotias:Isän talkookortti on tuosta tapahtumasta. Kultakirves tuli että napsahti, ilman että minusta olisi paljonkaan ollut apua. Talon naisista toki senkin edestä.
Mutta tuosta sodan jälkeen tehdystä talkoosta minulle jäi yksi vahva muistijälki. Oltiin siinä jokunen tunti aherrettu lumisessa metsässä. Isä kaatoi puita, karsi oksia (joita minä raahasin kasoiksi), sahasi metrin pätkiä ja halkaisi tai aisasi niitä tarvittaessa. Väsymys iski, lumi oli märkää, ja tuli nälkä. Vihdoin kuului kaivattu merkki huoltoalueelta, muistaakseni käsin veivattavasta sireenistä. Sinne päästyä lapoin pakkiin höyryävää hernesoppaa. Mikään ruoka ei koskaan ollut maistunut niin hyvältä, se oli kuin panis angelicus. - Ja se on hyvää tänäkin päivänä, teinpä sen millä lailla tahansa. Kirvestä en takin rintamukseen saanut, mutta sain lempiruoan lopuksi ikääni. On sekin jotain.