Vuoren kutsu

Parhaillaan kirjoittelen vanhempaa tuotantoani julkaisukuntoon, ja törmäsin 8 kaanonin kokoelmaan Canoni Reggiani. Suurin osa siitä on kirjoitettu Reggio Emilian ikivanhassa kaupungissa, Po-joen laaksossa. Se on se kaupunki, josta vallankumoukselliset kaaderit saapuivat isä Camillon kylään tämän mukiloitaviksi, ja sieltä ovat kotoisin mm. runoilija Ariosto, maalari Correggio (samannimisestä pikkukaupungista Reggion vieressä), ja ehkä vaikuttavimpana nykykansalaisena Loris Malaguzzi (1920-94), merkittävä ja legendaarinen kasvattaja.
Pääsin itsekin tutustumaan tähän maineikkaaseen mieheen vuonna -89, kun silloinen vaimoni oli tuomassa reggiolaisia oppeja Suomeen. Mukana matkalla oli myös tuolloin 10-vuotias nuorimmaiseni. Reggion vanhat kirkot, holvikäytävät ja varsinkin komeat leijonapatsaat olivat tietysti pojan mieleen.
Kuva: Elisse Heinimaa

Mutta paljon jännittävämpää oli tulossa. Malaguzzin kasvatusajatuksia ja kokeiluja esiteltiin laajassa seminaarissa Reggion eteläpuolella Apenniinien pohjoisreunalla sijaitsevassa pienessä Castelnovo ne' Montin kaupungissa. Jo kauan ennen perille pääsyä näkyi bussin ikkunasta merkillinen, kiehtovan näköinen vuorimuodostuma. Se oli kuuluisa Pietra di Bismantova, jonka Dantekin mainitsi Divina Commedian toisessa osassa (Kiirastuli). Siellä sijaitsee myös tuhatvuotinen pikku kastekirkko, Pieve, josta sain aiheen yhteen Alleluia-kaanoniin.
Kuva Marco Ferrari erinomaisella sivustolla.

Seminaarin tulohässäkät olivat menossa, ja asetuimme hotelliin, kun äkkiä tajuttiin että poika oli kadonnut jäljettömiin. Etsintäpartiot lähtivät Castelnovon kaduille, ja minä lähdin maaseudulle kohti Pietraa. Jotkut ihmiset kertoivat siellä nähneensä pienen vaalean pojan kävelevän kohti kaupunkia. Lopulta minunkin oli palattava sinne. Eipä aikaakaan, kun kaupunkiin tutustumassa olleita seminaarivieraita palasi hotelliin, ja heidän mukanaan tyynesti, kaikessa rauhassa myös poika.

Kun mitään kiireisiä asioita ei ollut, ja ruokaakin oli syöty, poika ei enää kyennyt torjumaan Pietran maagista kutsua. Toki vuori oli kauempana kuin miltä näytti, mutta kyllä poika silti oli jo ehtinyt rinnettä kavuta, ennenkuin lähti paluumatkalle. Olen kateellinen hänelle, sillä itse en tule enää pääsemään lähemmäksi Pietraa kuin hän.

Reggioyhteydet poikivat sitten tutustumisen mainioon lastenkirjailijaan Gianni Rodariin, jonka kirja "Mielikuvituksen kielioppi" olisi syytä saada suomennetuksi. Itse aloin sellaista tehdä, mutta alkulausetta pitemmälle en päässyt. Kaksi Rodarin vekkulia runoa päätyi sarjaan kaanoneiksi. Ensimmäinen kertoo melonin ja päärynän kohtaamisesta, sekä syyn siihen etteivät he sanoneet toisilleen "hyvää päivää":

Un melone
andava a Frosinone.
Incontrò una pera
che andava a Voghera.
Si dissero buongiorno?
No, perché era sera.

Toisessa runossa Rodari ottaa tiukkaa kantaa heinäsirkan puolesta muurahaista vastaan. Tein aiheen mukaisesti musiikin suureen napolilaisen 1700-luvun oopperan tyyliin, ja osallistuin näin mielenosoitukseen heinäsirkan puolesta:

Chiedo scusa alla favola antica,
se non mi piace l'avara formica.
Io sto dalla parte della cicala,
che il più bel canto non vende, regala!