Söi puuron akka. Ihana on tämä kieli.

Amerikkalaiset kielentutkijat ovat arvelleet, että hyvin kaukaisissa muinaisissa kielissä sanajärjestys on ehkä ollut SOV, eli subjekti-objekti-verbi. Muinaiset niinkuin Yoda puhuivat. Akka puuron söi. Nykyisissä valtakielissä ja periaatteessa myös suomessa järjestys on SVO: Akka söi puuron.

Sanajärjestys on suomessa kuitenkin paljon vapaampi kuin useimmissa kielissä, ja sillä on usein sisällöllinen merkitys.
SOV: Akka puuron söi - kuulostaa hiukan vanhalta, ja sen vuoksi myös runolliselta. On tapahtunut jotain, ja tapahtuma on päättynyt. Usein siihen liittyy muita samanaikaisia tapahtumia, kuten vaikkapa Akka puuron söi, katti kerman nuoli, ukko sanan lausui.

SVO: Akka söi puuron. Tapahtuma todettu, ja sillä selvä. Mutta jos sanaa painotetaan puhuttaessa, lause saa lisämerkityksiä. AKKA söi puuron (ei ukko). Akka SÖI puuron (kun oli ensin epäröinyt). Akka söi PUURON (mutta jätti leivän syömättä).

VSO: Söi akka puuron - eipä olisi uskonut... Tai: Söi akka puuron, söi leivän, joi maidon, risti käden.

VOS: Söi puuron akka - leivän ukko, hiiren kissa.

OVS: Puuron söi akka - monesta pöydällä olleesta valittavasta: tarjolla puuroa, leipää, maitoa, hiirenraato - maidon joi poika, hiiren söi kissa.

OSV: Puuron akka söi - luulitko muka että leivän? Tai: Puuron akka söi, ei sylkenyt siihen eikä antanut kissalle.

Tämmöisissä kolmisanaisissa ilmaisuissa korostuu joko ensimmäinen tai viimeinen sana, harvemmin keskimmäinen. Siitä ne merkitys- ja tyylierot ilmeisesti tulevat.

Mutta entäpä jos subjektina on persoonapronomini? Ikäänkuin verbin paikka olisikin ennen subjektia. Monikossa sen huomaa, verbivartaloon kun se pronomini näyttää liittyvän ihan suoraan: syömme < syö+me, syötte < syö+te. Ainakin ennen väitettiin, että 1. persoonan vartalo olisi *min, ja 2. persoonan *tin, joten siis syön < syö+m(in), syöt < syö+t(in). Kolmansista persoonista en sano mitään, nehän on yksinkertaisimmin korvattu nimellä tai muulla substantiivilla.

Tämä kieli on ihana. Ihana tämä kieli on. On tämä kieli (sitten) ihana. Ihana on tämä kieli.

Sanajärjestyksellä on ennemmin runollinen, hienosävyjä korostava merkitys, kuin tarkkaan määritelty ja virheellisyyttä välttävä lainvoima. Sanavartaloita voidaan sanaluokasta riippumatta käyttää vapaasti muissakin sanaluokissa.

Pikkupoika Korkeasaaressa: "Katso isi, patsattu pukki!" Siis patsas (substantiivi), patsata (verbi), patsaampi (adjektiivi, "Aleksanteri II:n on patsaampi kuin Mika Waltarin"). "Paavo Lipponen on hyvin patsas, patsaampi kuin Paavo Väyrynen".

Kalevalan kieltä on moitittu vaikeaksi ymmärtää. Enemmän tämä johtuu sen eksaktisuutta välttelevästä määrittelemättömyydestä kuin oudoista sanoista. "Viikon viivyin Viipurissa" ei kansanrunossa tarkoita aikaa vaikkapa maanantaista maanantaihin, vaan ylipäänsä ihan h-tin pitkää aikaa, liian pitkää. "Mataroita markan vakka" ehdotetaan helkavirressä poimittavaksi, eli siis paljonko. Markka on (hopean) painomitta, kevyttä kasvia menee siihen aika lailla. Mistäpä tytöillä markkavaakaa olisi ollut, tarkoittivat vain että oikein hirmuisen paljon, jotta päästään lankaa ja kangasta värjäämään.

Pikkulasten kielessä kuulemme kielen muinaisuutta, kuten amerikkalaisetkin tutkijat sanovat. Sanaston ja syntaksin taipuisuus on nimenomaan alkuperäisyyttä, ei kehittymättömyyttä - saati virheellistä. Tulkaamme me sanan käyttäjät lasten kaltaisiksi!