maanantai 23. marraskuuta 2015

Vuorokausi


Tässä vain satunnainen huomio kielten ja asenteitten/perinteitten eroista.

Vain skandinaavisilla kielillä, itämerensuomalaisilla kielillä, hollannilla, venäjällä ja puolalla (plus sattuneesta syystä esperantolla) on oma sana 24 tunnin pituista ajan mittayksikköä varten. 

Ruotsin dygn on ilmeisesti sukua sanalle dag. Eestin ööpäev on rakennettu kuten esperanton tagnokto. Muut kuin mainitut kielet käyttävät vähän samantapaisia, puhekielessä harvinaisia konstruktioita, tai sitten tunti-ilmaisua 24.

Suomen vuorokautta on selitetty esimerkiksi myllyjen käyttöoikeudella, joka siis kullakin talolla saattoi olla vuorokauden pituinen. Jos näin on, sana ei ole aivan ikivanha.

Mutta miksi vain pohjoisilla kansoilla ja purjehtivilla hollantilaisilla on oma sana? Hatusta vedetty selitys: 

Pohjolassa varsinaisen valoisan päivän pituus vaihtelee aivan olennaisesti eri vuodenaikoina. Talvella työpäivää oli jatkettava pimeälle, mikäli mahdollista. Kesällä nukuttiin myös valoisaan aikaan. Pohjoiset ja hollantilaiset merenkulkijat joutuivat luonnollisista syistä laskemaan aikaa vuorokausittain. Päivän ja yön vaihtelu ei merkinnyt merellä niin paljon kuin umpimantereella.

Joku lukija saattaa olla asiasta paremmin perillä. Korjatkaa päättelyäni, olkaa hyvä.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Narraaminen ei ole reilua, Lottokauppias!


Ehkä minä olen aina ollut vähän hentomielinen, kun minusta hyväuskoisten ja tyhmien narraaminen on vastenmielistä, epäreilua ja kerta kaikkiaan väärin. Jaoin tuon yllä olevan loton fb-mainoksen siellä minne se tuli, enkä oikeastaan saanut kannustusta tällä hentomielisyydelleni. Tyhmyys, yksinkertaisuus ja herkkäuskoisuus on sallittu pilkanteon kohde tässä maailmassa. Ei puhettakaan, että meidän parempiosaisten tulisi jotenkin suojella heikompia.

Lasten narraaminen on kansatieteilijöiden mukaan ollut menneinä aikoina suosittu, mutta joskus hyvin julmakin huvittelun muoto. En laske kaikkia aprillauksia tähän, sillä niiden aiheuttama mielipaha kääntyy yleensä parhain päin yleisen yhteisnaurun ja ehkä pikku palkinnonkin vuoksi. Sellainen tapaus oli varhaisin aprillausmuistoni. Isä tuli jotenkin ovelan näköisenä lastenhuoneeseen, katseli ulos ikkunasta, ja sanoi: "Lapset, lapset, tulkaas katsomaan mitä ihmettä tuolla ulkona on!" Eihän siellä mitään ollut, mutta kaikki nauroivat aprillipilan vuoksi, ja taidettiin saada jotain maistuvaakin aamupalaksi.

Mutta sen kaltainen narraaminen, jossa palkintona on pilkka tai jonkin asian menettäminen, ei voi olla vaikuttamatta uhrin psykologiaan. Uhri saattaa muuttua varovaisemmaksi, ja välttää tällaisten tilaisuuksien uusiutumisia, mutta seuraavana uutena uhkana saattaa tulla vastaan teennäinen ja vilpillinen ystävällisyys. vähän niinkuin tuossa lottomainoksessa.

Mairea, hunajainen ääni, se jonka niin monista mainoksista tunnemme, lähestyy kohdettaan aloittamalla epätotuudella: "Unelmointi on jo puoli voittoa". Sitten se teeskentelee kiinnostusta: "Mistä sinä unelmoit?" Uhri luulee jonkun todella olevan kiinnostunut hänen unelmistaan, ja alkaa unelmoida ja kirjoittaa kommenttia. Ehkä jopa "tykkää" mukavan ystävällisestä sivusta. Vilunki jatkuu: näytetään kaikenlaisia unelmoinnin kohteita, ja vihjaistaan että monet ovat sellaisia jo onnistuneet loton avulla saavuttamaan. Tähän viettelijä voisi vielä sanoa: "Anna rahasi meille, me autamme sinua toteuttamaan unelmasi!" Tätä ei sanota, sillä voiton saamisen todennäköisyys on niin suunnattoman pieni.

Kun joku on huijauksen vuoksi menettänyt rahoja tai omaisuutta, sanotaan yleisesti: "Ei se ole tyhmä joka myy, vaan se joka ostaa". Minusta tämä ilmaisu on kyyninen, ja viittaa siihen että petkuttamisyhteiskunnan perusteet on jo hyväksytty.

Kirjallisuus ja laulut ovat täynnään yksinkertaisia tyttöjä, joita sutki kosiomies pettää. Jotkut tyytyvät nuolemaan haavojaan, jotkut kävelevät järveen. Kovassa menestyshakuisessa nykymaailmassa tuommoisista kohtaloista ei juuri välitetä. Tänään tyhmyys käy ilmi menestymättömyydestä. Luuseri on yleisesti hyväksytty pilkan kohde. Tyhmä mikä tyhmä - ja sen vuoksi vapaasti hyväksikäytettävä.

Kun nyt katson mitä ylle olen kirjoittanut, tuntuu siltä että näin voisi ajatella vain kokonaan tästä' maailmasta ulkona oleva onneton haihattelija. Myönnän, ettei tuo ole kovin väärä arvio...

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Sibelius ja minä

Peter Lacovich ja Jean Sibelius Ainolassa 1954. Kuva KR

Ehdin minäkin valokuvata Sibeliuksen, kuorovierailun yhteydessä 1954. Kolme vuotta myöhemmin olin Ainolan puutarhassa seuraamassa hänen arkkunsa laskemista sen multaan.

Olin pojasta lähtien leimaantunut kahteen säveltäjään, isä-Bachiin ja Sibeliukseen. Ensimmäiset kaksi ostamaani orkesteripartituuria olivat Finlandia ja 2. sinfonia. Olinkohan silloin neljäntoista. Muut sinfoniat tulivat pian perässä, ja vieläkin on jäljellä nuottilehtiä joihin olin tehnyt pianosovitusta Finlandiasta ja 1. sinfonian finaalista.

Vaikka Sibelius oli orkesterimusiikin osalta ensimmäinen mestarini, hän on pysynyt monilla tavoin aktuellina koko ikäni. Vähän väliä käyn tarkastelemassa, miten hän rakentaa kiehuvan jousistokuvioinnin ylle puupuhaltimien ja käyrätorvien kudosta, sitä joka vie musiikillista kehittelyä eteenpäin. Eräs radion musiikkitoimittaja väitti sarkastisesti, että Sibelius oli oikein hyvä salonkimusiikin tekijä, mutta oli avuton orkesterinkäyttäjä sinfonisissa yhteyksissä. En tiedä mitä tämän heiton takana oikeasti oli, mutta totaalisen väärä se kumminkin on. Orkesterikudoksen rakentajana Sibelius oli suurenmoinen taituri, oman sävelkielensä puitteissa.

Vertaan sinfonisen musiikin kuuntelua polulla tai tiellä tehtyyn matkaan. Näkymät vaihtelevat, liukuvat toisesta toiseen. Välillä tullaan aivan outoihin ympäristöihin, välillä tutumpiin. Noustaan metsäisille ylängöille ja kallionäkymiin, ja laskeudutaan taas alas viljeltyihin laaksoihin. Matkan varrella tulee vastaan yllätyksiä, ihmeellisiä ja erikoisia maisemia, välähdyksiä jotka jäävät mieleen, tai vaelletaan riittävän pitkälti samanlaisessa ympäristössä, jotta saavuttaisiin taas jonkin mieltä sykähdyttävän näyn eteen.

Yleisradio on kiitettävästi osallistunut Sibeliuksen 150-vuotisen juhlan viettoon. Erityisen hieno on sarja jossa kapellimestari Hannu Lintu kertoo kunkin sinfonian tarinan, käy läpi niiden tematiikan ja erityispiirteet, ja esittää ne sitten Radion sinfoniaorkesterin kanssa. Panen tässä esimerkiksi vain viidettä sinfoniaa koskevan jakson. Loputkin löytyvät Areenasta. Toivottavasti kauan!

Kullakin on omat suosikkinsa Sibeliuksen sinfonioiden joukossa. Joku suosii romanttista Ykköstä tai mahdikasta Kakkosta. Jollekin Nelonen jää oudoksi, mutta Viides mahtavine "joutsenfinaaleineen" on kaiken täyttymys. Minulle läheisimpiä ovat ehkä Nelonen, Kuutonen ja Seitsemäs. Mutta kaikissa on omat herkkunsa.

Yksi Sibeliuksen vahvuuksista on kehittää kiehtovaa musiikkia ns. urkupisteen tai samana toistuvan sointujakson ylle. Sellaista on vaikkapa Ykkösen hitaassa osassa, Kakkosen finaalin sivuteemassa, Kolmosen toisessa osassa ja finaalissa, Viitosen 2. osassa ja finaalin "joutsenteemassa", sekä oikeastaan myös Seitsemännen jylhässä pasuunateemassa. Sähähteleviä jousistokuviointeja ja niiden ylle kehkeytyviä puhallinten teemoja on joka sinfoniassa. Ja entäpäs Sibeliuksen viimeisten sävellysten myrskyt, joita löytyy Tapiolasta, Myrsky-musiikista tai jopa 7. sinfoniasta!

Sibeliukseen on aikojen kuluessa liitetty niin monenlaisia ja keskenään ristiriitaisiakin tarroja, että niiden unohtaminen olisi nyt tärkeää. Palaaminen puhtaan musiikin pariin onnistuu oikein hyvin kuuntelemalla vaikkapa Hannu Linnun seitsemän ohjelmaa. Kuuntelin ne kaikki taas eilen, Viidennen itse asiassa kaksikin kertaa. Ainoa harmi oli etten löytänyt Kuudennen partituuria mistään. Se on ollut niin useasti tarkasteltavana, että on saattanut livahtaa vaikka patjan alle. Lähdenkin heti tutkimaan asiaa. 

torstai 5. marraskuuta 2015

Emigrantin vieras Helsinki


Monet someystävät ovat innostuneet tekemään Ilta-Sanomien testin, jossa katsotaan pystyykö vastaaja todistamaan olevansa Helsingistä tuleva pakolainen. Muualta Suomesta ei testin mukaan ole tarvetta paetakaan, minkä minä kyllä ihan hyvin ymmärränkin.

Itse en selvinnyt testistä. Olen näet muinaishelsinkiläinen, mamu eli maallemuuttaja melkein neljänkymmenen vuoden takaa. En edes tiedä mitä raitiotielinjoja pääkaupungissa enää on, tai mitä reittejä ne mahdollisesti ajavat. Paikalla jos satun käymään, käytän aina taksia, sillä en edes tiedä miten julkinen liikenne siellä toimii, tai mistä voi hankkia sellaisessa vaadittavan piljetin. Itse asiassa sain kauhun sikäläistä paikallisliikennettä kohtaan jo kolmisen kymmentä vuotta sitten, kun yritin matkustaa Pasilan tv-studioilta paikallisjunan kyydissä rautatieasemalle. Ihmettelin kun konduktööriä ei tullut, ja vielä enemmän sitten kun sellainen todella tuli ja ilmoitti että minua odottaa hirmuinen sakko kun matkustan liputta. Sellaisen olisin voinut kuulemma hankkia jostain loppupään vaunujen osastosta. Mistäpä maalainen sellaista tietämään...

Yllä on I.K.Inhan valokuva (vanhan) ylioppilastalon nurkalta kohti Aleksanterinkatua vuodelta 1908. Kuten huomataan, ei Stockmannin tavarataloa vielä ollut rakennettu, ja siihen menisikin vielä pari kymmentä vuotta. Mutta itse asiassa minun Helsinkini ei eroa paljonkaan tuosta Inhan  kaupungista. 1930-luvun lopun Helsinki on vieläkin tutumpi, ja sitä tuttuutta jatkui aina 60-luvulle asti. Silloin Helsinkiä kohtasi pommituksiakin pahempi tuho, kun liike-elämä alkoi toden teolla tuhota uusrenessanssi- ja jugend-kaupunkia.

Suuri osa Inhan veljen Usko Nyströmin kerrostaloista oli jo rakennettu vuonna -08. Isoisäni asui niistä kolmessa; minä tunsin hyvin viimeisimmän Katajanokalla. Jostain syystä isoisäni kävi kuvaamassa muutamia Nyströmin taloista joi rakennusvaiheessa - ehkä hän jopa tunsi arkkitehdin. Minä sitten tavallaan tutustuin Nyströmin veljesten nuorimpaan, Solmu Nyströmiin, sillä tämä oli tehnyt meidän klassisen saksankirjamme.

Sen verran perehtynyt olen 1900-luvun alun Helsinkiin, etten siellä eksyisi. 1930-luvun lopun Helsingistä minulla on jo muistojakin. Merkillistä muuten on, että vaikka useasti unissa käynkin "Helsinki"-nimisessä suurkaupungissa, koskaan en ole nähnyt siellä sodan jälkeisiä moderneja rakennuksia. 1920-luvun klassisismi on ilmeisesti "minun Helsinkini" tuorein rakennustyyli.

Näyttää siis pahasti siltä, että minun henkinen taustani pohjautuu 70 - 100 vuoden takaiseen maailmaan. Palaisin mielelläni sinne takaisin, parilla edellytyksellä. Pari maailmansotaa saisi mielellään nykykokemuksen nojalla pyyhkiä pois, samoin erinäiset sisällissodat. Ja tämän nykyisen siunauksellisen tietotekniikan veisin kyllä mukanani. Keskustelisin silloisessa Ansichtsbuchissa luontevasti Mika Waltarin ja Volter Kilven kanssa, herättäisin konservatiivisuudellani pahennusta jopa Koskenniemessä, ehkä peräti myös isässäni, mutta isoisäni Walterin kanssa olisin kyllä hyvät kaverit, kuten aina...