tiistai 23. helmikuuta 2016

Vedet, kalliot, kasvit ja eläimet - kaikilla on "henki"

Katselin juuri  viimeisen osan  BBC:n tuottamasta hyvästä maantiedesarjasta,  jossa kuljettiin Mekong-jokea pitkin Vietnamin suistosta aina sen latvoille asti. Sarjaa juonsi naistoimittaja, joka toi itseään esille hiukan vähemmän kuin tällaisissa ohjelmissa yleensä tehdään.

Mitä ylemmäs virtaa noustiin, sen enemmän tulivat esiin sen partailla asuvien ihmisten uskonnolliset käsitykset. Ne olivat aika lailla saman kaltaisia kuin tiedämme suomalaistenkin ajattelusta ennen vanhaan.

Joella, järvellä, eläimillä, kasveilla, kivillä ja vuorilla oli kullakin oman laisensa "henki", jota ihmisen oli kunnioitettava, ja joka oli kaikissa toimissa paras ottaa huomioon.

Olen aivan samaa mieltä tästä asiasta. Kaikki luonnossa esiintyvät elävät tai näennäisesti elottomatkin oliot ovat episteemisiä entiteettejä, kokemuksesta ja ymmärryksestä riippuvia olioita. On oikeastaan yhden tekevää, millaista termistöä niiden kuvailussa käytetään. Perinteisesti puhutaan vesien jumalista tai elollisten olioiden hengistä. On myös yhden tekevää väitellä siitä onko näillä entiteeteillä ka, "sielu", sillä kukapa tämän käsitteen kykenee määrittelemään?

Mutta kaikki nämä entiteetit luovat ympärilleen milloin heikomman, milloin vahvemman vaikutuspiirin. Vesistöt luovat ympärilleen aivan valtavan biosfäärin, ja ne vuorovaikuttavat vahvasti myös erilaisten maa-ainesten kanssa.

"Primitiivisten" kansojen animismilla oli luontevat syynsä. Joka ei kunnioittanut vesistöjen jumalia, henkiä tai yksinkertaisesti niiden olemusta, joutui heti vaaraan vaikkapa hukkua, joutua tulvan tuhoamaksi, tai myös kuivua hengiltä. Ennen kuin nauratte, miettikääpä millaista hävitystä monet vesien rakennushankkeet ovat saaneet aikaan. Eroosiota, kuivumista, saastumista, liettymistä, ruoan hankinnan vaarantumista...

Ennen ahneuden silmittömiä aikoja ihmisillä oli riittävän vahvaa kokemuksellista tietoa siitä mitä häntä itseään suunnattomasti vahvempien luonnonolioiden kanssa sopi tehdä ja mitä ei. Mitä olemmekaan tehneet vesillemme, valuttaneet niihin rehevöittäviä tai tappavia aineksia pelloilta ja käymälöistä, säännöstelleet niiden vedenkorkeutta, ruopanneet, padonneet ja täyttäneet. Kaikella on ollut seurauksensa, jotka olisi voitu välttää vesien henkiä kunnioittamalla.

Siirtolohkare metsässä. Kuva: Jorma Ahola

Se mitä sanoin vesistöistä, koskee myös pienempiä entiteettejä. Siirtolohkare metsässä on meidän voimiimme verraten aivan ylivoimaisen suuren toiminnan tulos, muistomerkki siitä, ja ymmärtävän silmille myös täynnä mahdikkuutta, jaloutta ja pyhyyttä. Ja Albert Schweitzerin tavoin meidän tulisi kunnioittaa elämää sinänsä, suojella sitä tarvittavassa laajuudessa, ja välttämään kaikkea tarpeetonta tappamista.

No, entäs hyttyset sitten, kuulen jo korvissani. Elämään kuuluu määritelmällisesti myös toimeen tulo. Peto syö pienempiä eläimiä, ne vielä pienempiä. Kasvit taistelevat elintilasta ja sopivista kasvupaikoista. Ja me läiskimme hyttysiä. Mutta huvikseen tappamisen, sen me olemme oppineet joiltakin pahoilta hengiltä, demoneilta.

Kun näemme uhrikiven siihen muinoin hiottuine kuppeineen, meidän on syytä kahdestikin miettiä, mitä se kertoo meille menneitten esivanhempiemme ajattelusta. Se voi meistä tuntua typerältä ja taikauskoiselta. Mutta se on sittenkin ollut paljon viisaampaa ja kokeneempaa kuin ehkä ymmärrämmekään. Meiltä on näet hukkunut melkoinen määrä viisautta.    

maanantai 22. helmikuuta 2016

Tissit kuuluvat ihmisoikeuksiin

Iltalehti riemuitsi tänään koko sivun verran siitä, että johonkin juottolaan oli vihdoinkin saatu tissinsä näyttävä tarjoilija. Jestas, miten hurjaa! Tapahtumaa juhlittiin lehdessä oikein kuvalla, ja verkossa varmuuden vuoksi vielä videolla.

Molemmat iltalehdet ujuttavat päivittäin klikattavien "tavallisten" uutisten joukkoon myös seksiä käsitteleviä juttuja. "Oletko aina käyttänyt penistäsi väärin?" tai "7 tärkeää faktaa anaaliseksistä". Vaihteluna ovat tietysti klikkauskoukut tyyppiä "Missiltä näkyi melkein kaikki".

Seksi on näkyvillä melkein kaikessa mediassa. Sanahirviö 'mediaseksikäs' kertoo oikeastaan kaiken.

Ja kuitenkin suuri osa ihmisistä on valmis jopa maksamaan siitä, että saa nähdä "vilahduksen" tai jotain vieläkin hurjempaa. Kuten esimerkiksi tissit. Kyllähän iltapäivälehdet ovat oikeassa. Kovin monelta ihmiseltä on tissien tai kikkelin näkeminen jäänyt liian vähälle, ja tarve on niin suuri että se kelpaa liiketoiminnan pohjaksi.

Samaan aikaan toisaalla. Kun "seksi" - hihii, hui! - on levittäytynyt kaikkialle, se alkaa muuttaa myös luonnollisia asioita luonnottomaan suuntaan. Tässä esimerkki amerikkalaiselta historiasivustolta:














Hyvin suuri osa taiteen historiasta käsittelee alastonta ihnmisruumista. Amerikkalainen, mutta myös Eurooppaan tunkeutuva kaksinaismoralismi pakottaa sensuuriin aivan teoksesta ja sen kontekstista riippumatta. Jos sivustosi esittää taiteen historian alastomien ihmisten kuvia, sivustosi on joko merkittävä "adult"-rajoituksella, tai kuvat on sensuroitava.

Amerikkalainen umpisairas kaksinaismoraali ulottuu jo kaikkialle. Facebookin moraalinvartijat ovat kieltäneet jopa kööpenhaminalaisen Merenneito-patsaan kuvan. Taidemuseoiden sensuroimista vaaditaan yhä kovemmalla kiihkolla. Italialaiset joutuivat jo piilottamaan Capitolium-museon klassiset patsaat, jotta siellä vieraileva Iranin presidentti ei suuttuisi. Ja vaatihan muuan Suomenkin julkisuudessa viihtynyt jumalan mieliharmi Aino-taulun poistamista Ateneumista, muutamien muiden kultakautemme taideteosten mukana. Jotteivat eräät maahan tulleet loukkaantuisi.

Samaan aikaan velloo imetysväittely täälläkin aivan tuoreena. Lastaan imettävä äiti nähdään iljettävänä seksisymbolina, mikä minusta tuntuu suorastaan sairaalta ajatusharhalta. Useammin kuin kerran olen lukenut väitteitä joiden mukaan lapsen imettäminen on seksivälineiden tunkemista viattoman ihmisalun suuhun. Voiko tämän vieraammaksi todellisuudelta enää tulla? Kirjoitin asiasta jo aikaisemmin otsikolla Imettävä äiti on pyhä. Kaikkialla.

Joku syy tähän äärimmäisen kummalliseen kulttuurintilaan on löydettävä. Ilmiselvä lähtökohta ovat seemiläiseltä pohjalta lähteneet ns. kirjan uskonnot, erityisesti kristinusko ja tänään vielä paljon pahempi islam. Niiden seksuaalimoraali on ahdasta ja syrjivää, ja erityisesti tarve siirtää naiset huntujen taakse ja seraljiin kertoo näiden uskontojen syntysijoilla vallinneesta yhteiskunnallisesta asetelmasta. Niiden törmäys helleenisen perinteen kanssa on ollut totaalinen. Kreikkalaiset olivat innoissaan ihmisruumiista ja sen kauneudesta, seksin erilaisista muodoista, ja yleensäkin nautinnoista niiden kaikissa vivahteissa. Taidehistoria seurasi kolmatta tuhatta vuotta helleenien jäljissä, ja tätä perintöä saamme kiittää suurenmoisista mestariteoksista ja taidonnäytteistä. Jotka nyt ovat joutumassa uudelleen leviävän barbarian kohteiksi.

Seksin, ihmisen perustarpeista ehkä vahvimman mystifioiminen, peittäminen, kieltäminen, ja mitä ihmeellisimpien moraalioppien taakse vangitseminen hyödyttää tänään vain yhtä asiaa: bisnestä. Ihmisruumiiseen ja sen erilaisiin toimintoihin liittyvä häveliäisyys on joiltakin osiltaan ymmärrettävää, mutta siinä on myös mukana aivan tarpeettomia ja keinotekoisia lisiä. Lisiä, jotka suurelta osaltaan ovat juuri tämän sairaan kaksinaismoraalin seurausta.

Jotta vilautus- ja vilautustenklikkauskulttuurista päästäisiin, pitäisi kaiken logiikan mukaan siis suosia  tissien, kikkeleiden tai takamusten runsasta näkymistä niin mediassa kuin yksityiselämässä. Kun niitä on ylen määrin tarjolla kaikille, vaikkapa liiankin kanssa, luulisi "hihii-ja-hui"-perinteen vähitellen hiipuvan. Eläköön siis nudismi! Ja eläköön myös David-patsaan sensuroitu osa! Sensurointihan kiinnittää juuri ylimääräisen huomion siihen mitä muka peitellään. Sitäpaitsi se sensuroitu osa ei ollut ollenkaan itse kuningas Davidin mieleen. Tämän muistelmissa ("Herra tietää") kuningas haamukirjoittaja Joseph Hellerin mukaan haukkuu Michelangelon pataluhaksi: eihän patsaan kaveri ole edes juutalainen!

Jaa, mutta sitäkö tässä peiteltiinkin?

torstai 18. helmikuuta 2016

Merkillinen kertomus Annasta, uninaisesta

Eräs täkäläinen ystäväni kertoi merkillisen tarinan. Uskokoon ken haluaa.

Tapahtumat alkoivat joskus 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Sekavan unen jossain käänteessä siihen oli ilmestynyt nainen, joka tuntui kovin miellyttävältä. Erikoista oli, että naisen kasvot jäivät hänen mieleensä. Ne olivat kovin sievät, ja tuntuivat heti aivan tutuilta. Unissahan ei yleensä vuorosanailla, vaan ikäänkuin tiedetään erilaisia asioita. Ja ystäväni "tiesi" siis tässä tapauksessa, että naisen nimi oli Anna.

Juuri kun ystäväni oli pääsemässä niin sanottuun lähikontaktiin naisen kanssa, tämä liukeni unesta ulos. Uni jäi kuitenkin vaivaamaan, etenkin kun naisen kasvot olivat niin selvästi jääneet mieleen.

Joitakin öitä myöhemmin nainen ilmestyi jälleen ystäväni uneen. Mitään uutta ei unessa tapahtunut, vaan tämä nainen, Anna, liukui jälleen olemattomiin ennen lähempää kohtaamista. Sama tapahtui muutamia päiviä myöhemmin kolmannen kerran. Annasta oli jotenkin tullut ystävälleni pakkomielle, ja nyt hän myös "tiesi", että nainen halusi tavata hänet.

Anna ilmestyi ystäväni uniin yhä useammin, ja vaikka unissa ei yleensä paljon puhuta, naisen asuinpaikkakin oli jo tullut selväksi. Anna asui Hämeenlinnassa. Ystäväni antoi hänelle lupauksen tulla huomenissa puolenpäivän aikaan Hämeenlinnan bussiasemalle. Niinpä hän hyppäsi linjuriin, joka lähti jotenkin oudon tuntuista tietä liikkeelle. Oliko hän sitten torkahtanut jotenkin, mutta seuraavassa hetkessä oltiinkin jo Hämeenlinnassa.

Ystäväni astui ulos autosta, ja jäi katselemaan ympärilleen. Ketään tutun näköistä naista ei näkynyt torilla, ja niinpä hän sitten lopulta astui paluubussiin, joka juuri sopivasti porhalsikin paikalle.

Seuraava muistikuva oli, että hän heräsi vuoteestaan. Oliko hän matkansa päätteeksi käynyt päiväunilla? Ilmeisesti ei, sillä hän oli yhä yöasussaan, ja kello näytti olevan vasta kymmenen tienoilla aamupäivällä. Mutta uni ei antanut periksi, ja niinpä ystäväni päätti aivan oikeasti lähteä Hämeenlinnaan. Tällä kertaa matka kesti myös aivan oikeasti sen tavallisen puolituntisen. Mutta edelleenkään hän ei nähnyt ketään tutunnäköistä naista liikkuvan bussiaseman tienoilla. Ystävääni harmitti koko juttu. Matkustella nyt pelkän unen käskemänä... Eihän koko jutussa ollut mitään mieltä.

Mutta jo seuraavana yönä uni palasi takaisin. Nainen, tämä Anna valitti odottaneensa Hämeenlinnan bussiasemalla toista tuntia, mutta ei ollut nähnyt ystävääni siellä. Niinpä hän ilmoitti tulevansa heti seuraavana päivänä Koskiin, ja odottavansa miestä siellä linjuriasemalla puolen päivän aikaan. Ystäväni hermostui unesta, ja lähti tosiaan paikalle. Mutta ketään ei tietenkään tullut.

Parin päivän kuluttua Anna ilmestyi vielä kerran ystäväni uneen. Pettyneenä hän kertoi miten oli matkustanut koko tuon pitkän matkan Koskiin, toista tuntia, ja aivan turhaan. Ystäväni oli puolustellut, että eihän matka sinänsä ollut kuin puolisen tuntia, kun auto ajoi koko matkan moottoritietä pitkin.

Sanoin, että unissa ei yleensä keskustella, vaan ikäänkuin "tiedetään" asioita. Jos joku sitten sanoo jotakin, se on yleensä hyvin tärkeää. Ja nyt Anna sanoi: "Mikä moottoritie?" MIKÄ MOOTTORITIE? jäi ystäväni mieleen erityisen painokkaana, ja naisen ääni ja sen ihmettelevä sävy pysyi muistissa pitkään.

Sitten kului viikkoja ja kuukausia, eikä Anna enää ilmestynyt hänen uniinsa. Joku psykologi voisi varmaan selvittää mistä tällainen intensiivinen ja toistuva unennäkö voi johtua, ystäväni ajatteli, unennäkö joka johtaa aivan omituiseen ja hölmöön käyttäytymiseen.

Joitakin aikoja myöhemmin ystävälleni tuli asiaa Helsinkiin, ja hän istahti pikavuoron autoon. Hämeenlinnassa bussiin nousi hyvin vanha nainen, joka häntä käytävällä ohittaessaan tuli ohimennen vilkaisseeksi ystävääni. Naisen ilme muuttui äkkiä hyvin säikähtäneeksi, mutta sitten hän jatkoi kuitenkin käytävällä eteenpäin.

Kun autosta poistuttiin Helsingin bussiterminaalissa, vanha nainen tuli ystäväni luo, kaivoi käsilaukustaan vanhan valokuvan, ja sanoi:

"Anteeksi että vaivaan teitä, mutta voisitteko katsoa tätä kuvaa?"

Kuvassa olivat Annan, sen unen naisen kasvot täsmälleen sellaisina kuin ystäväni ne muisti. "Anna!", hän huudahti. "Niin, minä se olen, kauan sitten, 50-luvulla", nainen sanoi, "ja nyt minä jo ymmärrän teidän puheenne moottoritiestä! Voikaa hyvin, ja kiitos kaikesta!"

Ja sitten vanha nainen lähti kävelemään, sulautui kohta väkijoukkoon, ja katosi.


tiistai 16. helmikuuta 2016

Japanilaistyttö Jäämeren rannalla: Akiko yksin

video

Matkoilla ollessa tulee aina tyhjiä hetkiä, odottelua ja sen sellaista. Minulla on vuosikymmenet ollut tapana tehdä näiden tyhjien hetkien aikana kaanoneita ja muita sormiharjoituksia, ellei jotain isompaa ole tehtävänä. Yleensä nämä kaanonit liittyvät jotenkin itse matkan kohteeseen. Ehkä parhaat kaanoneista ovat syntyneet Italiassa, mutta aivan päinvastaisissakin oloissa sellaisia olen tehnyt.

Karmaisevimman työmatkani olen tehnyt Jäämeren rannalle Kirkenesiin, jossa Rauni Mollberg kuvasi elokuvaansa Ystävät, toverit. Puuduttavan matkan sinne ja takaisin jouduin tekemään bussilla Tampereelta. En nyt viitsisi kuvata sitä viinanhuuruista mollebergilaista avustajasakkia, joka varsinkin Lapin alueella tukki kaikki käymälät, ja tulistui välillä nujakointiinkin.

Kirkenesissä oli toki rauhallisempaa. Olin tehnyt elokuvan musiikit, ja näyttelin itsekin ortodoksimunkkia. Elokuvan teko on yhtä odottelua odottelun perään, ja välillä raa'an työnteon painetta armottoman aikataulun ahdistamana. Ja sitten taas odottelua.

Mukana pohjoisessa oli myös japanilaistyttö Akiko, suomalaisen japaninkävijän kanssa avioitunut nuori nainen, joka joutui välittömästi perille tultua paikallisten hampuusien ahdistelemaksi. Minulla olikin välillä melkoinen työ tytön suojelemisessa. Juttelimme jonkin verran, sillä hän tuntui olevan kutakuinkin ainoa sivistynyt ja käyttäytyväinen ihminen porukassa.

Akikolla päällimmäisenä näytti olevan koti-ikävä ja yksinäisyys, ja siitä sainkin idean yllä olevaan kaanoniin "Akiko yksin". Hienon, pidättyväisen ja herkän japanilaistytön kuvaukseen käytin myöhäiskeskiaikaisen tapaista melodiikkaa ja kontrapunktia, ilman voimakkaita sointufunktioita. Kaanonin päiväsin 24.10.89 Neidenissä, jossa kuvaukset pääosin tehtiin. 15 vuotta myöhemmin laajensin yksinkertaisen kaanonin moniteemaiseksi, ja otin mukaan myös alttoviuluja.

Enempää alkuperäistä kuin laajennettuakaan kaanonia ei koskaan ole soitettu julkisessa konsertissa, mutta tässä se alkuperäinen lempikaanonini nyt on, Sibelius-nuottiohjelman syntetisaattorin esittämänä.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Keskiyön mato Ikaalisissa



Hullun Tiedemiehen etäinen sukulainen, hullu dosentti S. Albert Kivinen julkaisi vuonna 1990 kirjan, josta hän teki tietoisesti kirjastojen painajaisen. "Merkilliset kirjoitukset" sisältävät sekä kauhunovelleja, okkultismia, parapsykologiaa, että filosofisia tutkielmia - jotka sivumennen sanoen aika saumattomasti liittyvät edellisiin aiheisiin. Mihin kohtaan Deweyn systeemiä kirjan voisi sijoittaa, mihin hyllyyn?

Kun kirjan osastot lukee järjestyksessä läpi, paljastuu merkillinen seikka: kaikkialla tämä suunnattoman oppinut vanhojen tekstien tutkija vyöryttää viitteitä muinaisiin teksteihin, ja kun hirveistä ja kielletyistä De Vermiis Mysteriis- ja Necronomicon-kirjoista on edennyt alkemistien ja havaintopsykologien sitaatteihin, niihin suhtautuu obliteskentisti niinkuin mihin tahansa alchemystiikkaan, eikä ole valmis uskomaan omiin opineerauksiin. (Älkää säikähtäkö, hullu dosenttimme luo kaiken aikaa hämäävää kudelmaa, käyttää lievästi erikoista terminologiaa, ja johdattaa meidät puoliuskon, puolireaalisen ja puolitietoisen puolihämärään!)

Rohkenen kuitenkin väittää, että tämän monisairaasti kiehtovan kirjan merkittävin jakso kuitenkin on kauhukertomus "Keskiyön mato Ikaalisissa", H.P.Lovecraftin perinteelle omistettu tarina nimettömistä kauhuista ja mystisistä tekstikatkelmista, jotka myllertävät käsityksen pirkanmaalaisen maaseudun rauhasta.

Perinteistä tapaa kunnioittaen kertomus alkaa kertojan muistelmilla nuoruuden Ikaalisista, ja oudoista ja mieleenjääneistä sanonnoista siellä. Omituisen sävyn sai varsinkin kauppalan pohjoispuolella Kyrösjärvessä sijaitseva Ruutinkari, jota kaihdettiin oudolla tavalla. Suuren merkityksen sai merkillinen perimätieto "matotuulesta" ja kalastajien käyttämästä kutunluusta verkoissaan. Sitten löytyi toista sataa vuotta vanha paperi outoine teksteineen:

Ies kuollut, äes kuollut,
Aasa tuhti mullinmallin.
Kutunluu ve'essä nukkuu,
Satakuua maan sisässä.

Tämän lisäksi löytyi saksankielinen sitaatti, peräisin Transsilvanian saksalaisten sanonnoista:

Astaroth, Sadok, Joch-so-tot,
Zathucker kommt, wenn die Kristalle rot.

Väliin tulee luku "Vanhan punakaartilaisen kertomus", joka sinänsä on aivan erinomainen juonellinen ja miljöötäluova oivallus. Yhä oudommaksi, suorastaan pelottavaksi muuttuu pieni Ruutinkari...

Lopulta kertoja tapaa - tietysti! - "hullun" Åbo Akademin kryptokronologian dosentin nimeltä  H. Herbert Blaadhin (huomaa nimimuoto!), jonka avulla Ruutinkarin sanoinkuvaamattomat kauhut lopulta väliaikaisesti kukistettiin.

Kulttikirjallisena suorituksena "Keskiyön Mato" on täysosuma. Kivinen on omaksunut Lovecraftin tyylin mainiosti. Tietty ominaissanasto toistuu jatkuvasti. Muinaiset salaiset mutta yllättävän useasta hyllystä löytyvät kirjat ovat "hirveitä" tai "kiellettyjä", kauhut nimettömiä ja henkilöt lähellä hulluutta. Itse asiassa Lovecraft ei pysty varsinaista kauhuntunnetta kuvaamaankaan, vaan selittää vain ettei kielessä ole tarvittavia sanoja.

Kivinen julistaa jälkisanoissaan, että pimeyden porttien sinetit ovat murtuneet, ja Lovecraftin hirviöt ovat rantautuneet Suomeen. Aiheellisesti hän kysyy, mitkä kauhun siivet havisevat Salon yllä, ja mikä hiipii Orimttilan yössä? Tunnettiinko Musta Hendekagramma jo Kajaanin linnassa?

Itse joudun vavisten myöntämään, että näin Ruutinkarin kerran omin kauhistunein silmin, kun kävin Ikaalisissa Kivistä tapaamassa... Nämä kolme pistettä ovat Lovecraftin yhteydessä aina erityisen tärkeitä...

IÄ! IÄ! TSATHOGGUA!


maanantai 1. helmikuuta 2016

Rasismia, rasismia!

Ajattelin kirjoittaa jutun rasismista, ja kävin sen vuoksi ensimmäisenä katsomassa miten suomenkielinen Wikipedia asiat määrittelee. Käsitykseni mukaan rasismin merkitys on lähtöisin ihmisrotuihin liitetyistä ennakkoluuloista ja sorrosta. Wikin artikkeleissa käsitteen merkitys onkin paljon laajempi. Se ei koske vain rotuja, vaan myös kieliä, kansalaisuuksia, uskontoja ja kulttuureita. "Suomalaisesta rasismista" on vielä erilliset kappaleet ja artikkelit, jotka sekottavat kuvaa edelleenkin. Niissä on mukana sellaisia poliittisia vivahteita, jotka selvisivät luetelluista lähteistä. Enemmistönä näet olivat Suomen Sadankomitean julkaisut. Se selittänee mm. kauhistelun suomalaisille ominaisesta "ryssävihasta". Oman kappaleensa ansaitsivat myös suomenruotsalaiset, joihin rasismi liitettiin erityisenä piirteenä, ja korostettiin heidän suomenkielisiin kohdistamaansa halveksuntaa.

Sillä lailla. Katsoin vielä Punaisen Ristin sivuja. Ne olivat vielä ankarammat. "Rasismin" määritelmiin oli liitetty esimerkiksi "usko rotujen olemassaoloon", ja rasismin muotoihin laskettiin myös "tavat" ja "ilmeet". Rakenteelliseksi, yhteiskunnan viaksi luetuksi rasismiksi nimettiin erikseen mm. "tulkkien puute". "Rasismin" on siis julkisissa dokumenteissa käynyt samoin kuin lukemattomien muiden termien. Se on alkanut merkitä lähes mitä tahansa vastustettavaa, ja näin menettänyt varsinaisen merkityksensä.

Katsoin sitten mitä Wikipedia kertoi roduista. Kaikki historialliset rotuteoriat olivat tietenkin rotusorron välineitä. Modernia rotujen tutkimusta esimerkiksi DNA:n avulla selostettiin toki, mutta ilmeisesti poliittisen korrektiuden vuoksi selostettiin laajasti myös katsomusta jonka mukaan rotuja ei kerta kaikkiaan ole olemassa. Huomasin nopeasti että roduista puhuivat ja niitä tutkivat olivat yleensä paleontologeja, geneetikkoja ja muita ikäänkuin "kovemman" tieteen edustajia, rotujen olemassaolon kiistäjät sen sijaan usein sosiologeja ja muita ikäänkuin "aattellisempien" tieteiden edustajia.

Katsoin myös mitä Hikipedia asioista kirjoitti. Parhaimmillaan sen artikkelit ovat jopa kelvollisiakin satiireita, ja niissä käydään armottomasti kiinni asioitten jyrkimmin aatteellistuneihin ominaisuuksiin. Tämän jutun kuvitukseksi löysin amerikkalaista poliittista korrektisuutta irvailevan karrikatyyrin, joka on tässä:

Kuvan kertoma asetelma ei ole symmetrinen eikä tasapuolinen, ja kaikki keksittävissä olevat sitä puoltavat argumentit ovat väistämättä poliittisia.

Olen koko ikäni ollut sillä kannalla kuin YK:n Ihmisoikeuksien julistus, että "kaikki ihmiset syntyvät tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan" jne. Tuon hienon, jalon ja tarkoin määritellyn tekstin mukaan toimii maailman valtioista vain vähemmistö, ja sen joukossa on valtaosin eurooppalaiseen kulttuuriin liittyviä maita. Eihän siitä mihinkään pääse.

Kaikesta globaalisuudesta ja rotujen sekottumisesta huolimatta suurin osa ihmisistä on selvästi luettavissa muutamien perusrotujen (tai klusterien, kuten nykyään näppärästi sanotaan) jäseniksi. Kullakin niistä on selvästi erottuvia ulkonäöllisiä ominaisuuksia, ja jopa anatomisia ja fysiologisia eroja.

Sen sijaan kulttuuriset perinnöt, kielet ja uskonnot eivät millään tavalla kuulu rotuluokittelujen piiriin. "Ryssäviha" ei ole rasismia, sillä suurin osa Venäjän kansalaisista kuuluu suurin piirtein samaan rotuun kuin mekin. Se, mitä Venäjä naapurivaltiona meidän kannaltamme on, ei koske Venäjän monenkaltaisia kansoja sinänsä. Amerikan afrikkalaisperäinen negridinen väestö on rodullisesti jo varsin sekoittunutta, ja kuuluu keskimäärin ottaen paljon enemmän eurooppalaiseen kulttuuripiiriin kuin sen esivanhempien jälkeläiset Afrikassa.

Jotkut uskonnot ovat muokanneet kansojen ajattelua enemmän kuin toiset. Kristinuskon vaikutus tuntuu vielä Euroopassa, varsinkin etiikan ja moraalin osalta. Se on omaksunut paljon ajattelutapoja muinaisilta ei-kristillisiltä mutta pitkälle kehittyneiltä antiikin kansoilta. Islam taas on muokannut yhteiskuntia omaan suuntaansa, ja sen vaikutus yhteiskuntajärjestykseen ja lainkäyttöön on monilla seuduilla hyvin totaalinen. Tässä mielessä uskonnot eivät saa olla keskustelun ja arvottamisen ulkopuolella. Myöskään perinnäistavat eivät minkään järjen mukaan voi olla arvostelulta suojattuja. Äärimmilleen vietynä kulttuurirelativismi saattaa johtaa vanhan irvailun mukaan siihen, että ihmissyöntikin on pelkkä makuasia.

Yksioikoinen, näkörajotteinen kiihkoilu mihin tahansa suuntaan on järjetöntä ja vaarallista. Olen itse törmännyt sellaiseen lukemattomia kertoja. Jopa se, että saatan ulkonäöstä tunnistaa henkilön japanilaiseksi, on voitu tulkita vähintään piilorasismiksi. Olenhan tällöin näet kiinnittänyt huomiota  eräisiin ulkonäöllisiin piirteisiin jotka ovat  itä-aasialaisille tyypillisiä...

Monet katsovat itselleen ja poliittiselle aatteelleen edulliseksi sekoittaa, sotkea, epämääräistää käsitteitä, joita sitten voidaan käyttää aseena toisin ajattelevia vastaan. Tämä tänään täysin yleinen tapa on tarkoituksella otettu käyttöön, jotta sumuverhon takana voitaisiin saavuttaa jotain muuta. Ilmaisuna "rasisti" kuulostaa yhä pahalta, mutta sen holtiton käyttö saa aikaan vielä pahempaa.