Eräs täkäläinen ystäväni kertoi merkillisen tarinan. Uskokoon ken haluaa.
Tapahtumat alkoivat joskus 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Sekavan unen jossain käänteessä siihen oli ilmestynyt nainen, joka tuntui kovin miellyttävältä. Erikoista oli, että naisen kasvot jäivät hänen mieleensä. Ne olivat kovin sievät, ja tuntuivat heti aivan tutuilta. Unissahan ei yleensä vuorosanailla, vaan ikäänkuin tiedetään erilaisia asioita. Ja ystäväni "tiesi" siis tässä tapauksessa, että naisen nimi oli Anna.
Juuri kun ystäväni oli pääsemässä niin sanottuun lähikontaktiin naisen kanssa, tämä liukeni unesta ulos. Uni jäi kuitenkin vaivaamaan, etenkin kun naisen kasvot olivat niin selvästi jääneet mieleen.
Joitakin öitä myöhemmin nainen ilmestyi jälleen ystäväni uneen. Mitään uutta ei unessa tapahtunut, vaan tämä nainen, Anna, liukui jälleen olemattomiin ennen lähempää kohtaamista. Sama tapahtui muutamia päiviä myöhemmin kolmannen kerran. Annasta oli jotenkin tullut ystävälleni pakkomielle, ja nyt hän myös "tiesi", että nainen halusi tavata hänet.
Anna ilmestyi ystäväni uniin yhä useammin, ja vaikka unissa ei yleensä paljon puhuta, naisen asuinpaikkakin oli jo tullut selväksi. Anna asui Hämeenlinnassa. Ystäväni antoi hänelle lupauksen tulla huomenissa puolenpäivän aikaan Hämeenlinnan bussiasemalle. Niinpä hän hyppäsi linjuriin, joka lähti jotenkin oudon tuntuista tietä liikkeelle. Oliko hän sitten torkahtanut jotenkin, mutta seuraavassa hetkessä oltiinkin jo Hämeenlinnassa.
Ystäväni astui ulos autosta, ja jäi katselemaan ympärilleen. Ketään tutun näköistä naista ei näkynyt torilla, ja niinpä hän sitten lopulta astui paluubussiin, joka juuri sopivasti porhalsikin paikalle.
Seuraava muistikuva oli, että hän heräsi vuoteestaan. Oliko hän matkansa päätteeksi käynyt päiväunilla? Ilmeisesti ei, sillä hän oli yhä yöasussaan, ja kello näytti olevan vasta kymmenen tienoilla aamupäivällä. Mutta uni ei antanut periksi, ja niinpä ystäväni päätti aivan oikeasti lähteä Hämeenlinnaan. Tällä kertaa matka kesti myös aivan oikeasti sen tavallisen puolituntisen. Mutta edelleenkään hän ei nähnyt ketään tutunnäköistä naista liikkuvan bussiaseman tienoilla. Ystävääni harmitti koko juttu. Matkustella nyt pelkän unen käskemänä... Eihän koko jutussa ollut mitään mieltä.
Mutta jo seuraavana yönä uni palasi takaisin. Nainen, tämä Anna valitti odottaneensa Hämeenlinnan bussiasemalla toista tuntia, mutta ei ollut nähnyt ystävääni siellä. Niinpä hän ilmoitti tulevansa heti seuraavana päivänä Koskiin, ja odottavansa miestä siellä linjuriasemalla puolen päivän aikaan. Ystäväni hermostui unesta, ja lähti tosiaan paikalle. Mutta ketään ei tietenkään tullut.
Parin päivän kuluttua Anna ilmestyi vielä kerran ystäväni uneen. Pettyneenä hän kertoi miten oli matkustanut koko tuon pitkän matkan Koskiin, toista tuntia, ja aivan turhaan. Ystäväni oli puolustellut, että eihän matka sinänsä ollut kuin puolisen tuntia, kun auto ajoi koko matkan moottoritietä pitkin.
Sanoin, että unissa ei yleensä keskustella, vaan ikäänkuin "tiedetään" asioita. Jos joku sitten sanoo jotakin, se on yleensä hyvin tärkeää. Ja nyt Anna sanoi: "Mikä moottoritie?" MIKÄ MOOTTORITIE? jäi ystäväni mieleen erityisen painokkaana, ja naisen ääni ja sen ihmettelevä sävy pysyi muistissa pitkään.
Sitten kului viikkoja ja kuukausia, eikä Anna enää ilmestynyt hänen uniinsa. Joku psykologi voisi varmaan selvittää mistä tällainen intensiivinen ja toistuva unennäkö voi johtua, ystäväni ajatteli, unennäkö joka johtaa aivan omituiseen ja hölmöön käyttäytymiseen.
Joitakin aikoja myöhemmin ystävälleni tuli asiaa Helsinkiin, ja hän istahti pikavuoron autoon. Hämeenlinnassa bussiin nousi hyvin vanha nainen, joka häntä käytävällä ohittaessaan tuli ohimennen vilkaisseeksi ystävääni. Naisen ilme muuttui äkkiä hyvin säikähtäneeksi, mutta sitten hän jatkoi kuitenkin käytävällä eteenpäin.
Kun autosta poistuttiin Helsingin bussiterminaalissa, vanha nainen tuli ystäväni luo, kaivoi käsilaukustaan vanhan valokuvan, ja sanoi:
"Anteeksi että vaivaan teitä, mutta voisitteko katsoa tätä kuvaa?"
Kuvassa olivat Annan, sen unen naisen kasvot täsmälleen sellaisina kuin ystäväni ne muisti. "Anna!", hän huudahti. "Niin, minä se olen, kauan sitten, 50-luvulla", nainen sanoi, "ja nyt minä jo ymmärrän teidän puheenne moottoritiestä! Voikaa hyvin, ja kiitos kaikesta!"
Ja sitten vanha nainen lähti kävelemään, sulautui kohta väkijoukkoon, ja katosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti