Vedet, kalliot, kasvit ja eläimet - kaikilla on "henki"

Katselin juuri  viimeisen osan  BBC:n tuottamasta hyvästä maantiedesarjasta,  jossa kuljettiin Mekong-jokea pitkin Vietnamin suistosta aina sen latvoille asti. Sarjaa juonsi naistoimittaja, joka toi itseään esille hiukan vähemmän kuin tällaisissa ohjelmissa yleensä tehdään.

Mitä ylemmäs virtaa noustiin, sen enemmän tulivat esiin sen partailla asuvien ihmisten uskonnolliset käsitykset. Ne olivat aika lailla saman kaltaisia kuin tiedämme suomalaistenkin ajattelusta ennen vanhaan.

Joella, järvellä, eläimillä, kasveilla, kivillä ja vuorilla oli kullakin oman laisensa "henki", jota ihmisen oli kunnioitettava, ja joka oli kaikissa toimissa paras ottaa huomioon.

Olen aivan samaa mieltä tästä asiasta. Kaikki luonnossa esiintyvät elävät tai näennäisesti elottomatkin oliot ovat episteemisiä entiteettejä, kokemuksesta ja ymmärryksestä riippuvia olioita. On oikeastaan yhden tekevää, millaista termistöä niiden kuvailussa käytetään. Perinteisesti puhutaan vesien jumalista tai elollisten olioiden hengistä. On myös yhden tekevää väitellä siitä onko näillä entiteeteillä ka, "sielu", sillä kukapa tämän käsitteen kykenee määrittelemään?

Mutta kaikki nämä entiteetit luovat ympärilleen milloin heikomman, milloin vahvemman vaikutuspiirin. Vesistöt luovat ympärilleen aivan valtavan biosfäärin, ja ne vuorovaikuttavat vahvasti myös erilaisten maa-ainesten kanssa.

"Primitiivisten" kansojen animismilla oli luontevat syynsä. Joka ei kunnioittanut vesistöjen jumalia, henkiä tai yksinkertaisesti niiden olemusta, joutui heti vaaraan vaikkapa hukkua, joutua tulvan tuhoamaksi, tai myös kuivua hengiltä. Ennen kuin nauratte, miettikääpä millaista hävitystä monet vesien rakennushankkeet ovat saaneet aikaan. Eroosiota, kuivumista, saastumista, liettymistä, ruoan hankinnan vaarantumista...

Ennen ahneuden silmittömiä aikoja ihmisillä oli riittävän vahvaa kokemuksellista tietoa siitä mitä häntä itseään suunnattomasti vahvempien luonnonolioiden kanssa sopi tehdä ja mitä ei. Mitä olemmekaan tehneet vesillemme, valuttaneet niihin rehevöittäviä tai tappavia aineksia pelloilta ja käymälöistä, säännöstelleet niiden vedenkorkeutta, ruopanneet, padonneet ja täyttäneet. Kaikella on ollut seurauksensa, jotka olisi voitu välttää vesien henkiä kunnioittamalla.

Siirtolohkare metsässä. Kuva: Jorma Ahola

Se mitä sanoin vesistöistä, koskee myös pienempiä entiteettejä. Siirtolohkare metsässä on meidän voimiimme verraten aivan ylivoimaisen suuren toiminnan tulos, muistomerkki siitä, ja ymmärtävän silmille myös täynnä mahdikkuutta, jaloutta ja pyhyyttä. Ja Albert Schweitzerin tavoin meidän tulisi kunnioittaa elämää sinänsä, suojella sitä tarvittavassa laajuudessa, ja välttämään kaikkea tarpeetonta tappamista.

No, entäs hyttyset sitten, kuulen jo korvissani. Elämään kuuluu määritelmällisesti myös toimeen tulo. Peto syö pienempiä eläimiä, ne vielä pienempiä. Kasvit taistelevat elintilasta ja sopivista kasvupaikoista. Ja me läiskimme hyttysiä. Mutta huvikseen tappamisen, sen me olemme oppineet joiltakin pahoilta hengiltä, demoneilta.

Kun näemme uhrikiven siihen muinoin hiottuine kuppeineen, meidän on syytä kahdestikin miettiä, mitä se kertoo meille menneitten esivanhempiemme ajattelusta. Se voi meistä tuntua typerältä ja taikauskoiselta. Mutta se on sittenkin ollut paljon viisaampaa ja kokeneempaa kuin ehkä ymmärrämmekään. Meiltä on näet hukkunut melkoinen määrä viisautta.