tiistai 31. tammikuuta 2012

Ihanteellinen (kaupunki)maisema


Tässä on Werner Holmbergin maalaus Ihanteellinen maisema vuodelta 1860. Taulun nimen voi ymmärtää monin tavoin. Ehkä antoisin tapa olisi pitää maalausta Düsseldorfin taidekoulun ihanteitten suomalaisena versiona. Siinä on mukana suurin osa välttämättömistä ainesosista, joita klassinen maisemataide edellytti, ja jotka vieläkin miellyttävät silmää. Ihmisen toiminta on siinä mukana (laiduntavat eläimet ja paimen), vaihtelevat luontotyypit (koivikkoaho, kallionjyrkänne), sekä ehkä tärkein: uusien näkymien avautuminen toisten takaa. Voimme ikäänkuin kävellä maalauksen sisään, mennä paimenen luo, ja nähdä sieltä vasemmalle taakse aukeavan uuden maiseman. Ehkä sieltä häämöttäisi myös tärkeä maisemallinen tekijä eli vesi, joka nyt kuvasta puuttuu.

Holmbergin maalauksen ja "englantilaisen puiston" ideaalia yhdistää yksi tekijä, ja se on laidunnus. Ilman sitä ei olisi ahoja eikä niittyjä, niinkuin vielä lapsuudessani ja nuoruudessani oli. Tänään rantaniityt ovat kasvaneet umpeen, ja kätkevät katseilta veden, joka aukaisee uusia näkymiä. Lehmiä ja lampaita näkyy harvakseltaan, ja kadehtia vain voi niitä maita joiden maisemapuistoissa laiduntaa siroja kauriita...

Oikeastaan tämä kaikki on vain johdantoa alla olevalle postikorttinäkymälle Eiran puistosta. Kuva on otettu Armfeltintieltä kohti Laivurinkadun romanttisia rakennuksia. Puiston tilan perusteella kuva on otettu 20-luvun alussa. Tämä puisto samoinkuin koko Eira oli lapsuuteni ja kouluaikojeni ympäristöä, ja minusta tuo kukkulakaupunki on kaunein osa Helsinkiä. Varsinkin siinä tärvelemättömässä asussa jossa se oli ennen sotia, ennen pommien tuhoja ja ennen järkyttävän karkeita uudisrakennuksia. Ne kertovat karua kieltään siitä barbariasta joka vain vähän raaputtamalla paljastuu rahan ja ahneuden turmelemasta päättäjästä.

Kas tässä siis minun makuni mukaan Ihanteellinen kaupunkimaisema:

maanantai 30. tammikuuta 2012

Kadonnutta Helsinkiä


Joillakin bloggereilla on kaunis tapa toivottaa uusi lukija tervetulleeksi. Myöhäsyntyisesti tervehdin nyt minäkin lukijoitani, ja totean että uusin heistä Lurker on jossain määrin kanssani hengenheimolainen. Hän julkaisee mielellään vanhoja dokumentteja, kuten minäkin, ja sen vuoksi liitän tähän kaksi näytettä vanhoista postikorteista, joita minulle on siunaantunut tavaton määrä.

Yllä on nostalginen kuva Kaisaniemen lammesta saarineen ja joutsenineen, joka syystä tai toisesta haluttiin lopullisesti tuhota 30-luvulle tultaessa. Moderni suorakulmainen hirvitys ei korvaa menetettyä lampea lainkaan, ja kyllähän ratavallitkin sitä olisivat pienentäneet. Kunpa se voitaisiinkin tavalla tai toisella palauttaa jotenkin entiselleen, vaikkapa Guggenheimilta säästyneiden rahojen avulla!

Alla vielä toinen menetetty nähtävyys, eli vuosi sitten palanut ravintola Helsinge Vanhankaupungin kosken vierellä. Senkin joku fiksu kaupunginisä (onko heitä nykyään?) voisi rakennuttaa uudelleen... Kuvan alareunassa on ollut tekstiä, joka on häivytetty lukukelvottomaksi.

Molemmat postikortit ovat käyttämättömiä. Syystä tai toisesta ne oli ilmeisesti isovanhempieni toimesta jo sotia ennen pakattu käytettyjen joukkoon.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Ave Maria, gratia plena

video
Vaivaan lukijoita vielä yhdellä Ritvalan Köörin laulamalla liturgiasävelmällä. Tällä kertaa se lauletaan alkukielellä eli latinaksi. Kysymyksessä on eräs kauneimmista gregoriaanisista sävelmistä, offertorium Ave Maria, gratia plena. Suomeksi teksti löytyy Luukkaan evankeliumin alusta: Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi! (Luuk. 1:28) Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! (Luuk. 1:42).

Tässä sävelmässä yhtyvät monet gregorianiikan komeat erityispiirteet. Tärkeät sanat korostetaan pitkin melismoin eli yhdellä tavulla lauletuin sävelkuluin. Sanan 'Maria' kohdalla tuntematon säveltäjä käyttää katedraaliakustiikkaa hyväkseen, ja taivaan kuningattaren nimi hehkuu F-duurikolmisoinnun sävelissä. Sanalle 'Dominus' (Herra) tulee suorastaan romanttisen eksaltoitunut, melkein oopperamainen melisma, ja sanoille 'Benedicta tu" (Siunattu sinä) vielä yksi. Mutta laulun loppu rauhoittuu ja kumartuu kohdussa piilevän ihmeen edessä.
Koska tiedän, että tätä blogia lukevat useat muusikot, kiinnitän huomiota muutamaan tekniseen seikkaan. Sävellaji on hypomiksolyydinen, jossa perussävelenä on g (vihreä), ja melodian alin sävel on g:n alapuolinen d (sininen). Kolmas tärkeä sävel (tenor eli tuba) on c (punainen ylimmällä viivalla), jota käytettäisiin jos tekstinä olisi yhdellä sävelellä laulettu psalminsäe. Hypomiksolyydinen asteikko mahdollistaa viisi kolmisointua, joista alin, d-molli (d-f-a), esiintyy melodiassa selvästi varsinkin lopussa, ja kolmas, F-duuri (f-a-c) suorastaan komeasti varsinkin sanalla 'Maria'. Neljäs mahdollinen kolmisointu olisi G-duuri, mutta se esiintyy oikeastaan vain moniäänisen sovituksen sointuna. Useimmat lauseet päättyvät kyllä perussäveleen, mutta siihen tullaan aina askelittain, ei soinnullisesti. Samasta syystä myöskään toinen mahdollinen sointu eli e-molli ei esiinny melodiassa. Sen sijaan viidettä eli a-mollisointua saattaa hyvinkin kuulla, kun se oikeastaan on d-mollin ja F-duurin jatko, siis terssin välein sävelet d-f-a-c-e (kohdassa Benedicta tu).

Nämä kirkkosävellajit eli modukset ovat viehättäviä eläytymiskohteita. Niin erilainen on niiden tunnelma tavallisiin duuri- tai molliasteikkoihin verrattuna. Juuri miksolyydinen ja hypomiksolyydinen (modukset 7. ja 8.) ovat tonaalisessa pehmeydessään suloisia, ja niiden loppukadenssi d-mollista G-duuriin virkistävä erilaisuudessaan.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Sanctus

video
Tässä on Ritvalan Köörin sääksmäkeläinen versio messun Sanctus- eli Pyhä-osiosta. Se on peräisin roomalaisen liturgian III messusta "Kyrie Deus sempiterne". IX eli "Cum jubilo"-messun Sanctus on suurenmoinen ja mahtava, ja siitä meillä oli myös laulettu versio. Tämä III messun Sanctus on kuitenkin yksinkertaisuudessaan ja kirkkaudessaan omaa luokkaansa, ja sopii kuoron nuorekkaaseen sointiin.

Musiikin historiassa on ollut tapana julistaa Jumalan pyhyyttä vaskipuhaltimin ja patarummuin. Täsmälleen samalla meluisalla tavalla otettiin juhlamusiikeissa vastaan maalliset ruhtinaat. Oikeastaan vasta Beethoven tajusi täydellisesti, miten toisenlaista varsinainen pyhyys on. Se on yksinkertaisesti sanatonta hiljaisuutta. Joka on kuullut hänen Missa solemniksensa tietää tämän.

Oikeastaan jo Vanhassa testamentissa asia kerrotaan havainnollisesti ja selvästi. Ensimmäisessä Kuninkaiden kirjassa kerrotaan, kuinka profeetta Elia nousi Horebin vuorelle kohtaamaan Herran (1.Kun.19):

Herran ääni sanoi: "Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä ohitsesi". Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan.

Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.


Me voimme toki riisua tästä vahvasta kertomuksesta varsinaisen uskonnon pois, mutta ihminen joka pystyy tajuamaan pyhyyden olemuksen, tajuaa silti heti mistä on kysymys. Iho umpeen, ihminen! Sammuta egosi ja tule pieneksi jälleen...

tiistai 24. tammikuuta 2012

Agnus Dei

video
Tässä on toinen video Sääksmäen liturgiasta. Kuta kuinkin kaikki liturginen musiikkini lähtee roomalaisesta kirkkolaulusta eli gregorianiikasta. Jotta sen suurenmoinen kauneus tulisi nykykorvien nopeammin havaitsemaksi, käytin kappaleissa 1500-luvun lopun vokaalipolyfonian kirjoitustapaa, noin suurin piirtein. Tämän vuoksi liitin videoon roomalaisen notaation, josta voi seurata miten yksiääninen melodia muuttuu moniääniseksi minun käsittelyssäni. Latinankielisenä versiona musiikki on vielä tarkemmin esikuvansa mukaista; suomenkieli vaatii hiukkasen toista rytmitystä.

Miksi käytän 400 vuoden takaista satsinkirjoitustapaa? Mitä romanttisempia tai modernimpia keinoja käyttää, sen enemmän nuotinkirjoittajan henkilö tulee näkyviin. Monet nykyaikalaiset sijoittavat myös gregorianiikkaa käyttäessään musiikkiinsa kaikenlaisia erikoiskikkoja, poiketakseen tavanomaisesta ja tullakseen paremmin esiin. Tällöin huomio ei kiinnity ikivanhaan melodian kauneuteen, vaan kirjoittajaan itseensä: Katsokaa, kuinka minä minä minä kekkailen kaikenlaista! Minusta tuo on täysin sopimatonta, kohtuutonta ja myös itse liturgian sisällön kannalta arveluttavaa.

Minun ihanteeni on Palestrinan, Lasson tai William Byrdin (tai vaikkapa vielä Padre Martinin) tarjoama kirkas lähdevesi. Heistä varsinkin Byrdin musiikki on joskus tunnistettavissa muutamien hänelle ominaisten äänenkuljetustapojen ansiosta, mutta periaatteessa kaikki kolme kätkeytyvät riittävän kohteliaasti ja hyvin stile anticon anonymiteetin taakse. Tuota musiikin kunnianarvoisaa perustyyliä kunnioittivat myös Bach, Mozart, Beethoven ja monet muut myöhäisemmät muusikot. Varsinkin kirkkomusiikista puhuttaessa stile anticossa ja gregorianiikassa on kaiken perusta.

Tämä Agnus Dei on muuten peräisin IX messusta ("Cum jubilo"), jonka pääosat ovat kaikkineenkin tavattoman kauniita. Se on tarkoitettu erityisesti Pyhän Neitsyen messuihin, mikä sopii minulle erinomaisesti!

maanantai 23. tammikuuta 2012

Hunajanmakea syntymäpäivälahja rovastille

Vuosia sitten täytti Sääksmäen kirkkoherra ja lääninrovasti Kari Kauhanen 50 vuotta. Syntymäpäivänään hän oli töissä, kirkon alttarilla. Minulla oli tilaisuus osallistua kuoroni Ritvalan Köörin kanssa kirkkovuoden tärkeimpiin messuihin, ja teinkin vuosien mittaan melkoisen määrän liturgista musiikkia Sääksmäen seurakunalle. Minä hoidin tämän syntymäpäivänkin musiikit, ja kuten tavallista me rovastin kanssa kävimme läpi päivän tekstit.

Yleensä minulla liturgisen musiikin pohjana olivat gregoriaaniset sävelmät, mutta kun näin mikä teksti oli osoitettu psalmin vastausmusiikille, en jäänyt siitä sen tarkemmin keskustelemaan hengellisen esimieheni kanssa. Sanoin vain, että teen senkin tavalliseen tapaan, "ja sittenhän kuulet sen". Teksti oli näet psalmista 119:

Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi!
Ne maistuvat hunajaa makeammilta.
Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni,
se on valo minun matkallani.


Päätin tehdä vastausmusiikista varsinaisen syntymäpäivälahjan. Tein siitä häpeämättömän suloisen, hunajaa makeamman kappaleen, josta syntymäpäiväsankari heti huomaisi että teksti onkin osoitettu hänelle, ei ensi sijassa Yläkerran Päällikölle. Kuorossa lauloivat rovastin tyttäret, jotka pitivät suunsa kiinni, korkeintaan luullakseni vihjailivat että kannattaa kuunnella...

Kun vastausmusiikin paikka tuli, rovasti nosti katseensa alttarilta kohti urkuparvea. Muutaman tahdin jälkeen hänen suupielensä levisivät korviin saakka... Me parvella vastasimme yhtä levein hymyin, ja taisipa kestää hetken ennenkuin rovasti muisti jatkaa liturgiaa.

Sääksmäen kirkossa on usein ollut suloinen tunnelma, jopa ihan oikeasti hauskaa, eikä tämä tapaus ollut ollenkaan siitä huonommasta päästä. Ja tällainen tuo synttärimakeilu sitten oli:
video

perjantai 20. tammikuuta 2012

Alamainen muistutus hallitsijalle 1713


Poikani Amerikasta kiinnitti huomioni suunnattoman kauniiseen aariaan Bachin Metsästyskantaatista BWV 208 (Was mir behagt, ist nur die muntre Jagd). Häpeäkseni minun on myönnettävä, että tuo kantaatti ja tämä aaria ovat tähän saakka menneet ohi korvieni. Minulla on kyllä kaikki Bachin 199 kirkkokantaattia, joita käyn läpi jatkuvasti timantteja etsien, mutta maalliset ovat vielä satunnaisen tuntemisen varassa.

Metsästyskantaatin Bach kirjoitti 1713 syntymäpäivälahjaksi Sachsen-Weissenfelsin herttua Christianille. Se on rakennettu sellaisten symbolisten antiikin hahmojen vuoropuheluksi kuin Diana, Endymion ja Pan, ja tekstit ovat ajalleen tyypillisesti alamaisen nuoleskelevia. "Metsästys on jumalten huvi" ja "Ruhtinas on maansa Pan"... Musiikki on tekstien mukaisesti suurelta osalta pastoraalista, mutta äityy tietysti jumalruhtinaasta puhuttaessa käyrätorvien ja oboeryhmän pauhinaksi.

Tuo kaunis arioso "Schafen können sicher weiden" on kantaatin viidestätoista osasta yhdeksäs, ja sen teksti kuuluu näin:

Schafe können sicher weiden,
Wo ein guter Hirte wacht.
Wo Regenten wohl regieren,
Kann man Ruh und Friede spüren
Und was Länder glücklich macht.

Raamatullinen vertaus lampaista muuttuu siis vetoomukseksi, tai itse asiassa jopa kritiikinsävyiseksi huomautukseksi ruhtinaalle. Lampaat ovat turvassa kun ne laiduntavat hyvän paimenen varjelemina. "Wo Regenten wohl regieren", eli siellä missä hallitsijat hallitsevat hyvin, on kansa rauhallista ja onnellista. Tietenkään ei herttua Christianista sanota pahaa sanaa, sillä hän oli oikeasti tieteiden ja taiteiden suosija - konkurssiin asti. Varmemmaksi vakuudeksi Bach on kirjoittanut hallitsija-osion epätietoiseen ja epävarmaan molliin...

Tässä on varsin siisti laulettu esitys tuosta aariasta. Partituuria voi seurata tästä versiosta, jossa melodian esittää jousisto ja orkesteri on muutenkin romanttisesti sävyttynyt.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Kaisa!

IL

Suokaa lukijat anteeksi, mutta pakko minun on vähän helkyttää karjalaista kannelta Kaisan kunniaksi. Epäilemättä hänen valintansa vuoden urheilijaksi oli oikein ja itsestään selvää. Nuori nainen on ulkonäöltään ja käytökseltään herttainen ja ihastuttava, mutta voidakseen olla kovan lajinsa maailmanhuippu hänessä täytyy olla valtava määrä sitkeyttä ja kovuuttakin. Tämä yhdistelmä minua askarruttaa ankarasti ja ihmetyttää isosti. Huippu-urheilu on kovaa ja armotontakin leikkiä. Huipulla pysyminen on haaste sinänsä, eikä se ole onnistunut ollenkaan kaikilta suomalaisiltakaan mestareilta.

Viehättävä, herttainen käyttäytyminen ja ulkonäkö ja hyvin älykäs esiintyminen, sekä toisaalta huippu-urheilijan kovuus ja sitkeys tuntuvat yhdistyvän Kaisa Mäkäräisessä harvinaisen kauniilla tavalla. Nuoren naisen henkinen rakenne vaikuttaa lujalta ja terveeltä. Terävä sarkasmi kiitospuheessa väläyttää esiin myös vahvan itsetunnon, jota "viime aikaisista artikkeleista päätellen kovasti ampumavalmennuksesta kiinnostuneet urheilutoimittajat" eivät heilauta. Kostaa yrittävät tottakai, heti kun saavat tilaisuuden. Semmoisia kehveleitä monet heistä ovat, juopuneita omasta vaikutusvallastaan.

Onneksi pääsemme seuraamaan Kaisan uraa Yleisradion kautta. Muut hiihtäjät onkin kätketty kaupallisten maksukanavien kätköön, mikä on aivan sikamaista. Anteeksi siat.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Vanha maku ja uusi maku

Olen täällä ylistänyt kansanrunojen tiiviyttä ja ilmaisullista voimaa, ja siteerannut joitakin ammattirunoilijoita samasta syystä. Nyt kerron yllättävästä havainnosta jonka tein Johan Ludvig Runebergin runojen parissa. Hän kuului vanhaan koulukuntaan, jonka tapojen mukaan kertovien runojen ohella myös lyyrisissä tuli olla tietty sisällöllinen muotorakenne. Se taas merkitsi säkeistöjen määrän kasvua. Otan yhden esimerkin, joka valaissee tätä huomiota. Tässä on runo Taltrasten (Laulurastas), skannattuna Ruotsissa 1886 painetusta Koottujen kirjoitusten ensimmäisestä osasta. Kuvaa klikaten siitä tulee luettavan kokoinen.

Kyseessä on (tietysti) rakkausruno, jossa otetaan vauhtia illan hämärtymisestä ja laulurastaan viserryksestä. Käyn läpi säkeistöt sisältöineen, ja toivon että lukija ymmärtäisi mitä tarkoitan.

1. säkeistö on johdanto. Siinä todetaan, että päivän jälkeen tulee ilta, ja kuvataan melkoisen tavanomaisesti valon vähenemistä ja tuulen tyyntymistä.

2. säkeistö tuo päähenkilön eli mestarilaulajan näkyviin sekä visuaalisin että akustisin luonnehdinnoin. Se sisältää täydellisesti ja itseensä sulkeutuen runon varsinaisen ytimen. Suomennos on tämän tekstin lopulla.

3. säkeistö huomauttaa, että myös runoilijalla on ystävä kuten linnullakin, ja runoilija toivoo voivansa rakastaa ystäväänsä yhtä hellästi kuin lintu. Säkeistö lähtee standardimaisista olettamuksista, eikä sisällä varsinaista uutta. Sitäpaitsi tuo tyttö tulee täysillä mukaan runon lopussa; säkeistön epämääräinen vihjaus ei vahvista asiaa.

4. säkeistö on yleisluontoista filosofointia luonnonkokemusten tärkeydestä. Luonnosta voi oppia unelmia, ja kertoa ne vailla sääntöjen pakkoa, ikäänkuin tiedottomasti. Sellainen ihminen uneksii viisautta ja puhuu laulua. Mutta runo ei kaikesta kauniista pohdiskelusta etene ollenkaan.

5. säkeistö sisältää kahden edellisen ideat, mutta nyt tiiviisti ja tehokkaan loppukäänteen avulla. Myös tämä säkeistö on oleellinen, ja sisältää runon varsinaisen "opetuksen". Suomennos vähän alempana.

Jättämällä pois tarpeettomat johdannot ja pohdiskelut voi runon tiivistää kahteen tehokkaaseen säkeistöön. Mitään ei jää sanomatta, ja se mitä sanotaan on juuri se mihin runoilija on tähdännyt. Suomeksi jotenkin näin, suorasanaisena käännöksenä:

Vain sinä, hopeanhohtoisen illan ystävä,
oi laulurastas, vielä rikot seudun hiljaisuutta.
Jos päivä oli täynnä tulta ja yö suloinen,
otat molemmat runon värit mukaan
ja maalaat niistä katoamattoman laulun
uskollisuutesi juhlasta, pitkän kevään myötä.

Sinua, runoilija, minä haluan kuunnella metsän kainalossa,
kunnes viimeinenkin purppura on kadonnut iltataivaalta
ja yön soihtu on sytyttänyt kalpean loisteensa.
Mökin luona kohtaan sitten tyttöni,
ja jos haluan tulkita mitä laulustasi ymmärsin,
sanoja en siihen tarvitse - suudelmia vain.


Näin tiivistäen ja lyhentäen Runebergin teksti on erinomainen laulun pohjaksi, ja sellaista yritänkin tehdä. Mutta kun katsoo runoilijan koottuja, huomaa nopeasti että säveltäjät ovat pääasiassa (ja ymmärrettävää kyllä) tarttuneet lyhempiin ja kiinteämpiin teksteihin, joita löytyy esimerkiksi otsikon Idyll och epigram alta. Pitäisi joskus tutkia, onko joku muu laillani uskaltautunut lyhentämään alkuperäisiä tekstejä, ja tekemään niistä ikäänkuin nykyisemmän maun mukaisia laulunsanoja.

Tuosta kirjasta vielä. 1800-luvun lopun tapaan sen kansi on huolella tehty, punaista ja kultaa, ja kuvana on vähän sävytön versio Walter Runebergin isästään tekemästä patsaasta Esplanadilla. Äidinäitini Nelly Jung oli saanut sen joululahjaksi sedältään Hugolta 20-vuotiaana 1892. Minulla kirja on ollut jatkuvassa käytössä jo vuosikymmeniä. Nelly muuten meni neljä vuotta myöhemmin naimisiin setänsä vaimon Ellenin pikkuveljen kanssa. Pienet olivat piirit Haapavedellä...

Tämä kirja monine osineen, samoinkuin lukuisat muut saman ajan runokirjat aiheuttivat kauan sitten sanasotaa hyllyjäni järjestäneen kirjastoammattilaisen kanssa. Väkivalloin hylkäsin Deweyn luokituksen, tai ainakin lisäsin siihen kohdat Kauniit vanhat pienikokoiset kirjat ja täydennykseksi tietysti myös Suurikokoiset komeaselkäiset kirjat. Näillä mennään yhäkin.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Ihanat norjalaiset laivamatkalla


Norjan televisio teki viime kesänä historiaa: se teki 5 vuorokautta pitkän suoran lähetyksen Hurtigrutenin matkasta Bergenistä Kirkenesiin. Loppiaisena Teema antoi meille todellisen lahjan, eli 12 tunnin pituisen tiivistelmän tuosta matkakuvauksesta. Siinä oli pääosassa kuvan laiva, Nordnorge. Tämän ohjelman katsoisi mielellään vaikka uudestaankin. Matka on tärkeämpää kuin päämäärä. Jokaisen niemen takaa aukeaa taas uusi lahti tai vuono.

Viime kesänä näimme toisen norjalaisen matkakuvauksen, eli yhtämittaisen lähetyksen junamatkasta Bergenistä Osloon. Suurenmoista se oli katsella, ja vielä hauskempaa tietysti olisi käytännössä katsella sitä pätkittäin, asemalta asemalle. Näin voisi nauttia jokaisesta radanmutkasta ja aukeavasta näköalasta kyllikseen.

Hurtigrutenin laivamatkan kuvaus innosti Norjan kansaa suuresti. Rannoilla vilkutti mitä mielikuvituksellisimpiin asuihin pukeutuneita ihmisiä, kuka jääkarhuna, kuka vuorenpeikkona, kuka minäkin, ja kamera herkutteli niin maisemilla kuin vilkuttelijoillakin. Merikansaa kun norskit ovat, laivaa seurasi mieletön määrä moottori- ja purjeveneitä. Kaikilla oli hauskaa. Sen norjalaiset toden teolla osaavat.

Suomessa tällaista olisi vaikea kuvitella. Suuri joukko meikäläisistä vain kyräilisi niitä kevytmielisiä hulluja jotka johonkin massatapahtumaan höyrähtävät. Ja mitä tässä maassa nyt muka on niin hienoa, että sitä pitäisi juhlien näyttää. Mutta iloiset norjalaiset leiriytyvät metsän täydeltä Holmenkollenin hiihtolatujen tienoille, osallistuvat massoittain tunturivaelluksille, ja lykkäävät kaikki veneet vesille jos merellä on jotain kiinnostavaa.

Suomalaiset näkevät asumuksensa ympärillä sakeaa metsää, josta saattaa tulla ties kuka vihollinen. Norjalaiset näkevät vuoriltaan kauas, ja tietävät kokemuksesta, että meren takana on muita maailmoita. Norjalaiset ovat ehkä homogeenisempaa kansaa kuin suomalaiset, joilla itä ja länsi näyttävät yhä varsin vastakohtaisilta. Molemmat maat itsenäistyivät melkein samaan aikaan. Meillä oli 1918, heillä Quisling. Mutta perusluonteeltamme olemme kuitenkin ilmeisen erilaisia. Ainakin kuvaamieni ilmiöiden kannalta meidän tappioksemme.

- - - - -

Kun tässä puhuin superpitkistä televisiolähetyksistä, muistutan, että eräs aivan ainutlaatuinen sellainen nähtiin vuosia sitten. Talvipalatsin remontti oli päättynyt, ja sieltä lähetettiin tuntinen lähetys vain yhdellä kamera-ajolla, ilman leikkauksia. Huoneesta ja kerroksesta toiseen, ja kaikissa tapahtui jotain, yleensä historiallista. Tämä video on hämmästyttävin näkemistäni, elokuvahistorian merkkipaaluja, ja haluaisin nähdä sen uudestaan.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Joulupukki, vielä kerran


Kuvassa yllä on satavuotias joulupukkimme jouluna 2006. Nyt viisi vuotta myöhemmin hän ilmestyi jälleen kuten joka joulu, mutta entistettynä ja ehostettuna. Koko pään peittävä maski oli edellisen kerran ehostettu 50 vuotta sitten. Joulupukkimme ehostaa itseään siis maltilliseen tahtiin, puolen vuosisadan välein.

Syy miksi palaan tähän perinteiseen pukkiimme on, että viime joulun tienoilla medioissa vyörytettiin jälleen joulupukin historiaa väärin ja pintapuolisesti. Anglosaksinen mainostus nojaa yhä siihen, että Coca-cola olisi lanseerannut pukin 30-luvun alussa Amerikassa, ja siitä se olisi sitten muka levinnyt vanhaan Eurooppaankin. Saksassa ja Itävallassa on syntynyt jenkkipukin vastainen liikehdintä, joka on ajanut sen ulos monilta joulumarkkinoilta. Toden totta, meillä EU:ssa joulupukilla on tosivanha historia. Tässä kuvia 1800-luvulta Saksasta ja Ranskasta:



Meidän pukkimme on hankittu Saksasta joskus ennen vuotta 1910, luultavasti isoisäni isän, valtiopäivämies ja kauppias Victor Rydmanin monilta matkoilta, ja se on ollut noin vuodesta 1910 jatkuvassa käytössä. Pukin punainen viitta liepeiden ja hihansuiden valkoisine meanderikoristeineen on 1890-luvulta, villaa, ja täydessä kunnossa.

Me emme mitenkään olleet uranuurtajia. Maaseudulla pukit kulkivat esimerkiksi tuohinaamarein varustettuina, ja olivat nimestään huolimatta siis miehiä, ainakin ihmisiä. Kaupungissa (mies)
pukit yleistyivät viime vuosisadan alussa, ja pukeutuivat kuvista päätellen milloin minkäkin väriseen turkkiin tai viittaan. Perheemme joululahjalistoja on säilynyt vuodesta 1914 eteenpäin, ja äskettäin löysin vanhimman säilyneen kirjeen joulupukille. Sen on kirjoittanut vanhin tätini arvatenkin joskus 1912-13.


Kuoressa on isoäitini nimikirjaimet - kirjekuoret ja -paperit on painettu hänen isänsä litografi Gustaf Arvidssonin kirjapainossa. Pikkuneidin kirje kuuluu: OM JYLBOCK TYCKER JYLBOCK SÅ HEMTA - EN - DOCKA - ÅT MEI. Ja nimi KARIN - RYDMAN.

Huomatkaa: Alusta lähtien joulu-ukkoa on meillä kutsuttu nimellä Julbocken, mikä osoittaa suomenkielen vaikutusta suomenruotsiin, jossa yleisempi ilmaus on Julgubben (kuten saksassa, der Weihnachtsmann). Ruotsissa julbock tarkoittaa yhä olki- tms. pukkia, ja itse ukkoa kutsutaan nimellä (Jul)tomten.

Nämä huomiot osoittavat, että joulupukin historiaa ei todellakaan ole kirjoittanut Walt Disney, ja jos meidän pukkimme sattuisi käymään saksankielisen alueen anti-disney-markkinoilla, hän sulautuisi joukkoon oikein hyvin. Niin, ja meidän pukkimme ei takuuvarmasti sataan vuoteen ole sanonut "Hou hou", vaan läsnäolijoiden äidinkielestä riippumatta "Jaaa, jaaa... Nuuuu ä de juuuuul igennnn..."

maanantai 2. tammikuuta 2012

Orion


Kymmenen vuotta sitten kirjoitin vähän turhautuneena tällaisen runon. Sääksmäen kirkko oli juuri restauroitu, ja se valaistiin arvonsa mukaisesti komeilla valoilla. Rivitaloalue jossa asun oli myös ansiokkaasti valaistu. Muutaman kerran olen tullut kotiin sähkökatkon aikana, ja tajunnut miten erilainen todellisuus paljastuu, kun auton valot sammuvat, ja hamuilen asuntooni käsikopelolla. Mutta kun silmä tottuu pimeään, näkyy myös se "oikeampi" todellisuus, joka herättää muistoja jostain menneisyydestä.


Talvi 2001
(kun kirkonmäen uudet valot syttyivät)


Voipaala loistaa kuin jalokivilipas
Rapolan lumisella rinteellä.

Valonheittäjäin syleilyssä
järeä kivikirkko
juhlii puolta vuosituhattaan.

Ihmisen hengen uljas laulu
kaikuu Sääksmäen sydämessä, juuri täällä,
näin kerrotaan.

Kirkkaitten valojen peitossa, takana,
se paljon suurempi ihme lienee vieläkin
- muttei näy.

Miten monesti meninkään ennen
meren rantaan
Kaivopuiston kallioille
marraskuun pimeinä iltoina
katsomaan joko Orion nousee
ja ilmoittaa talven tulleen...

Ja aina se nousi, Orion,
Viaporin takana, tietysti se nousi,
ensin kaksi ylintä,
jättiläistähti Betelgeuze
ja se pienempi
soturitar Bellatrix.

Ja Orion nousi nousemistaan,
nousivat näkyviin vyön kolme tähteä
— ja lopulta näkyi koko valtava rusetti,
alimpina Saiph ja Rigel.

Ja aina kun Orion nousi, tuntui
vatsan pohjassa niinkuin koko maailma
olisi järissyt, kuului kumeampi kumina
kuin silloin lapsena, kun pommikonelaivueet
lähestyivät Helsinkiä vuonna 1944.

Luuytimessä asti, vatsanpohjassa asti
tuntui Orionin noustessa
kaikkeuden mahtava kumu.

Sammukaa Sääksmäen valot!
Väistykää väsyneinä roikkuvat pilvet!
Antakaa tähtien näkyä meille!

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Sattuipa sommitelma!


Tässä kuvassa ovat lapsenlapseni Hanna ja Ania peurojen salaisella polulla USA:n luoteisrannikolla. Syy miksi näytän tämän poikani Kajn ottaman perhekuvan ei kuitenkaan ole isoisän salainen ylpeys kauniista jälkeläisistään, vaan - uskokaa edes vähän - puhtaasti esteettinen.

Hyvä valokuvaaja voi valmistella kuvaansa huolellisesti, huolehtia siitä että värit ja sommitelma ovat hyvät, ja niin on ehkä tämänkin kuvan kohdalla tapahtunut. Mutta monesti käy myös niin, että sommitelma ikäänkuin vahingossa loksahtaa kohdalleen, vaikka kohteitten liikkuminen olisikin lähes sattumanvaraista. Niin on käynyt tässäkin. Tätä kuvaa olen katsellut yhä uudestaan, ja siitä löytyy kosolti niitä sommittelullisia ominaisuuksia joita voimme ihailla klassisessa maalaustaiteessa. Kertovaa ainesta ei ehkä ole yhtä runsaasti kuin esimerkiksi Fragonardin Keinussa, mutta luonnon avustamia sommitteludetaljeja senkin edestä.

Piirsin kuvaan kaksi sutaistua viivaa, jotka selventävät mitä tarkoitan.

Peurojen polku kulkee ilmeisesti alhaalta vasemmalta oikealle ylös, ja kasvillisuus on tämän vuoksi jakautunut sen molemmille puolille. Kun seuraa silmällään vasemmalta ylhäältä laskeutuvaa pensaikkoa, tulee oikealla reunalla vastaan risuja jotka jatkavat samaa liikettä. Vasemmalta alhaalta polun tältä puolen alkava liike jatkuu oikealla ylhäällä olevaan puuhun. Kuvaan syntyvä risti jakaa sen neljään kenttään, jotka kaikki ovat vähän erilaisia. Kaiken lisäksi liikeviivat kulkevat molempien tyttöjen pään kautta, ja vahvistuvat näin entisestään. Ylimmässä kolmiossa kaatuneet puut ja ison puun oksa muodostavat säteittäisen ja jännitteisen kuvion. Alimman kolmion oikean reunan tytön selän takana täyttää isokokoinen kasvi lehtineen. Pienemmän tytön selän takana värit tummenevat, ja muodostavat "oikean reunan säännön" mukaisen tuen ja pysäyttäjän liikkeelle.

Kaiken lisäksi värit muodostavat kaksi (vähän epätarkkaa) komplementtiparia: pikkutytön violetinpunainen ja kasvien vihreä, sekä isomman tytön sinivioletti ja kuivuneiden saniaisten oranssi. Kumpikin tytöistä seisoo kokonaan omassa kolmiossaan. Peura on kulkenut toisen viivan mukaisesti kohti säteittäisiä puunrunkoja. Tyttöjen isä on osunut oikealla hetkellä oikealle kohdalle. Voiko parempaa enää toivoa?