Eläinten lapsista

Törmäsin tässä taas kielenkäytölliseen kysymykseen, mutta vähän sellaiseen johon lienee yhtä monta vastausta kuin vastaajaakin. Totunnaistavasta on yhtä paljon kysymys kuin sopimuksista.

Kaikki tiedämme, että sorkkaeläinten poikaset ovat vasoja (hirvieläimet) tai vasikoita (naudat). Samoin on luonnollista puhua hirvilehmästä siinä kuin lehmästäkin. Mutta kaurislehmä tuntuisi oudolta. Märehtijät kuuluvat sorkkaeläinten alalahkoon, ja siihen kuuluvat myös kirahvieläimet. Voisi siis puhua kirahvilehmästä ja sen vasikasta.

Onttosarviset ovat toinen märehtijöitten heimo, ja nautojen lisäksi siihen kuuluvat vuohieläimet ja antiloopit. Vuohieläinten kotieläinstatus on antanut niille omat nimitykset, kuten pässi-uuhi-karitsa(-vuona) tai pukki-kuttu-kili. Mutta antiloopit? Luontevalta tuntuisi gnu-sonni, -lehmä ja -vasikka, mutta ei gaselli-sonni, -lehmä tai  -vasa, vasikka.

Mutta sorkkaeläimiin kuuluvat myös sikaeläimet, virtahevot ja kamelit. Kamelilehmä ja -vasikka? Virtahepolehmä ja -vasikka? Kotieläiminä sioilla on tietysti oma erityinen nimistö. Toisaalta virtahepojen lähin sukulaisheimo ovat yllättäen valaat. Valaan vasikka tuntuisi hiukan oudolta, samoin valaslehmä ja -sonni. Tosin saksalaisessa kielenkäytössä ollaan tässä johdonmukaisia: Walbulle, -kuh, -kalb.

Norsueläimet kuuluvat aivan omaan lahkoonsa. Saksalaiset puhuvat kuitenkin norsusonnista, -lehmästä ja -vasikasta (Elefantenbulle, -kuh, -kalb), mikä minusta tuntuu luontevalta.

Suomalainen Wikipedia esittää, että vaikka muiden imettäväisten poikaset ovat pentuja, ihmisen kohdalla tätä sanaa ei halventavana saa käyttää. Minä puolestani esitän haisevan vastalauseen. Neuvolatäti otti kerran loukkaantuneen ilmeen ja kirkasti pyhimyskehän päänsä päällä sanoen: "Sitä sanaa emme täällä käytä, me puhumme lapsosista tai pienokaisista!" Minä sanoin sille että senkun vain tilastoivat lapsosia, mutta minä olen pentuni suojana kuin leijonaemo konsanaan. Pentu on sanana vahvempi, eikä peittele mitään niinkuin nuo kaunistelevat ilmaisut.

Pentuja:

Ilta-Sanomat

Vasoja ja vasikoita:

Kuolleet eläinlajit heräävät henkiin

Tunnustan kuuluvani niihin kukkahattusetiin, jotka pitävät susihysteriaa ylimitoitettuna ja vahingollisena ilmiönä. Suurten petolintujen vainoaminen vihastuttaa minua, ja kuuttien ja valaitten murhaaminen saa minut raivoihini.

Mutta menen vieläkin pitemmälle. Koska meillä nyt alkaa olla mahdollisuus palauttaa joitakin sukupuuttoon hävittämiämme lajeja henkiin, se on tehtävä. Kloonaus voi periaatteessa onnistua vain sellaisien lajien kohdalla, jotka ovat eläneet samaan aikaan kuin ihminen. Dinosauruksista ei siis ole kysymys. Viimeisimpiä tuhoutuneita alalajeja lienee suippohuulisarvikuono, joka hävisi maailmasta parin viime vuoden aikana, ja juuri ihmisroistojen toimesta, kaikesta suojelusta huolimatta.

Siperiassa on jo aloitettu työ ruohotasankojen palauttamiseksi luonnonmukaisin keinoin, ja ensimmäinen henkiin palautettava eläinlaji lienee jokin mammuttilajeista. Venäläiset, japanilaiset ja korealaiset tutkijat ovat jo vuosia olleet asialla, ja mammuttipuisto saattaa jo jossain päin Siperiaa olla valmisteilla.

Sitten voisi olla aika herättää henkiin esimerkiksi 1900-luvulla kadonnut pussihukka (ylin kuva), tai jättiläislintu moa Oseaniassa (kuva alla).

Alla on maisemakuva "jääkauden aikaisesta Ranskasta", ja oikealla siinä on villasarvikuono, sekä keskellä pari sapelihammaskissaa hirvieläimen raadolla. Ne kuuluvat varmaan jossain vaiheessa kloonausohjelmaan, eikä varhaisen hevosenkaan lisääminen laitumille olisi mahdotonta. (Kuva suurenee klikkaamalla).

Olen aivan varma siitä, että jos ja kun muinaiseläinpuistoja on saatu aikaan, niitä on suojeltava massiivisesti. Aivan varmasti jotkut hourupäät katsovat asiakseen tuhota henkiin herätettyjä eläimiä, ja mitä ihmeellisin verukkein. Jotkut puhuvat "etiikasta", määrittelemättä kuitenkaan mitä ylipäänsä tarkoittavat. Ainoa "etiikkaa" sivuava kloonaustoimi saattaisi olla yritys palauttaa neanderthal-ihminen henkiin. Se ei näiden ihmisten kohdalla varmaankaan olisi kovin miellyttävää - koska media. Ja rasismi.

Jotkut ilmoittavat hirmustuneina, että ihmisen ei sovi "leikkiä jumalaa". Meistä jotkut väittävät ihan tosissaan tietävänsä, mitä mieltä jumala milloinkin on mistä tahansa asioista, ja kiihkeästi he vaativat meitä olemaan yhtä mieltä kanssaan. Niin läpinäkyvää kuin tuo onkin, meidän on otettava näiden ihmisten aiheuttama vaara huomioon.

Toivonpa todella, että joskus tulee aika, jolloin kameroin varustautuneet mammuttibongarit väistelevät sapelihammaskissoja Siperian aroilla, ja kuvaavat maailmaan palautettua mahtavaa megafaunaa sosiaaliseen mediaan! "Klikkaa kuvaa!"

Ainoa ongelma tulee olemaan henkiin herätettyjen eläinten tieteellinen luokittelu. Jonkinlainen "neo" niihin lajimääritteisiin varmaan on ainakin lisättävä...

Ettekö tiedä kuka MINÄ olen?

Kun eilen kerroin sadun kulttuurikeskuksen YSTÄVISTÄ, luulin että kerroin vanhasta asiasta. Tänään menin tapani mukaan paikalliseen "Kultalaan" iltapäiväkahville, ja olipa viikonloppuemännällä kerrottavaa. Vähän aikaisemmin oli paikalle tullut isokokoinen ns. "vahvatahto"-tyyppiä oleva rouva, ilmoitti olevansa Ystävä-yhdistyksen jäsen, ja vaati vapaata sisäänpääsyä. Mitäpä viikonloppuemäntä siihen olisi voinut sanoa? Ei hän estääkään olisi voinut, mutta kertoi kumminkin ettei sitä yhdistystä enää ole, eikä sen jäsenillä ollut mitään vapaata pääsyä.

Loukkaantunut rouva ei mennyt näyttelyyn, säästi ne pari euroansa, ja pari lisääkin. Hän nimittäin vaati ilmaisen kahvin, ja saikin sen.

Yhäkin ihmettelen, mitä tällainen ystävyystoiminta oikein on. Onko joidenkin itsetunto noin halpa, muutaman euron luokkaa? Sitäkö ystävyys on, että haluaa kaiken ilmaiseksi? Olisinpa tullut paikalle vähän aikaisemmin, niin se "ystävä" olisi lähtenyt ulos ilman sitä kahviansakin...

Jonon ohi pitää päästä ja ilmaiseksi sisään. "Ettekö tiedä kuka MINÄ olen?" Ja hatarasti kokoonkyhätty mahdikas itsetunto romahtaa, kun kysyjälle ilmoitetaan että isottelu ei nyt onnistu.

Suosittelen kaikille Ari Turusen erinomaista kirjaa Ettekö te tiedä, kuka minä olen (Ylimielisyyden historiaa. Atena 2010). Siinä kerrotaan suuri määrä tarinoita tärkeyteensä tikahtuvien ihmisten surkeasta pienuudesta. Näitä tarinoita lukiessa ei tule mieleenkään kärsiä minkäänlaisesta myötähäpeästä; päin vastoin sitä nauttii ihan syntisesti, jos ilmalla itsensä pullistanut sammakko puhkeaa siihen paikkaan surkeaksi rääpäleeksi.

Hyi helvetti miten pieniä ihmiset saattavat olla. Ja kuinka pienestä summasta he itsetuntonsa aina ostavat.

Ystävyystoimintaa

Tämä on pelkkä satu, eikä sillä liene mitään yhteyttä minkään todellisen tapauksen kanssa.

Eräälle paikkakunnalle perustettiin mainio kulttuurikeskus nimeltään Kultala, jossa pidettiin näyttelyitä, konsertteja ja muita niiden kaltaisia tilaisuuksia. Kultalan talous ei ollut kovin vahva. Monet pitäjän poliitikot vastustivat sen tukemista, ja väittivät että niin vain tuhlattaisiin paikallisten veronmaksajien rahoja toisten paikkakuntien hienopierujen hyväksi, jotka sinne Kultalaan änkeäisivät.

Tilanne tuli tutuksi monille niistä "toisten paikkakuntien hienopieruista", ja niinpä päätettiin perustaa Kultalan Ystävien Seura. Seurasta tuli aika väkirikas, sillä Kultalan maine oli jo levinnyt laajalle. Kultalan johtaja oli kovin tyytyväinen, ja kun Ystävät sitten ehdottivat julkisen mainostilaisuuden järjestämistä, johtaja antoi salit heidän käyttöönsä ilman normaalisti perittävää vuokraa.

Ystäväin tilaisuudessa oli varsin paljon väkeä; tosin paikkakuntalaiset eivät sinne tulleet, kun minkäänlaista tiedotusta tapauksesta ei heidän silmiinsä osunut. Koska menestys oli hyvä, Ystävät alkoivat järjestää tapahtumia useamminkin, ja tekivät Kultalasta kesäretkien kohteen. Ystävät ehdottivat, että Kultala tarjoaisi heille kahvit ja pullat näillä kesäretkillä, koska heistähän oli Kultalalle niin paljon hyötyä. Näyttelyihin ja konsertteihin Ystävillä piti olla vapaa pääsy, sillä juuri hehän niin innokkaasti kannattivat Kultalan toimintaa.

Tässä vaiheessa Kultalan johtaja alkoi hermostua, kun rahantulo alkoi ehtyä ja budjetti painui miinukselle. Hän ilmoitti, että Ystäviltä alettaisiin periä normaalia vuokraa, aivan kuten muiltakin, ja että jos Ystävät olivat todellisia ystäviä, he ilomielin varmaan myös maksaisivat pääsymaksun normaaliin tapaan, sillä juuri niistä tuloista Kultalan talous oli riippuvainen. Myöskään kahvilanpitäjä ei ollut ilahtunut jatkuvasta ilmaiskahvittelusta - kahvilankin toiminta alkoi olla tappiollista.

Tästä Kultalan Ystävät pillastuivat pahan kerran. Johtokunnan puuharouvat porhalsivat paikalle, ja vaativat että heidän etuihinsa ei saa kajota - koska he kerran olivat Ystäviä, ihan sisärengasta siis - ja vaativat myös muutoksia Kultalan toimintasuunnitelmiin. Lisäksi he ilmoittivat, että Kultalan olisi maksettava heidän matkakulunsa Helsingistä ja Espoosta ja Turusta, varsinkin kun heidän nyt oli aivan ylimääräisesti saavuttava paikalle laitoksen toiminnasta neuvottelemaan.

Kuten arvata saattaa, tuohtuneet Ystävät saivat Kultalan johtajan pillastumaan, eikä tämä suostunut mihinkään vaatimuksiin. Sen seurauksena Ystävät ilmoittivat vetävänsä tukensa pois, ja uhkasivat lisäksi että laitoksen maine saisi tästä pahan kolauksen. Johtaja ei antanut periksi, ja välirikko syntyi siitä paikasta.

Kultalan Ystävien Seuran katoamisesta ei huomattu olevan mitään erityisempiä seurauksia, ja heidän palvelemiseensa käytetyt rahavarat alkoivat pysyä tilillä, jopa sitä hiukan kasvattamassa. Vain puuharouvat olivat loukkaantuneina kadonneet, eikä heitä jäänyt juuri kukaan kaipaamaan.

Tästä opimme, että ystävien kanssa on syytä olla hyvin, hyvin varovainen.

Peffa! Vähän pakarateoriaa

Älkääpäs kiirehtikö pahastumaan, hyvät lukijat! Yllä olevat kuviot eivät ole sitä mitä luulette! Ylimmäisessä on logaritminen spiraalikäyrä symmetrisesti kuvattuna, ja siinä muodossa jossa se esiintyy luomakunnassa useimmin, eli ns. Fibonaccin tai kultaisen suhteen muodossa. Alemmassa sen kertoimia on vähän muokattu, eli kuvaa on vähän venytetty, mutta edelleen on kysymys logaritmisesta spiraalikaaresta. Tässä alla sen sijaan on kaksi kuvaa siitä mitä arvelittekin: 

 
 
Muodot ovat aivan identtiset. Pakaroitten muoto on siis sama kuin yleisin muoto elävien ja kasvavien solukoiden järjestäytymisessä, ja palautuu siis myös havaintoihimme. Tämän vuoksi ne ovat myös ilmiselvästi kauniita. Logaritminen spiraalikaari esiintyy pakaroissa sekä poikkileikkauksessa että myös pystysuoraan katsottaessa:

Näin pakaroista syntyy kolmiulotteinen muoto, joka perustuu luomakunnan keskeisimpään muotoiluperiaatteeseen. Voimme näinmuodoin siis väittää, että takapuolen kudokset ovat muodoiltaan täydelliset kuten vain luonto itse voi olla, ja että Afrodite Kaunispakarainen saa olla syystä tyytyväinen näkemäänsä. Jumalatarrouva toki ottaa huomioon myös muodontansa eroottiset aspektit, mutta yrittäkää te edes keskittyä olennaiseen abstraktioon! Tämän keskittymisen avuksi esitän alla joukon kuvia, joissa sama muotoilu esiintyy sekä makrona että mikrona.

Ja lopuksi vielä kaavio siitä miten kultainen logaritminen spiraalikaari syntyy Fibonaccin lukusarjasta:

Ongelma on selvästikin ratkennut, ja peffan salat paljastuneet!

Jaloa urheilua nykytekniikalla välitettynä

Paikannustekniikka on tuonut aivan uusia ulottuvuuksia suunnistuskilpailujen välittämiseen. Rasteilta lähetetyn suoran kuvan lisäksi saamme nähdä kilpailijoiden reitinvalinnat kartalta joko livenä, tai sitten havainnollisina yhdistelminä, joista näkyy kunkin valitsemat reitit ja myös paljonko aikaa kukin reitillään toisiin verrattuna kulutti. Aivan fantastista. Ja olipa myös varsinaissuomalainen kalliomaasto jylhää ja näyttävää! Suunnistuksesta on tullut myös hieno televisiolaji!

Toisaalta olihan siinäkin muinoin oma tunnelmansa, kun selostaja kykki yön pimeydessä rastin lähellä ja kuiski mikrofoniinsa että "... ei näy mitään... nyt kuuluu vähän rapinaa... nyt, nyt taisi otsalampun valokiila välähtää... ei, ohi meni"...

Ceterum censeo: Suunnistus on jaloimpia ja hienoimpia urheilulajeja, mitä ihminen on keksinyt! Purjehduksen veroista!

Kaunista - mutta tarkemmin

Esitykseni kauneudesta ja sen rakastamisesta ei ole täysin onnistunut. Jotkut ovat pitäneet sitä lukumystiikkana tai pelkkänä fantasiana. En ole osannut argumentoida riittävän selvästi, mitä kauneuskäsitykseni sisältää. Vähin sanoin se ei onnistukaan, kirja pitäisi kirjoittaa. Mutta yritän silti tiivistää muutaman näkökohdan.

Kauneudella ei ole sitovia sääntöjä. Taideteos ja mikä tahansa olio ei ole kaunis sen vuoksi että siinä esiintyy esimerkiksi ympyrän, tasasivuisen kolmion tai "kultaisen leikkauksen" kaltaisia suhteita. Kauniissa objektissa voi niitä esiintyä, kokemuksen mukaan varsinkin silmällä havaittavissa erittäinkin usein, mutta ne eivät ole kauneuden välttämätön eivätkä myöskään riittävä edellytys. Ennemminkin ne ovat luonnon pakosta osa meidän tapaamme hahmottaa ja jäsentää näkemäämme. Ja uudelta pohjalta voitaisiinkin nyt taas sanoa, että taide jäljittelee luontoa! (Muusikoille: klassisten äänenkuljetussääntöjen kauhea perusvirhe, rinnakkaiset kvintit, kuulostaa todella huonolta tietynlaisessa musiikissa, mutta toisenlaisessa se taas on yhdentekevä).

Kauneus ei riipu kompleksisuudesta. Yksinkertainen ilmiö voi olla kaunis, esimerkiksi taivaan syvä sininen väri, tai hyvin soitettu englannintorven ääni. Neliö ja ympyrä ovat tietysti täydellisyydessään kauniita, mutta yleensä ne eivät yksinään riitä kauneuselämyksen syntymiseen. Runsaskoristeinen goottilaisen kirkon fasadi tai fraktaalikuvio on yleensä kaunis, ja näiden kompleksisuus houkuttelee silmän tarkkailemaan yhä pienempiä muodon osia, jotka sinänsä yleensä ovat kauniita. Osa tämäntyyppisen kauneuden tuottamasta mielihyvästä johtuu juuri tästä tarkastelusta, mutta yksittäisten osien kauneus ei välttämättä tuota kaunista kokonaisuutta, eikä kokonaisuuden kauneus välttämättä johdu osasten kauneudesta.

'Kauniin' vastakohta ei ole 'ruma'. Samalla tavoin voi sanoa, ettei 'järjen' vastakohta ole 'tunne'. 'Kaunista' voi kokea vahvasti tai jonkun verran tai ei ollenkaan, mutta 'rumuus' ei tässä 'laskevassa asteikossa' lisäänny. 'Ruma' pitää määritellä aivan erikseen. Se ei ole pelkästään 'kauneuden' puutetta. 1800-luvulta lähtien on myös puhuttu rumuuden kauneudesta, mutta arvelen kyllä että silloin sekoitetaan affektit ja muut, sinänsä kauneuden ulkopuolella olevat ilmiöt mukaan. Varsinaisen kauneuden skaala 0 ... n kulkee siis "indifferentistä" kohti lisääntyvää kauneutta.

Kauneus tuottaa mielihyvää, mutta siihen voi sekaantua muutakin mielihyvää tuottavaa. Tässä on uudestaan edellisen jutun kuva, joka näyttää yksinkertaisesti miten sinänsä kaunis muoto saa lisäkseen sekä eroottisen aspektin, että myös lihasten ja tukirakenteen toimintaan, eli liikkeisiin liittyvän kokemuksen. Missä määrin eliön liikunnasta voi erottaa varsinaista kauneutta, on tietysti määrittelykysymys. Mielestäni se liittyy läheisesti tasapainon ja vakauden havaitsemiseen, ja on tässä mielessä kyllä hyvin primääriä. Kissan tai metsäkauriin liikkumista on epäilemättä kaunista katsella, ja niiden ruumis tuntuu tämän(kin) vuoksi kauniilta ja tarkoituksenmukaiselta. Toisin on näennäisesti mursun kanssa. Sen liikunta maalla on epäilemättä vähemmän kaunista, mutta vedessä asetelma muuttuu aika lailla. Haluankin laskea sekä liikkeen että esimerkiksi siihen vaikuttavan ruumiinrakenteen ja -muodon yhdeksi kauneuden keskeiseksi ilmenemismuodoksi. Sehän on kokonaan fysiikkaa, ja liittyy kokemuksemme kautta keskeisiin havaintotyyppeihin.

Olen muuten vakuuttunut siitä, että pakaroiden kauneudella on myös puhdas geometrinen perusta. Pitäisikö tätä kiehtovan mystistä kauneutta yrittää tutkia tarkemmin? Ei Afrodite kallipygos (= kaunispakarainen) tutki itseään pelkästään eroottisista syistä, eihän?

Myöhemmin jatkan edelleen samasta kauneuden määrittämisen aiheesta.