torstai 7. kesäkuuta 2018

Synkkä yksinpuhelu

Kuten huomataan, olen enää harvakseltaan kirjoittanut tähän blogiini. Yksi syy on tuotantoni puhtaaksikirjoitus ja kustantajalle lähetettävien oikolukujen paine, joka rasittaa huonoiksi menneitä silmiä. Mutta suurempi syy on kuitenkin yhä kasvava tuskastuminen tämän maailman henkiseen tilaan. Jos kirjoitan juttu jutulta yhä synkempiä vastalauseita ja protesteja, kuka niitä enää jaksaa lukea, ja mitä vaikutusta niillä enää olisi? Ainoa seuraus olisi junttautuminen yhä syvemmälle eristyksiin, epäkorrektisti eli täysin väärin ajattelevien hylkiöiden synkkään joukkoon.

Kaikkialla vaanivat kulttuuri- ja mielipidepoliisit, ja heidän pienimmätkin murahduksensa saavat huumaavan kaiun kaikissa medioissa. Julkiset toimijat vapisevat pelokkaina näiden murahdusten paineessa, olivatpa ne peräisin kuinka pieneltä ammattiloukkaantujien joukolta tahansa.

Nyt tiedämme esimerkiksi, että me länsimaiset ihmiset emme saa harrastaa "kulttuurista omimista", eli toisille kulttuureille ominaisia asioita, kuten musiikkia, taiteita, pukeutumista ja huvittelua. Pikkupoikien intiaanileikit on kielletty meiltä intiaanipäähineiden ohella, Tiernapojat ovat synkässä pannassa, ja esimerkiksi "valkoisen" naisen pukeutuminen kimonoon on mitä raskauttavin teko. Maailmankuulu popmuusikko sai sangollisen satikutia esittämällä reggaelta kuulostavaa musiikkia, vaikkei ollut mitenkään jamaikalaissyntyinen. Olen itse samassa veneessä, kun olen sovittanut ja esityttänyt niin juutalaislauluja kuin negrospirituaaleja (ja samalla syyllistynyt kielletyn väriä merkitsevän sanan käyttämiseen). Satujen sensuroiminen Muumista ja Pepistä alkaen on jo vakiintunutta toimintaa, ja vaarallista on myös ääneen kaivata Laku-Pekkaa, Mustaapekkaa tai neekerinpusuja.

Samaan aikaan aasialaiset ja afrikkalaiset käyttävät länsimaisia asusteita ja teknologiaa, ja esittävät länsimaista musiikkia, mutta se on tietysti aivan toinen asia.

Vanhempi, mutta yhä voimissaan porskuttava ilmiö on mielipidesensuuri. Sen voimasta saatiin juuri mainio näyte, kun jazz-juhlien toimitusjohtaja erotettiin väärien mielipiteittensä takia. Hän oli hölmöyttään mennyt vastaamaan toimittajan homokysymyksiin. Mitä tekoa tällä aiheella oli itse toimenkuvan kanssa, jäi minulle epäselväksi. (Pelkurina pudistan päältäni väärinajattelijan saastaista pölyä vakuuttamalla että itse olen erotetun henkilön kanssa hyvin eri mieltä aiheesta, mutta tiedän myös että seksistä puhuminen on ylipäänsäkin tulenpalavan vaarallista, olipa sitten mitä mieltä tahansa.)

Niin mielipidesensuurissa, kulttuurisensuurissa kuin "poliittisen korrektiuden" vaalimisessa on tietysti kysymys raa´asta vallasta. Osa niistä on suoraa tuontitavaraa Yhdysvalloista, ja kuvaa hyvin sikäläisen yhteiskunnan henkistä sekavuustilaa ja kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Mutta virkakiellot ja mielipidevalvonta ovat kyllä tuttuja aivan kotimaisistakin yhteyksistä. Tyypillisiä ne ovat olleet esimerkiksi kulttuurielämän puolella. Se oli itsenäisyyden alkuaikoina selkeästi oikeistolaisjohtoista, mutta asetelma alkoi kääntyä päälaelleen viitisen kymmentä vuotta sitten. "Kun kuulen sanan kulttuuri, poistan varmistimen pistoolistani" on jo ikivanha hokema. Aluksi se ilmeisesti viittasi kulttuurin arveltuun hienohipiäisyyteen ja naismaisuuteen, mutta tänään tuo mielle on vakaata todellisuutta monen perinteisiä arvoja kannattavan mielestä. "Ai, olet kulttuurialalla... Senkin vihervassari!"

Terve ja vakaa yhteiskunta sietää monenkaltaisia ajattelutapoja. Yksi voi kaikessa rauhassa olla sitä, toinen tätä. Jonkun ajattelutapaa voi kummeksua ja oudoksua, mutta asia jää siihen. Tämä nykyinen yhteiskunta ei ole terve. Sen suurimpina käyttövoimina toimivat julmettu ja kovaääninen "pöyristyminen" ja suorastaan ammattimainen toistenkin puolesta hampaita kirskuttava "loukkaantuminen". Uutta vuotta 1918 on ehkä turha povailla, siihen rintamalinjat ovat liian moninaiset ja sekavat. Mutta tämä maailma ei ole lähelläkään sitä missä haluan elää.

Loppukevennyksen sijasta ennustus:

Silloin tällöin tulen tokaisseeksi jotain savoa muistuttavalla kielellä. Odotan kuumeisesti, että joku ottaa savolaisten puolustamisen omaksi asiakseen, o.t.o., ja ilmoittaa minun syyllistyvän kansanryhmän pilkkaamiseen. Tässä hurskaassa toivossa odotan hetkeä, jolloin voin hyvillä mielin poistua tästä maailmasta lopullisesti.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Viihdettä ja viihdettä

Tässä ovat tämän hetken parhaimman ja sympaattisimman viihdeohjelman päähenkilöt (Pitääkö olla huolissaan)


Suhtaudun epäluuloisesti kaikkeen sellaiseen television lähettämään viihteeseen, jossa yleisö kiljuu, juontaja on tikahtua nauruun ja huutaa, ja jossa esiintyjät ovat tikahtua omaan huvittavuuteensa ja huutavat. Se kertoo, että ohjelma on tarkoitettu ääliöyleisölle, että juontaja on äärimmäisen huolestunut ohjelman huvittavuudesta ja yrittää herkeämättömällä tekonaurulla innostaa yleisöä, ja että esiintyjät tietävät kaiken tämän ja elehtivät ja huutavat jotta yleisö uskoisi heidän olevan hauskoja.

Myönnän katsoneeni Putousta kaikesta tästä huolimatta. On hyvä tietää, onko ohjelmaan sattunut jokin paremman luokan sketsihahmo. Tällä kertaa oli. Helpottaa usein keskustelemista muiden kanssa.

Uutisvuoto on jo niin huono, että hädin tuskin vilkaisen enää. Sitäpaitsi siinä on aina ärsyttänyt poliittinen yksisilmäisyys: ollaan hupaisasti ilkeitä, mutta vain sellaisille joille uskalletaan olla ilkeitä. Se merkitsee yleensä hallitusta, mutta aina perussuomalaisia, ja joka lähetyksessä onkin ollut mukana oma ontuva persu-osionsa. Sitäpaitsi Baba on alkanut huutaa sen kovemmin, mitä kehnommaksi meno on käynyt. Kuvaavaa.

Villiä korttia katsoisin penkkiurheilijana mielellään, mutta siinä on tavallista roisimman kielenkäytön ohella myös vähän liikaa yllä kerrottuja sävyjä.

Haastatteluohjelmia, joissa itse haastattelija on tähti, en mielelläni katso. Huvittaa, että tähti Harkimo on pahastunut tähti Nordmanin harkimoparodiasta. Näin tähdet kalvavat toisiaan. Ja mitä kiintoisaa itse haastattelijassa sitten on - hänenhän tulisi olla vain välikappale? Haastateltavat ovat sitä paitsi eri alojen poppareita, koska tuottajat haluavat varmistaa katsojaluvut. Ja näin nämä "haastattelut" ovatkin suurelta osalta levyjen tai kirjojen tai toisten teeveeohjelmien mainoksia.

Aikoinaan katselin mielläni Hyviä ja huonoja uutisia, kun niitä johdatteli Henkka Hyppönen. Hänellä oli joskus tapana puhua hiukan liikaa, mikä johtui usein liian keveistä raatilaisista. Tuottajat korvasivat Hyppösen Kari Ketosella, ja kevensivät raatia entisestään. Nyt siellä on vallalla itsekeskeisten ruutukuluneiden näyttelijöiden joukko, joka höpöttelee omia asioitaan ja mitäkuuluuta. Sääli. Hyppöselle tuli toinen ohjelma, Olipa kerran elämä, jossa tieteellinen pohja oli vielä selvempi kuin aikaisemmin. Hyppönen oli nähnyt monesti paljon vaivaa kokeiden järjestämiseksi - mutta kun raati oli samaa kevyttä luokkaa, en ihmettele että juontaja oli välillä turhautunut ja kävi kuumana. Nyt hänellä on menossa kolmas ohjelma Kupla. Se olisi hyvä, mutta sitä pilaavat nämä samasta tallista kaivetut ikikulut näyttelijät, joista varsinkin Hirviniemi huutaa, keskeyttää, ja yrittää pitää omaa showta yllä. Sääli. Tuottajat ovat tomppeleita, eivätkä uskalla päästää ohjelmaa liian asialliseksi. Niinpä sitten kaivetaan omista varastoista näitä kevyimpiä, poppareimpia ja eniten huutavia tyyppejä esiintyjiksi. Ja mitä helkkarin asiantuntijoita näyttelijät sitten ovat? Näissä ohjelmissa heidän roolinaan on muka esittää omaa itseään. Huonosti onnistuu, kun he kaivelevat kuluneesta pussistaan esiin kuluneimmat vitsinsä.

On kuitenkin yksi ohjelma joka on alusta pitäen pitänyt tasonsa korkealla, nimittäin kolmosen Pitääkö olla huolissaan. Siinä ei huudeta, kohkata, eikä olla tekoilkeitä eikä tekohuvittavia. Juontaja Jenni Pääskysaari on rauhallinen ja empaattinen, ja kolme kirjailijaa Kari Hotakaisen johdolla ovat valmistautuneet kunnolla. Varsinkin Hotakaisen totinen luenta papereistaan kohoaa välillä absurdeihin yläilmoihin, ja Nousiainen ja Kyrö onnistuvat silloin tällöin samaan. Suosittelen tätä ohjelmaa, jonka neljä viimeistä jaksoa tulevat vielä tiistaisin kello kahdeksalta. Ohjelman vanhempia jaksoja kannattaa katsella CMorelta tai Katsomosta. Oikein tosissaan pitää suositella!






tiistai 10. huhtikuuta 2018

Kaksi prosenttia tuotannosta aivan erinomaista: Tegengren ei runoillut turhaan!

Olen useasti kirjoittanut pohjalaisen ruotsinkielisen runoilijan Jacob Tegengrenin (1875 Vasa - 1956 Vörå) teksteistä. Tämä on ehkä viimeinen juttuni Tegengrenistä. Olen näet käynyt läpi hänen runotuotantonsa kokonaan, 16 kokoelmaa, reippaasti 700 runoa vuosilta 1900-1946, ja saanut hänen tuotannostaan nyt jonkinlaisen kokonaiskuvan.

Tegengren oli ennen muuta luonnonrunoilija. Hyvinkin 95% runoista käsittelee luonnon ilmiöitä. Jokainen vuodenaika, kuukausi, vuorokaudenaika on saanut kuvauksensa, useimmiten monia. Eräs yleisimmistä runon alkusanoista onkin "nu" - "nu blommar ängen...", "nu sjunker solen..." Vanha perinne oli, että luonnonkuvaus oli vain johdantona oman sieluntilan kuvaukselle. Tegengren oli kirjoittajana konservatiivi, mutta silti tuo suora sieluntilaan peilaaminen jää vähemmistöön runoista. Toki hohtavan kesäpäivän kuvaus sinänsä voi olla myös autuaan sieluntilan kuvaus, samoin pimeän talvipäivän masentavuus voi kummuta omasta huonosta olosta.

Konservatiivina Tegengren pitäytyi lähes kokonaan rytmissä ja loppusoinnuissa. Muutama loppusoinnutonkin runo hänellä on, mutta pysyvä rytmitys pitää tekstin koossa. Modernismin vaikutteita häneltä ei löydä. Jossain vaiheessa Tegengren oli myös viehtynyt monisivuisten proosarunojen kirjoittamiseen, mutta ne ovat yleensä varsin rasittavia lukea. Syy on vanhakantainen käsitys runoilemisesta ylipäänsä.

Runollisuuden katsottiin ennenaikaan nimenomaisesti kasvavan attribuuteista, ei niinkään substantiiveista tai verbeistä. Melkein jokaiseen substantiiviin liittyi yksi tai useampi (adjektiivi)attribuutti. Siitä seurasi pahimmillaan melkoista ähkyä, jonka hyvä modernisti olisi voinut kiertää vaikkapa hajauttamalla sanayhdistelmät, tai muuttamalla attribuutit pääsanoiksi. Mutta parhaimmillaan Tegengren vyöryttää luonnehdintojaan komeasti, kuten äskettäin suorasanaisesti suomentamassani runossa Morgon på havet (1913):

...
Jag tackar Gud för att det finns ensamhet i världen:
havets hugsvalande, stärkande, storvulna,
tigande ensamhet.

Tämä runo on myös eräs niistä, joissa Tegengren on vapautunut määrämittaisten säkeitten ja loppusointujen kahleista. Hän ei ollut mikään loppusointuvirtuoosi, ja pakkoloppusoinnut vievät runokuvia joskus vähän epämääräisiksi, samoinkuin joskus jopa mestarirunoilija Topeliuksellakin.

Joskus Tegengrenin muusta runoudesta imemät vaikutteet tuntuvat jotenkin päälleliimatuilta. Näin käy esimerkiksi silloin kun hän kuvaa itseään Laulajaksi, tai runojaan Lauluiksi. Eräänlaista katkeruutta välähtelee juuri tällaisissa yhteyksissä. Häntä ei ehkä ole "ymmärretty" runoilijana, hän on ehkä "jäänyt sivuraiteille". En tunne Tegengrenin elämää tarpeeksi, mutta voihan se ollakin niin, että "maakuntarunoilijaa" ei paremmissa piireissä noteerattu kovin korkealle. Mitä ihmissuhteitten heijastumiin tulee, löysin vain yhden suoranaisen ja aktiivisen lemmenrunon (Din hand, 1914, aika huono suomennokseni tässä). Muuten tämänsuuntaiset muistumat ovat lähinnä katkeran alistuneita, kun aika on armotta karannut muistojen ohi. Tuo yllä mainittu yksinäisyys näyttää olevan koko Tegengrenin runotuotannon takana.

Runsaan 700 runon massasta jäi haaviini sellaiset 10-15 omasta mielestäni muita parempaa runoa, sellaista jossa perusidea ja sen toteutus ovat mitä korkeinta tasoa. Se olisi sellaista kahden prosentin luokkaa koko tuotannosta, ja herättäisi kyllä ansaitsemansa huomion jossain antologiassa. Kun silmiini ei sattunut yhtään huonoa tai avutonta tekstiä, voin vakuuttaa tälle yksinäiselle ja osin unohdetulle runoilijan sielulle, että työ kyllä kannatti. Pysyvä jälki jäi.

Lopuksi eräs Tegengrenin vahvimmista uskonnollisista runoista, Vår Gud är höga vinternätters Gud kokoelmasta Sånger och hymner, 1919:

Vi blev du, Gud, oss barn av frostig nord
den stränge Gud, som vi med bävan nalkas,
den Gud, som dagens hårda gissel svingar
och oss med klangen av sin vredes röst
på knä i skräck och syndaångest tvingar?
Var är den Gud, vars ömhet kunde lösa
den frusna glädjen i vårt sjuka bröst
och bjuda oss ur friska källor ösa
den hälsodryck, vår längtan eftertrår,
- den Gud, vars namn är sol och evig vår,
den milde Gud, inför vars milda ögon
det sorgsna hjärtats feberflamma svalkas,
och nyfött hopp får hymnens starka vingar?

Han finns ej här. Hans rike fjärran är.
Vi äro barn av ruelse och ånger, 
av hemsjukt ve och bitter själanöd,
och aldrig slår vid starka jubelsånger
i blomning ut vårt hjärtas gömda glöd.
Vår Gud är höga vinternätters Gud.
I stelnad ro ur döda rymders blånad,
där norrskensflamman vass och isblek slår,
hans stjärneögon möta stränga, frusna
vår solskenshunger och vår ömhetstrånad.
Han fjärran är, så fjärran som den vår,
som över vita vidder sent skall ljusna.



lauantai 17. helmikuuta 2018

Kaisa





































Kaikesta huolimatta:
En muista ihailleeni ketään muuta urheilijaa niin paljon kuin tätä naista.
Vaikka olympiamitalia ei tullutkaan, hänen uransa on huiman hieno, ja hänen esiintymisensä aina kunnioituksen arvoinen.

Lisäys:
Per aspera ad astra. Tuskien kautta voittoon. Kaisan kaikkien ihmesuoritusten joukossa tämä viimeisin taisi olla hurjin ja dramaattisin. Hirmuinen tahdonvoima saa ihmeitä aikaan.


perjantai 9. helmikuuta 2018

Aamunkoitto merellä

Jacob Tegengrenin runon Morgon på havet mukaan




Olen merellä, yksin. Sinisenä hohtaa alkava aamu. Hiljaisuuden keskellä voi vain aavistaa elämän ensimmäiset heräilevät suonensykkeet, henkäyksinä jotka vielä eivät ole muuttuneet tuuleksi, hohtona joka ei vielä ole kirkastunut päiväksi. Meri on sininen, ja sininen on taivas, kuin toisiaan syleillen ne sulautuvat yhteen. Yksikään lokinsiipi ei vielä leikkaa sinisyyttä ympärilläni.

Harrasta odotusta, hiljaisuutta, niinkuin maan ensimmäisenä päivänä, kun elämä hehkui pinnan alla ja odotti, odotti sitä Luojan vapauttavaa sanaa joka päästi sen ilmoille, kukkimaan, riemuitsemaan ja laulamaan.

Ja yksinäisyys, se on valtava! 

Kiitos, Jumala, että loit tähän maailmaan myös yksinäisyyden, meren lohduttavan, vahvistavan, mahtavan ja vaikenevan yksinäisyyden!



Jacob Tegengren: Morgon på havet (Ny vår, 1913)

tiistai 6. helmikuuta 2018

Linnunlevonlampi

Kylän itäpuolella kohosi kaksi kallioista mäkeä, ja niiden välissä oli kapea lehtolaakso. Lehdon keskellä päilyi tummavetinen lampi, jonne auringon valo harvoin osui. Lampi oli varsin mitätön, eikä sillä edes ollut yleisemmin käypää nimeä.

Lammen lähellä liikkui poika, huolellisesti varoen astumasta rannan petollisiin soistuneisiin silmäkkeisiin. Hän oli lopettelemassa ansapolun kiertoa, ja oikaisi nyt selkänsä hiukan levähtääkseen. Ilta oli jo hämärtymässä, päivän tuuli tyyntynyt, taivaan sini saanut oranssinpunaista häivää poutapilvien jäännösten keskelle.

Silloin poika näki suuren valkoisen linnun liitävän kohti lampea. Se teki laajan kaarroksen, ja laskeutui sitten lammen tummaan veteen. Linnun valkeus tuntui vain korostuvan lammen hämärässä. Vähän aikaa se lipui lammessa, veden pintaa lähes rikkomatta, kosketteli nokallaan höyhenpintaansa, mutta alotti äkkiä nousukiidon. Hetkessä lintu oli kohonnut korkeuksiin, ja kadonnut näkyvistä.

Oli aivan hiljaista. Poika jatkoi matkaansa, ja oli kohta vähäisen saaliinsa kanssa kotituvassa. Hän kertoi talonväelle linnusta lammella, jota  hän sittemmin aina kutsui Linnunlevonlammeksi. Tuo nimi jäikin pitkiksi ajoiksi lammen nimeksi, mutta useimmiten se lintu unohtui nimestä pois.

Kun sitten kauan kauan tämän jälkeen seudulle ilmestyi maanmittareita ja kartanpiirtäjiä, nämä kysyivät kyläläisiltä tuon pikku lammenkin nimeä. Joku muisti nimeksi Levonlammen, ja tuo nimi jäikin kaikkiin siitä lähtien piirrettyihin karttoihin.

Kun sitten aikanaan kirjoitettiin paikallinen pitäjänhistoria, tutkijat arvelivat lammen nimen johtuvan vanhasta levähdyspaikasta matkalla jonnekin. Jotkut mutisivat, että levähdyspaikka näin lähellä kylää on mieletön, ja että lammen kautta ei tiedetä kulkeneen edes ansapolkua, saati varsinaista kulkureittiä.

Pitäjässä pitkään toiminut ja historiasta hurmaantunut opettaja järjesti aiheesta seminaarin, jossa tarjoiltiin uusia ratkaisuja Levonlammen ongelmaan. Oli löytynyt sukunimiä kuten Levo, Levon ja Levonius, mutta tämän nimisiä ei seudun väestö-luetteloista löytynyt. Joku oli jäljittänyt muinaisbalttilaisen sanan, jossa tosin ei ollut yhtään yhteistä kirjainta ”levon” kanssa, mutta josta joidenkin - tosin kiistanalaisten - äännesiirtymälakien mukaan olisi tullut muoto leuos. Alkuperäinen sana oli merkinnyt jonkinlaista painimista.

Paikalla olleet asiantuntijat olivat ihastuneita teoriasta, jota täydennettiin sittemmin arviolla, että kylän muinaisuudessa oli järjestetty vanhan (mutta sittemmin jäljettömiin kadonneen) uskonnon mukaisia painiotteluita lammen upottavalla rannalla, otteluita jotka epäilemättä olivat päättyneet ainakin toisen ottelijan kuolemaan.

Uusi teoria julkaistiin paikallislehdessä vakuuttavin sanankääntein, minkä seurauksena kyläläiset alkoivat vältellä koko lampea. Sieltähän arvatenkin ties milloin saattaisi pulpahdella pintaan etovia muinaisruumiita.


Lammelle laskeutui aikojen kuluessa useitakin valkeita lintuja levähtämään, iltapilvien punertuessa ja varjojen venyessä. Mutta kukaan ei niitä ollut näkemässä, eikä niillä sen vuoksi ollut mitään merkitystä edes paikallishistorialle.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Nuoruusaikojen hassuimpia huvituksia

Pysytäänpä vielä tuossa lapsenomaisessa huumorintajussa. Minua naurattaa yhä melkoinen määrä juttuja jotka naurattivat silloin muinoin, ehkä siinä 70 vuotta sitten.

Tom Tuoli
Tom Dooleylle tai Dulalle (1845-68) kävi vähän huonosti, mutta eipä se suomalainen väännösversiokaan ihan kivuton ollut: "Hirtetty on Tom Tuoli, venyy mut katkee ei...". Tämän laulun teki tunnetuksi Kingston Trio 50-luvun puolivälin jälkeen, joten olen ollut aikuinen tämän Tuoli-version kuullessani. Mutta minulla on epämääräinen mielikuva että tuo väännös olisi lähtenyt liikkeelle jostain radiohupailusta. Tietääkö joku?
Muuten, mihin tuo mainio sana "hupailu" on kadonnut? Se jonka viimeisiä mestareita oli Aune Ala-Tuuhonen. Tein minäkin hänelle erinäisiä hupijuttuja, ja minun lisäkseni myös muuan Urho Ylä-Kaljunen tiettävästi arvosti häntä. Aunella oli iso nauhakakku jota hän kutsui "Kari Rydmanin muistonauhaksi"... Nyt minulla sattuu olemaan Aunen muistonauha... Hupaisaa ikuisuutta, Aune!

Telex Tekomunat Teidänkin Tenaville!
Sodan jälkeen vei Suomen muoviaikaan Telex-niminen firma, joka valmisti huonosta muovista helposti särkyviä ja epämääräisen näköisiä leluja ja krääsää. Koululaisten parissa mainoslause "Telex Teidänkin Tenaville" muuttui nopeasti mm. otsikon kaltaiseen muotoon. Jotkut lisäsivät siihen vaikkapa "... ja varttuneemmille Warre". Olisipa hauska tietää tuon Telexin historiasta jotain. Ainakin nimi sittemmin alkoi tarkoittaa aivan muuta. Olivatko Telexin Tekomunat halvempia kuin muut lelut? Halpoina niitä kyllä pidettiin sanan toisessa merkityksessä.

Katkeaa, muttei liimatusta kohdasta
Lukko-liimaa mainostettiin hauskalla kuvalla. Siinä oli paksu liimattu kohta, ja elefantti astui hirren päälle. Hirsi todella murtui, mutta ei siitä liimatusta kohdasta. Olisipa hauska löytää tuokin mainos taas. - Kerronpa tarinan, johon tuo mainoslause loistavasti sopii. Pikkupoikana olin yöretkellä kahden muun täysihoitolan pojan kanssa. Rakensimme läheiseen kallioniemeen kuusenhavuista majan, koottiin kallionkoloon nuotio, ja ongittiin pari ahventa jotka käristettiin siinä nuotiossa. Aamulla lähdettiin tyytyväisinä kohti täysihoitolaa. Yhdelle pojista tuli kumminkin kakkahätä, ja hän kyykistyi kalliolle. Me kaksi muuta näimme hänet kauniina siluettina  kirkasta kesätaivasta vasten. Seurasimme toimitusta, kunnes tapahtui pienenpieni muutos tuotoksessa. Me katsoimme toisiamme ja totesimme yhteen ääneen: "Katkeaa, mutta ei liimatusta kohdasta!". (Tämä on virstanpylväs vanhan bloggerin uralla: ensimmäisen kerran vajosin kakkajuttujen tasolle).

Silvo Sokan raketti
Nuorimies Silvo Sokka karkasi koroaan, ja keksi hämäykseksi tarinan rakettilennostaan. Niin kummallista kuin olikin, aiheesta kehkeytyi melkoinen mediasirkus, ja monet pitivät tarinaa aluksi jopa totena. Avaruusalus Silverstaria etsittiin innokkaasti Suonteen järvestä. Me helsinkiläispojat emme olleet yhtä herkkäuskoisia, mutta kun Helsingin Sanomatkin oli julkaissut kuvan raketista, me pojat panimme paremmaksi. Piirroslehtiöiden sivut täyttyivät toinen toistaan mielikuvituksellisemmista kaikenlaisin lisälaittein varustetuista avaruusaluksista. Aiheesta syntyi jopa innovatiivista kilpailua. Tuskin noita piirustuksia on jäänyt talteen, mutta olisi kuitenkin kiintoisaa analysoida miten poikien mielikuvitus laukkasi noina esiavaruudellisina aikoina.

Käsiol, Tassulette ja Pesetti Saipporelli
Jo mainittu Telex edusti siyä sodanjälkeisen ajan muotisuuntausta, että liikenimen arvoa voitiin nostaa lisäämällä siihen X-kirjaimen, tai ainakin naamioimalla se ulkomaalaiseksi. Se temppu on tepsinyt aina Pietari Hannikaisen Silmänkääntäjät-näytelmän ajoista asti. Muistelen että sodan jälkeen yritettiin myydä Käsiol-nimistä ihovoidetta. Vai oliko se Tassulette? Onko tietoa näistä ih,eaineista? Ja saippuahiutaleista joiden nimi oli Pesetti Saipporelli, italialaisittain äännettynä?