tiistai 20. lokakuuta 2020

Maja Rydman, unohdettu suomalainen runoilija 4 (Helene Schjerfbeck)

Maja Rydman (os. Stenman, 1911-48) oli jatkosodan aikana Helene Schjerfbeckin tärkeä avustaja, joka pelasti taiteilijan huonoista oloista sisämaahan Nummelaan turvallisempaan täysihoitolaan, ja toimitti tälle kirjoja, lehtiä ja tarvikkeita. Meille on säilynyt tietoja näiden kahden naisen ystävyydestä varsinkin Helenen Einar Reuterille kirjoittamissa kirjeissä. Seuraavat tekstit perustuvat näihin kirjeisiin, ja kursiivisitaatit ovat suomennoksia Helenen viesteistä. 

Helmikuun alussa 1942 olivat Maja ja hänen uusi miehensä Atos Wirtanen tapaamassa Helene Schjerfbeckiä Loviisassa. He kauhistuivat hänen olojaan, sairaana ei saanut hoitoa, eivätkä sairaalatkaan auttaneet, ja päättivät että Helene on heti saatava sisämaahan ja parempaan hoitopaikkaan. Helene ihmettelee Stenmanin tyttären seuralaista, kansanedustajaa, miettiin että ihmiset puhuivat Majan entisestä miehestä - onko tämä nyt sitten uusi? Pian selviää totuus, kirjailija Wirtanen on Majan uusi aviomies.

Rouva R. on ollut suurenmoisen energinen - ja kiltti, hän toi minut torstaina autolla ja reellä lumen takia - niin vaikea hankkia kaikkia näitä! Osoite on Luontola, Nummela. ... Hyvä pensionaatti. (25.2.42)

Auto oli presidentti Rydin käytössä ollut musta Chrysler Imperial, rekisterinumero SA-1. Mukana oli presidentin adjutantti eversti Åke Slöör.

Ajattele, pikku rouva Rydman oli täällä taas, minulla on mukavaa hänen kanssaan, ja me pidämme samoista kirjoista, Mauriac, Mann, Balzac ja muita. Hänellä oli mukana Daumier-vihko jossa teksti oli Valéry-runoilijan. ... Rouva R. hankkii kaiken mitä haluan, ja tuo sen mukanaan. ... Rouva R. puhui minulle eräästä asiasta. (18.3.42)

Maja on ehkä kertonut asioistaan Helenelle. Tämä alkaa kiinnostua nuoresta naisesta, ja näkee hänen lävitseen niinkuin vanha nainen vain nuoremmastaan kykenee.

Rouva Rydman (hän kutsuu itseään yhä sillä nimellä pojan takia) oli täällä ja me pidimme samoista kirjoista. Hän lainasi munulle Estaunicin "L'assencion de Mr. Baslèvre" johon niin ihastuin - kohtalo kuljettaa meitä. Ja hän lainasi minulle Thomas Mannin "La Montagne magicue", hänellä oli se ranskaksi. ... Ja me pidimme toisistamme. Eilen oli rouva Stenman täällä. Hän [Gösta] ei uskalla lähteä niin rasittavalle matkalle vielä. Mitä huolenpitoa minusta, en voi edes kertoa kaikesta. ... Äiti ja tytär ovat kaksi rohkeaa. (maaliskuu -42)

Tillbedjan

I lysande purpur träden tillbedja dig, / och gräset i smaragd

breder längtande ut sin svalka / för din fot.

Den sömniga vinden / reser sig

och sträcker sina vita armar / efter höstens mogna frukt.

Dig till gåva / och offergärd.

Rouva Rydmanin viimeisin runo. (27.5.42)

Tämä runo on varmaan kirjoitettu Atos Wirtaselle. Se ei todellakaan ole kovin hyvä, kuten Helene itse myöhemmin sanoo. Runo on lähes kliseemäinen, väkinäisesti rakennettu, ja sen voi hyvinkin katsoa olevan velvollisuudentuntoinen lahja runoilijalta runoilijalle - mutta todellista tunnetta se ei sisällä eikä välitä. Helenen kirjeistä käy ilmi, että pariskunta ei enää kesällä juurikaan elänyt yhdessä, ja avioliitto raukesikin myöhemmin samana vuonna. Atos pysyi perheen ystävänä tämänkin jälkeen.Taiteilijana Wirtanen ei ollut järin hyvä, ei edes Majan veroinen, mutta filosofina merkittävämpi.  Hänen omakustanteena 1959 julkaisemansa kirja "Tekniken Människan Kulturen" on eräs ensimmäisistä vakavista tulevaisuustutkielmistamme.

Hannan piti ostaa minulle aamutakki, mutta rouva Maja ei pitänyt siitä - hän valitsi hyvin kauniin. Kun hän on ollut täällä, syön makeita niin että voin pahoin, ja luen niin että aivan väsyn. Hän hemmottelee minut piloille - miten tämä päättyy - huonosti - Hänen miehensä ei ole maalari, hän on kirjailija ja entinen Arbetarbladetin toimittaja, kirjoittaa siihen vielä. Hänen kirjansa kävi yli ymmärrykseni, se on yhtä "toisaalta, mutta taas" - se on kyllä kallellaan, sanoisin että ylikin sosialismin. Hän on miellyttävä puhuessaan ja on kyllä hyvin hieno - ihmiset ensin kyllä säikähtävät hänen ulkonäköään. ... Maja on hyvin virkeä, suloinen, lukee, kirjoittaa, mutta minusta hän on vielä lapsi, ne ovat aina nälkäisiä, minusta hän tekee sitä vielä. Minusta hänen pitäisi läytää elämänilo, pikaisesti. "De doman non che chertezza". (Hän on kerran ollut keuhkotautiparantolassa). Hän antaa liikaa. (28.5.42)

"Huominen ei ole varmaa"... Schjerfbeck näkee nyt Majan läpi hyvin selkeästi. Hän ei välttämättä tiedä James Bramwellista - tai jos Maja oli kertonut hänestä, kumpikaan ei voinut tietää mitä neljän vuoden kuluttua tulisi tapahtumaan. Nyt Schjerfbeck on sitä mieltä, ettei Maja vielä ole rakastanut oikeasti, ja toivoo nuoren ystävänsä voivan vihdoinkin heittäytyä elämäniloon. "Hän antaa liian paljon" on ehkä Schjerfbeckin terävänäköisin huomautus.

Rouva Majan kirja on parempi kuin se runo jonka hänen luvallaan lähetin. Siinä on joitakin asioita. 'Avsked' on kauhea. Siellä on jotain ajopuista. Jotain jonka luulen koetuksi - en vielä tiedä. Hän tulee sisarensa kanssa pian hän sanoo, sisarella on varmaan tylsää täällä. (29.5.42)

Olen vähän levoton, rouva Rydman kirjoittaa olevansa maalla Tukholman lähellä sisartensa kanssa, vanhemmat Tukholmassa - miksi mies ei ole maalla? (9.8.42)

Monena yönä olen uskonut sen olevan viimeiseni. Surullista, rouva Maja jättää meidät. Voisinpa maalata hänet, nuorena ja elämänhaluisena. Minusta on jotakin jota hänellä ei vielä ole ollut - ja minä sanoin "minusta Te ette vielä ole rakastanut" niin kamala olin. Hänellä on niin kiire. - Häntä varmaan tarvitaan siellä. (31.10.42)

Mitään en ole maalannut. "Tyttö ja sininen nauha" piironginlaatikossa. - Viikon on rouva R. ollut Ruotsista tulleen sisarensa kanssa täällä ja minulla on ollut aivan ihanaa. Miten hän haluaa puhella minun kanssani? (28.11.42)

Rouva Rydman ja hänen sisarensa Ruotsista olivat täällä 7 päivää, ... Me pehuimme kaiket päivät, kuinka hyvin kestivätkään seuraani, joskus melkein puolikymmeneen. Ja pari kertaa tuntui siltä ettän olisi selvästi edistynyt, tuo pikkuinen tyttö kuten minä hänet näen. Mutta yksi asia pilkottaa kaiken aikaa, myös runoissa, kuolema. ... He lepäsivät täällä, minä piirsin molempia, rouva R. onnistui paremmin, ei aivan näköinen, silmät eivät olleet ihan oikein, mutta hän halusi näyttää tuollaiselta. ... Rouva R. on niin nuori, etsii onneaan vielä - niin tekevät monet. (7.12.42)


Tällainen on se kuva, jonka Helene piirsi Majasta marraskuussa 1942. Helene piirsi Majan kasvot naamioksi, koska näki hänen olemuksessaan muutakin, kätkettyä. Jos tämä naamiomuoto oli se jonka Maja näki ja hyväksyi, hän itsekin tiesi että piilossa oli jotain muutakin.

Rouva Rydmania tarvitaan Tukholmassa. (7.2.43)

Rouva Rydman tulee Helsinkiin keväällä, pian. Hän tarjoaa sisartaan malliksi mutta minä en jaksa aloittaa monia. ... Rouva R. lähetti kirjoja - 'Klaga månde Elektra', O'Neill - minusta se oli huonoa seuraa. Ja modernia ranskalaista runoutta, se muistuttaa kubismia. Olenko liian väsynyt ja tyytymätön. Eikö saa pitää joistakin asioista joista jo kauan, kauan on pitänyt. (16.3.43)

Rouva Rydman on makuulla, yskii vähän, on noustava ylös kun puhelin soi, ja huushollin vuoksi. Lähettää minulle kirjoja. (25.4.44)

Rouva Rydman tuo paljon kirjoja, minä pidän yhdestä Saroyanista (The Human Comedy) sekä Graham Greenistä (Power and Glory). ... Nyt aion lukea Chestertonin kirjan 'St. Franciscuc', en pitänyt yhtä paljon 'Thomas av Aquino'-kirjasta kuin rouva Rydman. (2.8.44)

Pian tämän jälkeen Gösta ja Maja järjestivät Helenen Saltsjöbadeniin Ruotsiin viimeisiksi elinkuukausikseen. 

Schjerfbeck vierasti nuorta Majaa ensi alkuun, mutta pian naisten kesken syntyi ilmeisen läheinen suhde. Heillä olikin tavallaan paljon yhteistä. David Wilson analysoi heidän suhdettaan eräässä viestissään näin:

There are many interesting parallels between HS and MR. They both had traumatic, broken relationships with an Englishman. They both used French for communicating with the English lover. They were both dominated by Gästa Stenman. HS had very ambivalent feelings about Stenman, sometimes denouncing him as tyrant, at other times thankful for the financial security he gave to her. I think Maja must have been always in her father's shadow - why should he name her gallery 'Stenmans dotter' if that was not how he and others thought of her? In a sense both women were convalescents all their lives - an alternative title for the opera (eräs Wilsonin ja minun suunnitelma) might be Toipilaat.




maanantai 19. lokakuuta 2020

Maja Rydman, unohdettu suomalainen runoilija 3

 Maja Rydmanin (os.Stenman, 1911-48) runokokoelma 'Honungsnästet' ilmestyi Holger Schildts Förlagin  kustantamana joulukuussa 1941 Helsingissä. Sen taustana on heti talvisodan jälkeen alkanut kohtalokas ja kiihkeä rakkaussuhde brittiläiseen kirjailijaan James Bramwelliin, mikä romutti avioliiton Eric Rydmanin kanssa, ja johti eroon kouluikää lähestyvästä pojasta. Arvatenkin tapahtuma koettiin myös seurapiiriskandaalina, mikä selittäisi runokokoelman taustadokumenttien puutteen ja sen vaikenevan vastaanoton. Majan runot ovat kuitenkin pääosin varsin hyviä, ja niistä on helposti luettavissa hänen esikuvansa Edith Södergranin suuri vaikutus.

Kirja alkaa motolla joka on sitaatti Wilhelm Ekelundin filosofisesta kokoelmasta Spår och tecken (Bonniers, Stockholm 1934), luvusta XXX Honungsnästet:

     ”Det heter ju: virescit vulnere virtus! Skulle jag så glömma mitt sår?

    ’Men Simson sade: jag vill sätta eder en gåta före...’ ”


    [Virescit... : ” Haavat vahvistavat miehuutta".  Simson sade... : Tuomarien kirja 14:12-18]


Tämän kirjoituksen lopussa palataan Ekelundin sitaattiin tarkemmin, mutta motto on avain kokoelman sisältöön. Suru, kuolema, rakkaus ja ero ovat tematiikan ydintä. Päivä ja auringonpaiste ovat jyrkästi vastakohtaisia öille ja unille:


Jag njuter dagens sötma

och dricker vällust i ljuset.

Mina händer leka bland blommor,

mina läppar dricka livets honung,

blad kransa min panna

och mina tår äro yra av förtjusning -

Som skalbaggar

och myror

och glada fjärilar

äro mina tankar  —

men mina nätters drömmar

äro tunga av gråt.


Ajoittain jopa saavuttamaton rakkaus elää runoilijan mielikuvituksessa:


Jag bär min älskades bild i mitt hjärta -

mina händer utföra sitt

men mina ögon se in i mitt hjärta

där min älskades bild bor.


När min älskade kommer

skall jag föra honom till den svala skuggan

där det vita blommar -

vid hans sida skall jag vandra

in i den svala skuggan.


När min älskade kommer

skall jag föra honom upp på det höga berget

där alla vindar bo,

vid hans sida skall jag stå

på det höga berget

när solen står högst på himlen.


När min älskade kommer

och natten nalkas

skall jag sova vid hans sida —

under den kadmiumgula månen

skall jag sova vid min älskades sida.


Luonnolla ei ole Majalle erityistä itseisarvoa. Ennemminkin se toimii kulissina hänen tunteilleen. Valkeat kukkaset ja viileä varjo ovat enemmän symboleja kuin luonnonkuvausta.         


Rakkaudella on moninainen luonne, mutta pääosin se kuitenkin on surua ja tuskaa. Tämä runo on yksi kokoelman hienoimmista:


Kommen, mina systrar,

och sjungen om kärleken!


Du, min glada och sorglösa syster,

fick den tunga lotten.

Svart är kärlekens vatten -


Du, min sorgsna syster,

fick den tyngre lotten.

Djup är kärlekens brunn -


Du, min goda syster,

fick den tyngsta lotten.

Speglande är dess vatten. -


Kommen, mina systrar,

och lovsjungen kärleken!


Rakkautta ei ole lupa häväistä. Rakastava varjelee integriteettiään, ja vapisee onnettomien seurausten mahdollisuutta. Jos James Bramwellin käsitys Majasta 1940-41 on vähänkin oikea, voisimme tulkita seuraavan runon olevan jonkinlainen "enten eller": joko ei mitään, tai sitten täydellinen antaumus. Södergranin kuvasto hallitsee tätä runoa:     


Min kropp

är ett tempel,

som helgedom

nalkas den.

Med rena händer 

smek mina lemmars pelare -

skända icke det

av gudar invigda.


 Rakastetun silmät muuttuvat seuraavassa runossa taivaallisiksi silmiksi. Uni, vuode, yö, odotus, taivaallinen ylkä, omien kasvojen heijastus tämän silmissä. Myös tässä runossa on väkevää oivallusta:   


Hopkrupen sover jag i din vita hand.

Grön välver sig himlen.

Främmande, starka drömmar

röra sig inom mig.

När mörknar natten nog för stjärnor?

När får jag slå upp mina ögon

och blicka in i dina strålande, ömma?

När får jag se mitt anletes återspegling

i ditt diadems tusen stjärnor?

    

Mutta väistämätön lähenee ja tapahtuu. Purevaa sarkasmia juhlallisen vanhanaikaisen tyylin avulla:    


Avsked


    Innan jag går, vänder jag mig om och kastar en sista blick på eder. "Vilka ären I?" säger jag. Jag säger icke: "Du min broder" eller: "Detta är jag." Ty främlingar ären I. Aldrig skall ett hjärta möta ett hjärta.

    Min blick är icke sorgsen och min tunga känner ingen bitterhet. Skulle jag anklaga en främling? Eller förebrå? Nej, ty hans hjärta känner icke mitt och jag icke hans.

    Solen sjunker. In i ett moln går jag. Vem sörjer? Ingen. Skulle en främling sörja en främling? Eller sakna? Jag möter hans blick. Den är kall och på djupet sover ett djur, ett litet varmt djur. Jag går och bär min ensamhet med mig.

    En gång frågade jag: "Vem är du?" Och mitt hjärta skälvde. Jag trodde du var jag och min älskade och min broder.

    Så går jag in i den röda skymningen. In i min tystnad går jag.


 Kaikki on lopussa, elämänlanka on katkennut. Jälleen Södergran-allusio:   


Den stjärna vars tråd

Gud klippt av

flyger sin död till mötes.

Genom tomma nätter

ilar den

sin kretsgång att fullborda,

förintelse

den möter i sig själv. [...]


Tämän runon loppua Bramwell siteerasi englanninnoksena kirjassaan todisteena Majan kuolemankaipuusta:     

     It was not a perfect poem as far as I had been able to judge, skriver Bramwell-Byrom. But it had been written by Kaja. She was the star and her reckless trusting course  through life was almost objectified in the symbol. There were three lines I remembered verbatim, and their rhythm and sense were so unmistakably hers that they transported me across the sea and the years, and gave me a picture of her standing alone looking at herself in the glittering mirror of the Arctic heavens:


     The white wind

      Wraps its torn blanket round

      The dead sister of the stars. ...


     Was it suicide, or merely an early death she had been thinking of, as she looked up into that populous emptiness and identified herself with a shooting star?


Ruotsiksi Maja lopettaa runonsa näin:    


     Den vita vinden

      sveper i kyliga lakan

      stjärnornas döde broder.


Tällä tavoin David Wilson pystyi identifioimaan tämän kryptisen 'Kajan' - ja houkuttelemaan minut mukaan Maja Rydmanin mysteereihin.


Kirjassahan Majan ajatukset alinomaa pyörivät kuoleman ympärillä. On aika kysyä viimeisiä kysymyksiä:    


Död,

är du

mina onda drömmars dans,

mina tomma dagars förtvivlan?

Eller

är du

skönhet som ej fanns -

doftande, drömlösa nätters ro,

månblåa slöjor av glömska?

Död,

är du

min vän

som i varsam ömhet

sluter mina brännande ögon?

Eller 

är du

den kalla likgiltighetens natt?


Kokoelman viimeinen runo on ehkä sen vahvin ja vaikuttavin. Ympäristöstään eristyneenä runoilija vajoaa omiin ajatuksiinsa, joita ulkopuoliset eivät enää pysty käsittämään.    


Små gudar av lera

har jag format

och klätt dem i brokad

och granna bomullstyg;

skinnbårder och plymer

har jag skänkt dem

och målat deras kinder med cinnober

och deras ögon med bleu d'outremer.


När kvällen kommer

skall jag sitta hopkrupen på golvet

i mitt skumma rum

och föra ett viskande samtal med dem.


Tämä valikoima Maja Rydmanin runokokoelmasta kertoo tarinaa hyvin lahjakkaasta mutta samalla hyvin onnettomasta nuoresta naisesta, joka kerran kuvaili itseään näin juhlavasti:    


Mitt namn är

Dröm och Illusion,

en slöja av daggpärlors glitter.

Mitt namn är

en Stor Hugsvalelse

och en Stor Förbannelse

och Tunga Kedjor.

Mitt namn är

Moln och Regn.

Mitt namn är

Solsken.


Mitt namn är

Liv

och mitt namn är

Död.

Mitt namn är

Den Stora Hänryckningen

och Den Stora Sorgen.

Mitt namn är

Blindhet och Klarsyn.


Lopuksi vielä teksti jossa heijastuvat ympäristön reaktiot Majan tilanteeseen ja sen aiheuttamaan epäilemättömään skandaaliin:


Lätt skall du vara, du din egen skapelse. Dina avgrunder skall du dölja.

Skratta skall du åt dina sargade fötters blodiga spår.

Ack, du sorglösa! Leende skall du slösa dina blommor för vinden och tomhänt vandra i din vita botgörardräkt mot de blå bergen.

 ___________________________ 


Atos Wirtasen runokokoelma 'Amor fati' ilmestyi 1942. En ole löytänyt siitä minkäänlaisia merkkejä Majasta. Wirtanen käyttää samanlaisia symbolistisia luonnonkuvauksia kuin Maja, ja mainitsee kuoleman ehkä useamminkin. Mutta hänen sävynsä on toinen. Suurista ja mahtavista symboleista ja ilmaisuista huolimatta hänen lyriikkansa tuntuu tyhjien tynnyreiden kuminalta verrattuna Majan syvästi henkilökohtaisiin joskin välillä hiukan kliseen kaltaisiin tunnustuksiin. Ehkä vain yksi runo olisi tässä mielessä mahdollinen kuvaamaan Majan vaikutusta häneen:



ANING


Gick jag ej vill

i bottenlösa skogar? -

följde jag ej okänd fågel

mot flyende solnedgången? -

varför gömde jag mig

under midnattens vida tält? -

darrande inför dags börda,

  rädd att gryningens strimmande svärd

    skulle avskära navelsträngen till mitt

       mörker?


Förnam jag ej

en dödens lockton

innerst

i mitt hjärta?


Tämä ympäristöönsä verrattuna poikkeuksellisen hellä runo saattaisi ehkä olla jonkinlainen ohimenevä väläys, heijastuma niistä varmaankin pitkistä ja syvällisistä keskusteluista joita hänellä oli mystisen, tasapainottoman mutta hurmaavan Majan kanssa.


Ekelund ja ”Honungsnästet”


Lopuksi palaan vielä Majan Ekelund-sitaattiin. Ekelund kirjoittaa luvussa XXX (Honungsnästet) mm. näin:


Det irreparabla, det oförlåtliga, det obotliga kan endast på ett sätt öfvervinnas: du måste skapa dig en grufva däraf för din hela vilja och håg. […]

Ja, den bästa form av lifsglädje och lifslycka är för visso den, som alla genialiska (d.ä. lefvande) människor uttydt för sig ur berättelsen om Simson, lejonet, honungsnästet. Och vill man förstå något af genialisk (d.ä. mänsklig) psyche, har man att hålla sig härtill. 


Korjaamaton, anteeksiantamaton... Nerokas psyyke... Koko elämänsä oli Maja viettänyt nerokkaitten ihmisten parissa, ja erityisen lahjakas hän oli itsekin. Honungsnästet-kokoelman arvoituksia ei ehkä välttämättä pitäisikään ratkoa luettelemalla miehiä joilla oli ollut tekemisiä hänen kanssaan. Voisiko sittenkin tyytyä yksinkertaisempaan, taiteilijapsyykelle ominaisempaan ratkaisuun? Maailmoita joita ei ole - paitsi taiteilijan omassa luovassa mielikuvituksessa.


(Kirjoitettu Rydman-sukubulletiinissa 2004 julkaistun ruotsinkielisen artikkelini pohjalta.)



sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Maja Rydman, unohdettu suomalainen runoilija 2


Maj-Lis Stenman (1911-1978), Maja Rydman (- v.Wachenfeldt), kirjoitti yhden runokokoelman 'Honungsnästet' 1941. Talvisota oli kohtalokkaasti muuttanut suuren taidekauppiaan tyttären elämän, ja edessä alkoi häämöttää suuri tragedia.  Maja Rydmanin elämänkertaluonnos  perustuu ruotsinkielisiin artikkeleihini Rydman-Sukubulletiinissa 2004 ja 2007.
Schjerfbeck: Maja Rydman 1942


David Wilson tekee löydön

Tutkija David Wilson pääsi Maja Rydmanin jäljille sen vuoksi, että hän oli ollut mukana kokoamassa Suomesta kertovien runojen kokoelmaa "Henceforth the Anglo-Saxon is the Brother of the Finn", Poems about Finland 1634-2000. Hän löysi omakustanteisen kirjan Sauna, jonka oli kirjoittanut James Bramwell, ja joka oli omistettu "Majan muistolle". Wilson ja hänen tutkijakollegansa Maija Vasari saivat selville, että Bramwell oli kohtalaisen tunnettu kirjailijanimellä James Byrom. Hän oli mm. julkaissut kirjan nimeltä The Unfinished Man (Chatto & Windus, London 1957), joka sisälsi muistelmia sota-ajalta. Wilson tutki Bramwellin kirjeenvaihtoa kustantajan kanssa, ja huomasi että tekstiä oli rajusti korjailtu, nimiä ja tapahtumia muuteltu "jotta suojeltaisiin vielä eläviä ihmisiä". Bramwell kutsui ystävätärtään nimellä "Kaja", siteerasi englanniksi erästä hänen runoistaan, ja kertoi keksittyjä tarinoita hänen elämästään ja avioliitosta. Wilson löysi sitten Majan runokirjan, ja totesi englanninnoksen olleen sanatarkka. Bramwell oli tuntenut Majan hyvin, ja tämä oli tehnyt pysyvän vaikutuksen häneen.

Majanelämänpiirin ihmisistä suuri osa oli jonkin lajin idealisteja tai pasifisteja. Isä Gösta oli teosofi ja vapaamuurari, Gyllenberg oli antroposofi ja vapaamuurari, Eric toimi talvisodan aikana vapaaehtoisena sairaanhoitajana, ja tulevista aviomiehistä Wirtanen oli pasifisti ja von Wachenfelt tuli Suomeen vapaaehtoisena tiedustelulentäjänä. Nyt kuvaan tulee Mr. Bramwell, joka niinikään oli pasifisti ja toimi sodan aikana aseettomana sairaanhoitotehtävissä. Oman kertomansa mukaan hän tuli Suomeen vapaaehtoisena palomiehenä, mutta talvisota ehti päättyä. Edelleen oman kertomansa mukaan hän tapasi  Majan maaliskuussa 1940 Tukholmassa, ja sitten kesällä Helsingissä. Maja rakastui päätä pahkaa, ja suhde jatkui aina kesään 1941 asti, jolloin sodan jatkuessa Bramwellin piti matkustaa Portugaliin. Maja seurasi häntä laiturille, ja jätti - kuten arveli - ikuiset jäähyväiset.

Bramwell luennoi kirjallisuudesta 1940-41 sekä Åbo Akademissa että Turun yliopistossa, ja Wilson löysi hänen palkkansa maksajankin, joka oli kielitieteilijä ja professori Heinrich Wolfgang Donner (1904-80). Maja alkoi kirjoittaa runokokoelmaansa Bramwellin täällä ollessa, tai (sisällöstä päätellen) sen jälkeen. Kokoelma ilmestyi joulukuun 1. päivänä 1941. Kustantajan 2004 antaman tiedon mukaan sen arkistoissa ei ole mitään papereita jotka koskisivat kirjaa, paitsi Majan kirje Tukholmasta elokuussa -42, jossa hän pyytää pikaisesti lähettämään viisi kappaletta, jotka hän lupaa maksaa Helsinkiin palattuaan. En ole myöskään löytänyt yhtään arviointia kirjasta. Jotain hiukan epätavallista kirjan julkaisemisessa siis saattoi olla.

Bramwellinilmestyminen Majan elämään oli ilmeiset vaikuttanut Majan sielunelämään liiankin voimakkaasti. Journalisti ja professori P.O.Barck kertoo nuoruudenmuistelmissaan, miten hän joutui Majan makuuhuoneessa kokemaan tämän lumovoiman. Sarkastisesti mutta ihastumisensa vaivoin peittäen hän kertoo, miten toverit häntä "lohduttivat" ja vihjaisivat ettei hän suinkaan ollut ensimmäinen eikä viimeinen kokemaan itämaisten esineiden ja suitsukkeiden lumouksen...

Eric Rydman purki mitätöityneen avioliiton maaliskuussa -41, ja solmi saman vuoden lokakuussa uuden. Bramwell ja Maja olivat jonkin aikaa kirjeenvaihdossa, ja mies kertoo havainneensa Majan henkisen tasapainon horjuvan. Hän sanoo sen vuoksi jääneensä Portugaliin, sillä Englantihan oli nyt myös sodassa Suomea vastaan. - Jotta tragedia toteutuisi, hän palaa viiden vuoden kuluttua kuvioihin, mutta siitä tuonnempana.

Atos Wirtanen 


Atos Wirtanen (1906-79) oli päätoimittaja (Arbetarbladet 1940-41, 1845-47, Folktidningen Ny Tid 1947-55), kansanedustaja 1936-54 (sosialidemokraatti, sittemmin kansandemokraatti), kirjailija ja filosofi. Tänään hänet muistetaan lähinnä suhteestaan Tove Janssoniin, jonka henkilöhahmoista Nuuskamuikkunen kantaa Wirtasen ominaisuuksia sekä ulkoisesti että sisäisesti. Hän oli hurmaava ja lahjakas persoona, Tove käyttää sanoja "positivt laddad" ja "det är lätt att vara glad hos honom". Maja tapasi Wirtasen Tukholmassa 1942, pari meni pikanaimisiin, mutta avioliitto purkautui jo samana vuonna. 
Wirtanen julkaisi samana vuonna runokokoelman "Amor Fati", mutta siitä on vaikea lukea mitään suhteesta Majaan. Voi myös huoletta sanoa, että runojen taso ei alkuunkaan yllä Majan tasolle. Helene Schjerfbeckin teksteistä tuolta ajalta voi lukea parin suhteesta aika lailla - Helene näki kovin selvästi Majan läpi. Niihin palaan myöhemmin.
Kuva P.O.Barckin kirjasta Mina oroliga år, Söderström 1973





Maja Rydman, unohdettu suomalainen runoilija 1

Helene Schjerfbeck: Maja Rydman (1942)
Maja Rydman (Maj-Lis Stenman, s. 4.9.1911 Helsingissä; isä taidekauppias Gästa Stenman, naimisissa 1931 Eric Rydmanin, 1942 Atos Wirtasen ja 1943 Torolf v. Wachenfeldtin kanssa, kuollut 15.1.1948 Pariisissa) julkaisi runokokoelman Honungsnästet 1941. Hän toimi Helene Schjerfbeckin suojelijana sota-aikana, ja kirjoitti joukon artikkeleita moderneista kuvataiteilijoista.

Hänen elämänsä ei ollut alkuunkaan tavanomaista, ja monet seikat johtivat siihen että hänestä joskus suorastaan vaiettiin. Hän oli kuitenkin hyvin lahjakas nainen, ja ainoaksi jäänyt runokokoelma sisältää joukon erinomaisia runoja.

Tämä artikkelisarja perustuu vuosina 2004 ja 2007 julkaisemiini ruotsinkielisiin artikkeleihin Rydman-suvun Sukubulletiinissa.


Miten Maja Rydman ilmestyi elämääni

Tammikuun lopulla 2004 sain sähköpostia eräältä Mr. David Wilsonilta, joka kirjoitti:

I understand that you are an official of the Rydman Family Society. I wonder if you have any information about Maja Rydman who was a Swedish-speaking Finnish poet ('Honungsnästet') which I admire very much. I would be grateful if you have any contact addresses for members of her family.

Maja Rydman oli minulle nimenä outo, eikä Sukukirjastakaan ollut juuri apua. Mutta Varastokirjaston tietokanta löysi runokirjan heti Vaasasta, ja parin päivän kuluttua ke oli käsissäni. Ja katso: tämä mystinen Maja oli todella kirjoittanut aivan kelvollisen runokokoelman, joka sisälsi monia kauniita ja tunnelmallisia runoja. Holger Schildts Förlag oli sen julkaissut Helsingissä 1941.

Kustantajalla ei ollut kirjasta enempää tietoa, ja sen arkisto oli siirretty Turkuun. Mutta Merete Jensen  Finlands svenska författarföreningistä tiesi, että kyse oli Oulussa syntyneen taidekauppias Gösta Stenmanin (1888-1947) tyttärestä Maj-Lis Stenmanista - ja nyt minun oli helppo jatkaa.Maj-lis vihittiin 19-vuotiaana avioliittoon Tukholmassa henlsinkiläisen liikemies Eric Harald Magnus Rydmanin (1907-76) kanssa. Heille syntyi 1933 poika Christoffer Tobias joka kuoli Tukholmassa maaliskuussa 2020.

Sitten tuli sotavuosi 1941. 'Honungsnästet' julkaistiin, ja Majan ja Ericin avioliitto päättyi. Eric solmi jo samana vuonna uuden, ja Maja puolestaan nai kirjailija-poliitikko Atos Wirtasen. Miten tähän oli tultu, se selvisi minulle myöhemmin, ja näitä Majan ratkaisevia vuosia käsitellään tässä myöhemmin varsin laajasti.

Maja Stenman sisarensa kanssa 1927,
noin 15 ikäisenä.i
Avioliitto Wirtasen kanssa päättyi hyvin nopeasti, ja Maja solmi jo 1943 kolmannen avioliittonsa ruotsalaisen Torolf von Wachenfeldtin kanssa. Tämä avioliitto päättyi sitten runsaat neljä vuotta myöhemmin traagisesti. Seuraavassa käsitellään lyhyesti Majan nuoruutta ja ensimmäisen avioliiton aikaa. Käytän johdonmukaisesti hänen kirjailijanimeään Maja Rydman, jota hän itsekin käytti julkaisuissaan.

Maja Stenman

Majan isä Gösta Stenman oli eräs Pohjolan johtavista taiteentuntijoista. 1910- ja 1920-luvuilla hänen galleriansa ja taidepalatsinsa oli Helsingin keskustassa Erottajalla, vastapäätä Svenska teaternia. Siitä tuli modernin taiteen arvostettu tyyssija, ja Stenmanin nimi mainitaan usein esimerkiksi Helene Schjerfbeckin ja T.K.Sallisen yhteydessä. 1930-luvun alussa Stenman muutti Tukholmaan, ja avasi siellä galleriansa 1934. Vuonna 1937 hänestä tuli kuninkaallinen hovi-intendentti. Samana vuonna hän järjesti Tukholmassa suuren Schjerfbeck-näyttelyn, josta tuli tuolloin jo 75-vuotiaan taiteilijan ensimmäinen kansainvälinen löpimurto.

Maja kasvoi näin korkeakulttuurisessa miljöössä, jolla oli kontaktit niin kulttuuri- kuin talouselämänkin kanssa, mutta myös poliittisiin vallanpitäjiin. Kaunopuheinen esimerkki tästä pvat tapahtumat sotavuonna 1941, kun kävi välttämättömäksi pelastaa Helene Schjerfbeck sota-alueen lähellä olevasta Haminasta turvallisempaan paikkaan Sisä-Suomessa. Tehtävä lankesi Majalle, joka yhä asui Suomessa. Kun siviiliautoja ei ollut saatavissa, Maja keksi soittaa presidentti Rydille. Sairas ja vanha taiteilija kuljetettiinkin Majan ja adjutantin toimesta hoitokotiin Nummelaan. Schjerfbeckin ja Majan suhteesta kerron myöhemmin lisää.

Avioliitto Eric Rydmanin kanssa

Maja Stenman vihittiin 4.2.1931 vain 19 vuoden ikäisenä helsinkiläisen liikemies Eric Rydmanin kanssa.  Ericin isoisän isoisä oli Sääksmäen alisen kihlakunnan kruununvouti Axel Gabriel Rydman. Tämän poika Axel Oskar R. viljeli perimäänsä Flätbackan tilaa Sipoossa. Hänen pojallaan Axel Vernerillä oli edelleen yhteyksiä koulukaupunkiinsa Hämeenlinnaan, jossa hän toimi sanomalehti Hämäläisen talouspäällikkönä.  Hänen poikansa, Ericin isä Harald Peder Oskar R. syntyi Hämeenlinnassa  1881 ja kirjoitti sieltä ylioppilaaksi. 1903 hän pakeni Saksaan, jossa opiskeli Leipzigin kauppakorkeakoulussa. Myöhemmin hän perusti serkkunsa Sigurd Savoniuksen kanssa firman nimeltä Rydman & Co., toimi pankkiirina Helsingissä ja Tukholmassa, ja kuoli 1930.

Käsitykseni mukaan Eric ja Maja tunsivat toisensa jo lapsuuden ajoilta. Nuori pari muutti asunnosta toiseen, pisimpään he näyttävät asuneen Merikadun numerossa 3. Viimeistään vuonna 1940 heillä oli erilliset osoitteet, Maja asui Minna Canthin kadun numerossa 1, mutta hänellä oli yhä  jo vuonna -36 Ericin nimissä ollut puhelinnumero 47690. Pariskunta oli siis etääntynyt toisistaan; kumman hoivissa 1933 syntynyt poika oli, ei ole tiedossani.

Talvisotavuoteen 1939 asti tiedetään perheen viettäneen kesiään Stenmanin kesähuvilalla Porkkalassa, ja Stenmanin imperiumi näytti hallitsevan sen elämää melko täydellisesti. 1935 Maja avasi "Grönkvistin palatsissa" Pohjois-Esplanadilla taidegallerian "Stenmans dotter", ja Ericistä tuli 1939 pankkiiriliike Ane Gyllenbergin kiinteistöosaston päällikkö. Kauppaneuvos Gyllenberg oli Stenmanin ystävä, ja omisti huomattavan taidekokoelman. Gyllenbergillä Eric sitten työskentelikin kolmisen kymmentä vuotta.

Talvisota mullisti Majan elämän. Jotain tapahtui, jotain hyvin kohtalokasta, ja siitä aloin saada vihjeitä, kun kirjallisuudentutkija David Wilson alkoi vyöryttää esiin merkillisiä asioita, ja toi esiin uuden nimen.

(Jatkuu).  


 
 

perjantai 18. syyskuuta 2020

Musiikkimuisto, melkein corona-tyyliin

 


Kuuluisa brittiläinen lauluyhtye The King's Singers laulaa tässä yhden renessanssisäveltäjä William Byrdin hienoimmista kappaleista. Jos on Mozartin Ave verum corpus häkellyttävän kaunis sävellys, sellainen on myös Byrdin samaan tekstiin pari sataa vuotta aikaisemmin tekemä laulu.

Johdin aikoinani pari kymmentä vuotta Ritvalan Kööriä, sääksmäkiläistä nuorekasta maalaiskuoroa, jonka ääniasetelma oli hiukan erikoinen. Siinä tenorin stemmaa hoitivat matalaääniset naiset, joihin toki mahdollisesti saattoi liittyä korkeaääninen miestenorikin. Sen vuoksi varsinkin keskiajan ja renessanssin suurenmoinen vokaalipolyfonia sopi kuorolle aivan sellaisenaan.

Dufayn, Palestrinan, Isaacin ja muiden mestarien musiikin jatkoksi otin ohjelmistoon tämän Byrdin Ave verumin. Sen harjoittelussa oli alkuun omat hankaluutensa. Renessanssin kuoromusiikissa olennainen tekijä on, että itsenäiset äänet etenevät niin että soinnun vaihtuessa jokin äänistä aina pysyy edellisessä sävelessään, joka näin aiheuttaa riitasoinnun. Se puretaan varsin tarkkojen sääntöjen puitteissa, kunnes sointu jälleen vaihtuu, ja syntyy purettava uusi riitasointu. Tässä, näissä "pidätyksissä" tuon historiallisen tyylin sanomaton viehätysvoima varsinaisesti syntyy.

Renessanssityyli edellyttää suurta sävelpuhtautta toimiakseen, ja juuri siinä harjoitusvaikeudet piilivät. Tuota musiikkia ei voi harjoitella niin, että kukin ääni opettelee oman sävelmänsä, ja sitten ne sävelmät pannaan yhteen. Puhtaus syntyy vasta kun kaikki äänet soivat yhdessä, ja ikäänkuin reagoivat toinen toisiinsa.

Kokeilin uutta ratkaisua. Vein Köörin Sääksmäen kirkkoon, sen hienoon akustiikkaan, jonka jälkikaiun arvelin tukevan laulajia. Ikäänkuin corona-tyyliin sekoitin äänet, ja sijoitin kunkin laulajan parin metrin päähän toisistaan. Näin kenelläkään ei ollut lähellään saman äänen laulajaa. Itse kiipesin saarnastuoliin ja lauloin bassoääntä. En varsinaisesti johtanut kuoroa, vaan annoin musiikin virrata vapaasti. Ja koska valitsemani tempo oli huomattavasti englantilaisryhmän tempoa hitaampi, tämä musiikin "valuminen" tuntui luontevalta.

Pari kertaa esitys katkesi, mutta sitten osaset sovittuivat toisiinsa, ja laulu soi puhtaana ja luonnollisena. Kirkon tila täyttyi suurenmoisesta musiikista, joka pehmeästi kimposi kiviseinistä ja voimisti kuoron sointia. Muutaman kerran kokeiltiin vielä, ja musiikki pysyi tiiviisti koossa. Tuon jälkeen Byrdin kappaleen laulaminen onnistui aina, olipa akustinen tila millainen tahansa.

Koneeni video-ohjelma on päivittynyt niin oudoksi, etten vielä osannut tehdä tästä levytetystä Ave verumistamme videotiedostoa. Sen vuoksi tämä Singersien esitys on juttuni alussa. Mutta siihen on toinenkin syy. King's Singers on konsertoinut kaksi kertaa Sääksmäen kirkossa, ja jälkimmäisellä kerralla se oli Ritvalan nuorisoseuran eli käytännössä Köörin vieraana. Esittivätpä vieraat erään minunkin kappaleeni, jonka pikaisesti harjoittelivat, suomeksi. 

Konsertin jälkeen vieraat halusivat syödä ja juoda. Useimmat ravintolat Valkeakoskella olivat jo kiinni, myös intiimi ja siisti keskustorin Parila. Mutta sen "örinäpuoli" oli vielä auki. Menin sinne ja heti onnistui: ovi aukaistiin, ja kohta Parilan puolihämärässä istui joukko laulajia oluen ja viinin parissa. Kööriläiset olivat tietysti mukana, ja laulu raikui. Ilma oli sakeanaan estrogeenia, sanoisin... Molemmat ryhmät lauloivat, ja neuvottelun jälkeen syntyi yhteislaulukin, tämä Byrdin Ave verum. Kaikki sen osasivat ulkoa. Se oli eräs elämäni hienoimmista musiikillisista hetkistä.



torstai 6. elokuuta 2020

Sanamagiikka on pätevää tänäänkin, toisella nimellä



Ennen tyhminä aikoina vältettiin karhun varsinaisen nimen mainitsemista, sillä sen uskottiin materialisoituvan tai muuttuvan uhkaavaksi nimensä kuullessaan. Siksi hänestä kerrottiin hyvittelynimin 'karhu' tai 'mesikämmen' tai hyvinkin sadoin muin kiertoilmaisuin.

Samaan ajattelutapaan kuuluu, ettei juutalaisten Jumalan tosinimeä sovi ilmaista, vaan se on kierrettävä miten milloinkin. Eikä ole ihme että sielunvihollisenkin nimi oli vältettävä, jottei se äkkiä ilmestyisi paikalle pahojaan tekemään.

 Onneksi valistunut aikamme on nauraen jättänyt taakseen moisen taikauskon, ja ryhtynyt VOIMAUTTAMAAN itseään aivan uudella tavalla. Se on hyljännyt vanhan kielenkäytön kielteiset ja suorastaan luuserimaiset ilmaisut, ja luonut kokonaan uudet STIIKNAFUULIAT eli voimasanat.

Luin juuri, että Ruotsin koronasairastumiset vähenivät kesällä nopeasti, mutta että sitten tuo väheneminen on muuttunut MALTILLISEMMAKSI. Onhan aivan erinomaista, etteivät ruotsalaiset nyt ihan hullun lailla rupea tervehtymään, vaan että tilanne on muuttunut hallitummaksi nyt kun on malttia mukana. Kyllähän se niin on, että sellaiset sanat kuin 'vähän', 'lievä' ja muut heikkoutta ilmaisevat käsitteet ovat LUUSERIKIELTÄ, jota dynaamisessa yhteiskunnassamme on vältettävä.

Siispä hyvä hallituksemmekin luultavasti suhtautuu velkoihinsa hallitusti, ja maksaa niitä takaisin MALTILLISESTI. Ja kun ihmisiltä on otettava rahaa ja muuta hyvää pois, puhutaan MALTILLISISTA EDUISTA, ei luuserikielisesti "tulojen vähentämisestä".

Kun kielemme näin on puhdistumassa kaikesta heikkoutta kuvaavasta, kielteisestä ja loukkaavasta, olemassaolomme muuttuu HAASTEELLISEMMAKSI.  Sehän tarkoittaa aina voittamista, päinvastoin kuin 'hankala', 'vaikea' tai 'mahdoton'. Niinpä esimerkiksi ympyrän neliöiminen tuntui jo antiikin aikana mahdottomalta, ja todistettiin 1880-luvulla lopulta matemaattisestikin sellaiseksi. Mutta ehei, nyt se on vain HAASTEELLISTA! 

Erinomainen ennakkotapaus sattui Indianan osavaltiossa jo 1897, jolloin edustajainhuone hyväksyi lakiesityksen ympyrän neliöimisestä, mutta senaatti sitten kuuli sattumalla paikalla ollutta matematiikan professoria, joka fakki-idioottina ilmoitti ettei piin ja neliöjuurten likiarvoja voi poliittisilla päätöksillä muuttaa. Niin lain voimaan tuloa sitten lykättiin. Mutta kyllähän mitä tahansa arvoja voidaan poliittisilla päätöksillä muuttaa, onhan sitä jo vaikka kuinka monesti tehty! Niinpä Indianan lakiesitys odottaa vain uutta käsittelyä, joka eräistä havainnoista päätellen saattaa tapahtua piankin.

Mikä VOIMAANTUMISEN tunne minut valtaakaan, varmaan samanlainen kuin eräällä tamperelaisella nuorella julkisuuteen pyrkijällä, joka lehden etusivulla ilmoitti että elämässä tärkeintä ovat MAHTAVAT FIILIKSET. Siinä kun nuorille ulkonäköään tuskaileville toistellaan että "ihan jokainen on kaunis", ja muulle väestölle että "juuri SINUN mielipiteesi on tärkeä, koska kaikki mielipiteet ovat oikeita (paitsi väärät mielipiteet)", minä ihailen sitä että magiikka ja lapselliset loitsut ovat mennyttä aikaa, kun nyt on oivallettu sanojen VOIMAANNUTTAVA mahtiominaisuus. STIIKNAFUULIA on noussut yhteiskuntaa hallitsevaksi voimaksi!

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Monissa suomalaisuuden myyteissä on paljon totta



Professori Janne Saarikivi kirjoitti Ylelle erinomaisen kolumnin, jossa kuvaili suomalaista sielunmaisemaa ministeri Matti Vanhanen esimerkkinään. Hän lopettaa juttunsa näin:

"Juuremme ovat 1500-luvun kristillisessä herätysliikkeessä, joka käänsi huomion ihmisen teoista mielen puhtauteen ja sisäiseen tutkiskeluun sekä omista rikkauksista yhteisöä kohti suuntautumiseen. Saksalainen luterilaisuus onkin parasta suomalaisuutta, vaatimaton läpinäkyvyys, oman persoonan vähättely, kohtuus."
"Se vain on ongelma, että kun suomalainen pääsee unelmiensa huipulle, hänen täytyy yhä vielä esittää olevansa aivan tavallinen suomalainen. Vielä silloinkaan hän ei oikein voi nauttia oikein mistään perunaa paremmasta."
Suomalainen vallitseva identiteetti onkin yhä rahvaanomainen, aika lailla samanlainen kuin kansallisten myyttien luojien Yrjö Koskisen, Zachris Topeliuksen ja J.L. Runebergin kuvaukset 1800-luvun puolivälissä ja sen jälkeen. Rahvaanomaisuudella en kuitenkaan tarkoita karkeutta ja moukkamaisuutta, vaan aversiota "herroja", alistavaa ylimystöä ja hienostelevuutta kohtaan.
Sekä ohutta sivistyneistöä että laajempaa rahvasta huvittivat aikoinaan teollistumisen seurauksena äkkirikastuneiden ihmisten hienostelevien tapojen kuvaukset. Nämä näet omaksuivat yläluokan tapoja pinnallisesti, mutta putosivat roolistaan helposti. Porvarillinen sanomalehti Uusi Suomi julkaisi vuosikymmenet sarjakuvaa Vihtori ja Klaara, jossa tällaisen äkkirikastuneen parin vaimo oli omaksunut kuvittelemiaan yläluokan käyttäytymistapoja, mutta alistettu mies pyrki mahdollisuuksien mukaan lohduttautumaan vanhoilla rahvaanomaisilla huvituksillaan, joita symbolisoi erityisesti ruoka, lammaskaali. Samanlainen asetelma toistuu tänäkin vuonna nähtävässä 1990-luvun brittiläisessä televisiokomediassa Pokka pitää.
Vaikka mainoksissa pintamuoti ja -tavat ovatkin pääosassa, näkee yhä varsinkin miehiä kosiskelevia esityksiä, joissa pyritään rahvaanomaisiksi kuvitelluin tavoin korostamaan "reiluutta", hienostelemattomuutta ja tavallisuutta. "Sano vaan reilusti Koff!" tai "rehellistä ruisleipää" - molemmat sanotaan ääntä mataloittaen ja vähän tavanomaista karkeammin. 
Uskonpa että sekä käsitys "yläluokan" hienostelusta että "tavallisen kansan" rehellisestä karkeudesta ovat kliseisiä kärjistyksiä, joita todellisuudessa tapaa varsin harvoin. Suurin osa väestöstä on kuitenkin koulunsa käynyt, ja elää elämäänsä kuta kuinkin sivistyneellä tavalla. Tähän sivistyneeseen elämäntapaan on kuulunut eräänlainen perusrehellisyys, sosiaalinen vakaus, ja myös katteettoman ja tarpeettoman itsekehun ja ylimielisyyden välttely. Tämänlaiselta pohjalta yhteiskunnan toiminta välttää häiriöitä ja on ennakoitavissa.
Historiantutkijoilla on nykyään tapana purkaa myyttejä liian yksinkertaistavina tai kerrassaan väärinä. Pyrkiessään osoittamaan ajatusten ja tapahtumaketjujen moninaisuutta he kaivavat esiin monia kontroversiellejä yksityiskohtia, ja siinä sivussa he joutuvat korostamaan niiden merkitystä jopa tarpeettoman paljon. Kumotessaan myyttiä vapaista talonpojista he tuovat esiin vaikkapa ankaran verotuksen, sotaväenotot ja läänitykset. Maaorjuutta he yleensä eivät sentään mainitse, sillä se pitäisi määritellä aivan uudella ja entisestä poikkeavalla tavalla. Mutta kruunun oivallus reduktion välttämättömyydestä 1600-luvun lopulla ei ollut vain tyhjän valtionkassan täyttämistä, vaan pyrki myös parantamaan maatalouden kannattavuutta. Lypsylehmän tappaminen ei ole viisasta, mutta sen elämänlaadun parantaminen on.
Minun mielestäni Suomen historiassa korostuu laajasti ottaen pragmaattisen toiminnan merkitys, sen jonka eräänä kiteytymänä voi pitää ilmaisua "pienimmän riesan tie". Pragmaattisen toiminnan etuna ei ole jyrkkien luokkarajojen synnyttäminen, eikä sellaisia itse asiassa pahasti syntynytkään. Sivistyneen aateliston ja sittemmin myös porvariston tehtävänä oli parhaimmillaan toimia esikuvana ja levittää valistusta ympärilleen. Tässä yhteydessä mainitsen aina mielelläni Sääksmäen Gripenbergit, jotka suurenmoisella tavalla edistivät jo 1800-luvun alkupuolelta alkaen niin maatalouden uudistamista ja opetusta, kuin varsinaista kansanvalistustakin.
Tätä taustaa vasten pidän professori Saarikiven kolumnin perusajatusta oikeana, mutta huumorin varjolla mainittu asetelman traagisuus on toki liioittelua. Hänen mainitsemansa "L'État c'est moi" -valtionpäämiehet ovat harvoin tuottaneet hallituilleen kovin yleistä siunausta. 
Niinpä olen aivan tyytyväinen siihen että valtiovarainministerimme on suhteellisen vaatimaton, ahkera, asiallinen ja rehellinen, melko tavallinen sivistynyt ihminen. Sellaisia tämä hämmästyttävän hyvin selviytynyt pieni ja omalaatuinen kansa tarvitsee, ei paisutettujen egojen melskettä.
(Kuva: Runebergin Saarijärven Paavo; Hanna Frosterus 1887)