maanantai 11. marraskuuta 2019

Somat sonetit


Tässä on eräs kirjastoni herkuista, Anna Maria Lenngrenin (1754-1817) kootut runot, foliokokoinen Tukholmassa 1890 julkaistu loistoteos. Herkullisten ja usein ironisten 1700-luvun lopun runojen ohella teoksen herkullisuus perustuu Carl Larssonin massiiviseen kuvitukseen, satoja taidokkaita kuvia ja somisteita.

Lenngrenin runot ovat suurelta osalta tosiaan ironisia tai satiirisia. Siitä huolimatta häntä pidettiin omana aikanaan suuressa arvossa, ja Ruotsin Akatemian jäsenyyttäkin hänelle tarjottiin. Ei huolinut. Kova muija.

Yksi runoista kiinnitti huomioni viimeisen sanansa vuoksi. Se on Lafontainen tarinan mukaan kerrottu satiiri vuoresta joka järkkyy synnytystuskissaan, ja runoilijasta joka lentää sille runoratsu Pegasoksen selässä merkkiteostaan kirjoittamaan.



Tarinahan on ikivanha, jo Aisopoon saduista tuttu, ja sen latinalainen maksiimi on Horatiukselta: "Parturiunt montes, nascitur ridiculus mus". Vuoren synnytystuloksen tietävät kaikki, se oli hiiri tai kuten Lenngrenillä rotta. Mutta kyllä runoilijallakin vähän poksahti: tulos oli sonetti, arvatenkaan ei siis mikään Petrarcan, Michelangelon tai Shakespearen ikuisuustyö, vaan töherrys jota aikoinaan "kaikki" kirjoittivat.

Vakava asiahan tämä oikeastaan on... Useimmat luovat taiteilijat ovat joskus aloitelleen suuren mestarillisen pääteoksensa laatimisen... Aaro Hellaakosken versio postuumissa kokoelmassa Huomenna seestyvää on nimeltään Maalari: "Kokonaisen päivän elin / maisemaa./ Janoavin silmin koskettelin / puita, kukkulaa. / Illan suussa vasta kuvan tehden: / koivunlehden".

Mutta tuo Lenngrenin "sonetti" toi heti mieleen vähän myöhäisemmän mestarin runon, kirjassa joka niin ikään on minulla aina käsillä.


Näitä minulla on itse asiassa useampiakin, nimittäin Heinrich Heinen Buch der Lieder, 1800-luvun painoksina. Kokoelman tärleä osa on 71 runoa käsittävä Lyrisches Intermezzo, rakkaudessa pettyneen runoilijan itseironinen ja koskettava runosarja, se josta Robert Schumann teki kuuluisimman laulusarjansa Dichterliebe. Heinen sarjassa on myös tämä hiukkasen ilkeä runo:
Siinä siis runoilija kirjoiottaisi sydänkäpysensä silmistä kauniit canzonat, hänen suloisesta suustaan hienot tertsiinit, pikku poskista stanzoja - ja jos hänellä sattuisi olemaan pikkuinen sydänkin, siitä syntyisi soma sonetti!

Kirjallisuus on ihanaa. Kenellä on aikaa ja mahdollisuuksia tehdä sen parissa eräänlaisia "interpolointeja", on moninkertaisesti onnellinen.

tiistai 29. lokakuuta 2019

Tarina Tytönkivestä

Tytönkivi Ritvalassa (Kari Rydman)


Erään jo melkein nurmettuneen peltotien vierellä lähellä Ritvalan kuulua kylää kohoaa alun neljättä kyynärää korkea kivi. Mikään hiidenkivi se ei toki ole, mutta parille ihmiselle sen laella on sentään tilaa.

Vanha kansa tunsi kiven nimellä Tytönkivi tai Tyttökivi, mutta karttoihin sitä ei ole merkitty. Vanha kansa tunsi kivelle toki toisenkin nimen, paljon rumemman, ja sitä selitettiin epämääräi- sillä muistoilla jostakusta mäkitupalaisesta piiasta joka kiven tienoilla usein odotteli lemmennostatusta kaipailevia miehiä.

Jääkausi oli työntänyt lohkareen tasaiselle moreenialustalle, ja vuosisatojen mittaan sen ympärille kasvoi tiheä metsä. Joskus runsaat tuhat vuotta sitten saapui sitten joukko lähistölle kasvaneen Rirualan kylän väkeä, kaatoi ja poltti metsän, ja raivasi kiven ympäristön pelloksi. Joitakin vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin paikalla kasvoi koivikkoa, kunnes alue jälleen kaskettiin, nyt pysyväksi pelloksi, joka muutaman vuoden välein jätettiin kesannolle. Silloin siellä laidunsi kylän karjaa, ja saattoipa elikoita vartioinut vanha paimenukkokin istahtaa kiven päälle lauman paremmin nähdäkseen.

Vähitellen paikalle kiven syrjää myöten urautui polku, joka johti toiselle peltotilkulle, sekä kauempana sen takana olleelle eräasutukselle.

Olisiko Tyttökiven nimi juontunut jo 1300-luvun lopulta? Silloin Ritvalassa näet eli syntymässä hiukan säikähtänyt tyttö, Anni tai
Annikka, jonka isoeno oli kirkkoherra Henrikkiä vastaan kapinoinut talollinen ja tietäjä Miemo. Anni oli elonkorjuun aikana rynnännyt kiljuen metsän reunasta, kiivennyt kivelle ja soperrellut että kave oli tuijottanut häntä metsästä. Kivellä se Annikkainen sitten istui pitkälle yöhön asti, eikä palannut kotitanhualle, ei käskien eikä maanitellen. Monet suhtautuivat tyttöön hiukan kunnioittaen tai jopa pelokkaasti, sillä tämä oli usein nähnyt parankin, viimeksi Lumian ladon nurkalla. Eikä sukulaisuus kuulun tietäjän kanssa ollut sen vähäisempi syy, tämä kun oli kuolinvuoteellaan ennustanut maanväen vielä polttavan koko Sääksmäen kirkon poroksi.

Noin satasen vuotta tämän jälkeen Sääksmäen kirkkoa rakennettiin uudestaan, ja nyt hirren sijaan kivestä. Ritvalassa oli hyviä savikroopeja tiilentekoon, ja vieläpä yksi isännistä, Tiili-Pieti, oli oikein keskittynyt tiilenlyöjäksi.

Tiili-Pieti oli varsin riiteleväinen ja väkivaltainen mies, ja viihtyi sen vuoksi ankarasti käräjillä. Kerran hän oli jopa lyönyt kuoliaaksi nimismiehen härjänkin. Piruuttaanko vai humala-päissään hän kerran väitti kirkonrakennustyömaalla työskennelleelle muurarinkisällille, että omisti Tytönkiven tienoon maat, että siellä olisi kylän tuottoisimmat savikot, ja että hän myisi ne kyllä kunhan saisi kovin himoitsemansa muurarinkisällin kiltasormuksen. Muurari haastoi sitten Pietin tietysti käräjille petoksesta, mutta juttu lienee kumminkin sovittu ja sormuskin palautettu.

Hankala mies, mutta siellä kirkon päätyseinässä taitaa yhä olla moni hänen lyömänsä tiili, ikäänkuin muistona ja sovituksena menneistä, aivan toisen laisista ajoista.

Pari kertaa ovat kasakatkin käyneet Tytönkivellä. Isonvihan alkuvaiheissa yksi kylän miehistä yritti piiloutua kiven taakse, mutta jäi siihen pistimien lävistämänä. Vuonna 1841 oli kruununnimismies Petter Rydman tuotattanut joukon kasakoita Kalvolasta rauhottamaan menoa Ritvalassa ja naapurikylässä. Yhtä tuomiolle pantavaa jahdattiin Tytönkivelle asti, mutta siinä toimessa ei pistimiä sentään käytetty.

Tuhansia vuosia paikallaan pysynyt kivi näyttäisi nykyään saaneen osakseen uutta huomiota. Nuorisoa on nähty kiven tienoilla silloin tällöin ilakoimassa. Kysyin asiasta lähistöllä asuvalta Harri Laurilalta. Hän kertoi pari kertaa nähneensä jonkun tytön istuvan kivellä, ja pojan (tai joskus useammankin) kumarrelleen siinä vierellä ja puhuneen tytölle. ”Olisiko jotain parinmuodostukseen liittyviä menoja, tiedäppä häntä”, Laurila arveli.

Utelin asiasta myös kylän historiaa tutkineelta fil.tri Leena Valkeapäältä. Hän toppuutteli intoani, ja sanoi että noin vanhoista kertomuksista ja tarinoista on mahdotonta sanoa miten paljon niissä on totuuspohjaa. Useasti sellaiset kuitenkin ovat puhdasta mielikuvituksen lentoa. ”Kuten ne kivetkin”, hän lisäsi.

(Ritvalassa jonkin verran hämmennystä aiheuttanut fiktiivinen reportaasi Sääksmäki 2017 -lehdessä).

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Mikä on taideteos? (1)

(Aloitan tässä lyhyen esityksen esteettisistä käsityksistäni, mahdollisimman lyhyesti ja selvästi).

Taideteos on kirjallinen, kuvallinen, äänellinen tai muin aistein vastaanotettava teos, jonka laadinnassa on pyritty esteettisiin arvoihin ja päämääriin. Taideteoksella ei ole estetiikan ohella muita välttämättömiä tehtäviä eikä pyrkimyksiä. Taideteos on suvereeni, itsenäinen olio, eikä sillä ole olemassa olonsa lisäksi muuta tarkoitusta.

Taideteoksilta on eri aikoina vaadittu muita ominaisuuksia kuin puhtaasti esteettisiä. Esimerkiksi moraaliset ulottuvuudet, opettavaisuus, vallitsevan ideologian mukaisuus, propagandistisuus, aineellisen hyödyn tuottavuus, tai ihmisten toimintaan vaikuttavuus ovat taideteoksen ulkopuolisia tekijöitä. Niitä voi liittyä taideteokseen tai olla liittymättä, ja taideteoksia voidaan myös (tekijästä riippuen tai riippumatta) käyttää tällaisiin tehtäviin. Mutta taideteoksen arvo on puhtaasti esteettisissä ominaisuuksissa. Myöskään taideteoksen tekijän henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten mielipiteet, sukupuoli, moraalinen taso eivät ole itse teoksen kannalta olennaisia.

Taideteokseen liittyy useimmiten sosiaalinen ulottuvuus. Tekijä asettaa hyvänä pitämänsä teoksen näytteille tai kuultavaksi, ja toivoo sen herättävän myönteisyyttä toisissa. Tekijän asema taideyhteisössä tai yleensä yhteiskunnassa olla korkea tai matala, mikä vaikuttaa siihen miten teokseen suhtaudutaan. Kunakin aikana on myös yleisesti omaksuttuja näkemyksiä taiteesta, mikä jopa ratkaisevasti vaikuttaa teoksen vastaanottamiseen, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä.

Taide sisältää käsitteenä taidon, jota vailla taideteosta ei voi tehdä. Teos sisältää käsitteenä tekemisen. Satunnainen ei voi olla teos. Teos ei myöskään ole sama asia kuin teko.

Näyttelytilaan tuotu oksankarahka ei ole taideteos. Sen tuominen nähtäväksi on teko, ei teos. Näyttelyyn tuotu pisuaari on tekona vastoin tekijänoikeusajattelua, kun pisuaarin on suunnitellut joku muu. Pisuaarin tarkoituksen muuttaminen ei ole teos.

Esteettisiä arvoja on eri aikoina lueteltu monia. Niitä ovat mm. kompleksisuus (moninaisuus, järjestyneisyys, sopusointu, harmonia, suhteet jne.) ja yhtenäisyys, sekä intensiivisyys (vaikuttavuus). Esteettisien arvojen päämäärä ja tulos on kauneus.

Kauneudella voidaan kuvata muutakin kuin varsinaista taidetta. Matemaattinen todistus voi olla "kaunis", samoin shakinpelaajan strategia. Sanaa käytetään näissä yhteyksissä kuitenkin samassa hengessä kuin taiteen yhteydessä, eli kuvaamaan johdonmukaisuutta, selkeyttä ja monipuolista substanssin hallintaa. 

Kauneudella on hyvin usein havaittavissa matemaattis-geometristä pohjaa. Yksinkertaisten kokonaislukujen suhteet toimivat sekä äänen että kuvan yhteydessä. Geometriset suhteet kuten säännölliset monikulmiot, lävistäjät (√2, √3, √5) tai vaikkapa paraabeli ja muut kartioleikkaukset ovat epäilemättä selitettävissä luonnonmuotojen heijastumisena ihmisen havainnoinnissa.

Taideteosta voidaan arvottaa, tulkita ja kuvailla.

Arvottaminen on yleensä muotoa "Teos on hyvä / huono, koska..."
Koska taideteos sinällään on autonominen ja suvereeni, ja perustuu ainoastaan esteettisiin arvoihin, sen arvottaminen voi tapahtua vain asteikolla "Mitäänsanomaton ..... Vaikuttava". "Huono" voi teos olla vain taiteeseen liitettyjen ulkopuolisten ominaisuuksien kannalta. ↑

Tulkinta käyttää yleisesti sellaisia ilmaisuja kuin "esittää", "viittaa", "tarkoittaa", "merkitsee", "symboloi" tai "ilmaisee" jotain. Mikäli teoksen tekijä ei ole tällaista itse esittänyt, tulkinnat ovat pelkästään tulkitsijan omia mieleenjohtumia, joilla ei ole olennaista tekemistä itse teoksen kanssa.

Kuvailu kertoo yleensä taideteoksen lajista, olemuksesta tai muodosta tosiasioita.

Musiikkiteoksen kuvailu saattaisi olla seuraavan kaltainen: "Teos alkaa yksinkertaisesti C-duurissa. Tekstuuri tihenee vähitellen, ja huipentuu tuskaisiin ja tiheisiin modulaatioihin, jotka purkautuvat lopulta marssinomaiseen Fis-duuriin. Tämän jakson jälkeen musiikki rauhottuu, ja palaa yksinkertaiseen C-duurijaksoon, joka päättää toeksen." Esteettiseltä kannalta turbulenssi, modulaatiot ja purkaukset ovat teoskokonaisuuden vaatimia vastakkaisuuksia. Niiden tarkoitus on pelkästään esteettinen, eivätkä sisällä mitään "omaelämäkerrallista" tai muuta ulkopuolista kertomusta, ellei tekijä itse ole sellaista nimenomaisesti tarkoittanut.

Maalauksen tai rakennuksen yhteydessä ovat kuvailua myös siitä löytyvät geometriset tekijät, kuten suhdeharmoniat, mittasuhteet ja muut sellaiset. Ne ovat ulkokohtaisia tai teoksen konstruointiin liittyviä tosiasioita, joiden merkitys lienee pääasiassa siinä, että tietyt geometriset ratkaisut näyttävät esiintyvän useimmissa yleisesti kauniiksi mielletyissä teoksissa, ja ovat siis mahdollisesti kauneuteen liittyviä asioita.

tiistai 8. lokakuuta 2019

Taidosta ja kauneudesta


Julkaisin tällaisen kuvan eräällä toisella sivustolla, ja korostin menneitten aikojen kuvanveistotaiteen mestarien taitoa ja heidän töittensä kauneutta. Lisäsin tekstiini vielä eräältä pedagogiselta sivulta löytämäni luonnehdinnan ns. nykytaiteesta:
"Nykytaide on kiinnostunut kauneuskäsitysten kyseenalaistamisesta ja rumuudesta." 
Elämme raakaa, sivistymätöntä ja sairasta barbarian aikaa, lisäsin tähän.
Tietysti jouduin kiivaaseen väittelyyn hyvien taidealan ystävieni kanssa. Näyttäisi siltä, että tapamme määritellä termejä on hyvin erilainen. Törmään muutenkin jatkuvasti siihen, että käsitteitten sisältö on muuttunut vuosikymmenten mittaan. Vailla vaikeuksia puhuin edellisten sukupolvien edustajien kanssa, nyt niitä vaikeuksia tulee yhtenään. Yritänpä selvittää asiaa.

Lähdetäänpä liikkeelle triviaalista käsiteparista "järki - tunne". Yleisesti katsotaan näiden olevan toisilleen vastakkaisia, niin että voisimme laatia tällaisen asteikon:

tunne O---------------O järki

ja sijoittaa jonkin kannanoton tuolle asteikolle. Tässä teemme kuitenkin ratkaisevan virheen. Kuvittelemme että tunne "sokaisee" reagointiamme, ja vähentää järkevää päättelyä. "Tunteen" vastakohta ei ole "järki", vaan "tunteettomuus". "Järjen" vastakohta ei ole "tunne", vaan "järjettömyys". Voimme aivan hyvin kuvitella tilanteen, jonka ratkaisussa sekä järjen että tunteen osuus lähenevät sataa prosenttia. Samoin voimme kuvitella tekijät eri suuruisiksi. Miten näitä mitattaisiin, jääköön nyt käsittelemättä.

Samalla tavalla voimme purkaa näennäisen vastakohtaparin "hyvä - huono". Tavallista on, että määrittelemme "hyväksi" sellaisen teoksen josta pidämme, ja "huonoksi" sellaisen josta emme pidä. Meidän on pakko jakaa nämä käsitteet osiin, esimerkiksi "taitamaton...taidokas" ja "tylsä...viehättävä. Voimme ennenaikaan hyvin lähteä siitä perusolettamuksesta, että tekijällä on oltava riittävä määrä taitoa pystyäkseen tuottamaan tarkoittamansa teoksen. Tämäkään ei nykyisessä taidemaailmassa enää välttämättä ole arvo sinänsä. Kovasti on innostuttu tahallisen avuttomasti tehdystä "Huonotaiteesta" ("Bad Painting"). Tällä kuulemma pyritään eroon "teknisen taitavuuden harhoista", mitä ne sitten lienevätkään. Tuloksena on eräänlainen taiteen itsemurha, jossa "taitaminen" ei enää ole sinänsä arvokasta, jossa mikä tahansa on yhtä hyvää, ja jossa "taiteen" määritelmäksi riittää että tekijä tai joku muu sen ilmoittaa taiteeksi.

Mutta tämä ei vielä riitä tuon jälkimmäisen arviointiparin käsittelemiseksi.

Me joudumme jakamaan asteikon "tylsä...viehättävä"  vielä pienempiin osiin. Ensimmäiseksi tulee tietysti mieleen klassinen käsite "kauneus". Siihen liittyy lukuisia ominaisuuksia, joita läpi historian on lueteltu, jalous, tasapainoisuus, sommittelu jne. Joskus esitetään yllä esitettyyn tapaan selvästi virheellinen käsitepari "rumuus - kauneus", "Kauneuden" vastakohta on "kauneudettomuus", "rumuus" on ennemminkin käsitettävissä yhdeksi kauneuden alaluonnehdinnaksi. Ovathan taitavat mestarit kautta historian tehneet myös tahallisen rumia tai kauhistuttavia teoksia esimerkiksi hirviöitä, demoneja tai Goyan tapaan sotaa käsitellessään. Kauneuden käsite on paljon syvempi kuin mikään triviaalisesti "kauniiksi" arvioitu sokerinen hempeily.

Kauneudella on tekemistä jo antiikin ainoina tähdennetyn sommittelun kanssa. Hämmästyttävän usein sillä näyttää olevan matemaattinen ja fysikaalinen perusta. Yksi syy siihen lienee ihmisen tavassa havainnoida asioita. Ihminenhän on samaa olemusta kuin sekä eloton että elollinen luonto, jossa matemaattinen järjestyneisyys on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Olen näillä sivuilla kauan sitten etsinyt ja kuvaillut kauneutta vuodesta 2009 alkaen. Oikella olevasta palkista saa esiin blogiluettelon. Joukossa on myös kritiikkiä taiteen arvottamisen ja tulkinnan kliseitä kohtaan. Siitä minun on ilmeisesti vielä kerran kirjoitettava, ne kun näyttävät nykyään kaikin tavoin sotkevan taidekäsityksiä. - Mutta otsikon kuviin palatakseni, ylärivissä vasemmalla on vanhimman töiltään tunnetun veistäjämestarin Thutmosiin muotokuva kuningatar Nefertitistä, 2400 vuoden takaa. Sen vierellä on Leokhareen Apollo, sekä myöhäishelleenisen työryhmän Laokoon-veistos. Alarivissä vasemmalla on Michelangelon Pietà, Berninin Pyhä Theresa, sekä Canovan Eros ja Psykhe. Kaikki sellaisia mestariteoksia, joiden tasoisia ei myöhemmin juuri ole nähty. Kysymys herää, miksi?

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Paneeliviihteen parhaat, mutta myös sen onnettomat möhläykset

Ikä sen tekee, että sitä istuu kotona koneen ääressä ja järjestelee jäämistöään. Se tarkoittaa myös sitä että se jäämistö oudosti kasvaa kasvamistaan. Sitä vain ei jaksa määräänsä enempää työstellä, ja niinpä sitten välillä heittäytyy vapaalle katsomaan netistä mahdollisesti löytyvää älyllisempää viihdettä.

Koska itsekin olen sellaista näköradioon tehnyt, katsominen ei ole vain viihtymistä, vaan mitä suurimmalta osalta myös analyysiä. Millä edellytyksillä ja tyylillä tehdään sellaista viihdettä jota kaiken ryöppyävän, metelöivän, glamoroidun ja kliseisen tarjonnan keskellä viitsii ja haluaa katsella? Puolisentoista vuotta sitten kirjoitin jo asiasta tänne blogosfääriin. Priorisoinneissa ei ole tapahtunut muutosta.

Siis: ei huutoa ja mekastusta, ei välkkyvaloja ja soitinmeteliä, ei yleisön kiljuntaa, ei väkisin tehtyä "huumoria", eikä matelevaa yleisön liehittelyä (omin korvin voi todeta ettei yleisö aina ole MAHTAVA, kun joukon jatkona on kovaäänisiä vajakkeja), mutta kyllä pidäkkeetöntä mielikuvitusta, asiassa pysymistä, siivohkoa kielenkäyttöä, uusia näkökulmia ja peittely-yrityksistä vapaata älykkyyttä ja tietorikkautta.

Tässä mielessä ehdoton suosikkini on edelleen Jenni Pääskysaaren juontama MTV:n "Pitääkö olla huolissaan". Se on, kuten muutkin ohjelmat, jonkin verran riippuvainen kutsutuista vieraista, ja keskimäärin keskustelu on tasokkaampaa jos vieras on professori tai tieteilijä, kuin jos tämä olisi ns. poppari. Mutta vahvinta POH:ssa on kolmen kirjailijan osuus, joka takaa keskustelun nautittavuuden vieraasta riippumatta. Kukin kirjailijoista on vahvasti oma persoonansa, eikä heitä luullakseni ole tarvinnut varsinaisesti roolittaa ohjelmaa varten.

Vakavana pysyttelevä Kari Hotakainen lukee tyynen rauhallisesti paperilta osuutensa, joka on milloin runollinen, milloin lennokkaan satiirinen, milloin molempia yhdessä. Tuomas Kyrö ironisoi asioita usein lapsuuden tai murrosiän sanaston ja "muistumien" kautta, ja Miika Nousiainen saattaa vauhdilla pyörivän tajunnanvirtansa viemänä eksyä niin oudoille teille, että häntä itseäänkin tuntuu hirvittävän. Nousiaisen "akateeminen" itseironia (hän on joskus käynyt sosiologian luennoilla) kohosi ansiollisiin korkeuksiin mm. professori Hämeen-Anttilan vierellä, kun tämä veteli päästään tukun tieteellisiä termejä, ja Nousiainen viittasi toisia kirjailijoita kohti: "Nuo ei NIIN ymmärrä!".

Kirjailijoiden osuus nettoajasta on kaiken aikaa kasvanut. Kun ensimmäisenä tuotantovuonna mainoskatkojen välillä saattoi olla parikin huolestumiskysymystä, jo toisesta kaudesta lähtien puhetulva on paisunut niin, että selviä editointileikkauksia on yhä enemmän. Olisipa hauska kerran nähdä raakaäänitys - se voisi kertoa kavereista vielä enemmän!

Jenni Pääskysaaren juonnot ovat soveliaan rauhallisia, eikä hän vedä minkäänlaista roolia ohjelmasarjan keskeisenä tähtenä. Tämä on suorastaan harvinaista nykytarjonnan aikana, jolloin jopa luontodokumentit saattavat olla pelkkää sankarimatkailijan esittelemistä. Aivan äskettäin satuin näkemään "dokumentin", jossa sankarijuontaja hyvin uupuneen näköisenä taisteli itsensä tasmanialaisen viidakon läpi, ja antoi ymmärtää olevansa melkein ainoa ihminen joka on nähnyt paikallisella lammella vesinokkaeläimen. Ei ollut ainoa, paikalla oli ennen häntä kuvausryhmä ja ainakin osa tuotantotiimistä. Ja vesinokkaeläimestä näkyi vain sekuntien pituinen väläys jostakin joka loiskahti veden pinnalla.

Pääskysaaren mies Henkka Hyppönen on myös loistava juontaja, erikoisalanaan tiedeuutiset. Hänen aikanaan Nelosen "Hyvät ja huonot uutiset" oli hyvinkin katseltava ohjelma. Hyppönen tuntuu valmistavan esityksensä erittäin huolellisesti, mutta hänen harminsa näkyy usein selvästi, kun oletettavasti tuottajan vaatimuksesta ohjelmiin lisätyt "huumorista" vastaavat hölmöilijät sotkevat hyvät ja opettavaiset suunnitelmat.

Karmeimmalla tavalla tämä tapahtui ohjelmassa "Kupla", jossa sekoilijan rooliin istutetut näyttelijät Hirviniemi ja Petelius lähinnä sabotoivat koko ohjelman jatkuvalla päällehölinällään. Paremmin onnistui "Olipa kerran elämä", jossa mukana oli vain yksi huumoriroolitettu, sinänsä sympaattinen ja rooliaan fiksumpi näyttelijä Kalle Lamberg. Tämäkin ohjelma eli vain yhden tuotantokauden, mahdollisesti yleisökadon vuoksi. Hyppösen opettajamainen rooli ei ehkä purrut tarpeeksi isoon yleisöönt.

Tämä tuottajien pelko katsojamääristä, heidän intonsa pelata varman päälle poppareilla ja julkuilla, ja yhä jatkuva näyttelijätähtiin turvautuminen on eräs fiksumman paneeliviihteen onnettomimmista ominaisuuksista. Siihen sortuu myös Ylen "Villi kortti", jota sinänsä valmistellaan monipuolisesti, mutta jossa "räväkkyyteen" pyrkivät näyttelijät(täret) onnistuvat vain olemaan kömpelösti kaksimielisiä. "Kova meininki", "Mahtava meininki" ja hirmuinen naurattavuus paljastuvat tekonauruksi, tekosähellykseksi ja tekohölmöilyksi, joista spontaanisuutta saa hakemalla hakea. Ja siihen sortuvat myös monet ihan laadukkaat ohjelmaideat. Kädet on nostettu ilmaan jo etukäteen. Epätoivo paistaa kulissien takaa. Fiksu viihde on vaikeaa, ja sortuu luullakseni jo suunnittelupöydissä hätäisesti  heiteltyihin pinnallisiin kliseisiin, ja kapeaan käsitykseen siitä mitä on viihtyvyyden hyväksi tehtävissä.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Viihdemusiikin kiusallisia kliseitä

Katselin Teemalta tullutta viiden vuoden takaista Michel Legrandin konserttia. Pidän häntä arvossa varsinkin Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan säveltäjänä. Se musiikki on tyylilajeiltaan rikasta ja moninaista, ja sen monet sävelmät ovat ansiosta jääneet pysyvään suosioon. Mitä oopperamaisuuteen tulee, muun muassa aivan alkupuolella oleva kohtaus jalokivikaupassa on hienosti tyylitelty ja vaikuttava. Elokuvan musiikki on sen verran hyvä, että itse Aulis Sallinen näki takavuosina ylimääräistä vaivaa haukkuakseen sen maanrakoon, esimerkkinä kaikesta kauheudesta jota musiikkiteatteriin voidaan tunkea.

Katsoin siis Legrandin konserttia jonkin aikaa, mutta vähitellen aloin tuskastua. Olipa kappale minkä tapainen tahansa, Legrand säesti niitä aivan samalla tavalla. Jazzahtavassa soitossa vasen käsi soitti sointuja, ja oikea lirutteli liruttamasta päästyäänkin, ikäänkuin samoja päättymättömiä klišeitä toistaen. Sama oli laita silloin kun Legrand kuvitteli historian suurten jazzpianistien soittavan hänen melodioitaan. Kaikki soittivat samalla tavalla, eli kuten Legrand itse.

Viihteellisemmän musiikin tekijöiden täytyy esiintyä paljon ja tuottaa sitäkin enemmän. Kaupallisuuden lait sen määräävät, ja ne määräävät käytännössä muutakin. Kun musiikki on kuluttajien osalta viipaloitu niin moniksi lajeiksi ja niiden alalajeiksi, musiikin tuottajien ei auta potkia kovin pahasti aisan yli, vaan on mieluummin pysyttävä yhden ilmaisutavan piirissä. Näin syntyy yhä uusia klišeitä, joiden perusteella lajit tunnistetaan. Yllättävyys ja erilaisuus eivät ole välttämättä eduksi.

Viihteellisen musiikin puolella on muitakin harmillisia piirteitä. Yksi niistä on tyhjän paikan kammo, joka esimerkiksi ikäänkuin pakottaa musiikin takana olevan rytmisen pulssin olemaan kuultavissa silloinkin kun itse melodiassa tai tekstuurissa on selvä paussi. Tyhjä kohta on monesti klassisen musiikin pohjalta tehtyjen sävellysten tärkeä ilmaisukeino, joka joskus on suorastaan dramaattisen tärkeä. Mutta kliseisen säestäjän on ikäänkuin pakko täyttää nämä tyhjät iskut jollain - ikäänkuin estääkseen ettei musiikin virta katkea. Tällä lailla kaikesta tulee vähän samanlaista, vaikka musiikin lähtökohdat saattavat olla hyvinkin erilaisia keskenään.

Tämä olisi tietysti helpompi selittää suoraan soittaen. Mutta yritetään kumminkin, ja otetaan esimerkiksi kuviteltu laulusävellys aiheesta "tän kylän ämmät". Se saattaisi esimerkiksi päättyä tähän tapaan:

"il-lalla halasin nät-tiä poi-kaa -" tauko tauko "aa-mulla tiä-sivät sen----ki!" hiljaisuus

Eli dramaattinen tauko ennen kliimaksia.  Mutta kliseesäestäjä soittaa näin:

"il-lalla halasin nät-tiä poi-kaa -" bumtsi bumtsi "aa-mulla tiä-sivät sen----ki!" bumtsibumtsi BUM

Tähän sanotaan ehkä nyt että onhan klassikoillakin klišeitä! On totta vie, ja esimerkiksi Mozartilla on paljon tavallista juoksumetreittäin myytävää normitavaraa. Mutta ne hänen sävellyksistään, jotka herättävät suurinta ihastusta, ovatkin kappaleita jotka eroavat massasta, ovat toisenlaisia, ja joskus uusina yllätyksellisiäkin. Siinä se ero suunnilleen piilee.

tiistai 27. elokuuta 2019

Tämä on JUURI SINULLE!


Hartaustilaisuuksissa moni pastori katselee kuulijakuntansa yli, ja vakuuttaa: ”Jeesus rakastaa juuri sinua”. Toki katsekontaktikin saattaa olla kahdenkeskisessä puhuttelussa.

Juuri sinä on oikeastaan poissulkeva ilmaus. ”Juuri sinä olet voittanut päävoiton” tarkoittaa ettei kukaan muu ole sitä voittanut. ”Juuri sinä” voi tarkoittaa myös, että sinä olet asetelmassa poikkeusyksilö kaikkine erikoisominaisuuksinesi. Tokihan poissulkevuudesta voidaan väitellä uskonnollisissa yhteyksissä, sillä yliluonnollinen rakastaminen edellyttää myös yliluonnollisia kykyjä ja laskutapoja.

Oli miten oli, tavallisesti sanat juuri sinä lausutaan ikäänkuin järkyttyneellä, liikutuksen sumentamalla äänellä. Eikö olekin ihmeellistä, että juuri sinä olet saanut kokea tämän ihmeellisen asian?

Politiikka, kaupankäynti ja moni muu ihmisten käyttäytymiseen vaikuttava toiminta on omaksunut monia asioita uskonnollisesta ilmaisutavasta. Juuri sinulle tarjotaan televisiomainoksissa niin kauneustuotteita kuin pikavippejäkin. Rohkenipa muuan suuri matkanjärjestäjä ilmoittaa valinneensa jo etukäteen juuri sinulle sopivimmat hotellit. Niin pitkällä emme vielä sentään ole orwellilaisessa dystopiassa, että mainostaja voisi identifioida satunnaisen katsojan ja hänen henkilöpiirteensä!

Mutta kuunnelkaapa millä värisevällä, täydellisen liikuttuneella äänellä tuo juuri sinulle tai vain pelkkä sinulle lausutaan… Sama uskonnollinen tekopyhyys kaikuu näistä televisiomainoksen sanoista kuin hengellisissä tiloissa. Sillä niin paljon jaksaa mainosmies rakastaa juuri sinua, että hän on valmis viemään rahasi, omaisuutesi ja elämänhalusi.

Synkkä epäilys kuitenkin herää. Voisiko olla niin että mainostaja rakastaakin enemmän juuri sinun rahojasi, ja iloitsee suuresti jos osoittaudut herkkäuskoiseksi ja ylipuhuttavaksi - tai peräti tyhmäksi?


En jatka tätä ajatuskulkua sen pitemmälle, vaikka sekä uskonto että rahasi ovat voittopuolisesti yksityisasioitasi.