Hassunhauskaa pitää olla, vikisee hapan vanhus

Yliopistoilla valitetaan, että opiskelijat eivät jaksa lukea kolmen sivun tekstiä, vaan opiskelijat kyselevät olisiko kehässä mitään tiivistelmää tai lyhennelmää. Jos heille tuodaan sellainen kolmisivuinen painava paperinivaska, on siinä ja siinä etteivät ala parkua ’turvallisesta tilasta’. Tiedä häntä mitä siellä kolmannella sivulla sanotaan, ei uskalla edes vilkaista kun niin ahdistaa.

Entä jos yliopistoissa alettaisiin keventää opiskelijoiden taakkaa, vähän hauskemmaksi puuhailuksi? 

Näetsen, Ruotsissa jotkut papit alkoivat eräitä vuosia sitten opiskella klovnintaitoja. Arveltiin että kirkonpenkit ehkä täyttyisivät taas, jos kirkonmenoista tulisi hassunhauskoja. Jostain syystä asiasta ei ole isommin puhuttu sen koommin. Mutta voihan sen kuvitella:

Jee jee, mikä on meininki? Mää mää, määkivät lampaat kaitsijalleen. Hei, tässä on odotettu stand-up-koomikkomme Jesse! Mikä meininki? No, mä mietin sitä miksen mennyt naimisiin sen Magdalan Marian kanssa… (Tanssahtelee hetken hassunhauskasti, huomaamatta että se surullinen klovni harhailee varjoissa ja yrittää löytää ulko-ovea).

Mutta ei, eihän yliopistolla sellaista voida harrastaa. Niissä hallitsee woke-papisto, eikä se voi aina olla ihan varma siitä kenelle nauretaan.

*

Televisio näyttää Maikkarin hassunhauskaa hupiohjelmaa, jonka esiintyjät ovat aina jotkut sen tallin omistamista suurtähdistä kuten Jaska tai Joonas tai Kiti tai… Mutta ravintolan asiakkaat ovat vappupirskeitä suorittamassa, ja hokevat hiki hatussa että ”hei onhan meillä hauskaa hei?” tai ”otetaan sitten pari helmeilevää hei” tai ”onhan meillä nyt v-ttu hauskaa hei onhan…” Television suurtähdet siellä ravintolan nurkassa puhuvat ja huutelevat toistensa päälle ja hohottavat, eikä kukaan saa selvää mitä hassua tai hauskaa he sanovat. Ja kaikilla on ravintolassakin hassunhauska meininki eikä huomenna kukaan muista kumminkaan mitään.

*

On telkkarissa sentään asiaohjelmiakin. Toimittaja aikoo löytää Nefertitin ja Kleopatran muumiot. ”Onko tämä nyt  se Kleopatran temppeli, aika rikki…”. ”Kyllä, mutta täällä voi olla hänen muumionsa!”. Yksi kivi irtosi seinästä, näkyi hiekkaa. ”En vielä löytänyt häntä, mutta seuratkaa uutisia!”, toimittaja sanoo. Mutta sitten toimittaja löysi museosta kuuluisan Nuoremman Naisen muumion, jonka tutkimuksen perusteella arvellaan olevan Tutankhamonin äiti. ”Siis hänhän voi siis olla Nefertiti!”. Hetken kuluttua toimittaja jo kutsuu muumiota Nefertitiksi, ja heiluttaa kömpelösti erikoiskameraa sen pahasti rikkoutuneen pään yllä. Päästä hän aikoo tehdä rekonstruktion, se ei ole ollenkaan kuuluisan muotokuvan näköinen, mutta kas! päähän on nyt lisätty kopio Nefertitin päähineestä ja hartioista ja koruista ja meikistä. Ja toimittaja julisti, että kuuluisa muumio on nyt todistetusti Nefertiti! Menkää häpeämään siitä, egyptologit, jos muuta luulitte!

*

 

Täysin tympääntyneenä television tyhjiin höpöohjelmiin törmäsin lopulta vahingossa mainokseen joka ei yllättäen valehdellut sen-ja-sen karkin syömisen vievän sinut suoraan paratiisisaarelle tai Lapin hangille tai ihanalle tuskavestivaalille tai silleen. Nyt oli asiaa! Eräs pöperönvalmistaja työllistää yli tuhat työntekijää! Jos ostatte vielä enemmän, työllisyys kasvaa kohisten! Jättivät sanomatta, että "eihän teidän tartte syödä noita, kuhan ostatte!". 

Ihannemainokseni ei onnistuisi toki tänään, se Havin muinainen joulumainos, jossa kynttilä palaa rauhallisesti, musiikki ei pauhaa, eikä tekstejä vilise bannereissa. Nykyihmisten mittapuilla noin viiden vuoden päästä tulee vihdoin teksti: "Tämän rauhallisen hetken tarjoaa teille Havi!"

Siitä päästiin sitten dogmaatikoihin...

Miehellä nimeltä Abel oli kukko ja kana. Muuta hänellä ei juuri ollutkaan. Sitten salama iskee kanalaan, tappaa kukon ja kanan ja polttaa kanalan. Sitä mies miettimään, mikä tämän onnettomuuden saikaan aikaan.

Jos hänen kokemusmaailmaansa kuuluvat vain nämä siivekkäät, hän voi arvella että jompikumpi tai molemmat olivat syyllisiä. Mutta eiväthän ne tuonlaisiin tuhotekoihin kykene. Niinpä vian täytyi olla hänen.

Joka aamu hän oli tervehtinyt elikkojansa, mutta illalla hän oli jo väsynyt ja ärtyisä. Ehkäpä hänen olisi pitänyt kuitenkin toivottaa siivekkäilleen hyvää yötä. Ehkäpä kanojen henki kosti hänelle? Niinpä hän jäi loppuiäkseen potemaan huonoa omatuntoaan.

Oli toinenkin mies nimeltä Babel, jolla myös oli kukko ja kana. Ja hänenkin kanalaansa iski salama. Mutta hän tiesi vähän enemmän, hän tunsi ihmisiä. Missään tapauksessa hänessä ei voinut olla mitään syytä, eikä niillä kanaparoilla senkään verrtaa. Niinpä hän syytti onnettomuudestaan muita ihmisiä. Kateellisia olivat hänen kanalastaan. Loppuiäkseen hän jäi suunnittelemaan kostoa.

No, sitten oli kaksi muuta miestä, Cabel ja Dabel, molemmat paljon lukeneita ja paljon tietäviä. Kumpikin piti korkeassa arvossa elämänohjeita sisältäviä kirjoja kuten Maarattu ja Curaanssi ja Cavahtakaan Vicaa. 

Cabel oli vakuuttunut siitä, että jos hän vain joka päivä tarkoin eläisi niinkuin nämä pyhät kirjat määräävät, kaikki menisi mainiosti, eikä hänen tarvitsisi pelätä mitään. Mutta kun riittävän monta kertaa kävi niin, että hänen toiveensa ja haaveensa sortuivat, vaikka hän kuinka tarkoin seurasi kirjojen määräyksiä, hän raivostui ja pettyi. Hänestä tuli masentunut, hän ei välittänyt enää mistään, ja sen arvasi ettei siinä sitten mitenkään mainiosti käynyt.

Dabel arveli myös, että selkeät elämänohjeet ovat ihmiselle parhaaksi, mutta oli myös jo kokenut etteivät tarkatkaan määräykset taanneet elämänonnea. Niinpä hän jatkoi tutkimuksiaan, ja huomasi pian että pyhiin kirjoituksiin oli julkaistu täsmennyksiä ja oikaisuja. Niihen ei yleensä juuri viitattu edes petiitillä, mutta niistä löytyi kosolti merkittäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi kuun vaiheet vaikuttivat suuresti uskonnollisien menojen aikatauluun, ja monet tärkeät viittomat oli alunperin tehty kolmea sormea käyttäen, ei kahden kuten rahvas tapasi tehdä.

Niinpä Dabel alkoi kirjoittaa, esitelmöidä ja järjestää opintopiirejä. Hän sai jonkin verran kannattajia, ja aina häneen suhtauduttiin, jos nyt ei innostuneesti, niin silti kunnioittaen. Tiedotusvälineet julkaisivat laajoja artikkeleita hänestä hänen kuoltuaankin.

*** 

Abel ja Babel olivat tietämättömiä ihmisiä, ja heidän käsityksensä maailman menosta olivat alkeellisia. Mutta Cabel ja Dabel olivat oppineita, lukivat, ja tiesivät paljon. Heitä voisi hyvin luonnehtia dogmaatikoiksi. Mutta heillä oli keskenään suuria eroavaisuuksia.

Oletan, että dogmaatikoilla on kaksi psykologista motiivia: a) epävarmuus, takertuminen siihen mikä on "oikein", ja b) itsekorostus, poseeraus. Edelliset saattavat, kuten Cabel, menettää uskonsa, ja ruveta anarkisteiksi, jälkimmäiset, kuten Dabel, eivät menetä uskoaan, koska heillä sellaista ei varsinaisesti ollutkaan - mutta heidän kuoltuaan itse Jumalakin saa hermoromahduksen.

Ei kai nyt 50 vuotta sitten mitään tietokoneita tai puhelimia tai lentomatkailua voinut olla?

 

Eräällä verkkosivustolla ilmeisen nuori Laura ihmetteli että kirjailija Tolkien kuoli jo 51 vuotta sitten:

"Jännä ajatella että heppu kuoli jo kauan ennen kuin suurin osa meistä oli syntynytkään. Ei tiennyt mitään tietokoneista tai puhelimista tai lentomatkustamisesta, eikä ollut koskaan kuullut vaikka Lady Gagan musiikkia".

Poikani vastasi hänelle kuivasti: "IBM:n ensimmäinen tietokone ilmestyi 1970, lentomatkustaminen oli yleistä, Boeing 747 jumbojet otettiin käyttöön 1968. Puhelimia on käytetty 1800-luvulta lähtien."

Niin, lentomatkustus oli yleistä jo sata vuotta sitten. Puhelimia myytiin Helsingissä 1877, suurimmissa kaupungeissamme oli jo puhelinlaitos 1882. Langattomia matkapuhelimia myytiin jo 1900-luvun alussa.

Muuan tuttava lukiolaistyttö ihmetteli äskettäin oliko 50 vuotta sitten värikuvia. Hänen mielestään muinoin 50 vuotta sitten maailma oli mustavalkoinen. Järkyttyi pahanpäiväisesti kun näytin värikuvia itsestäni ja muista 1930-luvulla. Mutta värikuvaushan alkoi jo vielä paljon aikaisemmin. SOME alkoi jo ikimuinaisina aikoina, sitä pitivät yllä o.t.o. mm. Tän Kylän Ämmät... Mutta Lady Gagan musiikkia en minäkään tiedä kuulleeni!

Tietokoneaika alkoi Suomessa jo 50-luvulla. Kerronpa tarinan. 60-luvulla olin säveltäjien kanssa Kaapelitehtaalla, ja kun taisin olla ainoa porukasta joka osasi binäärisen lukujärjestelmän, ohjelmoin koneelle Eroican alkutahdit, ja sitten etsin sopivan kertoimen sattumageneraattorista. Tuli hulppea muunnelmasarja taa-te-taa-tu /ta-te-ti-taa-tu-PRRlr-hss-pip taa-tuu... 

Jotkut arvonsa tuntevat kollegat olivat synkkäilmeisiä... "Ei noilla ikinä mitään musiikkia tehdä!". Kateita olivat... Mutta väärässä.

Alli Nissisen valmistava koulu

Ensimmäinen kouluni 1942-45 oli Alli Nissisen valmistava koulu, kolmivuotinen oppikouluun valmistava yksityiskoulu. Alkuperäinen koulu oli Lucina Hagmanin perustama; Alli Nissinen (1866-1926) osti sen jo 1894. 

Koulu sijaitsi Uudenmaankadun numerossa 24 piharakennuksessa (1), joka oli valmistunut 1900-luvun alussa, suunnilleen siihen aikaan kun Nissinen jo toimi ensimmäisessä kansanedustajantehtävässään. Piha-alue (2) oli päällystetty pienillä pyörökivillä, ja sen laidalla oli pari vanhaa, 1800-luvun puolivälissä rakennettua puutaloa. Kadunvarrella oli Kalle Anttilan pieni puinen liiketalo (3), ja sen vierellä portti jossa koulun nimi luki.

Kaupunkiatlas.fi

Uudenmaankadun vierellä on siis Kalle Anttilan Vuodevaatevarasto. Kalle Anttila ei ollut "se" suurliikemies, vaan tämän samanniminen isä, vaatturi ja olympiakultamitalimies (1885-1975). Ja vierellä on sitten kouluni portti.

Kun portista astui sisään, varsinainen kivinen koulurakennus häämötti taustalla. Pihapiiri oli rauhaisa, katuliikenne ei häirinnyt. Vasemmalla katurakennuksen takana löytyi kerran pihalle heitettyinä iso määrä Veli Giovannin vitsilehtiä. Otin yhden ja vein kotiin. Muistan vain yhden jutun, kulttuurihistoriallisen tarinan J.L.Runebergista. Tämä oli juuri julkaissut Kuningas Fjalarin, ja piti kalaasit ystävilleen. Kun joku kysyi mistä Runebergilla oli varaa tähän, tama sanoi: "Kung Fjalar betalar mina salar!". Jutun kirjoittajan loppulause nauratti 8-vuotiasta älykköä ankarasti: "Huvittavinta jutussa on se, että näin sanoessaan Runeberg ilmeisesti tarkoitti, että Fjalarin julkaisemiensa palkkioiden vuoksi hänellä oli varaa maksaa juhlat." Tämä naurattaa yhä. Toimittaja ymmärsi mitä oli kirjoittanut!

En tiedä milloin alla oleva kuva on otettu, ja miksi talot ovat noin rähjäisen näköisiä. Puutalossa en kuitenkaan ole käynyt, koulu oli kivitalossa. Jos koulu oli alunperin puutalossa, miksi sitä paljon uudempi kivitalo oli niin  rähjäisessä kunnossa? - Mutta ehkä tämä kuva onkin otettu juuri ennen purkamista 1956, ja talot olivat jo tyhjinä ja hoitamattomina?

Tässä se kivikoulu siis sijaitsi, ja luokat olivat ensimmäisessä kerroksessa. Talon kellarissa oli sodan aikana väestönsuoja, jonka rakenteita oli hirsillä vahvistettu. 

Tontit purettiin 1956, ja tilalle kohosi Marttatalo. Nissinen oli testamentannut kiinteistöt Marttaliitolle testamentissaan 1926. En ole koskaan käynyt uuden talon pihamaalla - en muuten talossakaan.

Muistelmiani Alli Nissisen valmistavasta koulusta on tässä: https://karirydman.blogspot.com/2010/02/sota-aikaa-alli-nissisen-satatissisen.html

 

En oikein ymmärrä: "Poikatyttö" ennen ja nyt

Kartanon kahviossa tiskin takana seisoi reipas ja hauska nainen, joka kuvasi itseään poikatytöksi. Ihastuin, minulle sellainen merkitsi muinoin poikkeuksellisen reilua tyttölasta, joka kiipesi puissa, ja leikki sellaisissa paikoissa joissa eivät neitihepenet kestäneet. Sellaisen kanssa oli hauska puhuakin, mistä nyt kavereiden kanssa sitten puheltiinkin.

John George Brown: The Tomboy (1873)

Ei poikatyttöjä yleensä pidetty mitenkään omituisina, ei epätyttöinä taikka luonnonoikkuina, vaikka jotkut äidit ehkä silloin tällöin huomauttelivat vaatteitten kunnostakin, ja vaikka jotkut pahimmat pikkuprinsessat saattoivatkin nostella nokkaansa.

Vaikka yleinen ajattelutapa sukupuolista olikin ”vanhanaikainen” ja yksinkertainen, poikatyttöjä ei sinänsä isommin ihmetelty, ne nyt olivat vain semmoisia luonteeltaan. 

Meneppäs nyt googlailemaan ’poikatytöstä’, niin huomaat että verkossa puheen sävy on muuttunut. Nyt ollaan äärimmäisen kiinnostuneita sukupuolisuuden lajeista ja tunnusmerkeistä. Ajatukseen poikatytöistä sotketaan kiihkeästi "sukupuolisensitiivisyyttä" ja LGBT:tä, ja käännetään mieluusti puhe myös poikien ”herkkyyteen” ja vaikkapa pinkkeihin kuteisiin.

Tänään ollaan käytännössä siis vielä enemmän innostuttu tästä sukupuolen ja sen ominaisuuksien määrittelemisestä kuin muinoin, ja kiivaasti pyritään sen lisäksi myös pakottamaan ihmisiä ”oikeaan” itseidentifiointiin ja karsinoihin. 

Jos tosissaan yritettäisiin hälventää epäluuloja ja syrjäyttämistä sukupuolikäyttäytymisen lukemattomien varianttien vuoksi, ei niistä loputtomasti teoretisoitaisi, saatikka sitten että painostettaisiin ihmisiä määrittelemään vähemmistöstatuksensa alalajeja. Herra nähköön - meitä on moneksi, mutta ihmisen ominaisuuksista monet muut ovat tärkeämpiä kuin seksi. Eikä siitä yhdestä sivuominaisuudesta tarvitsisi niin kiihkeästi kirjoitella ja julistella. Kukin tapansa mukaan, mutta jos tämä yksi asia on joillekin tärkein, sitä on vaikea ymmärtää.

Me olemme väistelleet ojaa, ja joutuneet armottomaan allikkoon.

Pragmaatikot vastaan influensserit

Suomalaiset ovat perinteisesti olleet pragmaatikkoja. Yrityksen ja epäonnistumisen kautta heille on vähitellen kehittynyt tapa toimia niin kuin kokemus on todistanut toimivaksi. Siihen liittyy myös ajatus ”pienimmän riesan” tiestä. Siitä uskoisin myös johtuvan sen, että suomalaiset naiset saivat Euroopassa ensimmäisinä ääni- ja vaalioikeuden.

Nykyinen someen tukeutuva media tekee parhaansa tämän pragmatismin hävittämiseksi. Sen huvittavin ilmenemismuoto on otsikoitu ”Oletko aina tehnyt X:n väärin?” Ihmisille uskotellaan, että on vain yksi oikeaoppinen tapa harjata hampaat, pyyhkiä pylly, tai solmia kengännauhat.

Vaarallisempaa on kuitenkin, että kaikkeen ihmisen elämiseen pyritään vaikuttamaan aatteiden ja ideologioiden pohjalta. Ihmisenä olemiseen ja ihmisarvoon pyritään vaihtelevan aggressiivisesti vaikuttamaan oikealla opilla, riippumatta siitä kuinka käytännöllistä tai tuloksellista tämä on.

Oikeaoppiset ideologiat kattavat elämän kaikki detaljit. Ihmisen arvo riippuu siitä mitä syöt, miten puhut, miten pukeudut, miten asut, miten liikut, jopa miten kuolet.

Ennen ihmisiä kurmoottivat papit, rosvoparonit ja voudit, tänään influensserit ja heidän takapirunsa poliitikot. Ja missä voi uumoilla pienenkin kärhämän syntyvän, vaikka kuinka pienessä vesilasissa tahansa, sinne säntäävät toimittajat toivorikkaina.

Ihmisyhteisöt pitää heidän mielestään saattaa epätasapainoon, hajottaa, ja lopulta usuttaa sekasortoon. Sitten valtaan päässyt Big Brother/Sister suitsii porukat, saa ne oikeaan järjestykseen. Kuolemantuomion uhalla. Ja rauha vallitsee kaikkialla, hautojen rauha.

En oikein ymmärrä: Vaatteet

Kummallista ja merkillistä on meidän ympärillämme kaikkialla. Sitä on vaikkapa hiukkasfysiikka, mutta vielä ihmeellisempää saattaa löytyä niistä asioista jotka ovat meistä aivan tavallisia, normaaleja ja huomaamattomia. Monet ihmisten tavat ja perinteet, ihan normaalit totunnaisuudet, voivat lopulta olla perin outoja.

Katsotaan vaikkapa miesten ja naisten eroja. Ei niitä fyysisiä, niitä selittää fysiologia ja evoluutio. Mutta sukupuolten väliset suhteet ovat täynnä tabuja, uskomuksia ja merkillisiä perinteitä, jotka saattavat olla jopa hankaloita ja haitallisia.

Lähdetäänpä vaikka pukeutumisesta. Vuonna 1918 saattoivat punakaartin naiset selvitä hengissä, jos ehtivät ajoissa vaihtaa housut hameeseen. Vielä 1960-luvulla saivat  monien koulujen naiset esiintyä housuissa vain jos oli urheilupäivä. Vuonna 2024 ihmetteli Yle koululaisten muotia (kuva), he kun saattoivat käyttää päivisinkin sellaisia petivaatteiksi miellettyjä lökäpöksyjä, joita minun nuoruuteni aikana kutsuttiin myös ’verryttelyhousuiksi’.

Menneinä aikoina saatettiin vaatteisiin ja niiden yksittäisiin detaljeihin soveltaa jopa lakipykäliä, ja aina niihin osattiin myös kohdistaa paheksumista, kieltoja ja rangaistuksia. Monissa maissa naiset on pakko verhota kokovartalotelttoihin, joissa jopa silmät on peitetty harson alle.

Sukupuolisuus vaikuttaa vaatetukseen ehkä eniten. Sitä yritetään peitellä tai paljastaa, ajan tai paikan mukaan. Mutta olivatpa vaatteet sitten millaiset tahansa, ihmiskoiraat ja -naaraat erottavat kyllä toinen toisensa helposti vaatteista huolimatta. Joskus pukeutumisella yritetään selventää ihmisten statusta. Ylä- ja alaluokkaisuutta halutaan korostaa, ikäänkuin kaikilla ihmisillä pitäisi olla jonkinlainen univormu - mutta on aikoja ja paikkoja joissa näitä yritetään häivyttää, mutta yhäkin säännellysti.

Sukupuolen ja statuksen lisäksi pukeutumiseen vaikuttaa tietysti myös halu koristautua, tai muuttaa muuten ulkonäköä. Käsitykseni mukaan primitiivisissä kulttureissa sukupuolilla ei tässä ollut olennaista eroa. Ehkäpä jotkut urokset halusivat näyttää jotenkin mahtavammilta kuin olivatkaan, ja naaraat vastaavasti pyrkivät ehkä lisäämään haluttavuuttaan. Mutta itse koristautuminen saattoi olla aivan yksinkertaisesti pelkkää koristautumista, ilman lisäsyitä. Voin hyvin kuvitella sellaisen herättäneen naurua joissakin, mutta joidenkin kohdalla myös selvää ihastumista. 

Olipa asetelma pukeutumisen kannalta mikä tahansa, sitä joka tapauksessa hallitsee monimutkainen tapojen, periaatteiden ja ’itsestäänselvyyksien’ verkosto, joka usein laukaisee myös paheksumisen ja kieltojen hyökyaallot. Mitä järkeä tässä oikein on?

Sitä järkeä olisi minun mielestäni, jos kuka tahansa ihminen sukupuolesta tai iästä riippumatta voisi pukeutua juuri siten kuin mukavimmaksi tuntee. Vaatteitten tärkein tehtävä on lämmittää ja suojata, ja vasta toissijaisesti peittää. Vaate, joka on epämukava, kiristävä tai muuten hankala, ei ole järkevä. Onko tämä nyt niin tavattoman omituista?