lauantai 24. syyskuuta 2016

En halua alistua poliittiselle hysterialle

Tällä hetkellä mielentila julkisissa ja sosiaalisissa medioissa on sellainen, että ihmisiä ei tuomita vain siitä mitä ovat tehneet, vaan myös siitä mitä ovat jättäneet tekemättä. Tai minkä tekemisessä he joidenkin mielestä ovat viivytelleet. Lehdistö näyttää myös olevan sitä mieltä, että toimittajilta on pyydettävä anteeksi sellaisten tekojen tai tekemättä jättämisten vuoksi, jotka toimittajien omaa kieltä käyttäen ovat olleet omiaan heitä ja heidän taustaryhmään "järkyttämään".

Muun muassa maan pääministeriä on arvosteltu hidastelusta eräiden väkivaltaa ihannoivien pikkuryhmien tuomitsemisessa. Niinpä hän katsoi tarpeelliseksi näyttäytyä tämänpäiväisessä mielenosoituksessa.

Minulla ei ole pienimpiäkään tarpeita tai syitä yrittää miellyttää kiihdyksissä olevia kansanjoukkoja. Tämän vuoksi ilmoitan muutamia asioita, joita en ole tehnyt, ja joita en aio tehdäkään. 

1. En ole hävittänyt isäni minulle vuonna 1938 Saksasta lähettämää postikorttia jossa on Hitlerin kuva. En myöskään aio tuomita 108 vuotta sitten syntyneen isäni tekoa, enkä muutenkaan sanoutua irti hänen ajatuksistaan. Ne kuuluivat hänen maailmaansa.


2. En pyydä anteeksi, että annoin vanhempieni ottaa minusta vieressä olevan kuvan vuonna 1939. Kuvan ottaminen ja minun varustamiseni oli heidän asiansa, ja kuva liittyy minun omaan historiaani.















3. En peru sen blogini sisältöä, jossa protestoin ikivanhan aurinkosymbolin swastikan paheksumista ja hävittämistä vain sen takia, että eräs pahamaineinen diktaattori kaappasi sen vähäksi aikaa omaan käyttöönsä.



Swastika keskiaikaisesta kirkosta Saarenmaalla ja Roomassa.

ja muinainen kultakoru Iranista.



4. En häpeä kertoa, että olen koko ikäni ollut germanofiili, ja tämän lisäksi myös italofiili. Nämä seikat ovat monesti ärsyttäneet pahoja akselivaltoja vihaavia aatteellisesti valaistuneita  henkilöitä, joille näin olen tarjonnut mahdollisuuden tyydyttää tulta sydämessään, ja leimata minut  joko natsiksi tai fasistiksi. Tämä onkin minulle jo tuttua, kun muutama palavasieluinen nuori nainen julisti minut ilmastofasistiksi. Syy oli se, etten suoraan hyväksynyt heidän esittämäänsä henkilökohtaista osasyyllisyyttä ilmastonmuutokseen, vaan mainitsin joitakin tutkimuksia joissa arvioitiin myös auringon syyllisyyttä moiseen inhatekoon.

Tämän hetkinen mediaraivo yksinkertaistaa ja suurentelee asioita sellaisella kiihkolla, että minkäänlaisesta laajemmasta tiedosta, kokemuksesta tai edes alkeellisesta kohtuullisuudesta ei voi olla puhettakaan. Mikäli nyt aatteen huumassa säädetään lisää sensuurilakeja, saatamme piankin olla yhtä absurdissa tilanteessa kuin amerikkalaiset 1950-luvun mccarthyismin aikana.

Moraalilla ratsastava moralistinen kiihkoilu ei tunne kohtuutta tai tasapuolisuutta. Se on tällä hetkellä vaarallisin uhka demokraattiselle ja sallivalle yhteiskuntajärjestykselle, paljon vaarallisempi kuin paljon puhutut maahanmuuttajat tai islam ikinä. Eri aikoina ja eri maissa tällainen hysteria on tehnyt pahaa jälkeä, ja se saattaa vahingoittaa jopa parlamentaarista hallintojärjestelmäämme. Sellaisessa en halua olla mukana.

torstai 8. syyskuuta 2016

Ruma sormi! Symbolifunktio ja aikuiset.



Pikkulasten yhteydessä puhutaan niin sanotun symbolifunktion kehityksestä. Se tarkoittaa symbolisten merkkien, esimerkiksi jotain osoittavan sormen tajuamista. Ennen symbolifunktion kehittymistä lapsi katsoo sormea, ei sitä mitä sormi osoittaa. Olen huomannut, että  jopa joillakin koirilla tuo funktio myös toimii.

Sen sijaan monet aikuiset ovat mahdollisesti ideologisen altistumisen seurauksena menettäneet tämän tuiki tärkeän kyvyn. Ilmiö näkyy verkossa ja esimerkiksi Facebookissa kuta kuinkin päivittäin. Some-raivoa herätellään ja sitä singotaan suruttomasti, ja useimmassa tapauksessa kommentoijan poliittinen ideologia paistaa kauas.

Otetaanpa esimerkiksi eläkkeellä olevan poliisijohtajan arvio siitä, että vastaanottokeskuksissa ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden keskuudessa voisi olla kytemässä kielteiseksi miellettävää järjestäytymistä. Poliisijohtaja sanoo tulleensa tähän tulokseen julkisia raportteja luettuaan. Vaikka agendatietoinen toimittajakunta tuo hänen mielipiteensä julki hyvin raflaavasti, eläkeläisjohtaja itse asiassa vain toteaa asian olevan todennäköinen, mikä tarkoittaa selvästi yli 50% mahdollisuutta toteutua.

Sen sijaan, että vastustajat reagoisivat poliisipäällikön arvioon joillakin vasta-argumenteilla, he käyvät itse henkilön kimppuun. He luovat hänestä olkiukon, joka on aina puhunut pehmoisia, joka puhuu mitä sattuu, ja joka ilmeisesti pyrkii politiikkaan persuna. Keskusteluun osallistui koko joukko julkisuudesta tunnettuja henkilöitä, ja he olivat hyvin yksimielisiä siitä, että tällaisia vääriä mielipiteitä ei saisi esittää, tai että sellaiset olisi ainakin nonchaleerattava.

Myönnän, etteivät vain hyvinä ja oikeamielisinä itsensä näkevät henkilöt paljasta symbolifunktion tajunsa puutteita. Näin tapahtuu toisinkin päin. Kun joillekin on syystä tai toisesta kehittynyt vahva usko vaikkapa herrojen kaikinpuoliseen kierouteen, se ohittaa useimmissa tapauksissa minkä tahansa eteen tulevan eittämättömän faktan, ja dilemmasta päästään taas näppärästi kiinnittämällä huomio johonkin muuhun.

Tässä toinen esimerkki. Saara Aalto on suomalainen viihdelaulajatar, joka on menestynyt englantilaisessa kykyjenetsintäkilpailussa. En ole kuullut Aallon laulavan, mutta huomannut että toimittajat eri medioissa ovat kirjoittaneet hänestä hyvin vastakkaisin tavoin. Eräissä lehdissä hänestä julkaistiin varsin vähätteleviä arvioita, kun taas Ilta-Sanomat kirjoitti hänestä suorastaan haltioituneesti. Lehti julkaisi Aallosta lapsuudenkuvan, jossa tämä seisoi pianon edessä läpsytellen käsillään koskettimia, ja julisti otsikossa: SAARA AALTO SOITTI PIANOA JO ALLE 2-VUOTIAANA!

OSA ILTA-SANOMIEN JULKAISEMASTA
SAARA AALLON LAPSUUDENKUVASTA.
Minusta tämä Aallon suurta lahjakkuutta kuvaamaan laadittu otsikko oli naiivisuudessaan jonkinlainen journalistinen ennätys, ja kerroin sen Facebookissa. Joka ikinen seisomaan oppinut lapsi läpsyttelee pianoa, mikäli sellainen kodissa on, ja sen tekevät myös monet kissat ja koirat. Jos joku "soittaa pianoa", sillä tarkoitetaan jotain aivan muuta, tietoista musiikin tekemistä. Lehden julkaisema kuva ei kerro mitään Aallon lahjakkuudesta, mutta ei se tietysti kumoakaan sitä.

Mitä tapahtui? Joukko kommentaattoreita pahastui minuun perin pohjin, ja oli vakuuttunut siitä että halusin vähätellä Aaltoa. Mikään ei auttanut. Moneen kertaan toistin, etten kirjoittanut laulajattaresta mitään, vaan toimittajan ylinaiivista otsikosta. Jokainen kommentti käsitteli Aaltoa tämänkin jälkeen. Täytyy myöntää, että harkitsin joidenkin "kaverien" poistamista listoilta ylenmääräisen inttämisen ja tietoisen pahantahtoisen väärinlukemisen vuoksi.

Mitä opimme tästä? Ehkä tällaisen yleisen ohjeen:

JOS ARVELET JOUTUNEESI ALTTIIKSI IDEOLOGISELLE  VAIKUTUKSELLE, HARKITSE KAHDESTI ENNENKUIN KIRJOITAT MITÄÄN JULKISUUTEEN.  AJATTELE MITÄ VOI TAPAHTUA, JOS TODELLISUUS YLLÄTTÄEN TUNKEUTUISI AATTEESI LÄPI!

torstai 25. elokuuta 2016

Tämmöistä hävytöntä tänään pohdiskelin

Meitä lähinnä olevan tähden Proxima Centaurin elämänvyöhykkeeltä on löydetty Maan kokoluokkaa oleva kiviplaneetta, joka saattaa olla elämälle kelvollinen. Jonkin verran minua tosin arveluttaa, sillä kirkas Alpha Centauri on kaksoistähti, ja Proximza kiertää näidä kahta kolmantena osapuolena. Onko planeetta saanut olla riittävän kauan turvassa näiltä isoilta, jotta elämä olisi ehtinyt syntyä?

No, me emme saa sitä koskaan tietää, mutta ehkäpä tämän päivän pikkulapset sitten vanhoina. Sillä vaikka Kentaurin järjestelmä on tähtitieteellisesti aivan nurkan takana, meidän keinomme matkata sinne ovat kovin kömpelöt. Valoltakin matka kestää sentään nelisen vuotta.

Kaikki kiva on kaukana edessä päin, enkä minä koskaan pääse tuosta kivuudesta iloitsemaan. Enhän edes tule saamaan sitä älykästä ja kaunista gynoidiakaan, sitä joka muistuttaa kovin paljon Audrey Hepburnia silloin Lomalla Roomassa...

- - - 

Tänä iltana (25.8.16) tuli Teemalta dokumenttiohjelma vaarallisista ja salakavalista tulokaskasveista, jotka uhkaavat perinnäistä luontoamme. Se luonto ja eliömaailma johon olemme tottuneet on katsottu säilyttämisen ja suojelun arvoiseksi asiaksi sinänsä. Niin tärkeäksi, että sen puolesta sopii kiivaillakin. Todettiin, että kasvitieteelliset puutarhat ovat olleet monen monta kertaa muukalaiskasvien portti meidän puhtaaseen eliö-Eurooppaamme, vahingollisia paikkoja joista ehkä kannattaisi päästä eroon.

Olen kuitenkin huomannut, että monet henkilöt, jotka innokkaasti kiivailevat tulokaskasveja ja -eläimiä vastaan, ovat ihmisten kohdalla aivan päinvastaista mieltä. Kaikki kaukomaiset kulttuurit ovat vähintään saman arvoisia kuin meidän eurooppalaisemme, ja meille on vain hyväksi että saamme paljon väkeä muista kulttuureista omaamme elvyttämään. Ei puhettakaan siitä, että totunnainen kulttuurimme voisi olla uhan alainen, tai että vastaanottokeskukset pitäisi lopettaa, koska niistä on voinut päästä karkuun monia tuholaisia.

Yllä on kuva sammakonkellosta, amerikkalaisesta tulokaskasvista, jonka ainoa eurooppalainen kasvusto sijaitsee asuinkuntani rajan läheisyydessä. Jossain vaiheessa luin että läheltä Tamperetta olisi löytynyt uusi esiintymä. Joku on ehkä vasiten levittänyt tulokasta uusille alueille.

Ehkäpä jo ensi kesänä oven avatessani huomaan sen vieressä minulle räkäisesti naureskelevan sammakonkellon, ja että viereiseen huoneistoon on tämän lisäksi muuttanut pommia rakenteleva jihadisti. Kumpaa minun pitäisi pelätä enemmän? No, kunnon ihmisenä tietysti sitä sammakonkelloa, ja tulenkin soittamaan hävityspartion paikalle heti kun moisen iljetyksen näen.

Jaa, että tämä teksti on epäoikeudenmukainen ja liiotteleva? Myönnän toki, mutta kykyni ei riitä sellaiseen epäoikeudenmukaisuuteen ja liiottelevuuteen kuin tämä ympäröivä maailma kykenee. En kerta kaikkiaan keksi mitään niin absurdia, vajavainen kun olen.

- - -


Rion olympialaisissa Suomi sai vain yhden mitalin, mitä media ja some tuskaisina ja lyötyinä vollottavat. Ei puhettakaan siitä, että mitalien määrä suunnilleen vastaa väkilukuamme tässä maailmassa. Ei puhettakaan siitä, että moni urheilijamme teki Suomen ennätyksiä, tai pääsi loppukilpailuihin. Niissähän sijoitus sitten saattaa olla hyvinkin paljon sattumasta kiinni. Ja lopulliset tuloksethan saadaan sitten kumminkin myöhemmin, kun vilunkimaakarit on ensin saatu kiinni.

Eihän se lopulta paljostakaan ollut kiinni, että sympaattinen ja voimakastahtoinen kuvamme nuori nainen olisi myös mitalille päässyt. Pienet asiat olivat tällä kertaa meitä vastaan. Ja se, että keihästä on ryhdytty heittämään myös Afrikassa ja oseaanien pikku saarilla. Juorujen mukaan suomalaisessa keihäsmaailmassa on sitä paitsi menossa kaikkien sota kaikkia vastaan. Revi siitä sitten, kun vanhat mestarimmekin ovat jo temponeet kroppansa hajalle...

Mutta tokihan Suomen pitää saada paljon mitaleita, koska Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi. Syypääksi on jo osoitettu uusi johtamisjärjestelmä. Näinhän se aina näppärimmin käy. Parannetaan johtamisideologiaa ja organisaatiokaavioita, niin että seuraavat puheenjohtajat ja toiminnanjohtajat sitten tuovat niitä kaivattuja mitaleita lisää.

Ja liitetään kesäolympialaisiin hiihto- ja kiekkolajeja! Kyllä sitten Tonga-saaret ja Kiribati saavat luun kurkkuunsa! Mutta pliis, ei poisteta lajirunsaudesta ainakaan rantalentopalloa, ei ainakaan naisten sarjoja!


lauantai 20. elokuuta 2016

Hyvän ja hyvyyden ongelmasta

Kun kirjoitin "hyvän ja pahan" vahingollisesta dikotomiasta, sain useita uskonnollisvävyisiä kommentteja. Tämänlaisen ajattelun ongelma on siinä, että kysymys on tavallaan ulkoistettu,ja siirretty olennolle, josta meillä ei määritelmällisesti voi olla kelvollista käsitystä. Niinpä tämän auktoriteetin mielipiteillä on oltava inhimilliset tulkitsijansa, joiden motiiveista meillä harvemmin on selkeää tietoa.

Tässä on se uskonnollisen ajattelun käytännöllinen perusongelma, joka on johtanut niin ennen kuin tänäänkin tapahtumiin joista varsinaisesti hyväksi tai hyvyydeksi miellettävät teot näyttävät täydellisesti puuttuvan.

Lähtisin mieluummin esimerkiksi Baruch Spinozan tapaisesta ajattelusta, jossa "hyvän" käsite kytketään asioihin jotka yksilön kannalta katsoen näyttävät selvästi olevan edullisia. Tämä käsite näyttää myös olevan kytköksissä yksilöiden muodostamien ryhmien kanssa. Yksinäisellä pedolla ei ole paljon muita mahdollisuuksia kuin syödä tai tulla syödyksi. Sen sijaan yhteisöllä on monin verroin paremmat mahdollisuudet menestyä, jos sen yksittäiset jäsenet kehittävät toisten suhteen myönteisen toimintatavan, johon liittyvät esimerkiksi luottamus, avuliaisuus ja äärimmillään jopa altruismi.

Näin ajatellen myös "paha" on helposti määriteltävissä. Se on yksinkertaisesti yhteisen edun vastaista toimintaa. Pahasti toimii yksilö, joka hävittää yhteisön keskinäistä luottamusta, syö tai vaikkapa myy toisten ruoan, kahmii itselleen yhteisön tuottamia hyödykkeitä, tai peräti tappaa yhteisön jäseniä. "Paha" ihminen on kuin epäkuntoinen kone, jonka toiminnassa ei ole ennustettavuutta.

Tällä tavoin on helppo havaita esimerkiksi ihmisten muodostamassa yhteiskunnassa esiintyvää "pahaa". Sitä esiintyy niin sen ylärakenteissa kuin rapaisissa loukoissakin. Toistensa kanssa kärhämöivät ryhmittymät, puolueet, salassa toimivat rikollisjoukot, ja myös monet uskonnolliset ja ideologiset yhteisöt toimivat usein tavalla jota voisimme kuvailla "pahaksi".

Tähän asti kaikki on kovin riidattoman ja ongelmattoman tuntuista. Spinozan tapaan voisimme ajatella järjen ja tiedon olevan tärkeässä asemassa, kun teemme päätöksiä päivittäin eteen tulevissa ongelmissa. "Jokainen kykyjensä mukaan, ja jokaiselle tarpeittensa mukaan" on sitä kelvollisempi toimintamaksiimi, mitä runsaammalle tiedolle ja paremmalle järjenkäytölle se perustuu.

Tästä pääsemmekin suoraan siihen vaikeampaan kysymykseen, eli "hyvyyteen", "hyvän" tekemisen pyrkimykseen. Voltairelta lienee peräisin ajatus, että "paras" on "hyvän" vihollinen. Kun Marx ja hänen seuraajansa kehittelivät kommunismia, siinä voitiin nähdä jonkinlaista pyrkimystä yhteiseen hyvään. Mitä se milloinkin oli, sen päättivät vallan itselleen ottaneet ihmisryhmät, jotka joutuivat toimimaan väkivalloin, vangiten, tappaen ja hävittäen, niin että tulokset olivat yksiselitteisesti kuvattavissa "pahoiksi". Abrahamilaisten uskontojen tapaan kommunismikin käytännössä joutui turvautumaan tuohon pirulliseen hyvän ja pahan dikotomiaan, ja sitä se sitten käytti jopa julmemmin kuin monet uskonnollisten ideaalien pohjalla toimivat yhteisöt.

"Hyvyys" ja "hurskaus" ovat sikäli vaarallisia käsitteitä, että niistä helposti tulee vaikkapa kilpailun ja itsekorostuksen välineitä. Useimmat "toisten hyvään" perustuvat ideologiat ovat olleet toispuolisia, yksinkertaistavia, ja vailla riittävän kattavaa tietoa ja ymmärrystä. "Minä tiedän paremmin mikä on sinulle hyväksi" on eräs vaarallisimmista lauseista. Meistä luultavasti kaikki olemme tehneet virheitä, kun on pitänyt toisen puolesta päättää asioita. Jos asiat ovat näin vaikeita jo jokapäiväisessä elämässä, miten voisimme luottaa mihinkään yleiseen ja näennäisen kattavaan ideologiaan?

Tässä vaiheessa minun on sanottava muutama hyvä sana eräistä myös kristinuskoon liittyvistä eettisistä ajatuksista. "Käyttäydy toista kohtaan niinkuin toivoisit hänen käyttäytyvän sinua kohtaan". Toisessa muodossa se kuuluu: "Rakasta lähimmäistäsi niikuin itseäsi". Toiminnan symmetrisyys tässä on kysymyksessä, eikä mikään typerä itserakkaus.

Yksinkertaistetusti sanoen "hyvyys" ei välttämättä ole mitään erikseen kiiteltävää tai ylistettävää käyttäytymistä, vaan aivan tavallista ja normaaliksi katsottavaa tasapuolista ja symmetristä toimimista. Myös Spinozan tähdentämät järki ja tieto kuuluvat siihen, ja näiden edistäminen on tietenkin kaikinpuolisen hyödyllistä.

Voidaan kuvitella erikoistapauksia, joiden kohdalla jäykät periaatteet voivat estää järjellisen toiminnan. Voiko sallia pienen "pahan", jos sillä voidaan estää "suurempi paha"? Ihmisen tappaminen on epäilemättä yleisesti ottaen "paha" teko, mutta jos se kohdistuu berserkkiin joka yrittää tappaa lapsesi ja perheesi, onko se silti hyväksyttävää? Jos pelastusvene on ääriään täynnä, onko sallittavaa estää ylimääräisen hädänalaisen nouseminen siihen, jos siitä seuraa kaikkien menehtyminen? Ja onko paheksuttava henkilöä joka kerää itselleen tavanomaista suuremman määrän hyödykkeitä, jos tällä kuitenkin on mahdollisuus niiden avulla hyödyttää suurta määrää kanssaihmisiään?

Viha, kateus, liiallinen itsekkyys, omanarvontunteen kuihtuminen ja siitä johtuva "koneen" virhetoiminnan  mahdollisuus ovat kaikki epätoivottavia asioita, jotka vahingoittavat yhteisön tarvitsemaa luottamusta ja tasapainoa. Jotenkinhan tällaisia uhkia pitäisi säädellä, mutta kuinka pitkälle säätelyssä voi yhteiskuntaa ja yksilöitä vahingoittamatta mennä?

Lohduttava ajatuskoe sisältyy Immanuel Kantin kirjoitukseen "Zum ewigen Frieden". Kant kuvittelee yhteisön, jonka jokainen jäsen on pahantahtoinen piru, ja päätyy siihen, että jokaisen oma itsekäs etu vaatii nopean ja hyvin ankarasti säätelevän lainsäädännön ja käyttäytymisnormit.

maanantai 1. elokuuta 2016

Hyvän ja pahan taistelu




Tätä kirjoittaessani katselen JRR Tolkienin Sormus-eepoksesta tehtyä kolmatta elokuvaa. Elokuvalla on suuret ansionsa, mutta kuten aina ”kirja on parempi”.

Elokuvatrilogiassa on kuitenkin mukana suurin osa Tolkienin tärkeästä ja klassisesta symboliikasta. On tietysti (viivytetty) ihmisuhri, kun vähäinen puolituinen onnistuu viemään tuhon sormuksen tulivuoren nieluun - vieläpä surkeimmista surkeimman hobittiraunion johdattamana. 

Mukana ovat myös minua eniten viehättäneen asiat. Leppoisan inhimillinen Kontu, haltioiden jalot  asuinsijat, entit, rohirrim eli Rohanin urhoolliset ratsastajat, sekä tietysti vaikkapa ihanat neidot Arwen ja Éowyn. Uskollisesta toveruudesta puhumattakaan, Sam ja Frodo.

Nerokkaalla tavalla Tolkien on analysoinut maailman mytologian kautta aikojen, ja siirtänyt sen ytimen luomaansa maailmaan. Jopa sormuksella on ikivanha mystinen perinne ainakin Nibelungien tarusta alkaen, ja Topeliuksenkin kautta. En tässä lähde erittelemään kirjailijan monitahoista luomusta, en myöskään hänen jättimäistä taustoitustaan tälle maailmalle Silmarillionissa ja muissa teoksissa. Sillä juuri tämä sivistyshistorian ikivanha perussymboliikka, hyvän ja pahan taistelu askarruttaa minua armottomasti.

Ei sellaista eeposta, romaania, historiankirjoitusta juuri löydy, jossa ”hyvä” ja ”paha” eivät olisi vastakkain. Ei löydy sellaista uskontoa, aatetta tai poliittista puoluetta, joka ei perustaisi koko olemassaoloaan tälle dikotomialle.

Useimmissa tapauksissa hyvän ja pahan taistelu kuvitellaan tuhoamistaisteluksi, joka yleensä päättyy ”hyvien” voitoksi. Autuas paratiisin aika koittaa, kun vääräoppiset, kulakit, kommunistit, imperialistit ja muut perkeleen laumat on voitettu.

Vuosisadasta toiseen on ihmisiä tapettu tämän helvetillisen dikotomian vuoksi. Kirkasotsaiset nuoret ovat rynnänneet taisteluun, ja uskoneet propagandan kertomuksiin pahalaisten inhottavuudesta, rumuudesta, raakuudesta ja säälimättömyydestä. Sormus-elokuvassa Sauronin joukot ovat iljettävän rumia epäsikiöitä, jotka mainion oivalluksen mukaan vieläpä marssivat taistelukentällä viisijakoisen rytmin mukaan. Natsipropagandassa juutalaiset kuvattiin ilkeiksi ja julmiksi. Islamilaiset assassiinit kuvattiin kristityllä puolella samalla tavoin, kristityt islamilaisella puolella identtisesti. Pahan voimat olivat rumia ja vaarallisia, mutta halveksittavan surkeita - eikä kuvausten sisäinen ristiriitaisuus tietenkään häirinnyt ollenkaan.

Totta kai hyvä-paha-jaottelua on kautta aikojen käytetty vallanpidon välineenä. Islamin ankaruus tässä tiedetään, mutta  onpa se kristilliselläkin puolella joskus tunnettu. Huomasin juuri aihetta selatessani erään ortodoksi-isän määritelmän synnistä: ”Synti on ensisijaisesti Kirkon totuuden ja ykseyden hylkäämistä ja halveksimista.” Vaikka Suomen sisällissota on jo sadan vuoden takana, tämän päivän oppositio luonnehtii aivan tosissaan hallituksen jäseniä pahantahtoisiksi hirviöiksi jotka nauttivat köyhien lasten kiduttamisesta. Toisin päin taas epäillään vasemmistolaisia jopa maanpetturuudesta.

En tässä tietenkään kannata löysää relativismia. Kyllä pahaa on, jopa pahuutta. Ehkäpä ”hyvän” olemus on sittenkin suurempi ongelma. Aivan selvää on, että raivohullun tavoin tappava jihadisti on mahdollisimman nopeasti itse tapettava. Totta kai raivohullu on sidottava kiinni tai poistettava muuten laskuista. Ja erittäin ymmärrettävää on, että muita maita väkivallalla uhkaileva valtionpäämies on saatava tavalla tai toisella vaarattomaksi.


Mutta pahuuden mystifioiminen, sen asettaminen ajattelun ja ideologian pohjaksi on itsessään pahaa, virheellistä ja tuhoisaa. Paratiisia ei ihminen voi luoda, mutta jollain tavalla siedettävän maailman kuitenkin, jos mustan ja valkoisen välille kyettäisiin näkemään loputtomien harmaasävyjen kirjo.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Kullattu kärsimys


Kaksikymmentä vuotta sitten sain postikortin Italiasta. Siinä on komea värivalokuva. Kirjoitin silloin pakinan tästä kuvasta. Tässä se on, uusintana.

Kuvassa on tyytyväisen näköinen mies. Hänellä on hienot ja kalliit vaatteet. Viitta hehkuu punaisena, päähine on kullalla kirjailtu. Jalometalliset, ilmeisesti kivin koristetut neulat pitävät kauluria paikallaan. Hihansuista pilkistää pitsiä. Koko asu on arvoltaan hyvinkin satoja tuhansia markkoja, ellei miljooniakin.

Tyytyväinen mies tervehtii jotakuta. Tervehdittäviä on varmasti paikalla tuhansia. He ihailevat ja jumaloivat miestä, ja haluaisivat mielellään edes hipaista tämän viitan lievettä. Mies on ilmeisen tyytyväinen kansansa suhtautumisesta.

Tyytyväinen mies on rikas, vaikkei suoranaisesti omistakaan komeaa asuaan, palatsiaan ja lukemattomia muita loistorakennuksiaan. Hän hallitsee niitä, sillä hän on eräs maailman mahtavimmista ruhtinaista. Hän sanoo saaneensa valtansa itseltään Jumalalta, ja olevansa Hänen Poikansa sijainen maan päällä, sillä hän on paavi.

Tyytyväisellä miehellä on kädessään keppi. Sen päässä on hopeainen pienoisveistos, joka esittää ristinmuotoisessa rakennelmassa roikkuvaa alastonta miestä. Tämä mies ei ole tyytyväinen, sillä hän kärsii suunnattomia tuskia, ja tulee kohta kuolemaan niihin.

Tyytyväinen mies kuljettaa kärsivää pikkumiestä mukanaan. Hän omistaa pikkumiehen, eikä vilkaisekaan tähän. Joka askelen tärähdys repii kärsivän pikkumiehen kudoksia lisää. Kun tyytyväinen mies on tarpeekseen tervehtinyt kansanjoukkoaan, hän palaa luultavasti palatsiinsa. Palvelijoiden lauma riisuu painavat asusteet tyytyväisen miehen päältä, ja tämä istuutuu syömään ateriaansa jalometallien ja kristallien hohteessa.

Kärsivä pikkumies on sen ajaksi sijoitettu nurkkaan tai telineeseen odottamaan. Hän ei saa osallistua ateriaan edes symbolisesti. Hän roikkuu kidutusvälineessä ääneti, ja pääsee jälleen käyttöön kun häntä tarvitaan. Ehkä jo tänään, ehkä vasta huomenna tai ensi viikolla.

Tyytyväinen mies ei ole huolissaan kärsivästä pikkumiehestä, ja miksi hänen edes tarvitsisikaan. Kaikki alamaiset uskovat tyytyväisen miehen vakuutukseen, että pikkumies on vapaaehtoisesti luovuttanut hänelle valtansa. Sen vakuudeksi pikkumies saa tulla mukaan, kun tyytyväinen mies käyttää valtaansa.

Kaikki on hyvin. Olemme tekemisissä suuren ja jalon mysteerion kanssa. Pikkumiehen suunnattomat kärsimykset on hopeoitu, kullattu ja purppuroitu.

Mutta minua oksettaa, oksettaa oikein todella.

*************

Tähän tarvitaan kyllä jälkikirjoitus.

En vastusta enkä halveksi paavia enkä katolista kirkkoa. Päinvastoin. Äitikirkolla on erinäisiä ominaisuuksia joita toivoisin protestanttisillekin. Puhuin lähinnä tästä Johannes Paavali II:n kuvasta ja siihen kerätyistä symboleista. Ne ovat hyvin toisenlaisia kuin esimerkiksi nykyisen paavi Franciscuksen julkikuvassa. Hän ainakin esiintyy tavoilla joiden soisin olevan yleisiä äitikirkon kuvassa.

Suurin paavi-ihanteeni on kuitenkin Johannes XXIII, joka kuoli 53 vuotta sitten, ja jonka työ jäi pahasti kesken. Hänen Rauhan-ensyklikansa esimerkiksi on suurenmoista luettavaa, ja hänen luonteensa oli hersyvä, epämuodollinen ja vaatimatonkin.

Tuo minua ärsyttänyt risti kärsivine pikkumiehineen on kuitenkin silloin tällöin yhä vilahtanut kuvissa, viimeksi pääsiäisenä. Se on minusta edelleen kaikin tavoin mauton.




keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Mitä historia kertoo länsimaisesta musiikista

1980-luvun alussa tein Ylelle 16-osaisen sarjan nimeltä Tuhat vuotta länsimaista musiikkia. Kukin osa kesti puoli tuntia, eli kaiken kaikkiaan tuota historiaa nauhoitettiin 8 tuntia. Tuon sarjan viimeisessä osassa on eräänlainen yhteenveto musiikista sinänsä, eri aikoina, ja tänään.

Tänäänhän meillä soi tämä paljon yli tuhatvuotinen musiikki yhä. Ensimmäistä kertaa historiassa kaikkien aikojen musiikki on yhtä aikaa läsnä, "nykymusiikkina". Mutta millä tavoin? Tässä kirjoituksessa esitän tuon radiosarjan pohdintaa seuraten oman käsitykseni musiikista, sen yleisestä olemuksesta ja historiasta.

Materiaalia vähän, ja tulkintz vaikeahkoa

Kävin siis läpi noin tuhat vuotta länsimaista musiikkia. Olin kaivanut esiin vaikeasti tulkittavia nuottimerkintöjä vuoden 1000 kummaltakin puolelta, merkintöjä jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Olemmehan lisäksi kiemurrelleet sen itsestään selvän, mutta näkyvistämme kadonneen asian kanssa, että musiikkia harrastettiin Euroopan kansojen keskuudessa jo ikiaikoja ennen vuotta 1000.

Kaarle Suuri, frankkien kuningas, kerätytti kokoon kansansa sankarilauluja kahdeksansataaluvun taitteessa, mutta vain jotta hänen ääliömäinen poikansa olisi tuhonnut ne, hurskauttaan osoittaakseen. Kuinka mielettömät määrät muutakin materiaalia on sitä ennen ja sen jälkeen tuhoutunut, materiaalia joka voisi jopa mullistaa sivistyshistoriamme! Nyt joudumme jatkuvasti päättelemään, hakemaan vihjeitä, arvailemaan.

Kolmisointujen historiasta tunnemme hämmästyttäviä katkelmia 1200-luvun Englannista, ja tiedämme kirjallisuuden perusteella että Walesissa tuolloin jo vanhastaan oli laulettu äänissä. Nämä, kuten monet muutkin meille tutut ja tärkeät asiat ovat varmaankin olleet ikivanhoja, ennenkuin niistä on jäänyt merkkejä meille asti säilyneisiin dokumentteihin.

Mutta silloinkin kun meillä on käytettävissämme tuhansittain nuottilehtiä, kuten myöhemmiltä vuosisadoilta on, silloinkin pulmamme ovat suuret. Miltä on todella kuulostanut kuoropolyfonia 1400- ja 1500-luvuilla? Miten ääntä on käytetty, miten soittimia? Millaista on ollut 1600-luvun ooppera todellisuudessa? Entä mitä tapahtui 1700-luvun alussa Leipzigin kirkoissa? Eivätkö Bachin tuskastuneet luettelot käytettävissä olevista kurjista resursseista olekin sovittamattomassa ristiriidassa hänen musiikinsa vaikeuden kanssa? Millaista oli kastraattilaulajien taide? Ja miten Paganini tai Chopin todella soittivat?

Toden sanoakseni: kaikki tämä on hiukan hämärää. On kuin katsoisimme haalistuneita ja vähän epätarkkoja valokuvia sadan vuoden takaisessa harrastaja-albumissa.

Kuuntelijalla on tänään eri kokemusmaailma kuin ennen

Mutta on eräs vieläkin kohtalokkaampi asia. Vaikka saisimme hienon stereoäänitteen Mantovan hovista vuodelta 1608 (Monteverdin Orfeo), tai Leipzigin Tuomaskirkosta vuodelta 1731 (Bachin Matteus-passio), me kuuntelisimme sitä aivan toisin korvin kuin aikalaiset, joiden kokemusmaailmaan meidän voi olla lähes mahdotonta eläytyä. Mekin kuuntelemme musiikkia oman kokemusmaailmamme, oman makumme mukaan, eikä ole ihme että me ehkä myös valikoimme menneitten aikojen musiikkia toisin kuin aikalaiset. Vieläpä voisimme kärjistäen sanoa, että sitämukaa kuin me esitämme vanhaa musiikkia yhä "oikeammin" soittimin, kokoonpanoin tai esitystavoin, sitämukaa me tyydytämme myös omaa tarvettamme kuulla lennokasta soitantoa ja tuoreita sointivärejä.

Jos voisimme kuulla, miten Mendelssohn 1800-luvun alkupuolella esitytti lähes sata vuotta unohduksissa olleen Bachin Matteus-passion, voisimme päätellä myös jotain tuon ajan musiikillisesta ajattelusta. Furtwänglerin johtama saman teoksen levytys vuodelta 1955 on nykykorville monin kohdin jo selvästi "vanhentunut". Vanhan musiikin levytysten tuntija saattaa monesti hyvinkin helposti arvata levytysvuosikymmenen. Niin selvästi muotivirtaukset ovat esimerkiksi keskiajan, renessanssin ja barokin musiikin kohdalla meidän aikanamme vaihdelleet. Eräs korviinpistävä piirre on vaikkapa tempojen jatkuva kiihtyminen.

Tällä en tarkoita väheksyä enempää eri aikojen esityksiä kuin historiallista tietoamme yleensäkään. Varmasti tiedämme muinaisista asioista paljon enemmän kuin 1800-lukulaiset, ja tietomme lisääntyy yhä. Mutta vanhan musiikin merkitys on suuri myös meille itsellemme. Onhan meidän vuosisatamme, 1900-luku, ensimmäinen länsimaissa, jolloin melkein kaikki, niin menneitten vuosisatojen kuin vieraiden kulttuurienkin musiikki on yhtäaikaisesti läsnä.

Kuva oman aikamme musiikista muodostuu sen vuoksi helposti kaoottiseksi. Meillä on epälukuinen määrä moderneja sävellyssuuntauksia, kokonaan uusia elektronisia soittimia, äänisyntetisaattoreita ja tietokoneita.  Sitten myös laaja ja hyvinvoiva konsertti- ja oopperainstituutio, keskeisenä ohjelmistonaan 1800-luvun musiikki. Sitten eri maiden kansanmusiikki, valtava afro- ja latinalaisamerikkalainen vaikutus, jazz, pop, tanssimusiikki. Herkuttelijoille vielä intialaista ja itä-aasialaista musiikkia. Ja kaiken kukkuraksi vielä yhä paisuva keskiajan, renessanssin ja barokin musiikki.

Keskellä eri suuntauksien välistä joskus kiivastakin kamppailua voisi luulla meidän musiikinkäsityksemme peräti pirstoutuneen.

Toinen näkökulma

Mutta asiaa voi kyllä katsoa toiseltakin suunnalta. Länsimaitten historiallista musiikkia voisimme jotenkin verrata mereen. Musiikinhistorian meren ohuessa pintakerroksessa syntyy ja hajoaa tyylien planktonia, levälauttoja, ja se reagoi nopeasti historian tuuleen. Sen alla on elämää kuhiseva, paljon suurempi, ammattimaisen musiikinharjoittamisen vielä valaisema kansanomaisempi kerros, josta kaiken aikaa nousee musiikillisia eliöitä, isojakin, kohti pintaa. Levä- ja planktonlautoista vajoaa niiden hajottua osia tähän kerrokseen (1), ja maailmanhistorian kovemmat tuulet keinuttavat joskus sitäkin pyörteissään.

Kaiken alla on suuri ja hyvin hitaasti muuttuva ihmisten enemmistön syvä meri, joka hiljaiselossaan noudattaa sitkeästi elämän ja fysiikan peruslakeja. kuten luonnontorven tai jännitetyn langan tuottamien yläsävelten luomaa kolmisointuista perusideaa. Eli: mitä syvemmälle itsetiedottomuuden syvyyksiin sukellamme, sitä muuttumattomammaksi toteamme myös musiikin tajun.

1300-luvulta lähtien on länsimaisen musiikin piirissä vallinnut selvä perustendenssi: alempaa, käytännöllisen ja kansanomaisen musiikinharjoituksen piiristä on aika ajoin noussut voimakkaitakin virtauksia kohti pinnan taitotekoisia, abstrakteja kuvioita. Ne vaikuttivat jonkin verran burgundilaiseen Machaut'hon (2), enemmän firenzeläiseen Landiniin (3), ja 1400- ja 1500-luvuilla ne murtautuivat alankomaalaisen koulukunnan polyfonisten mestarien hiotun taiteen läpi, ja synnyttivät madrigalin. Samalla nämä virtaukset itse "taiteellistuivat", abstrahoituivat, ja muuttuivat myös taitotekoisiksi.

1600-luvun alussa läpivirtaus oli entistäkin voimakkaampaa eräissä osissa Eurooppaa. Yksinkertainen laulunomainen monodia erikoistui resitatiiviksi ja aariaksi, kunnes myöhäisbarokin suurimmat mestarin Johann Sebastian Bach etunenässä loivat siitä ja vanhojen mestarien sitkeästi eläneestä polyfoniasta uuden synteesin, usein jopa muotivirtauksien ulkopuolella.

1700-luvun alkupuolella hyökyi taas esiin uusi "matalampisyntyinen" aalto (4), joka vuosisadan loppupuolella loi sitten lopputyönään wieniläisen klassisismin. Hienostuneessa tasapainoihanteessaan klassisismi oli toki ylen toisenlaista kuin muheva myöhäisbarokki, mutta lopulta klassisismikin oli yhtä taiturillista polyfonian ja taitotekoisuuden suhteen kuin edeltäneet huippukaudet.

1800-luvun alussa muutos oli monin tavoin edellisiä suurempi. Se johtui melko varmasti yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen kulminoitumisesta, keskiajan kauppakaupungeissa syntyneen ja vuosisatojen mittaan laajentuneen ja vaurastuneen porvariston lopullisesta noususta koko länsimaisen henkisen kulttuurin ja myös talouden johtoon.

Ei ole ihme lainkaan, että juuri porvarillinen romantiikka löysi kansanmusiikin ja kansanrunouden, keräsi niistä valtavat kokoelmat kaikkialta, ja alkoi käyttää niitä uudella tavalla.  Tokihan romantikoilla saattoi olla hiukan epärealistisia käsityksiä siitä ketkä tämän aarteiston ovat luoneet, ja jo 1700-luvun lopulla puhuttiin sujuvasti "kansan sielusta", joka ilmenee näissä teksteissä ja musiikissa. Paikalliset eroavuudet eivät ehkä aivan kokonaan selitys kansojen sielujen erilaisuudesta, vaan juuri tästä paikallisuudesta.

Kun Euroopan kansojen abstraktien "sielujen" tuotteet olivat koossa ja käytössä, uteliaisuus ulottui kauemmas, maanosamme rajojen ulkopuolelle. Ja näin meillä lopulta oli koossa tämä nykypäivän kirjava runsaus. Mitään monoliittista ja yleistä tyyliä en tulevaisuudelta odota, mutta sen enemmän yrityksiä yhdistää erilaisia tapoja tehdä musiikkia. Koskaan ei Euroopan säveltäjillä ole ollut niin paljon ammennettavaa kuin nyt. Siinä suhteessa tuntuisi menevän siis oikein hyvin. Ja lahjakkuus, sehän sattuman ohella teosten pysyvyyden lopulta ratkaisee.

Huomautuksia

(1) Helpoimmin tämän havaitsee omasta ajastamme. Impressionismin ja uudemmankin modernismin mestarien esikuvat kaikuvat nykyään suuresta osasta esimerkiksi musikaalien ja elokuvien musiikkia.
(2) Guillaume de Machaut (1300-77) sävelsi mm. ensimmäisen tunnetun täyden neliäänisen ordinarium-messun, ja oli sävellystyönsä ohella merkittävä runoilija.
(3) Francesco Landini (1325-97) sävelsi muun ohessa suosittuja kansanomaisia lauluja ja ballatoja.
(4) Tämä 1700-luvun alkupuolella syntynyt suuntaus on saanut nimekseen galanttinen, ja sen edustajat kirjoittivat yksinkertaisempaa ja kansanomaisempaa musiikkia kuin barokin lopun polyfonikot.