tiistai 25. heinäkuuta 2017

Mustarastas Salzburgissa - ja ovenpielessä



Aivan ulko-oveni vierellä, tiheässä villiviinikasvustossa on mustarastaan pesä. Siinä on kolme pari päivää sitten kuoriutunutta poikasta. Hento piipitys kuuluu pesästä, ja aina kun astun ovesta ulos, sieltä lentää pakoon ruskea naaras. Uroksen näin pihalla muutama päivä sitten, ja se vahvisti että olin saanut vieraakseni laululinnuistamme ihanimman. Sen mestarillista musiikkia olin kuunnellut alkukesästä jostain aivan läheltä - mutta sen pesimistä en todellakaan odottanut näin liki.

Minulle tämä mustarastaan pesä on vahvasti symbolien täyttämä - etteipä peräti ennusmerkki jostain. Kerronpa siitä tarinan, johon yllä olevat kaksi kuvaa liittyvät.

Vuonna 1956 tein opintomatkan Itävaltaan, ensin Salzburgiin ja sitten pitemmäksi ajaksi Wieniin. Salzburgin lähellä on kuuluisa pyhiinvaelluskirkko nimeltä Maria Plain. Vanha, ja sittemmin vääräksi osoittautunut tieto kertoi, että Mozart olisi nuorena säveltänyt minullekin nuotti nuotilta tutun Kruunajaismessunsa C-duurissa tuota kirkkoa varten. Sitä hän ei nykytiedon mukaan tehnyt, mutta jo aikaisemmin, alta 20-vuotiaana kylläkin pienemmän F-duurimessun.

Minäkin olin tuolloin vielä alle kahdenkymmenen, ja uskoin vanhaan perimätietoon. Katselin haltioissani kirkon pääalttaria, ja sitä ihmeitä tekevää Madonnan kuvaa, josta kirkko oli niin kuuluisa. Nämä kaksi kuvaa sieltä ehdin ottaa, mutta en kolmatta - sillä kirkon edessä kasvoi valtava kuusi, ja sen oksistosta kaikui huimaavin siihen asti kuulemistani mustarastaan sooloista. Istuin varmaan puoleksi tunniksi sitä kuulemaan, ja kamera unohtui kokonaan.

Myöhemmin aloin Wienissä kirjoittaa pianosarjaa, jonka nimeksi olisi tuleva "Felix Austria", erään tunnetun sanonnan mukaan. Mustarastasmusiikki sai nimekseen "Die Amsel bei Maria Plain", mutta se, kuten muukin aiottu musiikki jäi vain katkelmalliseksi luonnokseksi. Muistan kuitenkin sen linnunlauluteemat hyvin, ja voisin kuvitella että nyt, vähän kokeneempana ja taitavampana voisin ehkä yrittää uudelleen.

Mutta olen jo vanha, silmät huononevat, sormet eivät enää taivu koskettimilla, eikä tuntikausien istuminen koneen ääressä ole tuskatonta. Niinpä alan vähitellen resignoitua, eikä kaukana ole sekään ajatus, että eniten rakastamani laululintu on tuomassa jonkinlaista viestiä minulle.

Mustarastas ja musiikki olivat esillä vielä myöhemmin Lauttasaaressa, jossa melkein naapurina asui Einar Englund. Sain vierailla hänen luonaan, ja välillä tuli puhe hänen suurenmoisesta 2. sinfoniastaan, jota kutsutaan myös mustarastassinfoniaksi. Englund kertoi sen synnystä, ja näytti pihapuita joissa mustarastaat vuosikymmenten mittaan olivat laulaneet ja pesineet. Se oli toinen, ja hyvin merkittävä musiikillinen mustarastaskokemukseni. 

Seuraavat pari viikkoa menevät nyt siis pääasiassa mustarastaan merkeissä, sen tiedän jo nyt. Huoli poikueen selviämisestä kasvaa päivä päivältä. Äiti Gaia, ole tällä kertaa lempeä linnuillesi - ja minulle!




maanantai 24. heinäkuuta 2017

Susia ja muita olentoja (Heinäkuisia satuja)

LAPSI METSÄPOLULLA

Lapsi oli palaamassa naapurista kotiinsa. Alkoi jo hämärtää, ja metsäpolulla lasta alkoi pelottaa. Omituisia varjoja tuntui liikkuvan metsässä, ja äkkiä lapsi oli näkevinään suden jonka kita oli ilkeästi avoinna. ”Ei sittenkään”, lapsi kohta helpottui, ”sehän on vain vanha taittunut hako”, hän ajatteli. Hetken kuluttua lapsi oli kuulevinaan pensaikon takaa kuin jonkun ison eläimen puuskutusta. Ja juuri ennen kuin lapsi näki valon loistavan kotimökin ikkunasta, hänestä tuntui kuin jotkut kiiluvat silmät olisivat tuijottaneet puitten takaa.

Kotona lapsi rauhottui vasta kun oli sulkenut oven visusti ja kertonut mitä metsässä näki ja kuuli. Hänelle vähän naurettiin, ja moitittiinpa vielä höpsöksi ja turhan säikyksikin.

”Että minä sitten illalla säikähdin”, sanoi susi seuraavana päivänä. ”Pieni ihminen kulki ohitseni polulla, ja hädissäni yritin näyttää taittuneelta näreeltä”. ”No saman minäkin kuulin”, sanoi hirvi siihen. ”Olin jo levolla kun kuulin askelia polulla. Yritin pidätellä hengitystä, mutta se oli vaikeaa”. ”Näinpä minäkin sen polulla kulkijan”, huomautti siihen ilves. ”Ihan jähmetyin paikalleni, ja tuijotin sitä, kunnes huomasin ettei se kulkija millään voinut minua huomata”. 


SUSI JA KARITSA

Lauha kesätuuli löyhähteli kedolla, ja kuljetti mukanaan kukkien tuoksua. Suuri harmaa susi makasi matalassa ruohikossa, ja sen vierellä lepäsi valkoinen karitsa. Maalari telineineen teki heistä kuvaa.

”Luo lämmin katse karitsaan”, kehotti maalari sutta, ja tämä teki työtä käskettyä. ”Eipä tuota isompia vaikeuksia”, se mietti.

Maalaus oli tuota pikaa valmis, ja sen tilaaja, nuori hulmuavahelmainen nainen, kukkasia hiuksissaan, oli tyytyväinen. ”Ja nyt voitkin virkistäytyä tuolla mansikkamättäällä”, nainen sanoi sudelle. Tämä haukkasi marjaa, ja nainen  räpsytti kameraansa. Susi työnsi kuononsa syvemmälle mättääseen, ja oksensi salaa.

Metsän reunassa tätä kaikkea oli seurannut utelias jänis. Ihastuneena se tervehti sutta joka jolkotti kohti metsää. Yhdessä he katosivat puitten taa. ”Työaika on päättynyt”, susi sanoi vilkaistuaan aurinkoa, ja söi jäniksen.

Sillä aikaa maalauksen tilannut nainen oli ottanut karitsan syliinsä ja palannut autolleen. Siellä heitä odotti mies pyssy sylissään. ”Nyt voit mennä tekemään työsi, ei siihen suteen kuitenkaan voi luottaa”, hän sanoi.


Mies lähti, mutta sudesta ei enää näkynyt vilaustakaan. Se oli jo saavuttanassa syvän metsän, ja kohta se tapaisi rakkaan laumansa jälleen.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Olenko paha ihminen kun olen X:n puolella?



Katselin juuri jalkapallon maailmancupin loppuottelun Chilen ja Saksan välillä. Chilen kokenut joukkue repi, raastoi, hyökkäsi ja piti palloa, Saksan nuori Mannschaft teki sen tarvittavan maalin. Kuten niin monta kertaa ennenkin. En peittele sitä, että olen lähes aina Saksan puolella. Latinalaisten joukkueitten pelitapa on toki näyttävää, ja heillä on jostain syystä myös mainostetuimmat tähdet. Mutta saksalaisten peli on jäsenneltyä ja rationaalista, ja se on melkoinen etu tunnekuohuisia latinoja vastaan. Mutta vaikka saksalainen voittaisi maalintekijätilastot, hänestä ei media leivo legendaa.

Aikaisempien pelien aikana mietin joskus, että "jonkun puolella oleminen" saattaa olla monille närkästyksen paikka. Onhan moni närkästynyt jo siitäkin, että juoksukilpailujen yhteydessä saatetaan mainita parhaan valkoihoisenkin sijoitus. Mielipideilmastossa jossa hysteerisesti vahditaan kaikkea "rasismiksi" tulkittua tai epäiltyä käytöstä, ja jossa vielä 72 vuotta maailmansodan jälkeen näkee anglosaksista propagandaa saksalaisten demonisointeineen, on helppo joutua kiihkeästi arvostelluksi sopimattoman puolenvalinnan takia.

Olen itsekin kerran ollut Saksan vastustajan puolella. Jalkapallon muinaisissa EM-kisoissa vastakkain olivat Saksa ja Tanska - tai se mitä yllätyksenä kisoihin päässeestä joukkueesta oli jäljellä. Ja Tanskahan teki sensaation ja voitti. Etukäteen heikomman puolella on monesti luonnostaan, kuten vaikka taannoin Islannin ihmeteltävän jalkapallojoukkueen onnistuessa kaikkien ihmeeksi pudottamaan jopa Englannin ulos pelistä. Yhtä herkullista oli seurata riemua Reykjavikissa, kuin myös huonojen häviäjien puhuessa läpiä päähänsä.

Jostain syystä en juurikaan pidä englantilaisesta jalkapallosta. Tämä koskee myös seurajoukkueita, jolloin muunmaalaisten joukkueitten puolella on helppoa olla, Barcelonan, Bayernin ja muiden manterenpuolisten joukkueitten fanina on ihan hauskaa. Silloin kun Hollannin maajoukkue tai Ajax sattuvat olemaan huipulla, ne ovat aina kiinnostavia.

Ja olen minä ollut myös afrikkalaisten puolella, tämä sanottakoon vanhan "rasistin" puolustukseksi. Kauan sitten tuli Kamerunista joukko mustia miehiä, johtajanaan jo hyvin ikääntynyt ihmemies Roger Milla. Sen aikaa kun vanhus jaksoi juosta kentällä, hän oli kentän vaarallisin pelaaja. Hän ja joukkue potkaisivat sanoakseni Afrikan jalkapallon maailmankartalle.

Ja mitä mustin urheilijoihin tulee, Wilma Rudolf oli kaunein tietämäni urheilijanainen, sekä kasvoiltaan että liikkeiltään...

Rasismi-ja natsismiepäilyistä ei ole vaaraa kotimaisten joukkueitten otteluissa. Mutta Tampereella saattaa joutua tönityksi kun  sanoo kannattavansa Ilvestä, olipa sitten kysymys jalitsusta tai kiakosta. Syy on selvä: Tapparan asema on liian vahva. Samasta syystä en ole koskaan kannattanut stadin ylpeää HJK:ta. Valkeakosken Hakaa kannatan toki yhä, vaikka sen nykytilanne onkin aika toivoton.

Yleisurheilun puolella etukäteen heikomman puolella oleminen on helppoa. Sen vuoksi riemastun aina, kun joku nuori peittoaa vanhan mestarin. Alkaa tosiaan hirvittää, kun keihäänheitossa ei nuorisoa näy vanhojen raihnastuvien ukkojen joukossa.

Muta jonkun puolella oleminen tai sympatisoiminen ulottuu paljon pitemmällekin. Pidän enemmän apolloperhosesta kuin ritariperhosesta. Korttipakan maista hertta on mukavin, sitten tulevat pata, risti ja ruutu. Munuaiset ja kieli ovat maistuvampia kuin liha. Aamuinen maisema on kauniimpi kuin iltainen, koska näen sen paljon harvemmin. Hämeen valkotukkainen nykerönenäinen navettapiika on kauniimpi kuin Rooman katujen kopeat kaunottaret.

Jostakin nämä mielteet tulevat. Jokaiselle sellaisia tulee, vaikka vasten tahtoakin. Ei niissä mitään todellista ainesta ole ihmisen arvioiniseksi

  

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Paratiisi

Eden (Peter Wenzel 1829)


Keskiaikaisessa runoelmassa Stabat Mater rukoillaan lopuksi: Quando corpus morietur, fac ut animam donetur paradisi gloria, eli että kun ruumis kuolee, tee niin että henki pääsee paratiisin kirkkauteen.

Paratiisi on monen melkein epätoivoinen unelma, kaiken koetun kurjuuden korvaaminen jollain hyvällä, kauniilla ja onnellisella. Sotien, nälänhätien, sairauksien, sorron sijalle uneksitaan maailmasta jossa kaikkien olisi hyvä tai ainakin parempi olla. Moni on tällaisia miettinyt, ja kehitellyt aiheesta parannusehdotuksia ja ideologioita. Ihannemaailmoista ja -yhteiskunnista on kirjoitettu suunnilleen niin kauan kuin kirjoitusta on ollut olemassa. Thomas More loi ajatukselle nimenkin vuonna 1515: Utopia.

Huomaan itsekin harrastaneeni tällaista monin tavoin. Olevan tilanteen korjaaminen tulee mieleen mitä merkillisimmin. Klassisessa kaupunkirakennuspelissä Sim City oli jossain vaiheessa haasteena monilla eri lailla viallisten kaupunkien korjaaminen, ja historiallisten onnettomuuksien korjaaminen tulee joskus unissakin mieleen. Valitettavasti molemmissa tapauksissa tarvitaan apua, kaupunkipelissä paljon "rahaa", ja historiassa melkein jumalallista väliintuloa utopistisen teknologian avulla.

Historia on osoittanut, että kaikki pienet ja suuret utopiat ovat surkeasti epäonnistuneet, niin pienet ihanneyhteisöt kuin vaikkapa kommunismin tapaiset valtiojärjestelmät. Havaitaan virhetoimintoja, mutta korjausliikkeet eivät onnistu, ja niin päädytään ensin järjestelmän ylläpitämiseen väkisin, ja sitten sen surkeaan luhistumiseen.

Paratiisissa on aina se käärme. H.G.Wellsin Aikamatkaaja joutuu paratiisimaiseen maailmaan, jossa kukkaiskansa eloi kirmailee onnellisena, mutta huomaa sitten että he ovatkin vain maanalaisten morlokkien karjaa.

Wikipedia kertoo paratiisi-sanan alkuhistoriasta näin:

Sana paratiisi on peräisin avestan kielen sanasta paridaeza[1] (pari, ympäri; daeza, muuri), joka tarkoittaa muurin ympäröimää puutarhaaPersian kieleen sana omaksuttiin muodossa paridaida. Paratiisi-nimitystä käytettiin Persiassa ensimmäisen vuosituhannen eaa. alkupuolella viinitarhoista, hedelmäpuutarhoista, metsistä, taimikoista ja talleista, joissa oli puita ja muuta kasvillisuutta, puroja ja riistaa kuninkaallisille metsästettäväksi. Persiasta sanan omaksuivat kreikkalaiset muodossa paradeisos ja myöhemmin roomalaiset muodossa paradisosHepreaan sana lainattiin muodossa pardes.

Paratiisille on siis ominaista sitä suojaava, muusta maailmasta erottava muuri. Paratiisimaisiksi koetuilla todellisilla ympäristöillä on myös havaittu olevan yhteisiä piirteitä kulttuureista riippumatta. Mainion Wikipedian artikkelin mukaan

Ympäristöpsykologisen habitaattiteorian mukaan ihmistä miellyttävät intuitiivisesti maisemat, jotka tarjoavat mahdollisuuksia, näköaloja ja suojapaikkoja. Tällaisen maiseman peruspiirteisiin kuuluvat etenkin vesi, vehreys, näkösuoja ja samalla hyvä näkyvyys, monimuotoisuus kuten kumpuileva maasto, kirkkaat värit, luonnontilaisuus sekä tuttuus. Sen sijaan esimerkiksi kuivuus, liiallinen avoimuus tai näkyvyyden puute vähentävät maiseman mieluisuutta. Tällaiset preferenssit ovat yhteisiä ihmisille kulttuurista riippumatta

Kaikissa paratiisikuvitelmissa on aina ollut kohtalokkaita vikoja. Sairauksien poistaminen johtaa automaattisesti ylikansoitukseen, minkä seurauksena lisääntyminen käy mahdottomaksi. Lapsuutta, aikuisuutta ja vanhuutta ei enää ole. Elämän helppous johtaa henkiseen ja älylliseen velttoutumiseen ja surkastumiseen. Wellsin eloit ovat esimerkki tästä. Kun ristiriitoja ja jännitteitä ei ole, ja kaikki on automaattisesti annettua, ihminen ei enää pyri mihinkään. Kun kuvittelija korjaa yhden virheen, syntyy kymmenen uutta tilalle.

Vanha sanonta "Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut" voi lopultakin pitää paikkansa, vaikka se ironiseksi arvatenkin on ajateltu. Ilman työtä ja vaivaa ei synny mitään ihanaa. Ilman epäonnistumisen kokemuksia on vaikea iloita onnistumisista. Ilman surun kokemusta jää ilon kokeminen vaivaiseksi.

Ehkä lopultakin on niin, että paratiisimaisia ympäristöjä on laikuittain kaikkialla (esimerkiksi maaseutunäkymä omasta ikkunastani), ja että paratiisin valoa ei voi kuvitella ilman sen varjoja. Ehkäpä tämä meidän suurin piirtein rauhaisa elämämme täällä eurooppalaisen sivistyksen mailla sittenkin on lähinnä sitä realistisesti kuviteltavissa olevaa paratiisia.

Jotain pientä voi aina ajatella korjaavansa, mutta kokemus näyttäisi osoittavan että sekin on tehtävä hyvin hyvin varovasti. Ettei sitten synny jotain uutta ja vaikeammin korjattavaa.


lauantai 10. kesäkuuta 2017

Suomen vanhimmat sanat muodostavat selvän kuvan




































Yksi sana vastaa sataa kuvaa. Kun katselin luetteloa suomen vanhimmista sanoista, niistä alkoi heti muodostua tutuntuntuisia kuvia.

MAA, VESI, TULI, VENE... Joko huomaatte?

Lisätään niihin ISÄ, EMO, NEITI, MINIÄ, VÄVY, SETÄ, joihin tässä kuvassa liittyvät sanat ASKEL, KULKEA, MENNÄ, SOUTAA, UIDA. Heidän ympärillään saattaa olla PUITA, kuten KOIVU, KUUSI, TUOMI, ja lähellä lienee myös JOKI. Ja tietysti on SUVI, ja illalla KUU

Kaikki läsnäolijat ELÄVÄT ja TUNTEVAT, monen SILMÄSSÄ on KYYNEL joita he NIELEVÄT. Kaikilla SYDÄN TUNTEE. EMO eli äiti KANTAA ehkä IMEVÄÄ lasta SYLISSÄÄN. Jollakin on PÄÄ paljaana, POSKET punaisina, ja jonkun SUU yrittää vielä POLVILLAANKIN ollessa PUHUA.

Kaiken kaikkiaan kuvaan kuuluu myös eläimiä kuten KALOJA, KOIRIA  ja jopa KYITÄ. PYYLLÄ ja VARIKSELLA on ollut PESÄSSÄ MUNIA.

SINÄ, TE yritätte ehkä KAKSI tai VIISI kertaa arvata MISTÄ on kysymys. KEN tietänee TÄMÄN?

Eli että hyvää juhannusta kaikille. Se tulee ihan ihan pian, tulee kuin varas yöllä - ja siitä sitten alkaa syksy lähestyä.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Äitienpäivä on syrjivä ja poissulkeva


Joissakin päiväkodeissa on osa vanhemmista tuohtunut lasten syntymäpäiväjuhlien viettämisestä. Jos syntymäpäiväsankari saa joitain lahjoja, muut lapset kuulemma järkyttyvät siitä etteivät he tai kaikki muutkaan saa niitä lahjoja. Tämän vuoksi jotkut vanhemmat ovat vaatineet joko synttärijuhlien lopettamista, tai sitten sitä että kaikkien syntymäpäivää vietettäisiin samalla, ja että kaikki saisivat lahjoja.

Kolmi- tai nelivuotiaista eivät kaikki ymmärrä syntymä- tai nimipäiväjuhlien luonnetta, vaan ovat kateita niille juhlaa viettäville. Olen kuitenkin alkanut epäillä, että vika ei olekaan yksin pikkulapsissa, vaan ennemminkin heidän vanhempiensa aikuistumattomuudessa. Netin keskustelupalstat ovat täynnä pikkulapsimaista kiukuttelua, kateutta ja muodikasta uhriutumishakuisuutta.

Olen itse ollut vähän hapan erilaisten äitien, isien, ystävien ja milloin keidenkin päivien suhteen, ja kysynyt miksi vain yksi päivä vuodessa, eikä 365? Mutta luin äskettäin artikkelin, joka aukaisi silmäni ja sai minut ymmärtämään miten ihmisten atavistinen käytös toimii, ja minkälaisia aatteellis-poliittisia seurauksia sillä on.

Artikkelin mukaan (en viitsi kertoa mistä sen luin) äitienpäivä on poissulkeva ja syrjivä. Se jättää huomiotta sellaiset naiset

- joilla ei itsellä ole lapsia, mutta jotka hoitavat toisten lapsia,
- jotka haluaisivat lapsia, mutta eivät saa.

Johdonmukaisuuden vuoksi meidän on lisättävä luetteloon ne naiset

- joilla ei ole lapsia, eivätkä niitä haluakaan,
- jotka eivät aatteellisista tai inhimillisistä syistä halua lisää lapsia tähän maailmaan,
- jotka eivät halua lapsia, koska joutuisivat tekemisiin miesten kanssa,
- jotka ruumiistaan huolimatta eivät ole naisia, tai kuuluvat johonkin niistä 7 tai 12 eri sukupuolesta joita äskettäin on määritelty.

Lisäksi on olemassa lukuisia erityisryhmiä, jotka eivät saa riittävän näkyvää osaa äitienpäivän nykyisessä vietossa. Heitä ovat erilaiset sorretut, toiskulttuuriset tai esimerkiksi raiskauksen seurauksena lapsen saaneet naisryhmät.

Äitienpäivästä pitäisi sen poissulkevan ja syrjivän luonteen takia luopua, tai siitä olisi tehtävä tasapuolisempi, yllä mainitut ryhmät huomioon ottava, heteropatriarkaalisista perinteistä puhdistettu yleinen naisten päivä.

Jos tarkastelemme vuoden muita juhlapäiviä, huomaamme että kaikki nekin ovat tavalla tai toisella poissulkevia tai syrjiviä. Meillä on uskonnollisesti syrjiviä juhlia joulusta juhannukseen, mistä johtuen monilla työpaikoilla, kouluilla ja päiväkodeilla sellaisia ei enää vietetäkään. Työpaikkojen juhlat syrjivät muutenkin monia, kuten niissä ennen työskennelleitä mutta iän tai irtisanomisen johdosta poistuneita, mutta itse asiassa myös sellaisia jotka olisivat halunneet yrityksessä työskennellä, mutta eivät ole sieltä työpaikkaa saaneet.

Almanakka ja nimipäiväluettelot ovat syrjiviä ja poissulkevia monella tapaa. Matin päivä syrjii kaikkia toisen nimisiä miehiä, mutta myös esimerkiksi sellaisia naisia jotka eivät voi tuota nimeä käyttää heteropatriarkaalisista sukupuolijaotteluista johtuen. Tämän vuoksi nimipäivistä ja almanakoista pitäisi luopua, koska kaikilla on oikeus kutsua itseään minkälaisella nimellä tahansa.

Yleisenä sääntönä tulisikin olla, että mikäli epäilemme joidenkin viettävän jotain "päivää", tai muuten tarjoavan pullakahveja ulkopuolisille, meillä tulee olla tasapuolisuuden nimissä oikeus mennä näihin mukaan. Nuoriso onkin jo alkanut toimia tähän suuntaan, heti kun tieto tai epäilys joistakin juhlista on levinnyt yleiseen tietoon.

Vasta sitten kun olemme luopuneet kaikista syrjivistä ja poissulkevista juhlanaiheista, ja saaneet täyden vapauden osallistua toisten mahdollisiin siitä huolimatta järjestämiin juhliin, olemme astuneet pitkän askelen kohti tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Jos jotakuta jossain kehutaan, pitäkäämme huoli siitä että meitäkin tasapuolisesti kehutaan. Jos joku saa lahjan, meidän kaikkien pitää myös saada lahja, vähintään yhtä arvokas kuin se ensin saaneen lahja oli.

Kun oivallus todellisesta tasa-arvosta on mennyt läpi koko yhteiskunnan, jokainen meistä saa halutessaan voittaa minkä tahansa juoksukilpailun uudella maailmanennätysajalla. Ja jos joku meistä on päässyt asumaan vaikkapa Mäntyniemeen, kuka tahansa meistä voi myös viedä tavaransa sinne.

Muistakaamme, että meillä on oikeus kaikkeen siihen mitä muillakin on, ja että jos joku yrittää pitää kiinni omastaan, hänet voidaan tuomita tasa-arvoa rikkovasta toiminnasta vaikka pysyvään eristykseen tai jopa eliminointiin.




lauantai 20. toukokuuta 2017

Cottingleyn keijukaiset


Valokuvan ja median historian monien kummallisuuksien joukossa yksi hölmöimmistä mutta myös söpöimmistä tapauksista alkoi vuonna 1917 Cottingley-nimiseltä paikkakunnalta lähellä Bradburyä. Siinä joutuivat enemmän tai vähemmän naurunalaisiksi monet tunnetut aikalaiset, heistä kuuluisimpana Sir Arthur Conan Doyle, salapoliisiromaanin mestari.

Cottingleyssä viettivät kesää serkukset Elsie Wright, 16, ja Frances Griffiths, 10. He leikkivät kameran kanssa purolehdossa, ja tulivat kotiin merkillisen kuvan kanssa. Siinä joukko siivekkäitä keijukaisia karkeloi Frances-tytön edessä (kuva jutun alussa). Kesän mittaan kuvia tuli lisää:




Kuvat herättivät ihmetystä, ja ne joutuivat lopulta Sir Arthurin käsiin. Kuuluisa kirjailija laati niistä vuonna 1920 ison artikkelin kuvalehteen, ja oli siinä täysin vakuuttunut kuvien aitoudesta. Hän oli innokas spiritualisti, ja piti kuvia osoituksena salatuista henkisistä ilmiöistä. Asiaan innostui sittemmin joukko muita esoteerisiin ajatusrakennelmiin tykästyneitä herroja, ja keijukuvien julkisuus sen kuin lisääntyi. Perusteellinen selostus tapahtumista ja jälkiseurauksista on luettavissa englanninkielisestä Wikipediasta.

Vähitellen löytyi tyttökirja, jonka kuvista löytyivät tyttöjen valmistamien pahvikeijukaisten esikuvat. Kirja oli Alfred Noyesin kokoama kirja "Princess Mary's Gift Book", ja kuvittaja oli nimeltään Claude A. Shepperson. Tässä on eräs mallikuvista:


Tässä on yhdistelmä kirjan hahmojen ja tyttöjen versioiden yhtäläisyyksistä:


Kuten huomataan tyttöjen piirustustaidot olivat aivan erinomaiset. He olivat lisänneet hahmoille perhosen siivet, ja varjostaneet kuviaan aivan mainiosti.

Tyttöparat joutuivat toimittajien piirityksen kohteiksi vielä vanhoilla päivillään. Sen sijaan että heitä olisi ylistetty mainioista fantasiakuvistaan, he joutuivat noloina tunnustamaan lapsuuden aikaiset katalat tekosensa. Tästä opimme taas kerran: mediaa ja asiantuntijoita ei pidä loukata, ja varsinkaan niiden omista typeryyksistä ei ole soveliasta muistuttaa, vaikka nämä typeryydet olisivat isoisovanhempien aikoina tapahtuneita.