keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Paneeliviihteen parhaat, mutta myös sen onnettomat möhläykset

Ikä sen tekee, että sitä istuu kotona koneen ääressä ja järjestelee jäämistöään. Se tarkoittaa myös sitä että se jäämistö oudosti kasvaa kasvamistaan. Sitä vain ei jaksa määräänsä enempää työstellä, ja niinpä sitten välillä heittäytyy vapaalle katsomaan netistä mahdollisesti löytyvää älyllisempää viihdettä.

Koska itsekin olen sellaista näköradioon tehnyt, katsominen ei ole vain viihtymistä, vaan mitä suurimmalta osalta myös analyysiä. Millä edellytyksillä ja tyylillä tehdään sellaista viihdettä jota kaiken ryöppyävän, metelöivän, glamoroidun ja kliseisen tarjonnan keskellä viitsii ja haluaa katsella? Puolisentoista vuotta sitten kirjoitin jo asiasta tänne blogosfääriin. Priorisoinneissa ei ole tapahtunut muutosta.

Siis: ei huutoa ja mekastusta, ei välkkyvaloja ja soitinmeteliä, ei yleisön kiljuntaa, ei väkisin tehtyä "huumoria", eikä matelevaa yleisön liehittelyä (omin korvin voi todeta ettei yleisö aina ole MAHTAVA, kun joukon jatkona on kovaäänisiä vajakkeja), mutta kyllä pidäkkeetöntä mielikuvitusta, asiassa pysymistä, siivohkoa kielenkäyttöä, uusia näkökulmia ja peittely-yrityksistä vapaata älykkyyttä ja tietorikkautta.

Tässä mielessä ehdoton suosikkini on edelleen Jenni Pääskysaaren juontama MTV:n "Pitääkö olla huolissaan". Se on, kuten muutkin ohjelmat, jonkin verran riippuvainen kutsutuista vieraista, ja keskimäärin keskustelu on tasokkaampaa jos vieras on professori tai tieteilijä, kuin jos tämä olisi ns. poppari. Mutta vahvinta POH:ssa on kolmen kirjailijan osuus, joka takaa keskustelun nautittavuuden vieraasta riippumatta. Kukin kirjailijoista on vahvasti oma persoonansa, eikä heitä luullakseni ole tarvinnut varsinaisesti roolittaa ohjelmaa varten.

Vakavana pysyttelevä Kari Hotakainen lukee tyynen rauhallisesti paperilta osuutensa, joka on milloin runollinen, milloin lennokkaan satiirinen, milloin molempia yhdessä. Tuomas Kyrö ironisoi asioita usein lapsuuden tai murrosiän sanaston ja "muistumien" kautta, ja Miika Nousiainen saattaa vauhdilla pyörivän tajunnanvirtansa viemänä eksyä niin oudoille teille, että häntä itseäänkin tuntuu hirvittävän. Nousiaisen "akateeminen" itseironia (hän on joskus käynyt sosiologian luennoilla) kohosi ansiollisiin korkeuksiin mm. professori Hämeen-Anttilan vierellä, kun tämä veteli päästään tukun tieteellisiä termejä, ja Nousiainen viittasi toisia kirjailijoita kohti: "Nuo ei NIIN ymmärrä!".

Kirjailijoiden osuus nettoajasta on kaiken aikaa kasvanut. Kun ensimmäisenä tuotantovuonna mainoskatkojen välillä saattoi olla parikin huolestumiskysymystä, jo toisesta kaudesta lähtien puhetulva on paisunut niin, että selviä editointileikkauksia on yhä enemmän. Olisipa hauska kerran nähdä raakaäänitys - se voisi kertoa kavereista vielä enemmän!

Jenni Pääskysaaren juonnot ovat soveliaan rauhallisia, eikä hän vedä minkäänlaista roolia ohjelmasarjan keskeisenä tähtenä. Tämä on suorastaan harvinaista nykytarjonnan aikana, jolloin jopa luontodokumentit saattavat olla pelkkää sankarimatkailijan esittelemistä. Aivan äskettäin satuin näkemään "dokumentin", jossa sankarijuontaja hyvin uupuneen näköisenä taisteli itsensä tasmanialaisen viidakon läpi, ja antoi ymmärtää olevansa melkein ainoa ihminen joka on nähnyt paikallisella lammella vesinokkaeläimen. Ei ollut ainoa, paikalla oli ennen häntä kuvausryhmä ja ainakin osa tuotantotiimistä. Ja vesinokkaeläimestä näkyi vain sekuntien pituinen väläys jostakin joka loiskahti veden pinnalla.

Pääskysaaren mies Henkka Hyppönen on myös loistava juontaja, erikoisalanaan tiedeuutiset. Hänen aikanaan Nelosen "Hyvät ja huonot uutiset" oli hyvinkin katseltava ohjelma. Hyppönen tuntuu valmistavan esityksensä erittäin huolellisesti, mutta hänen harminsa näkyy usein selvästi, kun oletettavasti tuottajan vaatimuksesta ohjelmiin lisätyt "huumorista" vastaavat hölmöilijät sotkevat hyvät ja opettavaiset suunnitelmat.

Karmeimmalla tavalla tämä tapahtui ohjelmassa "Kupla", jossa sekoilijan rooliin istutetut näyttelijät Hirviniemi ja Petelius lähinnä sabotoivat koko ohjelman jatkuvalla päällehölinällään. Paremmin onnistui "Olipa kerran elämä", jossa mukana oli vain yksi huumoriroolitettu, sinänsä sympaattinen ja rooliaan fiksumpi näyttelijä Kalle Lamberg. Tämäkin ohjelma eli vain yhden tuotantokauden, mahdollisesti yleisökadon vuoksi. Hyppösen opettajamainen rooli ei ehkä purrut tarpeeksi isoon yleisöönt.

Tämä tuottajien pelko katsojamääristä, heidän intonsa pelata varman päälle poppareilla ja julkuilla, ja yhä jatkuva näyttelijätähtiin turvautuminen on eräs fiksumman paneeliviihteen onnettomimmista ominaisuuksista. Siihen sortuu myös Ylen "Villi kortti", jota sinänsä valmistellaan monipuolisesti, mutta jossa "räväkkyyteen" pyrkivät näyttelijät(täret) onnistuvat vain olemaan kömpelösti kaksimielisiä. "Kova meininki", "Mahtava meininki" ja hirmuinen naurattavuus paljastuvat tekonauruksi, tekosähellykseksi ja tekohölmöilyksi, joista spontaanisuutta saa hakemalla hakea. Ja siihen sortuvat myös monet ihan laadukkaat ohjelmaideat. Kädet on nostettu ilmaan jo etukäteen. Epätoivo paistaa kulissien takaa. Fiksu viihde on vaikeaa, ja sortuu luullakseni jo suunnittelupöydissä hätäisesti  heiteltyihin pinnallisiin kliseisiin, ja kapeaan käsitykseen siitä mitä on viihtyvyyden hyväksi tehtävissä.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Viihdemusiikin kiusallisia kliseitä

Katselin Teemalta tullutta viiden vuoden takaista Michel Legrandin konserttia. Pidän häntä arvossa varsinkin Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan säveltäjänä. Se musiikki on tyylilajeiltaan rikasta ja moninaista, ja sen monet sävelmät ovat ansiosta jääneet pysyvään suosioon. Mitä oopperamaisuuteen tulee, muun muassa aivan alkupuolella oleva kohtaus jalokivikaupassa on hienosti tyylitelty ja vaikuttava. Elokuvan musiikki on sen verran hyvä, että itse Aulis Sallinen näki takavuosina ylimääräistä vaivaa haukkuakseen sen maanrakoon, esimerkkinä kaikesta kauheudesta jota musiikkiteatteriin voidaan tunkea.

Katsoin siis Legrandin konserttia jonkin aikaa, mutta vähitellen aloin tuskastua. Olipa kappale minkä tapainen tahansa, Legrand säesti niitä aivan samalla tavalla. Jazzahtavassa soitossa vasen käsi soitti sointuja, ja oikea lirutteli liruttamasta päästyäänkin, ikäänkuin samoja päättymättömiä klišeitä toistaen. Sama oli laita silloin kun Legrand kuvitteli historian suurten jazzpianistien soittavan hänen melodioitaan. Kaikki soittivat samalla tavalla, eli kuten Legrand itse.

Viihteellisemmän musiikin tekijöiden täytyy esiintyä paljon ja tuottaa sitäkin enemmän. Kaupallisuuden lait sen määräävät, ja ne määräävät käytännössä muutakin. Kun musiikki on kuluttajien osalta viipaloitu niin moniksi lajeiksi ja niiden alalajeiksi, musiikin tuottajien ei auta potkia kovin pahasti aisan yli, vaan on mieluummin pysyttävä yhden ilmaisutavan piirissä. Näin syntyy yhä uusia klišeitä, joiden perusteella lajit tunnistetaan. Yllättävyys ja erilaisuus eivät ole välttämättä eduksi.

Viihteellisen musiikin puolella on muitakin harmillisia piirteitä. Yksi niistä on tyhjän paikan kammo, joka esimerkiksi ikäänkuin pakottaa musiikin takana olevan rytmisen pulssin olemaan kuultavissa silloinkin kun itse melodiassa tai tekstuurissa on selvä paussi. Tyhjä kohta on monesti klassisen musiikin pohjalta tehtyjen sävellysten tärkeä ilmaisukeino, joka joskus on suorastaan dramaattisen tärkeä. Mutta kliseisen säestäjän on ikäänkuin pakko täyttää nämä tyhjät iskut jollain - ikäänkuin estääkseen ettei musiikin virta katkea. Tällä lailla kaikesta tulee vähän samanlaista, vaikka musiikin lähtökohdat saattavat olla hyvinkin erilaisia keskenään.

Tämä olisi tietysti helpompi selittää suoraan soittaen. Mutta yritetään kumminkin, ja otetaan esimerkiksi kuviteltu laulusävellys aiheesta "tän kylän ämmät". Se saattaisi esimerkiksi päättyä tähän tapaan:

"il-lalla halasin nät-tiä poi-kaa -" tauko tauko "aa-mulla tiä-sivät sen----ki!" hiljaisuus

Eli dramaattinen tauko ennen kliimaksia.  Mutta kliseesäestäjä soittaa näin:

"il-lalla halasin nät-tiä poi-kaa -" bumtsi bumtsi "aa-mulla tiä-sivät sen----ki!" bumtsibumtsi BUM

Tähän sanotaan ehkä nyt että onhan klassikoillakin klišeitä! On totta vie, ja esimerkiksi Mozartilla on paljon tavallista juoksumetreittäin myytävää normitavaraa. Mutta ne hänen sävellyksistään, jotka herättävät suurinta ihastusta, ovatkin kappaleita jotka eroavat massasta, ovat toisenlaisia, ja joskus uusina yllätyksellisiäkin. Siinä se ero suunnilleen piilee.

tiistai 27. elokuuta 2019

Tämä on JUURI SINULLE!


Hartaustilaisuuksissa moni pastori katselee kuulijakuntansa yli, ja vakuuttaa: ”Jeesus rakastaa juuri sinua”. Toki katsekontaktikin saattaa olla kahdenkeskisessä puhuttelussa.

Juuri sinä on oikeastaan poissulkeva ilmaus. ”Juuri sinä olet voittanut päävoiton” tarkoittaa ettei kukaan muu ole sitä voittanut. ”Juuri sinä” voi tarkoittaa myös, että sinä olet asetelmassa poikkeusyksilö kaikkine erikoisominaisuuksinesi. Tokihan poissulkevuudesta voidaan väitellä uskonnollisissa yhteyksissä, sillä yliluonnollinen rakastaminen edellyttää myös yliluonnollisia kykyjä ja laskutapoja.

Oli miten oli, tavallisesti sanat juuri sinä lausutaan ikäänkuin järkyttyneellä, liikutuksen sumentamalla äänellä. Eikö olekin ihmeellistä, että juuri sinä olet saanut kokea tämän ihmeellisen asian?

Politiikka, kaupankäynti ja moni muu ihmisten käyttäytymiseen vaikuttava toiminta on omaksunut monia asioita uskonnollisesta ilmaisutavasta. Juuri sinulle tarjotaan televisiomainoksissa niin kauneustuotteita kuin pikavippejäkin. Rohkenipa muuan suuri matkanjärjestäjä ilmoittaa valinneensa jo etukäteen juuri sinulle sopivimmat hotellit. Niin pitkällä emme vielä sentään ole orwellilaisessa dystopiassa, että mainostaja voisi identifioida satunnaisen katsojan ja hänen henkilöpiirteensä!

Mutta kuunnelkaapa millä värisevällä, täydellisen liikuttuneella äänellä tuo juuri sinulle tai vain pelkkä sinulle lausutaan… Sama uskonnollinen tekopyhyys kaikuu näistä televisiomainoksen sanoista kuin hengellisissä tiloissa. Sillä niin paljon jaksaa mainosmies rakastaa juuri sinua, että hän on valmis viemään rahasi, omaisuutesi ja elämänhalusi.

Synkkä epäilys kuitenkin herää. Voisiko olla niin että mainostaja rakastaakin enemmän juuri sinun rahojasi, ja iloitsee suuresti jos osoittaudut herkkäuskoiseksi ja ylipuhuttavaksi - tai peräti tyhmäksi?


En jatka tätä ajatuskulkua sen pitemmälle, vaikka sekä uskonto että rahasi ovat voittopuolisesti yksityisasioitasi.

tiistai 20. elokuuta 2019

Missä on periferia?

Kun lähes puoli vuosisataa sitten muutin Sääksmäen teollisuuskylään Valkeakoskelle, helsinkiläiset tuttavani ihmettelivät yhä uudelleen, miten kummassa voin asua paikassa "jossa ei ole mitään". Kaikki selitysyritykset kilpistyivät melkein uskonnolliseen vakaumukseen siitä, että vain Helsingissä on "jotain" ja muu Suomi on periferiaa. Ei auttanut edes murjaisu että "olenhan siellä minä", sillä siitähän heti ymmärsi että "niinkun et pärjännyt täällä".

EU-höyryilyn yhteydessä höpötellään jatkuvasti, että täällä "periferiassa" ei ollenkaan tiedetä miten siellä isossa maailmassa oikein käyttäydytään. Me olemme juntteja, joita ovelien EU-herrojen täytyy opettaa "tavoille" - hyvästä hinnasta tietenkin.

Siis Helsingin ulkopuolella ei ole mitään, ja Helsinkikään ei ole mitään ulkomaihin verrattuna. Olen yrittänyt selvittää itselleni, missä se mystinen Keskus sitten oikein sijaitsee, mutta tuloksena on ollut vesiperä.

Olisiko se Pariisi? Mutta useat ranskalaiset vakuuttavat, että Pariisi ei ole Ranska. Oikea Ranska on siis jossain muualla kuin Pariisissa, mutta paikkakuntaa ei tunnuta tietävän. Olisiko se Bryssel, tuo kaoottinen ei-kenenkään-maan taajama, jossa edes jätehuolto ei uutisten mukaan toimi, eivätkä monet muutkaan jopa Suomen periferiassa itsestään selviksi koetut kehittyneen yhteiskunnan toiminnot.

Olisiko se Rooma, tuo kaupunkien kaupunki, maailman ainoa todellinen URBS? Kysykääpä sitä pohjoisemmilta italialaisilta, joille Rooma on lähinnä kirosana. Olisiko se Berliini, tuo kahtiajaon jälkeinen sekasotku, jossa hirviömäisiä uudisrakennuksia kasvaa kuin sieniä sateen jälkeen, ja jossa jatkuvasti kamppaillaan sosiaalisten vaikeuksien ja anarkismin kanssa?

Rooma, Pariisi ja Berliini ovat tänään lähinnä mielteitä, romanttisiin muistoihin kietoutuneita kuvajaisia, joita lukevat ihmiset ahmivat eri aikojen kirjallisuudesta, elokuvista ja kuvataiteista. Monet nauttivat vielä asumisesta näissä kulisseissa, monet eivät.

Lasken itseni kyllä niihin, joiden varsinainen isänmaa on Eurooppa. "Romanus sum". Saatan kokemuksen ja kielitaidon ansiosta vaikeuksitta liikkua lähes missä Euroopan kolkassa tahansa. Mutta jos katson, mistä ovat kotoisin ne eurooppalaiset ihmiset joiden kanssa olen solminut läheisemmän kontaktin, tulos on yllättävä. Lukemattomat ystävät, tutut ja kollegat asuvat pienemmissä kaupungeissa, jotkut jopa aivan maaseudulla.

Kuunnelkaapas nyt tarkoin, kaikki periferia-intoilijat! Nykyaikaisen teknologian ansiosta on aivan sama missä maantieteellisessä pisteessä kukin ruumiillisesti asuu. Tieto, kirjallisuus, liikkuva ja liikkumaton kuva ovat mahdollisia minne tahansa maailmassa. On aivan omasta itsestä kiinni, tunteeko olevansa jossain periferiassa, vai kokeeko asuinpaikkansa siksi "keskukseksi" josta käsin itse toimii ja ylläpitää kontakteja. Keskus on siellä missä minä olen, ja siellä missä kontaktini asuvat!

Tämän verran on jäljellä muinaisesta maailmannavasta. Umbilicus urbis Romae Forumilla. (Wikimedia Commons).



sunnuntai 18. elokuuta 2019

Herstory - asiaa ja asiattomuuksia

Tietokoneen uumenien läpikäynnin yhteydessä törmäsin tekstiin vuodelta 2005. Siinä kerroin seuraavan jutun:
__________

HERSTORY

Historiaan erikoistunut vapaa toimittaja Päivi Parhi-Riikola on kirjoittanut Tiede-lehteen jutun joka alkaa näin:

"Jo englannin sana history kertoo, että historia on ollut täysin miesten hallitsema tieteenala [...]"

Ja Tiede-lehti otti ja julkaisi jutun!

Ei ainoastaan uskonto, vaan myös tulinen feminismi saa ihmiset tekemään järjenvastaisia asioita. Saattaa olla, että "vapaa toimittajamme" tietää jossakin syvällä tajunnassaan, että sana 'history' ei ole englantia, eikä siis tarkoita "HIS story".

Sanahan tulee kreikasta ja on käynyt latinan kautta, jossa se on täsmälleen suomenkielen käyttämässä muodossa 'historia'. Mutta tosiasioista viis, jos asiat saa vain näyttämään tarkoituksen mukaisilta.

"Vapaan toimittajan" kiihkeimmät toverittaret anglosaksisessa maailmassa ovat jo ehtineet vaatia 'history'-sanaa kiellettäväksi. Heidän kannattamansa 'herstory' on jo joissakin sanakirjoissa...

"Vapaan toimittajan" juttu ei tosin käsittele historiaa "miesten hallitsemana tieteenalana", vaan jo toisesta virkkeestään alkaen hän vain ylistää kirjaa, jossa luetellaan menneisyyden kuuluisia naisia. Tämän kirjan kirjoittaja sattuu tosin olemaan mies, joten tieteenalan sukupuolikehityksen osalta kehitystä ei sanottavammin ole tapahtunut.

Sokea usko näkee maailman uskon kautta, ja jos tosiasiat sattuvat olemaan sopimattomia, sen pahempi tosiasioille. Nyt jopa tiedelehden palstoilla. 


Huh huh.
__________

Tuolloin viitisentoista vuotta sitten ei netti ollut nykyisen lainen, eikä hakutärppejäkään ollut liiaksi asti. "Herstorystäkin" löytyy nyt runsaasti sekä asiallisia, päättömiä että satiirisia esityksiä. Termin kehittäjä käytti sitä ikäänkuin lainausmerkeissä, ja toi sillä esille aivan järkeviä huomioita yleisestä historiankirjoituksesta. Sittemmin on asia hiukan korjaantunutkin, ja haluan mainita yhden tutkimussuunnan omalta alaltani. Niin Suomessa kuin muuallakin on ryhdytty kaivamaan esille enemmän tai vähemmän unohdettuja naissäveltäjiä, ja löytöjen joukossa on monia vallan hienoja musiikkiteoksia. Niitä on esitelty konserteissa ja levytettykin.

Tällaisen tärkeän ja asiallisen työn lisäksi törmää jatkuvasti täysin päättömiin julistuksiin, joissa yhdistyvät ideologinen kiihko ja tietämättömyys. Mikään ei voisi pahemmin haitata aivan asiallista tutkimus- ja valistustyötä. Naisilla on oma historiansa, joka voi olla masentavan surullinen tai kerrassaan loistelias, ajasta ja paikasta riippuen. Saman tapainen on myös lasten historia, jonka osuus vakavassa tutkimuksessa on vielä paljon naishistoriaa puutteellisempi. Toivottavasti myös tämä osa historiasta saa lisää asiallisia, kiihkoilemattomia ja ideologiavapaita tutkijoita.



sunnuntai 11. elokuuta 2019

Sekalaista pientä

Ohimennen kuulin televiisorissa jonkun muistelevan vanhaa pilaväännöstä "Amalia armas, kippuravarvas, käsillänsä käveli ja heiniä söi!". Hämmästyttävää että tätä rienausta ei huomattu leikata pois! Tässähän pilkataan sekä vammaista/poikkeavaa, että suoranaisia ilmastotekoja! Käsillänsä kävellessä ei jää niitä jalanjälkiä, ja kasvisravintoon siirtyminen parantaa ainakin moraalista statusta, josta ylpeänä nauttien voikin sitten syntisempien joukossa syöksyä kohti väistämätöntä tuhoa.

*

Valkeakosken Haka on nousemassa jalkapallon ylimpään sarjaan takaisin.

Hakan historiassa on käsittämätöntä loistoa, mutta myös käsittämättömiä käänteitä. Suomen mestari putosi ykköseen, voitti sen, voitti Cupin ja sitten taas mestaruuden. Tällaisten käänteiden selvittäminen on hyvin salamyhkäistä hommaa. 

Samanlainen tapahtui 70-luvulla, jolloin HIFK johti jääkiekon mestaruussarjaa ylivoimaisesti, mutta hävisi sitten kaikki loput ottelunsa, niin että Ässät vei lopulta mestaruuden. Yle oli hyvissä ajoin valmistanut dokkarin tästä ylivoimaisesta seurasta, ja joutui lähettämään sen heti Ässien mestaruuden jälkeen... Opettajatoverini Jorma Rikala ei koskaan suostunut avaamaan tapahtumaa minulle, niin että se jäi mysteeriksi. 

- Hakan omistajana olen kyllä huolissani siitä miten seura pärjää taloudellisesti mestaruusliigassa. Kallista hommaa...

*

Näin Voipaalassa pienikokoisia neitoja hempeissä mekoissaan. "Ovatpa koreita!", niitä ihasteltiin. No tottakai olivat koreita - kaikki neidot ovat koreita. Taidehistoriakin sen kertoo, "neito" on kreikaksi κόρη, koree. Neito joka ei ole koree ei myöskään ole neito!


Klassinen koree-veistos Πεπλοφόρος, ”Peploksenkantaja”




*




Katsoin Teemalta Woody Allenin tuoreehkon komedian Midnight in Paris (2011). Kepeydestään ja satumaisuudestaan huolimatta se herätti paljon ajatuksia. Ydinajatuksena oli, milloin oli jonkun paikan "kultainen aika"? Päähenkilölle se oli Pariisin 20-luku, yhdelle hänen 20-lukulaiselle(!) ihastukselleen "Belle Époque" muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. Niinpä... Mutta mietin myös, miksi jonkun kaupungin "ihania aikoja" aina muistellaan juhlien, juominkien, tanssiaisten ja välkkyvalojen avulla. Niinhän se oli iloinen Viipurikin, Rooman 50-luku tai Pariisin eri aikakaudet. Allenin elokuvassa toki päädyttiin siihen, että Pariisi on parhain sateella...

*

Uni kuin oppikirjasta:

Olen palaamassa Helsingistä joltain keikalta takaisin Koskiin. Veljeni on mukana. Löydän lompakkoni, merkillistä kyllä, siellä on visakortti, maksan sillä. Visakortti on yhäkin tallella, ja lompakko. Yhä ovat, aivan outoa, työnnän ne varmuuden vuoksi povitaskuun etteivät huku.

Sitten olen kotona Töyräänkadun vanhassa puutalossa. Se seisoo paikallaan yhä, vaikka kaikki talot ympäriltä ovat jo poissa. Huoneen nurkassa näkyy paikkailtua hirttä, laudat on naulattu vähän vinoon, mutta pysyvät lujasti kiinni. Tiedän että talo pysyy niin kauan kuin asun sitä.

Sen vuoksi päätän tarkastaa talon poskiontelot, silmäkuopan, sisäkorvan ja leukanivelen, niissä on jotain pikkuvikaa ja vähän särkyä.

Portailla juoksee vastaan iloinen veljentytär. Sen vuoksi veljeni siis on mukana, hakee tytön takaisin Helsinkiin. Veljentytär kertoo kuulleensa hassun jutun. Hän alkaa kertoa sitä, mutta hiljaisella äänellä, vain veljelleni. Välillä hän vilkaisee minua. Miksi hän puhuu näin salaa?
Selvähän se on. Ma tean, et ta ei räägi minuga, sest ma suitsettan… 


Eestinkielinen lause tosiaan päätti unen…

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Svenska åt nyborgare (Sanakirjakäännös)

Äitini oli saksan ja ruotsin maikka. Hänen papereistaan 50- tai 60-luvulta on peräisin tämä matkakertomus, jota minä tuolloin taisin vähän lisäillä. Suomenruotsalaisilla ei ole mitään vaikeuksia ymmärtää tekstiä, mikä osoittanee kielen jo valtavasti eriytyneen Ruotsin ruotsista. Jokainen tämän lukenut riikinruotsalainen ystäväni on näet ollut suu auki ja täysin häpnadilla lyöty. Teksti kuuluu näin:

Någon har sagt, att lära främmande tungor är svårt. Det håller inte sin plats. Om man vill skriva till exempel på Sveriges tunga, man behöver bara hitta en finländare-svensk ordbok och börja vända Finland till Sverige. Alltid lösningen kommer inte den bästa, men nöden studerar inte juridik.

Nu jag skall berätta en landvetenskaplig berättelse om min resa igenom Finland.Vi startade från Örn, och gick sedan till Vik. Eller vi gick med bil, när min godsändade reseförening hade så höga räntor att hon inte orkade promenera. Vi bodde i Vik i hotellet Sällskapsrum och åt där sydväst. Sedan vi kom till Tavastlandsborg. Sedan vi fortsättade vår färd, men i Hingstvatten kom lilla gubben och började hundra. Vi översatt vår resa i väst, och snart vi var i Borstmakten, men kraftanstalten där var svag, så att vi fortsatte via Akterväggälven till egentliga Väggälven. Vi märkte att smörblommor i år var mycket vackrare än änkanstidningar. "Smör smör", sade min reseförening, "hoppas att vi inte får hageldövar i hömånen!" "Alltid vi kan köpa nya fartyhsbyxor!", jag sade.

I varje händelse hade jag fått vatten i mitt stamhuvud, och kände att gurkan var sjuk, så jag måste sätta landet. Följande dag var jag åter hejsan, och kunde resa framför honom. Slutligen vi kom via Strandlöstyskland till Morbrorsmakeri, där jag sade till min gamla vän: "Frisk frisk, hur surrar det?" "Järnigt", svarade han.

Här ser ni hur lätt är vända Finland till Sverige. Någon Sveriges sverigare kanske säger att han eller hon inte förstår det, men fem därifrån som doktor Regnudd säger. Och alltid kan man ju säga att man pratar Pargas dialekt.

Nej, nu jag måste trycka mig och köra skäggen med min eldspetsade skäggåkningsmaskin. Och sedan sjunker jag till Strykbacka och Stöld för att göra några butiker. Man måste göra butiker för att komma bra till tjänst.

Hopp Litenfinland