sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Nyt minä esineellistän naisen

Riivinrauta, valmistaja Bloomington

Kun minä nyt esineellistin naisen, esineellistin mielestäni tietysti vain yhden pienen, hankalan ja mieluiten vältettävän osan naisista. Syyllistyin tässä kuitenkin paheksuttavaan tekoon, josta voi jopa seurata jonkinlainen rangaistus.
Onhan nimittäin niin, että jokainen yksittäinen nainen edustaa ja on osa universaalia entiteettiä 'NAINEN'. Näin jokainen entiteetin ulkopuolelta tullut lausuma tai arvio ei koske ainoastaan yhtä yksittäistä naista, vaan koko oliojoukkoa, ja tässä on huomautettava että en käytä termiä 'olio' nitenkään kuvailevassa vaan ennemminkin filosofisessa merkityksessä.
"NAINEN"-entiteetin ns. tiedostava osajoukko (johon kuuluu myös yllä esineellistetty osajoukon osajoukko) määrittelee entiteetin sisällön ja ominaisuudet. Enimmällä osalla entiteetin olioista ei ole asiaan kiinnostusta, tai on jokin poikkeava näkemys, joten se voidaan tässä jättää huomioon ottamatta.
Otan erään esimerkin. Naisten vaatteitten myyntiä edistetään kuvailemalla, miten kukin vaate korostaa tai muotoilee sen alla olevia ruumiinosia, tai monesti myös niiden luomaa kokonaisuutta. Tämä näyttää olevan yleinen esteettisluonoinen trendi. Mutta sen tarkempi käsittely on jätettävä vain "NAINEN"-entiteetin tiedostavalle osajoukolle. Muussa tapauksessa törmäämme vastenmieliseen ja paheksuttuun ilmiöön nimeltä MIESKATSE. 
Olen saanut sen käsityksen, että mieskatseen iljettävin ominaisuus on sen arvioitu vaatteen vähättelyn pyrkimys. Mieskatse ikäänkuin jättää näkemättä olennaisen eli vaatteen, ja pyrkii näin vähättelemään itse pääasiaa. Tällä tavoin mieskatse eräänä "mies"-entiteetin yleisominaisuutena vähättelee myös itse  "NAINEN"-entiteettiä.
Erityisen järkyttävää on, jos mieskatseen lähettää SETÄMIES kohti paljon nuorempaa naista. Tämä ei kuulu kyvyiltään ja ulkonäöltään kulahtaneelle setämiehelle ollenkaan. Toista ovat tietysti raavaat ja kyvykkäät nuoret miehet, vaikkapa jääkiekkoilijat - jos tässä nyt yleensä miestä tarvitaan.
Naisen ulkonäön tai ikäluokan kuvailemiseen tarkoitetut sanat ovat esimerkkejä naisen alistamiseen pyrkivästä Patriarkaatin perusominaisuudesta. Jos esimerkiksi mies kuvaa tiedostavaa naispoliitikkoa kauniiksi, gasellimaiseksi tai jääprinsessaksi, se on alistamista myös siinä mielessä, että kuvailu on luonteeltaan poissulkevaa. Näin siis postuloidaan myös poissuljettava joukko, jonka ominaisuuksiin kuuluu esimerkiksi kolhous, merilehmämäisyys tai sulahtanut ex-julkkisasema. Mikä siis on loukkaavaa, vaikka tämänkaltaisia ilmaisuja kokonaan vältettäisiinkin.
Suorittaakseni porovokaationi loppuun, siteeraan toista Setämiestä eli Paavo Haavikkoa, joka antoi "Rauta-aika"-runoelmassaan setämies Väinön sanoa, tiivistetysti, näin: "Mies pukee vaatteet ylleen, mutta nainen  on aina alasti vaatteittensa alla". Miten kävikään Ainon tämän setämiehen takia?

torstai 23. toukokuuta 2019

Töimatkalla

Muuan anonyymi puskasta ampuja sivaltaa että minä olen taivuttanut 'rukiin' muodossa 'ruiksen'. Hän on aivan oikeassa. Tässä jutussa irvailen ruiksesta. Mutta ehkä sala-ampuja välttäisi omaan jalkaan ampumisen, jos viitsisi vaivautua lukemaan ymmärryksellä. Tässä tuo juttu vuodelta 2009 on.

Koulut alkavat taas lomien jälkeen, ja äidinkielen opettajat palaavat kyiselle kynnökselleen pelastamaan mitä pelastettavissa on. Mutta minkä hekään voivat sille, että sana toisensa jälkeen poistuu yleisen ymmärryksen piiristä elinkeinomuutoksen seurauksena. Tässä heille kuitenkin muutama tärppi.

TÖI.

"Mä oon TÖIssä". "Missä sun TÖI on?" "Mulla ei oo TÖItä".

Googlesta poimittua:

"nähdessään töimatkalla tanssikoulun ja sen ikkunassa surullisen Paulinan"
"tänään töimatkalla Kosseissani soi"
"Olen Lapissa töimatkalla ja aamulla oli sellaiset rapsakat 35 pakkasta"

RUIKSEN.

Googlesta jälleen:

"kaskimaatakin käytettiin lähinnä ruiksen, nauriin ja pellavan viljelyssä". (Vantaan paikallishistoriaa)
"kaura ohitti ruiksen 1920-luvun loppuun tullessa" (Reisjärven historiaa)
"söin megapurilaisen. Se on toiseksi paras heti ruiksen jälkeen". (Ylen chatti)
"Ruiksen viljely on Suomessa nuori ilmiö" (suomi24)
"Myytti ruiksen paremmuudesta on vain suomalainen myytti". (karppaus.info)

UUSAVUTONTA ELÄINOPPIA

Lisää googletusta:

"Kohta putkahtaa varmaan ulos uroslehmä" (aamukampa.net)
"Sitten saa yksi lehmänpoikanen tulla ilostuttamaan elämää" (koirakeskustelu)
Meidän poikien hevosella alko seisoon. Kaikki tytöt hiljeni ja tuijotti sitä hiljaa ja se niiden naarashevonen alkoi sitten hirnumaan iloisesti (basso.fi.)
"näyttää hänelle luontofilmiä missä uroskana nostaa takakoipeaan ohuen näreen juureen (blogspot.com)

Jos lehtiotsikossa lukee, että "Kaustisten kansanmusiikkijuhlat", tuskin muut kuin kaustislaiset siitä pillastuvat. Who cares?

Tosi NykyAikainen ajattelu tapa nähkääs on, että kukaan ei voi eikä saa määrätä miten kirjoitetaan tai ajatellaan. Kun riittävän moni kirjoittaa että "vein töimatkalla ruiksen lehmänpoikaselle", se on ihan yhtä oikein kuin mikä tahansa muukin. Jos joukko ihmisiä ilmoittaa, että he eivät syö mitään missä on geenejä, he ovat yhtä varteen otettavia ajattelijoita kuin ketkä tahansa muutkin. Haloo, nyt eletään tätä päivää, fossiilit!

Kauniksen Riikan?

Tämä on toista kymmentä vuotta vanha teksti, löytyi tiedostoja siivotessa. Ajankohtainen yhä.

Sanotaan, että joku tai jokin on 'kaunis'. Jos puhutaan tästä 'kauniista', kenellekään ei tulisi mieleen puhua 'kauniksesta'. Itse asiassa sata vuotta sitten ei olisi tullut minunkaan mieleeni, että saman tapaisia sanoja, vaikka ihan ulkomaalaisiakin, olisi taivutettu 'kauniksen' tapaan.

Kun kerrottiin 'Salamis'-nimisessä paikassa muinoin käydystä merimittelystä, puhuttiin 'Salamiin', ei 'Salamiksen' taistelusta. Kun kerrottiin 'Pythagoras'-nimisen muinaistiedemiehen geometrisestä saavutuksesta, puhuttiin 'Pythagoraan', ei 'Pythagoraksen' lauseesta. 'Herakles'-nimisen muinaissankarin urotöistä puhuttiin 'Herakleen' urotöinä, ei jonkun 'Herakleksen'.

Tänään tämä vanha ja kovin aito suomalainen taivutustapa tuntuu yhtä vanhalta kuin 'Ilias'-nimisen paikkakunnan tienoilla neljä tuhatta vuotta sitten tapahtunut tappelu. Me vanhat, lähes tuon ikäiset muinaisjäänteet, puhumme yhä 'Iliaasta', ei 'Iliaksesta'.

Me vanhat muistamme myös lähes 'Iliaan' eli Troian sodan aikaisen käytäntömme nykyisen Latvian, entisen itämerensuomalaisen alueemme eteläreunoilla. Meille Daugavan joki oli nimeltään 'Väinäjoki', suustaan leveä salmimainen väinä. Daugavpils oli meille 'Väinänlinna'. Ja entä sitten, kun 'Väinäjoen' varrelle taannoin 800 vuotta sitten perustettiin kaupunki nimeltään Riga?

Mehän kutsuimme sitä nimellä 'Riika', kuten sen nimi meidän korvaamme kuulosti. Me taivutimme sanaa kuten omaa sanaamme 'liika'. Menimme 'Riikaan', olimme 'Riiassa', tulimme 'Riiasta', ja meidän sikäläiset ystävämme olivat 'riikalaisia' - eivätkä ikinä mitään bladi "riialaisia".

Kun me vanhat muuten nuorina hölmöinä rakastuimme, me puhuimme 'armaastamme', ei 'armaksestamme'... Ja kun puhuttelin muinaista esimiestäni, etunimeltään Touko, minun oli taivutettava 'Touon', ei 'Toukon'. Eihän tuo nimi sentään ollut muotoa 'Toukko'!


Nykyään ei ole millään väliä, ei edes rakkaalla ("rakaksella") äidinkielellämme, mutisee katkera Sääksmäessä asuva vanhus.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Postikortti nuoruuden ajoilta




Jäämistön järjestelyn yhteydessä putkahti esiin tämä postikortti. Sen päiväyksen hetkellä olin Jyväskylässä latinan prota opiskelemassa, ja iältäni 18. Kortin lähettivät Keuruulta Anto Leikola (täyttänyt juuri 18) ja Matti Klinge (pian 19). Olimme tulleet Norssista ylioppilaiksi samaan aikaan, pojat Norssin klassiselta puolelta, minä reaalin pitkän matematiikan linjalta.

En ollenkaan muista, millä tavalla kortti minulle päätyi. Muinaisuuden postinkulku oli ihmeellistä. Luultavasti kortti oli viety Alvar Aallon vasta valmistuneeseen korkeakoulun päärakennukseen, ja minut kai sitten löydettiin sieltä tai jostain vanhasta seminaarirakennuksesta. 

Minä nousin oikeaan aikaan oikeaan junaan, ja pojat olivat vastassa kuten lupasivat. Muuten olisinkin joutunut soutelemaan Keurusselällä jollakin lainaveneellä... Selkisaaren vierailusta en muista kovin paljon, paitse sen että ratsastin ensimmäistä kertaa hevosella. Sillä oli jotain huvilan mansikkamaata vastaan, eikä se totellut onnetonta ohjastustani, joten vetäkäämme armeliaisuuden esirippu äkkiä kiinni tapahtumisten edessä.

Merkillinen yksityiskohta on kortin lopulla. Pojat pyysivät  kutsumaan muitakin tuttavia, erityisesti NTI SILVA SOLAA tälle retkelle. Pyyntö hämmästytti minua silloin kovin, minulla kun ei ollut pienintä käsitystäkään tästä neidistä, joka ilmeisesti oli tehnyt suuren vaikutuksen nuoriin miehiin. Itse asiassa googlasin hänet vasta nyt. Kävi ilmi, että tämä neiti oli meitä viitisen vuotta vanhempi, melkein siis keski-ikäinen kirjallisuuden opiskelija. Hänet tunnettiin sittemmin nimellä Silva Kiuru, ja luen tällä hetkellä hänen postuumisti julkaistuja tutkielmiaan Agricolan ja vanhan kirjasuomen asioista. Suuri vahinko, että neiti Sola oli jäänyt minulle tuntemattomaksi...

tiistai 5. helmikuuta 2019

Nykänen

Julkisuusvyöry Matti Nykäsen kuoleman jälkeen on ollut hämmentävää.

Vaikea olisi kuvitella jonkun muun ylivoimaisen suomalaisurheilijan kuolemasta seuraavan näin pakahduttavaa, ylimaallista ja täysin mielikuvituksellista paisuttelua. Luulen, että taustalla on yksinkertaisesti toimittajien, urheiluväen ja kansanjoukkojen huono omatunto.

Lähes alusta pitäen kävi ilmi, että nuori Nykänen ei ollut alkuunkaan valmis siihen asemaan, johon ylivertainen urheilijantaito hänet johdatti. Hänhän ei ollut supersankari edes, vaan vähintään puolijumala, joka magneetin tavoin veti puoleensa siipiveikkoja ja hyväksikäyttäjiä.

Satojen kilometrien päästä virtasi täysiä busseja seisomaan hänen kotitalonsa edustalle, ja bussintäysi rahvas tuijotti tuntikausia nähdäkseen vilauksen jumalastaan. Hyppääjäparka janosi loppuun asti tätä palvontaa, mutta ei kestänyt sitä ollenkaan.

Nyt lehtien palstat ovat pullollaan tekopyhiä kirjoituksia, joissa häikäilemättömät hyväksikäyttäjät hurskastelevat muka lähiystävyydellä - vietyään häntä ensin sinne sun tänne houkutusten ääreen isojen otsikoiden toivossa, "yksinoikeudella" kyynisesti kohdellun ihmisparan onnettomuuksiin. Nykäsestä vedetään nyt itselle viimeisetkin mehut. Kuvottavaa.

Jotakin tässä huimassa hyppääjässä oli, mikä teki hänestä palvotun ja mystisen kansansankarin. Olisiko se ollut jonkinlainen "rahvaanomaisuus", joka kutitti laajoja ihmisjoukkoja? Samastuiko väki entisen tarkkailuluokan oppilaan myöhempien viinasekoilujen ja avuttoman julkisuuden kanssa? Yhtä ylivoimaisen Lasse Virénin  hillitty ja hallittu elämä oli rahvaalle kaukaista ja vierasta?

Saattoi hyvinkin olla, että urheilujohto ei kyennyt hallitsemaan tilanteita nuoren ihmelapsen loistoaikoina. Sen seurauksena urheilupiireissä saattaa olla pitkään peitettyä huonoa omaatuntoa, joka nyt purkautuu ulos jonkinlaisena sovinnollisuuden yrityksenä.

Joka tapauksessa yksi asia näyttää varmalta, ja se on kaiken tapahtuneen syvä vertauskuvallinen merkitys. Puolijumalainen sankari sovitti kuolemallaan sekä omat että muiden synnit, ja astui taivaisiin täysin ainutkertaisena pyhimyksenä. Tie on historiasta tuttu: murheesta iloon, katuojasta kirkkauteen, ryysyistä rikkauteen, eräänlaisena jumalan pyhänä hulluna palvonnan kohteeksi suurille kansanjoukoille.

Huomautus varmuuden vuoksi: en nimittele enkä halveksu suurta urheilijaa, vaan yritän löytää jotain yleispätevämpää selitystä Matti Nykäsen täysin ainutlaatuiselle asemalle kansakunnan itsetunnossa.


perjantai 7. joulukuuta 2018

Tuntematon sotilas, tänään

Kun itsenäisyyspäivänä televisiosta ei tullut muuta kuin glitteriä, muotinäytöstä ja kiljuntaviihdettä, katsoin C Morelta Louhimiehen uuden Tuntemattoman. 

Tällainen elokuva on parasta katsoa ikäänkuin teknisesti ja analysoiden. Muuten se piilevä katkeruus ja viha ottaa vallan ja sumentaa ajatuksen. Eihän se viha ja pelko sieltä sisimmästä koskaan voikaan lähteä, vaikka elämä muuten onkin parasta rakentaa pragmaattisuuden pohjalle. 

Eniten julkisuudessa ehkä puhuttiin Louhimiehen ideasta laajentaa ilmaisua kotirintamalle päin ja autenttisen materiaalin käyttöön. Minusta se oli aika välttämätöntä, kun elokuva oli jo kolmas samasta romaanista, ja voi olettaa että valtaosa vanhemmista katsojista on sen lukenut. Mietin vain miten kirjaa tuntemattomat nuoremmat sukupolvet tuon elokuvan käsittävät. Se on täynnä pieniä viitteitä romaaniin, joskus vajaan repliikinkin pituisia, jotka vanhemmille ovat aivan selviä, mutta joita nuoremmat eivät ehkä edes huomaa. Itse romaani taas on täynnään vihjeitä ja viittauksia asioihin, jotka kirjoitushetkellä olivat lukijoille itsestään selviä.

Itse kuulun niihin viimeisiin sukupolviin, joilla on käytännön kokemusyhteys sota-aikoihin ja romaanin kirjoitusaikaan. Monet nuoremmat ovat kääntyneet aihepiiriä vastaan, normaalin ikäpolvivaihtelun tapaan. Mutta uusimmat sukupolvet ovat ilmeisesti taas osoittaneet mielenkiintoa näitä kohtalonvuosia kohtaan, ja siinä sivussa ehkä myös tutustuneet Linnan romaaniin.

Pystyykö Louhimiehen elokuva siis olemaan itsenäinen ja itsensä perusteleva taideteos? Antamaan aiheesta riittävän tarkan ja todenmakuisen kuvan? Mielestäni pystyy, ja jopa varsin hyvin. Juuri tuo ikäänkuin romaanin ulkopuolisen aineiston liittäminen kerrontaan saattaa olla eduksi, ja jopa kerrassaan välttämätöntä. 

Mutta se ei ole sellainen elokuva jota itse haluaisin katsoa uudestaan ja uudestaan. Kaikessa realismissaan se on jopa tuskallista nähtävää, ja kaivaa sielunpohjalta esiin asioita joita ei yhtenään viitsisi pureskella. Eräässä mielessä se siis on jotenkin kertakäyttötavaraa, toki sellaisena erityisen sopiva kansallisen muistopäivän materiaaliksi.

Moni on kehunut  Louhimiehen elokuvaa juuri ajanmukaisen modernista otteesta. Siinä käytetään hyväksi uusia tekniikoita, ja se on tietysti hyvin tehokkaasti lisännyt aistien kokemusta. Mutta tässä mielessä tekninen ero aiheuttaa myös näköharhan. Elokuvallinen ilmaisu ei ole lopultakaan riippuvaista pelkästä tekniikasta. Edwin Laineen versio on erinomainen omassa vanhassa tyylissään. Mollberg taas tavallaan aukaisi tietä Louhimiehelle.

Mitä itse Linnan romaaniin tulee, yleinen käsitys näyttää olevan, että sen käännökset ehkä Stormbomin ruotsinnosta lukuunottamatta eivät pystyisi välittämään samanlaista sanomaa vierasmaalaisille, kuin suomalaisille. 

Mielenkiintoinen näkökulma juuri tuohon viittaamaani vihjeisyyteen. on Tommi Melenderin artikkeli, jossa todetaan vähän omankin käsitykseni mukaisesti, että Linna ei ajatellut kirjoittavansa kansainväliseksi kääntyvää teosta, vaan omille maanmiehilleen, joille lukuisat vihjeet ja assosiaatiot olivat kotoisia ja ymmärrettäviä.

Luin myös Independentin huonon arvostelun Tuntemattoman uudesta englanninnoksesta. Kriitikko tuskailee oudonnimisestä henkilögalleriasta, josta ei millään saanut selvää, ja haukkui kirjailijaa myös latteista ilmaisuista! No, ilmaisut olivat kääntäjän, ja nimistö jonkin kaukaisen pikkuheimon mongerrusta. Tulevaisuuden kannalta tämä on hyvä pitää mielessä. 

Olemme yhä aika lailla yksin tässä maailmassa. Vain Ruotsissa meistä saatetaan ymmärtää jotain, kiitos suomenruotsalaisen vaikutuksen, ja osittain yhteisen historian.

torstai 27. syyskuuta 2018

Kaadetun metsän ongelma

Minulla on ystäviä, jotka pahan kerran järkyttyvät nähdessään kaadetun metsälön. He jakavat mielellään kuvia "ennen ja jälkeen tihutyön", ja pitävät jokaista puunkaatoa yhtenä askeleena kohti maailman tuhoa.

Samat ystäväni ovat myös hyvin selvillä biologiasta ja luonnon mekanismeista. Tässä on ristiriita, jota yritän nyt selvittää.

Muutoksen suuri filosofi Herakleitos sanoi, ettei ihminen voi kahta kertaa astua samaan virtaan, ja syitä on kaksi. Virta ei ole sama uudelleen, eikä myöskään siihen astuva ihminen. Herakleitosta mukaillen voisi myös sanoa, että myöskään samaan metsään ei voi kahdesti mennä. Metsä muuttuu sekin kaiken aikaa, toki hitaammin kuin sitä tarkkaileva ihminen, ja kaadetun metsän paikalla on ollut ei ainoastaan yksi vaan luvuton määrä metsiä. Näiden metsien tiheys, eri puulajien määrä ja keskinäinen suhde, samoinkuin kasvillisuustyyppi on aikojen kuluessa vaihdellut ja muuttunut. Kaadetun metsän tilalle kasvaa kaiken todennäköisyyden mukaan uusia metsiä, jotka jälleen eroavat toisistaan tavalla tai toisella.

Olennaista asetelmalle on metsän ja ihmisen erilainen aika. Se metsä johon menin lapsena, aikuisena ja vanhuksena, on todellisuudessa muuttunut aivan havaittavilla tavoilla. Myös minä olen oleellisesti muuttunut havaitsijana ja vastaanottajana. Lapsuuteni metsä on hitaudestaan huolimatta eri metsä kuin se jota vanhuksena tarkkailen. Ja lyhyestä ihmisiästä johtuen minä olen muuttunut vielä paljon enemmän.

Tässä onkin asian surullinen ydin. Kaadetun metsän paikalla ei ollut se nuoruutemme metsä, jota muistelemme vahvojen elämysten ja muistojen vuoksi. Emmekä luultavasti tule näkemään raiskion tilalle kasvavaa uutta metsää. Kun suremme parturoitua metsälöä, suremmekin oikeastaan itseämme, nuoruutemme ja sen elämysten katoamista.

Totta vieköön, siinä onkin suremista kylliksi.

Metsiä kaatavat ihmiset ovat sen vuoksi "piittaamattomia" ja "pahoja". Mutta samaan aikaan saatamme surra nuoruutemme niittyjä, ketoja ja ahoja. Mikä ne on hävittänyt, ja siinä samalla suuren määrän kasveja ja eläimiä?

Luonnonniittyjä ja -ahoja ei oikeasti ole olemassa. Ne ovat yleensä syntyneet ihmisen toimien seurauksena, ja kadonneet esimerkiksi laidunnuksen ja jopa viljelynkin vähentyessä. Suuri osa siitä mitä luonnossa ihailemme ja jota myös suremme, pohjautuu ihmisen työhön. Ihminen sinänsä ei siis voi olla periaatteessa paha. Ei toki hyväkään, mutta luonto sopeutuu häneen, ja on lopultakin häntä vahvempi, ylivoimaisesti mahtavampi.

Joten surkaamme rauhassa. Luonto ei siitä piittaa, ja kun se saa täyden vallan, siitä tulee yksioikoisempi ja ankarampi kuin nuoruutemme luonnosta.