torstai 25. elokuuta 2016

Tämmöistä hävytöntä tänään pohdiskelin

Meitä lähinnä olevan tähden Proxima Centaurin elämänvyöhykkeeltä on löydetty Maan kokoluokkaa oleva kiviplaneetta, joka saattaa olla elämälle kelvollinen. Jonkin verran minua tosin arveluttaa, sillä kirkas Alpha Centauri on kaksoistähti, ja Proximza kiertää näidä kahta kolmantena osapuolena. Onko planeetta saanut olla riittävän kauan turvassa näiltä isoilta, jotta elämä olisi ehtinyt syntyä?

No, me emme saa sitä koskaan tietää, mutta ehkäpä tämän päivän pikkulapset sitten vanhoina. Sillä vaikka Kentaurin järjestelmä on tähtitieteellisesti aivan nurkan takana, meidän keinomme matkata sinne ovat kovin kömpelöt. Valoltakin matka kestää sentään nelisen vuotta.

Kaikki kiva on kaukana edessä päin, enkä minä koskaan pääse tuosta kivuudesta iloitsemaan. Enhän edes tule saamaan sitä älykästä ja kaunista gynoidiakaan, sitä joka muistuttaa kovin paljon Audrey Hepburnia silloin Lomalla Roomassa...

- - - 

Tänä iltana (25.8.16) tuli Teemalta dokumenttiohjelma vaarallisista ja salakavalista tulokaskasveista, jotka uhkaavat perinnäistä luontoamme. Se luonto ja eliömaailma johon olemme tottuneet on katsottu säilyttämisen ja suojelun arvoiseksi asiaksi sinänsä. Niin tärkeäksi, että sen puolesta sopii kiivaillakin. Todettiin, että kasvitieteelliset puutarhat ovat olleet monen monta kertaa muukalaiskasvien portti meidän puhtaaseen eliö-Eurooppaamme, vahingollisia paikkoja joista ehkä kannattaisi päästä eroon.

Olen kuitenkin huomannut, että monet henkilöt, jotka innokkaasti kiivailevat tulokaskasveja ja -eläimiä vastaan, ovat ihmisten kohdalla aivan päinvastaista mieltä. Kaikki kaukomaiset kulttuurit ovat vähintään saman arvoisia kuin meidän eurooppalaisemme, ja meille on vain hyväksi että saamme paljon väkeä muista kulttuureista omaamme elvyttämään. Ei puhettakaan siitä, että totunnainen kulttuurimme voisi olla uhan alainen, tai että vastaanottokeskukset pitäisi lopettaa, koska niistä on voinut päästä karkuun monia tuholaisia.

Yllä on kuva sammakonkellosta, amerikkalaisesta tulokaskasvista, jonka ainoa eurooppalainen kasvusto sijaitsee asuinkuntani rajan läheisyydessä. Jossain vaiheessa luin että läheltä Tamperetta olisi löytynyt uusi esiintymä. Joku on ehkä vasiten levittänyt tulokasta uusille alueille.

Ehkäpä jo ensi kesänä oven avatessani huomaan sen vieressä minulle räkäisesti naureskelevan sammakonkellon, ja että viereiseen huoneistoon on tämän lisäksi muuttanut pommia rakenteleva jihadisti. Kumpaa minun pitäisi pelätä enemmän? No, kunnon ihmisenä tietysti sitä sammakonkelloa, ja tulenkin soittamaan hävityspartion paikalle heti kun moisen iljetyksen näen.

Jaa, että tämä teksti on epäoikeudenmukainen ja liiotteleva? Myönnän toki, mutta kykyni ei riitä sellaiseen epäoikeudenmukaisuuteen ja liiottelevuuteen kuin tämä ympäröivä maailma kykenee. En kerta kaikkiaan keksi mitään niin absurdia, vajavainen kun olen.

- - -


Rion olympialaisissa Suomi sai vain yhden mitalin, mitä media ja some tuskaisina ja lyötyinä vollottavat. Ei puhettakaan siitä, että mitalien määrä suunnilleen vastaa väkilukuamme tässä maailmassa. Ei puhettakaan siitä, että moni urheilijamme teki Suomen ennätyksiä, tai pääsi loppukilpailuihin. Niissähän sijoitus sitten saattaa olla hyvinkin paljon sattumasta kiinni. Ja lopulliset tuloksethan saadaan sitten kumminkin myöhemmin, kun vilunkimaakarit on ensin saatu kiinni.

Eihän se lopulta paljostakaan ollut kiinni, että sympaattinen ja voimakastahtoinen kuvamme nuori nainen olisi myös mitalille päässyt. Pienet asiat olivat tällä kertaa meitä vastaan. Ja se, että keihästä on ryhdytty heittämään myös Afrikassa ja oseaanien pikku saarilla. Juorujen mukaan suomalaisessa keihäsmaailmassa on sitä paitsi menossa kaikkien sota kaikkia vastaan. Revi siitä sitten, kun vanhat mestarimmekin ovat jo temponeet kroppansa hajalle...

Mutta tokihan Suomen pitää saada paljon mitaleita, koska Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi. Syypääksi on jo osoitettu uusi johtamisjärjestelmä. Näinhän se aina näppärimmin käy. Parannetaan johtamisideologiaa ja organisaatiokaavioita, niin että seuraavat puheenjohtajat ja toiminnanjohtajat sitten tuovat niitä kaivattuja mitaleita lisää.

Ja liitetään kesäolympialaisiin hiihto- ja kiekkolajeja! Kyllä sitten Tonga-saaret ja Kiribati saavat luun kurkkuunsa! Mutta pliis, ei poisteta lajirunsaudesta ainakaan rantalentopalloa, ei ainakaan naisten sarjoja!


lauantai 20. elokuuta 2016

Hyvän ja hyvyyden ongelmasta

Kun kirjoitin "hyvän ja pahan" vahingollisesta dikotomiasta, sain useita uskonnollisvävyisiä kommentteja. Tämänlaisen ajattelun ongelma on siinä, että kysymys on tavallaan ulkoistettu,ja siirretty olennolle, josta meillä ei määritelmällisesti voi olla kelvollista käsitystä. Niinpä tämän auktoriteetin mielipiteillä on oltava inhimilliset tulkitsijansa, joiden motiiveista meillä harvemmin on selkeää tietoa.

Tässä on se uskonnollisen ajattelun käytännöllinen perusongelma, joka on johtanut niin ennen kuin tänäänkin tapahtumiin joista varsinaisesti hyväksi tai hyvyydeksi miellettävät teot näyttävät täydellisesti puuttuvan.

Lähtisin mieluummin esimerkiksi Baruch Spinozan tapaisesta ajattelusta, jossa "hyvän" käsite kytketään asioihin jotka yksilön kannalta katsoen näyttävät selvästi olevan edullisia. Tämä käsite näyttää myös olevan kytköksissä yksilöiden muodostamien ryhmien kanssa. Yksinäisellä pedolla ei ole paljon muita mahdollisuuksia kuin syödä tai tulla syödyksi. Sen sijaan yhteisöllä on monin verroin paremmat mahdollisuudet menestyä, jos sen yksittäiset jäsenet kehittävät toisten suhteen myönteisen toimintatavan, johon liittyvät esimerkiksi luottamus, avuliaisuus ja äärimmillään jopa altruismi.

Näin ajatellen myös "paha" on helposti määriteltävissä. Se on yksinkertaisesti yhteisen edun vastaista toimintaa. Pahasti toimii yksilö, joka hävittää yhteisön keskinäistä luottamusta, syö tai vaikkapa myy toisten ruoan, kahmii itselleen yhteisön tuottamia hyödykkeitä, tai peräti tappaa yhteisön jäseniä. "Paha" ihminen on kuin epäkuntoinen kone, jonka toiminnassa ei ole ennustettavuutta.

Tällä tavoin on helppo havaita esimerkiksi ihmisten muodostamassa yhteiskunnassa esiintyvää "pahaa". Sitä esiintyy niin sen ylärakenteissa kuin rapaisissa loukoissakin. Toistensa kanssa kärhämöivät ryhmittymät, puolueet, salassa toimivat rikollisjoukot, ja myös monet uskonnolliset ja ideologiset yhteisöt toimivat usein tavalla jota voisimme kuvailla "pahaksi".

Tähän asti kaikki on kovin riidattoman ja ongelmattoman tuntuista. Spinozan tapaan voisimme ajatella järjen ja tiedon olevan tärkeässä asemassa, kun teemme päätöksiä päivittäin eteen tulevissa ongelmissa. "Jokainen kykyjensä mukaan, ja jokaiselle tarpeittensa mukaan" on sitä kelvollisempi toimintamaksiimi, mitä runsaammalle tiedolle ja paremmalle järjenkäytölle se perustuu.

Tästä pääsemmekin suoraan siihen vaikeampaan kysymykseen, eli "hyvyyteen", "hyvän" tekemisen pyrkimykseen. Voltairelta lienee peräisin ajatus, että "paras" on "hyvän" vihollinen. Kun Marx ja hänen seuraajansa kehittelivät kommunismia, siinä voitiin nähdä jonkinlaista pyrkimystä yhteiseen hyvään. Mitä se milloinkin oli, sen päättivät vallan itselleen ottaneet ihmisryhmät, jotka joutuivat toimimaan väkivalloin, vangiten, tappaen ja hävittäen, niin että tulokset olivat yksiselitteisesti kuvattavissa "pahoiksi". Abrahamilaisten uskontojen tapaan kommunismikin käytännössä joutui turvautumaan tuohon pirulliseen hyvän ja pahan dikotomiaan, ja sitä se sitten käytti jopa julmemmin kuin monet uskonnollisten ideaalien pohjalla toimivat yhteisöt.

"Hyvyys" ja "hurskaus" ovat sikäli vaarallisia käsitteitä, että niistä helposti tulee vaikkapa kilpailun ja itsekorostuksen välineitä. Useimmat "toisten hyvään" perustuvat ideologiat ovat olleet toispuolisia, yksinkertaistavia, ja vailla riittävän kattavaa tietoa ja ymmärrystä. "Minä tiedän paremmin mikä on sinulle hyväksi" on eräs vaarallisimmista lauseista. Meistä luultavasti kaikki olemme tehneet virheitä, kun on pitänyt toisen puolesta päättää asioita. Jos asiat ovat näin vaikeita jo jokapäiväisessä elämässä, miten voisimme luottaa mihinkään yleiseen ja näennäisen kattavaan ideologiaan?

Tässä vaiheessa minun on sanottava muutama hyvä sana eräistä myös kristinuskoon liittyvistä eettisistä ajatuksista. "Käyttäydy toista kohtaan niinkuin toivoisit hänen käyttäytyvän sinua kohtaan". Toisessa muodossa se kuuluu: "Rakasta lähimmäistäsi niikuin itseäsi". Toiminnan symmetrisyys tässä on kysymyksessä, eikä mikään typerä itserakkaus.

Yksinkertaistetusti sanoen "hyvyys" ei välttämättä ole mitään erikseen kiiteltävää tai ylistettävää käyttäytymistä, vaan aivan tavallista ja normaaliksi katsottavaa tasapuolista ja symmetristä toimimista. Myös Spinozan tähdentämät järki ja tieto kuuluvat siihen, ja näiden edistäminen on tietenkin kaikinpuolisen hyödyllistä.

Voidaan kuvitella erikoistapauksia, joiden kohdalla jäykät periaatteet voivat estää järjellisen toiminnan. Voiko sallia pienen "pahan", jos sillä voidaan estää "suurempi paha"? Ihmisen tappaminen on epäilemättä yleisesti ottaen "paha" teko, mutta jos se kohdistuu berserkkiin joka yrittää tappaa lapsesi ja perheesi, onko se silti hyväksyttävää? Jos pelastusvene on ääriään täynnä, onko sallittavaa estää ylimääräisen hädänalaisen nouseminen siihen, jos siitä seuraa kaikkien menehtyminen? Ja onko paheksuttava henkilöä joka kerää itselleen tavanomaista suuremman määrän hyödykkeitä, jos tällä kuitenkin on mahdollisuus niiden avulla hyödyttää suurta määrää kanssaihmisiään?

Viha, kateus, liiallinen itsekkyys, omanarvontunteen kuihtuminen ja siitä johtuva "koneen" virhetoiminnan  mahdollisuus ovat kaikki epätoivottavia asioita, jotka vahingoittavat yhteisön tarvitsemaa luottamusta ja tasapainoa. Jotenkinhan tällaisia uhkia pitäisi säädellä, mutta kuinka pitkälle säätelyssä voi yhteiskuntaa ja yksilöitä vahingoittamatta mennä?

Lohduttava ajatuskoe sisältyy Immanuel Kantin kirjoitukseen "Zum ewigen Frieden". Kant kuvittelee yhteisön, jonka jokainen jäsen on pahantahtoinen piru, ja päätyy siihen, että jokaisen oma itsekäs etu vaatii nopean ja hyvin ankarasti säätelevän lainsäädännön ja käyttäytymisnormit.

maanantai 1. elokuuta 2016

Hyvän ja pahan taistelu




Tätä kirjoittaessani katselen JRR Tolkienin Sormus-eepoksesta tehtyä kolmatta elokuvaa. Elokuvalla on suuret ansionsa, mutta kuten aina ”kirja on parempi”.

Elokuvatrilogiassa on kuitenkin mukana suurin osa Tolkienin tärkeästä ja klassisesta symboliikasta. On tietysti (viivytetty) ihmisuhri, kun vähäinen puolituinen onnistuu viemään tuhon sormuksen tulivuoren nieluun - vieläpä surkeimmista surkeimman hobittiraunion johdattamana. 

Mukana ovat myös minua eniten viehättäneen asiat. Leppoisan inhimillinen Kontu, haltioiden jalot  asuinsijat, entit, rohirrim eli Rohanin urhoolliset ratsastajat, sekä tietysti vaikkapa ihanat neidot Arwen ja Éowyn. Uskollisesta toveruudesta puhumattakaan, Sam ja Frodo.

Nerokkaalla tavalla Tolkien on analysoinut maailman mytologian kautta aikojen, ja siirtänyt sen ytimen luomaansa maailmaan. Jopa sormuksella on ikivanha mystinen perinne ainakin Nibelungien tarusta alkaen, ja Topeliuksenkin kautta. En tässä lähde erittelemään kirjailijan monitahoista luomusta, en myöskään hänen jättimäistä taustoitustaan tälle maailmalle Silmarillionissa ja muissa teoksissa. Sillä juuri tämä sivistyshistorian ikivanha perussymboliikka, hyvän ja pahan taistelu askarruttaa minua armottomasti.

Ei sellaista eeposta, romaania, historiankirjoitusta juuri löydy, jossa ”hyvä” ja ”paha” eivät olisi vastakkain. Ei löydy sellaista uskontoa, aatetta tai poliittista puoluetta, joka ei perustaisi koko olemassaoloaan tälle dikotomialle.

Useimmissa tapauksissa hyvän ja pahan taistelu kuvitellaan tuhoamistaisteluksi, joka yleensä päättyy ”hyvien” voitoksi. Autuas paratiisin aika koittaa, kun vääräoppiset, kulakit, kommunistit, imperialistit ja muut perkeleen laumat on voitettu.

Vuosisadasta toiseen on ihmisiä tapettu tämän helvetillisen dikotomian vuoksi. Kirkasotsaiset nuoret ovat rynnänneet taisteluun, ja uskoneet propagandan kertomuksiin pahalaisten inhottavuudesta, rumuudesta, raakuudesta ja säälimättömyydestä. Sormus-elokuvassa Sauronin joukot ovat iljettävän rumia epäsikiöitä, jotka mainion oivalluksen mukaan vieläpä marssivat taistelukentällä viisijakoisen rytmin mukaan. Natsipropagandassa juutalaiset kuvattiin ilkeiksi ja julmiksi. Islamilaiset assassiinit kuvattiin kristityllä puolella samalla tavoin, kristityt islamilaisella puolella identtisesti. Pahan voimat olivat rumia ja vaarallisia, mutta halveksittavan surkeita - eikä kuvausten sisäinen ristiriitaisuus tietenkään häirinnyt ollenkaan.

Totta kai hyvä-paha-jaottelua on kautta aikojen käytetty vallanpidon välineenä. Islamin ankaruus tässä tiedetään, mutta  onpa se kristilliselläkin puolella joskus tunnettu. Huomasin juuri aihetta selatessani erään ortodoksi-isän määritelmän synnistä: ”Synti on ensisijaisesti Kirkon totuuden ja ykseyden hylkäämistä ja halveksimista.” Vaikka Suomen sisällissota on jo sadan vuoden takana, tämän päivän oppositio luonnehtii aivan tosissaan hallituksen jäseniä pahantahtoisiksi hirviöiksi jotka nauttivat köyhien lasten kiduttamisesta. Toisin päin taas epäillään vasemmistolaisia jopa maanpetturuudesta.

En tässä tietenkään kannata löysää relativismia. Kyllä pahaa on, jopa pahuutta. Ehkäpä ”hyvän” olemus on sittenkin suurempi ongelma. Aivan selvää on, että raivohullun tavoin tappava jihadisti on mahdollisimman nopeasti itse tapettava. Totta kai raivohullu on sidottava kiinni tai poistettava muuten laskuista. Ja erittäin ymmärrettävää on, että muita maita väkivallalla uhkaileva valtionpäämies on saatava tavalla tai toisella vaarattomaksi.


Mutta pahuuden mystifioiminen, sen asettaminen ajattelun ja ideologian pohjaksi on itsessään pahaa, virheellistä ja tuhoisaa. Paratiisia ei ihminen voi luoda, mutta jollain tavalla siedettävän maailman kuitenkin, jos mustan ja valkoisen välille kyettäisiin näkemään loputtomien harmaasävyjen kirjo.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Kullattu kärsimys


Kaksikymmentä vuotta sitten sain postikortin Italiasta. Siinä on komea värivalokuva. Kirjoitin silloin pakinan tästä kuvasta. Tässä se on, uusintana.

Kuvassa on tyytyväisen näköinen mies. Hänellä on hienot ja kalliit vaatteet. Viitta hehkuu punaisena, päähine on kullalla kirjailtu. Jalometalliset, ilmeisesti kivin koristetut neulat pitävät kauluria paikallaan. Hihansuista pilkistää pitsiä. Koko asu on arvoltaan hyvinkin satoja tuhansia markkoja, ellei miljooniakin.

Tyytyväinen mies tervehtii jotakuta. Tervehdittäviä on varmasti paikalla tuhansia. He ihailevat ja jumaloivat miestä, ja haluaisivat mielellään edes hipaista tämän viitan lievettä. Mies on ilmeisen tyytyväinen kansansa suhtautumisesta.

Tyytyväinen mies on rikas, vaikkei suoranaisesti omistakaan komeaa asuaan, palatsiaan ja lukemattomia muita loistorakennuksiaan. Hän hallitsee niitä, sillä hän on eräs maailman mahtavimmista ruhtinaista. Hän sanoo saaneensa valtansa itseltään Jumalalta, ja olevansa Hänen Poikansa sijainen maan päällä, sillä hän on paavi.

Tyytyväisellä miehellä on kädessään keppi. Sen päässä on hopeainen pienoisveistos, joka esittää ristinmuotoisessa rakennelmassa roikkuvaa alastonta miestä. Tämä mies ei ole tyytyväinen, sillä hän kärsii suunnattomia tuskia, ja tulee kohta kuolemaan niihin.

Tyytyväinen mies kuljettaa kärsivää pikkumiestä mukanaan. Hän omistaa pikkumiehen, eikä vilkaisekaan tähän. Joka askelen tärähdys repii kärsivän pikkumiehen kudoksia lisää. Kun tyytyväinen mies on tarpeekseen tervehtinyt kansanjoukkoaan, hän palaa luultavasti palatsiinsa. Palvelijoiden lauma riisuu painavat asusteet tyytyväisen miehen päältä, ja tämä istuutuu syömään ateriaansa jalometallien ja kristallien hohteessa.

Kärsivä pikkumies on sen ajaksi sijoitettu nurkkaan tai telineeseen odottamaan. Hän ei saa osallistua ateriaan edes symbolisesti. Hän roikkuu kidutusvälineessä ääneti, ja pääsee jälleen käyttöön kun häntä tarvitaan. Ehkä jo tänään, ehkä vasta huomenna tai ensi viikolla.

Tyytyväinen mies ei ole huolissaan kärsivästä pikkumiehestä, ja miksi hänen edes tarvitsisikaan. Kaikki alamaiset uskovat tyytyväisen miehen vakuutukseen, että pikkumies on vapaaehtoisesti luovuttanut hänelle valtansa. Sen vakuudeksi pikkumies saa tulla mukaan, kun tyytyväinen mies käyttää valtaansa.

Kaikki on hyvin. Olemme tekemisissä suuren ja jalon mysteerion kanssa. Pikkumiehen suunnattomat kärsimykset on hopeoitu, kullattu ja purppuroitu.

Mutta minua oksettaa, oksettaa oikein todella.

*************

Tähän tarvitaan kyllä jälkikirjoitus.

En vastusta enkä halveksi paavia enkä katolista kirkkoa. Päinvastoin. Äitikirkolla on erinäisiä ominaisuuksia joita toivoisin protestanttisillekin. Puhuin lähinnä tästä Johannes Paavali II:n kuvasta ja siihen kerätyistä symboleista. Ne ovat hyvin toisenlaisia kuin esimerkiksi nykyisen paavi Franciscuksen julkikuvassa. Hän ainakin esiintyy tavoilla joiden soisin olevan yleisiä äitikirkon kuvassa.

Suurin paavi-ihanteeni on kuitenkin Johannes XXIII, joka kuoli 53 vuotta sitten, ja jonka työ jäi pahasti kesken. Hänen Rauhan-ensyklikansa esimerkiksi on suurenmoista luettavaa, ja hänen luonteensa oli hersyvä, epämuodollinen ja vaatimatonkin.

Tuo minua ärsyttänyt risti kärsivine pikkumiehineen on kuitenkin silloin tällöin yhä vilahtanut kuvissa, viimeksi pääsiäisenä. Se on minusta edelleen kaikin tavoin mauton.




keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Mitä historia kertoo länsimaisesta musiikista

1980-luvun alussa tein Ylelle 16-osaisen sarjan nimeltä Tuhat vuotta länsimaista musiikkia. Kukin osa kesti puoli tuntia, eli kaiken kaikkiaan tuota historiaa nauhoitettiin 8 tuntia. Tuon sarjan viimeisessä osassa on eräänlainen yhteenveto musiikista sinänsä, eri aikoina, ja tänään.

Tänäänhän meillä soi tämä paljon yli tuhatvuotinen musiikki yhä. Ensimmäistä kertaa historiassa kaikkien aikojen musiikki on yhtä aikaa läsnä, "nykymusiikkina". Mutta millä tavoin? Tässä kirjoituksessa esitän tuon radiosarjan pohdintaa seuraten oman käsitykseni musiikista, sen yleisestä olemuksesta ja historiasta.

Materiaalia vähän, ja tulkintz vaikeahkoa

Kävin siis läpi noin tuhat vuotta länsimaista musiikkia. Olin kaivanut esiin vaikeasti tulkittavia nuottimerkintöjä vuoden 1000 kummaltakin puolelta, merkintöjä jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Olemmehan lisäksi kiemurrelleet sen itsestään selvän, mutta näkyvistämme kadonneen asian kanssa, että musiikkia harrastettiin Euroopan kansojen keskuudessa jo ikiaikoja ennen vuotta 1000.

Kaarle Suuri, frankkien kuningas, kerätytti kokoon kansansa sankarilauluja kahdeksansataaluvun taitteessa, mutta vain jotta hänen ääliömäinen poikansa olisi tuhonnut ne, hurskauttaan osoittaakseen. Kuinka mielettömät määrät muutakin materiaalia on sitä ennen ja sen jälkeen tuhoutunut, materiaalia joka voisi jopa mullistaa sivistyshistoriamme! Nyt joudumme jatkuvasti päättelemään, hakemaan vihjeitä, arvailemaan.

Kolmisointujen historiasta tunnemme hämmästyttäviä katkelmia 1200-luvun Englannista, ja tiedämme kirjallisuuden perusteella että Walesissa tuolloin jo vanhastaan oli laulettu äänissä. Nämä, kuten monet muutkin meille tutut ja tärkeät asiat ovat varmaankin olleet ikivanhoja, ennenkuin niistä on jäänyt merkkejä meille asti säilyneisiin dokumentteihin.

Mutta silloinkin kun meillä on käytettävissämme tuhansittain nuottilehtiä, kuten myöhemmiltä vuosisadoilta on, silloinkin pulmamme ovat suuret. Miltä on todella kuulostanut kuoropolyfonia 1400- ja 1500-luvuilla? Miten ääntä on käytetty, miten soittimia? Millaista on ollut 1600-luvun ooppera todellisuudessa? Entä mitä tapahtui 1700-luvun alussa Leipzigin kirkoissa? Eivätkö Bachin tuskastuneet luettelot käytettävissä olevista kurjista resursseista olekin sovittamattomassa ristiriidassa hänen musiikinsa vaikeuden kanssa? Millaista oli kastraattilaulajien taide? Ja miten Paganini tai Chopin todella soittivat?

Toden sanoakseni: kaikki tämä on hiukan hämärää. On kuin katsoisimme haalistuneita ja vähän epätarkkoja valokuvia sadan vuoden takaisessa harrastaja-albumissa.

Kuuntelijalla on tänään eri kokemusmaailma kuin ennen

Mutta on eräs vieläkin kohtalokkaampi asia. Vaikka saisimme hienon stereoäänitteen Mantovan hovista vuodelta 1608 (Monteverdin Orfeo), tai Leipzigin Tuomaskirkosta vuodelta 1731 (Bachin Matteus-passio), me kuuntelisimme sitä aivan toisin korvin kuin aikalaiset, joiden kokemusmaailmaan meidän voi olla lähes mahdotonta eläytyä. Mekin kuuntelemme musiikkia oman kokemusmaailmamme, oman makumme mukaan, eikä ole ihme että me ehkä myös valikoimme menneitten aikojen musiikkia toisin kuin aikalaiset. Vieläpä voisimme kärjistäen sanoa, että sitämukaa kuin me esitämme vanhaa musiikkia yhä "oikeammin" soittimin, kokoonpanoin tai esitystavoin, sitämukaa me tyydytämme myös omaa tarvettamme kuulla lennokasta soitantoa ja tuoreita sointivärejä.

Jos voisimme kuulla, miten Mendelssohn 1800-luvun alkupuolella esitytti lähes sata vuotta unohduksissa olleen Bachin Matteus-passion, voisimme päätellä myös jotain tuon ajan musiikillisesta ajattelusta. Furtwänglerin johtama saman teoksen levytys vuodelta 1955 on nykykorville monin kohdin jo selvästi "vanhentunut". Vanhan musiikin levytysten tuntija saattaa monesti hyvinkin helposti arvata levytysvuosikymmenen. Niin selvästi muotivirtaukset ovat esimerkiksi keskiajan, renessanssin ja barokin musiikin kohdalla meidän aikanamme vaihdelleet. Eräs korviinpistävä piirre on vaikkapa tempojen jatkuva kiihtyminen.

Tällä en tarkoita väheksyä enempää eri aikojen esityksiä kuin historiallista tietoamme yleensäkään. Varmasti tiedämme muinaisista asioista paljon enemmän kuin 1800-lukulaiset, ja tietomme lisääntyy yhä. Mutta vanhan musiikin merkitys on suuri myös meille itsellemme. Onhan meidän vuosisatamme, 1900-luku, ensimmäinen länsimaissa, jolloin melkein kaikki, niin menneitten vuosisatojen kuin vieraiden kulttuurienkin musiikki on yhtäaikaisesti läsnä.

Kuva oman aikamme musiikista muodostuu sen vuoksi helposti kaoottiseksi. Meillä on epälukuinen määrä moderneja sävellyssuuntauksia, kokonaan uusia elektronisia soittimia, äänisyntetisaattoreita ja tietokoneita.  Sitten myös laaja ja hyvinvoiva konsertti- ja oopperainstituutio, keskeisenä ohjelmistonaan 1800-luvun musiikki. Sitten eri maiden kansanmusiikki, valtava afro- ja latinalaisamerikkalainen vaikutus, jazz, pop, tanssimusiikki. Herkuttelijoille vielä intialaista ja itä-aasialaista musiikkia. Ja kaiken kukkuraksi vielä yhä paisuva keskiajan, renessanssin ja barokin musiikki.

Keskellä eri suuntauksien välistä joskus kiivastakin kamppailua voisi luulla meidän musiikinkäsityksemme peräti pirstoutuneen.

Toinen näkökulma

Mutta asiaa voi kyllä katsoa toiseltakin suunnalta. Länsimaitten historiallista musiikkia voisimme jotenkin verrata mereen. Musiikinhistorian meren ohuessa pintakerroksessa syntyy ja hajoaa tyylien planktonia, levälauttoja, ja se reagoi nopeasti historian tuuleen. Sen alla on elämää kuhiseva, paljon suurempi, ammattimaisen musiikinharjoittamisen vielä valaisema kansanomaisempi kerros, josta kaiken aikaa nousee musiikillisia eliöitä, isojakin, kohti pintaa. Levä- ja planktonlautoista vajoaa niiden hajottua osia tähän kerrokseen (1), ja maailmanhistorian kovemmat tuulet keinuttavat joskus sitäkin pyörteissään.

Kaiken alla on suuri ja hyvin hitaasti muuttuva ihmisten enemmistön syvä meri, joka hiljaiselossaan noudattaa sitkeästi elämän ja fysiikan peruslakeja. kuten luonnontorven tai jännitetyn langan tuottamien yläsävelten luomaa kolmisointuista perusideaa. Eli: mitä syvemmälle itsetiedottomuuden syvyyksiin sukellamme, sitä muuttumattomammaksi toteamme myös musiikin tajun.

1300-luvulta lähtien on länsimaisen musiikin piirissä vallinnut selvä perustendenssi: alempaa, käytännöllisen ja kansanomaisen musiikinharjoituksen piiristä on aika ajoin noussut voimakkaitakin virtauksia kohti pinnan taitotekoisia, abstrakteja kuvioita. Ne vaikuttivat jonkin verran burgundilaiseen Machaut'hon (2), enemmän firenzeläiseen Landiniin (3), ja 1400- ja 1500-luvuilla ne murtautuivat alankomaalaisen koulukunnan polyfonisten mestarien hiotun taiteen läpi, ja synnyttivät madrigalin. Samalla nämä virtaukset itse "taiteellistuivat", abstrahoituivat, ja muuttuivat myös taitotekoisiksi.

1600-luvun alussa läpivirtaus oli entistäkin voimakkaampaa eräissä osissa Eurooppaa. Yksinkertainen laulunomainen monodia erikoistui resitatiiviksi ja aariaksi, kunnes myöhäisbarokin suurimmat mestarin Johann Sebastian Bach etunenässä loivat siitä ja vanhojen mestarien sitkeästi eläneestä polyfoniasta uuden synteesin, usein jopa muotivirtauksien ulkopuolella.

1700-luvun alkupuolella hyökyi taas esiin uusi "matalampisyntyinen" aalto (4), joka vuosisadan loppupuolella loi sitten lopputyönään wieniläisen klassisismin. Hienostuneessa tasapainoihanteessaan klassisismi oli toki ylen toisenlaista kuin muheva myöhäisbarokki, mutta lopulta klassisismikin oli yhtä taiturillista polyfonian ja taitotekoisuuden suhteen kuin edeltäneet huippukaudet.

1800-luvun alussa muutos oli monin tavoin edellisiä suurempi. Se johtui melko varmasti yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen kulminoitumisesta, keskiajan kauppakaupungeissa syntyneen ja vuosisatojen mittaan laajentuneen ja vaurastuneen porvariston lopullisesta noususta koko länsimaisen henkisen kulttuurin ja myös talouden johtoon.

Ei ole ihme lainkaan, että juuri porvarillinen romantiikka löysi kansanmusiikin ja kansanrunouden, keräsi niistä valtavat kokoelmat kaikkialta, ja alkoi käyttää niitä uudella tavalla.  Tokihan romantikoilla saattoi olla hiukan epärealistisia käsityksiä siitä ketkä tämän aarteiston ovat luoneet, ja jo 1700-luvun lopulla puhuttiin sujuvasti "kansan sielusta", joka ilmenee näissä teksteissä ja musiikissa. Paikalliset eroavuudet eivät ehkä aivan kokonaan selitys kansojen sielujen erilaisuudesta, vaan juuri tästä paikallisuudesta.

Kun Euroopan kansojen abstraktien "sielujen" tuotteet olivat koossa ja käytössä, uteliaisuus ulottui kauemmas, maanosamme rajojen ulkopuolelle. Ja näin meillä lopulta oli koossa tämä nykypäivän kirjava runsaus. Mitään monoliittista ja yleistä tyyliä en tulevaisuudelta odota, mutta sen enemmän yrityksiä yhdistää erilaisia tapoja tehdä musiikkia. Koskaan ei Euroopan säveltäjillä ole ollut niin paljon ammennettavaa kuin nyt. Siinä suhteessa tuntuisi menevän siis oikein hyvin. Ja lahjakkuus, sehän sattuman ohella teosten pysyvyyden lopulta ratkaisee.

Huomautuksia

(1) Helpoimmin tämän havaitsee omasta ajastamme. Impressionismin ja uudemmankin modernismin mestarien esikuvat kaikuvat nykyään suuresta osasta esimerkiksi musikaalien ja elokuvien musiikkia.
(2) Guillaume de Machaut (1300-77) sävelsi mm. ensimmäisen tunnetun täyden neliäänisen ordinarium-messun, ja oli sävellystyönsä ohella merkittävä runoilija.
(3) Francesco Landini (1325-97) sävelsi muun ohessa suosittuja kansanomaisia lauluja ja ballatoja.
(4) Tämä 1700-luvun alkupuolella syntynyt suuntaus on saanut nimekseen galanttinen, ja sen edustajat kirjoittivat yksinkertaisempaa ja kansanomaisempaa musiikkia kuin barokin lopun polyfonikot.




keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Kiertoilmaisut vain vahvistavat merkityksensä häpeällisyyttä


Valkeakosken kirjaston poistokappaleiden suuresta joukosta äkkäsin keväällä kaksi kiinnostavaa kirjaa. Toinen on A Dictionary of Euphemisms and Other Doubletalk (Hugh Rawson, Mcdonalds&Co., London & Sydney 1981), sekä  Bloomsbury Dictionary of Euphemisms (John Ayto, 2000).
Molemmat kirjat käsittelevät pääasiassa englannin kiertoilmaisuja, mutta jälkimmäisessä käydään eri aiheista myös läpi eufemismien historiaa aihepiireittäin. Monesti pystytään jopa määrittelemään, milloin jokin kiertoilmaisu on ensi kerran esiintynyt painetussa sanassa.

Vältettäviä aiheita on tietysti kaikilla elämän aloilla. Eri aikoina on häpeällisiksi tai välteltäviksi käsitetty vähän erilaisia asioita. Ruumiintoiminnat, seksi tai yhteiskuntaluokkien erot ovat jo ikivanhoja aiheita, ja niiden yhteydessä on käytetty nykysilmin katsottuna varsin hulppeitakin sananmuunnoksia.

Meidän aikanamme on jo totuttu paljon roisimpaankin kielenkäyttöön, mutta tilalle on tullut uusia tabuja. Samoihin aikoihin kun Yhdysvalloissa kamppailtiin rotujen tasa-arvokysymysten parissa, siellä ryhdyttiin myös miettimään miten pystyttäisiin välttämään kielteisiksi koettuja mielipiteitä. No, keinot olivat samanlaiset kuin Orwellin dystopiassa 1984. Joukko sanoja ja sanontoja julistettiin pannaan, ja kehiteltiin monilukuinen määrä eufemismeja eli kiertoilmaisuja, joilla yritettiin välttää joidenkin piirien loukkaantumista, ja muuttaa sen ohessa myös ajatustottumuksia.

Tämä politically correct -ajattelu lähti joskus 1970-luvulla liikkeelle mustien rotutaistelijoiden, feministien ja liberaalivasemmiston piiristä, ja sen vahvimpia tukialueita olivat (ja ovat yhä) yliopistojen campukset. Kun PC sitten tuotiin Eurooppaan, aivan toisenlaisten yhteiskunnallisten olosuhteiden pariin, siitä tulikin sitten melkoisen inttelyn aihe, ja sitä se on tänäänkin.

Koska meillä takavuosina rotuasiat olivat vähemmän päivänpolttavia kuin nyt, ryhdyttiin esimerkiksi välttelemään erilaisten ruumiinvammojen ja aistivaurioiden nimittämistä perinteisillä termeillä. Ei enää ollut raajarikkoja eikä sokeita, vaan liikuntarajotteisia ja näkövammaisia. Kuten Yhdysvalloissa, myös Suomessa satiirikot juhlivat. Kaikkein yleisin satiirisista ilmaisuista taisi olla värivammainen, jolla tarkoitettiin muka myötämielisesti vähätellen toisrotuista. Lyhyestä tuli pituusrajotteinen, kaljusta nahkatukkainen.

Englannissa tai amerikanenglannissa keksittiin mm. ilmaisu consensual non-monogamist, jolla tarkoitettiin "wife-swapperia" eli vaimonkierrättäjää. Toinen hulppea ilmaisu on person with difficult-to-meet needs, jolla tarkoitettiin "serial killeriä" eli sarjamurhaajaa. Molemmat saattavat hyvin olla satiirikkojen keksintöä.

Kaikille kiertoilmaisuille on kuitenkin niiden yleisestä käytöstä huolimatta käynyt samoin kuin ennenkin. Sanotaanpa sitten alushousuja pöksyiksi, pantalongeiksi, kalsongeiksi tai kaatioiksi, ne pysyvät yhä alushousuina. Vaikka "Espanjan kuningattarella ei ole jalkoja", hän silti yllättäen pystyi kävelemään. Vaikka viktoriaanisena aikana ei voitukaan syödä kanan jalkoja tai rintaa, vaan "tummaa ja vaaleaa liha", ne lihat otettiin silti kanan jaloista ja rinnasta.

Eli ongelma ei poistu sanoja muokkaamalla, vaan kiertoilmaisu vain vahvistaa sen tarkoitteen häpeällisyyttä. Kiertoilmaisun havaitsee helposti, sillä sanojen hävittäminen ei käytännössä toimi yhtä hyvin kuin Orwellilla.

Niinpä neekeri, joka vaatii itseään kutsuttavan jollain peiteilmaisulla, todellisuudessa häpeää olla neekeri, ja kiertoilmaisun esittävä vain näennäisen myötämielisesti vahvistaa tuota häpeää. Ongelma onkin aivan toisaalla kuin itse ihonvärissä. Se saattaa olla myös kiertoilmaisun esittäjässä itsessään, sillä kiertoilmaisuhan ei tarkemmin määrittele edes tämän "neekerin" ihonväriä. Sehän saattaa olla mitä tahansa pikimustasta vaaleahkon ruskeaan, ja eri värisävyilläkin on itse asiassa omat terminsä.

Luin joskus "keskustelun", jossa amerikkalainen kiertoilmaisu african-american paljastui itse asiassa varsin rasistiseksi. Etelä-Afrikasta Yhdysvaltoihin muuttanut (valkoihoinen) buuri sanoi:
"So I'm african-american!"
"No, you're NOT!", vastasi paikallinen henkilö, jonka ihonvärillä ei tässä ole väliä.
"Why?"
"Because you are WHITE!"



maanantai 11. heinäkuuta 2016

Haarukka väärin päin, ja muuta sopimatonta



Huomasin sattumalta, että vuonna 2010 julkaisemani blogin erästä kappaletta oli käytetty argumenttina säädyllisten ruokailutapojen ohjeistossa. Julkaisen osia tuosta blogista uudelleen kommentein lisättynä.

Minulla on jossain vuodelta 1925 oleva kirja Mannen i sino prydno, miesten käytösopas. Tiedän siis periaatteessa, mitä herrasmiehen ei sovi tehdä. 

Herrasmies ei syö lautastaan tyhjäksi. Muuten voidaan luulla että hän on nälissään.
Herrasmies ei istuutuessaan vedä housunlahkeita ylöspäin polvipussien välttämiseksi. Hänellä on aina varaa ostaa uudet housut.

Kotona tähdennettiin vielä, että haarukan piikkejä ei saa pitää ylöspäin kaartuvina. Haarukka ei ole lusikka. Mutta vaikka haarukan piikit olisivatkin alas kaartuvat, niillä ei saa keihästää lautasella olevaa hernettä. Se on työnnettävä haarukalle veitsellä. Jos herne ei pysy alaspäin kaartuvilla piikeillä, hernettä ei syödä.

Tämä oli kyllä aika lailla ristiriidassa sen kanssa, että kaikki ruoka piti syödä, eikä saanut jättää mitään lautaselle. Tämä päti ilmeisesti vain kotona äidin tekemää ruokaa syötäessä. Vieraisilla tai julkisilla paikoilla oli vaikeampaa, sillä tapatuomarit tarkkailivat lasta pistävin ja kaiken huomaavin silmin.

Nuo haarukkasäännökset ovat googlauksen perusteella yhäkin voimassa. En tiedä milloin ne ovat syntyneet, mutta ilmeisesti aikana jolloin mikään hankaluus tai epäkäytännöllisyys ei ollut liian suuri sen rinnalla että pyrittiin näyttäytymään "parempina" kuin toiset. Se käytösoppaan siteeraama kappale on edellisen yläpuolella. Oikeaoppisilla ja innokkailla tapaintuomareilla ei ole ironian tai sarkasmin tajua. Se raunioittaisi heidän itsetuntoaan. Nämä ohjeet toistettiin vielä ennenkuin lähdin vaihto-oppilaaksi Saksaan. Kun palattuani kerroin, että ruhtinassukuinen isäntäperheeni kyllä käytti haarukoitaan ainakin linnan ruokapöydässä miten milloinkin käytännöllistä oli, isäni näytteli kauhistunutta. Mutta hän kyllä ainakin kotona käytteli haarukkaansa yhtä vapaamielisesti kuin kuta tahansa, se huomasin.

Miten syödään spaghettia? Tästä riidellään yhä. Oikein ulkomaalaisten on nähty pitävän haarukkaa oikeassa kädessä piikit ylöspäin! Minä leikkaan spaghetin veitsellä pieniksi paloiksi, ja syön ruokani sitten miten parhaaksi näen. Mutta spaghettia ei kuulemma saa leikata! Jaa, mutta imaista kylläki saa, niin että kastike ja lisukkeet lentelevät pitkin naamaa ja pöytäliinaa...

Iloisesti sotketaan "hienot" ja normaalisiistit tavat keskenään. "Hienoja" kun yritetään olla, ja ulkomaillakin käyneitä.
Käsiä ei saanut pitää taskussa, ja viheltäminen oli kiellettyä. Sellaista tekivät vain katupojat, tuo merkillinen ja romanttisesti hiukan kiehtovakin poikalaji, josta minulla ei kuitenkaan ollut selvää havaintoa, saati kokemusta. Säännöstä oli yksi poikkeus: äiti sai viheltää ikkunasta tietyn perheessä periytyneen merkkivihellyksen, jolla omat lapset käskettiin sisään.

"Katupoikien laulu" oli joskus erittäin uskallettu ja paljon paheksuttukin viisu. Siinähän myös vihellettiin... Vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa käsiä pidettiin jatkuvasti taskussa. Sillä kai yritettiin viestiä jotain. Muuan toimittaja sai kertomuksen mukaan professori Klingen suunniltaan. Kehotukseen käden taskusta ottamisesta hän vastasi tavattoman mielellään sen tekevänsä, jos hänellä vain olisi se käsi.

Kiellettyjä sanoja oli hirmuinen määrä. Murteelliset sanat, alempien luokkien käyttämät puhekieliset ilmaisut ja stadin slangi olivat kiellettyjä. Poikkeuksen muodosti isä, joka sai ikäänkuin huvittavasti tai nostalgisesti maistella ääneen oman lapsuutensa slangisanoja kuten friidu. Se kuulosti hölmöltä, sillä ei kukaan sellaista sanaa enää käyttänyt.

Käyttäytymissännöistä oli kotona poikkeuksia. Niiden nimi oli "isä" ja "äiti". Jälkimmäinen briljeerasi mielellään kyökkiruotsilla, perintönä 1900-luvun alun sekakielisestä perhetodellisuudesta. Siitä tuleekin mieleen kaksi termiä, "hobbelbobbel" ja "haraskrankka", Tunteeko juku niitä?

Sana minä oli ankarasti kielletty. Jos ensimmäisen persoonan pääte ei riittänyt, oli käytettävä kiertoilmaisua, kuten allekirjoittanut, vaikka ei olisikaan kirjoittanut mitään. Säätyläisen ei sopinut korostaa itseään minä, minä, minä... Se tuleekin usein mieleen näinä vähemmän säädyllisinä minäminä-aikoina.

Pakinoitsija Olli irvaili "minä"-sanan käyttöä. "Minä", sanoi runoilija Kalametso,... oli virkkeenalku joka aukeni muinoin hyvin, nyt tuskin enää ollenkaan.

Kaikki sukupuolisuuteen viittaavat sanat olivat jyrkästi kiellettyjä. Eräästä perheestä minut ajettiin pihalle, kun lapsellisuuttani sanoin johonkin puheenaiheeseen viitaten, että "on se kummallista kun minä en muista mitään siitä kun olin äidin mahassa".

Sellaista oli ennen herrasväen piirissä. Monet opetukset olivat itse asiassa varsin hyviä. Mutta tänä päivänä tapatuomareista on tullut aggressiivisia sensoreita, vaikka näillä sensoreilla ei olisikaan juuri mitään tekemistä entisajan herrasväen kanssa, ainakaan mitä tulee säädylliseen ja itseään korostamattomaan käytökseen.

Poliittisen korrektiuden melskaava vaatiminen kuulostaa minun yläluokkaisessa korvassani yhä siltä rääynnältä jota lähti huonompien kaupunginosien ämmiltä aina tarpeen tullen ja muutoinkin. Niin, sana ämmä oli toki kielletty, vaikka se monissa murteissa ja esimerkiksi eestinkielessä sisältää täysin säädyllisen merkityksen.

Lukemattomat sanat ovat kokeneet tämän rapistumisen. Yleensä aina on ollut syynä sanan lisääntynyt alaluokkainen käyttö väärissä tai sopimattomissa yhteyksissä. Hankalin aihepiiri on tietysti sukupuoleen ja ikään liittyvät mielteet. Järkytin neuvolatätiä kutsumalla lapsia pennuiksi. "Täällä me kutsumme heitä pienokaisiksi!". Suoranaista raivoa kohtasin kun puhuin meistä vanhuksista. Sellaista sanaa ei kerta kaikkiaan saa käyttää! Mitään vanhuksia ei ole, on vain "kypsemmän iän saavuttaneita". Siinä ei auttanut ininä, että kyllähän minä tiedän olevani jo vanha. "Et ole!", raivosivat sensoriämmät.

Suunnattomasti ihastun, kun esimerkiksi veljentyttäreni kutsuu pienokaistaan johdonmukaisesti pennuksi. Parempi sana se onkin. Eivät vain die jiddische mamet, vaan kaikki oikeat äidit ovat kuin naarasleijonia jotka suojelevat pentujaan viimeiseen saakka.

Eräs raivotar haukkui minut, kun olin käyttänyt mareista puhuessani myös selventävää käsitettä tšeremissit. Sellaista sanaa ei kerta kaikkiaan enää saa käyttää. Kysyin siltä että "sanokaapa jotain marinkielellä". Sensori ilmoitti ettei siitä nyt ole kysymys. Ei ole hänen asiansa osata marinkieltä. Minun asiani se oli, ainakin hiukan...

Minulla oli kerran neekeriminiä, oikein mukava. Hänen neekeriäitinsä vasta mukava olikin. Ikävä kyllä en saanut mulattilapsenlasta. Tosin vielä mukavampaa oli sitten niiden sijasta saada mestitsilapsenlapsia. Nämä rivit poistetaan tästä blogista heti kun ilmiantajat ovat käyneet sivulla.

Viimeisin törmäys oli, kun erehdyin sanomaan että "panenpa tämän mieleen". Verbi on niin roisi, että sen käytöstä voi saada ahdistelusyytteen. Ei auta inttää, että olutta muka pannaan. Ei, sitä laitetaan! Kävi ilmi, että sensori oli hyvin perillä alaluokkaisesta panna-verbin käytöstä, mutta minun kielitajuni oli häpeällisen yläluokkainen.

Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi vanhempani varoittivat minua, eiralaista, käymästä Rööperin puolella. Kyllähän minä sitten rööperinmetkut opinkin, kun niistä oli tullut vallitsevia. Mutta yläluokkaisuus ei minusta ota karsiutuakseen, ei sitten millään.

Ja siihen kuuluu olennaisena osana poliittisesti korrektin kielenkäytön halveksiminen.