tiistai 29. marraskuuta 2016

Lapsuuden salakieliä

1
Mitivitä tätivämä otivon? Jotivokaisen sativanan etivensimmäisen tativavun jätivälkeen litivisätään tativavu "titiviv" jativa etivensimmäisen tativavun votivokaali. Mytivyös ytivyksi tativavu sativaa tätivämän litivisäyksen.
Tativalititiviainen (Kutivuva Lutivuontopotivortti)

2
Komotäntti konontti koinentontti kolainensantti koilikintti. Koljonpantti koikeampivantti kuhuapuntti. Koipivontti kollaontti kottäentti kossakintäntti konontti korheitävintti?

Konttikontti
3
Käsmi mätä tensit on!

Kuukuk kuukuk kanakau kuukuk,
maanSai nallaran kuttaarui.
Ei leo taruuh nallaran
kajo nunmi tanikul nattaakan.

Nestamo talaulus leetu vinhy kojahaus kun tänii laitäl sitteleekä!

Kikä (menSuo toluon)


lauantai 26. marraskuuta 2016

Sumu


Sumu peitti Pappilanlahden ohuena harsona. Sitten se alkoi laajeta, ja ryömi rantapellon rinteille kohti kirkonmäkeä. Rannan puista näkyi enää latvoja, kun sumu saavutti asutuksen. Kohta se peitti talot, joiden ikkunoista näkyi pelkkää läpitunkematonta harmautta.

Sumun tuoksu oli vahva. Suljin kaikki ikkunat, jottei märän maan tuoksu pääsisi sisään. Oli aivan hiljaista. 

Ikkunan takana näkymättömissä oli neljän koivunkannon ryhmä. Koivut oli kaadettu vuosia sitten, kun pelättiin puiden vahingoittavan asumusta. Vaikka sumu oli läpitunkematonta, minusta alkoi tuntua siltä kuin koivujen rungot jälleen kohoaisivat paikoillaan siellä muutaman askelen päässä.

Sitten ne alkoivat puhua minulle. Ei sanoin, eikä äännellen, ei ajatuksin eikä tuntemuksin. Minä vain yksinkertaisesti tiesin heidät ja heidän olemassaolonsa, heidän erilaiset olomuotonsa erilaisina aikoina. Istuin ikkunasohvalla kadonneita puita aistien, kun se sohvakin alkoi puhua, ja jos se puhetta oli, niin ääni oli minun itseni. ”Ensimmäinen huonekalu jonka minä ja nuori vaimoni ostimme”, se ikäänkuin viestitti.

Sumu pysyi ikkunoiden takana yhä sakeana, ja ulkona oli ilmeisesti hiiren hiljaista. Mutta sisällä alkoi olla levotonta. Huonekalut alkoivat toinen toisensa jälkeen vaatia huomiota itselleen. Vanha puhki kulunut nahkanojatuoli tavotteli arvovaltaisuutta. Melkein näin isoisäni istumassa siinä, ja sanomassa jotensakin seuraavaa: ”Kukaan muu ei tohdi istua tässä, mutta sinä saat”…

Tietenkään mitään ääniä ei kuulunut. Mutta jos olisi kuulunut, kirjahyllyt kaikissa huoneissa olisivat olleet pahimmasta päästä. Mikä muistutti olevansa vanhin kaikista, minuakin vanhempi, mikä taas ylpeili vuosikymmenten pölyn ja patinan tehneen siitä lämpimän pehmeän. Ja kirjat sitten! Tuhansin äänin ne olisivat mainostaneet itseään. ”Lue minut! Lue minut taas! Minusta sinä pidit eniten! Mutta minä olen sinun harvinainen aarteesi!”

Paperikasat - kukin kymmenistä tuhansista lehdyköistä erikseen - ja pikkuesineet yrittivät päteä kukin tavallaan. Pölyhiukkaset kaikkialla, vaatemytyt, kupit ja kulhot, kaikki pyrkivät omilla tavoillaan huomatuiksi. Ja kaiken takana olisi voinut kuulua narisevan toteava ääni seinistä, katoista, lattioista ja ovista: ”Mutta me emme ole sinun. Meidät omistaa kaupunki, joka antaa sinun vielä asua joukossamme”.

Tässä hirmuisessa metelissä minussa kiehahti, ja huusin: ”Minä tiedän kuka olen! Ja minä tiedän mistä tänne tulin! Ja miksi!”

Samassa huomasin sumun nopeasti hälvenevän. Avasin ulko-oven ja astuin pihalle. Aurinko paistoi lämpimästi, ilma tuoksui keskikesältä, ja huomasin että kaikkialla oli kissankelloja kukassa. Kissankelloja oli joka paikassa, enkä koskaan ollut nähnyt niitä näin paljon.

Kurkussa tuntui vähän karhealta. Olinko huutanut äskettäin, ja mitä? En muistanut, minulla ei ollut selvää muistikuvaa huutamisesta. Ja nopeasti unohdinkin koko asian. 

maanantai 21. marraskuuta 2016

Seikkailulla todellisuuksien välissä



Vanhempi herra heräsi nokkauniltaan, ja huomasi nukkuneensa jo puolitoista tuntia. Lisäksi hänellä oli lieviä tuntemuksia tarpeesta käydä kotinsa vähäisimmässä huoneessa. Niinpä hän nousi, ja avasi tämän vähäisen huoneen oven. Se huone oli paljon isompi ja korkeampi kuin hän muistikaan, pitkällä seinällä rapistunut istuin, ja sitä vastapäätä yhtä kulunut pesuallas. Kovin oli sekä huonekorkeus että pinta-ala huoneistossa kasvanut, ja siellä näkyi liikkuvan joku tuntematon henkilö. Tämä sanoi poistuvansa aivan heti, ja hävisi kohti eteistä.

Vanhempi herra huomasi makaavansa yhä vuoteellaan. Siispä hän nousi, vain todetakseen olevansa samanlaisessa isohkossa huoneistossa. Kaikkialla oli hämärää, mutta yhdessä huoneista näytti seisovan tummissa ulkovaatteissa oleva huppupäinen hahmo. Tämä vastasi kysymykseen aivan vanhanherran poikavainajan äänellä, ja näyttikin aluksi häneltä. Mutta valoon tultuaan ulkonäkö muuttui kokonaan.

Tämä nokkauniltaan herännyt ja tarpeilleen pyrkivä vanha herra huomasi jälleen loikovansa vuoteella. Hän nousi kolmannen kerran, vain havaitakseen huoneiston tilan olevan yhä vääristynyt. Häntä harmitti, ja harmin ärsyttämänä hän suorastaan tempautui ylös vuoteeltaan. Vihdoinkin tärppäsi. Hän palasi siihen todellisuuteen jossa hän oli ollut nokkaunilleen lähtiessään. Ja toimitti asiansa normaaliin tapaan mormaalilta näyttävässä eriössään.

No, tuo vanhempi herrasmies olin tietysti minä. Jos kirjoitan tällä tavoin omista asioistani, ne kertomukset liitetään automaattisesti vanhuuden etenemistä dokumentoivan sairaskertomuksen tarinoiden joukkoon. Tuskin minua suuresti auttaa selittely, että olen pelkästään luovan taiteilijan tarpeiksi kiinnittänyt yhä suurempaa huomiota päässäni tapahtuviin kummallisuuksiin.

Mutta en voi kuitenkaan olla miettimättä, että tällä tavoin moni meistä lähenee lähtöään. Yhä useammin joudutaan tilanteisiin joissa pohditaan koettua todellisuutta, ja vertaillaan sitä siihen todellisuuteen jonka "oikeasti" pitäisi olla olemassa. Ja sitten, lopulta, tyydytään siihen todellisuuteen minkälaisena se kulloinkin suostuu näyttäytymään. Ja sitten jää vain katsottavaksi, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Otsikkokuva on Polanskin elokuvasta Inho. Siinä Catherine Deneuven esittämä tyttö on jo keskellä mielensä järkkymistä, ja huoneisto on jo alkanut muuttaa muotoaan hänen silmissään. Tyttö vajoaa yhä syvemmälle kauhuihin, mutta minun tapauksessani ei unista löydy kauhun häivähdystäkään. Kuva onkin vain näyttämässä miten tutut ympäristöt saattavat tyypillisesti muuttaa muotoaan valvetodellisuuden alla olevissa mielen liikahduksissa.  

tiistai 8. marraskuuta 2016

Salaliittoteoria ja luontojärkytys

Suomi(kin) myy aseita Lähi-Itään. Amerikkalaiset pommittavat muslimimaissa. Venäläiset pommittavat Syyriassa. Länsi loi Al-Qaidan ja talebanit. Mitä järkeä tässä on?

On ehkä paljonkin, mikäli uusi salaliittoteoriani pitää paikkansa. Sen mukaan näet Venäjä, Eurooppa ja USA ovat salaliitossa keskenään. Ne ovat huomanneet, että väestönkasvu muslimimaissa on hallitsematonta, ja vaarantaa ympäröivät maat. Ne ovat myös huomanneet, että muslimit pitävät innokkaasti toistensa tappamisesta. Niinpä nämä salaliittolaiset syytävät aseita muslimialueille, jotta nämä tappaisivat toinen toisensa. Ja koska nämä muslimit eivät oikein osaa tapella tehokkaasti, salaliittolaiset auttavat siinä vähän. Sanokaa keksittekö parempaa selitystä tälle järjettömältä tuntuvalle tilanteelle?

*

 Nämä kaksi otsikkoa poimin tämän päivän Ilta-Sanomista. Ensimmäisessä videossa joukko käärmeitä yrittää saalistaa erämaassa iguaaniliskoa, joka onnistuu kuitenkin pakenemaan omiensa joukkoon. Toisella videolla pingviinit tappelevat kovasti keskenään.

Onhan tämä järkyttävää. Luonto on tosi järkyttävä ilmiö. Eläimet tekevät siellä pahaa toisilleen, tappavat ja syövät toisiaan. Eivät kunnon kansalaiset, lapsiaan kaikelta pahalta varjelevat hyvät ihmiset voi tällaista katsella parhaaseen lähetysaikaan. Kiellettävähän tällaiset raa'at videot on! Näytettäköön ennemmin puhdasta betoniviidakkoa, jossa pahikset ja hyvikset tappavat toisiaan. Se on sentään luonnollista ja esikuvallista.

Toimittajista en sano mitään. Puhuminen heidän kyynisyydestään olisi pelkkää triviaalia toiston toistoa. Ja menettäähän sellainen toimittaja pian työnsä, joka ei päivässä kykene laatimaan ainakin muutamia järkyttäviä, hyytäviä, jäätäviä ja tyrmääviä pelotusotsikoita.

torstai 3. marraskuuta 2016

Ulos sokkelosta

Joskus aivan nuorena kävin muutaman kerran Linnanmäen peilisokkelossa.  Aluksi oli tietysti hauska kulkea siinä umpimähkään, mutta sitten sitä rupesi miettimään että entäpä jos tulisikin hätä - miten sokkelosta varmimmin pääsisi ulos? Kun tiesin että sokkelossa oli ulkoseinät ja yhdessä seinässä ovi, keksin luultavasti ihan itse tämän kuuluisan "vasemman käden säännön". Kun seuraa vasemman käden puoleista seinää, tulee varmasti kiertäneeksi umpikujia, mutta ennemmin tai myöhemmin saapuu ovelle. Edellyttäen ettei sokkelo muutu välillä. Alla on sokkelo, johon olen punaisella piirtänyt tämän vasemman käden mukaisen reitin.

Mutta taannoin olin unessa aivan toisenlaisessa sokkelossa. Siinä oli neliön muotoisia, keskenään aivan saman näköisiä huoneita, joiden kaikilla neljällä seinällä oli ovi:
Kuljin umpimähkään huoneesta toiseen, enkä havaittavasti edistynyt poispääsyn suhteen. Sitten ryhdyin tussikynällä merkitsemään ovia joista olin kulkenut. Unessahan sellainen on aina tarvittaessa käsillä. Kun tulin huoneeseen jossa oli merkitty ovi, valitsin toisen oven. Näin niihin oviin tuli yhä enemmän merkintöjä, mutta ulospääsystä ei ollut tietoakaan.

Sitten sain tärkeän  oivalluksen. Jos tämä huonesokkelo ei ole loputon, sillä täytyy olla jossakin ulkoseinä, siis seinä jossa ei ole ovea. Jos sellaisen löytäisin, ulkoseinä saattaisi jatkua seuraavassa huoneessa. Nyt seuraamalla ulkoseinää voisin löytää mahdollisen ulko-oven. Siispä päätin kulkea koko ajan suoraan, kunnes edessä ei enää olisi ovea.


Heräsin tietysti ennenkuin ulko-ovi löytyi, mutta olin ylen tyytyväinen nerokkaasta oivalluksestani. Kokematta jäi, löytyikö ulko-ovi, vai oliko sen takana vain samanlainen huonesokkelo kuin se josta juuri olin selvinnyt ulos.

Jälkeen päin oivalsin tietysti, että uni - ja tämä kertomus sen mukana - oli syvästi symbolinen. Mutta sen symboliikan jätän arvoisille lukijoille tulkittavaksi.



Kangasmalli


Tässä olisi nätti klassinen kangasmalli. Koska se on Photoshop-leikittelyn tulos, ajattelin näyttää miten siitä tuommoinen tuli. 
Kuten huomataan, malli on koostettu useista peilikuvan tapaan  kopioiduista vaaka- ja pystysuorista paloista. Peruspalanen on tässä:

Se peruspalanen on leikattu irti alla olevasta isommasta kuvasta. Se kohta löytyy oikealta keskeltä. Erilaisia väriyhdistelmiä syntyi monia, mutta pitäydyn nyt näissä väreissä.

Koska en tallentanut kaikkia välivaiheita, joudun hyppäämään suoraan siihen kuvaan, josta leikittely luullakseni alkoi. Se on tahallinen "selfie" jonka otin Lumian kameralla toissa kesänä, kun kuvasin keväästä lähtien kymmeniä ja taas kymmeniä kukkaisketoja ja istutuksia. Käsitelty kohta löytyy taas oikealta keskeltä.


 Panenpa tähän vielä pari perinteisempää kuvaa samalta kesältä. Ne olen kuvannut tasku-Nikonilla Visavuoren upeassa puutarhassa. Viimeinen kuvista on itse asiassa Muurahaisen Muotokuva.









tiistai 25. lokakuuta 2016

Strano 4 (Tarinan loppu)


Aamulla kerroin isännälle lähteväni katselemaan mitä sivukaduilta ja kujilta löytyisi. Isäntä kehotteli minua olemaan huolellinen ja tarkka reitin valinnassa, ja katsomaan tarkoin mistä kulmista olen kääntynyt. ”Noilla kujilla vieras helposti eksyy, sillä näkymä paluumatkalla voi olla kovin erilainen kuin tullessa”, hän sanoi. ”Mutta jos arvelette eksyneenne, painelkaa tuota rintamerkkiä sormella. Se on merkkinä asukkaille, jotka opastavat teidät takaisin tänne hotellille”, hän lisäsi.

Olin sen verran usein kulkenut vanhojen pikkukaupunkien kujilla, etten todellakaan uskonut eksyväni, mutta kiitin isäntää neuvoista. Stranan kujat olivat kuvankauniita kukkasineen, kuin maalauksista ikään. Painoin joka kulmauksen tarkoin mieleeni. Milloin sen erotti tietynlaisista kukkavaaseista ja amppeleista, milloin seinillä olevista Marian kuvista tai lyhdyistä.

Ohitin pienen pieniä kahvilan tai viinituvan tapaisia, mutta niiden ovilla luki harmilliseen tapaan ’CHIUSO’, eikä ihmisiä näyttänyt olevan niissä sisällä. Muuten heitä kulki kujilla aina muutamia sinne tänne. En enää yllättynyt siitä, että ihmisten joukossa aina silloin tällöin erottui joitakuita tutun näköisiä. Sama pieni lapsijoukkokin vilahteli kulman taakse muutamia kertoja. Joissakin ikkunoissa ja ovissa oli kylttejä, joissa tarjottiin polkupyörän korjaamista tai matonkudontaa. Merkillistä - en ollut nähnyt ainuttakaan polkupyörää kaupungissa.

Kerroin jo, että kukkasten runsaudesta huolimatta ne eivät tuoksuneet ollenkaan. Mutta eräällä kujalla tulvahti ympärilleni yllättävän vahvoja tuoksuja, joissa oli ehkä mukana lieviä muistumia hajuvesistä. Sitten huomasin talon portailla nuoren siniasuisen naisen, joka kohotteli helmojaan, ja tarkasteli paljasta lantionseutuaan. Hän oli kuin antiikin veistos ikään, tuo Kaunispakarainen Afrodite! Samassa huomasin miten ikkunoihin oli tullut muita vähäpukeisiä olentoja, jotka viittilöivät minulle ikäänkuin kutsuvasti.

Tuoksu voimistui yhä, ja minusta tuntui että tältä kujalta oli paras poistua hyvän sään aikana. Itse asiassa minuun iski pienoinen paniikki, ja puolijuoksua pakenin kujalta, käännyin kulmissa umpimähkään, ja menetin kokonaan käsitykseni siitä miten olin paikalle tullut. Kuljin ja kuljin sokkeloisilla kujilla, ja huomasin että tuoksut heikkenivät nopeasti. Mutta minun oli samalla myös tunnustettava itselleni, että olin perin pohjin eksynyt. Muistin isännän ohjeen, ja painelin sormella rintamerkkiäni. Joku kadulla kulkijoista huomasi eleeni, ja näytti kädellään suuntaa. Seuraavassa kulmassa oli taas joku osoittamassa minne oli käännyttävä.

Äkkiä minusta alkoi tuntua, että sää oli muuttumassa. Alkoi hiukan hämärtää, ja kuulin  lyhyitä sähähtäviä ääniä jotka muistuttivat särkyneen sähkölaitteen kipinöintiä. Sitten näin edessäni pääkadun ja hotellinkin. Mutta samalla hetkellä sähisevät äänet voimistuivat, ympärillä alkoi pimentyä, ja tuiskahtavat sähköpurkaukset alkoivat näkyä salamaniskujen kaltaisina.

Hetken aikaa minusta tuntui siltä, kuin kadulla kävelevät ihmiset olisivat muuttuneet läpikuultaviksi, ja lopulta suurin osa rakennuksistakin näytti sumenevan. Niiden tilalla olin näkevinäni jonkinlaisia rakennustelineitä ja tukirakenteita. Mutta hotelli oli vakaasti paikallaan, ja syöksyin ovesta sisään.

Huolestuneen näköinen isäntä oli jo minua vastassa, ja puhkesi anteeksipyyntöihin. ”Että juuri teidän vierailunne aikaan piti tämmöistä sattua!”, hän manaili. ”Meillä on kieltämättä ollut hieman vaikeuksia täällä Stranossa. Toivottavasti nämä sähköviat on jo kohta saatu korjatuksi!”

Istuin hetkeksi huoahtamaan, mutta sitten päätin kysyä kaikista niistä omituisuuksista joita tämän vierailun aikana olin nähnyt. Ja isäntä katsoi parhaaksi kertoa koko tarinan.

”Katsokaas, Stranosta piti tulla oikein mallikelpoinen ja oman laatuisensa turistikaupunki. Mutta meillä on ollut jatkuvia vaikeuksia ja epäonneakin kaupungin kehittämisessä. Huomasitte varmaan, että kaupat olivat kiinni, eikä niissä ollut juuri mitään myytävääkään. Se johtuu siitä, ettemme ole saaneet tarpeeksi väkeä kauppoja pyörittämään. Itse asiassa Stranossa asuu vain kourallinen ihmisiä”.

”Mutta kaduillahan kulki kuitenkin melkoisesti väkeä”, minä intin.

Isäntä vastasi: ”Kiinnititte itsekin huomiota siihen, että monet liikkujat muistuttivat toisiaan, ja minuakin. Se johtuu siitä että harva näkemistänne ihmisistä oli oikeastaan ihminen. Kaikkialla olevat anturit ilmaisivat teidän liikkeenne, ja keskuskompuutteri loihti muististaan hologrammeja liikkumaan kadulla. Varmaan panitte merkille, ettei muita turisteja näkynyt. Itse asiassa te olette ensimmäinen vierailija pitkään aikaan, ja saavuitte tänne todella huonoon aikaan. Taisitte  äsken huomata, että suuri osa taloista on myös lähinnä kulisseista rakennettuja, ja jopa hologrammeja nekin. Sen vuoksi ovet olivat kiinni”.

Muistin suihkulähteet ja niiden käyttäytimisen, ja sanoin: ”Ilmeisesti siis anturit käynnistivät myös vedentulon?”

”Kyllä. Meidän on pakko säästää vettäkin. Noin viidesosa taloistamme on todellisia, ja niissä asuu huoltomiehiä ja teknikoita perheineen. Kulissien takana on paljon tekniikkaa jota on ylläpidettävä. Ja nämä todelliset asukkaat tarvitsevat vettä ja lämpöä ja ravintoa, ja siinä onkin tekeminen että kaikki onnistuu”.

Kerroin sitten siitä omituisesta kokemuksestani tuoksuvalla kujalla. Isäntä oli hetken hämillään, mutta sanoi sitten: ”Ne naiset olivat kyllä todellisia, ja he asuvat siellä. He ovat - sanoisinko - ammattilaisia, jotka viime vuonna pesiytyivät tänne turistien toivossa. Mutta turisteja ei juuri ole, ja osa naisista joutuu hankkimaan elantonsa ympäristöstä. Kaupungin johto antoi heidän pitää talonsa, koska ajateltiin että turisteille täytyy tarjota kaikenlaista viihdettä, mutta nyt on päättäjien keskuudessa alettu mitettiä oliko ratkaisu aivan oikea”.

Aloin syystä tai toisesta vähän kiinnostuakin tästä keinotekoisesta turistikaupungista. Olihan selvää, että turismi on tukahduttamassa useimmat kiinnostavat, kauniit ja historialliset kaupungit, ja jonkinlaisia uusia ideoita pitäisi pulman ratkaisemiseksi keksiä. Olin jostakin lukenut lähes hourupäisen ehdotuksen, että todellisen Pompejin suojelemiseksi pitäisi rakentaa kokonaan uusi replika-kaupunki, eräänlainen Neo-Pompeji turisteja varten.

”Harmi, että minun on palattava kotiin omien töitteni pariin1”, minä sanoin isännälle, ”Olisi todella kiinnostavaa jäädä tänne kehittelemään ideoita”.

Isäntä huokasi: ”Minä tuli nänne turistina kaksi vuotta sitten - ja jäin…”

Mutta sitten isäntä sanoi päättäväisesti: ”Minä saatan teidät nyt asemalle. Kapearaiteinen juna on tällä hetkellä lakkautettu, mutta hankin teille autokyydin Velletriin. Sieltä lähtee Rooman-junia melkein puolen tunnin välein. Oli kiintoisaa tavata… Ja jos tulette toisiin ajatuksiin ja haluaisitte palata, lähettäkää viesti tähän osoitteeseen”.


Hän kirjoitti paperilapulle jotain, ja lisäsi: ”Toivottavasti olemme silloin vielä olemassa”.