Ifigeneia ja Nemin pyhäkkö

Olen nähnyt Ifigeneian omin silmin. Se tapahtui useita kertoja 1990-luvun puolivälissä Valkeakosken kaduilla. Hän ei kylläkään huomannut minua, sillä vanha neiti käveli lyhyillä jaloillaan suoraan eteen päin, sokeana, mitään haistamatta, sivuilleen vilkuilematta.

Hän oli nimittäin koira, kaiketi kaupungin vanhin, ja oli jo reippaasti äänestysiässä.

Mutta minulle Ifigeneia on enemmän. Hän oli yksi antiikin tarujen neidoista - Agamemnonin ja Klytaimnestran onneton tytär, joka uhrattiin Aulis-mimisellä paikalla suotuisan tuulen saamiseksi Troiaan menevälle kreikkalaislaivastolle?

Ifigeneia tuotiin kotoaan sillä varjolla, että hänet naitettaisiin sankari Akhilleukselle, mutta edessä olikin uhrialttari. Aiheesta kirjoitti Euripides näytelmän, ja paljon myöhemmin kirjoitti Gluck kauniin oopperan nimeltä Ifigeneia Auliissa. 

Mutta ei hätää, neitsytjumalatar Artemis - koko sotkun käynnistäjä - pelasti tytön viime hetkellä. Uhriveri olikin hirven, ja Ifigeneia rahdattiin meren taakse Tauris-nimiselle paikkakunnalle - jonka me nyt tunnemme nimellä Krim. Siitäkin on Euripides kirjoittanut näytelmän.

Artemis pelastaa Ifigeneian. Ny Carlsberg Glyptotek

Monimutkaisten intrigien seurauksena Ifigeneia ja hänen veljensä Orestes siirtyi uuteen suojapaikkaan, joka sijaitsi Italiassa. Artemis - joka nyt käytti roomalaistettua nimeä Diana - sijoitti hänet Albano-vuorten Aricciaan, eräälle niistä Italian seuduista, joissa muinaisuus hurjimmalla ja mystisimmällä tavalla on vieläkin läsnä.

Jokainen joka on nähnyt pienen Nemi-järven Rooman kaakkoispuolella, vanhan tulivuorenkraaterin paikalla, kulkenut sen jyrkillä rinteillä, katsonut sata- ja tuhatvuotisia rakennuksia, ja kolunnut ikivanhaa Dianan lehtoa roomalaisine jäännöksineen, tietää kyllä mistä on kysymys.

Nemi (sanotaan suomeksi "Neemi") on siis kraaterijärvi Albanovuorilla, Roomasta noin puolisen tuntia paikallisjunalla kaakkoon päin. Alueen isompi järvi on nimeltään Albano.

Turisteja viedään usein busseilla Albanovuorten ihaniin ikivanhoihin pikkukaupunkeihin. Nemi-järven kraaterissa on vain Nemi-niminen kylä, eikä sinne oikein mahdu - sanoisinko: onneksi - turisteja eikä bussejakaan.

Tämä muinainen ja säästynyt seutu onkin sitten vähän tavallisesta poikkeava koko Italiassa.

Paikan nimi oli 'Nemus Dianae', "Dianan lehto", ja lähin kaupunki Aricia, nykyisin Ariccia. Kaupungista johti tie sekä lehtoon että Monte Cavon huipulle. Siellä sijaitsi muinaisten latiumilaisten yhteinen Jupiterin temppeli, jonka roomalaiset sitten "siirsivät" Capitoliumille.

Yli kahden tuhannen vuoden takaiset roomalaiset kunnioittivat syvästi tätä Dianan lehtoa, joka jäi konsuli Appiuksen tien vasemmalle puolen. Tämä Via Appia johti Roomasta melkein viivasuorasti kaakkoon aina Napolinniemen tienoille saakka. Jos eteen tuli vuori, se ylitettiin sillalla. Jos laakso, sama juttu, kuten Ariccian lähellä.

Via Appia teki vain muutaman mutkan. Yksi oli lähellä Roomaa, ja siinä sijaitsi 300 e.Kr. eläneitten roomalaisten mielestä aivan erityisen vanha pyhä paikka, joka kunnioittaen kierrettiin. Ja toinen taas sijaitsi Ariccian kohdalla.

Itse asiassa muutkin koko esiroomalaisen historian keskeiset muinaiset paikat ovat tässä ihan lähellä. Latiumilaiset pitivät kuten sanottu nykyistä Monte Cavoa pyhänä vuorena. Heidän edellinen pääkaupunkinsakin,  Alba, sijaitsi "Valkoisen vuoren" rinteellä, samassa paikassa jossa paavit viime vuosisatoina ovat viettäneet pekkas-vapaitaan.

Lähistöllä sijaitsevat myös Laviniumin muinaiskaupungin ja pyhäkköjen rauniot; tarun mukaanhan tuon kaupungin perusti itse kantaisä Aeneas.

Nemi-järvi saattoi silloin tällöin tulvia yli asutuksen rajojen. Sen vuoksi etruski-insinöörit jo 2500 vuotta sitten rakensivat vuoren läpi 'emissaarin' eli ylijuoksutunnelin, joka tänäkin päivänä on ehjä ja toimiva.

Tätä emissaaria käytettiin 1930-luvulla hyödyksi, kun päätettiin pelastaa Nemi- järven pohjassa maanneet keisari Caligulan aikaiset juhlalaivat. Koska niitä ei sen aikaisen tekniikan avulla muuten olisi voinut pelastaa, Nemi-järvi tyhjennettiin vanhaa emissaaria myöten, ja muinaiset lotjat kaikkine aarteineen hinattiin rantaan.

Isompi laivoista 1930

Ne olivat varsin hyvässä kunnossa, joten niiden ympärille rakennettiin museo. Yksityiset esineet vietiin Roomaan.

Museo sijaitsee edelleen samassa paikassa Nemin rannalla - mutta se on lähes tyhjä ja suljettu. Viime sodan lopulla näet perääntyvät saksalaiset polttivat kaiken palavan, ja siinä ohessa myös roomalaiset laivat...

Nelisen kymmentä vuotta sitten sain luvan käydä museossa silloin 6-vuotiaan poikani kanssa. Muinaisroomalaisia jäänteitä yhdessä tutkineina otimme tulitikkulaatikkoon puunpalasen, joka saattoi olla roomalaislaivasta peräisin.

Ikivanha (ainakin hyvin vanha) puunpalanen oli tikkuaskissa pitkään, maalarinteipillä suojattuna, kunnes muuan perussiivous vei koko muinaisaskin kaatopaikalle.

Sic transit. Mikään ei kestä. Turhuuksien turhuus. Jumalten oikut ja vallanpitäjien julmuus sen sijaan pysyvät. Ja mitä Ifigeneiaan tulee, hän oli vain osanen siitä ikuisesta ketjusta, jonka nimi on "miten käy tytölle sodassa".

Tohtori Burneyn matka 6: Bologna

Kari Rydman:

TRI CHARLES BURNEYN MATKA RANSKAAN JA ITALIAAN 1770

VI OSA. BURNEY TAPAA BOLOGNASSA PADRE MARTININ, FARINELLIN JA OPPINEEN TOHTORINNAN, TUTKII TAIDEAARTEITA, JA TÖRMÄÄ SATTUMALTA ISÄ JA POIKA MOZARTIIN.(21.8.-31.8.70)

Tiistai, elokuun 21. päivä 1770. Kohta auringon noustua saapuvat postivaunut Bolognaan. Vaunuissa istuu englantilainen tohtori Burney, joka katselee ihastellen kaupunkia ympäröivää kukkeaa maisemaa. Kaupunginportilla vaunut pysähtyvät, matkatavarat kannetaan tullikamariin. Burney on huolissaan kirjoistaan: hän on kuullut että kirjat on täällä tapana viedä inkvisition tarkastettaviksi. Mutta hän helpottuu: tullin tarkastus on nopea ja pintapuolinen, ja tullimaksukin peräti alhainen.

Majoituttuaan Burney lähtee kaupungille. Rahaton ja vippaileva Monsieur de St Croix pysyttelee hänen kintereillään, ja tohtoria harmittaa.

"Bologna näyttää melankoliselta, vaikka siellä on hyvin suurenmoisia ja kauniita kohtia. Pylväskäytävät talojen edessä ovat varsin sievät ja mukavat, parhaat joita olen Italiassa nähnyt. Kiveys on sileä ja hyvä kävellä kuin huoneessa. Joka kadulla on näitä portiikkeja. Katujen muut osat on kivetty pienillä nupukivillä ja niillä on tosi vaikea kävellä. Kaupunki on tulvillaan hedelmiä, eritoten meloneja jotka ovat niin makeita, mehukkaita ja halpoja, että olen oppinut syömään niitä. Englannin rahassa ne maksavat vain noin puolisen penniä kappale. Viikunoita, rypäleitä, omenoita ja päärynöitä on siinä kuin melonejakin. Täällä kaupankäynti näyttää pääasiassa tyydyttävän vatsan tarpeita. Ihmiset ovat hyvin köyhiä, mutta lihavia ja tyytyväisiä: Bolognaa mainitaan yhdeksi koko Italian halvimmista paikoista elää. Papisto on täällä ylen hyvinvoivaa, ja kirkot ylenmäärin rikkaita. Duomo eli S.Pietro on suunnattoman korkea. Se on moderni rakennus - 1600:n tienoilta - sen julkisivu on merkillepantava, ja sisältä se on tilava ja juhlallinen.

S.Petronio, Bolognan vanhin ja suurin rakennus, on goottilaista tyyliä. Täällä paavi Clemens VII kruunasi Kaarle V:n, ja tässä kirkossa on myös kuuluisa Cassinin rakentama meridiaani vuodelta 1655. Törmäsin siihen sattumalta juuri keskipäivän aikaan. Auringonvalo pääsee kirkkoon katossa olevasta reiästä, ja lankeaa lattiassa olevalle viivalle johon on merkitty eläinradan symbolit."

Tänäänkin Bologna on kuuluisa pylväskäytävistään eli portiikeistaan, jotka reunustavat keskustan katuja kaikkialla. Katukäytävä on ikäänkuin upotettu talojen sisään; julkisivuja kannattavat loputtomat pylväitten ja niitä yhdistävien pyörökaarien rivistöt. Portiikin korkeudella oli säädetty vähimmäismittansa, 7 Bolognan jalkaa eli noin 2,7 metriä, eli ratsastajan on täytynyt mahtua sen alle. Todellisuudessa portiikit ovat yleensä paljon korkeammat, keskimäärin ehkä 4 - 5 metriä, ja niitten arvon jalkamatkailija toteaa kesällä erityisen kiitollisena, aivan samasta syystä kuin muinainen roomalainen, jonka kuljettavaksi keisari Augustus sääti URBSin keskustaan samanlaiset käytävät. Tänään, miljoonien autojen täytettyä Italian kaupunkien kadut, matkailija on kaksin verroin kiitollinen: autoa on lähes mahdoton tunkea portiikin sisään, tuiki välttämättömien katukahviloitten sekaan...

San Petronio ei tosin ole Bolognan vanhin rakennus; kuuluisat kaksoistornitkin ovat vanhempia, monista kirkoista puhumattakaan, mutta sen valtava goottilainen basilikahalli tekee paljoon tottuneeseen nykymatkailijaankin yhä mahtavan vaikutuksen. Meridiaanikin on paikoillaan. Se uusittiin kuusi vuotta tohtori Burneyn käynnin jälkeen, ja sen päässä, kesäkuun 22. päivän kohdalla jolloin aurinko on korkeimmillaan, lukee marmoriin hakattuna:

LINEA MERIDIANA
CONSTRUCTA ANNO MDCLVI
AMPLIORI FORMA RENOVATA
ANNO MDCCLXXVI

San Petronion akustiikka on tietyntyyppiselle juhlamusiikille erityisen komea. Sen kuoriin mahtuu leveään tilaan yli sadan muusikon esityskoneisto, ja kirkon kapellimestarien parhaimmisto on osannut käyttää 1600-luvun alussa perustettua cappella musicalea uljaalla ja vaikuttavalla tavalla. Giacomo Antonio Perti toimi tässä virassa peräti 60 vuotta. Hän kuoli 14 vuotta ennen Burneyn vierailua 95 vuoden kunnioitetussa iässä, ja il dottore kopioitutti itselleen Bolognassa erään Pertin kuuluisista messuista. Lokakuussa 1986 San Petroniossa esitettiin eräs Pertin 8-ääninen messu, 22-vuotiaana kirjoitettu nuoruudentyö vuodelta 1683, joka antaa erinomaisen kuvan bolognalaisesta juhlamusiikista barokin kulta-aikana:

[Mus.: G.A.PERTI: MESSA A OTTO VOCI (1683) (Edizioni Bongiovanni)]

Kukkulalla Bolognan kaupunginmuurien ulkopuolella on dominikaanien kirkko S.Michele in Bosco. Sinne Burney saapui ajoissa nähdäkseen prosession ja mitrapäisen piispan ja kuullakseen huonoa urkujensoittoa epävireisellä instrumentilla, mutta liian myöhään kuullakseen Antonio Mazzonin musiikkia.

Burney oli liian väsynyt mennäkseen teatteriin, ja monsieur de St Croix roikkui yhä hänen seurassaan. Hiukan tohtorin omaatuntoa kaiveli ettei hän kutsunut miestä illalliselle tai lainannut tälle paitaa - tämä kun oli lähettänyt kaikki kaksi paitaansa pestäväksi. Mutta parasta oli olla varuillaan kuten sanottu.

Keskiviikkoaamu 22. elokuuta kului Burneyltä hukkaan, sillä arkkitehti Barettin ystävät ja muut tavoitellut henkilöt olivat kaikki poissa kotoaan: säveltäjä-apotti Zanotti oli kaupungin ulkopuolella, kastraattilaulaja Guarducci (johon Burney oli tutustunut Lontoossa) oli Firenzessä, ja kastraateista kuuluisin, Farinelli, asui sen verran kaukana kaupungista että Burneyn olisi ollut otettava ajuri. Mutta illalla tohtori Burney tapasi koko matkansa ehkä keskeisen henkilön, isä Giambattista Martinin, säveltäjän, historioitsijan, opettajan ja suunnattoman oppineen miehen, jonka maine vielä tänäänkin on suuri ja lämpöistä arvostusta täynnä.

Padre Martini oli 64:n ikäinen Burneyn tavatessaan. Hän oli syntyperäinen bolognalainen, muusikon poika, joka jo viidentoista ikäisenä päätti ryhtyä fransiskaanimunkiksi. Kuudentoista ikäisenä hän soitti urkuja Bolognan S.Francescossa, ja yhdeksäntoistiaana hänestä tuli tämän kirkon maestro di cappella. Isä Martini ei mielellään jättänyt kotikaupunkiaan, vaikka hänelle tarjottiinkin virkoja mm. Roomassa. Mutta hänen maineensa kantoi kauas; hänen luokseen tultiin oppia saamaan monista maista ja kaupungeista. Napolista tuli Jommelli, Ranskasta Grétry, Saksasta Johann Christian Bach ja nuorempi Mozart. Kaikki he kirjoittivat kuuliaisesti kontrapunktinsa, joka oli edellytys arvostetun filharmonisen akatemian jäsenyydelle. Padre Martinin kirjasto oli jättiläismäinen, ja Burneyn vierailun aikoihin hän oli päättänyt laajentaa sitä kokoelmalla merkittävien muusikoitten muotokuvia.

Tämän uskomattoman ahkeran ja ystävällisen miehen työtehosta on hyvä esimerkki hänen kirjeenvaihtonsa ajan kuuluisien muusikoitten ja kirjailijoitten, hallitsijoitten ja paavien kanssa: Bolognan konservatorion yhteydessä sijaitsevan kirjaston luettelossa on 5878 padre Martinin säilyttämää hänelle osoitettua kirjettä. Kirjeitten lisäksi hän kirjoitti ainakin 1500 sävellystä, joukossa oratorioita ja messuja, sekä kontrapunktisen harrastuksensa tuloksena noin 1000 kaanonia.

Tällainen oli siis se kuuluisa mies, jota tohtori Charles Burney tuli tapaamaan fransiskaanikirkon yhteydessä olevaan konventtiin, käsissään aina välttämätön suosituskirje, jonka apotti Zanotti oli arkkitehti Barettin pyynnöstä laatinut, sekä pariisilaisen apotti Roussierin lähettämä kirjalahja, tutkielma muinaiskreikkalaisesta musiikista.

"Hän luki Zanottin suosituksen, ja sen jälkeen liitteenä olevan Barettin kirjeen, ja sain kuulla että hänelle oli sekä Torinosta että Milanosta tiedotettu minun tulostani. Hän sanoi tutustuvansa suurella ilolla näin ansioituneeseen ja epätavallisen tiedonhaluiseen henkilöön. Meistä tuli heti ystäviä, ja ryhdyimme töihin. Näytin hänelle Suunnitelmaani, ja monin kohdin hän nyökkäsi ja hymyili: 'bravo!', 'polito!', hän sanoi. Sitten kysyin hänen historiakirjansa tilanteesta. Toinen osa, hän kertoi, edistyy hienosti ja julkaistaan parin kuukauden kuluttua. Mutta työ ei lopu siihen, sillä kirjaan on kaikkiaan tulossa viisi osaa. En kylläkään usko että hän enää elää tarpeeksi kauan päättääkseen työnsä, sillä hän on hyvin vanha ja heikko, hänellä on hirveä yskä ja hän näyttää kamalalta. Mutta jaloluontoinen ja arvokas ihminen hän on. 'Me purjehdimme samaa merta', hän sanoi. 'Kyllä, mutta meillä on eri kurssi', minä vastasin, 'ja minä vien tavaraamme toisille markkinoille'.

"Näytin hänelle sitten luetteloa kirjoistani, ja hän oli joistakin kovasti hämmästynyt. Ne ovat äärimmäisen harvinaisia, hän sanoi; kirjoittipa hän joittenkin nimet muistiin. Sitten hän näytti omaa kirjaluetteloaan, joka on todella suunnaton. Moni kirjakauppias on ihaillut minun kirjavarastoani, mutta nyt oli minun vuoroni ihmetellä. Hänen kirjojensa määrä nousee jonnekin 18.000 niteen tienoille, ja moni niistä on maksanut omaisuuksia. Eräästä paksusta foliosta joka oli kirjoitettu Espanjassa 1613 hän oli Napolissa maksanut sata tukaattia joka on noin 20 guineaa. Sen hän näytti minulle ja monia muita merkillisiä kirjojaan, joita hänellä on kaksi huonetta täynnä. Hän sanoi että olen tervetullut hänen luokseen niin usein kuin vain voin, ja että meidän täytyy heti ryhtyä kirjeenvaihtoon ja avustaa toisiamme tiedonannoilla aina kun pystymme."

Seuraavana päivänä Burneyn ja Padre Martinin sydämellinen yhteistyö jatkui entistäkin tiiviimpänä. Burney on haltioissaan:

Hyvä isä Martini! Tämän nimen annan hänelle täydestä sydämestäni. Hän on kietonut minut ystävällisyydellä ja saattanut minut suunnattomaan kiitollisuudenvelkaan, sillä hän ei ole vain näyttänyt minulle harvinaisia käsikirjoituksiaan ja kirjojaan, vaan myös lahjoittanut minulle muutamia, ja ryhtynyt toimenpiteisiin jotta saisin niitä lisää ja että saisin hyvän vastaanoton Firenzessä ja Roomassa. Lyhyesti sanoen: koskaan en ole kunnioittanut ja rakastanut ketään näin paljon ja näin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Minun sydämeni on hänelle auki niinkuin olisimme tunteneet kaksikymmentä vuotta, ja hän puolestaan vastaa kaikkiin kysymyksiini epäröimättä ja täydellisen avoimesti ja suoraan..."

Mutta Burneyn autuus Bolognassa ei pääty tähän. Kaupungin toinen kuuluisuus, kastraattilaulaja Farinelli asui pari kilometriä kaupungin ulkopuolella; ja välttääkseen turhan matkan Burney oli aamulla lähettänyt viestinviejän kertomaan tälle, että hänellä oli englannintuomisinaan mr. Strangen kirje ja painotuotteita. Lähetti oli ollut matkalla tuskin tuntiakaan, kun isä Martinin kirjastoon fransiskaanikonventissa porhaltaa maailman kuuluisin laulaja, tervehtii Burneytä kaksin käsin - ja sitten puhkeaakin varsinainen molemminpuolisten ja sydämellisten kohteliaisuuksien kaskadi.

Lopulta päätetään, että vaunut hakevat Padren ja tohtorin lauantaina Farinellin huvilalle päivälliselle. Niinpä siis tohtorillemme jää aikaa tutustua Bolognan vanhaan ja kunnianarvoisaan kulttuuriin laajemmaltikin. Palazzo Zampierissä hän näkee elämänsä tähän asti laajimman vanhojen mestarien kokoelman: hän pidättää henkeään Rafaellon, Guido Renin, Albanin, Carraccin, Correggion, Spagnoletton, Rubensin, Van Dyckin, Domenichinon, Veronesen, Peruginon ja Tizianin töitten edessä.

Teatteriakin Burney ehti katsoa, oikeata italialaista tragediaa, ilman musiikkia. Jonkin verran hänellä oli aihetta pään pudisteluun:

"Amatsonien kuningatar Thomyris tuli lavalle hyvin ekivookissa asussa: jotta hän olisi mahdollisimman juhlavan näköinen, hänen hameensa ja mustat housunsa oli koottu ylös niin että polvet paistoivat kauas. Hänen pukunsa ja eleensä viittasivat lähinnä siihen että hän oli menossa [pissalle] - mutta yleisö se vain taputti raivokkaasti, niinkuin se aina teki kun lavalta näkyi jotain kamalaa. Näytelmässä puhuttiin paljon uskonnosta, eikä sellaisiakaan anakronismeja maltettu unohtaa, kuin Kristus, Kolminaisuus, tahdonvapaus ja predestinaatio-oppi. Ja kun Kyyros teki kuolemaa, viimeistä palvelua hänelle teki juutalainen pappi..."

Burney arveli kuitenkin, että puhenäytelmällä voisi olla Italiassa hyvä tulevaisuus. Puhetragedian tappoi italialaisten intohimo musiikkidraamaa kohtaan, hän ajatteli, mutta italialaisten kieli ja nerokkuus on toisaalta niin rikas ja hedelmällinen, että he piankin saattaisivat innostua puhenäytelmiin. Sillä sellaisia he ovat aina olleet, innostuneet suunnattomasti, mutta kyllästyneet nopeasti, syöksyneet tyylistä toiseen ja olleet valtavan uteliaita uutuuksista. Mutta yksi edellytys puhedraaman nousulle on, miettii Burney, että kansalliset tavat ja käyttäytyminen hienostuvat. Toisin kuin Lontoossa tai Pariisissa, joissa yleisö kannustaa näyttelijää olemalla hiljaa, Italiassa näyttelijät yrittävät saada itsensä kuulluiksi valtavissa saleissa joissa vallitsee jatkuva mekastus. Käytä siinä sitten ääntäsi nyanssoidusti; kaikki tunteet ja intohimot, hellimmistä lähtien, ovat yhtä meluisia.

Lauantai-aamuna Burney istui taas Padre Martinin kirjastossa. Tämäkään aamu ei mennyt hukkaan; musiikinhistoria englanninkielellä edistyi - mutta vihdoin, vihdoin tulivat Farinellin vaunut. Laulajan talo oli niin uusi etteivät kaikki yksityiskohdat vielä olleet valmiit. Mutta englantilaisen silmään osuivat heti italialaisen varmalla maulla rakennetut puutarhat. Ja näkymä alas kaupunkiin sitten! Sisällä Burney huomaa heti taulut: suuret mestarit, suuret mallit. Zimenez ja Murillo; sitäpaitsi bljardisalissa olivat kuvat seuraavista eminensseistä (tässä vain lukumäärät laadun mukaan): 2 keisaria, 1 keisarinna, 3 Espanjan kuningasta, 2 Asturian ruhtinasta, 1 Sardinian kuningas, 1 Savoijin ruhtinas, 1 Napolin kuningas, 1 Asturiasin ruhtinatar, 2 Espanjan kuningatarta sekä paavi Benedictus XIV. Tämän verran kruunupäitä yhden laulajan kotona - tuon listan valistunut empiristi Burney on takuulla tarinnut Lontoossa kaikille halukkaille, myös niille joitten anonyymisyyttä hän käytti sydämellisten kohteliaisuuksien latelemiseen ennen päivälliskutsua.

Tohtorin muistikirjaan tuli kosolti ensikäden tietoa Domenico Scarlattista. Farinelli tunsi suuren klaverisäveltäjän hyvin Espanjan hovista, niiden parinkymmenen vuoden ajalta jotka hän itse siellä diplomaattisissa tehtävissä vietti. Ääntään ikääntynyt laulaja ei enää käyttänyt, mutta soitti mielellään viola d'amorea ja lukuisia taiteilijoitten mukaan nimettyjä klavereitaan. Erityisesti Farinelli piti pianofortestaan vuodelta 1730; siinä luki kultaisin kirjaimin: "Rafaello d'Urbino".

Mus.: Scarlatti

Sunnuntaina Bolognassa oli riehakas kansanjuhla. Väkeä tulvi kadut mustanaan, mitä ihmeellisimpiä esityksiä nähtiin toreilla, pieniä porsaita juoksutettiin ympäriinsä, ja vallasväki jakeli parvekkeilta rahoja innokkaasti tungeksivalle rahvaalle.

"Monsieur Ranskalainen oli mukana juhlissa, ja sen jälkeen hän halusi lainata minulta pari sekiiniä kunnes saa rahaa ystäviltään. Ja minä kun luulin että muutamat aamiaiset ja näytöskappaleet olisivat riittäneet; mutta hän painaa päälle, enkä minä pidä siitä. En muista kuka varoitti minua ranskalaisista Italiassa, mutta oikeassa hän oli. Vieläkään en ole oppinut ääntämään kyllin napakasti tuota tärkeää tavua: 'NO'."

"Sain kirjeen Moianan isältä joka jäi Veneziaan tämän luo. Moiana-parka on kuollut. Hän oli vain kolmenkymmenen kolmen, ja terve kuin pukki koko matkan - ja sitten kaik- ki on loppu yhdessä viikossa! Näin tässä rupeaa masentu- neena epäilemään omaakin pitkäikäisyyttään. Minä luulen että hän sai lämpöhalvauksen kuljeskelemalla Veneziassa keskellä päivää vuoden kuumimpana aikana. Silloin kaikki muut lepäävät sisätiloissa, ja vain koirat ja englanti- laiset ovat ulkona - näin täällä sanotaan."

Maanantaina Burney tutustui Bolognan kuuluisaan yliopistoon, maanosamme vanhimpaan. Taideteosten lisäksi hänen mieltään kiinnittivät tieteelliset kokoelmat. Synnytysopin ja anatomi- an saleissa oli suurenmoinen kokoelma väritettyjä vahamalleja synnytinelimistä, sekä kohdusta, istukasta ja sikiöstä raskauden eri vaiheissa, ja luonnonhistorian saleissa muun muassa egyptiläisiä muumioita ja antiikin aarteita. Sensijaan fysiikan osaston sähköopilliset kojeet olivat paljon vanhan- aikaisempia kuin Englannissa. Burney sai ihmeekseen kuulla, että professorien palkat olivat kovin alhaiset, eikä yliopis- tolla ollut minkäänlaista kirjeen- tai julkaisujenvaihtoa englantilaisten yliopistojen kanssa.

Merkillepantavin Burneyn yliopistossa tapaamista ihmisistä oli ehdottomasti Dottoressa Laura Bassi. Tämä lahjakas naisfyysikko oli laajalti tullut tunnetuksi sekä loistavista Newtonia käsittelevistä esitelmistään että muunmuassa sähköopillisista tutkimuksistaan. Laura Bassi oli lähes kuudenkymmenen ikäinen Burneyn tavatessaan, eikä oppineisuudestaan ja nerokkuudestaan huolimatta ollut tämän mielestä lainkaan 'miesmäinen' tai kopea. Tohtoria lämmittivät Dottoressan ylistävät sanat englantilaisista tiedemiehistä kuten Newtonista, Halleysta, Bradleysta ja Franklinista. Burney sai nähdä joukon tohtorinnan sähköopillisia kokeilulaitteita metalli- ja lasilevyineen, ja kuuli surkuhupaisan tarinan bolognalaisten, Italian arvostetuimman yliopistokaupungin asukkaitten taikauskoisuudesta.

Laura Bassin mies, tohtori Verati, fyysikko hänkin, oli tutustunut tri Benjamin Franklinin selvitykseen 'sähköisen tulen' ja salamain samankaltaisuudesta, sekä mahdollisuudesta turvata rakennuksia ukkosen tuhoilta, ja rakentanut yliopiston suojaksi joukon ukkosenjohdattimia. Kunnon bolognalaiset olivat kovin säikähtäneet näitä paholaisenvehkeitä, joiden he uskoivat päinvastoin houkuttelevan ukkosia kaupunkiin, ja niin tri Veratin oli purettava rakennelmansa. Mikään ei auttanut, ei edes valistuneen bolognalaisen paavi Benedictus neljännentoista kehoituskirje. Eikä Bolognassa nyt siis ollut ensimmäistäkään ukkosenjohdatinta.

Seuraavat päivät kuluivat kirjoittamiseen, kopioimiseen ja vierailuihin. Torstaina Burney lähti S.Giovanni in Monti -kirkkoon kuuntelemaan vuoden tärkeintä musiikkitapausta Bolognassa, Accademia Filarmonican konserttia. Tämän seuran jäseniksi pääsivät ankarien kokeitten perusteella vain kaikkein korkeimman luokan luovat tai esittävät muusikot. Kirkko oli väkeä täynnä, joukossa monia vanhoja tuttuja, sekä maalarit Keeble, Füssli ja Barry, joihin Burney oli samana päivänä sattumalta tutustunut.

"Ja kenetpä silmäni olisi muun yleisön joukosta tavoittanut, kuin Mozartin, kuuluisan pikku saksalaisen, joka [muutama vuosi sitten] hämmästytti kaikkia lontoolaisia varhaiskypsällä musikaalisuudellaan. Juttelin melkoisen tovin hänen isänsä kanssa ja sain kuulla että he asuvat ruhtinas Palavicinon luona. Pikku mies on melkoisesti kasvanut, mutta on silti vielä pieni. Milanolaiset ovat tilanneet häneltä oopperan. Hänen isänsä on ollut nämä 5-6 viikkoa täällä kovin kipeänä. Paavi on lyönyt tämän pikku ihmeen ritariksi."

Konsertin ohjelmassa oli vain yksi kappale jonka Burney mainitsee: bolognalaisen Abate Zanottin hurmaava sävellys, jolla kaiken lisäksi oli ihmeellinen lääketieteellinen vaikutus, se kun täydellisesti paransi tohtoria koko päivän vaivanneen päänsäryn.

Jäljellä oli enää vain jäähyväiskäynti Padre Martinin luona, jota Burney päiväkirjassaan kutsuu sanoilla "my Daddy, very good Padre". Padre oli kirjoittanut hänelle suosituskirjeitä Firenzeen, Roomaan ja Napoliin, ja antoi lähtiäisiksi kopiot muutamista kaanoneistaan, joita Burney yhdessä parin nuoren fransiskaanin kanssa oli innokkaana laulellut.

Mus.: Padre Martinin kaanonia studiosta

Burney ei tavannut tämän jälkeen isä Martinia; mutta tämä eli vielä 14 pitkää vuotta, ja ehti saada valmiiksi historiansa kolmannenkin osan. Padre oli pyytänyt lähtiäisiksi Burneytä kirjoittamaan usein. Tämä kirjoittikin Napolista kiitoskirjeen; mutta sitten seuraakin pitkä tauko. Tallella on viisi Burneyn kirjettä vuosilta 78-80, jolloin hänen musiikinhistoriansa ilmestyi. Näissä tohtori kyselee tarkennuksia muutamiin historian yksityiskohtiin, lupaa muotokuvan itsestään ja Johann Christian Bachista, ja valittelee sota-ajan estävän ulkomaisten kirjojen saannin. Yhteys Padreen käykin usein kuriirien ja välikäsien kautta, ja näissä Burney on aina hyvin arvostavassa sävyssä mainittu.

Niin lähtee tohtori Burney Bolognasta, vietettyään siellä 10 rikasta ja suurenmoista päivää. Mutta isä ja poika Mozart jäävät. Isä kärsii edelleen vammoista jotka sai kaksi kuukautta aikaisemmin postivaunujen kaaduttua Napolin ja Rooman välillä. Poika kirjoittaa suurta oopperaa 'Mithridate, Rč di Ponto', joka hänen johdollaan esitetään joulukuun lopulla Milanossa. Kuukauden kuluttua Burneyn lähdöstä Wolfgang aloittaa päivittäiset tunnit isä Martinin luona, kirjoittaa soitinmusiikkia ja valtavan määrän kontrapunktiharjoituksia. Burney on vielä Roomassa, kun 'pikku saksalainen' valitaan Bolognan Filharmonisen Akatemian jäseneksi ja saa asiaankuuluvan todistuksen hyvältä mutta ankaralta Padrelta.

Näistä ajoista lähtien Mozart on kiinnostunut kontrapunktista, ja tämä harrastus tulee 18 vuoden kuluttua tuottamaan niinkin ihmeellisen tuloksen kuin Jupiter-sinfonian finaalin. Mutta se D-duurisinfonia, jonka poika saa valmiiksi Bolognassa vähän ennen englantilaisen tohtorin tuloa, Köchelin luettelossa numero 84, kertoo nuorukaisen toiveista ja Italian kesästä enemmän kuin kaikki nämä sanat:

Mus.: Mozart: Sinfonia D-duuri KV 84, 1. osaa

Pyhäinpäivänä - soisin kuolemankin olevan ylen yksinkertainen tapaus

Pyhäinpäivä, Allhelgonadagen, Allerseelen on virallisesti ohi, kun tätä yöllä kirjoitan. Mutta katolisen perinteen mukaan se tärkein päivä itse asiassa vasta sarastaa. Kun lauantaina muistetaan ja hyvitellään omia vainaita, sunnuntaina ovat vuorossa paljon tärkeämmät, ne viralliset pyhimykset.

Vuosien mittaan olen törmännyt yleisiin elämäntapakäsityksiin, ja aiheuttanut paljon suoranaista paheksuntaa. Minulla ei nimittäin koskaan ole ollut pyhäinpäiväperinteitä. Edes Helsingissä asuneena en käynyt vanhempieni haudalla, muuta kuin välttämättömissä tapauksissa. 

Minua on paheksuttu kylmäkiskoiseksi ja kiittämättömäksi, ja erityistä närkästystä herätti vielä se, etten soveliaassa määrässä tarpeeksi näkyvästi ”järkyttynyt” tai ”romahtanut”, kun esikoiseni elämä päättyi kesken kaiken.

Miten puisin tämän ilmiselvän maagis-uskonnollisen ongelman?

Lähdetään vaikka siitä, että on varsin outoa, että yksi päivä on omistettu vainajien muistelulle, kun vuoden muina 364 päivänä ei tarvitse tuohon kuluttaa aikaa. Ikäänkuin yhteisö muistuttaisi, että nyt on se päivä jolloin pukeudutaan mustiin ja ollaan vakavan näköisiä, tai muuten paheksutaan.

Eiväthän vainajamme ole siellä missä heidän lahonneet jäännöksensä, tuhkansa tai muistokivensä ovat. En tiedä onko heitä muussa mielessä olemassakaan kuin muistoina ja perinteinä ja esineinä tai muina tekojaan. Heidän olemisensa mahdollisessa muussa olemuksessa on meille tuiki tuntematonta.

Vanhempien, ystävien ja tuttavien kuolema on aina vaikea asia, kun se tapahtuu, siitä huolimatta että jokainen tietää että elämän pituudella on oma määränsä. Erityisen kipeää tekee oman lapsen kuolema, koska tämän tapahtuma on ikään kuin ’väärin’, kohtuutonta.

Oman lapseni kuolema oli vaikea asia, mutta minulla oli siihen surutyöhön oma menetelmäni. Jo hänen elinaikanaan valmistelin orkesteriteosta hänen muistokseen, ja kun odotettu ja väistämätön asia tapahtui, minun oli oltava riittävän vahva tukemaan muita. 

Lapsen murheellinen kuolema ei katoa missään vaiheessa, se on aina jossain ajatuksien kerrostumassa, mutta siihen on vain totuttava. Suorastaan loukkaavalta tuntuisi yhteisön muistutus, että nyt olisi virallinen päivä murehtia.

Minua on oudoksuttu myös sen vuoksi, että suhtaudun omaan kuolemaani liian kevyesti. Tiedän hyvin, että olen jo pitkälti yliaikainen. Pystyn vielä tekemään samoja töitä kuin ennenkin, kelvollisella tasolla, mutta ruumis on auttamattoman raihnainen. Ja vaikka jotakin ehtisin vielä tehdäkin, suurin osa kaikesta on jo tehty. 

Haluaisin, että en joutuisi kärsimään puolinaista elämää letkuissa. Paras olisi äkillinen nukahtaminen tuosta vain, hupsis. Ja sen jälkeen - ei mitään, vaikka mistä sen lopultakaan tietää. Mutta en odota mitään. Sen vuoksi minua ei pelota eikä kauhistuta se, mikä joka tapauksessa tapahtuu. Tänään, huomenna, viikon kuluttua, ensi vuonna.

Asiat ovat vain tämän elämänkin kohdalla kovin yksinkertaisia. Näin se menee. Senkuin paheksutte. Mutta ette ole kovin viisaita, kuitenkaan.

Tonttuaakkoset ja Iloinen Aapinen

Opin lukemaan kolmivuotiaana, joten kun menin kouluun vajaan kuuden ikäisenä, kirjaimet olivat jo tuttuja. Kiinnostavinta minusta olivatkin Erkki Koposen

piirrokset, varsinkin ne joissa tontut yrittivät muodostaa kirjaimia. Minusta nämä kuvat olivat pelkkää rautaa! Vähän sen jälkeen tapasin Koposen Ollin pakinoiden

kuvittajana, ja hänen tyylinsä jäi pysyväksi symboliksi humoristisesta piirtämisestä.

Aapinen jota luin oli eräs maineikkaimmista. 1930-luvulla ilmestynyt Iloinen Aapinen oli Aili Konttisen, Martti Haavion ja Ohto Oksalan yhteistyötä, ja ajalleen hyvin kuvaava. Kuvien aiheet olivat kokonaan maalaisia.

Kirjaimistossa oli ainoastaan suomenkieleen 'virallisesti' kuuluvat kirjaimet. B, C, F, Q, W, X ja Z puuttuivat. Tämän päivän nuoriso tuskin enää ymmärtäisi kirjan kaikkia ruraalisia esimerkkikuvia. Ä niinkuin 'äes' olisi hyvä esimerkki tästä, eivätkä kaikki heinäntekoon liittyvät välineetkään välttämättä olisi kovin tuttuja.

Eräässä Jalmari Finnen Kiljus-kirjassa herrasväki ryhtyi etätiedottamisen harrastajiksi. He muodostivat kropalla kirjaimia, ja varsinkin pitkä ja laiha äiti-Kiljunen oli hommassa menestyksekäs.

Saattaapa olla niin, että idea tonttuaakkosista on juolahtanut Koposen mieleen juuri Kiljusen herrasväestä. Finnehän parodioi yhteiskuntaa varsinkin sosiaalisen nousun kanssa yrittelevän kansanosan pulmien kuvaajana.

Jo aapisessa on korkeakirjallinen perintö tuotu lapsille tutuksi. Aleksis Kiven tekstejä tulee vastaan. "Sanopa, pienoiseni, mistä tiesit kotiisi tulla? Tulin pitkin Turun tietä..." Tai:

"Hän tiesi, missä on se maa, se kallis maailmankulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet.

Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämeensä syvyyteen". Seitsenvuotiaan muistikuviin jos tällaiset tekstit jäävät muhimaan, niille rakentuu kielen ja ajattelun tueksi sitten paljon muutakin.

Lisää Kiveä: "Makeasti oravainen / makaa sammalhuoneessaansa; / sinnepä ei hallin hammas..." Kantelettaren runoja ja muita vanhoja perinnetekstejä on paljon, ja muutama perusvirsikin.

Niin täydellinen aapisen maalaiskeskeisyys on, että yksikään kertomus tai kuva ei sijoitu kaupunkilaiseen elämäänmuotoon. Tokihan matkataan Turkuun, Helsinkiin, Hämeenlinnaan tai jopa Kuopioon, mutta siellä ei olla.

Ja sehän asetelma oli vielä 1950-luvulla ja paljon myöhemminkin. Vaikka lapsi kävisi kouluaan kaupungissa, lomat pyrittiin viettämään maalla, parhaassa tapauksessa sukulaistalossa vaarin ja mummon tykönä.

Kesälomat, perunannostolomat ja hiihtolomat maaseudulla eivät olleet lapsille vain sijoitus-paikkoja, vaan sitä aidointa ja perustavinta varsinaista elämää. Köyhälistön lapsille järjestettiin maaseudulle siirtoloita, jossa he pystyisivät edes hetkeksi elämään terveissä oloissa.

Linnut ja muut eläimet ovat lapsille läheisiä. Puut ja muut kasvit ovat ihmeellisiä ja tärkeitä. Maatalon työt ja tavat opettavat. Ympäristö, jossa itse tehdään käyttöesineitä tai leikkivälineitä, on ihmisarvoinen.

Mistäpä maitoa saadaan? Entäpä jauhoja, lihaa, puuta, munia? Massiivinen ja eristynyt teollisuus jauhaa tavaraa kauppoihin, mutta tietävätkö ihmiset enää mitä tehdä jos se teollisuus alkaakin yskiä?

 

Se maailma jossa Iloinen Aapinen syntyi, on kaikesta huolimatta se perus-maailma, joskus vaivalloinen, mutta silti koko toimeentulon perusta. Ja aapinen itse on tervehenkinen ja rohkaiseva, vailla muodikasta valittamista ja katkeruutta. 

Iloisen Aapisen jälkeen minä, kirjallisesti kokenut tokaluokkalainen sain saman tekijäjoukon laatiman Iloisen Lukukirjan. En ole sitä aikuisena lukenut, enkä löytänyt, mutta muistan siitä yhden kertomuksen. 

En tiedä kirjoittajaa, mutta jutussa kerrottiin miten äiti Hippo yritti saada vastentahtoista poikaansa Potamusta koulutielle. Siinä mentiin katsomaan minne pallo lenteli, tai mitä sen-ja-sen puun takana oli.

Lopulta koulutalo näkyi, ja Potamus säntäsi sinne innoissaan. Opin samassa virtahevon tieteellisen nimen!

Muistan myös, miten minua nauratti pikkulasten lapsellisuus. Noin yksinkertaisiin konnankoukkuihin ne sitten höplääntyvät!

Iloinen Aapinen löytyy netistä osoitteesta digi.kansalliskirjasto.fi

Mozart: Myyttejä ja juoruja

Kari Rydman:
MOZARTIN VIIMEINEN VUOSI 56 (ulos 21.12.91)

© Kari Rydman 1998

Kuolema ei tavallisen taiteilijan kohdalla merkitse juuri muuta, kuin että häntä koskevat dokumentit, kirjeet, painotuotteet, päiväkirjat jäävät ani harvojen tutkijoitten materiaaliksi (ja hänen tuottamansa taide tietysti jää elämään omaa, enemmän tai vähemmän rauhaisaa elämäänsä). Mozartin kuolema oli toista. Välittömästi kävi ilmi hänen huikea vaikutuksensa aikalaisiin. Häntä surtiin suorastaan kansanliikkeen omaisissa massatilaisuuksissa (kuten Prahassa), hänen muistokseen järjestettiin kirkollisia ja maallisia tilaisuuksia, ja hänen sävellyksilleen omistettuja konsertteja pidettiin vuosikausia kuoleman jälkeen. Kruunupäät olivat liikuttuneita, ja he avasivat kukkaronnyörinsä Konstanze-lesken ja lasten hyväksi niin anteliaasti, että säveltäjä itse vain harvoin oli joutunut moisen rahatulvan kohteeksi.

Mozartista puhuttiin näinmuodoin lähes herkeämättä. Jokainen hänet tuntenut katsoi vielä useita vuosikymmeniä myöhemmin velvollisuudekseen kertoa arvioitaan, anekdootteja ja mielipiteitä tästä kuolemansa jälkeen välittömästi lopulliseen superkuuluisuuteen kohonneesta muusikosta. Juorut, jotka muuten olisivat kuolleet kuulijoitten puutteeseen, alkoivat elää omaa elämäänsä; ne kasvoivat ja muuntuivat, semminkin kun jo 1790-luku oli ajatusmaailmaltaan kiihkeän romanttinen ja alkoi kehitellä sittemmin jo kohtuuttomiksi muuttuvia taiteilija-myyttejä.

Niinpä Mozart-elämäkerturit jo varhain mielellään elävöittivät esityksiään anekdooteilla tai esimerkiksi arvailuilla säveltäjän naissuhteista. Mozartilla oli suuri määrä oppilaita, monet heistä nuoria säätyläisnaisia tai -tyttöjä. Hän omisti monille näistä sonaatteja tai jopa konserttoja. Jotkut nuorista naisista olivat epäilemättä ihastuneita nuoreen ja karismaattisen lahjakkaaseen opettajaansa. Meille kerrotaan, että aatelisneito Barbara von Ployer oli "aika ruma", mutta Mozartiin kovin rakastunut; että nuori englantilainen laulajatar Nancy Storace oli "ihanan kaunis" ja ihailtu ja herätti sen vuoksi varmasti Mozartissakin vastakaikua; että pikkuneito Anna Gottlieb, joka 13-vuotiaana lauloi Barbarinan osan Figaron häissä ja 17-vuotiaana Paminan osan Taikahuilussa, olisi mestarinsa kuoleman jälkeen peräti menettänyt äänensä ja lopettanut esiintymiset.

Mitä "pikkuneitoon" tulee, sanomalehtensä lukeneet tutkijat voivat hyvin kumota tämän tarinan. Anna jatkoi uraansa näyttelijänä ja laulajana pitkälle 1800-lukua. - Eräät kirjoittajat ovat löytävinään Mozartin naisoppilailleen kirjoittamista sävellyksistä erityisen eroottisia sävyjä. Mutta miksi säveltäjä ei kirjoittaisi nuorille naisoppilailleen "helpohkoja" ja "tunteellisia" kappaleita? Sellaisia he ja aika vaativatkin...

Mutta yksi Mozartin tilille pannuista naissuhteista joutui jälkikäteen erityisasemaan, ja kamalista syistä. Parin korttelin päässä Grünangergassella asui pikkuvirkamies Franz Hofdemel, Mozartien läheinen perhetuttava. Hänen vaimonsa Magdalena oli lahjakas pianisti, ja nautti ilmeisesti Mozartin opetusta. Samana päivänä kun Mozart siunattiin, jouduttiin Hofdemelien asuntoon murtautumaan sieltä kuuluneitten huolestuttavien äänien vuoksi. Kävi ilmi, että Hra Hofdemel oli leikannut kurkkunsa poikki partaveitsellä. Magdalena makasi verilammikossa kasvot, kurkku ja rinta viillettynä. Jostainpäin huoneistoa löytyi perheen parivuotias tytär vahingoittumattomana.

Magdalena Hofdemel oli viidennellä kuulla raskaana. Hän jäi henkiin, ja hänen lapsensa sai isänsä ja kumminsa nimet Johann Nepomuk Alexander Franz. Saksalaisen kielialueen lehdistä on löydetty erinäisiä uutisia tästä kauheasta perhetragediasta, ja niissä on vihjaistu sekä Hra Hofdemelin epätoivosta että hänen toivottomasta mustasukkaisuudestaan. - Ehkäpä tämä yhteensattuma olisi jälkeenpäin unohdettu, ellei Wienin seuraavan supertähden, vuotta Mozartin kuolemasta kaupunkiin tulleen nuoren Hra Beethovenin olisi kerrottu kieltäytyneen esiintymästä Magdalenan läsnä ollen, syyllä että tämä olisi ollut Mozartin rakastajatar.

Muita todisteita Mozartin suhteesta Magdalenaan kuin tämän Wienin kaupungissa ilmiselvästi pyörineen juorun eivät tunkiontonkijat ilmeisesti ole löytäneet. Yhtä vähän on löytynyt todisteita Constanzen suhteesta sävellysoppilas Süssmayeriin, saatikka että tämä olisi hänen nuoremman poikansa isä. Tunkiontonkijoita ei ole pysäyttänyt edes 1800-luvun alussa kirjattu tukku todistuksia Mozartin nuoremman pojan ulkonäöstä: hänen sanottiin muistuttaneen suorastaan huomiotaherättävästi Mozartia, jopa korvalehden erikoista muotoa myöten.

Mozartin säilyneet kirjeet antavat puolisoitten suhteesta aivan yksiselitteisen kuvan: se oli tiivis ja läheinen, täynnä sekä toveruutta että seksuaalista läheisyyttä.

Kertomukset hovikapellimestari Antonio Salierin juonitteluista Mozartia vastaan ovat sensijaan jossain määrin tosia 1780-luvun puolella. Kysymys oli tietenkin hovin oopperatilauksista, sekä myös italialaisen oopperaperinteen puolustustaistelusta uutta saksalaista vastaan. Mutta keisari Josephin kuoltua miehet olivat joutuneet ikäänkuin samaan veneeseen; uudella keisarilla ei ollut juuri aikaa taidepyrinnöille, ja Salieri jätti hovivirkansa. Erityisen suuresta vihamielisyydestä Mozartia kohtaan ei kerro sekään, että Salieri ilmeisesti johti tämän g-mollisinfonian Tonkünstler-konsertissa keväällä -91, ja useita kirkkosävellyksiä Prahan kruunausjuhlilla saman vuoden syyskuussa, ja että hän monien muiden ohella osallistui Mozartin poikien musiikilliseen kasvatukseen.

Beethovenia askarrutti Mozartin kuolema useasti varsinkin 1820- luvulla, semminkin kun juoruissa alettiin syyttää hänen opettajaansa Salieria tämän myrkyttämisestä. Beethovenin keskusteluvihkoissa aihetta käsitellään usein. Niin sairas Salieri itse kuin lukemattomat muut asioita tuntevat kumosivat ponnekkaasti tätä raakaa juorua, mutta turhaan. Aihe oli aidosti romanttinen, se löysi tiensä Puškinin kirjoituspöydälle, sieltä Rimski-Korsakovin oopperaksi, ja lopulta laajojen massojen tietoisuuteen Schaefferin näytelmän ja Formanin elokuvan kautta.

Myrkytysteoria on ajat sitten todettu aiheettomaksi, ja Salierin maine puhdistettu. Mutta ilmeisen tuloksetta, päätellen tiedotusvälineitten asiaa koskevasta ja yhä jatkuvasta innokkaasta kohu-uutisten harrastuksesta.

Myös monet muut pitkään hellityt myytit on todettu kiistatta aiheettomiksi. Näin on kumottu esimerkiksi tarinat säveltäjän köyhyydestä ja häpeällisestä köyhäinhautauksesta. Olen aikaisemmissa ohjelmissa esittänyt kosolti riidatonta tietoa tuon ajan talousasioista ja Mozartin tuloista, ja todennut että hänen tulonsa olivat hyvinvoivan kauppaporvarin tasolla. 80-luvun viimeisinä vuosina hän kyllä joutui väliaikaiseen velkakierteeseen, mutta oli kuolemansa tienoilla ilmeisesti lopullisesti selviämässä kuiville. Mozartin potentiaalisen varakkuustason voi sitäpaitsi hyvin lukea niistä valtavista summista, joita leski Constanzelle virtasi joka taholta heti säveltäjän kuoleman jälkeen.

Hiukan vaikeampaa on kumota väitteet 'väärinymmäretyst nerosta'. Pitäisi tietysti ensin määritellä, ketkä mitäkin ymmärsivät ja mitä eivät. Onhan aivan selvää, ettei Mozartin aikalaisilla voinut olla samanlaista kokonaiskuvaa hänen tuotannostaan kuin meillä. Toisaalta olisi myös väärin edellyttää ajan tavalliselta oopperayleisöltä tai menuettien suurkuluttajilta erityistä ymmärrystä hänen orkesteri-, kirkko- ja kamarimusiikkiaan kohtaan.

Mutta Mozartin oopperat pyörivät herkeämättä koko saksankielisessä Euroopassa, ja samoin alkoi olla jopa hänen soitinmusiikkinsakin laita. Paikallinen sanomalehti Wiener Zeitung suhtautui Mozartiin erityisen kunnioittavasti. Hänen nimensä oli huomiota herättävän usein ladottu puolilihavalla, siihen yhdistettiin huomiotaherättävän usein joukko arvonimiä, ja Joseph Haydnin ohella hän on ainoa säveltäjä, josta lehti vuonna -91 kirjoitti uutisosastossaan (ellei lasketa mukaan lyhyttä mainintaa Prahan virallisen kruunajaiskantaatin tšekkiläisestä tekijästä Leopold Kozeluchista). Lehti julkaisi tänä vuonna virallisen nekrologin ainoastaan kahdesta kulttuurihenkilöstä, tiedemies Ignaz von Bornista ja Mozartista, ja poikkeuksellisen paljon tilaa se antoi lennokkaalle kuvaukselle Mozartin valtavasta muistojuhlasta Prahassa - muita senkaltaisia reportaaseja en vuoden -91 lehtien palstoilta juuri ole löytänyt. Toisaalta lehti ei kertonut vastaavista tilaisuuksista Wienissä; saattoihan olla niinkin, että kirjoittajilla oli hiukan erilaisia käsityksiä Mozartin asemasta - ja oli myös eittämättä totta että säveltäjän suunnaton maine Prahassa oli myös journalistisesti kiitollinen aihe.

Kaiken kaikkiaan on täysin epäilemätöntä, että kuollessaan Mozart oli latinalaisen maailman ulkopuolella Haydnin ohella kuuluisin säveltäjä, Wienissä elävistä kuuluisin. Ehkäpä vain Ignaz Pleyel saattoi Wienissä kilpailla hänen kanssaan kustantajain myyntilistoilla, mutta paljon kapeammalla alueella. Ja kun Mozart oli kuollut, hän varsin pian ohitti maineessa jopa Papa Haydnin.

Kaikista myyteistä riippumatta...

Mitä tapahtui Mozartin kuoleman jälkeen

(KR: Mozartin viimeinen vuosi 55, Yle 14.12.1991)

Maanantaina joulukuun 5. päivänä 1791 Wienissä levisi uutinen: Mozart on kuollut! Kuten usein tapahtuu, vasta ihmisen kuolema herättää useimmat miettimään tämän merkitystä. Tästä hetkestä alkaa myös myytin rakentuminen. Elävä ihminen luistaa äkkiä yleiskuvanrakentajan hyppysistä, mutta kuolleesta tulee yhtäaikaa sekä kohde, johon heijastetaan paljon myös heijastajaa itseään, että sammio, josta ammennetaan mielellään sitä mikä kulloistakin ammentajaa kiinnostaa.

Yritän nyt selvittää, mitä heti Mozartin kuoleman jälkeen tiedetään tai arvellaan tapahtuneen Rauhensteingassella ja säveltäjän työympäristössä.

Sukulaisten ja ystävien lisäksi paikalle tulivat tietysti lääkärit, Mozartien perhelääkäri tri Closset, sekä tri Guldener, joka vahvisti kuolinsyyksi tri Clossetin diagnoosin, reumaattisen tulehduskuumeen. Tri Guldener vahvisti lisäksi, että tri Closset oli ennustanut täsmälleen sairauden kulun ja kuoleman ajankohdan, sekä että Mozartin tauti oli varsin tavallinen ja laajalle levinnyt.

Wienin kuolleittenrekisteriin tuli merkintä, jossa vainajan nimet ja tittelit esitettiin seuraavasti: "Jalosukuinen Herra Wolfgang Amadeus Mozart, keisarillis-kuninkaallinen kapellimestari ja kamarisäveltäjä..."

Vahakabinetinomistaja Müller alias kreivi Deym tuli paikalle, ja valmisti vainajasta kuolinnaamion.

Erittäin tärkä vieras oli paroni Gottfried van Swieten, jolle Mozartit olivat paljosta kiitollisia. Van Swieten oli Wolfgangin isällinen ja uskollinen tukija, ja juuri hänen musiikillisissa illoissaan tämä oli päässyt perusteellisesti tutustumaan isä-Bachin ja Händelin musiikkiin. Juuri tänä samaisena päivänä van Swieten oli keisarin käskystä erotettu virastaan hovin kasvatuskomission puheenjohtajana. Keisari Leopoldilla oli kiire siivota uudistusmielisen veljensä Josephin virkakoneistoa; sitä paitsi van Swietenin jäsenyys vapaamuurarijärjestössä ilmeisesti katsottiin arveluttavaksi.

Van Swieten ehti vaikeasta tilanteestaan huolimatta antaa neuvoja hautajaisten järjestelyssä. Ruumiinsiunaus tapahtui seuraavana päivänä, tiistaina joulukuun kuudentena Stephansdomin kyljessä sijaitsevassa siunauskappelissa. Kulkueen kärjessä kulki ristinkantaja, sitten seurasivat arkunkantajat ja neljä kynttilälyhtyjä kantavaa kuoripoikaa. Perheenjäsenten ja lähisukulaisten lisäksi kulkueessa oletetaan eri lähteistä saatujen tietojen mukaan olleen mukana ainakin Salieri, Albrechtsberger (Mozartin seuraaja Tapaninkirkossa), sekä oppilaat Freystädtler, Hartwig ja oletettavasti Süssmayer. Keitä muita kulkueeseen osallistui, siitä ei ole säilynyt tietoja.

Siunaus oli niinsanottua 3. luokkaa, hinnaltaan 8 guldenia 56 kreuzeria. Tämän ja kahden kalliimman luokan ero oli tuohon aikaan olematon, sillä kysymys oli enää vain kulkueen virallisen osan pituudesta. Keisari Josephin uuden hautajaisjärjestelmän mukaan hautaukset kirkkoihin tai asutuksen keskellä sijainneisiin hautausmaihin oli näet lopetettu 8 vuotta aikaisemmin. Stephansdomin seurakunnan jäsenet haudattiin uudelle St.Marxin hautausmaalle neljän kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Siunauksen jälkeen arkut sijoitettiin kirkon paarihuoneeseen, josta ne illan hämärtyessä ajettiin hautausmaalle.

Arkut ajettiin St.Marxiin joko yhteiskuljetuksella tai erikoisvaunulla. Mozartin kohdalla valittiin erikoiskuljetus, joka maksoi 3 Guldenia. Saattojoukko ei matkan pituuden vuoksi yleensä seurannut vaunuja kauas; eräiden tietojen mukaan Mozart hyvästeltiin lopullisesti kaupungin portilla.

Meitä saattaa järkyttää josephinaikaisten hautausmääräysten rationaalisuus ja pieteetinpuute. Kaupungin hautausmaalla ruumiit laskettiin järjestyksessä suoriin riveihin kaivettuihin hautoihin. Mitään mahdollisuuksia ei ollut päästä omaisten viereen, eikä haudoille voinut myöskään rakentaa hautamonumenttia. Vainajan uskonnon mukainen merkki, kivi, risti tai muu sellainen oli toki sallittu. Mutta kymmenen vuoden kuluttua haudat otettiin uudelleen käyttöön, tiukassa järjestyksessä; niistä löytyneet vanhat luut peiteltiin uudestaan multaan.

Väitteet köyhäinhautaan laskemisesta kumoutuvat näin yksiselitteisesti tämän valistuksenaikaisen rationalismin läpitunkemien ja tarkkaan tunnettujen säädösten todistusvoimalla. Mozartin hautausmenot olivat säästäväiset mutta säädynmukaiset, sellaiset kuin porvarille ja ritarille kuuluvatkin.

Keskiviikkona 7.12. julkaisi Wiener Zeitung kotimaan uutisten joukossa ylistävän nekrologin, joka nimenomaan uutisosastoon sijoitettuna oli poikkeuksellista:

Tämän kuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä kuoli täällä keisarillis-kuninkaallinen kamarisäveltäjä Wolfgang Mozart. Poikkeuksellisen harvinaisten kykyjensä vuoksi jo lapsuudestaan asti Euroopan kuuluna hän pystyi kehittämään näitä hämmästyttäviä luonnonlahjojaan, ja - niitä erittäin ahkerasti käyttäen - nousemaan kaikkein suurimpien mestarien tasolle; tästä todistavat hänen kaikkialla rakastetut ja ihaillut työnsä - ja ne kertovat mitan siitä korvaamattomasta menetyksestä, jonka säveltaide hänen kuolemansa johdosta on kärsinyt.

Lauantaina 10.12. järjestettiin P.Mikaelin kirkossa linnan vierellä Mozartin muistojumalanpalvelus, jossa eräitten säilyneitten dokumenttien perusteella saatettiin jopa esittää joitakin osia keskenjääneestä Requiemista.

Sunnuntaina 11.2. sai Mozartin oppilas Anton Eberl valmiiksi kantaattinsa nimeltä "Bey Mozarts Grabe". Samana päivänä anoi leski Konstanze Hänen Majesteetiltaan eläkettä, koska hän ei sitä voinut normaalijärjestyksessä Säveltaiteilijainyhdistykseltä saada; Mozarthan oli hukannut yhdistyksen jäsenyysanomuksessa vaaditun syntymätodistuksensa, eikä tullut myöhemminkään hoitaneeksi asiaa kuntoon. Mahdollisesti jo samana päivänä Keisari otti Konstanzen vastaan. Majesteetti oli hyvin myötämielinen hovisäveltäjänsä leskeä kohtaan, ja päätti järjestyttää suuren konsertin perheen hyväksi. Menestyksekäs konsertti pidettiin keisarin omassa kansallisteatterissa jouluaaton aattona, sen ohjelmassa oli Mozartin sävellyksiä, ja se tuotti pääsylipputuloina lähes 1000 guldenia. Tämän lisäksi keisari lahjoitti 675 guldenia, joten perheen kassa karttui Suomen rahassa reippaasti sadalla tuhannella markalla.

Mutta jo joulukuun 14. päivänä, vain yhdeksän päivää Mozartin kuoleman jälkeen, järjestettiin hänelle Prahassa P.Nikolauksen kirkossa valtava muistotilaisuus. Siellä soitti Mozartin rakastama Prahan kansallisteatterin orkesteri, kuoron solistina oli - kukapa muu kuin - Josepha Duschek, ja yhteensä noin 120 hengen muusikkojoukko esitti muistomessun yhteydessä Rosettin Requiemin. Kirkon kaikki kellot soivat puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua, kertoo Pressburger Zeitung. Melkein koko kaupunki oli liikkeellä. Kirkon tori ei riittänyt paikoitustilaksi, eivätkä kaikki Mozartin ihailijat ja surijat mahtuneet tuohon 4000 henkeä vetävään kirkkoon. - Mozartin rakas Praha ei pettänyt taaskaan.

Wiener Zeitungissa kustantajat pitivät Mozartin musiikkia näkyvästi esillä, ja Artaria julkaisi ilmoituksensa ohessa ylistävän nekrologin. Konstanzelle virtasi huomionosoituksia ja lahjoja: Kölnin vaaliruhtinas, arkkiherttua Maximilian Franz lähetti 24 tukaattia, ja helmikuun alussa Preussin kuningas Friedrich Wilhelm II määräsi ostettavaksi kahdeksan Mozartin sävellystä, Requiem mukaan luettuna, kunkin 450 guldenin hinnasta. Kaikkiaan Konstanze siis sai Preussin kuninkaalta valtavan 3600 guldenin summan, joka Suomen rahassa vastaisi hyvinkin 300,000 markkaa.

Wiener Zeitung julkaisi uudenvuoden aattona vuoden viimeisessä numerossaan ilmoitusosansa arvokkaimmalla paikalla seuraavan latinankielisen tekstin:

MOZARDI TUMULO INSCRIBENDUM.
Qui jacet hic, Chordis Infans Miracula Mundi
Auxit; et Orpheum Vir superavit. Abi!
Et Animae ejus bene precare!

MOZARTIN PAATEEN KIRJOITETTAVAKSI.
Hän joka tässä lepää, musiikin kielillä jo lapsena
maailmaa ihmetytti, ja voitti itse Orfeuksen. Mene,
ja toivota hänen sielullensa hyvää!

Kirjoituksen alla oli yksinäinen kirjain K. Kuka tämä "K." oli, sitä emme tiedä, emmekä edes ryhdy arvailemaan - mahdollisuuksia kun on niin paljon.

Näin alkoi Mozartin matka historian kiistattomimpien suurmiesten joukkoon. Mutta samalla lähti eri puolilta liikkeelle myös monenlaisia ja osin pahantahtoisiakin juoruja, jotka osaltaan ovat - tähän päivään saakka, ja itse asiassa yhä kiihtyvämmin - epäoikeudenmukaisesti ryvettäneet Mozartin ja hänen aikalaistensa mainetta.

Tämän ohjelmasarjan viimeisessä osassa käsitellään myös näitä myyttejä. Esimerkiksi maailmanlaajuisesti suositun Amadeus-näytelmän ja -elokuvan antama historiallisesti täysin paikkansapitämätön kuva Mozartista, Konstanzesta ja sanokaamme Salierista on syöpynyt syvälle ihmisten käsityksiin. Koska tavallinen totuus on tuhannesti ikävämpi kuin mehevä myytti, tehtäväni voi olla toivoton.

Mozart on kuollut

(KR: Mozartin viimeinen vuosi 54, 5.12.1791/7.12.1991)

Keisarillis-kuninkaallinen hovikamarisäveltäjä, Hra kapellimestari Wolfgang Amadé Mozart on kuollut. Hän kuoli varhain maanantai-aamuyönä klo 0.55 kotonaan Rauhensteingassella talossa n:o 970 Wienin keskustassa.

Tieto Wienin ehkä tunnetuimman ja rakastetuimman säveltäjän pahasta sairaudesta ja kuolemasta levisi nopeasti kaupungissa. Säveltäjän asunnon eteen vaelsi jo sunnuntai-iltana ihmisiä, jotka heiluttelivat valkeita nenäliinoja ikkunaan ilmestyville. Muusikoita ja lääkäreitä, ilmeisesti myös pappi, kulki porttikäytävässä sisään ja ulos.

Näin kertoo viikonlopun tapahtumista myöhemmin Mozartin nuorin käly SophieWeber, joka tuolloin asui äitinsä kanssa vanhankaupungin muurien ulkopuolella Wiedenin esikaupungissa 'Kultaisen auran' talossa:

Kun Mozart sairastui, me molemmat teimme hänelle yöpuvun, jonka hän voi pukea päälleen etukautta, sillä koska hän oli niin turvonnut, hän ei voinut kääntyä vuoteessa. Sitten me teimme hänelle vanulla topatun aamutakin, jotta hänellä olisi vuoteesta noustessaan jotain päällepantavaa; me emme tienneet kuinka sairas hän todella oli, mutta toisaalta hänen rakas vaimonsa, minun sisareni, antoi meille nämä ompelutarvikkeet. Me kävimme usein häntä katsomassa, ja hän näytti kovin odottavan tilaisuutta pukea aamutakki päälleen. Minä tulin kaupunkiin joka päivä häntä katsomaan.

Eräänä lauantaina [se oli joulukuun 3. päivä, Mozartin toiseksi viimeinen] kun olin siellä, Mozart sanoi minulle: "Sophie kulta, kerro Mamalle että minä olen jo oikein hyvässä kunnossa, ja että olen varmaan pian niin terve että voin tulla häntä tervehtimään nimipäivän oktaavina" [se tarkoittaa sekä kirkollisten että maallisten juhlien 'rääppiäisiä' viikkoa myöhemmin]. Kukapa olisi ollut innokkaampi kertomaan tällaisia iloisia uutisia huolestuneelle äidilleni, kuin minä? Minä kiiruhdin kotiin äitiäni lohduttamaan, semminkin kun Mozart näytti olevan niin hyvällä tuulella.

Seuraava päivä oli sunnuntai [joulukuun neljäs]. Olin silloin nuori ja vähän turhamainen, täytyy tunnustaa, ja pidin pukeutumista tärkeänä. Mutta en koskaan halunnut kävellä kaupunkiin hienoissa vaatteissani, ja ajuriin minulla ei ollut varaa. Niinpä sanoin äidillemme: "Rakas Mama, tänään en mene katsomaan Mozartia. Hän voi eilen niin hyvin, että tänään hänen vointinsa on varmaan vielä parempi - eikä päivä sinne tai tänne varmaan ole mitenkään tärkeää."

Äitini sanoi silloin: "Kuulehan nyt. Ensin teet minulle kupin kahvia, ja sitten sanon sinulle mitä pitää tehdä." Hän halusi selvästi minun pysyvän kotona, ja varmaan sisarenikin tietää kuinka tärkeä olin äidilleni. Menin keittiöön. Tuli oli sammunut. Minun piti sytyttää lamppu ja tehdä tuli. Koko ajan ajattelin Mozartia. Valmistin kahvikupillisen, ja lamppu paloi kaiken aikaa. Sitten ajattelin kuinka tuhlaavaisesti olin antanut lampun palaa, kun se kulutti niin paljon paloöljyä. Se paloi yhä kirkkaana. Katselin sen liekkiä, ja ajattelin: "Tietäisinpä miten Mozart voi!" Siinä kun ajattelin ja katsoin liekkiä, se sammui, niin kuin se ei koskaan olisi palanutkaan. Lampunsydämessä ei ollut kipenääkään, ja huoneessa ei kuitenkaan ollut pienintäkään vetoa - sen voin vaikka vannoa.

Kauhea tunne valtasi minut. Juoksin äidin luo ja kerroin kaiken. Hän sanoi: "Hyvä on. Ota hienot vaatteet päältäsi ja juokse kaupunkiin ja tuo minulle heti uutisia. Äläkä viivy kauan."

Minä kiirehdin matkaan niin nopeasti kuin voin. [Kaupunkiin oli matkaa alun toista kilometriä, ja sitten oli vielä kierrettävä portin kautta ja käännyttävä kolmessa neljässä kadunkulmassa. Matkaan meni hyvinkin puolisen tuntia.] Kuinka säikähdinkään, kun sisareni, epätoivoisena mutta yrittäen säilyttää rauhallisuutensa, tuli minua vastaan ja sanoi: "Luojan kiitos että tulit, rakas Sophie. Viime yönä hän oli niin huonona, etten uskonut hänen elävän enää tänä päivänä. Jää tänne minun luokseni, sillä jos hän saa vielä uuden kohtauksen, hän kuolee tänä iltana. Mene hänen luokseen katsomaan häntä."

Yritin pysyä rauhallisena ja menin vuoteen ääreen. Hän puhui heti minulle ja sanoi: "Oi, rakas Sophie, olen iloinen että tulit. Jää luokseni tänä iltana, sillä minä kuolen pian." Minä yritin kovin olla urhoollinen ja vakuutella hänelle aivan päinvastaista. Mutta hän vain sanoi: "Ei. Minä maistan kielelläni jo kuoleman. Jos et jää, kuka silloin auttaa rakasta Konstanzeani, kun minä olen poissa?" "Kyllä kyllä, rakas Mozart", minä sanoin, "mutta ensin minun täytyy juosta äidin luo ja kertoa että haluat minun jäävän. Muuten hän luulee että sinulle on tapahtunut jotain pahaa." "Hyvä on, tee niin", Mozart sanoi, "mutta tule varmasti takaisin!" Hyvä Luoja, miten hirveältä minusta tuntui!

Sisarparkani saattoi minut ovelle ja pyysi minua Taivaan tähden menemään Pyhän Pietarin kirkolle taivuttelemaan pappia Mozartin luo. Minä menin, mutta pitkään nuo pyhät rosvot kiemurtelivat erilaisin verukkein. Sitten juoksin äidin luo, joka odotteli huolissaan. Oli jo pimeää. Hän raukka oli aivan kauhuissaan. Kehoitin häntä menemään yöksi vanhimman tyttärensä Josepha Hofer-vainaan luo.

Sitten juoksin kaikin voimin takaisin epätoivoisen sisareni luo. Süssmayer oli Mozartin vuoteen ääressä. Kuuluisan Requiemin nuotit olivat peitolla, ja Mozart yritti selittää tälle miten sitä olisi täydennettävä, kun hän itse olisi poissa. Tämän lisäksi Mozart vaati vaimoaan pitämään kuoleman salaisena, kunnes olisi ilmoittanut siitä Albrechtsbergerille, joka huolehti Tapaninkirkon musiikista.

Pitkään etsittiin tri Closset'ta, joka lopulta löytyi teatterista; mutta hänen oli odotettava kunnes näytös päättyi. Häntuli lopulta ja määräsi Mozartin otsalle pantavaksi kylmiä kääreitä, jotka kuitenkin vaikuttivat niin, että tämä menetti tajuntansa, ja pysyi tajuttomana kuolemaansa asti. Hänen viimeinen eleensä oli yrittää suullaan matkia Requiemin rumpuja. Sen kuulen korvissani vieläkin.

Müller alias kreivi Deym tuli taidekabinetistaan ja teki kuolinnaamion Mozartin kasvoista. Mozart oli menneenä vuonna tehnyt hänen installaatioitaan varten kaksi tai kolme merkittävää sävellystä mekaanisille uruille.

Nuori muusikko Ludwig Gall oli maanantai-aamuna tullut kaupunkiin Landstrassen esikaupungista, Stubenthorin portin kautta; hänellä oli asiaa Hra Lauschin musiikkikauppaan Himmelpfortgasselle, aivan Mozartien naapuriin, kadunkulman taakse. Kauppias Lausch oli ensimmäisenä jakanut julkisuuteen käsinkirjoitettuja kopioita 'Taikahuilun' suosituista lauluista; nyt hän sanoi Gallille heti: "Ette usko, mikä onnettomuus meitä on kohdannut! Mozart kuoli viime yönä!" Gall juoksi kulman taakse ja pääsi sisään Mozartien huoneistoon, jossa rouva Mozart osoitti hänelle vainajan, joka jo oli puettu mustiin vaatteisiin, pää hupun peittämänä, kädet rinnan päällä ristissä.

Keskiviikkona joulukuun 7. päivänä julkaisi Wiener Zeitung toisella sivullaan kotimaanuutisten joukossa lehdelle tyypiltään harvinaisen uutisen:

"Tämän kuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä kuoli täällä keisarillis-kuninkaallinen kamarisäveltäjä Wolfgang Mozart. Poikkeuksellisen harvinaisten kykyjensä vuoksi jo lapsuudestaan asti Euroopan kuuluna hän pystyi kehittämään näitä hämmästyttäviä luonnonlahjojaan, ja - niitä erittäin ahkerasti käyttäen - nousemaan kaikkein suurimpien mestarien tasolle; tästä todistavat hänen kaikkialla rakastetut ja ihaillut työnsä - ja ne kertovat mitan siitä korvaamattomasta menetyksestä, jonka säveltaide hänen kuolemansa johdosta on kärsinyt."

Emme tässä vaiheessa voi muuta kuin soittaa hänen viimeisen sävellyksensä Requiemin osaa 'Lachrymosa dies illa' ("Kyyneleinen päivä tuo"), niin pitkälle kuin hänen oma kynänsä sitä kirjoitti:

[Mus.: Lachrymosa]