maanantai 4. toukokuuta 2020

Helvettiä ei ole enää

Eräs työelämäni turhauttavimmista kokemuksista oli jatkuva tutustuminen yhä uusiin johtamistaidon ja organisaation konsultteihin. Heidän suurin saavutuksensa oli terminologian sotkeminen ja lomakkeiden uusiminen ja paisuttaminen. Konsulttien lempilauseita oli: "Kaikkinainen muutosvastarinta tullaan armotta murskaamaan!". Isästä Perkeleestä nämä konsultit olivat. Vihapäissäni kiurjoitin tämän kolumnin Helsingin Sanomiin noin vuonna -97. Samoihin aikoihin herätti lievää huomiota erään pastorin uutuuskirja.


MUUAN PASTORI sai vihiä todellisesta scoopista. Hän kirjoitti kirjan, jossa todettiin, että kuolemanjälkeisestä helvetistä ei vähään aikaan ole saatu havaintoja, ja että näin muodoin kaikki ilmeisesti sitten pääsevätkin taivaaseen.

Mitenkä tässä nyt näin kävi?

No, sillä tavalla että nuori ja eteenpäinpyrkivä vt. pääsaakuri sai ensin apulaisperhanan ja sitten itsensä pääpaholaisen vakuuttumaan siitä, että helvetin toimintatapoja oli virtaviivaistettava, tehostettava ja tuloksellistettava. Päätettiin pyytää konsulttiapua maan päältä, ja paikalle tulikin kalvoineen muuan majuri evp., joka turhauduttuaan olemattomiin sodanjohtotehtäviin oli perustanut menestyksekkään liikkeenjohtoinstituutin.

Ensi töikseen konsultti sai firman johdon uskomaan, että kaiken A ja O on riittävä suunnittelukapasiteetti, ja että hetimiten olisi ryhdyttävä profiloimaan koko toimintadiskurssi uudestaan. Helvettiin perustettiinkin uusi suunnitteluvirasto, jonka alaiset osastot loivat projekteja koko yritysidean tehostamiseksi.

SUUNNITTELUVIRASTON TYÖMÄÄRÄ oli hirmuinen, ja suurin osa operatiivisista yksiköistä jouduttiin vetämään maan päältä uudelleenkoulutukseen ja viraston henkilökuntaresursseiksi. Maan päällä tuntui rauhallisemmalta kuin aikoihin, varsinkin kun myös konsulteista yksi toisensa perästä katosi maan aliseen projektiin.

Helvetissä sen sijaan oli entistä kuumempaa, kun virkailijakunta ja operatiivinen johto opetteli uutta terminologiaa. Kyllähän he kaikki ymmärsivät, että tavoitteellisuus ja tuloksellisuus edellyttävät toteutuakseen kokonaan uutta ajattelua, ja kokonaan uusi ajattelu kokonaan uusia sanoja. Mutta kun pahantekoa ei enää saanut sanoa pahanteoksi vaan tulosyksikön avainaluetoiminnaksi, eikä kiusaaminen ollut kiusaamista vaan markkinaponnistelua, niin menihän siitä jo vähäisemmänkin apulaisperhanan pää ihan sekaisin. Kun ennen kehuskeltiin töistä palatessa kaikenlaisella koirankurilla, niin nyt oli täytettävä loputtomia lomakkeita, ja koirankuri jäi sivuasiaksi.

TYÖNTEKO MUUTTUI kivireen vetämiseksi, ja kun johdon oli pakko ryhtyä soveltamaan maan päällä hyväksi havaittua nahanparkitsemiskeinoa "tulos tai ulos", syrjäytyneiden määrä alkoi kasvaa. Monet näistä harkitsivat alan vaihtoa, kuten osallistumista EU- vaaleihin tai siirtymistä Helsingin vaalipiiriin. Ja niin helvetti vähitellen alkoi hajota.
_ _ _ _ _


"Hehheh, tiedotuksemme toimii läpäisyperiaatteella", sanoi majuri evp. luettuaan tämän kertomuksen ja sen pastorin kirjan. "Kestäneepä tovin, ennenkuin väki huomaa meidän siirtäneen toimintamme kokonaan maan päälle."

lauantai 2. toukokuuta 2020

Herraskaista

Suomessa vallitsee yleisesti eräänlainen tavallisuuden tai rahvaanomaisuuden ihannointi. Hienostelu ja herraskainen käytös koetaan hävettäväksi, naurettavaksi ja jopa vastenmieliseksi. Ainakaan se ei ole enemmistön mielestä "rehellistä". "Älä hienostele, sano asia vain rehellisesti!" Rehellisyys ulottuu jopa ruokaan asti. "Rehellistä suomalaista ruisleipää" sanotaan mieluiten vähän kärisevällä, viinan ja tupakan syövyttänällä äänellä. 1970-luvun kokit Vanamo ja Kolmonen edustivat tätä "suomalaista rehellisyyttä" omalla erityisen hienostuneella tavallaan. Myös toimittajilla tämä asenne on ollut yleinen, kuten käy ilmi tästä pakinasta Aamulehdessä vuodelta 2007.

Helsingin Sanomat kertoi insinööristä, joka oli ruvennut kasvattamaan orkideoja. Insinööri kiisti ponnekkaasti toimittajan epäilyn orkideaharrastuksen herraskaisuudesta. "Vanhat puutarhurit harrastavat sitä paljon", hän sanoi.

Tästä opimme, että vanhat puutarhurit eivät ole herraskaisia. Entäpä jos emme sitä tietäisikään?
- - - - -
"Näyt kasvattavan orkideoja. Mutta eikös se ole herraskaista?"
"Ai pahus. Täytyykin sitten ryhtyä kasvattamaan jotain rumempaa."
- - - - -
"Asut kalustetussa huoneessa, ja onpa taulujakin seinällä. Taidat olla vähän herraskainen?"
"Niin, mutta kyllä minä sentään syljeskelen lattialle!"
- - - - -
"Ymmärsit, mitä tuo ulkomaalainen sanoi. Taidatpa olla vähän herraskainen!"
"Enhän toki! Ymmärsin kyllä, mutta ihan väärin!"
- - - - -
"Kuljette täällä julkisella paikalla kravatti kaulassa. Taidatte olla herraskainen".
"En vittu ole. Ei nääs vittu ole varaa ostaa vittu tuulipukua."
- - - - -
"Toimittaja! Teillä ei ole hajuakaan oikeinkirjoituksesta!"
"Niin, mutta en haluaisi vaikuttaa herraskaiselta."
"Mutta sehän on ihan jees. Antaa olla sitten vain."
- - - - -
"Herra Karju, tehän olette täällä lätissä aivan loassa yltympäriinsä!"
"No, eipä sitten ainakaan syytetä herraskaisuudesta!"

Pessimistin vuodenajat



Kohta on coronavankeutta kestänyt kaksi kuukautta. Ulkona kevät näyttää pikku hiljaa edistyvän lumettoman talven jälkeen. Coronavanki on alkanut tottua kodin puolihämärään, ja ulos mennessä silmät on suojattava tummin lasein. Parta kasvaa, vanki näyttää aution saaren erakolta. Siksi hänelle tulikin mieleen julkaista uudelleen 22 vuoden takainen kolumninsa Helsingin Sanomista. Otsikkokuva on vangin pihalta joulukuun 2019 hämärästä.


KANNATTAA OLLA pessimisti: kaikkien normaaliodotusten joukkoon lipsahtaa silloin tällöin myönteisiäkin. Optimistille normaaliodotusten oheen tulee vain takaiskuja.
Kevät on nyt hirmuista vauhtia tulossa - ja menossa. Kohta Sääksmäen Huittulan kylänraitin kaikki tuomet, omenapuut ja syreenit kukkivat yhtä aikaa.Se on uskomaton näky ja uskomaton haisto. Siihen kun maailman pysäyttäisi ja sitä tuoksua haistelisi, olisikin humalassa lopun ikänsä. Mutta se ihanuus kestää vain viikon tai puoli toista.
Pessimistin vuodenajoista paras on alkukevät. Silloin kaikki hyvä on vielä edessä päin. Paitsi että maisema on vielä läpinäkyvä, kesä on vasta tulossa.

KESÄ ON VUODENAJOISTA kiihtyvästi pahin. Juhannuksesta lähtien luonto alkaa tehdä lähes pelkkää tulosta. Heinäkuu on kaikista kuukausista kaikkein hirvein: heinäkuun 1. päivänä ajattelen että heinäkuuta on enää vain 30 päivää jäljellä. Heinäkuun 2. päivänä ajattelen että heinäkuuta on enää vain 29 päivää jäljellä. Jne.
Heinäkuussa on kyllä pari kolme viikkoa sellaista että mesiangervot alkavat tuoksua ja muut ketokukat kylätien varrella kukkivat. Mutta kuten luonnontieteilijä ja runoilija Hellaakoski totesi: "Luokse tullen, luota mennen liukuu heinäkuu". Tämähän se pahinta onkin.
Elokuun ainoat hyvät puolet ovat joissakin lämpimissä öissä, sekä siinä kamalassa asiassa jonka mainittu Hellaakoski toisessa runossaan mainitsee: "Suvi oli hienotunteinen. Hyvästeittä se lähti / heti kun syttyi kuumeinen ensimmäinen tähti". (Tämä runo on valitettavasti kai tehty täällä Sääksmäessä).

SYKSY ON SIKÄLI mielenkiintoinen, että kaiken epätoivon ohella pessimisti ottaa kiinni kaikesta pienestäkin menneen ihanuudesta kun maisema taas on läpinäkyvä, eikä ajattele sitä tosiasiaa että edessä on viiden kuukauden marraskuu iljanteineen.
Talvesta vielä selviää. Silloin (sen useita kuukausia kestävän marraskuun kuluessa) oppii kestävyyttä, ja esimerkiksi ajattelemista kuukausissa eikä viikoissa. Sitä paitsi Orionin nousu loppusyksyllä ja sen lasku alkukeväällä riittää kiihkeän puheen aiheeksi.
Mutta miksi minä pessimisti näen kuoleman merkit jo lehtien puhjetessa? Siksi että ymmärrän kuoleman merkiksi senkin kun 5-6-vuotiaan maitohammas putoaa. Kun rautahammas tai lehti puhkeaa, maailman suuri pyörä käännähtää, ja sen käännön takana on lopulta vain kuolema.

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Balladi karanteenista




Jos tuotte ruuan oven taa, niin tahdon kertoa
surullisen tarinan joll ei oo vertoa.
Se on taru karanteenista johon jouduttiin
kun talvilomaturistit toi taudin maisemiin.

Ei tiennyt neito Olarin, kuink’ oli laitansa,
kun lomalainen pestäväks toi hälle paitansa.
Yks viirus oli irti, ja myös sen kaverit,
ja siitä seuras porukoille pahat haverit.

On rajat pantu kiinni, sushimestat suljettu, 
ja katoo muisto paikoista joiss’ oli kuljettu.
Mutt’ yltäkylläisyydessähän silti eletään,
kun vessapaperi ei lopu, senkun vedetään!

On suureen kunniaan nyt noussut vanha Pilatus,
kai jokainen jo muistaa, mikä oli ajatus?
Jos pöpövaara uhkaa, niin kaikki vessaan vaan,

 ja siellä jengi riemuin käärii kädet saippuaan!

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Päätösasiakirja

(Kuva Ursan uusimman Tähdet ja avaruus -lehden 2/2020 kannessa).


Tähtitieteen neuvoston avaruusasiain jaoston päätös.

1. Orionin tähdistön alfatähti Betelgeuze saattaa päättää ylijättiläismäisen elämänsä milloin tahansa. Orionin tähdistö Wäinämöisen viikatteineen kuuluu kiinteästi Suomen varhaisimpaan kulttuurihistoriaan. Tänään katselemme sitä sellaisena kuin se oli pyöreästi arvioituna vuonna 1380. Vertailun vuoksi toteamme, että sinänsä vanhahko Turun tuomiokirkko ei enää lainkaan muistuta sen varhaisvaihetta 1300-luvulla. 


Tämän vuoksi edellytämme, että Museovirasto ryhtyy kaikkiin lain mahdollistamiin suojelutoimiin Betelgeuzen suhteen sen olojen vakiinnuttamiseen nähden. 
Samalla edellytämme, että Unesco julistaa Orionin maailmanperintökohteeksi.

Tämän lisäksi jaosto on päättänyt


2, että mikäli Betelgeuzelle viranomaisponnisteluista huolimatta kävisi kalpaten, asian herättämän maailmanlaajuisen huomion vuoksi Orionin tähtikuvion omistamisen suhteen on oltava nopeita omistusoikeuden kirjaamiseen nähden, ja säätiö perustaakin kiiruusti Tampereelle yhtiön nimeltä UROS Life (Universal Resque Operation Society), joka omistaa tähtikuvion haahmon sen kahdessa tulevassa muodossa:


a) sellaisena jossa Betelgeuze loistaa kirkkaammin kuin täysikuu, ja 

b) sellaisena jossa Betelgeuze on kadonnut.

Yhtiö voi tämän jälkeen liisata tähtikuviota suurfirmoille rajoitettuun operatiiviseen käyttöön mukiin menevällä hinnalla.

Sääksmäessä 9.3.2020
Cuningas de Rapalum
puheenjohtaja, yksinoikeutettu ainoa jäsen.


Huomautus:
Joku saattaa harhautuneessa ja nurkkapatrioottisessa hengessä väittää, että yllä julkaistulla päätöksellä ei olisi mitään realistisia toteutumismahdollisuuksia. Tämä on taantumuksellista valeinformaatiota. Jo 1970-luvulla jalosti ja epäitsekkäästi ajattelevat edistykselliset voimat julistivat: "Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia!" Kun syvät joukot vakuuttuvat vaatijoiden ylivoimaisesta henkisestä ja moraalisesta tasosta, he ryhtyvät hajottamaan epäoikeudenmukaista yhteiskuntaa, ja niin - yhdellä iskulla - mahdottomuus muuttuu realiteetiksi! Älkäämme siis sulkeko mitään rajoja, vaan avatkaamme ne sepposelleen!

tiistai 11. helmikuuta 2020

Sijaiskärsijänä Kulttuurirahaston puolesta!

Viime yönä jouduin hankalaan tilanteeseen. Suomen Kulttuurirahasto oli päättänyt rehabilitoida unhoon jääneen kirjailijan ja poliitikon nimeltä Jan Sol (Joutsen) - ”Joutsen” oli hänen käyttämänsä nimimerkki - joka toimi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Asia herätti ankaria protesteja ja intohimoja, ja lopulta SKR päätti, että minä joka aikoinaan olin kutsuttu sen arvovaltaisen kannatusyhdistyksen jäseneksi, voisin käydä vuosijuhlassa muodollisesti vastaanottamassa kunniakirjan ikäänkuin hänen puolestaan.
En tiennyt herrasta mitään, enkä kaiken googlauksen jälkeen kyllä nytkään. Sain paksuja vanhoja kirjoja, joita selailemalla hänestä olisi löytynyt tietoja, mutta en ehtinyt perehtyä niihin. Mutta kun nimeni vuoti nettiin ja lehtiin, alkoi yleinen solvaus. Hesari julkaisi kovasanaisen kolumnin, jossa minut, Jan Sol (Joutsen) ja Kulttuurirahasto haukuttiin pahanpäiväisesti.
Tilaisuus pidettiin Helsingin keskustan uusissa juhlatiloissa, joita en ollenkaan tunne, enkä siis oikein tiennyt minne piti mennä istumapaikkaa etsimään. Mutta kun kuljin erään arvovaltaisen herraseurueen ohi, sieltä huutelivat vanhat koulutoverit ja ystävät Matti Klinge ja Anto Leikola, etteivät enää suostu tuntemaan minua ja että välit ovat nyt kyllä poikki.
No siitä sain itselleni varmistuksen. Olipa tuo Jan Sol (Joutsen) ihan mikä tyyppi tahansa, käyn perkele vieköön kyllä muodollisesti vastaanottamassa kunniakirjan, kun kerran SKR oli niin päättänyt ja pyytänyt.

Ennen juhlallista hetkeä tietysti heräsin, enkä päässyt kokemaan aiheuttamani skandaalin huippuhetkiä. Mutta jotenkin olin lievästi tyytyväinen, omalla oudolla tavallani.
Nyt sitten unientulkitsijat kehiin! Vieläkö vanha nuoruuden radikaalisuus sinnittelee hengissä konservatiivisen sieluni pohjalla? Vai olenko vain kerrassaan kyllästynyt nykyiseen aatteelliseen ahdistukseen, riekkumiseen ja ympäri vellovaan joukkopölvästisyyteen? Kallistun lievästi jälkimmäisen tulkinnan puolelle. Klingestä ja Leikolasta huolimatta.

tiistai 28. tammikuuta 2020

Ihminen 1.2., turvapäivitys

Olin niinsanotusti omissa ruoissa joulun ja uudenvuoden viikot. Mitäs yksinäinen eläjä itselleen, parhaalle kaverilleen muuta tekisi kuin sitä parasta ja tykättävintä. Juhlaan lohta, katkarapuja ja simpukoita, arkeen hernesoppaa nakeilla tai siskoilla.
Ja sitten tuli Tour de ski, ja sitä tuijottaessa meni pakkaus toisensa jälkeen silakkapihvejä. Ensin niitä lämmitin, mutta sitten huomasin että kylmänä ne vasta makoisia olivat.
Käväisipä pieni huvittuminenkin mielessä. Tässä minä nyt, muinoinen tirisevien häränpihvien ja kermakakkujen rakastaja, syön silakkaa niinkuin Harri Holkerikin joskus suositteli! Sopiipas nyt  moisella kehuskella tänä ankeana aikana, jolloin syöminen on ensi sijassa moraalikysymys eikä näläntorjuntaa! Tosiasiassa en kyllä moraalivajeeseeni kalaa syönyt, vaan räikeän eläimellisen piittaamattomasti raakoja himojani vain tyydyttelin.
Ja niinpä sitten kaikesta tästä seurasi tyly rangaistus, mikä tällaiselle syntisäkille onkin aivan oikein. Ankara kihti iski jalkaterään, ja seurauksena oli viiden päivän tuskallinen liikuntakyvyttömyys. Vuoteesta nouseminen vaati kymmenien minuuttien hurjan ponnistelun mielikuvaharjoitteineen, ja matka viereiseen mietiskelyeriöön kesti sekin määrättömän kauan. Panadolista ei ollut apua, ja tulehduskipulääkkeille olen pahasti allerginen. Lopulta sain kortisonipillereitä, joiden vaikutus tuntuu kovin vähäiseltä. Mutta pahinta oli nukkuminen, pari tuntia yössä ja pari päivällä. Minut oli kerta kaikkiaan muserrettu.
Nyt olen jo kyennyt autoon istumaan ja kauppaan linkkaamaan, ja siinäpä sitten syntyi koko joukko uusia pulmia. Jäihän sitä paljon syötävää jäljelle sittenkin, ja synkän huvittuneena olen kiusannut vähänkin järkytysalttiiksi arvelemiani henkilöitä kaikella sallitulla: rasvat, sokerit, maito- ja viljatuotteet, ja kahvi, oikein paljon kahvia! Nytpä sitten ryhdynkin valmistamaan itselleni spaghettiannoksia mitä ihmeellisin kastikkein!
Mutta tarkempi perehtyminen puolivalmisteihin ja valmissörsseleihin tuotti harmillisen yllätyksen. Harvassapa niistä ei ollut tuota nykyajan suurinta kirousta, nimittäin soijaa! Amazonin hiilinielut tuhoutuvat sen viljelyn vuoksi, ja minä yritän silmieni jäänteillä tihrustella pakkausten mikroskooppisia tekstejä. Ystävällinen kauppias huokasi purkki purkin jälkeen: "On... ja on... ja on tässäkin..."
Nyt on sitten kehiteltävä ne pastakastikkeetkin alusta pitäen itse... Kaipa sekin onnistuu, onnistuihan minulta se muinainen munuaispatakin niin hienosti! Siitä tulikin kuuluisa, kehuinhan sen reseptiä kaikille jotka eivät ehtineet juosta pakoon.