lauantai 14. tammikuuta 2017

Taru Terhenvaarasta





Jossakin Koillis-Savossa, järvialueen takana oli muinoin yksinäinen talo, jota muutama sukupolvi oli jo ehtinyt pitää ja viljellä. Paikalla oli joskus nimikin, Kurenmäki tai Kurkila, ja Kurjeksi nimittivät muutamat sukupolvet itseään, kunnes suku sammui tai sulautui toisiin, isompiin sukuihin.

Talon ympärillä oli peltotilkkuja loivissa rinteissä, mutta suuri osa ravinnosta haettiin metsästä. Isät opastivat poikiaan ansapoluilla, ja joskus harvoin saatiin kaadetuksi hirvikin. Tämän kertomuksen tapahtuma-aikaan nuori isäntä oli jo hankkinut vaimon, ja saanut tämän kanssa pojan. Mutta vanha isäntä hallitsi taloaan yhä emäntänsä kanssa.

Nuori isäntä oli mieleltään levoton. Hänellä oli usein sellainen tunne, että jossain muualla, kaukana erämaissa olisi jotain hänelle kuuluvaa, jotain jota ilman hän olisi pahasti vajavainen. Erityisesti alapellolle lähdettäessä silmiin osui kaukainen vuori jota kutsuttiin nimellä Terhenvaara.

Nimensä vuori oli saanut siitä, että sen usein, varsinkin syksyisin, peitti hieno usva. Toisaalta monena aamuna auringon alkaessa nousta juuri Terhenvaara alkoi ensimmäisenä loistaa sen valossa. Auringossa kylpevä vaaranlaki oli kuin vaikeasti vastustettava kutsu.

Kevättyöt pelloilla oli jo tehty, kesä alkamassa ja yöt lyhenemässä. Pian kesäyöt olisivat jo niin valoisia, että metsässä näkisi kulkea. Lopulta nuori mies teki päätöksen. Auringon noustessa hän otti jousensa ja keihäänsä, pakkasi kontin täyteen evästä, ja lähti kohti Terhenvaaraa, joka kylpi auringossa kutsuvasti.

Mies eteni nopeasti pitkin ansapolkuja ja tuttuja metsiä. Välillä hän lepäsi hetken, ja kaivoi kontista purtavaa. Purojen kirkkaasta vedestä hän välillä joi, ja kipusi mäkien rinteitä, jotta näkisi Terhenvaaran ja pysyisi oikeassa suunnassa.

Hänen metsääntottuneet silmänsä näkivät kaiken aikaa merkkejä erämaan elämästä. Hirvet olivat jättäneet siellä täällä jälkiään puihin ja pensaikkoihin, ja kerran mies kohtasi jopa paikan jossa karhu oli joitakin päiviä sitten syönyt saalistaan. Kerran hän säikähti perin pohjin: jostakin kuului ihmisten ääniä. 

Nuori-isäntä eteni mäkeä pitkin varoen, ja erotti sen alla laaksossa ehkä kymmenen täysissä aseissa kohti itää etenevää miestä. Ryöstöretkelle menossa, hän ajatteli, ja odotti pitkän tovin ennenkuin jatkoi matkaansa. 

Aurinko oli jo laskemassa läntisellä taivaanrannalla, ja alkoi hämärtää, kun mies nousi viimeiselle mäenharjanteelle. Terhenvaaraan ei enää ollut pitkä matka. Mies kuuli ilmassa äänen, ja huomasi kurjen lentävän kohti vuorta. Se laskeutui jonnekin mäen alle, ja mies suuntasi sinne.

Tekikö alkava kesäyö tepposet, vai näkikö hän oikein? Harvenevan lehtimetsän varjoissa hän näet äkkiä oli näkevinään naisen. Tämä katsoi miehen suuntaan ja hävisi pensaiden taakse. Samassa pensaikon takaa lehahti ilmaan kurki.

Sitten mies huomasi matkansa kannalta harmillisen esteen. Terhenvaaran alla levisi laaja suo, jota mättäiden ja pikkusaarien välillä täplitti jopa avoimia vesiä. Varovasti mies alkoi etsiä ylityspaikkaa.

Samassa hän jälleen näki näkynsä: pienten puiden merkitsemällä saarelmalla oli taas tuo rantametsässä häivähtänyt nainen. Tämä oli sen verran lähellä, että mies huomasi hänen kauneutensa, jota minkäänaiset vaatteet eivät peittäneet.

Mies eteni yhä kasvavan kiihkon vallassa, varovasti askeleensa ottaen kohti naista. Tämä ei väistynyt. Kului vain hetki, ja molemmat vaipuivat ruohojen keskelle kiihkeästi syleillen.

Kun lemmenhetki oli ohi, mies ajatuksissaan, melkein vaistomaisesti levitti suuret siipensä - ja katso! Ne kantoivat!

_ _ _ _ _ _ _

Talossa huolestutti kovin, kun nuorta isäntää ei iltaan mennessä kuulunut metsästä takaisin. Häntä käytiin huhuilemassa, ja hänen jättämiään jälkiä yritettiin seurata. Mutta miestä ei löytynyt, ja vähitellen talon väki alkoi tottua ajatukseen, että metsä oli hänet vienyt.

Syksyn tullessa tapahtui sitten niin, että kaksi kurkea lensi muuttomatkallaan talon yli. Ilmassa ne tekivät ison kaarroksen, ja laskeutuivat alapellolle. Sellaista ei koskaan aikaisemmin ollut tapahtunut.

Sama toistui seuraavana kesänä. Kaksi kurkea erkani muusta joukosta, ja laskeutui talon pellolle. Kun sama tapahtui vielä syksyllä ja seuraavana keväänä, talonväki alkoi ajatella että noilla kahdella kurjella oli jonkinlainen viesti heille.

Ensimmäisenä sen sanoi ääneen nuoren isännän pieni poika: isä on muuttunut kurjeksi, ja käy meitä tapaamassa. Minä olen kurjen poika, hän toisti usein.

Kurkien vierailu jatkui vielä joitakin vuosia, kunnes eräänä keväänä laskeutuvia kurkia oli vain yksi. Sen jälkeen niitä ei näkynyt.

Mutta talon pienestä pojasta tuli aikanaan raavas mies, talon isäntä. Aina kun hänen piti ilmoittaa nimensä, hän sanoi olevansa Kurki, Kurjen sukua. Ja niin tekivät myös hänen lapsensa, vuosikymmeniä. 


    

torstai 5. tammikuuta 2017

Victor Rydman täytti 60 vuotta ja sai sukuadressin 1910

Suvun loputtomista materiaalikasoista löytyy tällainen syntymäpäiväadressi, joka on ojennettu suurkauppias ja valtiopäivämies Victor Magnus Rydmanille hänen täyttäessään 8.1.1910 60 vuotta. Kartonkikansiin on sidottu taitettu tekstiarkki, ja punottu nauha kannattaa isoa pinoa nimikortteja. Teksti kuuluu näin:

På Din hedersdag vid fyllda 60 år vilja vi såsom uttryck för vår varmaste sympati frambära vår vördnadsfulla hälsning. En lång arbetsdag ligger bakom Dig, med seg uthållighet och energi har Du plikttroget utfört Ditt arbete. Utan klagan och med manligt mod mötte Du bekymrens och motgångens dagar. Och glömsk af Dig själf och egna sorger var Ditt varma hjärta städse öppet för andras nöd. Haf tack för hvad Du varit och är för oss alla, ett föredöme i godhet, anspråkslöshet, själfuppoffring.


Gud skydde Din lefnadsafton och göre den ljus och molnfri, det önska vi, Dina anförvandter och vänner.

Nimikorteissa on seuraavien henkilöiden omakätiset nimikirjoitukset:

Stanley Wancke, Bertel Taucher, Ester Taucher, Greta Taucher, Ina Rydman, Torsten Rydman, Gösta Rydman, Signe Rydman, Amanda Rydman, Edith Rydman, Vivi Rydman, Arvid Rydman, Felix Rydman, Knut Rydman, Max Rydman, Ilona Rydman, Moe Rydman, Nelly Rydman, Anna Rydman, Eero Hj. Rydman, Heikki Ritavuori, Katri Ritavuori, Jalmari Ritavuori, Anna-Kerttu Ritavuori, Selim Savonius, Eloise Savonius, Selim Savonius jr., Elsa Savonius, Edvin Savonius, Hilda Savonius, Sigurd Savonius, A. F. Savonius, Anna Savonius, Bertel Savonius, Katri Savonius, Elise Savonius, Aina Runstén, Mimmi Salovius, K. R. Salovius, Elmi Salovius, Oskar Wegelius, Elli Wegelius, Martti Vegelius, Marja Vegelius, Heikki Vegelius, Hanna Wegelius, Fredrik Wegelius, Elli Wegelius, Gunvor Wegelius, Karl Wegelius, Agnes Wegelius, Mathilda Taucher, P A Rönnbäck, Minne Rönnbäck, Agnes Rönnbäck, Elin von Pfaler, Oskar Ritola, Alli Ritola, Wille Raukko, Lauri Raukko, Ilma Raukko, Kaarina Raukko, A. Kesti, Sofie Lindström, Hilda Rikberg, Alma Rikberg, Axel Rikberg, Augusta Rikberg, Lovisa Johansson, I. Savonius, Enne Savonius, Aslak Savonius,  Anna Savonius, Maija-Liisa Savonius, Kai Savonius, Gunnar Lindström, Toini Lindström, Liisa Lindström,  Aline Rydman, Karl Rydman, Bina Rydman, Isa Charlotta Rydman, Ivar Rydman, Ida Rydman, Arno Rydman, Lydi Rydman, Sylvi Rydman, Tor Rydman, Leila Rydman, Karl August Rydman, Hjalmar Rydman, Vivi Rydman, Arno Rydman, Selim Rydman, Tyyne Rydman, Kerttu Rydman, Helmi Rydman, Hilda Rydman, Magnus Rydman, Alma Lind, Gunnar Rydman, Emmy Rydman, Birgit Rydman, Axel Rydman, Anna Rydman.

Enemmistö nimistä kuuluu sukuun joko suoraan tai avioliittojen kautta. Vain nimiä Rönnbäck, Ritola, Raukko ja Kesti en osaa yhdistää tähän joukkoon. Minulla ei ole käsillä Victorin firmojen henkilökuntaluetteloja, joten en tiedä kuuluisivatko nämä tuntemattomat työtoverien joukkoon. Yksi mahdollisuus olisi, että he kuuluisivat palveluskuntaan, jota suvussa pidettiin arvossa ja eräänlaisina perheenjäseninä.

Noin vajaa kolmannes joukosta oli äidinkieleltään ruotsinkielisiä, loput kaksi- tai suomenkielisiä. Uskoisin että ruotsintaito oli silti vanhaa perua kaikilla heillä hyvä. Runsas sata vuotta sitten sukuyhteys oli vielä tavattoman kiinteä, ja siihen kuuluivat myös "sukuunnaidut" ja heidän sukunsa. Tällaista on tänään jopa vaikea kuvitella. Eräs seikka herättää huomiota: 60 vuoden ikä oli sata vuotta sitten ehkä viimeinen täyskymmenvuotisjuhla jota mies saattoi odottaa. Tämän huomaa esimerkiksi ilmaisusta "Din lefnadsafton", "elämäsi ilta".

Sukunimistä vielä sen verran, että Ritavuori oli suomennos nimestä Rydman, Lindströmeistä tuli Sarva-nimisiä, ja jotkin Savoniukset alkoivat käyttää nimeä Savonjousi. Ammatiltaan tämä onnittelijoiden joukko edusti lähes kaikkia säätyläistön ammatteja maanomistajista valtiollisiin toimijoihin ja myös talouselämän eri vaikuttajiin.

Victor Rydman 60-vuotispäivillään. Kuva Walter Rydman 1910

Victor Rydmanin perhe noin vuonna 1906. Eturivissä toinen tytär Elsa ja hänen miehensä Alfred Lindström, sittemmin Sarva, Victor ja hänen vaimonsa Zaida os. Savonius. Takarivissä Karin Arvidsson ja hänen miehensä Walter Rydman, sekä Victorin vanhin tytär Maj, joka vielä oli naimaton. (Kuva Nyblin).



perjantai 30. joulukuuta 2016

Niin kaunis on...? Synkeä parahdus.

Tulin vahingokseni 45 vuotta sitten tehneeksi laulun, joka onkin hyvä, ja kovin suosittu. Se on tehty nk. klassisen musiikin perinteen mukaisesti, niin että melodia, bassolinja ja soinnutus kuuluvat yhteen, eikä niitä ole soveliasta muuttaa - enempää kuin tietysti sanojakaan. Tällaisena sävellyksenä "Niin kaunis on maa" on periaatteessa tekijänoikeuslain suojaama.

Mutta niinpä ei käytännössä olekaan. Minulle on kerrottu, että laulu on luokiteltu nk. iskelmäksi, jolla ei ole samanlaista suojaa kuin klassisella musiikilla. Niinpä Teosto ei valvokaan tuon laulun julkaisijoita, sovittajia ja esittäjiä juuri mitenkään.

Kävin läpi laulustani YouTubeen lähetettyjä versioita noin kaksi ruudullista, eli pienen osan tarjonnasta, ja tulos oli masentava. Lukemattomat iskelmälaulajat ja muut yrittäjät ovat käyneet apajalla, kuittailemassa itselleen lisätuloja minun "keksinnölläni". Jotkut esitykset ovat kuin suoranaista pilkantekoa, jotkut kuin välinpitämättömästi huitaistuja. Joukossa on tietysti myös täysien amatöörien lähettämiä esityksiä, enkä niistä haluaisi sanoa mitään, vaikka moni yritys onkin  jäänyt vain yritykseksi.

Mutta kun ammattilaiset ovat asialla, silloin on syytä sanoa tiukastikin. Viihdemusiikissa on yleisenä tapana, että kukin sovittaja kusaisee mukaan omat tunnushajunsa, usein vähääkään välittämättä siitä mitä säveltäjä on tarkoittanut. Se tarkoitus näkyy julkisesti saatavilla olevista nuoteista, joihin on merkitty kaikki tarpeellinen. Klassisen musiikin puolella sovittaminen tarkoittaa sävellyksen siirtämistä sellaisenaan esimerkiksi uusien soittimien muodostamalle yhtyeelle. Bachia voidaan soittaa urkujen tai jousiorkesterin sijasta harmonikalla tai puhallinyhtyeellä, ja klassisen musiikin sovittaja siirtää alkuperäisestä kaiken uuteen versioon, jossa ainoastaan soittimen erikoisluonne tai rajoitukset muuttavat sävelkulkuja.

Mutta viihdemusiikin käytännöt ovat erilaisia, ja muistuttavat mitä tahansa massatehtailtuja korvikemössöjä. Jos klassinen säveltäjä (kuten minä) kirjoittaa johonkin äänilinjaan tauon, se tauko kuuluu sävellykseen, ja toistuu sovitusten vastaavissa kohdissa. Mutta viihdemusiikissa kaikki tauot ja muut poikkeavuudet ikäänkuin täytetään samalla totunnaisella massalla yhtenäiseksi puuroksi. Suurin osa "sovittajista" on sitäpaitsi jättänyt ymmärtämättä erään soinnutuksen tärkeimmän kohdan. Ensimmäisen säkeistön sanalla "ystävä" on merkittävä riitasointu, joka purkautuu aivan tietyllä tavalla. Se on usein siis korvattu yksinkertaisemmilla soinnuilla, jolloin koko idea katoaa.

Muuan sovittaja ilmoittaa YouTubessa, että minun soinnutukseni ei anna tilaa luovuudelle. Ei sen ole tarkoituskaan. Jos sovittajalla on paljon luovuutta, tehköön sitten omia sävellyksiä.

Näin kauan sitten, olisiko ollut vielä 70-lukua, Fazerin uuden koululaulukirjan nuoteissa tämän laulun, uudestaan tavanomaiseen tylsään tapaan soinnutettuna. Ilmoitin firmalle, että jos sen on pakko parantaa minun soinnutustani, niin kappale ei ole heidän korkean tasonsa arvoinen, ja kielsin sen painamisen. Nyt en enää voi tehdä yhtään mitään. Jos Fiskarsin saksia kopioidaan huonosti muualla, iso firma nostaa asiasta suuren melun. Minä en ole suuri firma, vaan bladi yksinäinen maalaissäveltäjä, jolla ei ole käytännössä edes tekijänoikeuslain suojaa.

Koska laulua soitetaan usein kirkoissa, olen lukenut että sitä on suunniteltu otettavaksi mukaan jonkinlaisiin virsikirjoihin. Ilmoitan täten, että en hyväksy asiaa, en ainakaan jos laulua jollakin tavoin muutetaan, musiikiltaan tai sanoiltaan. Ja toivon myös, että kappale pääsisi takaisin esimerkiksi koulujen kevätjuhliin, joissa sitä vielä muutamia vuosikymmeniä sitten paljon esitettiin. Se ei ole pelkästään kuoleman laulu, vaan mitä suurimmassa määrin myös elämän.

Epämiellyttävää, että katsoin tällaisen parkumisen tässä vaiheessa tarpeelliseksi. Mutta olen vielä hengissä. Kuolleillehan saa sitten tehdä mitä lystätään...

perjantai 23. joulukuuta 2016

Öillisiä mietteitä, yöseen aikaan

Keskiyö. Sääksmäki 20.6.2016


Porilaine-lehti on järjestänyt äänestyksen Porin murteen kauneimmista sanoista. Joidenkin mielestä Porin murteessa ei voi olla yhtään kaunista sanaa. Porilaisten mukaan taas seutu on maassa ainoa jossa ei puhut mittää murret. Itse kuulun niihin joille länsimurteet ovat läheisimpiä, varsinkin Varsinais-Suomen ja Hämeen kielet. Kaikki kunnia toki itäisillekin kielille kuten veännellen-keännellen-savolle ja kauniille karjalalle.

Porilaine on valinnut joukon sanoja, joista osa kuuluu aivan tavalliseen länsisuomalaiseen sanastoon, kuten kui, yhtäkkii tai tiäksää, osa taas kyökki- ja suomenruotsiin, kuten vakstuuki ja tuffa. Ruotsin vaikutushan on suuri kaikissa länsimurteissa Pohjanmaalle asti, aivan ymmärrettävistä syistä johtuen. Vanha ruotsinkielinen asutus, meri, ja vanha virka- ja yläluokan kieli ovat siihen epäilemättä syynä.

 Tätä kirjoittaessani on yö, ja se tuo mieleeni heti hämäläisen Aleksis Kiven käyttämät sanat, jotka esiintyvät tuossa otsikossa. Suurenmoisen kauniissa runossa Suomenmaa on seuraavat säkeet:

Kun yöseen halla hyyrteinen
vei vainiomme viljasen

Miten tehokas onkaan myös sana 'hyyrteinen'! Se on aktiivisempi ja värisyttävämpi kuin yleisempi 'huurteinen'. Ja kuinka kauniita ovat tässäkin Kiven alku- ja sisäsoinnut! Tuon runon voisi muuten laulaa Maamme-laulun sävelmällä tai Runebergin omalla Vårt land -melodialla. Olen käsitellyt tätä aihetta parikin kertaa blogissa, esimerkiksi tässä ja tässä.

Toisessa hykerryttävässä runossaan Kivi kuvailee helkaa, kevätjuhlaa ulineen - mikä todistanee että perinne oli elänyt vielä hänen aikanaan muuallakin Hämeessä kuin Sääksmäen Ritvalassa. Helavalkea-runossa on säe

öillisten liekkien lumovas loistees

jonka ällällinen alku- ja sisäsoinnutus on taas yhtä lumovaa kuin helkatulien liekit. Ja vaaleatukkaista neitoa kuvatessaan Kivi suorastaan tuhlailee sointuisuutta:

Kas kuinka kiharans karkelos liehuu,
karkelos kalliolla

Päinvastoin kuin kai useimmat minä pidän sanaa 'yö' äärimmäisen kauniina, kaikkine taivutusmuotoineen. Yö, yöllä, yöseen, öin, öinen, öillinen. Sana on kaunis kuin kesäyö, jonka olen kuvannut eteläisistä ikkunoistani, ja liittänyt tämän jutun alkuun.


torstai 22. joulukuuta 2016

Eurooppalainen joulupukki, ei Disneyn!

Kuvassa vierellä on satavuotias joulupukkimme jouluna 2006. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin hän ilmestyy jälleen kuten joka joulu, mutta entistettynä ja ehostettuna. Koko pään peittävä maski oli edellisen kerran ehostettu 50 vuotta sitten. Joulupukkimme ehostaa itseään siis maltilliseen tahtiin, puolen vuosisadan välein.

Pukin sisällä on esikoispoikani, viimeisenä joulunaan.



Syy miksi palaan tähän perinteiseen pukkiimme on, että viime joulun tienoilla medioissa vyörytettiin jälleen joulupukin historiaa väärin ja pintapuolisesti. Anglosaksinen mainostus nojaa yhä siihen, että Coca-cola olisi lanseerannut pukin 1930-luvun alussa Amerikassa, ja siitä se olisi sitten muka levinnyt vanhaan Eurooppaankin. Saksassa ja Itävallassa on syntynyt jenkkipukin vastainen liikehdintä, joka on ajanut sen ulos monilta joulumarkkinoilta. Toden totta, meillä EU:ssa joulupukilla on tosivanha historia. Tässä kuvia 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta Saksasta ja Ranskasta:







Meidän pukkimme on hankittu Saksasta joskus ennen vuotta 1910, luultavasti isoisäni isän, valtiopäivämies ja kauppias Victor Rydmanin monilta matkoilta, ja se on ollut viimeistään vuodesta 1910 jatkuvassa käytössä. Pukin punainen viitta liepeiden ja hihansuiden valkoisine meanderikoristeineen on 1890-luvulta, villaa, ja yhä täydessä kunnossa.

Me emme mitenkään olleet uranuurtajia. Maaseudulla pukit kulkivat esimerkiksi tuohinaamarein varustettuina, ja olivat nimestään huolimatta siis miehiä, ainakin ihmisiä. Kaupungissa (mies)pukit yleistyivät viime vuosisadan alussa, ja pukeutuivat kuvista päätellen milloin minkäkin väriseen turkkiin tai viittaan. Perheemme joululahjalistoja on säilynyt vuodesta 1914 eteenpäin, ja äskettäin löysin vanhimman säilyneen kirjeen joulupukille. Sen on kirjoittanut 1906 syntynyt vanhin tätini arvatenkin joskus 1912-13. 





Kuoressa on isoäitini nimikirjaimet - kirjekuoret ja -paperit on painettu hänen isänsä litografi Gustaf Arvidssonin kirjapainossa. Pikkuneidin kirje kuuluu: OM JYLBOCK TYCKER JYLBOCK SÅ HEMTA - EN - DOCKA - ÅT MEI. Ja nimi, ylösalaisin: KARIN - RYDMAN.

Huomatkaa: Alusta lähtien joulu-ukkoa on meillä kutsuttu nimellä Julbocken, mikä osoittaa suomenkielen vaikutusta suomenruotsiin, jossa yleisempi ilmaus toki on Julgubben (kuten saksassa, der Weihnachtsmann). Ruotsissa julbock tarkoittaa yhä olki- tms. pukkia, ja itse ukkoa kutsutaan nimellä (Jul)tomten

Nämä huomiot osoittavat, että joulupukin historiaa ei todellakaan ole kirjoittanut Coca-cola eikä Walt Disney, ja jos meidän pukkimme sattuisi käymään saksankielisen alueen anti-disney-markkinoilla, hän sulautuisi joukkoon oikein hyvin. Niin, ja meidän pukkimme ei takuuvarmasti sataan vuoteen ole sanonut "Hou hou", vaan läsnäolijoiden äidinkielestä riippumatta "Jaaa, jaaa... Nuuuu ä de juuuuul igennnn..."

Vielä muutama kuva yli sadan virkavuoden ylittäneestä pukistamme. Kuvat osoittavat miten ilmeikäs tällainen koko pään peittävä naamari voi olla.







(Vuonna 2012 kirjoitetun blogin mukaan.)

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Miksi en lähetä joulukortteja








Saan joka vuosi tukun ystävällisiä joulukortteja, joista nyt kiitän. Saan niistä myös aina omantunnontuskia. Mutta en voi lapsuustraumoilleni mitään. En lähetä kortteja lainkaan, ja syy on tässä:

Useita viikkoja ennen joulua isä avasi jykevän kirjoituspöytänsä laatikon, ja otti esiin paksun nivaskan niitä nelisivuisia ruudullisia paperiarkkeja. Ja sitten hän huokaisi hyvin syvään. Joulustressi oli alkanut, ja se tarttui välittömästi äitiinkin. Arkeille oli kirjoitettu kymmeniä ja taas kymmeniä nimiä ja osoitteita, ja niitä isäni alkoi kirjoittaa salkusta purkamaansa valtaisaan joulukorttinippuun.

Sieltä täältä oli joku nimi pyyhitty yli. Vastaanottajat olivat ehkä kuolleet, tai heille ei muista syistä johtuen enää kortteja kirjoitettu. Ehkäpä he olivat liian monta kertaa itse olleet lähettämättä korttia, tai muuten irtautuneet näistä sosiaalisista ympyröistä.

Korttien kirjoittamisessa meni ilta toisensa jälkeen. Kun omasta postiluukusta alkoi tipahdella kortteja, lähettäjien nimet tutkittiin huolella, ja heidän osoitetietojensa sivuun merkittiin niinsanottu ruksi. Mutta jos lähettäjän nimeä ei ollut valtavassa listassa, syntyi paniikki. Uuden kortinlähettäjän osoite ongittiin selville, ja heille lähetettiin kiireesti vastauskortti. Jos joulu oli jo parin päivän päässä, heille lähetettiin uudenvuoden kortti, jollaisia voi erikseen ostaa.

Joulu ei pyyhkinyt korttistressiä, sillä kortteja tuli vielä pyhien jälkeenkin, ja usein ne vaativat nopeita vastatoimia. Itse asiassa vasta tammikuun alkupuolella isäni saattoi huojentuneena hengähtää. Hänen kokemansa stressi ylitti kaikki muut joulunajan stressinaiheet, kuten että tuliko nyt jokaiselle sukulaistädille välttämätön pikkulahja, saiko mistään edes välttävää kinkkua, lipeäkalaa ja muita jouluruokia. Pari kertaa äidiltä pääsi itku, kun isä ei saanut irti muuta kuin punaisia tai sitten puolivihreitä perunoita. (Tämä muistikuva saattaa olla keväämmältä, kun omasta laarista perunat jo olivat loppuneet tai pilalle paleltuneet.)

Jo silloin muinoin, 70 vuotta sitten päätin pyhästi, että isoksi tultuani en lähde tähän souviin mukaan, ja päätös on pitänyt kuta kuinkin tarkkaan sen jälkeen. Joitakin muinaisia neitejä lukuunottamatta, joille ei kehdannut kirjeitä lähetellä eikä puhelimella soittaa.

Joten kaikki ystävät ja tuttavat, älkää nyt loukkaantuko. Sillä minulla on ollut ankea lapsuus. Ja yllä on kortti kaikille.
(Julkaistu edellisen kerran 15.12.2012)

tiistai 29. marraskuuta 2016

Lapsuuden salakieliä

1
Mitivitä tätivämä otivon? Jotivokaisen sativanan etivensimmäisen tativavun jätivälkeen litivisätään tativavu "titiviv" jativa etivensimmäisen tativavun votivokaali. Mytivyös ytivyksi tativavu sativaa tätivämän litivisäyksen.
Tativalititiviainen (Kutivuva Lutivuontopotivortti)

2
Komotäntti konontti koinentontti kolainensantti koilikintti. Koljonpantti koikeampivantti kuhuapuntti. Koipivontti kollaontti kottäentti kossakintäntti konontti korheitävintti?

Konttikontti
3
Käsmi mätä tensit on!

Kuukuk kuukuk kanakau kuukuk,
maanSai nallaran kuttaarui.
Ei leo taruuh nallaran
kajo nunmi tanikul nattaakan.

Nestamo talaulus leetu vinhy kojahaus kun tänii laitäl sitteleekä!

Kikä (menSuo toluon)