sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Saaren vanhus ja meduusat

Portugalin rannoilta löytyi takavuosina kalebassi, joka oli vedenpitävästi suljettu pihkan tai hartsin kaltaisella aineella. Kun se varovasti avattiin, löytyi paperintapaisesta kalvosta tehty rulla jossa oli ranskankielistä kirjoitusta. Alku tuosta tekstistä oli niin vahingoittunut että siitä oli vaikea saada selvää. Tässä kuitenkin suomennos.

[...] hiivin salaa [...] M[onsieur B]lanchard huomasi aikeeni liian myöhään [...]
[...] itätuuli tarttui palloon niin rivakasti, että se nousi nopeasti ja alkoi liikkua länttä kohti. Näin M. Blanchardin huitovan käsiään raivon vallassa, mutta muutamassa hetkessä hänen näytöskenttänsä katosi näkyvistä. Pian myös Lissabon katosi autereeseen, ja olin aivan yksin meren yllä.

Tunnit kuluivat, vuorokausi vaihtui, ja epätoivoni kasvoi kasvamistaan. Minulla oli nälkä ja jano, ja arvelin jo loppuni tulleen. Polttoaine loppui, ja pallo viileni. Se menetti korkeutta pelottavan nopeasti, mutta äkkiä näin edessäni saaren. Sen rantaveteen kori loiskahti, ja onnistuin kahlaamaan kohti rantaa ennenkuin pallo ehti laskeutua päälleni. Juuri kun olin saavuttamaisillani rantahiekan, tunsin pohkeessani tuiman piston. Kaaduin hiekkaan ja menetin tajuntani.

Kun virkosin, näin ympärilläni joukon puolialastomia mustaihoisia poikia ja tyttöjä, jotka tuijottivat minua hämmästyneen näköisinä. Heidän takaansa kiirehti paikalle valkoihoinen pitkäpartainen mies, joka huudahteli minulle jotain oudolla kielellä. Vähitellen minulle selvisi että hän puhui kreikkaa. Harmittelin mielessäni sitä laiskuutta jota Sorbonnessa olin osoittanut kreikanluennoilla, mutta yritin muistaa tuosta kielestä nyt jotain, edes kohteliaisuuksia.

Kerroin miehelle nimeni, ja osoittelin rantaan ajautunutta pallokoria jonka ympärillä itse pallon riekaleet olivat hajallaan aaltojen liikuteltavina. Sitten osoitin ilmaa, ja yritin selittää että olin lentänyt pallolla ilman halki tälle rannikolle. Mies kertoi nimekseen Thalassandros, ja näytti kovin ihmettelevän kertomustani. Sitten hän viittasi minua seuraamaan itseään, ja aloimme edetä lahden pohjukkaan laskevan puron vartta. Sen toisella puolen erotin aivan valkoisena hohtavan korkean kallion, joka muistutti joitakin Pohjanmeren rannoilla näkemiäni kalkkikallioita. Thalassandros hymähti ja sanoi: "Sokerivuori!"

Tulin myöhemmin ymmärtämään tämän kummallisen kallion tärkeän merkityksen saaren elämälle. Miehen asunnolle tultuani hän ojensi minulle kalebassista valmistetun kulhon, jossa oli jotain pehmeää, lähes juotavaa hapanimelää kylmää keittoa. Totuttuani sen makuun tyhjensin kulhon kokonaan. Tunsin itseni yllättävän virkeäksi, voimani palasivat nopeasti, ja punaiseksi paisunut pohkeeni parani silmissä. Mies sanoi: "Söit meduusaa!"

Sitten hän alkoi kertoa merkillistä tarinaa, jolle itse Lukianoskin olisi ollut kateellinen. Aluksi minun oli vaikea uskoa tuota kertomusta, mutta myöhemmin sain itse kokea sen todeksi. Mies kertoi tulleensa saarelle 2000 vuotta sitten, kun hänen laivansa haaksirikkoutui myrskyssä sen rannikolle. Kun kysyin, miten muille pelastuneille oli käynyt, mies sanoi kertovansa siitä sitten kun olen nähnyt toisen saaren keskellä edessä avautuvaa järveä, ja ehkä nähnytkin sen asukkaista joitakin vilahduksia.

Sitten hän alkoi kertoa meduusoista. Järvestä mereen laskeva puro näet söi Sokerivuoren kylkeä hiljaksiin, niin että sen lahden vesi jonne olin laskeutunut oli muuttunut hyvin makeaksi. Lahteen oli syntynyt valtava meduusojen kolonia, ja nuo hyytelöeläimet olivat itsekin muuttuneet varsin makeiksi. Ne kelpasivat hyvin ruoaksi, jos ne oli murskattu ja sekoitettu hyvin, mutta ne olivat muullakin tavoin hyödyllisiä. Kuivattuina ja ohueksi levyksi puristettuina niistä tuli pergamentin tapaista ainetta jolla voi kattaa vaikka talonsa. Niiden myrkyllisyys hävisi samalla kun ne hajosivat, ja samalla ne muuttuivat vastamyrkyikseen.

"Varoitan sinua kuitenkin koskemasta näihin suloisiin palvelijoihini. Hekin ovat näet alunperin meduusoja, ja yhtä myrkyllisiä myös!", Thalassandros sanoi.

(Jatkuu sitten kun olen saanut kertomusta lisää suomennetuksi.) 

   

lauantai 29. syyskuuta 2012

Saarijärvensaarenlammensaari

Tässä on meren saari, jonka tienoilla on muuten harvinaislaatuista eliöstöä, kuten kuvasta näkyy. Saarta kohti purjehtivalla laivalla ei ole mukanaan Mr. Darwinia, joten tuo eliöstö on toistaiseksi jäänyt taksonomian ulkopuolelle. Jotta näin jatkuisikin, olen jättänyt merkitsemättä rannikon vaaralliset karikot ja hirveät vesipyörteet jotka imaisevat nieluunsa laivan kuin laivan.

Saaren nimi on Saari, ja sillä on kiintoisa maantieteellinen olemus. Keskellä saarta on näet Saarijärvi, jonka keskellä on Saarijärvensaari. Keskellä sitä on Saarijärvensaarenlampi, ja sen keskellä taas pieni Saarijärvensaarenlammensaari. Asetelma on monimutkaisempi kuin sillä itäkarjalaisella järvellä, jonka nimi sodanaikaisessa saksalaiskartassa oli Jaurjärviozerosee. Tuo nimi kuuluu näet suomeksi "Järvijärvijärvijärvi", vaikka tuo vesialue on vain yksinkertainen ja tavallinen pikku järvi.

Saarijärvessä asuu Ahven. Kysymys kuuluu: "Kun Saarijärvi on saaressa, ja Ahven on järvessä, onko Ahven siis saaressa?" Jos Ahven on saaressa, se on siitä erikoinen, että se pääsee saaresta laskupuroa pitkin pois. Saaressa oleva ihminen sensijaan ei pääse saarelta pois ilman laivaa (joka haaksirikkoutumatta ei pääse ulapalle), eikä uidakaan kannata meripetojen vuoksi.

Kuvaa klikkaamalla se suurenee. Silloin näkyy paremmin myös sen oikeassa alakulmassa uiskenteleva Kaunis Melusine. Hän on minun - minä näin hänet ensin! Salaisuudeksi sen sijaan jää, mitä aivan ihmeellistä Saarijärvensaarenlammensaaressa on. Sen tiedon tulen viemään mukanani hautaan.

Voi olla, että kerron myöhemmin minkälaista Saarella on ja mitä siellä tapahtuu. Juuri nyt tuntuu siltä että kertomista sieltä riittäisi.

perjantai 28. syyskuuta 2012

Katkuru, ja saarten mystinen olemus.

Kauan kauan sitten kävin ystäviä tapaamassa Katkurun saarella Kustavissa. Kuten Googlen kartasta näkyy, seutu on fantastisten vesilabyrinttien, salmien ja lahtien halkoma. Sitäpaitsi Katkuru sijaitsee Volter Kilven tarunomaisessa maailmassa. Meidät vietiin kerran veneellä saaren pohjoisosaan, ja tarkoituksena oli patikoida takaisin huvilalle joka sijaitsi sen eteläkärjessä. Ilman karttaa ja kompassia tietysti, eihän saarella sentään voi eksyä!

Tapahtui klassinen suunnistusvirhe, reitin kiertyminen. Äkkiä vastaan tuli ranta aivan oudossa paikassa. Näimme mökin, ja sen seinällä olleesta kartasta tajusimme olevamme noin kello neljän suunnassa saaren itärannalla olevan lahden perukassa. No, siitä olikin sitten helppoa suunnistaa perille etelään.

Eksyminen suhteellisen pienellä saarella oli tietysti turvallista ja kovin hauskaa. Mutta tuon patikkaretken muisto kytkeytyy paljon isompaan yhteyteen, nimittäin saaren syvällisimpään olemukseen. Ei ihme, että aihe on kiinnostanut myös katkurulaisten Krohnin sisarusten Inarin ja Leenan mieltä. Jälkimmäinen on jopa kirjoittanut saaresta joka karkasi pois, liukui toisaanne. Tuntuuhan se mahdolliselta, jos vaikka sumu sattuu peittämään naapurisaaren. Onko se enää siellä?

Minullakin on vanha usean unen dokumentoima saari jossain Suomen etelä- tai lounaisrannikolla. Pystyisin vieläkin piirtämään sekä sen kartan että profiilikuvan meren puolelta katsottuna, ja uskon että se todella on olemassa vaikken sitä ole vielä kartasta löytänyt.

Saaren ominaisuuksiin kuuluu eristyminen muusta ympäristöstä, omalaatuisuus, mutta myös salaperäisyys, kaukana häämöttäminen, houkuttelevuus, kaipuun kohteena oleminen. Kaikkien merenkulkijakansojen tarustossa saarilla oli erityisasema. Thomas Moren Utopia oli saari:
Omalaatuisen saarikulttuurin suojaaminen on pulma sinänsä. Maailmassa ei liene ollut ihmisyhteisöä, jota ei olisi kiinnostanut eristyneen saaren valtaaminen, ei ennen eikä nykyäänkään. Falkland / Islas Malvinas, Kiinan ja Japanin tai Japanin ja Venäjän väliset kiistat - tai entäpä Oolanti sitten! Saaren itsenäisyyden ja erikoislaadun suojaamiseksi sen ympärille on kuviteltava vaikeakulkuisia karikkoja, vaarallisia merivirtoja tai jotain sen sellaista. Ohjekirjana voisi käyttää vaikka Odysseiaa.

Kaikkein turvallisinta tietysti on, jos saari lentää ilmassa, kuten Laputa Swiftin Gulliverissa:

Saarella ei voi eksyä; jos kulkee pitkin sen rantaa, pääsee aina lähtöpaikkaansa. Saaren keskellä on yleensä korkea kallio tai peräti vuori, jolta näkee kaikki rannat yhdellä kertaa, kuten vaikkapa Robinson Crusoen saarella tai meidän vanhalla Suursaarellamme. Ja milloin meille olisi valjennut eliökunnan kehityksen suuntaviivat, ellei Darwin olisi käynyt Galápagos-saarilla?

Saaren idea voi kertaantua, jolloin syntyy ainakin topografinen (ellei peräti topologinen) erikoisuus. Meidän eteläisen rannikkomme saarista jotkut ovat sellaisia. Meren saari, jossa on järvi, jossa on saari, jossa ehkä on lampi ja lammessa vielä saari. Sen lammen saareen eteneminen on itse asiassa samaa kuin kiipeäisi kallion korkeimmalle harjanteelle tai laskeutuisi laakson syvimpään kohtaan. Kemiön saarella taitaa olla tuollaisia paikkoja, ja sellaisilla on meihin taianomainen vaikutus.




sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Pitkien matkojen uni-Suomi


Vähän yli 22 vuotta sitten tein musiikin ja näyttelin Rauni Mollbergin elokuvassa Ystävät, toverit. Elokuvan tekoon liittyi kaksi pidempää matkaa, joista toinen Eestin setukaisalueelle ja Petserin luostariin oli miellyttävä. Toinen matka, bussilla Tampereelta yhtä soittoa Kirkenesiin, ja sitten samalla tavalla takaisin, oli sen sijaan lähinnä painajaismainen. Tuskaisen bussissa istumisen lisäksi paluumatkan inhottavuutta lisäsi Mollbergin suosiman rahvaanomaisen avustajaporukan osuus. Rähjäävää riehumista humalassa, ja auton WC:n nopea tukkeutuminen jo alkumatkasta oli ainutlaatuinen "kokemus".

Eipä ihme, että tuo matka on jättänyt jälkensä unimaailmaanikin. Humalaista riekkumista uniin ei ole tullut, mutta tuskaisan loputonta matkustamista senkin edestä. Lappikin on usein mukana, paikkana joka on kaukana, jonka takana ei ole mitään muuta kuin loppumatonta erämaata, joka on ei-missään, ja jossa ei ole mitään olemisen kannalta mielekästä.

Pyydän anteeksi kaikilta Lapin ystäviltä, mutta minulle se on pelkästään kitukasvuista erämaata, onnettomimmillaan Jäämeren rannan kuollut heinästö ja uhkaavat paljaat kalliot. Jyväskylä on minulle aina ollut "Lapin portti", jonka takana kasvillisuus johdonmukaisesti muuttuu kituisammaksi. Tämän kaltainen on myös unieni Suomi, jossa on kaksi päätietä. Etelästä pohjoiseen kulkee suora tie, ja Jyväskylän kohdalla siihen risteää suorakulmaisesti idästä länteen kulkeva väylä. Mitään kaupunkia siellä ei näy, pelkkää loputonta kuusimetsää tien kummankin puolin.

Lapissa tältä suoralta tieltä haarautuu kohti länttä loputtoman pitkä soratie, joka päättyy jonkinlaisen puusta kyhätyn matkustajakodin pihaan. Sen takana ei ole mitään; tiedän että voisin kulkea viisikymmentä tai sata kilometriä pohjoiseen, länteen tai etelään kohtaamatta mitään muuta kuin loputonta heinikkoa ja kitukasvuista puustoa.

Sinne matkustajakotiin olen joskus joutunut. Siellä ei ole mitään järjellistä tekemistä, ja pahin kaikesta on ajatus, että pois päästäkseen täytyy taas lähteä loputtomalle turruttavalle matkalle. Joskus lopulta olen päässyt "Jyväskylän risteykseen", sinne kuusimetsän keskelle, puhkiväsyneenä, ja ajatellut että vielä täytyisi kestää puuduttava matka Tampereelle ja siitäkin etelämmäs.

Viime yönä olin siellä pohjoisessa taas. Jonkin verran minua virkisti se, että kuskeiksi nousi "Jyväskylässä" kaksi mukavantuntuista nuorta naista. En juuri päässyt puheisiin heidän kanssaan, mutta Tampereella he sanoivat jäävänsä kyydistä pois, ja lähtevänsä takaisin pohjoiseen. Vasta nyt huomasin, että naisilla oli jättiläiskokoiset rinkat mukanaan, ja ne selässään he lähtivät patikoimaan kohti pohjoista.

Ilmeisesti joku sitten ajoi bussia Tampereelta etelän suuntaan, koska heräsin omassa vuoteessani hyvin tyytyväisenä ja kiitollisena kotiin pääsystä.

torstai 20. syyskuuta 2012

Yrjö Kallinen Pelastusarmeijassa


Lupasin kertoa Yrjö Kallisen kertoman tarinan. Juttu liittyy sillä tavoin tuohon Stockmannin tapaukseen ja sen jälkipuintiin edellisissä blogeissa, että se osoittaa miten ennakkoasenteista ja lukkiutuneista käsityksistä vapaa ihminen kykenee tarvittaessa eläytymään "toisin uskovan" ajatusmaailmaan. Tämän tarinan Kallinen kertoi yhdessä niistä monista illanvietoista joissa sain olla mukana. En löytänyt siitä kirjallista versiota hänen muistelmistaan, mutta kerron sen niinkuin sen muistan. Taustaksi on mainittava, että Kallinen kyllä tiettävästi kuului luterilaiseen seurakuntaan, mutta oli ajattelultaan lähinnä zen-buddhalainen, ei varsinaisesti kristitty.

Oli nimittäin niin, että nuorena jullina Oulussa Kallinen ja poikaporukka kävivät silloin tällöin melskaamassa ja häiritsemässä Pelastusarmeijan tilaisuuksia. Pojat olivat kuitenkin sanattomasti ja vaistomaisesti tehneet päätöksen, että häiritsemään ei mennä jos siellä on mukana eräs nuori ja hentoinen naisluutnantti. Kunniantuntoa ja empatiaa saattaa jullilaumakin omistaa!

Sitten edetään sodanjälkeiseen aikaan, jolloin rauhanmies Kallinen oli paradoksaalisesti Pekkalan hallituksessa kanslia- ja puolustusministerinä. No, eräänä päivänä soi Herra Ministerin puhelin. Vanhan naisen ääni kertoi olevansa Pelastusarmeijan asialla, hän sanoi nimensä, ja kysyi muistaako Herra Ministeri hänet vielä sieltä Oulusta. Tottakai Herra Ministeri muisti!

Nainen kertoi, että Pelastusarmeija on järjestämässä myyjäiset hätää kärsivien hyväksi, ja että tätä hyvää hanketta edistäisi kovasti jos itse Herra Ministeri voisi tulla pitämään avajaispuheen. Ja tottakai Herra Ministeri oikopäätä suostui. Hän joutui kuitenkin hallituksen kokouksessa kertomaan asiasta, jolloin pääministeri tuikeasti ilmoitti, että Kallinen saa kyllä mennä, mutta ei ministerinä, vaan yksityishenkilönä.

Kallinen meni ja piti puheen, arvatenkin yhtä mukaansatempaavan kuin hänen puheensa yleensäkin olivat. Tilaisuuden jälkeen vanha nainen kutsui hänet luokseen teelle. Siellä muisteltiin vanhoja Oulun aikoja, ja juteltiin muutenkin niitä näitä mukavia. Kun lähdön hetki sitten koitti, mummo tuli vakavaksi, tarttui molemmin käsin Kallisen valtavaan kouraan, ja sanoi: "Kuule Yrjö" - olivat jo ehtineet tehdä sinunkaupat - "Kuule Yrjö, kun minä jo olen kovin vanha, niin pian minä saan nähdä Jeesuksen!"

Kallisella tuli kyyneleet silmiin tätä kertoessaan, ja hän sanoi: "Ja kun tämä nainen sitten todellakin pian tämän jälkeen kuoli, niin minä olen aivan varma siitä että hän todella sai nähdä Jeesuksen..." 

tiistai 18. syyskuuta 2012

Hyvät ihmiset, hyvät teot - ja omatunto


Bloggeriystäväni kommentoi edellisen juttuni runoa, että "Jumala vaikuttaa maailmassa hyvien ihmisten kautta". Toinen ystäväni taas, että "Niin että rukouksen voimalla ja maksamasta kieltäytymisellä sitä pärjää?". Herättääpä pohdintaa.

Liikuttavan joulukertomuksen pointti oli kyllä Stockmannin leluosaston myyjän ja osastopäällikön hyväntahtoisuus. Toinen pointti oli tuo "lapsenusko". On selvää, etteivät toimijat Stockmannilla voi viedä tätä hyväntahtoisuutta pitemmälle, muutenhan he joutuisivat antamaan lelut ilmaiseksi kaikille halukkaille. On myös selvää, ettei tyttö voi toistaa tapahtunutta ilman, että "lapsenusko" rapautuu. Jumala ei ole karkkiautomaatti, eikä tyttö voi muuttaa tapahtunutta menetelmäkseen saada aina kaikki mitä sattuu milloinkin haluamaan.

Olennaista kertomuksessa on, että tapahtuma todisti "hyvien ihmisten" olemassaolon, mutta myös, että tapahtuma oli ainutkertainen. Sitä ei voi asetelmaa vesittämättä toistaa.

Olen vakuuttunut siitä, että tavallisella henkisesti terveellä ihmisellä on tahto tehdä hyvää, hänellä on kykyä sääliin ja empaattisuuteen. Mutta hyväntahtoisuus ei aina johda pelkästään hyviin tekoihin, ellei "hyvällä ihmisellä" ole empatiansa ohella myös realiteettien tajua. Hän ei välttämättä aina voi tietää, onko "hyvä teko" todella hyväksi sen kohteelle. Hyvässä tarkoituksessa on monesti tehty myös pahaa.

Lapsi menettää lapsenuskon, kun huomaa ettei se takaakaan kaikkien toiveitten täyttymistä. Miten käy hyväntahtoisen ihmisen, kun hän toteaa joutuvansa hyväksikäytetyksi? Lakkaako hän tekemästä hyvää? Kyynistyykö hän? Joutuuko hän ristiriitaan omantuntonsa kanssa?

Niin, omatunto... Höpöttääkö Ihmisoikeuksien julistus joutavia, kun se väittää että ihmisille "on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä"? Onko se kristillistä nonsensia? Kun suuri ajattelija Tuomas Akvinolainen sanoo, että omatunto on ylin auktoriteetti, vaikka se joutuisi ristiriitaan virallisen kirkon kanssa, miten voidaan erottaa jäykkäniskainen pitäytyminen omissa mielipiteissä jostain subtiilimmasta moraalisesta tai eettisestä erotuomarista?

Miten olisi nykyaikainen julistava ateisti suhtautunut rukoilevaan pikkutyttöön Stockmannin leluosaston johtajana? Olisiko hän antanut lapselle kunnon opetuksen yliluonnollisten olentojen olemattomuudesta, vai heltynyt "väärin uskovan" lapsen vilpittömyyden edessä?

Minulle tulee mieleen eräs Yrjö Kallisen kertoma tarina, jonka varmaan pian kerronkin tällä forumilla. Mutta tästä kirjoittamastani jutusta voin vain sanoa: paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

maanantai 17. syyskuuta 2012

"Barnatro", kertomus Stockmannilta 1930

Kuten joskus olen kertonut, isoisäni oli yksi Stockmann-konsernin omistajista ja johtajista. Tämän vuoksi hänen jäämistöstään löytyy melkoinen määrä tuota tavarataloakin koskevia papereita. Eräs inhimillisimmistä ja liikuttavimmista on koneella kirjoitettu kopio runosta, jonka tässä julkaisen sellaisenaan, ajankuvana, suomentamatta.

Barnatro
(efter en verklig händelse i Stockmanns varuhus jultiden 1930.)

Det var i stadens varuhus
en dag i julens tid,
och från och till med larm och brus
drog männskoströmmen strid.

En flicka vid sin moders hand
gick drömmande omkring
i leksakshallens sagoland
och såg dess tusen ting.

Tills plötsligt hennes öga fann
en docka på ett bord.
Från den ej hon sig slita kan;
hon står där som förgjord.

"Ack mor, den dockan åt mig tag,
jag tycker om den så.
Hur glad jag blev, om henne jag
i julklapp kunde få."

"Mitt kära barn tänk ej därpå,
för dyr för oss den är.
Kom, nu vi hemåt skola gå,
du har ju dockor där."

"Men mor, ifall jag nu till Gud
om dockan vackert ber,
kanhända hör han bönens ljud
och dockan åt mig ger."

Och flickan glömmer larm och rop,
på golvets bara trä
med späda händer knäppta hop
i bön hon föll på knä.

Hon bad som blott ett barn kan be
så innerligt en bön,
att Gud åt henne måtte ge
den dockan fin och skön.

Men expediten ilar brått
till chefens rum åstad
och täljer om med ögat vått
den bön, som flickan bad.

Och chefen stammar bortåtvänd:
"Nu dockan genast undan ställ
och den åt flickan sedan sänd,
då det blir julekväll."

Och julkvälln kom med väntan glad
i flickans låga tjäll.
Ock klappar lågo där i rad
på tända granens fäll.

Bland dem hon såg ett stort paket
med lack och band och namn,
och när hon strålögd höljet slet
hon dockan höll i famn.

"Ack mor, vad Gud är ändå god,
han hörde ju min bön.
Min lit till honom alltid stod,
och nu jag fått min lön".

"Ja, Gud är huld och god mitt barn,
vid honom städs håll fast,
då blir du ej ett vilset flarn
för vreda vågors kast."

tiistai 11. syyskuuta 2012

Transpiranto, esperanton parodia

Kun edellisessä jutussa mainitsin esperanton, on heti kerrottava tuon tekokielen parodiasta nimeltä transpiranto. Kävi nimittäin niin, että Göteborgissa pidettiin kansainvälinen esperantokongressi 1928. Tuolloin oli jo kolmattakymmentä vuotta ilmestynyt huumorilehti Grönköpings Veckoblad, jonka toimittajiin kuului myös Nils Hasselskog (1892-1936). Hän käytti vanhaa häveliästä nimikointitapaa parodioivaa nimimerkkiä A:lfr-d V:stl-nd, ja transpiroi kongressin innoittamana vanhan ylioppilaslaulun 'Sjungom studentens lyckliga dar' uudelle "maailmankielelle". Tuo prinssi Gustafin säveltämä mieskuorolaulu alkoi transpirantoksi näin:

Kantom studjosi extrabon sjur!

Suomen kansallislaulu, Runebergin 'Vårt land, vårt land' alkoi transpirantoksi:

Va paj, va paj...

Kaikki kaksoisplusepäkunnioittavat mieleenjohtumat kielletään tässä kohtaa uuden maailmankielen arvon säilyttämiseksi!

Transpiranton historiasta ja monista muista Grönköpingin asioista voi lukea tästä linkistä. Siitä pääsee sitten eteenpäin varsin runsaaseen sivustoon. Täysi nautiskelu edellyttää ehkä varsin hyvää ruotsinkielen taitoa. Europan pääkielten ja latinan taito taas olisi hyväksi, jos haluaa täysin rinnoin (med fulla bröst) nauttia seuraavista tunnettujen runojen transpiraatioista:


Kielet (ruotsiksi tungor tai strängar) ovat loputtoman hauska leikittelyn kohde!

maanantai 10. syyskuuta 2012

Esperantoa asiakirjassa

Edesmennyt setäni Björn (eli Nasse-setäni, se oikeasti elänyt) oli lentäjä, ja osallistui myös sotiimme. Hänen henkilötodistuksensa vuodelta 1932 on kuvattuna tässä. Titteli oli Lentokoneohjaaja.

Syy miksi julkaisen nämä kuvat löytyy kuitenkin henkilökortin lopusta. Katsokaapa kieliä, joilla suomenkielinen teksti on kansainvälistetty: 

Viimeinen teksti kuuluu siis näin:
La militaj kaj civilaj oficistoj petataj protekti kaj subteni la posedanton de jena atesto.

Aivan oikein! Kieli on esperanto. En ole ennen nähnyt virallista asiakirjaa, jossa suomen, ruotsin, ranskan, saksan ja englannin ohelle olisi liitetty esperantonkielistä tekstiä. Oletteko te, hyvät lukijat? Minua tämä löytö kovin ilahdutti.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Vaikuttavaa arkkitehtuuria 4: Apollodoros ja Valintatalo Traianus & Co.

Skannasin vanhoja Rooma-diojani, ja törmäsin kahteen kuvaan jotka olin ottanut Trajanuksen forumin vieressä olevasta kauppahallista. Sen kaareva muoto toistaa viereisen forumin eksedran muotoa, ja lisärakennuksineen (sekä hyvin säilyneenä) se on viehättävä ja innostava vierailukohde. Kolmessa kerroksessa siinä on tavernoja ja kauppoja, varmaan varastojakin, ja lisärakennuksissa komeita halleja ja muita huoneita. Tässä ovat nuo kaksi kuvaani (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla):
  

Valokuvat Kari Rydman

Alemmassa kuvassa näkyy oikealla myös ylös johtava katu Via Biberatica eli Juoma(ri)katu. Sen nimen arvellaan juontuvan jo antiikin ajoilta. Tässä on perspektiiviluonnos kompleksista:
Kun Trajanuksen forumia rakennettiin, paikalla nousevan Quirinalis-kukkulan rinnettä leikattiin, ja seuraavan kuvan alempi osa havainnollistaa miten rakennukset jyrkennettyyn rinteeseen sijoitettiin:
(Guide archeologiche Laterza. Filippo Coarelli: Roma)


Arvellaan, että Trajanuksen pääarkkitehti Apollodoros Damaskolainen olisi suunnitellut myös nämä kauppahallit itse forumin mahtirakennusten oheen. Suuresta basilikasta ei ole jäljellä kuin keskiosan pylväitä, mutta keisarin pylväs uljaine "sarjakuvineen" on lähes ehjä - hallitsija sen huipulla on toki vaihtunut Pyhäksi Pietariksi.
Tämän näköinen on voinut olla forumin uljas Basilica Ulpia:
Apollodoroon töitä on ollut lisääkin Roomassa, mm. Mars-kentän Odeion, ja voi hän olla myös Pantheonin ja Venuksen - Roman kaksoistemppelin takana, vaikka keisari Hadrianuksella oli niihin myös omat tekijänoikeusintressinsä. Paljon on kirjoitettu Hadrianuksen ja Apollodoroon kohtalokkaasta välirikosta. Miehet saattoivat olla riidoissa, aika uskottavaakin se on, mutta nykyään epäillään suuresti vanhaa väitettä arkkitehdin teloittamisesta.

Apollodoros rakensi Trajanukselle useita riemukaaria, joista pari on jäljellä. Kaikkein kuuluisin ja aikalaisia eniten hämmästyttänyt rakennus, Tonavan ylittänyt silta (105 jKr.) sen sijaan purettiin puolitoistasataa vuotta myöhemmin, perääntyvien roomalaisten itsensä toimesta. Uskotaan, että Apollodoros on kuvattu rakentamansa sillan edessä, uhraavan keisarin vasemman olkapään takana:




lauantai 8. syyskuuta 2012

Loistava Minna

Suunnistuskilpailuista on tullut todella jännittävää seurattavaa, kun televisio voi näyttää kartat, rastit ja ennen muuta myös sijoitukset ja reitinvalinnat niinsanotusti livenä. Tavattoman hienoa on myös katsella tämän hetken parasta suunnistajaamme Minna Kauppia, jolla on kaikki mahdolliset ja tarvittavat ominaisuudet tullakseen ihailluksi supertähdeksi. Paitsi että Minna on loistava suunnistaja ja nopeankestävä juoksija, häntä on myös miellyttävä katsoa niin metsässä kuin palkintogaaloissa.

Minna on menestynyt myös maastojuoksijana, mutta mitenkäköhän hän pärjäisi radalla? Häviäisi varmaan Johannalle ja Sandralle, mutta miten kävisi nuorta Oonaa vastaan? Saattaahan olla ettei Minna radalle ilolla lähtisikään, kun hän viimeisimmänkin haastattelun perusteella rakastaa yli kaiken metsää ja siellä juoksemista. Radalla ei sellaisia näköaloja ole, eikä metsän hapekasta tuoksua.

Hiihdon puolella on jo moneen kertaan nähty, miten nopeita ovat ampumahiihtäjät Kaisa ja myös Mari, pärjäävät maajoukkuenaisille oikein hyvin. Entäpä meidän parhaat naisjalkapalloilijamme, miten käy heiltä rock and roll?

torstai 6. syyskuuta 2012

Pitkin Via Appiaa

Kun tulin maininneeksi tiet, tuli tietysti mieleen Kaikkien Teiden Äiti, eli Via Appia joka johtaa Roomasta aina Napolinlahdelle asti. Suoraan se kulkee yli laaksojen ja kukkuloitten, ja sen varsilla on vieläkin paljon nähtävää. Näkisipä sen kaikessa loistossaan vaikkapa lempikeisarini Hadrianuksen ajan kuosissa!

Kuvassa yllä on nuorin poikani Via Appialla 1980-luvulla. Paikka on se jossa paikallisjunarata Roomasta Albanoon ja Velletriin ylittää tien, ja tuolloin Viaa oli avattu näiltä kohdin jo jonkin verran. Kepeistä näkee, että työt jatkuivat, mutta Google Earthin ilmakuvasta ei oikein erotu miten pitkälle työ nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin, on edennyt.

Alla on vielä kartta samasta paikasta. Kun ilmakuvassa Rooma sijaitsee luoteessa, niin kartassa sinne mennään suoraan alas päin.

Silloin muinoin minulle tuli voittamaton halu kävellä Via Appiaa pitkin Roomaan. Matkaa sinne, S.Sebastianon portille, tuosta kohdasta on reilusti toista kymmentä kilometriä, joten suoritus kyllä olisi edellyttänyt huoltojoukkoja. 

Helpompi ja nopeammin elämyksiä antava lähtöpaikka olisi kyllä jokunen kilometri lähempänä Ikuista Kaupunkia, esimerkiksi siitä kohdasta lähtien kun Napolin pikajunarata alittaa tien. Siinä olisi heti suuri pyörömausoleumi Casal Rotondo tien oikealla puolella, ja varsin lähellä olisi myös Quintiliusten mahtavan villan rauniot. Ja kuten kartasta näkyy, antiikin jäännöksiä on sitten yhä tiheämmässä.

Tässä vielä Googlen ilmakuvaa tuosta paikasta:

No, tämä ajatus joutui sitten täyttymättömien toiveiden laajaan varastoon. Se olisi pitänyt toteuttaa heti, tavalla tai toisella. Nyt se on minulle jo täysin mahdoton. Ehkäpä poikani sen vielä tekeekin, ja näkee myös matkansa alussa tuon mahtavan villan jäännökset, ennen fataalia eksymistään myöhemmin vastaantuleviin katakombeihin. Quintiliusten villan jäänteet näkyvät ilmakuvassa ylhäällä keskellä, ja alla on netistä varastettu valokuva komeista jäänteistä:


tiistai 4. syyskuuta 2012

Avaja porttis, ovesi


Tämä kuva on vitsisivustolta, mutta sisältää melkoisen määrän mystiikkaa. Portti ja ovi sisältävät niin suurta ja useimpiin ihmisiin niin syvälle painunutta symboliikkaa, että lyön vaikka vetoa, että useimmat meistä astuvat etualan niitylle tuon portin kautta. Ja sulkevat sen jäljessään.

Portti erottaa alueita toisistaan ja antaa niille erilaista sisältöä. Se erottaa toisistaan yleisen tilan ja pyhän, rajoitetun tilan. Muinaisessa maailmassa fanum oli pyhä, rajoitettu alue, myös temppeli, jonne tunkeutuminen oli monien tabujen suojelema. Sen ulkopuolella oli pro-fanum, profaani eli maallinen yleinen alue. Pyhä alue oli usein aidattu, ja sinne pääsi usein vain portin kautta. Joka jätti portin auki, päästi pyhäkköön kaikki muutkin, varsinkin pahat henget.

Ovi on vielä kohtalokkaampi entiteetti. Sen toisella puolen on jotain salattua, sillä oven läpi ei yleensä voi nähdä. Ovesta voi pelastautua vapauteen, jos se on tyrmän ovi ja jäänyt lukitsematta. Mutta oven kautta voi joutua toiseen maailmaan, joka saattaa olla myös paha. Keskellä niittyä seisova ovi ei varmaankaan ole portti fanumiin, vaan jonnekin aivan muualle, ehkäpä toiseen maailmaan. Kuvitelkaa se ovi niitylle seisomaan, ja kuvitelkaa mitä ihmiset, varsinkin lapset tekevät! Tuskin kukaan kiertää sen oven.

Ovi on houkutin. Lukemattomat ikivanhat tarinat kertovat ovesta jota ei saa avata. Kaikista muista ovista on lupa kulkea, mutta yhden takana on jotain kiellettyä, kauheaa, pelottavaa - tai sitten ratkaisu kaikkiin ongelmiin. 

Ovi on myös pelottava. Koskaan ei voi tietää, kuka tai mikä ovesta tulee sisään. Tämän vuoksi ovi lukitaan ainakin yöksi. Jokainen kauhuelokuva mässäilee oven takaa kuuluvilla äänillä, sen takaa kuultavalla valolla ja liikkuvilla varjoilla.

Ovella on kaksoismerkitys kuten tiellä. Tietä pitkin pääsee ehkä pois, jos uskaltaa. Mutta tietä pitkin voi tulla jotain, jonka ei toivoisi tulevan.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Toisten syy, ja ne tapetaan

Olen pyrkinyt kirjoittamaan kauniista ja hyvistä asioista, joita ihmisen maailma ja myös ihminen itse on täynnä. En ole uskonut siihen, että ihminen on pohjimmiltaan aina paha, perisynnin turmelema "p*skalla kuorrutettu p*skatäytteinen p*skiainen", kuten kunnioittamani blogisti Ruukinmatruuna sanoo. Enkä tästä uskostani hevin luovukaan, vaikka media tiedottaa jatkuvasti yhä karmaisevammista pahanteoista ihan omassakin ympäristössä.

Nytkin voisin kommentoida myönteisesti pakistanilaista kauhistusta, kun kehitysvammaista kristittyä tyttöä syytetään Koraanin säkeiden polttamisesta. Jonkinmoinen oikeudentunto tässäkin ongelmallisessa maassa sentään näkyy elävän, kun paikallisen imaamin avustajat paljastivat tämän itse lisäilleen näitä jumalallisia säkeitä poltettuihin papereihin, ja sen seurauksena teokraattinen paikallisjohtaja haettiin poliisin hoiviin.

Sitä ennen kuitenkin berserkin raivoon kiihdytetyt kansanjoukot olivat ehtineet pahoinpidellä ihmisiä kuoliaaksi, ja kristitty väestönosa paennut asunnoistaan. Tässä täysin mielisairaassa ympäristössä saattaa kuitenkin poliisien ja tuomareitten oma turvallisuus olla uhattuna. Imaamin teko voidaan hyvin selittää "hurskaaksi valheeksi", mikä pyhien kirjoitusten mukaan on sallittua vääräuskoisten ollessa kysymyksessä.

Ongelma tässä on suurta osaa muslimimaailmaa leimaavassa häpeä- ja uhrikulttuurissa, joka sokaisee ihmiset näkemästä sen onttoutta. Omaa surkeutta ei tarvitse itsekriittisesti miettiä, kun sen voi panna toisten, pahojen ja väärin uskovien syyksi. Jos pilkkaan "kunniamurhiin" taipuvia muslimimiehiä jänishousuiksi ja pelkureiksi vaikkapa naisten edessä, pilkkaan suoraan Allahia. Väkivaltainen perinne suosii julmimpia tappamistapoja, kuten kivittämistä ja kurkunleikkausta.

Kristillisellä maailmalla on vastaava, mutta toisenmerkkinen taakka, jota jotkut ovat nimittäneet "syyllisyyskulttuuriksi". Sitä perua on tämä valkoiseen kulttuuriin levinnyt itseruoskinta esimerkiksi omien toisiin kulttuureihin kohdistuneiden pahantekojen vuoksi. Se voi myös olla yksi länsimaiden tuhoon johtavista syistä. Menneisyydessä myös täällä ollaan oltu eriasteisia raakalaisia, mutta noin suurin piirtein (ja osittain myös kristillisen etiikan vaikutuksesta) täällä on pystytty nousemaan edes jotenkin kelvolliselle sivilisaation asteelle.

Muuten olen sitä mieltä, että naisten kouluttaminen ja vapauttaminen on kutakuinkin ainoa keino alikehittyneiden maiden raskaiden ongelmien ratkaisemiseksi. Siitä varsinkin pohjoinen Eurooppa on hyvä esimerkki, ja se näkyy myös yhteiskunnan vakautena ja terveempänä taloutena.