sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Voittamattoman armadan toistuva tuho

Joskus kauan sitten, ehkä 60- ja 70-luvun vaihteen tienoilla vietin kesäisiä päiviä pikkuveljeni kanssa mm. laivastopeliä pelaten. Oli kovin hauskaa, ja yritin joka kerran sijoittaa laivani entistä ovelammin. Pelit päättyivät miten milloinkin, kumpikin voitti vuorollaan.

Eräänä päivänä pikkuveli sitten ilmoitti olevansa vähän kiireellinen, ja palasimme laivastopelin pariin sitten myöhemmin. Merkillistä - hävisin ensimmäisen pelin kuin ankka, eikä peli edes kestänyt pitkään. Samoin kävi seuraavassa pelissä, ja sitä seuraavassa, ja sitä seuraavassa... Ei apua siitäkään että yritin yhä ovelampia sijoituksia. Hävisin uhä uudestaan.

Piestyään uljaan armadani itseään tyydyttävän monta kertaa, pikkuveli vihdoin paljasti voittojensa syyn. Hän oli käyttänyt välipäivät tilastolliseen työskentelyyn, ja tehnyt koosteen laivojeni sijainneista kaikkina edellisinä päivinä. Ruutuarkit olivat toki visusti tallessa, sillä emmehän me nyt näin tärkeitä papereita poiskaan heittäneet. Tilastojensa perusteella pikkuveljen tykistö pommitti niitä kohteita joissa laivani useimmin olivat sijainneet, eikä mikään oveluus minua pelastanut. Mitä ovelampi olin ollut, sitä paremmin laivani sijaitsivat tilaston ilmoittamissa ruuduissa...

Oloni oli kuin kunnolla piestyn Espanjan kuninkaan. Mutta ymmärsin toki myös, että juuri näin pikkuveljien elämä saa hohtavat kultareunukset, kun isonveljen henkinen ja sosiaalinen ylemmyys ja ylivoima osoittautuu pelkäksi kuplaksi, jonka pikkuveli poksauttaa halki mennen tullen.

Tapaus tuli mieleen lauantaina, kun pikkuveli vaimoineen piipahti maalaisresidenssissäni kahvilla. Hänkin on jo ylen vanha, mutta nyt hänen silmänsä loistivat kuin kymmenvuotiaalla... On hän kuitenkin aika fiksu, se on minun myönnettävä. Oli ainakin silloin nuorena...


lauantai 30. maaliskuuta 2013

Kaoottista aivotoimintaa


Jossain tiedeohjelmassa kerrottiin, että buddhalaismunkkien metidaatiotiloja ja "mielen tyhjentämistä" on tutkittu aivokuvauksella. En ihan saanut selville, mitä tuloksia saavutettiin; saattoipa olla että nukahdin kesken ohjelman, kuten usein käy.

Mutta minun on aina ollut vaikea tajuta tällaista keskittymistä yhteen pisteeseen tai asiaan tai peräti olemattomuuteen. Silläkin uhalla että tällaisella mielentyhjentämisellä olisi myönteisiä terveysvaikutuksia, kuten jotkut väittävät, kannatan itse aivan päinvastaista aivojenkäyttöä. En nimittäin olisi tehnyt suurtakaan osaa niinsanotusta taiteellisesta työstäni, ellen olisi antanut aivojeni työskennellä aivan kaoottisesti. Havaintoja, mielikuvia, mielleyhtymiä tai muistoja saattaa minuutissa pyörähtää piruettejaan kymmeniä, usein kaikessa rauhassa tullen ja mennen. Mutta joskus tällaiset pikkuiset ajatuksenriekaleet saattavat vilahtaa ohi johonkin toiseen riekaleeseen kiinnittyneinä, ja jos se kombinaatio on tarpeeksi outo tai muuten kiinnostavan tuntuinen, saattaa olla että saan siitä sen verran kiinni että sitä pääsen pähkäilemään.

Minun arkipäivääni kuuluu myös kaikenlainen materiaali sukupolvien takaa, ja monet jo ammoin kuolleet ihmiset ovat minulle vähän enemmänkin kuin hyvänpäiväntuttuja. Muun muassa isoisäni vanhempi sisko Maj R., jonka elämää lähes 29-vuotiaaksi asti synkensi katkera rakkaussuru. Hänen kauniit mutta hillityn tarkkailevat kasvonsa erottaa kymmenistä sukukuvista, ja hän istuu yleensä jossain syrjemmällä, seuraten nuorempien sisarustensa lasten telmimistä. Luokkatoverit Ilona Jalava ja Aino Krohn (sittemmin Kallas) kertovat vuosien mittaan monissa kirjeissä kuulumisia Majn elämästä ja mielentilasta, kirjoittipa Aino hänestä kauniin runonkin.

Koska niin mielelläni seurustelen tämän mieltä kiinnittävän naisen kanssa, päätin erään lyhyen uniepisodin jälkeen tuoda hänet erääseen kotiseutuni kauneimmista kohdista, nimittäin Voipaalan kartanonpuistoon. Luonteva paikka sinänsä, sillä Majn isoisä oli Sääksmäen kruununnimismies 1800-luvun alkupuolella... Tässä minä nyt sitten selostan nuorelle ystävättärelleni (25 v.) paikan ihanuuksia, ja pitkin puistokäytävää porhaltavat reellä paikalle tämän vanhemmatkin, kauppias ja valtiopäivämies Victor R. ja hänen vaimonsa Zaida Savonius, molemmat tuossa tullessaan lähellä 60 vuoden silloin korkeaa ikää. Kunnioittaakseni Voipaalan statusta kummitustarinoissa (ja välttääkseni hankalaa väritystyötä) jätin rekivaljakolta varjot pois... Minulle riitti, että käänsin oman varjoni sopimaan yhteen puistokuvan kellonajan kanssa.

Irrotin Maj-neidin vanhasta lasinegatiivista, jossa hän on Tyrvään asemalla n. 1902, ja ehostin häntä sopivilla väreillä. Meillä oli oikein kivaa, ja tapaamme hänet vielä myöhemmin uusissa yhteyksissä.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Median tähtihetkiä: "EVVK"...


Aamulehti parkaisee nettisivujensa etukannessa näin epätoivoisesti. Lehden ilmeisen sivistymättömälle ja ahdaskatseiselle toimittajalle voin kertoa, että näillä norjalaisilla matkailuohjelmilla on miljoonittain katsojia, minä mukaan lukien. Itse asiassa tällainen matkakuvaus on mielestäni elokuvaa täydellisimmillään. Mitä pitempään se jatkuu ilman leikkauksia, sen parempi.

Eräät tunnetut toimittaja-kolumnistit ovat intoutuneet Himas-gatesta niin, että heittelevät kaikkia filosofeja Sokrateesta alkaen ajattelunsa parhailla tuloksilla, eli kakkakimpaleilla. Paska-asioita parhaimmin ymmärtävinä he julistivat Sokrateen ja kaikkien hänen seuraajiensa esitykset paskapuheiksi, tyhjän jauhamiseksi ja joutavaksi pelleilyksi. Tämä kirjoitustapa kertoo itse asiassa kaiken nykymedian sivistystasosta. "V-ttu ku tylsää"... "EVVK"... Kiitos, on huomattu jo. 

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Lintujen seurakunta


"Niin kauan kuin maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa", sanoi luonnonsuojelun suojeluspyhimys Franciscus Assisilainen. Jumala on läsnä kaikissa luoduissaan, hän ajatteli, ja jos halutaan asian voi sanoa toisinkin, nimittäin että kaikki elämä on itsessään pyhää. Albert Schweitzer oli Franciscuksen linjoilla "elämän kunnioituksen" ihanteellaan. Hän itse ei kuulemma pitänyt tästä vertailusta, mutta vastapainoksi monet oikeaoppiset eivät pidä Schweitzeria edes kristittynä...

Legendan mukaan Assisin outo mies neuvotteli pikkukaupunkia vainonneen suden kanssa, ja sai sen pysyttelemään asutuksen ulkopuolella, niin ettei ihmisten tarvinnut käydä sitä tappamassa. Petouden "ongelman" halusin minäkin mukaan tähän kuvaan. Molemmat tikat olen hakenut luvalla jälleen luonnonkuvaajamestari Jorma Aholan töistä. Muut linnut, patsas ja vanha näkymä Assisista ovat peräisin Wikimedia Commonsista. Ja tekstit ovat tietysti yhä haikua ja tankaa. Kuva suurenee klikkaamalla.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Moralismi ja moraalikato



Ministeri Hautalan ympärillä pyörineestä mediahullunmyllystä saattaa olla hyviäkin seuraamuksia. Pikkuhiljaa aletaan oivaltaa, että asian takana on hyvin paljon aivan muita asioita, jotka liittyvät jopa kansainväliseen valtiorikollisuuteen, sekä Venäjään ja tšetšeenien vapaustaisteluun. Tuota taustaa vasten Hautalan rikkeet ovat niin vähäisiä, että monet ihmiset voivat kertoa omista samankaltaisista "rikoksista".

Samalla paljastuu yhteiskuntien sisäinen ja yhä jyrkkenevä kahtiajakautuneisuus. Meillä ja muualla lisääntyvät samanaikaisesti sekä ankara moralismi, että kohtalokas moraalikato. Ne saattavat olla toinen toistaan laukaisevia tekijöitä.

Mutta ihmisten enemmistölle alkaa jo olla kuta kuinkin selvää, että hallitukset ajavat yhä täydellisempää valvontayhteiskuntaa, jossa lähes kaikki ihmisten keskeiset toimet ovat ankaran valvonnan alaisia, jopa lähes ajatusrikoksia myöten. Toisaalta kasvaa myös sellaisten ihmisten määrä, jotka ovat turvassa ja holhonnan ulottumattomissa, ja kykenevät esimerkiksi keräämään kokoon suunnattomia omaisuuksia kenenkään puuttumatta asiaan.

Meillä alkaa tavallinen kansa olla ankarammin holhottua kuin muinaisessa DDR:ssä. Samaan aikaan yläluokka toimii kuten kapitalismin tämänhetkisessä irvikuvassa Venäjällä. Talkoot ovat jo lähes kriminalisoituja, samoin kahden yksityishenkilön väliset vastavuoroiset avustamistoimet. Tämä rikkoo yhteiskunnan ja yhteisöllisyyden perusteita kohtalokkaalla tavalla, ja ajaa ihmiset hajalleen, erilleen toisistaan. Toisaalta heillä ei yleensä kuitenkaan ole mahdollisuuksia toimia sellaisilla vapailla individualistisilla tavoilla, joista he jatkuvasti saavat kuulla yläluokan harrastamina.

Onhan aivan selvää, että yhteiskunnan syvenevä kahtiajako ei voi jatkua loputtomiin. Jonkinlainen räjähdys odottaa nurkan takana. Siitä taas ei välttämättä ollenkaan seuraa paluuta jonkinlaiseen järkeväntuntuiseen kompromissiin, jossa markkinat toimivat valvotusti, mutta yksityisillä kansalaisilla on vähäisempi valvontakoneisto niskassaan.

Meille valehdellaan jatkuvasti. Hallitsijat valehtelevat, liike-elämä valehtelee, ja lopusta tekee selvän yhä paisuva, itseään kasvattava ja itserakas byrokratia. Vasemmisto ja vihreät näyttävät ajavan yhteiskuntaa kohti totalitarismia, oikeisto taas kohti lumevapautta, jossa tosiasiallisesti ovat vapaita vain harvat.

Entä harmaa talous, kysytte ehkä. Tiedämme että murskaavan ylivoimainen osa siitä liittyy erilaisiin suuriin liiketoimintoihin, häviävän pieni osa tavallisten ihmisten kympinvaihtoihin. Jälkimmäisten kimppuun on helppo käydä - onhan poliisillakin jo ilmiantonumerot kaikkien naapurikateisten kostajien käytettäväksi. Siihen suureen harmaaseen hallitukset eivät pääse käsiksi, eivätkä aina edes haluakaan.

Eihän tämä näytä hyvältä ollenkaan.

 

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

S. Francesco d'Assisi: Luomakunnan laulu

 
 
Assisilaisen rikkaan kangaskauppiaan pojasta nimeltä Giovanni Battista (= "Johannes Kastaja") Bernardonista (1181-1226) tuli rikkaudet hyljättyään pyhimys, joka yleisemmin tunnetaan kutsumanimellään Francesco tai Franciscus (= "ranskalainen", isä lienee ollut pojan syntyessä liikematkalla Ranskassa). Kaiken muun toimintansa ohella hän viimeisinä sairaina vuosinaan kirjoitti yhden kristikunnan kauneimmista ylistysrunoista, nimeltään Cantico delle creature (1224). Sen voisi suomentaa nimellä "Laulu luomakunnasta"; usein käytetty nimi Aurinkolaulu johtaa vähän harhaan, sillä Veli Aurinko on vain yksi kaikkien ylistettyjen joukossa. Tässä on tuo suurenmoinen Umbrian vanhalla murteella kirjoitettu teksti:
 
Altissimu, onnipotente, bon Signore,
tue so' le laude, la gloria e l'honore et onne benedictione.
Ad te solo, Altissimo, se konfano,
et nullu homo ène dignu te mentovare.
(Korkein, kaikkivaltias, hyvä Herra, sinun on ylistys, kunnia ja kaikki siunaus. Yksin sinulle, Korkein, ne kuuluvat, eikä yksikään ihminen ole kyllin arvollinen sinusta puhumaan.)
 
Laudato si mi Signore cum tucte le tue creature,        
spetialmente messor lo frate Sole,
lo qual è iorno, et allumini noi per lui.
Et ellu è bellu e radiante cum grande splendore:
de te, Altissimo, porta significatione.
(Ole ylistetty, Herrani, kaikkien luotujesi kanssa, etenkin herra veljemme Auringon, joka tuo meille päivän, ja jonka kautta sinä valaiset meitä. Ja hän on kaunis ja säteilevä ja valtavan loistokas: hän on, Korkein, kuin sinun kuvasi.)

 
Laudato si, mi Signore, per sora Luna e le stelle,
in celu l'ai formate clarite et pretiose et belle.
Laudato si, mi Signore, per frate Vento,
et per aere et nubilo et sereno et onne tempo,
per lo quale a le tue creature dai sustentamento.
(Ole ylistetty, Herrani, sisarestamme Kuusta ja tähdistä, jotka loit taivaalle loistamaan kirkkaina ja kallisarvoisina ja kauniina. Ole ylistetty, Herrani, veljemme Tuulen tähden, ja ilman, pilvisen ja kirkkaan ja kaikenlaisen sään tähden, jotka antavat luoduillesi elannon.)

 
 Laudato si, mi Signore, per sor' Acqua,
la quale è multo utile et humile et pretiosa et casta.
Laudate si, mi Signore, per frate Focu,
per lo quale ennallumini la nocte:
ed ello e bello et iocundo et robustoso et forte.
(Ole ylistetty, Herrani, sisaremme Veden tähden, joka on hyödyllinen ja nöyrä ja kallisarvoinen ja puhdas. Ole ylistetty, Herrani, veljemme Tulen vuoksi, jonka avulla valaiset yön; hän on kaunis ja leikkisä ja roteva ja vahva.)
 
Laudato si, mi Signore, per sora nostra matre Terra,
la quale ne sustenta et governa,
et produce diversi fructi con coloriti fior et herba.
[...]
Laudato si, mi Signore, per sora nostra Morte corporale,
da la quale nullu homo vivente pò skappare.
[...]
Laudate et benedicite mi Signore et rengratiate
e serviateli cum grande humilitate.
(Ole ylistetty, Herrani, sisaremme äiti Maan takia, joka ruokkii ja kantaa meidät, ja tuottaa monenkaltaisia hedelmiä, sekä värikkäitä kukkia ja yrttejä. [...] Ole ylistetty, Herrani, että meillä on sisar Ruumiin kuolema, jolta ei yksikään elävä ihminen voi välttyä. [...] Ylistäkää ja siunatkaa Herraani, kiittäkää häntä, ja palvelkaa hyvin nöyrinä.)
 
Jätin tästä lyhentämisen tarkoituksella pois erinäisiä yleisluontoisia, vaikka toki tärkeitä säkeitä, ja keskityin tekstin kannalta oleellisimpaan, eli Jumalan luomakunnan ylistykseen. Arvata sopii, kuinka monta kertaa tämä ihana teksti onkaan sävelletty - ja parhaillaan kirjoitan uusiksi omaa 15 vuoden takaista versiotani orkesterille ja barytonisoololle. Kertaalleen se on jo esitetty, ja toivottavasti sopii laajennettuna laitoksena vielä johonkin konserttiin.  


torstai 14. maaliskuuta 2013

Talitintin kuumatka ja taivaan joutsenet

 
 
Vanha massiivinen pöytäkoneeni on korjattavana vajaan viiden häiriöttömän käyttövuoden jälkeen. Mieli paloi kuitenkin kuvantekoon, ja yritin sellaista varakoneenani toimivalla Windows-läppärillä. Voi surkeus! Pieni kuvaruutu, vähän oudoksi jäänyt käyttöjärjestelmä ja esimerkiksi fonttien paljon pienempi valikoima tekivät homman hankalaksi ja silmät rasittuneiksi. Tällainen kuvasta kuitenkin tuli, vähän keskeneräinen luonnos.
 
Lintu kuvan keskellä on "hoviluontokuvaajani" Jote Aholan lintukuvasta varastettu, loppu sälä erilaisista nettilähteistä. Teksti on - tietenkin - tanka, mutta huvikseni muunsin sitä vähän loppusointuisen runon suuntaan. Ja kuvat suurenevat klikkaamalla.
 
Alla on viimeinen vanhalla koneella tehty kuva, josta säilyi vain pienennetty versio. Irrotin siihen joutsenparin Mari Laakson kauniista järvivalokuvasta, sekä kuunsirpin jonka varastin jo mainitulta Aholalta. Tähtikuvio on valittu aiheen mukaan. - Onkohan tällä taivaallisiin näkyihin kiintymisellä jokin syvempi symbolinen pohja?
 

 
 
Olkoot nämä kuvat sitten vaikka tervehdys uudelle paaville, yllättäen ensimmäiselle Franciscukselle! Toivottavasti hänestä kirjoitetut myönteiset arvelut pitävät paikkansa!

 


lauantai 9. maaliskuuta 2013

Kello lyö


Minulle siirtyi suvun ja suvunsukujen valtavasta jäämistöstä myös vanha kaappikello. Pitkän odotuksen jälkeen olen saanut sen toimivana käyttööni. Sen kaappi lienee kellosepän mukaan parin sadan vuoden ikäinen, mutta sen koneisto on harsittu uudelleen kokoon 1800-luvun lopulla. Ja nyt sen pitkä heiluri naksuttaa kaikessa rauhassa, ja se myös lyö, täydet ja puolet tunnit.

Eihän laite toimi moitteettomasti. Kello jätättää melkein 15 minuuttia vuorokaudessa. Sen painot on vedettävä ylös kaksi kertaa vuorokaudessa. Se varustautuu lyönteihin 15 minuuttia ennen määräaikaa, ja joskus se lipsauttaa täydet tunnit samalla kertaa. Siinä on tosin kaksi äänikierukkaa, joista taemmainen on matala ja hyvin sonoori, mutta vasara ulottuu lyömään vain etummaiseen. Siitäkään se ei viimeisen lyönnin jälkeen kunnolla irtoa, niin että ääni kuolee tylysti kesken. Mutta sama se, se toimii kuitenkin...

Muutama havainto, joka lienee tuttu kaikille vanhojen seinä- ja kaappikellon omistajille. Ensinnäkin kellon raksutukseen ja lyönteihin tottuu täydellisesti ja nopeasti, eivätkä sen öiset lyönnit mitenkään häiritse unta, vaikka ovet huoneitten välillä ovatkin aina auki.

Toinen havainto on jo ennestään tuttu, mutta hämmästyttää aina uudestaan. Monesti kellon lyönteihin havahtuu kesken kaiken, eikä niiden laskemisessa silloin ole mieltä. Paitsi että on. Ihminen muistaa koko lyöntisarjan hyvin, aivan riippumatta siitä milloin siihen tietoisesti havahtui, ja sen palauttaa välittömästi muistiin ja nopeutettuna, niin että laskeminen onnistuu aina täydellisesti ja oikein.

Luulenpa, että ilman tällaista muistamisprosessia myös musiikki kävisi mahdottomaksi. Aikamuisti on merkillinen asia.

Mitään hyötyä minulle ei kellosta ole, paitsi että pelkkä sen olemassaolo ja jonkinmoinen toimiminen ikäänkuin muuttaa kolmen kaoottisen työhuoneen luukkuni melkein kodiksi. Eihän koti ole mikään koti, ellei siellä ole jotakuta muutakin ihmistä, tai lasta. Tai lyövää kaappikelloa.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Naistenpäivää


Olisin halunnut protestoida tätä naistenpäivää vastaan, ja sanoa että kaikki 365 päivää ovat minun mielestäni naisten päiviä. Mutta sitten minulle selvitettiin, että tällainen esitys on vain heteropatriarkaatin keino ylistämällä alistaa naista. Niinpä minä en sitten tee muuta kuin ylistän alistamatta naisia tänään, ja ylistän heitä salaa kaikki muut 364 päivää pääksytysten - toivoen ettei kukaan huomaa.

Kuva on William Dycen maalaus Francesca da Rimini vuodelta 1837. Huomatkaa virallisen valvojan käsi vasemmassa reunassa. 

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Jäähyväiset, toinen versio



Tässä on toinen YouTube-versio Mahlerin Das Lied von der Erden päätösosasta. Se on live-taltiointi konsertista Leipzigin Gewandhausissa toukokuussa 2011, solistina ruotsalainen Anna Larsson, kapellimestarina Fabio Luisi, ja orkesterina tietysti kuuluisa Gewandhausorchester.

Suosittelen tätä esitystä Ferrierin ja Walterin esityksen rinnalle. Ensinnäkin äänitys on tietysti aivan toista luokkaa kuin vuonna 1952. Orkesterin värikkäät yksityskohdat kuuluvat selkeästi, ja kuvat soittajista vahvistavat vaikutelmaa entisestään. Anna Larsson laulaa oikein hyvin, ja voi nykyaikaisen tekniikan ansiosta käyttää myös hiljaista pianissimoa. Samanlaista valtavan vahvaa linjaa kuin Ferrierillä hän ei tosin saa aikaan, ja se vaikuttaa hiukan heikentävästi hurmioituneimmissa kohdissa. Kapellimestari on ottanut onkeensa Mahlerille tyypillisen esitysohjeen "Zeit lassen" ("Antakaa aikaa"), ja poimii herkänherkkiä yksityiskohtia esiin orkesterista. Makuasia on tietysti, rikkuuko siten tuo Walterin esityksen suuri linja - minusta ei kuitenkaan liikaa.

Siis: kun Ferrierin suurenmoinen esitys on korvissa ja mielessä, tämä moderni esitys antaa siihen tervetullutta tuoreutta. Suosittelen!

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Jäähyväiset kauneudelle ja maailmalle (Mahler)


Vuosi 1907 oli Gustav Mahlerille tuskallinen. Hän joutui eroamaan Wienin hoviteatterin kapellimestarin virasta lehdistön ja poliitikkojen juutalaisvastaisen kiihotuksen vuoksi, hänen tyttärensä kuoli, ja hänellä itsellään todettiin vakava sydänvika. Tässä mielentilassa hän löysi Hans Bethken saksaksi uudelleenrunoilemat vanhat kiinalaiset tekstit, joissa oli vahva lähtemisen, jäähyväisten, kaipauksen ja kauneuden tunne, eurooppalaisille vähän uudella tavalla esitettynä.

Vuonna 1908 valmistui Mahlerin "laulusinfonia" Das Lied von der Erde, Laulu Maasta, näiden kiinalaisten runojen pohjalle. Tämä valtava ja hyvin ainutlaatuinen teos on peräti tunnin pituinen, ja pelkästään sen tärkein osa ja päätös (Der Abschied, Jäähyväiset) on jo puolen tunnin pituinen. Tässä ovat viisi ensimmäistä osaa:

1. Das Trinklied vom Jammer der Erde (Juomalaulu maailman kurjuudesta), Li Tai Po (701-762)
2. Der Einsame im Herbst (Yksinäinen syksyllä), Qian Qi (710-782)
3. Von der Jugend (Nuoruudesta), Li Tai Po
4. Von der Schönheit (Kauneudesta), Li Tai Po
5. Der Trunkene im Frühling (Humalainen keväällä), Li Tai Po

Näiden osien teksteistä ja musiikista voisi puhua pitkään. Muta päätösosa on niin suunnattoman hieno, sydäntä särkevän hurmioitunut ja kaunis, että se jo yksin riittää suuren elämyksen syyksi. Mahler tiesi itsekin osuneensa syviin tunteisiin. Hän näytti valmista partituuria kapellimestari Bruno Walterille, joka oli aivan mykistynyt, mutta säveltäjä epäröi: voiko sitä esittää ihmisille, hehän sen kuultuaan saattavat tappaa itsensä... (Walter sitten johti teoksen ensiesityksen 1912, mutta sitä säveltäjä ei enää ehtinyt kuulla).

Mahler oli kyllä väärässä. Tämä musiikki kietoo kaipauksen ja eron niin lumoavaan pukuun, että (vähän morbidia ehkä sanoa, mutta) toivoisin itse kuuntelevani sitä omalla kuolinvuoteellani, ja saavani siitä suunnatonta lohtua ja rauhaa. Teos tai sen osia on levytetty noin 130 kertaa. Jutun alussa on kuva ehkä kaikkein legendaarisimmasta levystä, jossa Kathleen Ferrier laulaa altto-osan, ja Bruno Walter johtaa Wienin filharmonikkoja. Levy on vuodelta 1952, ja tehty runsasta vuotta ennen laulajattaren menehtymistä. Tässä on siitä YouTubeen lähetetty versio:    


Tässä on Abschiedin teksti. Punaisella on merkitty Mahlerin korjaukset ja lisäykset, joita onkin paljon. Olen liittänyt tekstiin pieniä merkkejä huomautuksina tiettyihin erityisiin jaksoihin.


✧ Melodia joka aloittaa kunkin kolmesta jaksosta
☽ Huiman kaunis kuvaus kuun noususta
☼ Hurmioitunut mutta onnellinen teema, joka esiintyy alkupuolella, sekä ennen loppua.
❀ Taivaallinen melodia kaikkein syvimmän huormioitumisen hetkillä.
Erityisen kuuluisa on kappaleen lopetus. Sana "ewig" (ikuisesti) toistuu siinä vähitellen häipyen kaukaisuuteen.

Ottakaa, hyvät lukijat, aikaa, sijoittukaa mukavasti, ja antakaa taianomaisen musiikin valua sisuksiinne! 


sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Kenen puolella saa olla?

Katselin tässä hallikilpailuja, ja jouduin omituisten omantunnonongelmien riipomaksi. Haluaisin olla myös ajatuksiltani puhdas ja korrekti.

Tapaus 1: Pikajuoksijat telineissä, yksi valkoihoinen, loput mustia. Ajattelin olla sen ainoan valkoisen puolella, mutta huomasin että koko ajatus oli rasistinen. Mikään perustelu ei auttane, ei edes se että mustat hallitsevat juoksuratoja eräissä lajeissa täysin ylivoimaisesti. Valkoihoisen puolella ei varmaankaan sovi olla, muuten on rasisti.

Tapaus 2: Juoksijat telineissä, yksi värillinen, loput valkoisia. Pitääkö minun olla sen värillisen puolella, etten olisi rasisti? Jos olen yhden valkoisen puolella, ja hän on
2a) saksalainen, olenko uusnatsi?
2b) ruotsalainen, olenko epäisänmaallinen hurrin n*ssija?
2c) jenkki, olenko imperialismin kätyri?
Tapaus 3: Juoksijat lähtöviivalla, joukossa yksi suomalainen. Jos kannatan suomalaista, olenko äärioikeistolainen hurraaisänmaallinen tai joku persu? Meillehän on opetettu, että mitään Suomea tai suomalaisuutta ei ole, vaan sellainen on pelkkä 1800-lukulainen poliittinen konstruktio. Jos tämä suomalainen sattuu olemaan mustaihoinen, saako silloin häntä kannattaa? Kumpi tulee ensin, rotu vai kansalaisuus?

Tapaus 4: Naisuoksijat lähtöviivalla. Ajattelin kannattaa erästä venäläistä, sillä hän oli kasvoiltaan ja ilmeiltään poikkeuksellisen söpö. Peruin kannatukseni, koska huomasin että syyni olivat selvästi seksistisiä ja asiaan kuulumattomia. Olinhan oikeassa, olinhan?

Olen vanhastaan kannattanut HIFK:n jääkiekkojoukkuetta. Pitäisikö minun pyytää julkisesti anteeksi, ja peruuttaa kannatukseni, etten olisi kaukaloväkivallan kannattaja?

Ässien ja Lukon välisissä jääkiekko-otteluissa olen useimmiten kannattanut Lukkoa, koska se on pienemmästä kaupungista. Olenko sortunut syrjintään asuinpaikkakunnan vuoksi?

Kannatin sketsihahmo Sanna-Raipe Helmistä, ja olen kirjoittanutkin hänestä positiivisesti. Pitääkö minun nyt perua kaikki, koska Aamulehden nettisivuilla kerrotaan että Sanna-Raipe on häpäissyt sekä Ilvestä,  tamperelaisia, että otsatukkaa pitäviä naisia. Keneltä pyydän anteeksi? Naisilta varmaan toki ensimmäisenä?

Pitäisi saada pätevä lista suosituimmuusjärjestyksestä, ja siinä pitäisi olla tarkkoja yksilöintejä tuohon yllä esittämääni tapaan. Muuten on tosi vaikea yrittää kouluttaa itsestään korrektia. Tietysti ensimmäinen askel olisi, ettei kannattaisi tai suosisi ketään, vaan suhtautuisi kaikkeen varovaisen välinpitämättömästi. Eikö niin?


 

 

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Naisen rakkautta ja elämää musiikin kertomana (Schumann)


Tässä on 15-vuotias leipzigilainen Clara Wieck, ihmelapsipianisti joka jo alle kymmenvuotiaana aloitti juhlitut konserttikiertueensa. Hänen tytönmielensä oli jo vuosia täyttänyt yhdeksän vuotta vanhempi muusikko nimeltä Robert Schumann. Claran isälle tämä ei sopinut lainkaan. Hän vartioi tytärtään kellon ympäri, ja lähetteli tyttöään milloin kiertueille, milloin sukulaisiin. 

Ja tässä on se lahjakas, nerokas kaksikymppinen poika joka oli vienyt 11-vuotiaan Claran sydämen lopullisesti:

Syntyi kuuluisa romanttinen ja myrskyinen tarina, joka päättyi nuorten avioliittoon syksyllä 1840. Clara oli silloin iältään 21, Robert 30. Alla on Claran (eli Chiaran kuten Robert häntä varhaisissa kirjeissään kutsui) kuva tältä vuodelta. 


  
Vuodesta 1840 tuli Schumannin "laulujen vuosi": yli puolet hänen laulutuotannostaan syntyi tuolloin. Olen aikaisemmin kirjoittanut sarjoista kuuluisimmasta eli Dichterliebestä. Nyt on vuorossa Frauenliebe und -Leben Adelbert von Chamisson 10 vuotta aikaisemmin julkaisemiin runoihin. Tapansa mukaan Schumann hiukan korjaili lievästi keskinkertaista tekstiä, ja loi pianon avulla siihen ulottuvuuksia, joita säädyllinen poroporvarillinen runous ei mitenkään voinut julkituoda.

Chamisson runot ovat tuottaneet päänvaivaa ja suoranaista ärtymystä nykyisten feministien parissa, jotka eivät voi sietää lähes 200 vuoden takaista kuvaa uskollisesta ja miehelleen täysin omistautuvasta aviovaimosta. Schumannin käsittelyssä nämä runot muuttuvat kumminkin ajattomammiksi ja abstraktisemmiksi, ja kertovat ainakin miehen uskottavalla tavalla siitä miten nainen saattaa vielä nykyäänkin silloin tällöin ajatella. Saksankielinen alkuteksti löytyy tästä, nuotit tästä, ja varsin hieno taivaallisen ihanan Kathleen Ferrierin laulama versio, vain hiukkasen murteellisesti sorahtava esitys on tässä




1. Seit ich ihn gesehen. "Siitä asti kun hänet näin, olen ollut kuin sokea; minne tahansa katsoin, näin vain hänet". Hyvin kaunis ja vaatimaton, vaikuttava ja vilpitön laulu, jonka teema soi myös viimeisen laulun lopulla pitkänä pianon epilogina.
2. Er, der Herrlichste von Allen. "Hän, ihanin kaikista", hurmioitunut kuvaus miehestä. Tyttö katsoo häntä vielä kaukaa, ja kertoo hurskaasti siunaavansa miehen elämän ja tulevan vaimonkin, kävi mityen kävi. Loistavat ja intohimoiset melodiakaaret, komea laulu.
3. Ich kann's nicht fassen, nicht glauben. "En voi käsittää, en voi uskoa tätä" - mies on katsonut häneen, ja jopa tunnustanut rakkautensa; tyttö on ihan sekaisin.
4. Du Ring an meinem Finger. Kihlaus on tapahtunut, tyttö katselee sormusta sormessaan. Se on opettanut hänelle "elämän äärettömän, syvän merkityksen". Ja sitten tulee tämä monia loukkaava teksti: "Häntä minä haluan palvella, hänelle elää, hänelle kuulua kokonaan, hänelle antautua, loistaa itsekin hänen loistossaan!" Mutta perhana vieköön, kyllähän tuommoinen tänäänkin voi umpirakastuneen mielessä pyörähtää. On se sellainen psykoosi se rakastuminen...
5. Helft mir, ihr Schwestern, freundlich mich schmücken. Häät ovat ovella, morsian pukeutuu, ja jättää samalla jäähyväisensä ystävättärilleen.
6. Süßer Freund, du blickest mich verwundert an. Tämä laulu on aivan yksinkertaisesti hääyön kuvaus. Schumann on jättänyt alkutekstin säädyllisiä typeryyksiä pois, ja rakentaa pianon avulla myös sen kliimaksin, jonka jälkeen nuoren rouvan on jo hyvä miettiä tulevaa kehdon paikkaa. Rohkenin yrittää suomennosta. En mitallista, siitä olisi tullut pakkoloppusointuineen huonoa iskelmälyriikkaa. Mutta muutin koko rakenteen käyttämällä tankan tavutusta (5-7-5-7-7), ja painottamalla tekstiä siten kuin Schumannkin tekee. Tässä se vähän luonnosmainen tulos on:


7. An meinem Herzen, an meiner Brust. Lapsi on syntynyt, se on äitinsä rinnoilla. "Vain se joka tuossa imee, vain se joka rakastaa lasta jolle ravinnon antaa, vain äiti yksin tietää mitä on rakkaus ja mitä on olla onnellinen". Tuo symbioosi ja sen kuvaus ei minua miehenä ollenkaan loukkaa, se on luonnon järjestys, ja aina yhtä vaikuttava.
8. Nun hast du mir den ersten Schmerz gethan. Mies aiheuttaa naiselle ensimmäistä kertaa tuskaa, mutta se onkin sitten lopullinen tuska: mies kuolee, vaimo jää leskeksi lastensa kanssa. Laulun lopulla Schumann palaa ikäänkuin naisen nuoruudenmuistoihin, ja pianon epilogi laulaa sarjan ensimmäistä laulua. 

Chamisson viimeinen runo kertoo naisesta vanhoilla päivillään, muistojensa ja kärsimystensä keskellä. Tätä runoa Schumann ei oikein hyvin ymmärrettävistä syistä ottanut mukaan laulusarjaansa, vaikka itse kertomuksen nimen kannalta se olisi toki tärkeä viimeinen näkökulma.

Sijoitan tähän lopuksi Claran vanhuudenkuvan, viisaan, nerokkaan, loistavan naisen kasvot: