Sinistä laulua - muinaisuuden muistoja

Yle on lähettänyt uusintana Peter von Baghin dokumenttisarjaa Sininen laulu. Se on erinomainen läpileikkaus suomalaisesta kulttuurista 1800-luvun lopulta lähes meidän aikoihimme asti. Minulle tuo sarja on ollut läheinen. Aloin toimia kulttuurin parissa 1950-luvulta lähtien, tunsin suurimman osan sarjassa haastateltavista - heistä suurin osa on jo kuolleita - ja oli itsekin yksi heistä.

Mietiskelin, mitenkä nykyinen väestö ottaa tällaisen sarjan vastaan. Ovatko menneet vuosikymmenet sille outoja, peräti käsittämättömiä? Itsellenihän tapahtumat olivat luonnollista ympäristöä, keskustelut ja väittelyt käytiin ajankohdasta ja lähimenneisyydestä syntyneinä, ja niin itse kuin kanssaihmisetkin pidimme niitä olennaisia kysymyksinä. 

Rohkenen tässä kertoa lyhyesti omista muistoistani. Yliopistolla pääaineeni oli itse asiassa taidehistoria, erityisesti arkkitehtuuri, mutta taiteista läheisimmäksi tuli kuitenkin kirjallisuus ja erityisesti lyriikka. Kun itse harjoitin musiikkia, yhdeksi osaksi säveltämistä tuli myös kuin itsestään laulumusiikki. 

Vanhempieni kirjasto oli runsas, ja murrosikäisenä olin jo lukenut Waltarista Goetheen ja Lagerlöfistä Martinsoniin, kolmella kielellä. Mutta lyriikan kohdalla ratkaiseva merkitys kouluajalleni Norssissa oli äidinkielen yliopettaja V.A.Hailalla, ja hänen laatimallaan oheiskirjasarjalla Sanan mahti. Hailan ansiosta kiinnityin erityisesti Aaro Hellaakosken runouteen, josta kirjoitin ylioppilasaineenkin. Se on muutamankin kerran julkaistu esimerkkinä menneitten aikojen tavasta laatia kokelaskirjoituksia. 

Hellaakoski kuoli 1952, enkä ehtinyt tavata häntä. Mutta osasin ulkoa kuta kuinkin hänen koko tuotantonsa, ja vuosien mittaan olen säveltänyt niitä melkoisesti. Ensimmäinen esityskelpoinen lauluni syntyi joskus 1953 tienoilla, siis vielä koulupoikana: Satakieli laulaa hyvin hiljaa. 

Kolmisen vuotta myöhemmin, 1956, ilmestyi sitten Eeva-Liisa Mannerin kokoelma Tämä matka, joka aukaisi minulle modernin runouden sen koko loistossaan. (Kai Laitisen kuuluisasta arvostelusta kerron blogissani https://karirydman.blogspot.com/2010/04/jyrki-vihman-arpa-1955-unohdetun.html#comment-form). Musiikkini oli jo minullakin muuttunut modernin suuntaan, ja Mannerin teksteihin 1957 tekemäni lähes atonaalinen laulu Täällä (Miten yksinäisyys minusta leviää) on eräs ehdoton suosikkini yhäkin.

Sittemmin laajeni lukemieni kirjojen määrä yhä, ja Tuomas Anhavan, Lassi Nummen, Paavo Haavikon ja monien muiden kanssa ystävystyin. Pentti Saarikoski oli rinnakkaisluokkatoverini, hän lähetti koulussa kavereilleen hassuja runolappuja, ja alkoi sitten hämmästyksekseni oikeaksi runoilijaksi. 

Eräänä aamuna vuonna 1966 Tuomas Anhava käski minun tulla Tehtaankadulle. Hän oli saanut Haavikolta käsikirjoitusnipun: ”Tämän sivistyneemmäksi ei runokokoelman nimi voi enää tulla: ’Puut, kaikki heidän vihreytensä’”. Istuin tekstejä lukien ja niistä keskustellen kuutisen tuntia. Olin kyllä soittanut vaimolle, että menisi vähän aikaa vielä, mutta ruoka taisi silti jäähtyä, ja vaimo kuumentua.

Lassi Nummi kehui kerran puhuneensa Anhavan kanssa kuusi tuntia. Minun ennätykseni oli vain neljä. Näille pitkille puhelinsessioille oli salainen syykin. Helsingissä sai siihen aikaan puhua yhdellä sykäyksellä niin kauan kuin halusi. Aikaveloitus oli meille kauhistus, ja melkoinen rahareikä myös. 

1970-luvulla sain Haavikolta etukäteen liuskakopiot uudesta teoksesta ”Kaksikymmentä ja yksi”. Se innosti historiallisella oivalluksellaan musiikin tekemiseen. Siitä ei tullut mitään, ei myöskään yrityksestä säveltää Nummen runosarjaa Chaconne. Liian paljon tekstiä. Sen sijaan Anhavan ja Saarikosken miniteksteistä tuli aluksi avantgardetyylisiä puhelauluja, ja sitten vähän muutakin. Hellaakoski pysyi taustalla kaiken aikaa, ja syventyin sitten Topeliuksen tuotantoon, ja tein laulusarjan ”Under rönn och syrén” 1970-luvun puolivälissä.

Tuolloin esimerkiksi Pertti Niemisen, Arvo Turtiaisen, Bo Carpelanin ja Claes Anderssonin runous oli minulle läheistä myös, ja myös heidän kanssaan minulla oli miellyttäviä keskusteluja. Mitä musiikkiin tulee, aloin kuitenkin yhä enemmän tutkia historiallista tekstiaineistoa, ja 1980-luvulla suomalainen ajankohtainen uusi lyriikka alkoi muuttua vieraaksi. 

Olin selvästi leimautunut maultani 50- ja 60-lukulaiseksi. Ja kaikki tässä mainitut silloiset ystäväni ovat kuolleet. Tämän vuoksi palaan juttuni alkuun, ja ihmettelen yhä voiko nykysukupolvi enää ymmärtää mitään kuuden tai seitsemänkymmenen vuoden takaisesta maailmasta. Vanitas vanitatum et omnia vanitas.

Lapsuuden loppu

 

Kuva Niilo Rydman

Joku kertoi lapsuutensa lopusta näin. Kevätlukukausi oli kohta ohi, ja kesäloma maalla odotti. Maalla kertojaa odotti myös hänen salainen rantalehtonsa, se jossa linnut kertoivat hänelle tarinoita, koppakuoriaiset ähisivät totisina, ja pikkukalat väläyttelivät hopeisia kylkiään. Varovasti hän tarkisti, ettei ilkeä hauki ollut rantavedessä, se joka niin pistävin silmin tuijotti häntä kiven takana.

Ja laulettiin suvivirsi, ja lähdettiin kukkiviin kyliin. Kertoja kiirehti heti lehtonsa syliin… ja pettyi. Linnut lentelivät ja visertelivät niinkuin ennenkin, ja koppakuoriaiset ähisivät, mutta hän ei enää ymmärtänyt niiden kieltä. Ja hauelle hän kohautti olkapäitään, se karkaisi silmittömään pakoon kun  hän läiskäisisi käden veden pintaan.

Lapsuus oli peruuttamattomasti ohi. Ja sen hetken hän muisti lopun ikänsä. 

Mitä siis oli tapahtunut? Jotain aivoissa oli muuttunut. Ehkä jotain samanlaista kuin ajan kulussa. Vaikka koulussa oli opetettu kalenterin ja ajan mittauksen salaisuudet, ja ne oli perusteellisesti tajuttu, kesäloman pituus oli lapsena kuitenkin valtava. Se oli lähes ikuinen.

Ennen lapsi syöksähteli leikistä ja hetkestä toiseen, mutta ne hetket olivat aina juuri nyt. Niillä ei ollut edeltäjiä, eikä varsinkaan seuraajia. Siitä ehkä johtuu se, että leikin paikasta toiseen aina juostiin, se leikki tehtiin heti, ja ne hetket olivat ikuisia nykyhetkiä.

Miten toisin on nyt, kun yksittäinen hetki on peruuttamattomasti kohta menneisyyttä, ja kun kesäkuun ensimmäisenä päivänä havahtuu murehtimaan kesän vähien päivien jo kulumista kadotuksen hämärään. 

Lapsuuteni sotakesiä vietettiin Lopella, sukulaisen maatilalla. Pihan kuusien ja mahtavan tammen takana oli luhtiaitta, ja sen takana lähti polku ylös Soukinharjun lakea. Puolen kilometrin päässä harju laskeutui, ja tultiin naapurin talolle. Se oli minulle se lapsuuden salainen paikka, se jossa kuljin aina yksin.

Tunsin jo kasveista paljon, ja sain kokeilla eri viljalajien kasvattamista pikkuruisella pellontapaisella. Kaikista viljoista kaura oli minusta ihmeellisin, miten se haarautui kepeästi ja tuotti lopulta tähkylät ja siemenen.

Mutta harjulla kasvisto oli aivan muuta. Alemmilla kohdilla kasvoi saniaisia ja jopa kortteita, ja niiden muodot olivat ikuisen ihmetyksen aihe. Ja ylhäällä valoisampana oli aivan uusi tunnelma. Linnut ja muut eläimet eivät minulle puhuneet, mutta kasvillisuuden moninaiset muodot olivat loputtomia - ja kauniita.

Sen vuoksi minun lapsuuteni ei ehkä oikeastaan koskaan loppunutkaan, vaan jäi osaksi minua, eikä irtoa irrottamallakaan, raihnaisiin viimeisiksi vuosiksi asti.