Sibelius ja minä

Peter Lacovich ja Jean Sibelius Ainolassa 1954. Kuva KR

Ehdin minäkin valokuvata Sibeliuksen, kuorovierailun yhteydessä 1954. Kolme vuotta myöhemmin olin Ainolan puutarhassa seuraamassa hänen arkkunsa laskemista sen multaan.

Olin pojasta lähtien leimaantunut kahteen säveltäjään, isä-Bachiin ja Sibeliukseen. Ensimmäiset kaksi ostamaani orkesteripartituuria olivat Finlandia ja 2. sinfonia. Olinkohan silloin neljäntoista. Muut sinfoniat tulivat pian perässä, ja vieläkin on jäljellä nuottilehtiä joihin olin tehnyt pianosovitusta Finlandiasta ja 1. sinfonian finaalista.

Vaikka Sibelius oli orkesterimusiikin osalta ensimmäinen mestarini, hän on pysynyt monilla tavoin aktuellina koko ikäni. Vähän väliä käyn tarkastelemassa, miten hän rakentaa kiehuvan jousistokuvioinnin ylle puupuhaltimien ja käyrätorvien kudosta, sitä joka vie musiikillista kehittelyä eteenpäin. Eräs radion musiikkitoimittaja väitti sarkastisesti, että Sibelius oli oikein hyvä salonkimusiikin tekijä, mutta oli avuton orkesterinkäyttäjä sinfonisissa yhteyksissä. En tiedä mitä tämän heiton takana oikeasti oli, mutta totaalisen väärä se kumminkin on. Orkesterikudoksen rakentajana Sibelius oli suurenmoinen taituri, oman sävelkielensä puitteissa.

Vertaan sinfonisen musiikin kuuntelua polulla tai tiellä tehtyyn matkaan. Näkymät vaihtelevat, liukuvat toisesta toiseen. Välillä tullaan aivan outoihin ympäristöihin, välillä tutumpiin. Noustaan metsäisille ylängöille ja kallionäkymiin, ja laskeudutaan taas alas viljeltyihin laaksoihin. Matkan varrella tulee vastaan yllätyksiä, ihmeellisiä ja erikoisia maisemia, välähdyksiä jotka jäävät mieleen, tai vaelletaan riittävän pitkälti samanlaisessa ympäristössä, jotta saavuttaisiin taas jonkin mieltä sykähdyttävän näyn eteen.

Yleisradio on kiitettävästi osallistunut Sibeliuksen 150-vuotisen juhlan viettoon. Erityisen hieno on sarja jossa kapellimestari Hannu Lintu kertoo kunkin sinfonian tarinan, käy läpi niiden tematiikan ja erityispiirteet, ja esittää ne sitten Radion sinfoniaorkesterin kanssa. Panen tässä esimerkiksi vain viidettä sinfoniaa koskevan jakson. Loputkin löytyvät Areenasta. Toivottavasti kauan!

Kullakin on omat suosikkinsa Sibeliuksen sinfonioiden joukossa. Joku suosii romanttista Ykköstä tai mahdikasta Kakkosta. Jollekin Nelonen jää oudoksi, mutta Viides mahtavine "joutsenfinaaleineen" on kaiken täyttymys. Minulle läheisimpiä ovat ehkä Nelonen, Kuutonen ja Seitsemäs. Mutta kaikissa on omat herkkunsa.

Yksi Sibeliuksen vahvuuksista on kehittää kiehtovaa musiikkia ns. urkupisteen tai samana toistuvan sointujakson ylle. Sellaista on vaikkapa Ykkösen hitaassa osassa, Kakkosen finaalin sivuteemassa, Kolmosen toisessa osassa ja finaalissa, Viitosen 2. osassa ja finaalin "joutsenteemassa", sekä oikeastaan myös Seitsemännen jylhässä pasuunateemassa. Sähähteleviä jousistokuviointeja ja niiden ylle kehkeytyviä puhallinten teemoja on joka sinfoniassa. Ja entäpäs Sibeliuksen viimeisten sävellysten myrskyt, joita löytyy Tapiolasta, Myrsky-musiikista tai jopa 7. sinfoniasta!

Sibeliukseen on aikojen kuluessa liitetty niin monenlaisia ja keskenään ristiriitaisiakin tarroja, että niiden unohtaminen olisi nyt tärkeää. Palaaminen puhtaan musiikin pariin onnistuu oikein hyvin kuuntelemalla vaikkapa Hannu Linnun seitsemän ohjelmaa. Kuuntelin ne kaikki taas eilen, Viidennen itse asiassa kaksikin kertaa. Ainoa harmi oli etten löytänyt Kuudennen partituuria mistään. Se on ollut niin useasti tarkasteltavana, että on saattanut livahtaa vaikka patjan alle. Lähdenkin heti tutkimaan asiaa.