Vanhan kullan laulu kuuluu uuden kullan uneen

Kansanlaulujen kohdalla tuli vuoroon Jurvasta muistiin kirjoitettu "Metsän korvess kulkeissani kirjoittelin lumeen". Sen jälkimmäinen säepari on tuossa otsikossa, ja se on surrealismillaan ja kerrassaan hienolla vokaalisoinnutuksellaan kiehtonut minua vuosikymmenet. Säkeet voi tietysti ymmärtää kahdella tapaa. Joko se uusi kulta näkee (painajaisen kaltaista?) unta kertojan vanhasta kullasta, tai kertoja näkee unta uudesta kullasta, mutta kuulee samalla vanhan kullan laulua. Jälkimmäinen tulkinta saattaa olla oikeampi, mutta edelleenkin olen sitä mieltä että liiallinen tulkinta on turhaa.

Vanhaa kultaa muisteleva kertomus pysyy perinteisen rekilaulutekniikan avulla kauttaaltaan unenomaisena. Seuraavat neljä säkeistöä olen koonnut kansanrunokokoelmien pohjalta, ja ne ovat eri puolelta Suomea. Otanpa ensin pari säkeistöä, joissa kerrotaan uuden kullan sormuksesta.

Marmorikivest on lattia ja peilin lasista ovi.
Eikä se uuden kullan sormus sormeheni sovi.

Sormus symboloi tietysti koko rakkaussuhdetta, ja jotain vikaa siinä onkin, kun ei se sormeen sovi. Mutta mitä symboloi tuo muistuma hienosta yläluokan sisustuksesta? Outoa ja vierasta ympäristöä? Uni (ja rekilaulu) yhdistää monia näennäisesti yhteensopimattomia aihelmia, mutta kuten Lönnrot jo Kantelettaren esipuheessa oivaltaen sanoi, niillä kuitenkin on jokin kaukaisempi yhteys.

Uuden kullan kultasormus kieri pöydälleni.
Vanhan kullan kaunis laulu muistui mieleheni.

Edelleen säkeet yhdistyvät unenomaisesti. Uuden kullan antama sormus on liian suuri, ja irtoaa sormesta pöydälle. Vanha kulta on mielessä abstraktimmin, kauniin laulunsa kautta.

Järven rantaa kulkeissani näin minä pienen kiven.
Siihen minä kirjoitin sen vanhan kullan nimen.

Nimen kirjoittaminen johonkin, vaikka pieneen kiveenkin, on ollut vahvasti symbolinen, elleipä jotenkin myyttinenkin tai peräti taianomainen teko. Voisiko tuon pikkukiven avulla loihtia suhteen uusiksi?

Eikä ne haavan lehdet lakkaa tuulella huiskumasta.
Eikä lakkaa vanha kulta mieleen muistumasta.

Haavan lehdillä on kaikkialla ollut erikoisasema runollisessa ja vertauskuvallisessa ilmaisussa. Ne vapisevat ja värähtelevät aivan kuten puun latinainen lajinimi Populus tremula (Värisevä poppeli) kertoo. Tämä kuva vahvistaa viimeistä säeparia, joka yksinkertaisesti toteaa mistä on kysymys.

Koska yksinkertainen (mutta mielestäni kovin hyvä ja iholle käyvä) sovitukseni on dissonoivista soinnuistaan huolimatta varsin helppo harjoitella, liitän sen tähän loppuun. Vapaasti käytettävissä, olkaa hyvä!