lauantai 31. joulukuuta 2011

Vanhan kullan laulu kuuluu uuden kullan uneen

Kansanlaulujen kohdalla tuli vuoroon Jurvasta muistiin kirjoitettu "Metsän korvess kulkeissani kirjoittelin lumeen". Sen jälkimmäinen säepari on tuossa otsikossa, ja se on surrealismillaan ja kerrassaan hienolla vokaalisoinnutuksellaan kiehtonut minua vuosikymmenet. Säkeet voi tietysti ymmärtää kahdella tapaa. Joko se uusi kulta näkee (painajaisen kaltaista?) unta kertojan vanhasta kullasta, tai kertoja näkee unta uudesta kullasta, mutta kuulee samalla vanhan kullan laulua. Jälkimmäinen tulkinta saattaa olla oikeampi, mutta edelleenkin olen sitä mieltä että liiallinen tulkinta on turhaa.

Vanhaa kultaa muisteleva kertomus pysyy perinteisen rekilaulutekniikan avulla kauttaaltaan unenomaisena. Seuraavat neljä säkeistöä olen koonnut kansanrunokokoelmien pohjalta, ja ne ovat eri puolelta Suomea. Otanpa ensin pari säkeistöä, joissa kerrotaan uuden kullan sormuksesta.

Marmorikivest on lattia ja peilin lasista ovi.
Eikä se uuden kullan sormus sormeheni sovi.


Sormus symboloi tietysti koko rakkaussuhdetta, ja jotain vikaa siinä onkin, kun ei se sormeen sovi. Mutta mitä symboloi tuo muistuma hienosta yläluokan sisustuksesta? Outoa ja vierasta ympäristöä? Uni (ja rekilaulu) yhdistää monia näennäisesti yhteensopimattomia aihelmia, mutta kuten Lönnrot jo Kantelettaren esipuheessa oivaltaen sanoi, niillä kuitenkin on jokin kaukaisempi yhteys.

Uuden kullan kultasormus kieri pöydälleni.
Vanhan kullan kaunis laulu muistui mieleheni.


Edelleen säkeet yhdistyvät unenomaisesti. Uuden kullan antama sormus on liian suuri, ja irtoaa sormesta pöydälle. Vanha kulta on mielessä abstraktimmin, kauniin laulunsa kautta.

Järven rantaa kulkeissani näin minä pienen kiven.
Siihen minä kirjoitin sen vanhan kullan nimen.


Nimen kirjoittaminen johonkin, vaikka pieneen kiveenkin, on ollut vahvasti symbolinen, elleipä jotenkin myyttinenkin tai peräti taianomainen teko. Voisiko tuon pikkukiven avulla loihtia suhteen uusiksi?

Eikä ne haavan lehdet lakkaa tuulella huiskumasta.
Eikä lakkaa vanha kulta mieleen muistumasta.


Haavan lehdillä on kaikkialla ollut erikoisasema runollisessa ja vertauskuvallisessa ilmaisussa. Ne vapisevat ja värähtelevät aivan kuten puun latinainen lajinimi Populus tremula (Värisevä poppeli) kertoo. Tämä kuva vahvistaa viimeistä säeparia, joka yksinkertaisesti toteaa mistä on kysymys.

Koska yksinkertainen (mutta mielestäni kovin hyvä ja iholle käyvä) sovitukseni on dissonoivista soinnuistaan huolimatta varsin helppo harjoitella, liitän sen tähän loppuun. Vapaasti käytettävissä, olkaa hyvä!

4 kommenttia:

  1. Kylläpä alkaa uusi vuosi hyvin, kun satuin ensimmäiseksi Rydmanin blogiin lukemaan kansanlaulujuttua.
    Kiitos tästä ja hyvää vuotta 2012!

    VastaaPoista
  2. Tuli tästä mieleeni äitini opettama vanha piirilaulu, jossa oli ainakin viisi säkeistöä. Lähes jokaisessa oli teemana vanha kulta ja uusi kulta, ja joka säkeistö alkoi samalla lauseella, kukkien lukumäärä vain kasvoi.

    "Nurmoon jokivarrella kasvoi aurankukkia yksi.
    Uutta kultaa halatessa vanha tuli hyljätyksi."

    Aurankukkia ei enää Nurmossakaan kasva, tainnut hävitä koko Suomesta. Eipä siellä taideta enää piirileikkejäkään leikkiä.

    VastaaPoista
  3. Tuosta Obeesian kertomasta tuli vielä mieleeni Seija Eskolan 1956 levyttämä Kärki-Helismaa -kaksikon iskelmä "Taivaan tähdet tuikkivat". Tähtiä on säkeistöittäin 1-6 kappaletta ja teema tuo vanha-uusi. Perinne jatkuu.

    VastaaPoista
  4. Ei taida villejä aurankukkia pelloista enää löytyä, eikä sen puoleen ruiskukkaakaan. Molemmat olen poikana nähnyt. Niin, ja apolloperhosenkin. - Mutta minkä vuoksi tyttöjen suuta ennen verrattiin aurankukkaan? Käytettiinkö maalla yli sata vuotta sitten violetinpunaista lipstikkiä? :)
    Vanha - uusi -vertailu sen sijaan on nykypäivää, kun yli puolet avioliitoista päättyy eroon, muista lemmensuhteista puhumattakaan. Taisivat rekilaulujen sepittäjät muinoin luulla itsestään liikoja, eihän teeveessä tuolloin esitetty edes Kauniita ja rohkeita!

    VastaaPoista