Tyttöjen elämää kansan paremmin sanoin

Jos olis valta niinkuin on mieli, pitäisin loputonta luentoa kansanrunojen hienoudesta. Kalevalamittaiset runot ja myöhemmät rekilaulut sisältävät yllättävän täydellisesti saman elämänkirjon kuin nykyajan iskelmät ja balladit. Erona ei niinkään ole elämänympäristö, vaan ennemmin kieli ja ilmaisun tuoreus ja iskevyys. Nykyään tarvitaan kovan luokan kirjoittaja pääsemään edes jotenkin samalle ilmaisun tasolle kuin noissa vanhoissa runoissa.

Aletaanpa tyttöjen elämänpiiristä. Hyvin nuoret neidot tietävät mainiosti, miten heistä tulee kylän kaunistuksia, jossakin unelmoidussa tulevaisuudessa. Kaks on kaunista kesällä: lehti puussa, ruoho maassa. Minä kohta kolmantena: minä lehti liehumassa, minä kukka kuulumassa, minä heinä heilumassa. Tuo sanotaan kaikkea muuta kuin ujostelevasti, tyttö tietää miten asiat ovat ja sanoo sen täydellä asiallisella itsetunnolla.

Tytöt liehahtelevat omissa joukoissaan, pojat omissaan, ja kiusotteluahan siitä tulee. Niin on noita poikasia, kuin on mustia sikoja, talvitakkuporsahia. Niin on noita poikasia, kuin on suolla sammakoita, alla virsun vinkujia. Sensijaan niin on noita neitosia, kuin on maalla mansikoita, punakukkia kedolla...

Tämä aihepiiri on lähes sananmukaisesti siirtynyt myöhempiin rekilauluihin. Tämän kylän pojat on kuin rupisammakoita. Toisen kylän pojat on kuin mesimansikoita. Hähhähhää! Poikien mielestä kyllä tässäki kylässä likkoja on, mut on niin julumaa sorttii: pitkä selkä, lyhyet jalat, ja kävelee kuin sika lortti!. Ja tytöt alkavat huomata ylivoimaisuutensa jäykkien ja nolostuvien poikien edessä. Pojat rassukat tutisee ja tärisee kun nätin tytön näkee...

Vähitellen tytöille alkaa joku pojista merkitä toista enemmän. Onpa tietty tietyssäni, mesimarja mielessäni, jok' on mieltynyt minuhun, minä mieltynyt hänehen. Hänell' on ihanat silmät - minulla sydän suloinen... Niin minä hänessä riipun, niinkun lintu lehtipuussa, kuusen oksalla orava!

Tyttöjen ajatukset täsmentyvät ja suuntautuvat kohti yhteiseloa. Jälleen on "tietty tietyssäni": Mies pieni, punainen poski, valkia, kiherätukka, puolahattu, saapasjalka,verkavästi, silkkihuivi. Voi kun mie mokoman saisin! Joka päivä pään pesisin, joka ilta saunan saisin! Voi kun mie mokoman saisin, saisin sitte pienen poian... Käsi ketreä vetäisi, jalka lasta liekuttaisi...

Vaatimukset kasvavat. Mistä tunsit tuhma tulla, epäkelpo tien osasit? Toista tänne toivottihin, ei sinua sian silmä! Sioilla om omat tiensä, mutta ne kulkevat talon ohitse! Mutta sen sijaan, jos se oikea tulisi... Seuraava kiihkeän hurja runo levisi Eurooppaan jo 1700-luvulla, monina versioina, kauan ennen Lönnrotia. Goethenkin sanotaan sen tunteneen. Jos minun tuttuni tulisi, ennennähtyni näkyisi, tuntisin ma tuon tulosta, arvoaisin astunnasta, jalan nuoren nousennasta, käymästä kepiän kengän! Sille kättä käppäjäisin, vaikk' olis käärme kämmenpäissä! Sille suuta suikkoaisin, vaikk' ois suu suden veressä! Kiinni kaulahan kapuisin, vaikk' ois kalma kauluksessa! Toki vierehen viruisin, vaikk' olis vierus verta täynnä!.

Ainahan ei kaikki onnistu, eikä toive täyty - lihakin on joskus heikko... Oli joulu joutumassa, panin tynnyrin olutta. Toivoin kultani tulevan. - Eipä kulta tullutkana, tuli kuhjus kutsumatta. Osasi oluen juoa, syöä juhlasyönnökseni. - Tainnut en olla antamatta, enkä kielteä kehannut...

Ja sitten tietysti voi käydä hassustikin, niinkuin Marjatalle tai Maarialle konsanaan. Ja niin on käynyt ja näin on käynyt, ja vasta olen viidentoista, lauleli likka lapselleen kun päästeli kapaloista. Mainekin saattoi kyläyhteisössä vaarantua, mutta tämä likka osasi kuitenkin olla uljaasti ylpeä ja itsetietoinen: Tän kylän ämmät kletsuhännät, kupparit ja noirat! Ne haukkuvat mua nuorta flikkaa niinkuin rakkikoirat! Tän kylän ämmät sanovat että minä annan panna. Ja jos mulle iso vatta tulee, niin itte mä sen kannan!

Yhteen meno on vakavan harkinnan asia: Jos sinä kultani eron teet, niin nyt on eron ehtoo - ennenkuin tulee tuutilulla ja sängyn viereen kehto...