Unitiet. Matkoilla kaiken aikaa.

Tyypillistä helsinkiläistä katuverkkoa yöseen aikaan.

Viime yönä olin tapani mukaan jälleen matkoilla. Olin kuljettamassa lähisuvun jäseniä Viipurin suuntaan, eli "kaakkoon". Välillä kuljetettavat olivat hukassa, välillä he istuivat peräpenkillä. Välillä pysäköin auton joenrannan liejuun, josta oli vaikea edes itse päästä ylös. Sitten lieju olikin sopivasti kuivunut, ja pääsin liikkeelle. Kiinnitin Yarikseen varmuuden vuoksi (?) entisen kuplafolkkarin etukannen. Se sopi täsmälleen. Välillä valitsin väärän oikotien, joka kapeni kapenemistaan ja päättyi kivikkoon josta autoni ei edes unissa päässyt yli. Oli palattava takaisin, kunnes löytyi oikein asfaltoitu päätie.

No mitä siellä "kaakossa" sitten piti tehtämän? Siellä joku lähisukulainen odotti kertoakseen uusimpia keinoja maanviljelyksen edistämiseksi. Vastaavasti sitten äärimmäisessä "luoteessa" odotti toinen päästäkseen kertomaan samasta aiheesta perinteisiä kikkoja ja totuuksia. Kaakonretken jälkeen väsytti, ja oikein kauhistuin sitä että nyt pitäisi vielä ajaa loputon matka Seinäjoen taakse ja pitemmällekin. Ja vielä takaisin kotiin. Ehdotinkin kyytiläisille että ajaisin heidät vain Tampereelle ja maksaisin heille Pohjanmaan pikajunaan matkaliput. En tiedä suostuivatko, uni päättyi siihen.

Pari yötä sitten kävin "Helsingissä", joka onkin tavallisin retkeilykohteeni yöseen aikaan. Tuo Helsinki on paljon suurempi ja sotkuisempi kuin se jossa päiväsaikaan käyn. Siellä on kaksi pääkatua, joita kuitenkaan en jostain syystä käytä, Itäinen ja Läntinen Viertotie. Niiden välissä on loputon katulabyrintti, jossa kyllä pääsee eteenpäin, mutta hitaasti ja vaivalloisesti. Näkymät ovat varsin avaria, rakennusten välissä on rakentamattomia alueita tai hyvin matalia taloja. Jalkakäytävät sukeltavat välillä talojen lävitse lyhyinä mutta mutkikkaina tunneleina, joiden takana aukeaa taas aivan erilaisia miljöitä. Ulospääsy niistä tuottaa joskus lieviä vaikeuksia, mutta minnekään en vangiksi jää. Matka vain hidastuu hidastumistaan, ja päämäärä tuntuu aina olevan yhtä kaukana.

Öillisessä "Helsingissä" vallitsee aina päivä ja pouta. Rakennuskanta on uusimmillaan noin 20-luvulta. Moderneja taloja ei näy missään. Päävärinä on tavanomainen likaisen keltainen rappaus. Päämääräni vaihtelevat. Joskus etsin bussiasemaa päästäkseni kotiin Hämeeseen. Joskus olen menossa kotiin. Olen usein vähän neuvoton. Menenkö Eiraan (jossa asuin kouluaikani), mutta onko minulla edes avaimia taskussani? Sattuisiko äitini olemaan kotona? Tai menenkö Lauttasaareen (jossa isäni asui vielä neljä vuotta sitten)? Ehkä olisi turvallisinta pyrkiä Katajanokalle isovanhempieni luo - jos nyt Katajanokka sattuisi olemaan paikallaan ja sen löytäisin.

Toissayönä löysin itseni Tukholmankadulta kello 17, ja tiesin että minulla oli hammaslääkäri Johanneksenrinteessä Viiskulmassa kello 19. Kaksi tuntia aikaa, riittää hyvin - ja aloin kävellä kohti etelää. Töölö oli aivan samanlaista labyrinttiä kuin öinen "Helsinki" yleensä, mutta etenin sisukkaasti. Tiesin että jossain vaiheessa pitäisi vastaan tulla Töölöntori ja Hesperiankadut. Eivät tulleet, filmi katkesi ennen niitä - ja on aihetta kysyä olivatko ne edes paikoillaan siellä missä niiden piti olla?

Tuossa "Helsingissä" ei koskaan näytä olevan tuttuja julkisia rakennuksia. Paitsi yhden kerran, kun kävin Engelin Helsingissä. Kaikki 1700-luvun ja alkavan 1800-luvun rakennukset olivat yhtenä sykerönä, joka olisi mahtunut Senaatintorille mäkineen kaikkineen. Vain yliopiston rakennus tuntui suunnattoman suurelta, sitten kun sen sisälle pääsi. Kuten unissa aina, mittakaavat muuttuvat kaiken aikaa. Nikolainkirkon yli voisi joskus melkein harpata, ellei sen sisältä äkkiä löytyisi keskiaikaisia holveja ja saleja jotka ovatkin sitten suunnattoman suuria ja liian monimutkaisia täysin hallittaviksi. Yliopiston sisäinen laajuus selittyy yleensä sillä, että olen menossa tietylle luennolle, mutta oikeaa luentosalia ei sitten millään tahdo löytyä kun arkkitehtuuri talon sisällä on niin monimutkaista...

Yhteistä kaikille näille Helsinginmatkoille on se, että perille pääsy on melkein toivotonta, mutta siitä huolimatta varsinaista painajaisen tunnetta ei synny. Vain ihmettely siitä missä oikein olen... Ja tietysti joidenkin korttelien sisältä löytyy aivan ihmeellisiä paikkoja, kun jostain käytävästä niihin on eksynyt. Kertoisinko, mitä Mäkelänkadun 20-luvun klassiset korttelit pitävätkään sisällään? No... enpä sittenkään taida.