Katoava kotitalo ja sen idylli

Niinkuin minä asun ruumiissani, ruumiini (ja minä) asuu talossa. Ei ihme, että klassinen unienselitys tulkitsee talon ruumiin symboliksi. Ruumis vanhenee ja kuluu siinä missä talokin, ja se kuolee lopulta siinä missä talokin kuolee, poltetaan tai puretaan.
Asuin perheeni kanssa vuodesta -78 vanhassa, aika huonokuntoisessa omakotitalossa Töyräänkadulla Valkeakoskella peräti 20 vuotta. Se oli rakennettu vuonna -50 aika heppoisista aineksista. Betonivalukin oli melko surkeaa niin kellarin pohjassa kuin välikatossakin. Entisen suon, Surmakorven pohjavesi oli aivan lähellä kellarin lattiassa olevia reikiä. Joitakin korjauksia taloon yritettiin tehdä, mutta perheen hajottua oli suoranainen helpotus muuttaa nykyaikaiseen rivitaloon Sääksmäen kirkolla. Tänä vuonna tulee muuten samat 20 vuotta täyteen yksinäisenä maalaisukkona.
Mutta tuo vanha huono talo lumoavan kauniissa teatteripuistoon liittyvässä miljöössä pulpahtelee yllättävän tiiviisti esiin unissa. Jopa pari kertaa kuussa saatan olla siellä, milloin tuskailemassa että talossa on vielä jäöjellä paljon kirjojani ja muita tavaroita, milloin takaisin muuttaneena puoliraunioituneeseen vanhaan kotiini. Viime yönä olin taas paluumuuttajana vähien tavaroiden kanssa sen yläkerrassa, alakertaan oli muuttamassa vanhan naapuriperheen jälkeläinen. Rahat olivat vähissä, ja asumisenkin piti olla hyvin väliaikaista. Alakertaan tulikin aivan ventovierasta porukkaa, ja tunnelma oli ankea kuten melkein aina näissä unissa.
Entinen taloni ja ainakin neljä naapuritaloa ovat olleet jo vuosia tyhjillään. Ikkunat on särjetty ja kasvillisuus valtaamassa itse rakenteitakin. Alue on nyt ympäröity lippusiimoilla, ja lopullinen tuho alkanee aivan kohta, alkukeväästä. Paikalle nousee kerrostaloja. Idylli katoaa lopullisesti.
Tässä kuvia viime heinäkuulta.

Tässä oli kerran katukäytävä, jota talvisin kolasin kiroillen auran heittämästä lumesta.

Tässä seisoi aikoinaan kuplafolkkarini runsaassa tilassa.

Yläkerrankin ikkunat on särjetty, ja joku puu on löytänyt niistä mainion kasvupaikankin.

Pihalle johtaa enää lasin peittämä polku.

Vanha mattoteline on vääntynyt, ja leikkimökki kadonnut.

Puut ovat vallanneet pihan, puut joita en pikkurisuina enää ehtinyt poistaa.

Tämän puun, siperianvaahteran muistaakseni, olin itse istuttanut, vähän väärään paikkaan kylläkin.

Orapihlaja-aita on jo tukkinut naapuritalonkin sisäänkäynnin.