torstai 27. syyskuuta 2018

Kaadetun metsän ongelma

Minulla on ystäviä, jotka pahan kerran järkyttyvät nähdessään kaadetun metsälön. He jakavat mielellään kuvia "ennen ja jälkeen tihutyön", ja pitävät jokaista puunkaatoa yhtenä askeleena kohti maailman tuhoa.

Samat ystäväni ovat myös hyvin selvillä biologiasta ja luonnon mekanismeista. Tässä on ristiriita, jota yritän nyt selvittää.

Muutoksen suuri filosofi Herakleitos sanoi, ettei ihminen voi kahta kertaa astua samaan virtaan, ja syitä on kaksi. Virta ei ole sama uudelleen, eikä myöskään siihen astuva ihminen. Herakleitosta mukaillen voisi myös sanoa, että myöskään samaan metsään ei voi kahdesti mennä. Metsä muuttuu sekin kaiken aikaa, toki hitaammin kuin sitä tarkkaileva ihminen, ja kaadetun metsän paikalla on ollut ei ainoastaan yksi vaan luvuton määrä metsiä. Näiden metsien tiheys, eri puulajien määrä ja keskinäinen suhde, samoinkuin kasvillisuustyyppi on aikojen kuluessa vaihdellut ja muuttunut. Kaadetun metsän tilalle kasvaa kaiken todennäköisyyden mukaan uusia metsiä, jotka jälleen eroavat toisistaan tavalla tai toisella.

Olennaista asetelmalle on metsän ja ihmisen erilainen aika. Se metsä johon menin lapsena, aikuisena ja vanhuksena, on todellisuudessa muuttunut aivan havaittavilla tavoilla. Myös minä olen oleellisesti muuttunut havaitsijana ja vastaanottajana. Lapsuuteni metsä on hitaudestaan huolimatta eri metsä kuin se jota vanhuksena tarkkailen. Ja lyhyestä ihmisiästä johtuen minä olen muuttunut vielä paljon enemmän.

Tässä onkin asian surullinen ydin. Kaadetun metsän paikalla ei ollut se nuoruutemme metsä, jota muistelemme vahvojen elämysten ja muistojen vuoksi. Emmekä luultavasti tule näkemään raiskion tilalle kasvavaa uutta metsää. Kun suremme parturoitua metsälöä, suremmekin oikeastaan itseämme, nuoruutemme ja sen elämysten katoamista.

Totta vieköön, siinä onkin suremista kylliksi.

Metsiä kaatavat ihmiset ovat sen vuoksi "piittaamattomia" ja "pahoja". Mutta samaan aikaan saatamme surra nuoruutemme niittyjä, ketoja ja ahoja. Mikä ne on hävittänyt, ja siinä samalla suuren määrän kasveja ja eläimiä?

Luonnonniittyjä ja -ahoja ei oikeasti ole olemassa. Ne ovat yleensä syntyneet ihmisen toimien seurauksena, ja kadonneet esimerkiksi laidunnuksen ja jopa viljelynkin vähentyessä. Suuri osa siitä mitä luonnossa ihailemme ja jota myös suremme, pohjautuu ihmisen työhön. Ihminen sinänsä ei siis voi olla periaatteessa paha. Ei toki hyväkään, mutta luonto sopeutuu häneen, ja on lopultakin häntä vahvempi, ylivoimaisesti mahtavampi.

Joten surkaamme rauhassa. Luonto ei siitä piittaa, ja kun se saa täyden vallan, siitä tulee yksioikoisempi ja ankarampi kuin nuoruutemme luonnosta.

5 kommenttia:

  1. Luonto on vahva, se kyllä valtaa kaiken, jos ei ihminen pidä tiettyä järjestystä yllä. Kolmekymmentä viisi vuotta sitten tehty aukkohakkuu on nyt niin täynnä nuorta metsää, ettei sekaan tahdo sopia, vaikka on jo harvennettukin. Että metsä kyllä kasvaa, kun vain hiilidioksidia riittää.

    VastaaPoista
  2. Kauan sitten, kuusikymmentäluvulla, olin pikkupoikana vadelmassa suurella ja ryteikkösellä hakkuuaukolla. 70-luvulla hiihtelin sillä ja ihmettelin teeren soidinta samassa paikassa. Mehtikana - riekko - lenteli aukolla. Hirvenpenteleet söivät männynaimia kummallisen näköisiksi. 80-luvulla ei teeriä enää näkynyt, pulina ja suhina kuului. Ja 90-luvulla se hakkuuraiskio sitten harvennushakattiin. Nyt tukkipuut odottavat päätehakkuuta. Ei metsä mihinkään katoa, jos ei sitä vasiten hävitetä. Vaikka rakentamalla teitä ja taloja.
    Kaikille metsästä kiinnostuneille toimijoille pitäisi Huovisen Puukansan tarinan olla pakollinen luettava. Huovinen kun oli metsänhoitaja, eikä kuitenkaan riippuvainen hakkaajista, hakkauttajista eikä suojelijoista. Kauhisteli Osaran aukeita mutta huomasi, että metsittyvät ne sittenkin.
    Takaoveltani voisin lukahtaa metsän suojaan ja tulla ulos metsästä Ohotan meren rantaan. Eikä kovin suuria aukkoja olisi matkalla.

    Maumau-kylän kasvatti.

    VastaaPoista
  3. Tämä oli todella hieno ja filosofinen kirjoitus! Nuoremmat eivät sitä välttämättä ymmärrä, mutta vanhemmat kyllä. Kirjoittajalla onkin selvästi iän mukanaan tuomaa perspektiiviä asiaan.

    Äidin suku on Runnilta kotoisin. Kävimme siellä syksyllä äidin kanssa. Vanha mökki on edelleen pystyssä. Äidin mielessä ja muistikuvissa olivat ne 1950-luvun lapsuuden muistot, joita hän oli vaalinut. Nyt luonto oli vallannut maiseman; vesakkoa ja horsmaa. Ehkä olisi ollut parempi jättää käymättä. No, äiti suri sitä aikansa rauhassa ja hyväksyi mielessään asian.

    VastaaPoista
  4. Samanlainen kokemus metsän häviämisestä on minullakin nuorempana 1960-luvulla. Retkeilin silloin paljon alueella, josta metsä sittemmin kaadattiin. Se harmitti silloin kovasti. Mutta nyt paikalla on noin 50 vuotias kaunis sekametsä ja vieläpä luonnonsuojelualuekin. Jokainen vnha metsä on ollut joskus nuori. Kumma ettei biologeilla ole aikaperspektiiviä ja uskoa metsän uusiutumiseen.

    Sääksmäellä Kahvila Tervapääskyn takana oli vanhojen valokuvien mukaan vaja 100 vuotta sitten hakkuuaukea, nyt siinä on metsää .

    VastaaPoista