Kaadetun metsän ongelma

Minulla on ystäviä, jotka pahan kerran järkyttyvät nähdessään kaadetun metsälön. He jakavat mielellään kuvia "ennen ja jälkeen tihutyön", ja pitävät jokaista puunkaatoa yhtenä askeleena kohti maailman tuhoa.

Samat ystäväni ovat myös hyvin selvillä biologiasta ja luonnon mekanismeista. Tässä on ristiriita, jota yritän nyt selvittää.

Muutoksen suuri filosofi Herakleitos sanoi, ettei ihminen voi kahta kertaa astua samaan virtaan, ja syitä on kaksi. Virta ei ole sama uudelleen, eikä myöskään siihen astuva ihminen. Herakleitosta mukaillen voisi myös sanoa, että myöskään samaan metsään ei voi kahdesti mennä. Metsä muuttuu sekin kaiken aikaa, toki hitaammin kuin sitä tarkkaileva ihminen, ja kaadetun metsän paikalla on ollut ei ainoastaan yksi vaan luvuton määrä metsiä. Näiden metsien tiheys, eri puulajien määrä ja keskinäinen suhde, samoinkuin kasvillisuustyyppi on aikojen kuluessa vaihdellut ja muuttunut. Kaadetun metsän tilalle kasvaa kaiken todennäköisyyden mukaan uusia metsiä, jotka jälleen eroavat toisistaan tavalla tai toisella.

Olennaista asetelmalle on metsän ja ihmisen erilainen aika. Se metsä johon menin lapsena, aikuisena ja vanhuksena, on todellisuudessa muuttunut aivan havaittavilla tavoilla. Myös minä olen oleellisesti muuttunut havaitsijana ja vastaanottajana. Lapsuuteni metsä on hitaudestaan huolimatta eri metsä kuin se jota vanhuksena tarkkailen. Ja lyhyestä ihmisiästä johtuen minä olen muuttunut vielä paljon enemmän.

Tässä onkin asian surullinen ydin. Kaadetun metsän paikalla ei ollut se nuoruutemme metsä, jota muistelemme vahvojen elämysten ja muistojen vuoksi. Emmekä luultavasti tule näkemään raiskion tilalle kasvavaa uutta metsää. Kun suremme parturoitua metsälöä, suremmekin oikeastaan itseämme, nuoruutemme ja sen elämysten katoamista.

Totta vieköön, siinä onkin suremista kylliksi.

Metsiä kaatavat ihmiset ovat sen vuoksi "piittaamattomia" ja "pahoja". Mutta samaan aikaan saatamme surra nuoruutemme niittyjä, ketoja ja ahoja. Mikä ne on hävittänyt, ja siinä samalla suuren määrän kasveja ja eläimiä?

Luonnonniittyjä ja -ahoja ei oikeasti ole olemassa. Ne ovat yleensä syntyneet ihmisen toimien seurauksena, ja kadonneet esimerkiksi laidunnuksen ja jopa viljelynkin vähentyessä. Suuri osa siitä mitä luonnossa ihailemme ja jota myös suremme, pohjautuu ihmisen työhön. Ihminen sinänsä ei siis voi olla periaatteessa paha. Ei toki hyväkään, mutta luonto sopeutuu häneen, ja on lopultakin häntä vahvempi, ylivoimaisesti mahtavampi.

Joten surkaamme rauhassa. Luonto ei siitä piittaa, ja kun se saa täyden vallan, siitä tulee yksioikoisempi ja ankarampi kuin nuoruutemme luonnosta.