Kaikki ikääntyneemmät tietävät, että aika virtaa alta yhä nopeammin ja nopeammin. Olemme kuin alamäessä, vauhti senkun kiihtyy kohti vääjäämätöntä loppua. Paleontologimme Björn Kurtén esitti kerran, että aikamme kokemus kiihtyy logaritmisesti. Näin ollen objektiivisesti katsoen lyhyt lapsuutemme koetaan jopa elinkausistamme pisimmäksi, ja aikuisuuden objektiivisesti katsoen pitkä aika tuntuu kutistuvan kokoon.
Vanhemmiten me hidastumme kaikin tavoin. Sisäinen kellomme tikittää yhä laiskemmin. Minulla on siitä jopa todistusaineistoa. Joskus runsaat 40 vuotta sitten kykenin arvioimaan sekunnin pituuden niin tarkoin, että virheeni minuutin arvioinnissa oli vain ± yhden sekunnin luokkaa. Vuosi sitten halusin merkitä nuottiin tämän rauhallisen kävelytahdin (Andante) metronomiluvun 60, mutta kone tuntui soittavan kappaletta aivan huimaa vauhtia. Kokeiltuani päädyin "sekunnin" metronomiarvoon 52.
Jos sisäinen kelloni oli ennen tikittänhyt 60 kertaa minuutissa, se nykyään tikittää vain 52, jopa 48 kertaa minuutissa. Minuutistani oli siis jäljellä enää noin 83 prosenttia! Ei ihme, että minuutit ja tunnit ja päivät tuntuvat niin lyhyiltä...
Minulla on tähän täydennykseksi toinenkin teoria, jolle annan nimeksi EK-VK. Kun lapsi syntyy tähän maailmaan, lähes kaikki vastaan tulevat asiat ovat "ekakertoja" (EK). Myös "vikakertoja" (VK) alkaa tulla, tärkeimpinä esimerkiksi viimeinen rinta-ateria, viimeinen vaipoissa nukuttu yö, maitohampaan irtoaminen jne. Kun ihminen kohtaa EK:n, hänen huomionsa kiinnittyy siihen yleensä niin vahvasti, että aika tuntuu pysähtyvän. Lapselle päivä saattaa tuntua ihanan pitkältä, jos ekakertoja sen mittaan sattuu useita.
Aikuisten puheissa "päivä tuntuu pitkältä", jos tapahtumia on niukanlaisesti, ja aikuinen siis pitkästyy. Mutta tällä ei ole mitään tekemistä EK-VK-teoriani kanssa. Todellisuudessa pitkästyneen ihmisen aika on kulunut varsin nopeasti, ja sen huomaa hyvin seuraavana päivänä. Pitkästyneestä päivästä ei jää jälkeä ihmisen henkilökohtaisiin annaaleihin. Se on tyhjä, kadonnut ajan ammottavaan nieluun.
Luonnollista on, että ekakertojen määrä ajan mittaan vähenee, ja vikakertojen määra vastaavasti kasvaa. EK:t ja VK:t muodostavat molemmat jonkinmuotoisen käyrän. Ne leikkaavat toisensa vääjäämättä jossain vaiheessa, ja tuota leikkauspistettä kutsun "keski-iäksi". Näin määritelty keski-ikä sattuu luultavasti normaalikäsitystä aikaisempaan elämän vaiheeseen. Varsinainen vanhuus on päällä silloin, kun ekakertoja esiintyy enää vain satunnaisesti, ja vikakerrat alkavat täyttää päivät ja viikot.
Itse olen hyvin kiitollinen siitä, että vaikka vikakertoja väistämättä tuleekin vastaan, ekakertoja tuntuu minulle silti jatkuvasti tulvivan. Yhtä mittaa opin jotain uutta, törmään uusiin asioihin jotka täyttävät mielen. Se varmaan pidentää koettua aikaani, ja korvaa osan sisäisen kelloni hidastumisesta. Ennen kaikkea se näyttää pitävän aivot kunnossa, ja sehän tässä iässä kuitenkin on tärkeintä.
Kuva: Hans Baldung: Ihmisen ikäkaudet (1540-43)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti