Minne katosivat pyöriteltävät renkaat?

Minne katosivat nuo pyöriteltävät rengaslelut, joista tässä on muutama varastostani löytynyt kuva? Omasta lapsuudestani en sellaisia muista. Toki saatoimme joskus pyöritellä irtonaista polkypyörän vannetta, jos sellainen tuli eteen. Mutta ei tällä tavoin juosten.

Viimeinen kuva on varsin tuore, jonkun saksalaisen koulun urheilupäivän kilpailuista. Myöskään tällaiseen kilpailumuotoon en ole omassa lapsuudessa törmännyt, enkä kyllä myöhemminkään.

Olympialaista pukeutumista

Kuva Iltalehti - SPLASH/AOP

Iltalehti kertoi, että paragualainen keihäänheittäjätär Leryn Franco oli osallistunut Miamissa rantamuodin näytökseen "rohkeassa" asussa. Hän kuulemma osallistuu Lontoon olympialaisiin, mistä heti tuli mieleen kreikkalainen vaatetus:

Alempi kuva on huonohko piirros antiikin veistoksesta jossa spartalaistyttö liikkuu sulokkaasti. Kuva hyvin nätistä veistoksesta oli jo koulun historiakirjassa. Vaatteen lähtökohtana on peplos tai khitōn, joka oli joko suorakulmainen tai lieriöksi ommeltu kangas, joka kiinnitettiin soljilla joko toiselta tai molemmilta olkapäiltä. Jos kangas oli pelkkä suorakulmio, sen (yleensä oikea) sivu jäi auki. Tavallisesti vaatetta pidettiin paikallaan vyön tai solkien avulla, tai yllä olevaan tapaan myös rintojen alle kiinnitetyllä kangassuikaleella. Tanssijattaren tai muun esiintyjän kohdalla avoimuus tuotti tietysti sensuellin vaikutelman:  

Tässä on kaavakuva siitä miten khitōn kiinnitettiin:

Ja tässä on veistos, jossa nainen juuri kiinnittää khitōnia oikealle olkapäälleen:

Ja tässä pari veistosta vielä lisää; molemmissa vaate taitaa olla kiinni molemmilla olkapäillä, mutta "kaula-aukko" on jätetty laajaksi.

Minusta tällainen pukeutuminen on aivan suloista. Jos naisella - tai miehellä! - on jotain näytettävää, miksi ei näyttäisi? Mutta tuo uutisointi herättää kyllä vähän vakavampiakin mietteitä.

Tämä iltalehtien tapa muka kauhistella ja tirkistellä puolialastomia naisenkuvia on aika merkillinen. Yleisesti ottaen meidän aikamme on tavattoman kahtiajakautunut moraalin ja hyväksyttävien tapojen osalta. Toisaalta julkisuus on yliseksualisoitunut, toisaalta häveliäisyys on lisääntynyt. Pornografia on vaikuttanut häveliäisyyteen merkillisellä tavalla. Naiset saattavat paljastella lantionseutuaan mitä täydellisimmin. He käyttävät stringejä, jotka paljastavat takamusten vaon kuta kuinkin kokonaan, ja uusin villitys on kuulemma anuksen ympäristön vaalentaminen, ettei se erottuisi ympäristöstään.

Toisaalta media menee aivan sekaisin rinnoista, jos vain osakin niistä vilahtaa - "katso kuva!". Jopa kankaan alta häämöttävä nänni on tavaton tapaus. Ajat ovat muuttuneet muutamassa vuosikymmenessä. Ennen naiset saattoivat hyvin olla liivittömiä, ja varsinkin hippiaikoina ja sen jälkeen tämä oli varsin tavallista. Tänään pienetkin rinnat peitetään huolella, ja nännin näkyminen ja erottuminen kankaan alta on mitä hävettävintä.

Kaikki tämä näkyy myös urheilun puolella. Housut kutistuvat, ja joidenkin lajiliittojen johdosta on kuulemma tullut käskyjä vaatteitten vähentämisestä, jotta "medianäkyvyys paranisi". Kovin kaukana ei enää olla antiikin tavoista urheilla alasti. Periaatteessa minulla ei ole mitään sitä vastaan. Alastomuus on luonnollinen asia, eikä siinä pitäisi olla mitään hävettävää. Kaikissa meissä asuu pieni, terve ja vilpitön ekshibitionisti. Mutta silloin kun siitä tulee liiketaloudellinen asia, ollaan kyllä väärällä tavalla liikkeellä. 

Dichterliebe ja hihittelevät kukkaset: "Älä ole siskollemme vihainen"...

Heinrich Heinen 71 runoa sisältävästä sarjasta Lyrisches Intermezzo valitsi Robert Schumann 16 runoa, ja sävelsi niiden pohjalta musiikinhistorian ehkä suurenmoisimman ja yhtenäisimmän laulusarjan, jonka nimeksi antoi Dichterliebe, "Runoilijan rakkaus". Schumann oli mestari tajuamaan ja jatkamaan Heinen usein ironistakin lyriikkaa. Dietrich Fischer-Dieskau, viime toukokuussa kuollut Lied-laulun valtias oli tämän laulusarjan kutakuinkin täydellisin esittäjä. YouTuben videot on tehty vuonna 1956 pidetystä konsertista, jossa pianon osuuden soittaa Gerald Moore. Tekstit ovat mukana sekä saksaksi että englanniksi.

Tässä ensimmäisessä jaksossa (laulut 1-6) on mukana tähän asti käsittelemistäni Heinen runoista n:o 3 ("Die Rose, die Lilie"), n:o 4 ("Wenn ich in deine Augen seh'") ja n:o 6 ("Im Rhein"). Tässä vaiheessa tarinaa ovat asiat vielä hyvin. Runoilijalla on ollut helliä kohtauksia tytön kanssa, ja tämä on vastannut suudelmiin suudelmilla.



Tällä videolla ovat laulut 7-11, ja nyt on tapahtunut se väistämätön. Tyttö on rakastunut toiseen, ja vieläpä nainut tämän. Heti ensimmäisessä laulussa ("Ich grolle nicht", "Ja minähän en raivoa!") raivostunut runoilija kostaa tytölle. Hän sanoo tienneensä jo kauan, että tämän kurjassa sydämessä on pimeä yö, jossa käärme nakertelee sydäntä. 8. laulussa ("Und wüssten's die Blumen") runoilija vetoaa kukkasiin, satakieliin ja tähtiin, että ne tulisivat häntä lohduttamaan, ja laulussa 9 ollaankin jo tytön häissä, joita runoilija kiertelee pilvi otsallaan, katkerana.



Tällä videolla ovat laulut 12-14, mukana myös tuo unessaitkemisruno (n:o 13) josta aikaisemmin puhuin. Mutta laulu 12 on se josta vihjaisin edellisessä jutussa. Siinä runoilija kulkee puutarhassa loistokkaana kesäaamuna kukkien keskellä, kulkee mykkänä. Kukkaset kuiskivat hänelle ja ovat sääliviä: "Älä ole siskollemme vihainen, / sinä murheellinen, k a l p e a mies!" Kuunnelkaa, miten Schumann ei jätä laulua tähän, vaan antaa kukkasten kuiskia ja hihitellä vielä pitkään.

Ja niinhän se todellakin on, että miehet voivat olla romanttisia ja vaikkapa runoilijoitakin, mutta nainen on lopultakin se, joka päättää kelle sylinsä aukaisee. Suomalainen sananlasku toteaa asian rupisen suoraan neljällä sanalla, joita en tässä halua toistaa. Parempi on kuitenkin pysyä runokuvissa.



Tässä ovat sarjan kaksi viimeistä laulua (15 ja 16). Päätöslaulussa Heine vielä kerran ottaa saksalaisittain mahtavat kuvat käyttöön. Hän käskee tekemään valtavan arkun, joka on vielä suurempi kuin Heidelbergin tynnyri. Sitä kannetaan valtavilla paareilla, jotka ovat pitemmät kuin Mainzin silta. Kantajiksi tarvitaan kaksitoista jättiläistä, jotka ovat vahvempia kuin Pyhä Christoph "im Dom zu Köln am Rhein". Ja se arkku lasketaan valtameren syvyyksiin. Miksi noin suurellinen kulkue? Juu, runoilija upottaa näet sen mukana rakkautensa ja tuskansa...

Jälleen Horatius pyörii haudassaan, mutta varmaankin herkeämättömästi nauraen. Schumann puolestaan kirjoittaa lauluun pitkän epilogin, jossa vilahtavat vielä ne hihittelevät kukatkin, ja joka päättyy romantiikan aikana niin usein käytettyyn lebewohl- eli hyvästijättömotiiviin.

Kas tässä tuo romanttinen ja ironinen, mutta hellän rakastava runo- ja laulusarja sitten oli. Kuunnelkaa sitä yhä uudestaan, niin ette pääse siitä koskaan irti... Heinen (ja Lassi Nummen) jälkeen aihepiiri vaatisi vielä nuoren Eino Leinon töiden käsittelyä, mutta jääköön se tulevaisuuteen.

Heinen rakastunut runoilija ei piittaa Horatiuksen varoituksesta!

Tämä suloinen Marian kuva sijaitsee Kölnin tuomiokirkon Maria-kappelissa, ja sen on maalannut Stefan Lochner vuonna 1442. Heinrich Heinen Lyrisches Intermezzon rakastuneelle runoilijalle sillä oli valtaisa merkitys. Runossa 11 Heine käyttää itselleen jo nuorena hyvin ominaista lyyrisen ironian menetelmää, joka tässä tapauksessa kääntää Horatiuksen klassisen varoituksen näennäisesti nurinperin. Horatius oli nimittäin Ars poeticassaan varoittanut runoilijoita mahtailemasta liikaa: "Parturient montes, nascetur ridiculus mus", eli "vuoret ovat synnyttämistuskissaan, ja syntyy naurettava hiironen".

Katsotaanpa miten Heinen ironia syntyy. Tässä on alkuperäinen runo:

Im Rhein, im heiligen Strome,

da spiegelt sich in den Welln,

mit seinem großen Dome,

das große, heilige Köln.

Im Dom, da steht ein Bildnis,

auf goldenem Leder gemalt;

in meines Lebens Wildnis

hat's freundlich hineingestrahlt.

Es schweben Blumen und Englein

um unsere liebe Frau;

die Augen, die Lippen, die Wänglein,

die gleichen der Liebsten genau.

Runoilija lähtee mahtavimmasta näystä jonka saksalainen vain voi kuvitella: "Reinin, pyhän joen / aaltoihin heijastuu / suurine tuomiokirkkoineen / suuri, pyhä Köln". Nyt täytyy seurata jotain mahtavaa! Heine zoomaa kirkkoon, sen sisälle, Maria-kappeliin, pieneen kuvaan: "Tuomiokirkossa on kuva, / kultaiselle nahalle maalattu. / Elämäni erämaahan / se on säteillyt ystävällisesti".

Heinen rakastunut runoilija zoomaa vielä lähemmäs: "Kukkasia ja pikku enkeleitä leijailee / rakkaan madonnamme ympärillä; / hänen silmänsä, huulensa, pikku poskensa..." — ja sitten pamahtaa: "...ne ovat ihan samanlaiset kuin rakastetullani".

Vain runoilijalla on oikeus — sen mielestäni myöntää kierrellen kyllä Horatiuskin — verrata pikku sielunsa pikku liikkeitä suuriin, jättiläismäisiin ja vertauskuvallisesti mahtaviin ilmiöihin. Kunhan hän tekee sen hyvin, kuten Heine. Hänen rakastuneen runoilijansa arsenaaliin kuuluivat jo aikaisemmissa runoissa erilaiset kukkaset, kyyhkyt, aurinko ja tähdet. Nyt siihen saatiin vielä pikku enkelit ja itse Madonna, ja tämän armeijan mahtavuutta todistaa suuri pyhä Kölnin kaupunki suurine pyhine katedraaleineen suuren pyhän Reinin varrella!

Vain kukkasilla on taipumus horjahdella ulos taistelujärjestyksestä. Sen huomaamme myöhemmin, kun tyttö ei olekaan vastannut runoilijan valtavaan kosmiseen tunteeseen, vaan pettänyt häntä toisen kanssa. Siitä seuraavalla kerralla.

Kiltti tyttö

Alkukuusta kerroin minua kovin liikuttaneesta laulusta, jossa muisteltiin arkaa ja lapsenomaista kuollutta vaimoa. Toisella forumilla asiasta syntyi keskustelua, joka hyvin nopeasti keskittyi aiheeseen "kiltti tyttö". Asia alkoi kiinnostaa sen veran, että googlasin ja surffasin kymmenillä ja taas kymmenillä sivustoilla.

Tässä on googlauksen ensimmäistä sivua, ja yleiskuva on alusta pitäen selvä. Puhutaan "Kiltin tytön syndroomasta" suurena ongelmana, ja livahdetaan nopeasti myös seksin puolelle. Aiheeseen liittyy myös toinen, wikipedioiden mukaan usein jopa järisyttävän paha ja medikalisointia kaipaava ongelma, nimittäin ujous.

Seksistä sen verran, että eräät "asiantuntijat" väittävät pornoa kilttien tyttöjen vastareaktioksi, ja että kilttejä tyttöjä usein kuvataan tahdottomiksi ovimatoiksi, mutta toisaalta ylistetään heidän seksuaalisia kykyjään. Jälkimmäistä bullshittia tarjoaa esimerkiksi mtv3:n Helmi-osasto ja sen ala-arvoiset seksiartikkelit, jotka kyllä lyövät toinen toistaan korville melkein asiassa kuin asiassa.

Kiltteys ja ujous näyttävät olevan tämän päivän julkisissa asenteissa suoranaisesti sairaudeksi leimattavia ominaisuuksia. Peppi Pitkätossu ja Pikku Myy ovat sankareita jotka tukkivat miestenkin iljettävät suut, kun taas Annika, Näkymätön lapsi ja Viisikon Anne ovat pahanpäiväisiä luusereita. Kiltti ei menesty nykyajan kyynärpäätaisteluissa, ujo ei saa romanttista (= nykymerkityksessään seksi-)kumppania. Kun tätä soopaa syötetään varhaismurrosikäisille isolla kauhalla, ei ole ihme että psyykkistä oireilemista ja itsetuhoista käyttäytymistä esiintyy yhä tiheämmin.

Kuitenkin kiltteys ja ujous ovat myös täysin luonnollisia ihmisominaisuuksia, joita joskus on arvostettu korkeallekin. Niihin liittyy usein jonkinverran introverttisyyttä, mutta paljon myös sosiaalista hienotunteisuutta ja halua välttää loukkaavaa käytöstä. Työelämässä introverttisyys koetaan jopa uhkaksi. Tällainen ihminen ei useinkaan juokse säntäilevän joukon mukana, eikä omaksu sen nopeasti vaihtelevia ja pinnallisilta tuntuvia mielipiteitä. Tällainen kuva on liitetty ruotsinkielisen Wikin hakusanaan Enstöring:

Myös loukkaamisen välttäminen ja hienotunteisuus näyttävät nykyään olevan poissa muodista, vaikka juuri noita ominaisuuksia on joskus pidetty yhteiskuntaa vakauttavina ja pehmentävinä tekijöinä.

Kodin Kuvalehden numerossa 2/2000 julkaistiin artikkeli, jossa muuan psykoterapeutti tuulettaa kiltteyttä mm. näin:

Vapaaksi kiltin tytön kahleista

Kiltti tyttö sivuuttaa itsensä ja puurtaa toistenkin puolesta. Hän nielee kiukkunsa ja haluaa olla muille mieliksi. "Ota riski, muuta käyttäytymistä. Omille tarpeille ja tunteille ei tarvitse kysyä lupaa muilta", psykoterapeutti Kirsti-Liisa Kuusinen kannustaa kilttiä tyttöä.

Kiltin, nöyrän ja itsensä unohtavan naisen malli on menneestämaailmasta. Monet naiset vetävät kuitenkin tahtomattaan kiltin tytön alistuvaa roolia. - Kiltti tyttö pelkää omia aggressioitaan niin, ettei edes tunnista niitä, psykoterapeutti. Kirsti-Liisa Kuusinen esittelee kiltin tytön syndroomaa. Kiltti tyttö ei uskalla sanoa ei. Hän on tunnollinen, ymmärtäväinen ja avulias. Hän jää ylitöihin, tarjoutuu lapsenvahdiksi ja tiskaamaan, kun muut pitävät hauskaa. Hän ei sano poikkipuolista sanaa, ainakaan suoraan, vaikka vihan, kuten kaikkien muidenkin tunteiden ilmaiseminen on minuuden ja itsenäisyyden kehittymisen ehto. Kiltti tyttö pelkää riitaa, ... ...

"Tunnollinen, ymmärtäväinen ja avulias"... Voi kauheata! "Tarjoutuu lapsenvahdiksi tai tiskaamaan"... Soittakaa ambulanssi! Opettakaa tyttö vihaamaan! Unohtakaa halveksittu "mennyt maailma"! Ei ylivuotisissa tavoissa tai käsityksissä voi olla mitään hyvää!

Koska itse pidän "kilteistä tytöistä", enkä näe "ujoudessakaan" mitään pahaa, ilahdun kun luen vähän toisenkinlaisia kannanottoja. Nimimerkki Mademoiselle Pigalle tunnustaa blogissaan haluavansakin olla "kiltti tyttö", ja saa useita myötäsukaisia kommentteja. Tunnustan itsekin olevani varsin kiltti, ja saavani usein lieviä tunnontuskia jostain käyttäytymisestä joka ehkä on loukannut tai vaivaannuttanut jotakuta. Ei tämmöinen kilttiys eivätkä ne lievät tunnontuskatkaan ole elämääni pilanneet, ennemminkin päinvastoin. Olen ehkä havainnut ympärilläni ihmisissä sellaisiakin puolia ja ominaisuuksia, jotka menevät koviksilta joko "yli hilseen" tai kokonaan ohi.

Eläköön kiltteys ja ujous yhä, ja suojelkoot tällaiset ihmiset kaltaisiaan! Vain he saattavat nähdä, mitä hyvää tässä pahassa maailmassa sentään vielä on jäljellä.

Elävissä elävissä eletään

Elävissä elävissä
elävissä elävissä elävissä
elävät elävät elävät
elävät elävissä elävissä
elävissä elävissä elävissä.


Tämän tautologisen truismin opetti minulle muinoin Heikki Järnefelt, legendaarinen järvitieteen professori. Truismi tuli mieleen kun sivusilmällä luin arviota, että suoliloisten kuten lapamatojen esiintyminen saattaa yleistyä sushin tai puoliraakojen kalaruokien lisääntyvän syömisen vuoksi.

Monilla loisilla on itsellään loisia (hyperparatisismi), kertovat wikipediat, ja vahvistavat tuon Järnefeltin truismin. Lieneekö lapamadolla loisia, on minulle tuntematon asia. Mutta jos on, voisiko niitä käyttää matokuuriin?

Otsikon kuvalla on  sen verran yhteyttä tähän juttuun, että siinä eräänlaisten yhteiskuntaloisten jättämät jäljet on kohotettu taiteen tasolle. Mahtanee tämä taiteen tunkeutuminen edistykselliseen katukulttuuriin ärsyttää kulttuuriministeri A.:ta.

Naisten auto

Tuotan pettymyksen niille, jotka otsikon luettuaan odottavat minulta vähätteleviä kuvauksia naisista autoilijoina. Moottoritiekokemukset kertovat selvää kieltään siitä, etteivät kromosomit tai testosteronin määrä juurikaan vaikuta liikennekäyttäytymiseen. Naiset ovat moottoritiellä ja kaupunkiliikenteessä vähintään yhtä äijämäisiä kuin miehet, ohittelevat hirmunopeuksin audeillaan ja bemareillaan, ja kukkoilevat muutenkin röyhkeästi niinkuin johtavaa asemaansa korostavat miehet. Tai osa heistä. 

Puhun auton suunnittelusta, ja lämmittelyksi pari vanhaa kuvaa jotka olen kopioinut sivustolta Old Picture of the Day. Yllä kuva aivan 1900-luvun alusta, alla ehkä jo 10-luvulta, Jackson-merkkinen hyrysysy.

2000-luvun alussa levisi tiedotusvälineissä uutinen Volvon uraauurtavasta hankkeesta, YCC eli Naisten auto. Sitä suunnittelemassa oli joukko naisinsinöörejä ja -muotoilijoita, ja luvassa oli melkein käänteentekeviä uudistuksia sekä ajomukavuuteen että käyttötekniikkaan. Puhjenneellakin renkaalla saattoi ajaa korjaamoon, auto itse ilmoitti huoltoon mitä tarvitsee, pissatytön neste lisättiin bensaluukun vierestä, tilankäyttö oli mitoitettu käytännölliseksi vaikka kauppakasseille ja käsilaukuille, eikä moottorikantta tarvinnut koskaan avata.

Itse asiassa moottorikantta ei voinutkaan avata, sillä sitä ei ollut lainkaan. Tämä oli ehkä oudoin uudistus, sillä moottorin korjaamiseksi auton etuosa täytyi irrottaa. Tässä on Wikipedian kertomus autosta, tässä uutinen MTV:n vanhoilta sivuilta. Ja tässä on autosta kuva:

Ja tässä on vanha BBC:n uutinen aiheesta. Omituinen on uutisen viimeisen kappaleen alku:

Volvo will never actually take this car into production, of course.

But many of the ideas hatched by the female think-tank may still appear in more conventional Volvos, as well as in other cars within the group.

Miksi niin "of course"? Jotkut selittävät etteivät naiset itse asiassa haluakaan ostaa autoa joka on naisille suunniteltu. Ei minulla kyllä miehenä olisi mitään tuota kärryä vastaan. Yhtä vähänhän "tosi mies" nykyään pystyy autollensa tekemään. Kysykääpä vaikka nimimerkiltä "Miten vaihdan rekisterikilven valon", miten hän vaihtoi rekisterikilven valon, ja hän kertoo teille että huoltamolla auton koko peräosa irrotettiin, ja sitten seurasi vielä joukko muita toimenpiteitä jotka ovat aivan liian monimutkaisia tässä kerrottaviksi.


Shame on you Volvo. Skäms nu bara, era dumskallar.

Because. Vanessa Mae soittaa Beatlesia

Jos sanon pitäväni Beatlesten musiikista, ollaan yleisesti sitä mieltä että minulla on kelvollinen maku. Jos sanon pitäväni Vanessa Maen soittamasta Because-kappaleen versiosta, moni pitää minua täysin turmeltuneena. Makeaa, toki on makeaa. Mutta on myös puhdasta makeaa. Klassinen viulunsoitto ei lopultakaan ole kovin kaukana Lennonin musiikista, ja Maen versiossa Becausea käsitellään kunnioittaen.

Vanessa Mae soittaa tämän kappaleen Beatles-tuottaja George Martinin levyllä In My Life (1998), jossa on mitä merkillisimpiä Beatles-versioita lisää. Mutta Because on niistä kyllä hienoin. Lennon itse väittää tehneensä kappaleen Beethovenin Kuutamosonaatin innoittamana, mutta varsinaista sointukulun lainausta se ei väitteistä huolimatta sisällä. Kappaleen "kesken" jäävä loppu on mainio. Vähennetty mollisointu riittää hämmästyttävän hyvin loppusoinnuksi, eikä korva jää kaipaamaan sen purkautumista.

Love is old, love is newLove is all, love is youBecause the sky is blue, it makes me cry...

 Nerokas kappale. Kesälämmintä odotellessa: olkaa hyvä!

"Hän uskoi jopa mainoksiin"

Muinoin 70-luvulla kuulin sattumalta Fredin laulavan kuolleesta pikku vaimosta liikuttavan tarinan nimeltä Hän. Laulu on aina välillä vaivannut minua ("...hän uskoi jopa mainoksiin..."), ja päätin nyt ottaa selville mistä oli kysymys.

Laulun alkuperäinen kirjoittaja oli 1960-luvulla amerikkalainen Bobby Russell, ja onpa se häneltä melkoinen suoritus: kokonainen hyvin intensiivinen laulu periaatteessa vain kahdella soinnulla C ja G7! Laulun Honey alkuperäinen teksti on tämän jutun lopussa toisen videon teksteissä.

Suomeksi laulun tekstitti nuorena kuollut YLEn toimittaja Jyrki Lindström, ja on paljolti hänen ansiotaan, että Fredin esityksestä tuli niin vaikuttava. Lindström näet hiukan muutti vaimoraukan luonnekuvaa herkemmäksi, säikkyvämmäksi, lapsenomaisemmaksi ja hauraammaksi. Hän ei rikkonut autoa, kuten amerikkalainen Honey, vaan pelkän pölynimurin, ja piilotti senkin. Samoin hän piilotteli peiton alla kotiin tuomaansa koiranpentua, ja todella "uskoi jopa mainoksiin". Kaikki muunnokset sopivat suomalaiseen sielunmaisemaan paremmin kuin alkuperäinen teksti.

Näin kertomuksesta tuli myös tarina, joka kertojassa synnyttää pientä katumusta. Kertoja ei osannut ottaa huomioon vaimoparkansa lapsenomaista haurautta, vaan naureskeli tämän höpsöilyille ja herkkäuskoisuudelle. Vaimo oli ilmeisesti kaiket ajat yksin kotona, josta mies hänet töitten jälkeen ensin löytää itkemästä, ja lopulta kuolleena. Hyvin liikuttavaa ja koskettavaa, jopa opiksi otettavaa.

Lindströmin teksti on tässä Fredin esityksen mukaisena:

Katsohan on tuolla puu, se kukkii joka kesäkuu mun pihallain
Hän istutti sen aikanaan, ja nauroin hänen taimeaan, oksa vain
Kun ensilumi peitti sen, hän suojas taimen varoen, sitä vaali niin
Ja hän sisään juoksi tohkeissaan ja melkein kaatui juostessaan, 

nauroin kyyneliin

Hän oli keiju, mikä lie. Ja usein sanoin: totta vie, sinut suuhun syön
Toi kerran kotiin koiranpennun, piti sitä peiton alla koko yön
Kun tv:tä me katseltiin, hän uskoi jopa mainoksiin, niin muistan sen
Ja vuoksi jonkun nyyhkyleffan hän itki joskus salaa hieman häpeillen

On aivan kuin uneen
Nyt taas palaisin
Muiston kun unohtuneen
Taas saan jostakin

Hän rikkoi pölynimurin ja pelkäs että suuttuisin, sen piiloon vei
Kun sängyn alta löysin sen, hän sanoi mulle vältellen, se toimi ei
Kun kerran työstä kesken jäin, niin itkemässä hänet näin, kuin maailman loppu ois
Ja tasan vuosi sitten kun taas saimme kevään ootetun, hän kuihtui pois

On aivan kuin uneen
Nyt taas palaisin
Muiston kun unohtuneen
Taas saan jostakin

Se oli aamu toukokuun, kun lehteen puhkes oksat puun ja heräsin
Niin huomasin, et yksinään oli joutunut hän lähtemään pois jonnekin
Ja niin kuin tyhjän näyttämön, hän jätti taa tän yksiön, nyt hiljaisen
Ja nyt kun vuosi siitä on, saa puukin jälleen kukinnon, kuin muistaen

Katsohan on tuolla puu, se kukkii joka kesäkuu mun pihallain
Hän istutti sen aikanaan, ja nauroin hänen taimeaan, oksa vain

Tässä on laulun tunnetuin amerikkalainen versio, Bobby Goldsboron 1968 esittämänä:

Kuitenkin on kesä

Sataa, tuulee —

mutta kuitenkin on kesä!

Naiset ovat kauneimmillaan,

ja onnellinen se joka pystyy

kuvaamaan heidän kauneutensa!

Nämä kuvat piirsi Carl Larsson,

ja ne koristavat kymmenien muiden kanssa

Anna Maria Lenngrenin runojen

loistolaitosta.

Sen kansi hehkuu punaista ja kultaa.

Ukkosia odotellessa

Eilen ja tänään on ollut kosteaa ja kuumaa. Ukkosista on varoteltu jo päiviä, mutta Hämeessä on ollut rauhallista. Viisi vuotta sitten, elokuun 22. päivänä 2007 riehui Baltiassa ja Suomessa melkoinen myräkkä, josta minulle jäi silloin toimineen ukkostutkan dramaattinen kuva. Ukkonen oli kaikkialla, vaikka skannerin kuvaan onkin jäänyt tyhjiä katvealueita.

Tulta iski ilman ukko, valahutti valkeata. Tiedossani ei ole kuinka paljon tuon myräkän jälkeen löydettiin ukonvaajoja, eli nykyisittäin sanottuna kivikirveitä ja -talttoja, tai sitten "maahan osuneen salamaniskun jälkeä, jossa hiekka on lasittunut putkimaiseksi muodostumaksi", kuten Wikipedia vaajoista kertoo.


Ukkosenjohdattimet keksi Benjamin Franklin jo 1700-luvun puolivälissä. Ne tunnettin kaikkialla Euroopassa. Tohtori Charles Burney tapasi matkallaan Italiaan 1770 Bolognassa nerokkaan naisfyysikon dottoressa Laura Bassin, joka oli laajalti tullut tunnetuksi sekä loistavista Newtonia käsittelevistä esitelmistään että muunmuassa sähköopillisista tutkimuksistaan. Burney sai nähdä joukon tohtorinnan sähköopillisia kokeilulaitteita metalli- ja lasilevyineen, ja kuuli surkuhupaisan tarinan bolognalaisten, Italian arvostetuimman yliopistokaupungin asukkaitten taikauskoisuudesta.


Laura Bassin mies, tohtori Verati, fyysikko hänkin, oli tutustunut tri Benjamin Franklinin selvitykseen 'sähköisen tulen' ja salamain samankaltaisuudesta, sekä mahdollisuudesta turvata rakennuksia ukkosen tuhoilta, ja rakentanut yliopiston suojaksi joukon ukkosenjohdattimia. Kunnon bolognalaiset olivat kovin säikähtäneet näitä paholaisenvehkeitä, joiden he uskoivat päinvastoin houkuttelevan ukkosia kaupunkiin, ja niin tri Veratin oli purettava rakennelmansa. Mikään ei auttanut, ei edes valistuneen bolognalaisen paavi Benedictus neljännentoista kehoituskirje. Eikä Bolognassa nyt 1770 siis ollut ensimmäistäkään ukkosenjohdatinta.

Muutaman katastrofin, mm. ruutivaraston räjähdyksen jälkeen Bolognaan sitten sellaiset johdattimet rakennettiinkin myöhemmin. Kaupungissahan on jäljellä pari keskiaikaista rosvoparonien korkeaa tornilinnaketta johon salama helposti osui. Ne ovat melkein yhtä vinossa kuin Pisan kellotorni, ja vastannevat oikeastaan varsin hyvin suomalaisten käsityksiä ukonvaajoista. Ulkomailla ne tietysti ovat vähän isompia.

Miksi herra runoilija nyt noin...?

Jouduin tässä Lassi Nummen vuoksi hakemaan tukea Heinrich Heinelta (1797-1856), ja nimenomaan hänen 71 runoa käsittävältä lemmenrunokokoelmaltaan Lyrisches Intermezzo (1823). Tuo ihmeellisen hieno ja hauska kokoelma on ollut pohjana Robert Schumannin laulusarjalle Dichterliebe, ja mm. meidän Eino Leinomme on käyttänyt sitä monien nuoruudenrunojensa lähtökohtana.

Tuossa runosarjassa on monia sydäntäsärkevän kauniita rakkausrunoja, mutta myös vähän pettyneitä purkauksia. Ihanat neidot näet ovat jo aikojen alusta mieluusti käyttäytyneet pahoin, katselleet toisten perään ja jättäneet runoilijan vertavuotavan sydämen huomiotta. Heinella on käytössään monia runollisia tehokeinoja ja kikkoja, joilla hän syventää runon sisältöä sanojen taakse.

Kysynpä nyt lukijoiltani, miten he selittävät kaksi Heinen runoa. Ensimmäinen on tässä:

Raakasuomennos: Kun katson silmiisi, katoavat kaikki tuskani. Mutta kun suutelen suutasi, tulen kerta kaikkiaan terveeksi. Kun nojaan vasten rintaasi, olen kuin taivaan iloissa. Mutta kun sanot: "Minä rakastan sinua", alan itkeä katkerasti.

Miksi hemmetissä? Mitä järkeä tässä nyt on?

No, tässä toinen runo, ajalta kun tyttö mokoma on jo jättänyt, ja muistot ovat painuneet runoilijan uniin:

Raakasuomennos: Olen itkenyt unessa - näin unta että olit kuollut. Heräsin, ja kyynel valui vielä poskellani. Olen itkenyt unessa - näin unta että jätit minut. Heräsin, ja itkin vielä pitkään katkerasti. Olen itkenyt unessa - näin unta että sinä olet vielä hyvä minulle. Heräsin, ja yhä vieläkin valuvat kyyneleni valtoimenaan.

No mitä helskuttia? Mitä parempaa unta näkee, sen hurjemmin itkee!

Useilla meistä lienee tämän kaltaisia kokemuksia. Ehkäpä nuo kokemukset osaltaan auttavat selittämään runoilijan kummallisen epäjohdonmukaisuuden? 

Lassi Nummi

Tuskailen parhaillaan kirjoituksen kanssa, jonka lupasin laatia Lassi Nummen muistokirjaan. Tuskailen sen vuoksi, että aihetta kirjassa käsittelevät monet ansioituneet tutkijat ja kirjallisuudentuntijat, ja pelkään pahoin että se mitä minä osaan ystäväni runoista kertoa on jo kyllästymiseen asti muualla kerrottu.

Kynnys osallistua arvovaltaiseen julkaisuun tuntuu kompastuttavan korkealta, mikä huonosti käyden näkyy myös tekstistä. Vaistomaisesti sitä ottaa arvokkaan asennon, puhuu juhlallisesti, ja se vähä minkä oikeasti pystyisi asioista sanomaan tuntuu häviävän jonnekin rivien väliin.

Mutta se on minun murheeni. Lukijoiden iloksi liitän tähän kaksi Lassin nuoruudenrunoa 1950-luvulta, ajalta jolloin mieheen tutustuin ja hänen runoihinsa leimauduin. Ensimmäinen on kokoelmasta Vuoripaimen, joka itse asiassa julkaistiin jo 1949. Vahvasti kiinalaisessa ympäristössä kuvakieleltään liikkuvan kirjan suloisimpia runoja on tämä klassisista klassisimpaan aiheeseen liittyvä laulelma:

MUTTA KUN OLEN RUNONIEKKA

Mutta jos olisin maalari!
Mutta jos olisin taitava maalari! —
Heti siveltimelläni maalaisin
    mitä laaksossa äsken näin!

Mutta jos olisin piirtäjä!
Mutta jos olisin kirjainten piirtäjä! —
Sata rytmin riviä laatisin siitä,
     min laaksossa äsken näin!

Mutta kun olen runoniekka,
mutta kun olen vain runoniekka, —
vain kepeitä säkeitä neidosta laulan,
     min laaksossa äsken näin!

Toinen, vahvan eroottinen runo on kokoelmasta Taivaan ja maan merkit (1956), jota pidän Aaro Hellaakosken viimeisten teosten ja samana vuonna 1956 ilmestyneen Eeva-Liisa Mannerin kirjan Tämä matka ohella 50-luvun merkittävimpänä runokirjana. Siihen liittyy mestarillinen 14-osainen sarja Chaconne, sekä esimerkiksi joukko "madrigaaleja", joista tämä runo on yksi:

OLET MINULLE RAKAS

Sinun tukkasi on ihana vaalea pilvi.
Kevyt kultainen pilvi, joka laskeutuu
kietomaan
lumenkuultavaa vuorta.

Katso, olet minulle hyvin rakas.

Ja kaikki lehvät suhisevat samaa laulua:
sinun jokainen jäsenesi on minulle rakas.

Sinun rintasi ovat kaksi kevyttä aaltoa.
Sinä istut kuin kuningatar. Kuin puu sinä hengität, kuin oksat
niin elävät kätesi ja kasvosi.

Minä olen ohikulkija.
Pian minun on noustava ja jatkettava kulkuani
maailman ääriin.
Tai mentävä, asuttava hiljaa
auringonlaskun majoissa.

Avaa huntusi, avaa!
Minä tahdon suudella murheeni sinun kaikkiin jäseniisi.

Pian, ennenkuin joen vesi on viileää!

Minä tahdon mennä kaukaiselle metsäaukiolle
liikkumattomien lehvien keskelle
rukoilemaan taivaansinistä madonnaa satakielen laulaessa
illan ja aamun välisessä hämärässä.

Lisää Ryōkanin runoja

Viisaan ja hupsun zen-munkki Ryōkanin runoja on minulle kertynyt verkosta sen verran, että tarjoilen tässä lisää suomennoksiani haiku- (5,7,5 tavua) ja tanka-muodossa (5,7,5,7,7 tavua). Japanin kaunista kieltä en osaa, lähteeni ovat saksan- ja englanninkielisiä, ja joistakin runoista on eri käännösversioita, mikä helpottaa hiukan runon sisällön ymmärtämistä.

Hyvät ystävät ja viisaat opettajat

Hyvät ystävät

ja viisaat opettajat

pidä lähellä!

Valta ja rikkaus

haihtuvat, viisaan sanan

tuoksu ei haihdu.

Vaahteran lehti syksyllä

Vaahteran lehti

putoaa. Nyt se näyttää

minulle toisen

puolensa, ja varmuuden

vuoksi vielä sen toisen.

Testamentti

Tässä on kaikki:

kevään kukat kedolla,

kesäinen käki,

syksyn punaiset lehdet.

Ne kaikki minulta saat!

Varas

Varas unohti

viedä kuun, joka loistaa

ikkunassani...

Sormi ja kuu

Sormi osoittaa

kuuta. Se on sokea

ellei kuu loista.

Onko sormi sama kuin

kuu, kuu sama kuin sormi?

Tietämättömyys

ympäröi sumun lailla,

mutta jos katsot

mysteerin taakse, huomaat:

Ei sormea! Ei kuuta!

Pionit kukkivat

Villipionit

kukkivat loistokkaina.

Ne ovat liian

hienot minun poimia

- ja poimimatta olla.

Ja vielä yksi, alunperin jonkinlainen pitkä waka-runo, jonka suomennan ihan tavalliseen vapaaseen mittaan. Alussa oleva kuva kertoo juuri tästä runosta.

Kevään ensi päivinä taivas on kirkkaan sininen,

aurinko suuri ja lämmin, ja vihreys leviää kaikkialle.

Minä kuljen kohti kylää, pyydän ihmisiltä ruokaa munkinkulhooni.

Lapset huomaavat minut temppelin portilla, kerääntyvät ympärilleni

ja vetävät hihoista kunnes pysähdyn.

Asetan kulhon valkealle kivelle ja ripustan laukkuni puunoksaan.

Ensin leikimme köydenvetoa, sitten vuorotellen laulamme ja potkimme palloa ilmaan.

Minä potkaisen, ja lapset laulavat. Lapset potkivat ja minä laulan.

Aika unohtuu, tunnit rientävät. Ihmisiä kulkee ohi, he osoittelevat minua sormella

ja kysyvät: "Miksi sinä siinä vehtailet kuin täysi hullu?"

Minä kumarran heille, mutta en vastaa. Miksi vastaisin?

Jos välttämättä haluatte tietää mitä sydämeni rakastaa

aina hamasta aikojen alusta asti: Juuri tätä! Juuri tätä!

Turun maraton — ja minä kuin pakana herättäjäjuhlilla

Tunsin itseni Turussa lauantaina kuin neekeriksi valkoisten kylässä, tai vielä paremmin sanoen kuin pakanaksi herättäjäjuhlilla. Kaupungin teatterimöhkäleen tienoille oli näet kerääntynyt kuutisen tuhatta pitkänmatkanjuoksijaa, kenellä edessään kymppitonni, kenellä puolimaraton, ja kenellä vielä se täysipitkä kidutus. Siinä oli toinen toistaan heränneempiä liikkujia, joiden kasvoista ja vartalosta näki että lihaa oli kidutettu sitkeästi ja ehkäpä vuosikymmeniäkin.

Edessä oli terveyden, sisun ja itsekieltäymysten rituaalinen koetinkivi. Päättäväinen katse, lähes pakollinen lippalakki, huolellinen valmistautumisvoimistelu, ja sitten kohti kovan ja ankaran testin suorittamista. Kuka oli näyttämässä jotain itselleen, kuka joillekin muille, mutta ankarien ilmeitten joukossa oli toki kuitenkin joukko iloisiakin, lähes karnevalistisen tuntuisia eleitä pehmentämässä muuten vakavaa ja harrasta tunnelmaa.

Ja siinä minä seisoin keppini kanssa, ylipainoinen vanha invalidi, huonon elämän merkit selvästi näkyvissä, ja pelkäsin että pilaan nuoren ja urhean huollettavani maineen. Nuorena miehenä, vielä jotenkin kunnossa ollen olin itse vedonlyönnin seurauksena kerran juossut viisi kilometriä, juossut ja oksentanut, ja päättänyt että tuollainen itsensä kiduttaminen sai jäädä siihen. En löytänyt itsestäni minkäänlaisia endorfiinejä enkä muitakaan nautintoaineita, ja muistin vielä hyvin miten alta kaksikymppisenä olin kerran löytänyt itseni kylätien ojasta, kesken kuntolenkin pyörtyneenä.

Sen suurempi oli kunnioitukseni urheaa huollettavaani kohtaan. Ei hänkään ollut varsinainen urheilija, mutta oli jo ehtinyt näyttää itselleen, että 21 kilometrin juoksu sujuu ilman kesken sammumista, ja hän oli nyt päättänyt parantaa vanhaa ennätystään. Kuva yllä kertoo, että paarejakin juoksussa tarvittiin, mutta ystäväni ylitti maalilinjan tyytyväisenä lähes puoli tuntia nopeammin kuin aikaisemmin. Kovin harmittavan huono olin huoltajaksi, mutta sen hienompi suoritus huollettavalta...

Olin siis itselleni varsin oudossa joukossa, vaikka näin joukossa erään ammattitoverinkin. Jälkikäteen kuitenkin tuntuu, ettei tällaistakaan kummajaista kovin näkyvästi keritty paheksumaan. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin selvä ilo, ehkä vähän saman kaltainen kuin hengellisillä kesäjuhlilla. Monet ihmiset saavuttavat ilonsa itseään kurittamalla ja kärsimällä. Minäkin tunnen kovia tuskia vähänkin pitempiä matkoja kävellessäni, mutta ne kivut eivät muutu iloksi eivätkä nautinnoksi. Korkeintaan ne herättävät kysymyksen, olisiko minun varhaisemmassa elämässäni pitänyt tehdä jotakin toisin.

Tupakkaa lukuunottamatta ehkä ei. Istuminen kirjojen, paperien ja työkoneiden äärellä, mietiskely ja keksiminen on se minun lajini. Monet nautinnot jäävät kokematta, luultavasti. Mutta korvaavia on silti kosolti, enkä niistä luopuisi. Elämä on kumminkin päättymätön sarja valintoja, eikä ole kovinkaan hyödyllistä kuvitella loputtomia rinnakkaismaailmoja erilaisten valintojen seurauksina.

Jokaiselle käy niinkuin käy. Mitä siihen lopultakaan on sanomista.