Helvettiä ei ole enää

Eräs työelämäni turhauttavimmista kokemuksista oli jatkuva tutustuminen yhä uusiin johtamistaidon ja organisaation konsultteihin. Heidän suurin saavutuksensa oli terminologian sotkeminen ja lomakkeiden uusiminen ja paisuttaminen. Konsulttien lempilauseita oli: "Kaikkinainen muutosvastarinta tullaan armotta murskaamaan!". Isästä Perkeleestä nämä konsultit olivat. Vihapäissäni kiurjoitin tämän kolumnin Helsingin Sanomiin noin vuonna -97. Samoihin aikoihin herätti lievää huomiota erään pastorin uutuuskirja.


MUUAN PASTORI sai vihiä todellisesta scoopista. Hän kirjoitti kirjan, jossa todettiin, että kuolemanjälkeisestä helvetistä ei vähään aikaan ole saatu havaintoja, ja että näin muodoin kaikki ilmeisesti sitten pääsevätkin taivaaseen.

Mitenkä tässä nyt näin kävi?

No, sillä tavalla että nuori ja eteenpäinpyrkivä vt. pääsaakuri sai ensin apulaisperhanan ja sitten itsensä pääpaholaisen vakuuttumaan siitä, että helvetin toimintatapoja oli virtaviivaistettava, tehostettava ja tuloksellistettava. Päätettiin pyytää konsulttiapua maan päältä, ja paikalle tulikin kalvoineen muuan majuri evp., joka turhauduttuaan olemattomiin sodanjohtotehtäviin oli perustanut menestyksekkään liikkeenjohtoinstituutin.

Ensi töikseen konsultti sai firman johdon uskomaan, että kaiken A ja O on riittävä suunnittelukapasiteetti, ja että hetimiten olisi ryhdyttävä profiloimaan koko toimintadiskurssi uudestaan. Helvettiin perustettiinkin uusi suunnitteluvirasto, jonka alaiset osastot loivat projekteja koko yritysidean tehostamiseksi.

SUUNNITTELUVIRASTON TYÖMÄÄRÄ oli hirmuinen, ja suurin osa operatiivisista yksiköistä jouduttiin vetämään maan päältä uudelleenkoulutukseen ja viraston henkilökuntaresursseiksi. Maan päällä tuntui rauhallisemmalta kuin aikoihin, varsinkin kun myös konsulteista yksi toisensa perästä katosi maan aliseen projektiin.

Helvetissä sen sijaan oli entistä kuumempaa, kun virkailijakunta ja operatiivinen johto opetteli uutta terminologiaa. Kyllähän he kaikki ymmärsivät, että tavoitteellisuus ja tuloksellisuus edellyttävät toteutuakseen kokonaan uutta ajattelua, ja kokonaan uusi ajattelu kokonaan uusia sanoja. Mutta kun pahantekoa ei enää saanut sanoa pahanteoksi vaan tulosyksikön avainaluetoiminnaksi, eikä kiusaaminen ollut kiusaamista vaan markkinaponnistelua, niin menihän siitä jo vähäisemmänkin apulaisperhanan pää ihan sekaisin. Kun ennen kehuskeltiin töistä palatessa kaikenlaisella koirankurilla, niin nyt oli täytettävä loputtomia lomakkeita, ja koirankuri jäi sivuasiaksi.

TYÖNTEKO MUUTTUI kivireen vetämiseksi, ja kun johdon oli pakko ryhtyä soveltamaan maan päällä hyväksi havaittua nahanparkitsemiskeinoa "tulos tai ulos", syrjäytyneiden määrä alkoi kasvaa. Monet näistä harkitsivat alan vaihtoa, kuten osallistumista EU- vaaleihin tai siirtymistä Helsingin vaalipiiriin. Ja niin helvetti vähitellen alkoi hajota.
_ _ _ _ _


"Hehheh, tiedotuksemme toimii läpäisyperiaatteella", sanoi majuri evp. luettuaan tämän kertomuksen ja sen pastorin kirjan. "Kestäneepä tovin, ennenkuin väki huomaa meidän siirtäneen toimintamme kokonaan maan päälle."

Herraskaista

Suomessa vallitsee yleisesti eräänlainen tavallisuuden tai rahvaanomaisuuden ihannointi. Hienostelu ja herraskainen käytös koetaan hävettäväksi, naurettavaksi ja jopa vastenmieliseksi. Ainakaan se ei ole enemmistön mielestä "rehellistä". "Älä hienostele, sano asia vain rehellisesti!" Rehellisyys ulottuu jopa ruokaan asti. "Rehellistä suomalaista ruisleipää" sanotaan mieluiten vähän kärisevällä, viinan ja tupakan syövyttänällä äänellä. 1970-luvun kokit Vanamo ja Kolmonen edustivat tätä "suomalaista rehellisyyttä" omalla erityisen hienostuneella tavallaan. Myös toimittajilla tämä asenne on ollut yleinen, kuten käy ilmi tästä pakinasta Aamulehdessä vuodelta 2007.

Helsingin Sanomat kertoi insinööristä, joka oli ruvennut kasvattamaan orkideoja. Insinööri kiisti ponnekkaasti toimittajan epäilyn orkideaharrastuksen herraskaisuudesta. "Vanhat puutarhurit harrastavat sitä paljon", hän sanoi.

Tästä opimme, että vanhat puutarhurit eivät ole herraskaisia. Entäpä jos emme sitä tietäisikään?
- - - - -
"Näyt kasvattavan orkideoja. Mutta eikös se ole herraskaista?"
"Ai pahus. Täytyykin sitten ryhtyä kasvattamaan jotain rumempaa."
- - - - -
"Asut kalustetussa huoneessa, ja onpa taulujakin seinällä. Taidat olla vähän herraskainen?"
"Niin, mutta kyllä minä sentään syljeskelen lattialle!"
- - - - -
"Ymmärsit, mitä tuo ulkomaalainen sanoi. Taidatpa olla vähän herraskainen!"
"Enhän toki! Ymmärsin kyllä, mutta ihan väärin!"
- - - - -
"Kuljette täällä julkisella paikalla kravatti kaulassa. Taidatte olla herraskainen".
"En vittu ole. Ei nääs vittu ole varaa ostaa vittu tuulipukua."
- - - - -
"Toimittaja! Teillä ei ole hajuakaan oikeinkirjoituksesta!"
"Niin, mutta en haluaisi vaikuttaa herraskaiselta."
"Mutta sehän on ihan jees. Antaa olla sitten vain."
- - - - -
"Herra Karju, tehän olette täällä lätissä aivan loassa yltympäriinsä!"
"No, eipä sitten ainakaan syytetä herraskaisuudesta!"

Pessimistin vuodenajat

Kohta on coronavankeutta kestänyt kaksi kuukautta. Ulkona kevät näyttää pikku hiljaa edistyvän lumettoman talven jälkeen. Coronavanki on alkanut tottua kodin puolihämärään, ja ulos mennessä silmät on suojattava tummin lasein. Parta kasvaa, vanki näyttää aution saaren erakolta. Siksi hänelle tulikin mieleen julkaista uudelleen 22 vuoden takainen kolumninsa Helsingin Sanomista. Otsikkokuva on vangin pihalta joulukuun 2019 hämärästä.


KANNATTAA OLLA pessimisti: kaikkien normaaliodotusten joukkoon lipsahtaa silloin tällöin myönteisiäkin. Optimistille normaaliodotusten oheen tulee vain takaiskuja.
Kevät on nyt hirmuista vauhtia tulossa - ja menossa. Kohta Sääksmäen Huittulan kylänraitin kaikki tuomet, omenapuut ja syreenit kukkivat yhtä aikaa.Se on uskomaton näky ja uskomaton haisto. Siihen kun maailman pysäyttäisi ja sitä tuoksua haistelisi, olisikin humalassa lopun ikänsä. Mutta se ihanuus kestää vain viikon tai puoli toista.
Pessimistin vuodenajoista paras on alkukevät. Silloin kaikki hyvä on vielä edessä päin. Paitsi että maisema on vielä läpinäkyvä, kesä on vasta tulossa.

KESÄ ON VUODENAJOISTA kiihtyvästi pahin. Juhannuksesta lähtien luonto alkaa tehdä lähes pelkkää tulosta. Heinäkuu on kaikista kuukausista kaikkein hirvein: heinäkuun 1. päivänä ajattelen että heinäkuuta on enää vain 30 päivää jäljellä. Heinäkuun 2. päivänä ajattelen että heinäkuuta on enää vain 29 päivää jäljellä. Jne.
Heinäkuussa on kyllä pari kolme viikkoa sellaista että mesiangervot alkavat tuoksua ja muut ketokukat kylätien varrella kukkivat. Mutta kuten luonnontieteilijä ja runoilija Hellaakoski totesi: "Luokse tullen, luota mennen liukuu heinäkuu". Tämähän se pahinta onkin.
Elokuun ainoat hyvät puolet ovat joissakin lämpimissä öissä, sekä siinä kamalassa asiassa jonka mainittu Hellaakoski toisessa runossaan mainitsee: "Suvi oli hienotunteinen. Hyvästeittä se lähti / heti kun syttyi kuumeinen ensimmäinen tähti". (Tämä runo on valitettavasti kai tehty täällä Sääksmäessä).

SYKSY ON SIKÄLI mielenkiintoinen, että kaiken epätoivon ohella pessimisti ottaa kiinni kaikesta pienestäkin menneen ihanuudesta kun maisema taas on läpinäkyvä, eikä ajattele sitä tosiasiaa että edessä on viiden kuukauden marraskuu iljanteineen.
Talvesta vielä selviää. Silloin (sen useita kuukausia kestävän marraskuun kuluessa) oppii kestävyyttä, ja esimerkiksi ajattelemista kuukausissa eikä viikoissa. Sitä paitsi Orionin nousu loppusyksyllä ja sen lasku alkukeväällä riittää kiihkeän puheen aiheeksi.
Mutta miksi minä pessimisti näen kuoleman merkit jo lehtien puhjetessa? Siksi että ymmärrän kuoleman merkiksi senkin kun 5-6-vuotiaan maitohammas putoaa. Kun rautahammas tai lehti puhkeaa, maailman suuri pyörä käännähtää, ja sen käännön takana on lopulta vain kuolema.