tiistai 17. lokakuuta 2023

Tonttuaakkoset ja Iloinen Aapinen

Opin lukemaan kolmivuotiaana, joten kun menin kouluun vajaan kuuden ikäisenä, kirjaimet olivat jo tuttuja. Kiinnostavinta minusta olivatkin Erkki Koposen
piirrokset, varsinkin ne joissa tontut yrittivät muodostaa kirjaimia. Minusta nämä kuvat olivat pelkkää rautaa! Vähän sen jälkeen tapasin Koposen Ollin pakinoiden
kuvittajana, ja hänen tyylinsä jäi pysyväksi symboliksi humoristisesta piirtämisestä.

Aapinen jota luin oli eräs maineikkaimmista. 1930-luvulla ilmestynyt Iloinen Aapinen oli Aili Konttisen, Martti Haavion ja Ohto Oksalan yhteistyötä, ja ajalleen hyvin kuvaava. Kuvien aiheet olivat kokonaan maalaisia.

Kirjaimistossa oli ainoastaan suomenkieleen 'virallisesti' kuuluvat kirjaimet. B, C, F, Q, W, X ja Z puuttuivat. Tämän päivän nuoriso tuskin enää ymmärtäisi kirjan kaikkia ruraalisia esimerkkikuvia. Ä niinkuin 'äes' olisi hyvä esimerkki tästä, eivätkä kaikki heinäntekoon liittyvät välineetkään välttämättä olisi kovin tuttuja.


Eräässä Jalmari Finnen Kiljus-kirjassa herrasväki ryhtyi etätiedottamisen harrastajiksi. He muodostivat kropalla kirjaimia, ja varsinkin pitkä ja laiha äiti-Kiljunen oli hommassa menestyksekäs.

Saattaapa olla niin, että idea tonttuaakkosista on juolahtanut Koposen mieleen juuri Kiljusen herrasväestä. Finnehän parodioi yhteiskuntaa varsinkin sosiaalisen nousun kanssa yrittelevän kansanosan pulmien kuvaajana.

Jo aapisessa on korkeakirjallinen perintö tuotu lapsille tutuksi. Aleksis Kiven tekstejä tulee vastaan. "Sanopa, pienoiseni, mistä tiesit kotiisi tulla? Tulin pitkin Turun tietä..." Tai:
"Hän tiesi, missä on se maa, se kallis maailmankulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet.

Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämeensä syvyyteen". Seitsenvuotiaan muistikuviin jos tällaiset tekstit jäävät muhimaan, niille rakentuu kielen ja ajattelun tueksi sitten paljon muutakin.

Lisää Kiveä: "Makeasti oravainen / makaa sammalhuoneessaansa; / sinnepä ei hallin hammas..." Kantelettaren runoja ja muita vanhoja perinnetekstejä on paljon, ja muutama perusvirsikin.

Niin täydellinen aapisen maalaiskeskeisyys on, että yksikään kertomus tai kuva ei sijoitu kaupunkilaiseen elämäänmuotoon. Tokihan matkataan Turkuun, Helsinkiin, Hämeenlinnaan tai jopa Kuopioon, mutta siellä ei olla.

Ja sehän asetelma oli vielä 1950-luvulla ja paljon myöhemminkin. Vaikka lapsi kävisi kouluaan kaupungissa, lomat pyrittiin viettämään maalla, parhaassa tapauksessa sukulaistalossa vaarin ja mummon tykönä.

Kesälomat, perunannostolomat ja hiihtolomat maaseudulla eivät olleet lapsille vain sijoitus-paikkoja, vaan sitä aidointa ja perustavinta varsinaista elämää. Köyhälistön lapsille järjestettiin maaseudulle siirtoloita, jossa he pystyisivät edes hetkeksi elämään terveissä oloissa.
Linnut ja muut eläimet ovat lapsille läheisiä. Puut ja muut kasvit ovat ihmeellisiä ja tärkeitä. Maatalon työt ja tavat opettavat. Ympäristö, jossa itse tehdään käyttöesineitä tai leikkivälineitä, on ihmisarvoinen.

Mistäpä maitoa saadaan? Entäpä jauhoja, lihaa, puuta, munia? Massiivinen ja eristynyt teollisuus jauhaa tavaraa kauppoihin, mutta tietävätkö ihmiset enää mitä tehdä jos se teollisuus alkaakin yskiä?

 
Se maailma jossa Iloinen Aapinen syntyi, on kaikesta huolimatta se perus-maailma, joskus vaivalloinen, mutta silti koko toimeentulon perusta. Ja aapinen itse on tervehenkinen ja rohkaiseva, vailla muodikasta valittamista ja katkeruutta. 

Iloisen Aapisen jälkeen minä, kirjallisesti kokenut tokaluokkalainen sain saman tekijäjoukon laatiman Iloisen Lukukirjan. En ole sitä aikuisena lukenut, enkä löytänyt, mutta muistan siitä yhden kertomuksen. 

En tiedä kirjoittajaa, mutta jutussa kerrottiin miten äiti Hippo yritti saada vastentahtoista poikaansa Potamusta koulutielle. Siinä mentiin katsomaan minne pallo lenteli, tai mitä sen-ja-sen puun takana oli.

Lopulta koulutalo näkyi, ja Potamus säntäsi sinne innoissaan. Opin samassa virtahevon tieteellisen nimen!

Muistan myös, miten minua nauratti pikkulasten lapsellisuus. Noin yksinkertaisiin konnankoukkuihin ne sitten höplääntyvät!


Iloinen Aapinen löytyy netistä osoitteesta digi.kansalliskirjasto.fi






tiistai 10. lokakuuta 2023

Mozart: Myyttejä ja juoruja

Kari Rydman:
MOZARTIN VIIMEINEN VUOSI 56 (ulos 21.12.91)

© Kari Rydman 1998

Kuolema ei tavallisen taiteilijan kohdalla merkitse juuri muuta, kuin että häntä koskevat dokumentit, kirjeet, painotuotteet, päiväkirjat jäävät ani harvojen tutkijoitten materiaaliksi (ja hänen tuottamansa taide tietysti jää elämään omaa, enemmän tai vähemmän rauhaisaa elämäänsä). Mozartin kuolema oli toista. Välittömästi kävi ilmi hänen huikea vaikutuksensa aikalaisiin. Häntä surtiin suorastaan kansanliikkeen omaisissa massatilaisuuksissa (kuten Prahassa), hänen muistokseen järjestettiin kirkollisia ja maallisia tilaisuuksia, ja hänen sävellyksilleen omistettuja konsertteja pidettiin vuosikausia kuoleman jälkeen. Kruunupäät olivat liikuttuneita, ja he avasivat kukkaronnyörinsä Konstanze-lesken ja lasten hyväksi niin anteliaasti, että säveltäjä itse vain harvoin oli joutunut moisen rahatulvan kohteeksi.

Mozartista puhuttiin näinmuodoin lähes herkeämättä. Jokainen hänet tuntenut katsoi vielä useita vuosikymmeniä myöhemmin velvollisuudekseen kertoa arvioitaan, anekdootteja ja mielipiteitä tästä kuolemansa jälkeen välittömästi lopulliseen superkuuluisuuteen kohonneesta muusikosta. Juorut, jotka muuten olisivat kuolleet kuulijoitten puutteeseen, alkoivat elää omaa elämäänsä; ne kasvoivat ja muuntuivat, semminkin kun jo 1790-luku oli ajatusmaailmaltaan kiihkeän romanttinen ja alkoi kehitellä sittemmin jo kohtuuttomiksi muuttuvia taiteilija-myyttejä.


Niinpä Mozart-elämäkerturit jo varhain mielellään elävöittivät esityksiään anekdooteilla tai esimerkiksi arvailuilla säveltäjän naissuhteista. Mozartilla oli suuri määrä oppilaita, monet heistä nuoria säätyläisnaisia tai -tyttöjä. Hän omisti monille näistä sonaatteja tai jopa konserttoja. Jotkut nuorista naisista olivat epäilemättä ihastuneita nuoreen ja karismaattisen lahjakkaaseen opettajaansa. Meille kerrotaan, että aatelisneito Barbara von Ployer oli "aika ruma", mutta Mozartiin kovin rakastunut; että nuori englantilainen laulajatar Nancy Storace oli "ihanan kaunis" ja ihailtu ja herätti sen vuoksi varmasti Mozartissakin vastakaikua; että pikkuneito Anna Gottlieb, joka 13-vuotiaana lauloi Barbarinan osan Figaron häissä ja 17-vuotiaana Paminan osan Taikahuilussa, olisi mestarinsa kuoleman jälkeen peräti menettänyt äänensä ja lopettanut esiintymiset.

Mitä "pikkuneitoon" tulee, sanomalehtensä lukeneet tutkijat voivat hyvin kumota tämän tarinan. Anna jatkoi uraansa näyttelijänä ja laulajana pitkälle 1800-lukua. - Eräät kirjoittajat ovat löytävinään Mozartin naisoppilailleen kirjoittamista sävellyksistä erityisen eroottisia sävyjä. Mutta miksi säveltäjä ei kirjoittaisi nuorille naisoppilailleen "helpohkoja" ja "tunteellisia" kappaleita? Sellaisia he ja aika vaativatkin...

Mutta yksi Mozartin tilille pannuista naissuhteista joutui jälkikäteen erityisasemaan, ja kamalista syistä. Parin korttelin päässä Grünangergassella asui pikkuvirkamies Franz Hofdemel, Mozartien läheinen perhetuttava. Hänen vaimonsa Magdalena oli lahjakas pianisti, ja nautti ilmeisesti Mozartin opetusta. Samana päivänä kun Mozart siunattiin, jouduttiin Hofdemelien asuntoon murtautumaan sieltä kuuluneitten huolestuttavien äänien vuoksi. Kävi ilmi, että Hra Hofdemel oli leikannut kurkkunsa poikki partaveitsellä. Magdalena makasi verilammikossa kasvot, kurkku ja rinta viillettynä. Jostainpäin huoneistoa löytyi perheen parivuotias tytär vahingoittumattomana.

Magdalena Hofdemel oli viidennellä kuulla raskaana. Hän jäi henkiin, ja hänen lapsensa sai isänsä ja kumminsa nimet Johann Nepomuk Alexander Franz. Saksalaisen kielialueen lehdistä on löydetty erinäisiä uutisia tästä kauheasta perhetragediasta, ja niissä on vihjaistu sekä Hra Hofdemelin epätoivosta että hänen toivottomasta mustasukkaisuudestaan. - Ehkäpä tämä yhteensattuma olisi jälkeenpäin unohdettu, ellei Wienin seuraavan supertähden, vuotta Mozartin kuolemasta kaupunkiin tulleen nuoren Hra Beethovenin olisi kerrottu kieltäytyneen esiintymästä Magdalenan läsnä ollen, syyllä että tämä olisi ollut Mozartin rakastajatar.

Muita todisteita Mozartin suhteesta Magdalenaan kuin tämän Wienin kaupungissa ilmiselvästi pyörineen juorun eivät tunkiontonkijat ilmeisesti ole löytäneet. Yhtä vähän on löytynyt todisteita Constanzen suhteesta sävellysoppilas Süssmayeriin, saatikka että tämä olisi hänen nuoremman poikansa isä. Tunkiontonkijoita ei ole pysäyttänyt edes 1800-luvun alussa kirjattu tukku todistuksia Mozartin nuoremman pojan ulkonäöstä: hänen sanottiin muistuttaneen suorastaan huomiotaherättävästi Mozartia, jopa korvalehden erikoista muotoa myöten.

Mozartin säilyneet kirjeet antavat puolisoitten suhteesta aivan yksiselitteisen kuvan: se oli tiivis ja läheinen, täynnä sekä toveruutta että seksuaalista läheisyyttä.

Kertomukset hovikapellimestari Antonio Salierin juonitteluista Mozartia vastaan ovat sensijaan jossain määrin tosia 1780-luvun puolella. Kysymys oli tietenkin hovin oopperatilauksista, sekä myös italialaisen oopperaperinteen puolustustaistelusta uutta saksalaista vastaan. Mutta keisari Josephin kuoltua miehet olivat joutuneet ikäänkuin samaan veneeseen; uudella keisarilla ei ollut juuri aikaa taidepyrinnöille, ja Salieri jätti hovivirkansa. Erityisen suuresta vihamielisyydestä Mozartia kohtaan ei kerro sekään, että Salieri ilmeisesti johti tämän g-mollisinfonian Tonkünstler-konsertissa keväällä -91, ja useita kirkkosävellyksiä Prahan kruunausjuhlilla saman vuoden syyskuussa, ja että hän monien muiden ohella osallistui Mozartin poikien musiikilliseen kasvatukseen.

Beethovenia askarrutti Mozartin kuolema useasti varsinkin 1820- luvulla, semminkin kun juoruissa alettiin syyttää hänen opettajaansa Salieria tämän myrkyttämisestä. Beethovenin keskusteluvihkoissa aihetta käsitellään usein. Niin sairas Salieri itse kuin lukemattomat muut asioita tuntevat kumosivat ponnekkaasti tätä raakaa juorua, mutta turhaan. Aihe oli aidosti romanttinen, se löysi tiensä Puškinin kirjoituspöydälle, sieltä Rimski-Korsakovin oopperaksi, ja lopulta laajojen massojen tietoisuuteen Schaefferin näytelmän ja Formanin elokuvan kautta.

Myrkytysteoria on ajat sitten todettu aiheettomaksi, ja Salierin maine puhdistettu. Mutta ilmeisen tuloksetta, päätellen tiedotusvälineitten asiaa koskevasta ja yhä jatkuvasta innokkaasta kohu-uutisten harrastuksesta.

Myös monet muut pitkään hellityt myytit on todettu kiistatta aiheettomiksi. Näin on kumottu esimerkiksi tarinat säveltäjän köyhyydestä ja häpeällisestä köyhäinhautauksesta. Olen aikaisemmissa ohjelmissa esittänyt kosolti riidatonta tietoa tuon ajan talousasioista ja Mozartin tuloista, ja todennut että hänen tulonsa olivat hyvinvoivan kauppaporvarin tasolla. 80-luvun viimeisinä vuosina hän kyllä joutui väliaikaiseen velkakierteeseen, mutta oli kuolemansa tienoilla ilmeisesti lopullisesti selviämässä kuiville. Mozartin potentiaalisen varakkuustason voi sitäpaitsi hyvin lukea niistä valtavista summista, joita leski Constanzelle virtasi joka taholta heti säveltäjän kuoleman jälkeen.

Hiukan vaikeampaa on kumota väitteet 'väärinymmäretyst nerosta'. Pitäisi tietysti ensin määritellä, ketkä mitäkin ymmärsivät ja mitä eivät. Onhan aivan selvää, ettei Mozartin aikalaisilla voinut olla samanlaista kokonaiskuvaa hänen tuotannostaan kuin meillä. Toisaalta olisi myös väärin edellyttää ajan tavalliselta oopperayleisöltä tai menuettien suurkuluttajilta erityistä ymmärrystä hänen orkesteri-, kirkko- ja kamarimusiikkiaan kohtaan.

Mutta Mozartin oopperat pyörivät herkeämättä koko saksankielisessä Euroopassa, ja samoin alkoi olla jopa hänen soitinmusiikkinsakin laita. Paikallinen sanomalehti Wiener Zeitung suhtautui Mozartiin erityisen kunnioittavasti. Hänen nimensä oli huomiota herättävän usein ladottu puolilihavalla, siihen yhdistettiin huomiotaherättävän usein joukko arvonimiä, ja Joseph Haydnin ohella hän on ainoa säveltäjä, josta lehti vuonna -91 kirjoitti uutisosastossaan (ellei lasketa mukaan lyhyttä mainintaa Prahan virallisen kruunajaiskantaatin tšekkiläisestä tekijästä Leopold Kozeluchista). Lehti julkaisi tänä vuonna virallisen nekrologin ainoastaan kahdesta kulttuurihenkilöstä, tiedemies Ignaz von Bornista ja Mozartista, ja poikkeuksellisen paljon tilaa se antoi lennokkaalle kuvaukselle Mozartin valtavasta muistojuhlasta Prahassa - muita senkaltaisia reportaaseja en vuoden -91 lehtien palstoilta juuri ole löytänyt. Toisaalta lehti ei kertonut vastaavista tilaisuuksista Wienissä; saattoihan olla niinkin, että kirjoittajilla oli hiukan erilaisia käsityksiä Mozartin asemasta - ja oli myös eittämättä totta että säveltäjän suunnaton maine Prahassa oli myös journalistisesti kiitollinen aihe.

Kaiken kaikkiaan on täysin epäilemätöntä, että kuollessaan Mozart oli latinalaisen maailman ulkopuolella Haydnin ohella kuuluisin säveltäjä, Wienissä elävistä kuuluisin. Ehkäpä vain Ignaz Pleyel saattoi Wienissä kilpailla hänen kanssaan kustantajain myyntilistoilla, mutta paljon kapeammalla alueella. Ja kun Mozart oli kuollut, hän varsin pian ohitti maineessa jopa Papa Haydnin.

Kaikista myyteistä riippumatta...





lauantai 7. lokakuuta 2023

Mitä tapahtui Mozartin kuoleman jälkeen

(KR: Mozartin viimeinen vuosi 55, Yle 14.12.1991)

Maanantaina joulukuun 5. päivänä 1791 Wienissä levisi uutinen: Mozart on kuollut! Kuten usein tapahtuu, vasta ihmisen kuolema herättää useimmat miettimään tämän merkitystä. Tästä hetkestä alkaa myös myytin rakentuminen. Elävä ihminen luistaa äkkiä yleiskuvanrakentajan hyppysistä, mutta kuolleesta tulee yhtäaikaa sekä kohde, johon heijastetaan paljon myös heijastajaa itseään, että sammio, josta ammennetaan mielellään sitä mikä kulloistakin ammentajaa kiinnostaa.

Yritän nyt selvittää, mitä heti Mozartin kuoleman jälkeen tiedetään tai arvellaan tapahtuneen Rauhensteingassella ja säveltäjän työympäristössä.

Sukulaisten ja ystävien lisäksi paikalle tulivat tietysti lääkärit, Mozartien perhelääkäri tri Closset, sekä tri Guldener, joka vahvisti kuolinsyyksi tri Clossetin diagnoosin, reumaattisen tulehduskuumeen. Tri Guldener vahvisti lisäksi, että tri Closset oli ennustanut täsmälleen sairauden kulun ja kuoleman ajankohdan, sekä että Mozartin tauti oli varsin tavallinen ja laajalle levinnyt.

Wienin kuolleittenrekisteriin tuli merkintä, jossa vainajan nimet ja tittelit esitettiin seuraavasti: "Jalosukuinen Herra Wolfgang Amadeus Mozart, keisarillis-kuninkaallinen kapellimestari ja kamarisäveltäjä..."

Vahakabinetinomistaja Müller alias kreivi Deym tuli paikalle, ja valmisti vainajasta kuolinnaamion.

Erittäin tärkä vieras oli paroni Gottfried van Swieten, jolle Mozartit olivat paljosta kiitollisia. Van Swieten oli Wolfgangin isällinen ja uskollinen tukija, ja juuri hänen musiikillisissa illoissaan tämä oli päässyt perusteellisesti tutustumaan isä-Bachin ja Händelin musiikkiin. Juuri tänä samaisena päivänä van Swieten oli keisarin käskystä erotettu virastaan hovin kasvatuskomission puheenjohtajana. Keisari Leopoldilla oli kiire siivota uudistusmielisen veljensä Josephin virkakoneistoa; sitä paitsi van Swietenin jäsenyys vapaamuurarijärjestössä ilmeisesti katsottiin arveluttavaksi.

Van Swieten ehti vaikeasta tilanteestaan huolimatta antaa neuvoja hautajaisten järjestelyssä. Ruumiinsiunaus tapahtui seuraavana päivänä, tiistaina joulukuun kuudentena Stephansdomin kyljessä sijaitsevassa siunauskappelissa. Kulkueen kärjessä kulki ristinkantaja, sitten seurasivat arkunkantajat ja neljä kynttilälyhtyjä kantavaa kuoripoikaa. Perheenjäsenten ja lähisukulaisten lisäksi kulkueessa oletetaan eri lähteistä saatujen tietojen mukaan olleen mukana ainakin SalieriAlbrechtsberger (Mozartin seuraaja Tapaninkirkossa), sekä oppilaat FreystädtlerHartwig ja oletettavasti Süssmayer. Keitä muita kulkueeseen osallistui, siitä ei ole säilynyt tietoja.

Siunaus oli niinsanottua 3. luokkaa, hinnaltaan 8 guldenia 56 kreuzeria. Tämän ja kahden kalliimman luokan ero oli tuohon aikaan olematon, sillä kysymys oli enää vain kulkueen virallisen osan pituudesta. Keisari Josephin uuden hautajaisjärjestelmän mukaan hautaukset kirkkoihin tai asutuksen keskellä sijainneisiin hautausmaihin oli näet lopetettu 8 vuotta aikaisemmin. Stephansdomin seurakunnan jäsenet haudattiin uudelle St.Marxin hautausmaalle neljän kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Siunauksen jälkeen arkut sijoitettiin kirkon paarihuoneeseen, josta ne illan hämärtyessä ajettiin hautausmaalle.

Arkut ajettiin St.Marxiin joko yhteiskuljetuksella tai erikoisvaunulla. Mozartin kohdalla valittiin erikoiskuljetus, joka maksoi 3 Guldenia. Saattojoukko ei matkan pituuden vuoksi yleensä seurannut vaunuja kauas; eräiden tietojen mukaan Mozart hyvästeltiin lopullisesti kaupungin portilla.

Meitä saattaa järkyttää josephinaikaisten hautausmääräysten rationaalisuus ja pieteetinpuute. Kaupungin hautausmaalla ruumiit laskettiin järjestyksessä suoriin riveihin kaivettuihin hautoihin. Mitään mahdollisuuksia ei ollut päästä omaisten viereen, eikä haudoille voinut myöskään rakentaa hautamonumenttia. Vainajan uskonnon mukainen merkki, kivi, risti tai muu sellainen oli toki sallittu. Mutta kymmenen vuoden kuluttua haudat otettiin uudelleen käyttöön, tiukassa järjestyksessä; niistä löytyneet vanhat luut peiteltiin uudestaan multaan.

Väitteet köyhäinhautaan laskemisesta kumoutuvat näin yksiselitteisesti tämän valistuksenaikaisen rationalismin läpitunkemien ja tarkkaan tunnettujen säädösten todistusvoimalla. Mozartin hautausmenot olivat säästäväiset mutta säädynmukaiset, sellaiset kuin porvarille ja ritarille kuuluvatkin.

Keskiviikkona 7.12. julkaisi Wiener Zeitung kotimaan uutisten joukossa ylistävän nekrologin, joka nimenomaan uutisosastoon sijoitettuna oli poikkeuksellista:

Tämän kuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä kuoli täällä keisarillis-kuninkaallinen kamarisäveltäjä Wolfgang Mozart. Poikkeuksellisen harvinaisten kykyjensä vuoksi jo lapsuudestaan asti Euroopan kuuluna hän pystyi kehittämään näitä hämmästyttäviä luonnonlahjojaan, ja - niitä erittäin ahkerasti käyttäen - nousemaan kaikkein suurimpien mestarien tasolle; tästä todistavat hänen kaikkialla rakastetut ja ihaillut työnsä - ja ne kertovat mitan siitä korvaamattomasta menetyksestä, jonka säveltaide hänen kuolemansa johdosta on kärsinyt.

Lauantaina 10.12. järjestettiin P.Mikaelin kirkossa linnan vierellä Mozartin muistojumalanpalvelus, jossa eräitten säilyneitten dokumenttien perusteella saatettiin jopa esittää joitakin osia keskenjääneestä Requiemista.

Sunnuntaina 11.2. sai Mozartin oppilas Anton Eberl valmiiksi kantaattinsa nimeltä "Bey Mozarts Grabe". Samana päivänä anoi leski Konstanze Hänen Majesteetiltaan eläkettä, koska hän ei sitä voinut normaalijärjestyksessä Säveltaiteilijainyhdistykseltä saada; Mozarthan oli hukannut yhdistyksen jäsenyysanomuksessa vaaditun syntymätodistuksensa, eikä tullut myöhemminkään hoitaneeksi asiaa kuntoon. Mahdollisesti jo samana päivänä Keisari otti Konstanzen vastaan. Majesteetti oli hyvin myötämielinen hovisäveltäjänsä leskeä kohtaan, ja päätti järjestyttää suuren konsertin perheen hyväksi. Menestyksekäs konsertti pidettiin keisarin omassa kansallisteatterissa jouluaaton aattona, sen ohjelmassa oli Mozartin sävellyksiä, ja se tuotti pääsylipputuloina lähes 1000 guldenia. Tämän lisäksi keisari lahjoitti 675 guldenia, joten perheen kassa karttui Suomen rahassa reippaasti sadalla tuhannella markalla.

Mutta jo joulukuun 14. päivänä, vain yhdeksän päivää Mozartin kuoleman jälkeen, järjestettiin hänelle Prahassa P.Nikolauksen kirkossa valtava muistotilaisuus. Siellä soitti Mozartin rakastama Prahan kansallisteatterin orkesteri, kuoron solistina oli - kukapa muu kuin - Josepha Duschek, ja yhteensä noin 120 hengen muusikkojoukko esitti muistomessun yhteydessä Rosettin Requiemin. Kirkon kaikki kellot soivat puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua, kertoo Pressburger Zeitung. Melkein koko kaupunki oli liikkeellä. Kirkon tori ei riittänyt paikoitustilaksi, eivätkä kaikki Mozartin ihailijat ja surijat mahtuneet tuohon 4000 henkeä vetävään kirkkoon. - Mozartin rakas Praha ei pettänyt taaskaan.

Wiener Zeitungissa kustantajat pitivät Mozartin musiikkia näkyvästi esillä, ja Artaria julkaisi ilmoituksensa ohessa ylistävän nekrologin. Konstanzelle virtasi huomionosoituksia ja lahjoja: Kölnin vaaliruhtinas, arkkiherttua Maximilian Franz lähetti 24 tukaattia, ja helmikuun alussa Preussin kuningas Friedrich Wilhelm II määräsi ostettavaksi kahdeksan Mozartin sävellystä, Requiem mukaan luettuna, kunkin 450 guldenin hinnasta. Kaikkiaan Konstanze siis sai Preussin kuninkaalta valtavan 3600 guldenin summan, joka Suomen rahassa vastaisi hyvinkin 300,000 markkaa.

Wiener Zeitung julkaisi uudenvuoden aattona vuoden viimeisessä numerossaan ilmoitusosansa arvokkaimmalla paikalla seuraavan latinankielisen tekstin:

MOZARDI TUMULO INSCRIBENDUM.
Qui jacet hic, Chordis Infans Miracula Mundi
Auxit; et Orpheum Vir superavit. Abi!
Et Animae ejus bene precare!

MOZARTIN PAATEEN KIRJOITETTAVAKSI.
Hän joka tässä lepää, musiikin kielillä jo lapsena
maailmaa ihmetytti, ja voitti itse Orfeuksen. Mene,
ja toivota hänen sielullensa hyvää!

Kirjoituksen alla oli yksinäinen kirjain K. Kuka tämä "K." oli, sitä emme tiedä, emmekä edes ryhdy arvailemaan - mahdollisuuksia kun on niin paljon.

Näin alkoi Mozartin matka historian kiistattomimpien suurmiesten joukkoon. Mutta samalla lähti eri puolilta liikkeelle myös monenlaisia ja osin pahantahtoisiakin juoruja, jotka osaltaan ovat - tähän päivään saakka, ja itse asiassa yhä kiihtyvämmin - epäoikeudenmukaisesti ryvettäneet Mozartin ja hänen aikalaistensa mainetta.

Tämän ohjelmasarjan viimeisessä osassa käsitellään myös näitä myyttejä. Esimerkiksi maailmanlaajuisesti suositun Amadeus-näytelmän ja -elokuvan antama historiallisesti täysin paikkansapitämätön kuva Mozartista, Konstanzesta ja sanokaamme Salierista on syöpynyt syvälle ihmisten käsityksiin. Koska tavallinen totuus on tuhannesti ikävämpi kuin mehevä myytti, tehtäväni voi olla toivoton.


Mozart on kuollut

(KR: Mozartin viimeinen vuosi 54, 5.12.1791/7.12.1991)

Keisarillis-kuninkaallinen hovikamarisäveltäjä, Hra kapellimestari Wolfgang Amadé Mozart on kuollut. Hän kuoli varhain maanantai-aamuyönä klo 0.55 kotonaan Rauhensteingassella talossa n:o 970 Wienin keskustassa.

Tieto Wienin ehkä tunnetuimman ja rakastetuimman säveltäjän pahasta sairaudesta ja kuolemasta levisi nopeasti kaupungissa. Säveltäjän asunnon eteen vaelsi jo sunnuntai-iltana ihmisiä, jotka heiluttelivat valkeita nenäliinoja ikkunaan ilmestyville. Muusikoita ja lääkäreitä, ilmeisesti myös pappi, kulki porttikäytävässä sisään ja ulos.

Näin kertoo viikonlopun tapahtumista myöhemmin Mozartin nuorin käly SophieWeber, joka tuolloin asui äitinsä kanssa vanhankaupungin muurien ulkopuolella Wiedenin esikaupungissa 'Kultaisen auran' talossa:

Kun Mozart sairastui, me molemmat teimme hänelle yöpuvun, jonka hän voi pukea päälleen etukautta, sillä koska hän oli niin turvonnut, hän ei voinut kääntyä vuoteessa. Sitten me teimme hänelle vanulla topatun aamutakin, jotta hänellä olisi vuoteesta noustessaan jotain päällepantavaa; me emme tienneet kuinka sairas hän todella oli, mutta toisaalta hänen rakas vaimonsa, minun sisareni, antoi meille nämä ompelutarvikkeet. Me kävimme usein häntä katsomassa, ja hän näytti kovin odottavan tilaisuutta pukea aamutakki päälleen. Minä tulin kaupunkiin joka päivä häntä katsomaan.

Eräänä lauantaina [se oli joulukuun 3. päivä, Mozartin toiseksi viimeinen] kun olin siellä, Mozart sanoi minulle: "Sophie kulta, kerro Mamalle että minä olen jo oikein hyvässä kunnossa, ja että olen varmaan pian niin terve että voin tulla häntä tervehtimään nimipäivän oktaavina" [se tarkoittaa sekä kirkollisten että maallisten juhlien 'rääppiäisiä' viikkoa myöhemmin]. Kukapa olisi ollut innokkaampi kertomaan tällaisia iloisia uutisia huolestuneelle äidilleni, kuin minä? Minä kiiruhdin kotiin äitiäni lohduttamaan, semminkin kun Mozart näytti olevan niin hyvällä tuulella.

Seuraava päivä oli sunnuntai [joulukuun neljäs]. Olin silloin nuori ja vähän turhamainen, täytyy tunnustaa, ja pidin pukeutumista tärkeänä. Mutta en koskaan halunnut kävellä kaupunkiin hienoissa vaatteissani, ja ajuriin minulla ei ollut varaa. Niinpä sanoin äidillemme: "Rakas Mama, tänään en mene katsomaan Mozartia. Hän voi eilen niin hyvin, että tänään hänen vointinsa on varmaan vielä parempi - eikä päivä sinne tai tänne varmaan ole mitenkään tärkeää."

Äitini sanoi silloin: "Kuulehan nyt. Ensin teet minulle kupin kahvia, ja sitten sanon sinulle mitä pitää tehdä." Hän halusi selvästi minun pysyvän kotona, ja varmaan sisarenikin tietää kuinka tärkeä olin äidilleni. Menin keittiöön. Tuli oli sammunut. Minun piti sytyttää lamppu ja tehdä tuli. Koko ajan ajattelin Mozartia. Valmistin kahvikupillisen, ja lamppu paloi kaiken aikaa. Sitten ajattelin kuinka tuhlaavaisesti olin antanut lampun palaa, kun se kulutti niin paljon paloöljyä. Se paloi yhä kirkkaana. Katselin sen liekkiä, ja ajattelin: "Tietäisinpä miten Mozart voi!" Siinä kun ajattelin ja katsoin liekkiä, se sammui, niin kuin se ei koskaan olisi palanutkaan. Lampunsydämessä ei ollut kipenääkään, ja huoneessa ei kuitenkaan ollut pienintäkään vetoa - sen voin vaikka vannoa.

Kauhea tunne valtasi minut. Juoksin äidin luo ja kerroin kaiken. Hän sanoi: "Hyvä on. Ota hienot vaatteet päältäsi ja juokse kaupunkiin ja tuo minulle heti uutisia. Äläkä viivy kauan."

Minä kiirehdin matkaan niin nopeasti kuin voin. [Kaupunkiin oli matkaa alun toista kilometriä, ja sitten oli vielä kierrettävä portin kautta ja käännyttävä kolmessa neljässä kadunkulmassa. Matkaan meni hyvinkin puolisen tuntia.] Kuinka säikähdinkään, kun sisareni, epätoivoisena mutta yrittäen säilyttää rauhallisuutensa, tuli minua vastaan ja sanoi: "Luojan kiitos että tulit, rakas Sophie. Viime yönä hän oli niin huonona, etten uskonut hänen elävän enää tänä päivänä. Jää tänne minun luokseni, sillä jos hän saa vielä uuden kohtauksen, hän kuolee tänä iltana. Mene hänen luokseen katsomaan häntä."

Yritin pysyä rauhallisena ja menin vuoteen ääreen. Hän puhui heti minulle ja sanoi: "Oi, rakas Sophie, olen iloinen että tulit. Jää luokseni tänä iltana, sillä minä kuolen pian." Minä yritin kovin olla urhoollinen ja vakuutella hänelle aivan päinvastaista. Mutta hän vain sanoi: "Ei. Minä maistan kielelläni jo kuoleman. Jos et jää, kuka silloin auttaa rakasta Konstanzeani, kun minä olen poissa?" "Kyllä kyllä, rakas Mozart", minä sanoin, "mutta ensin minun täytyy juosta äidin luo ja kertoa että haluat minun jäävän. Muuten hän luulee että sinulle on tapahtunut jotain pahaa." "Hyvä on, tee niin", Mozart sanoi, "mutta tule varmasti takaisin!" Hyvä Luoja, miten hirveältä minusta tuntui!

Sisarparkani saattoi minut ovelle ja pyysi minua Taivaan tähden menemään Pyhän Pietarin kirkolle taivuttelemaan pappia Mozartin luo. Minä menin, mutta pitkään nuo pyhät rosvot kiemurtelivat erilaisin verukkein. Sitten juoksin äidin luo, joka odotteli huolissaan. Oli jo pimeää. Hän raukka oli aivan kauhuissaan. Kehoitin häntä menemään yöksi vanhimman tyttärensä Josepha Hofer-vainaan luo.

Sitten juoksin kaikin voimin takaisin epätoivoisen sisareni luo. Süssmayer oli Mozartin vuoteen ääressä. Kuuluisan Requiemin nuotit olivat peitolla, ja Mozart yritti selittää tälle miten sitä olisi täydennettävä, kun hän itse olisi poissa. Tämän lisäksi Mozart vaati vaimoaan pitämään kuoleman salaisena, kunnes olisi ilmoittanut siitä Albrechtsbergerille, joka huolehti Tapaninkirkon musiikista.

Pitkään etsittiin tri Closset'ta, joka lopulta löytyi teatterista; mutta hänen oli odotettava kunnes näytös päättyi. Häntuli lopulta ja määräsi Mozartin otsalle pantavaksi kylmiä kääreitä, jotka kuitenkin vaikuttivat niin, että tämä menetti tajuntansa, ja pysyi tajuttomana kuolemaansa asti. Hänen viimeinen eleensä oli yrittää suullaan matkia Requiemin rumpuja. Sen kuulen korvissani vieläkin.

Müller alias kreivi Deym tuli taidekabinetistaan ja teki kuolinnaamion Mozartin kasvoista. Mozart oli menneenä vuonna tehnyt hänen installaatioitaan varten kaksi tai kolme merkittävää sävellystä mekaanisille uruille.

Nuori muusikko Ludwig Gall oli maanantai-aamuna tullut kaupunkiin Landstrassen esikaupungista, Stubenthorin portin kautta; hänellä oli asiaa Hra Lauschin musiikkikauppaan Himmelpfortgasselle, aivan Mozartien naapuriin, kadunkulman taakse. Kauppias Lausch oli ensimmäisenä jakanut julkisuuteen käsinkirjoitettuja kopioita 'Taikahuilun' suosituista lauluista; nyt hän sanoi Gallille heti: "Ette usko, mikä onnettomuus meitä on kohdannut! Mozart kuoli viime yönä!" Gall juoksi kulman taakse ja pääsi sisään Mozartien huoneistoon, jossa rouva Mozart osoitti hänelle vainajan, joka jo oli puettu mustiin vaatteisiin, pää hupun peittämänä, kädet rinnan päällä ristissä.

Keskiviikkona joulukuun 7. päivänä julkaisi Wiener Zeitung toisella sivullaan kotimaanuutisten joukossa lehdelle tyypiltään harvinaisen uutisen:

"Tämän kuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä kuoli täällä keisarillis-kuninkaallinen kamarisäveltäjä Wolfgang Mozart. Poikkeuksellisen harvinaisten kykyjensä vuoksi jo lapsuudestaan asti Euroopan kuuluna hän pystyi kehittämään näitä hämmästyttäviä luonnonlahjojaan, ja - niitä erittäin ahkerasti käyttäen - nousemaan kaikkein suurimpien mestarien tasolle; tästä todistavat hänen kaikkialla rakastetut ja ihaillut työnsä - ja ne kertovat mitan siitä korvaamattomasta menetyksestä, jonka säveltaide hänen kuolemansa johdosta on kärsinyt."

Emme tässä vaiheessa voi muuta kuin soittaa hänen viimeisen sävellyksensä Requiemin osaa 'Lachrymosa dies illa' ("Kyyneleinen päivä tuo"), niin pitkälle kuin hänen oma kynänsä sitä kirjoitti:

[Mus.: Lachrymosa]

Mozart sairastuu vakavasti

(KR: Mozartin viimeinen vuosi 53, 30.11.1791/1991)

Marraskuun viimeinen päivä vuonna 1791. Kaikki tähän ajatellut Wiener Zeitungin uutiset, myös se jossa jälleen kerran mainitaan Suomi, joudutaan nyt ohittamaan. Sillä Wienin ihailluin ja rakastetuin nuori säveltäjä, Hra Ritari, Hra jalosukuinen kapellimestari Wolfgang Mozart on yllättäen sairastunut vakavasti.

Jotain tämänsuuntaista on tietysti voinut odottaa sen vuoksi, että hovikamarimusiikinsäveltäjä on kesästä lähtien joutunut töittensä vuoksi tosi koville. Jo Prahan kruunajaisjuhlien yhteydessä julkinen sana huomasi, että Mozart ei ollut oikein kunnossa. Se ei ollut ihmekään, sillä säveltäjä joutui kirjoittamaan juhlaoopperan muutamassa viikossa. Sen jälkeen hänellä oli muita suuria ja kiireellisiä töitä, sekä tietysti vielä hänen sydäntään lähellä olleen Taikahuilu-oopperan ensi-ilta, sen saksankielisen oopperan, joka juuri nyt, yhäkin, menee Wiedenin esikaupunkiteatterissa täysille huoneille, ja jonka lauluja musiikkikauppiaat kilvan tarjoavat halukkaille käsinkirjoitettuina pikakopioina.

Toista viikkoa sitten esitettiin vapaamuurariloosin Zur neugekrönten Hoffnung uuden temppelin vihkiäisissä Mozartin uusin sävellys, iloa ja toivoa täynnä oleva kantaatti. "Uudelleen kruunattu toivo", loosin nimi, kuvasi myös hyvin hänen omaa tilannettaan. Hänen nimensä oli musiikkia rakastavien wieniläisten 'huulilla', kuten sanotaan, hänen oopperansa, sinfoniansa ja konserttonsa soivat kaikkialla sivistyneessä Euroopassa, ja hänen taloudellinen tilanteensa näytti hyvin valoisalta.

Mutta heti kantaatin juhlallisen esityksen jälkeen, kotiin Rauhensteingassen numeroon 8 palattuaan, Mozart tunsi itsensä hyvin huonovointiseksi. Hänelle nousi kuume, hänen nivelensä alkoivat turvota, ja niin liikkuminen kuin työntekokin alkoivat tuottaa tuskaa. Poikkeuksellisen paha talvenalku iski fyysisen kuntonsa rajoille itsensä ajaneen säveltäjän heikentyneeseen vastustuskykyyn. Reumaattisen kuumeen lisäksi häneen iski jonkinlainen pöpö, joka aikaansai iholla kutiavia näppylöitä. 'Rokkokuumeeksi' lääkärit tämän taudin pian tunnistivat. Tauti tai monet lääkkeet aikaansaivat rajuja oksennuskohtauksia, jotka yhäkin heikensivät potilaan kuntoa.

Synkät aavistukset alkoivat ajoittain täyttää muuten niin optimistisen säveltäjän mieltä, näin kertovat yhtäpitävästi monet Mozartin tuolloin tunteneet. Säveltäjän mielialaan saattoi myös vaikuttaa se, että työn alla oli murheellinen sävellyskin, sielunmessu eli Requiem.

Ei ole mitenkään ihmeellistä, jos Mozart jonain tuskallisena hetkenä epäili läheisilleen kirjoittavansa omaa sielunmessuaan. Kaikkien odotettavissa olevien tapahtumien jälkeen tällaiset puheet saisivat järkyttävän suuren merkityksen: jos näet Mozart selviäisi taudistaan, kukaan ei muistelisi moisia joutavia lausahduksia. Sellaisia yksi ja toinen kuitenkin tulee silloin tällöin tokaisseeksi, milloin mistäkin syystä.

Mozartin mielialaa ei paljon parantanut edes juuri tullut tieto Unkarin aateliston päätöksestä maksaa hänelle tuhannen guldenin [eli noin 80,000 markan] suuruista vuotuista stipendiä, ilman mitään erityisiä velvoitteita. "Nyt voisin säveltää vain sellaisia kappaleita kuin haluan", Konstanze kertoi Mozartin sanoneen, ja lisänneen että "ikävä vain että minun pitää nyt kuolla."

Tuossa mielentilassa olisi tieto Amsterdamissa kokoonkerätystä ehkäpä vieläkin suuremmasta vuotuisesta apurahasta saattanut kirvoittaa Mozartilta vieläkin katkerampia kommentteja - mutta tämä tieto saapui Wieniin aavistuksen verran liian myöhään. - Olisiko muuten Haydnilla ollut osansa hollantilaisten aktiivisuuteen? Hän nimittäin sekä Lontoosta käsin että myöhemmin sieltä palatessaan muutenkin toimi erittäin aktiivisesti nuoren ystävänsä ja tämän perheen hyväksi.

Sairaan säveltäjän luona lappaa väkeä. Perhelääkäri tri Closset käy useasti, ja keskustelee huolestuneena potilaansa tilasta kahden huomattavan spesialistin, tri Guldenerin ja tri Sallaban kanssa. Sukulaiset ja tuttavat käyvät huolestuneina kylässä, varsinkin Konstanzen pikkusisko Sophie. Sophie ja anoppi ryhtyvät käytännön huoltohommiin, ja kehittelevät hankalaan niveltenturpoamiseen sopivaa yöasua.

Muusikkoja Mozarteilla käy tietenkin edelleen. Schikanederin teatterin laulajia tulee, ja uuden sielunmessun stemmoja käydään läpi. Entinen oppilas säveltäjä Joseph Eybler käy usein, ja kertoo myöhemmin avustaneensa Mozartia tämän tuskallisen sairauden aikana, nostaneensa tätä vuoteesta käymälään ja takaisin jne. Mutta hän saattaa myös jo tässä vaiheessa osallistua partituurin täydentämiseen Mozartin ohjeitten mukaan. Süssmayer on usein paikalla, kuten Weberin sisarusten kertomuksista myöhemmin on käynyt ilmi.

Mozartin sairasvuode on siirretty makuuhuoneesta työhuoneeseen, jossa on kadulle avautuvat kolme suurta ikkunaa. Häkkilintu on siirretty sieltä pois - sen sirkutus käy sairaan hermoille. Kaikki asiat pyörivät nyt (säveltäjän ja hänen tautinsa ohella) keskeneräisen suurtyön ympärillä. Se on saatava valmiiksi; ei ainoastaan tilaajan ja hänen maksamiensa ennakkojen vuoksi, vaan myös säveltäjän itsensä takia. Juuri nyt asetelmasta on tullut dramaattinen ja pateettinen.

Mozart on kokenut kuoleman jo monta kertaa. Neljä hänen lapsistaan on kuollut. Hänen äitinsä kuoli Pariisissa majatalohuoneeseen, 22-vuotiaan pojan ollessa tämän kanssa kahdestaan pitkällä ulkomaanmatkalla. Isä kuoli runsaat neljä vuotta sitten.

Isä-Leopoldille poika kirjoitti paria kuukautta ennen tämän kuolemaa harvinaisen vakavan kirjeen, jonka sananvalinnoista kuultavat ehkä myös heidän yhteiset kokemuksensa vapaamuurareina:

... Nyt kuulenkin, että olette vakavasti sairaana! Kuinka kaipaankaan lohduttavaa uutista teiltä itseltänne, sitä minun ei kai tarvitse teille kertoa; ja sitä toivon myös todella - vaikka tapani on kyllä ollut kuvitella kaikista asioista sitä pahinta - koska kuolema on [tarkkaan ottaen] meidän elämämme todellinen päämäärä, niin olen jo parin viime vuoden ajan tullut niin tutuksi tämän ihmisen todellisimman ja parhaimman ystävän kanssa, että sen kuva ei enää pelkästään ole lakannut säikäyttämästä minua, vaan on oikeastaan muuttunut suuresti rauhoittavaksi ja lohduttavaksi! ja minä kiitän jumalaani siitä että hän on suonut minulle sen onnen että saan mahdollisuuden [tehän ymmärrätte] oppia tuntemaan se avaimena todelliseen autuuteemme. - en koskaan pane maata ajattelematta, etten [niin nuori kuin olenkin] ehkä ole huomenna olemassa - eikä varmasti yksikään minut tunteva ihminen voi väittää että olisin seurassa myrtynyt tai murheellinen - ja tästä autuudesta kiitän joka päivä Luojaani, ja toivon sydämestäni sitä myös kanssaihmisilleni.

[Musiikkia: Requiem, Confutatis: 'Voca me']

Wienin ihmeelliset osoitteet 1791

(KR - Mozartin viimeinen vuosi 51 - marraskuu 1791/1991)


Musiikinkustantaja Artaria tarjoaa marraskuussa uutta sinfoniaa Joseph HaydniltaPleyelin klaverisonaatteja, sekä pianosovitukset kahdesta Taikahuilun kappaleesta, duetosta sekä Sarastron aariasta, sekä Eberlin klaverimuunnelmia mainitusta duetosta. Vastapari kuukautta ensi-illasta, ja jo nyt sen musiikista on ehditty julkaista muunnelmia! - Tanssiaiskausikin alkaa vähitellen, ja esimerkiksi Hoffmeister tarjoaa Hra Ossovskyn tanssimusiikkia.

Hoffmeister ilmoittaa osoitteensa näin: Wollzeile, n:o 803, holvikaaren vieressä. Miksi tällainen vähän erikoinen tapa kertoa osoite?

Osoitteen ilmoittaminen Wienissä ei aina ollut kovin helppoa. Tiheästi rakennetussa muurien sisäisessä keskustassa oli katujen ja kujien labyrintin lisäksi kortteleitten sisäiset labyrintit, kujanteet, holvikäytävät ja sisäpihojen ketjut, jotka vaikeuttivat perille löytämistä.

Kuten kaikissa keskiajan syvyyksistä periytyvissä kaupungeissa, myös Wienissä tärkeimpien katujen ja torien nimet kertovat ajasta, joka jo Mozartin aikaan oli kutakuinkin kadonnut. Keskustan pääaukio Graben ("Kaivanto") sijaitsee paikalla jossa ennen 1200-lukua oli vanhan muurin vallihauta. Katukuilu TieferGraben ("Syvä kaivanto") kertoo urasta, jonka muinoin oli kaivanut kaksikin vuolasta kukkuloilta Tonavaan laskenutta puroa.

Kauppakadut Kohlmarkt, Fleischmarkt tai Bauernmarkt, jotka nykyään hädin tuskin näyttävät kadunlevyisiltä, olivat ahtaassa kujakaupungissa 'Hiilitori', 'Lihatori' ja 'Talonpoikaistori'. Köydenpunojilla, leipureilla, juutalaisilla, herroilla, karvareilla, naulasepillä, kangaskauppiailla, suolantuojilla, kultasepillä ja villankarstaajilla on yhä omat katunsa, samoin erilaisilla kirkollisilla järjestöillä.

Mutta kadunnimi yksistään ei riittänyt. Taloilla oli omia tunnusmerkkejä. Talon omistaja oli vanhassa kaupunkiyhteisössä usein riittävän tunnettu. Aivan samoin kuin kylätaajamassa saatettiin opastaa paikkaan joka oli "leipuri Schwarzin talon takana kaivon vieressä", saatettiin Wienissä sanoa "Kreivi Bartensteinin talon vieressä vastapäätä holvikäytävää". Musiikkikauppias Lauschin osoite oli tältä osin "Weihburggasse, vastapäätä viulunrakentajaa".

Verrattomasti yleisempi oli tapa nimetä talot niissä olevien tunnusmerkkien ja maalausten mukaan. Talojen käypiä nimiä olivat esimerkiksi "Zum goldenen ABC", "Adam und Eva", "beym Todenkopf" ("Pääkallon luona") tai "zur ungarischen Krone". 'ABC' ja 'Unkarin Kruunu' olivat myös majatalojen tai olut- ja viinitupien nimiä (nämä kaksi aivan Mozartin välittömässä naapurustossa). Majatalo sijaitsi myös talossa nimeltä "zum goldenen Kugel", joka sai nimensä 1600-luvun piirityksessä taloon osuneesta turkkilaisesta tykinkuulasta; se muurattiin paikalleen, kullattiin, ja siitä tuli heti talon kuuluisa tunnus.

Yleisin julkisivua koristavan maalauksen tai veistoksen symboli oli kuitenkin eläin. Oli kotkaa, majavaa, karhua, delfiiniä, lohikäärmettä, oravaa, yksisarvista, elefanttia, aasia, pöllöä, griippiä, jänistä, hirveä, koiraa, siiliä, karppia, lehmää, lammasta, leijonaa, härkää, pelikaania, riikinkukkoa, hevosta, käärmettä, joutsenta ja sutta, kaikki mustina, kultaisina, punaisina, hopeaisina tai muissa väreissä, joskus samanvärisenä kahdessakin paikassa. Monissa näistä taloista oli apteekki tai muu palvelupiste, mutta riittävän monessa myös oluttupa, viinikellari, majatalo, ravintola tai kahvihuone, jotta tästä nimeämisperusteesta pääsi tulemaan lajityypillinen tällaisille miellyttävänsävyisille viihtymislokaaleille. Johannes Brahmsin lempikapakka oli "Punainen Siili", ja "Valkoisia hevosia" on riittävästi joka puolella (myös Wienissä) muistuttaakseen mieleen suosikkioperetin.

Palveluyritykset saattoivat ottaa tunnusmerkikseen juuri talon erityispiirteen, mutta usein kävi toisinkin päin. Hoher Marktilla, Wienin muinaisimmalla ja aina roomalaiskaupungista periytyneellä 'yläkaupungin' torilla oli talo, jota muinoin (esiintyöntyvän terävän kulmansa vuoksi) kutsuttiin nimellä "Im Winkel". Mutta vuonna 1772 siinä alkoi pitää oluttupaa Bierleutgeb Jakob Wildgans ("Villihanhi"). "Zum Wildgansin" seinään isäntä keksi vielä maalauttaa hassun runonkin:

Lieber Gast, komm schnell zu mir,
hast du Geld, so schenk ich Bier,
hast du keins, so musst du laufen,
dort beim Brunnen Wasser saufen.

("Rakas vieras, tule äkkiä tänne;
jos sinulla on rahaa, minä lasken olutta;
jos ei ole, niin pitää sinun juosta
tuonne kaivolle latkimaan vettä".)

Hyvin arvokkaansävyisissäkin lehti-ilmoituksissa saattoi esiintyä satukirjamaisia ja koomisiakin talonnimiä, kuten "Wo der Hahn den Hühnern predigt" ("Missä kukko saarnaa kanoille"), tai "Wo der Hahn sich im Spiegel schaut" ("Missä kukko katsoo itseään peilistä"), tai "Wo die Kuh am Brett spielt" ("Missä lehmä pelaa lautapeliä"), tai "Wo der Wolf den Gänsen predigt" ("Missä susi saarnaa hanhille"), tai "Allwo der Esel in der Wiege liegt" ("Missä aasi makaa kehdossa"). Kaikki nämä olivat maalauksia talon julkisivussa; niissä oli usein pilakuvamainen sävy, ja joidenkin sanotaan olleen jopa uskonpuhdistuksen aikaisia kannanottoja.

Tällainen järjestelmä oli viranomaistenkin kannalta aivan mahdoton. Niinpä ruvettiin sekä sisäkaupungin että esikaupunkien tontteja numeroimaan juoksevalla numeroinnilla. Mozartin aikaan oli menossa jo toinen numerointi. Se kulki kortteli korttelilta, ja kiersi korttelin talot joskus pohjoisesta etelään, joskus vastapäivään, joskus muulla tavoin. Mozart asui viimeksi Kärtnerstrassen suuntaisella sivukadulla Rauhensteingassella numerossa 970. "Kultaisen ABC:n" talo oli numero 972, eli Mozartien naapuritalon naapuritalo. Mutta kadun vastapuolella numerot olivat jo tuhatluvun alkunumeroissa. Tämä järjestelmä oli sikäli hyvä, että saman sataluvun talot olivat aina lähellä toisiaan.

1700-luvun lopulla tehtiin Wienistä ja sen esikaupungeista aivan valtava perspektiivikartta, jossa jokainen talo oli kuvattu sellaisena kuin se kartoituksen aikana oli. Tämä ns. Huberin kartta olisi herkullinen lähtökohta vanhan Wienin kuvaamiseksi, ellei kaupungissa olisi jo tuolloin vallinnut niin ankara uudelleenrakentamisen ja tonttien yhdistämisen boomi. Niinpä pian 1800-luvun alussa jouduttiin tekemään uusi numerointi - ja niin ovat historioitsijat suossa. Aina täytyy tietää, minkä ajan numeroinnista milloinkin on kysymys.

Lopulta lähdettiin Wienissäkin numeroimaan talot kaduittain, parittomat numerot oikealla, parilliset vasemmalla keskustasta käsin katsottuna. Pienin vaikeus ei Wienin keskustassa ole se, missä se varsinainen keskusta milloinkin on, vaan se, että elävässä, repivässä ja rakentavassa kaupungissa liian pian numeroinnin jälkeen syntyy taas sellaisia hirvityksiä kuin Rotenturmstrasse 11-15 tai Xx-Strasse 2-6 a C.

Jossain määrin paremmin ymmärrettävän on Mozartin aikaan täytynyt - kaikista numeroinneista  huolimatta - olla sen huutokauppailmoituksen, jossa maamerkkeinä olivat kaupungin pohjoinen Schottenthor, linnan ohi kulkeva ja palatsien reunustama Herrengasse, sekä valtava, monipihattoinen uudisrakennus Mölkerhof. Luen osoitteen ensin saksaksi, sillä se on kuin uudenaikaista runoutta:

"in der Stadt nächst dem Schottenthor im Mölkerhof von der Herrngasse hinauf beym zweyten Thor hinein im zweyten Hof über die Stiege rechts im zweyten Stock die Thüre rechts"
(kaupungissa Skottilaisportin lähellä Mölkerhofissa Herrengassea ylös toisesta portista sisään toiselle pihalle portaat oikealle ylös toiseen kerrokseen ovi oikealla")

Mitäpäs sieltä olisi huudettavissa, jos sinne saakka löytäisi?

Normaaleina aamu- ja iltapäivän tunteina (eli aamukahdeksasta iltakahdeksaan, ruokatunti väliltä pois laskettuna) sieltä voi huutaa kaikenlaisia jäämistöjä ja kuolinpesätavaroita, kuten kultaisia kelloja, kultaisia ja hopeisia rahoja, pöytähopeita ja ylellisyystavaroita, samettisia, pellavaisia, kirjailtuja ja sileitä miestenasuja, alusvaatteita ja talouskankaita, kuvia, porsliinia, suklaata, kovia ja pehmustettuja rasioita, pöytiä, sohvia, istuimia, keittiötavaroita, ja kaikenlaista muuta, käteisellä rahalla.

Niin että siellä tavataan, mikäli perille löydämme...

- - - -

Vanhat kotisivuni suljettiin yllättäen, ja olen onnistunut kaivamaan niistä esiin vain osan. Julkaisen niistä sellaisia jotka saattaisivat jotakuta kiinnostaa. Mozart-sarjassa oli 57 osaa, ja sitä Yle lähetti joka lauantai. Ohjelman materiaalina oli mm. puolitoista vuosikertaa aikansa Wiener Zeitungia, useita tuhansia sivuja.

Kiinalainen juttu

♂︎

♀︎♂︎

♀︎♀︎♂︎

♀︎♀︎♀︎♂︎

♀︎♀︎♀︎♀︎♂︎

Kiinan väestöräjähdyksen vuoksi maassa on yritetty ylläpitää yhden lapsen rajoitusta. Se ei kuitenkaan toimi kovin hyvin, kuten Pekingin naiskonferenssin yhteydessä kävi ilmi.

Koska maan perinteiseen kulttuuriin kuuluu se, että POIKA on kaikki, TYTTÖ ei mitään, systeemin seurauksena on ollut suuri tyttövauvojen ja -sikiöiden murhaaminen.

Minulla on pulmaan näppärä matemaattinen ratkaisu. Lukijoitten tehtäväksi jätän ratkaisun oikeellisuuden tarkistamisen, mutta jo nyt ilmoitan, että Nobelin ym. palkintoja vastaanotetaan Valkeakosken kaupungintalolla etukäteen sovittavina aikoina.

Ratkaisu on seuraava:

Jos kiinalainen pari saa pojan, lapsenteko loppuu siihen paikkaan, kuten nytkin.

Jos syntyy tyttö, pariskunta saa uuden mahdollisuuden.

Jos syntyy toinen tyttö, pariskunta saa jatkaa, muuten ei. Näin jatketaan, kunnes maassa on perheitä joilla on

a) poika

  b) tyttö ja poika

    c) 2 tyttöä ja poika

      d) 3 tyttöä ja poika

        e) 4 tyttöä ja poika, jne.


Yleinen tyytyväisyys taataan. Tyytyväisiä ovat poikien haluajat, ja arvatenkin puolet tyttöjen haluajista, kuten myös suuri määrä monilapsisen perheen toivojista - yhteensä arviolta noin kolme neljäsosaa kansasta.

Kovat feministit ovat tyytyväisiä yllä esittämääni listaan, jossa esiintyy sana 'tyttö' monta kertaa enemmän kuin sana 'poika'. Biologit ovat tyytyväisiä, koska poikien ja tyttöjen lukumäärä edelleen on puolet ja puolet (kehoitan tarkistamaan!). Rooman klubin jäsenet ovat tyytyväisiä, koska Kiinan väkiluku alkaa hitaasti vähentyä (uuden systeemin mukaisesti perheissä on keskimäärin vajaat kaksi lasta; kehoitan jälleen tarkistamaan!).

Kiinan miesten potenssi olkoon mikä ikinä on, mutta sen yläpuolelle asettuvat KAHDEN POTENSSIT. Ja sarja, joka suppenee.

- - -

Koska vanha kotisivuni yllättäen suljettiin, julkaisen kadonneita kirjoituksia siltä osin kuin niitä arkeologisten kaivauksien jäljiltä löytyy. Tämä on kokoelmasta Pakinoita, 1996.