Kirkkorauha on palautettava

Tämä kirjoitus on julkaistu Valkeakosken Sanomissa. Julkaisen sen tässäkin, vaikka teksti toistaa paljon täällä jo aikaisemmin kirjoitettua.

Kirkon ympärille kehitetty kuohunta on ehtinyt sotkea toisiinsa niin monta ristiriitaista näkökulmaa ja toimijaa, että olennaisimmat kysymykset ovat jääneet jalkoihin. Tilanne joukkoeroineen on huolestuttava, vakava ja lopulta myös vaarallinen.

Monilta on jäänyt huomaamatta, että surullisenkuuluisaa televisiokeskustelua on käytetty aivan toisten tavotteiden hyväksi kuin on annettu ymmärtää. Aktiiviset uskonnon vastustajat, "taistelevat" ateistijärjestöt ja niihin kuuluva eroakirkosta-sivusto ovat häikäilemättä käyttäneet tekosyynä kirkon piirissä olevia erimielisyyksiä, ja iskeneet suoraan kirkkokansan kimppuun.

On naamioiduttu ihmisoikeuksien ja inhimillisyyden valepukuun. Ketunhäntä kainalossa vilkkuen on muka vaadittu homoseksuaaleille kirkollista tasa-arvoa, ja kun vähemmistö seurakuntalaisista on ollut tätä vastaan, on houkuteltu ihmisiä eroamaan kirkosta. Näin on pyritty varmistamaan, etteivät sukupuoliset vähemmistöt ainakaan tule saamaan "tasapuolista" kohtelua kirkon piirissä. Sehän ei varsinaisten toimijoiden kannalta ollut tarkoituskaan.

Näin on samantien pyritty varmistamaan, että vapaamielisemmin suhtautuvan enemmistön osuus kirkossa pienenee, ja se jää yhä selvemmin vanhoillisten käsiin. Tätä kautta käy myös helpommaksi vaatia, että kirkon ja yhteiskunnan väliset sopimukset on purettava. Tästä onkin perimmältään ollut kysymys. Kristillistä kulttuuriperintöä edustava kirkko on suistettava ulos yhteiskunnan toiminnasta, ja sitä myöten itse kristinusko ja sen vaikutusmahdollisuudet.

Näin toimiessaan uskonnon viholliset jättävät tahallaan huomaamatta, että uskonnollinen tyhjiö täyttyy hyvin nopeasti, ja pahimmassa tapauksessa toisella, kristillistä etiikkaa ja sen ihmisarvokäsitystä paljon kielteisemmällä tavalla.

Jos kirkko menettää yhteiskuntasopimuksensa ja suuren osan jäsenistöstään, sen taloudelliset mahdollisuudet ylläpitää suunnattoman arvokasta kiinteistömassaansa vähenevät olennaisesti. Erityisen huonosti käy kirkon yleisinhimillisen huoltotoiminnan. Molemmat lisäävät painetta valtion osuuden suunnattomaan paisuttamiseen.

Ateistinen propaganda sisältää erinäisiä infantiileja piirteitä, mikä selvästi käy ilmi usein esitetyistä viittauksista "joulupukkiin" tai "satuolentoihin". Useimmat vanhemmat tunnistavat sen epätoivoisen raivon jolla 7-vuotias katkerana huutaa: "Ei ole mitään joulupukkia!" Ei olekaan sillä tavalla kuin hän on asian aikaisemmin kuvitellut. Toisella tavalla joulupukki kuitenkin on, ja vanhemmat tietävät hyvin, että ellei olisi, hänet olisi syytä vikkelästi keksiä.

Sama koskee tavallaan myös kristinuskoa. Itse asiassa on olemassa ainakin yhtä monta kristinuskoa kuin on kristittyäkin. Joillekin on luontaisinta ajatella asiaa hyvin konkreettisesti, toiset saattavat abstrahoida uskonnon äärimmilleen, mutta yleisin ajattelutapa lienee näiden ääripäiden välillä.

Ei ole kovin järjellistä takertua pieniin käsityseroihin, jos samalla vahingoitetaan suurempia asioita. Näitä suurempia asioita ovat kristillinen etiikka Jeesuksen lauseista lähtien, rakkaus, armo, ihmisarvo ja hyvyys. Tältä pohjalta kasvanut kirkko (ja koko länsimaalainen perinteemme) on suunnaton arvo sinänsä. Sen puolustaminen on tuhannesti tärkeämpää kuin yksityiskohtiin takertuva yksittäisten oppikysymysten ympärillä käyty riitely.

Kirkon sisällä on palautettava rauha. Sukupuolisten vähemmistöjen on syytä ottaa järki käteen: heidän asemansa on kaiken aikaa parantunut. Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin muodostaa riittävän suuri, tietoinen ja monipohjainen kansanliike kirkkomme puolustamiseksi.

Ehdotankin nyt, että tulevien eduskuntavaalien ehdokkaat ilmaisevat selkeästi kantansa yhteiskunnan ja kirkon suhteista. Itse edellytän, että tukemani ehdokas ilmoittaa yksiselitteisesti, ettei tule esittämään eikä kannattamaan mitään suunnitelmaa, jolla kirkkoamme voitaisiin kammeta pois yhteiskunnan keskiöstä.

Ollon. Kieliopin outo ihmiskuva.

Päätän tänään olla ahkera. Haluan myös että vieressä istuva Matti ja hänen muualla oleva ystävättärensä Maija ovat ahkeria. Sanon Matille vanhahtavalla imperatiivilla: ollos ahkera, ja lisään että myös Maija olkoon ahkera.

Varmemmaksi vakuudeksi isken silmää Matille: olkaamme ahkeria, ja pariskuntaa ajatellen varmistan vielä että olkaatte ahkeria. Innostun kehotuksistani niin että lisään: olkoot ahkeria kaikki muutkin! Mutta miten ilmaisen tämän päätöksen itselleni, imperatiivia käyttäen? Koulukieliopin mukaan imperatiivilla ei ole yksikön 1. persoonaa!

Kysymys on vakava, filosofisesti ja ihmiskuvan kannalta ainakin. Ettäkö minussa muka olisi jokin yliminä joka sanoo sille toiselle, muka alistetulle minälle että ole tai ollos ahkera! Miksi tässä asiassa pitäisi olla kahtia jakautunut? Enkö muka voi yhtenä kokonaisuutena itse päättää olla ahkera?

Ei hätää. Kyllä imperatiivin 1. persoona on olemassa. Emme vain jostain syystä halua tai ymmärrä sitä käyttää. Myönteinen olla-verbi taipuu imperatiivissa näin:

ollon, ollos, olkoon,
olkaamme, olkaatte, olkoot.

Kielteinen olla-verbi ("eidä") taipuu vastaavasti:

ällön laiskotelko, ällös laiskotelko, älköön laiskotelko,
älkäämme laiskotelko, älkäätte laiskotelko, älkööt laiskotelko.

Olen tiennyt tämän melkein pojasta asti. Vasta nyt googlen siunaamana pääsin havaitsemaan, että asian on tiennyt joku muukin. Tässä Jyväskylän yliopiston tienoilta olevassa nettitekstissä on muitakin harvinaisia verbitaivutuksia. Lukeon sen vielä uudestaan!

Tervoa ja hollitupaa

Jari Tervo on jatkanut kirkon ja kristinuskon vastaisella linjallaan heittämällä Raamatun lattialle hupiohjelma Uutisvuodossa. Hänen käyttäytymisensä on hyvin linjassa oman kirjallisen tuotannon kanssa. Sehän sisältää enemmän tai vähemmän törkeitä ja loukkaavia luonnehdintoja elävistä ihmisistä. Tervo on hankkinut itselleen aseman television virallisena räikköräähkänä, mutta hänen tulisi kuitenkin muistaa, että lause "joka itsensä alentaa, se ylennetään" ei välttämättä ole mikään automaatti. Lause voi muuttua todeksi vain armon kautta...

Kauneutta etsimässä I

Pidän paljon enemmän Eero Ojasen kirjasta Kauneuden filosofia (Kirjapaja 2001), kuin useimpien ammattiesteetikkojen teoksista. Jälkimmäisillä on se yliopistopiirejä historian alusta asti vaivannut tauti, että heidän olkapäänsä takaa kurkkii luvuton lauma toisia auktoriteetteja. Tämän vuoksi heidän töissään on se perusvika, että niitä pääasiassa voidaan arvioida mittaamalla kuinka hyvin nämä auktoriteetit on kulloisenkin ajan tapojen mukaan otettu huomioon.

Jokainen hyvä ja taitava taiteilija on suurempi estetiikan tuntija kuin akateeminen estetiikantutkija. Jälkimmäinen tietää toki paremmin mitä kaikkea toiset samankaltaiset ovat estetiikasta kirjoittaneet. Edellinen sen sijaan tietää miten tehdään hyvää taidetta. Harvemmin on niin, että hyvä taiteilija tekee hyvää taidettaan ikäänkuin vahingossa, vaiston varassa, ja sitten tarvitaan akateeminen esteetikko kertomaan hänelle minkä vuoksi se taide on hyvää - tai on sitä olematta.

Eero Ojanen on kirjallisuuden alan hyvä taiteilija, mutta tuntee erinomaisesti muitakin taiteen aloja. Ennen kaikkea Ojanen on tarkka ja itsenäinen ajattelija. Hän on toki lukenut huolella filosofien teoksia, mutta heittänyt nämä tikkaat sitten menemään - vähän samaan tapaan kuin Wittgenstein kehottaa Tractatuksensa lopussa. Ja kaiken tuloksena Ojanen kykenee sitten kirjoittamaan kaunista ja yleispätevää tekstiä, johon toisen taiteilijan on helppo yhtyä. Ojanen ei hämää teennäisellä kielenkauneudella, mutta ei myöskään auktoriteettien nimien hokemisella. Hän yksinkertaisesti kirjoittaa, miten asiat näyttävät taiteen sisältä katsoen olevan.

Käytän Ojasta apuna, kun selvittelen lyhyesti miten asiat minun mielestäni ovat. Ojanen luettelee kauneuden esteitä, ja tämän luettelon myötä syntyy itse asiassa myös mainio luettelo siitä mitä kauneus hänen käsityksensä (ja minun) mukaan on. Älyllisiä esteitä Ojanen luettelee neljä.
Maailman pirstomisen harha: että maailma pitää loputtomiin analysoida pieniin osiin, kokonaisuuksien näkemisen sijasta.
Yleiskäsitteiden kieltämisen harha: että vain yksittäiset oliot muka ovat "todellisia", kun taas kauneus ja sen kaltaiset yleiskäsitteet eivät muka sitä olisi.
Arvojen suhteellisuuden harha: että jokainen vain valitsee itselleen omat arvot ja kauneuskäsitykset lukemattomista keskenään tasa-arvoisista mahdollisuuksista.
Arvojen suhteellisuuden historiallinen harha: että kauneus olisi vain aikaan ja kulttuuriin sidottu asia, eikä mitään yleispätevää kauneutta näin olisikaan olemassa.

Ojanen liittää edellisiin myös muutoksen harhan, sen että kaiken pitäisi koko ajan muuttua. "Se pakottaa ihmisiä päinvastoin paikalleen, alati samaan latteaan oravanpyörään sen sijaan että he kykenisivät pysähtymään ja sen kautta löytämään jotain todellista muutosta". Tässä Ojanen lähestyy jo kuluneen vuosisadan kovaa kritiikkiään. "Taiteen irtautuminen kauneudesta oli nimenomaan 1900-luvun ilmiö", Ojanen sanoo. Tämän seurauksena ennen vallinnut taiteen ja kauneuden itsestään selvä yhteys heikkeni, muuttui jopa vastakohdakseen, taiteen nimissä voitiin tehdä mitä tahansa, taiteen kriteerit väljenivät ja hävisivät, niin että yhä epäselvemmäksi tuli, mikä oikeastaan on taidetta. Syntyi pyrkimys hätkähdyttää, herättää huomiota, ja tätä myöstä taiteen perinnäinen yhteys moraaliinkin alkoi katketa.

1900-luvulla valtaan pääsivät yhä kehittyvät tuhovoimat, ja oman käsitykseni mukaan länsimaiden kulttuurin suuri 2000-vuotinen jatkumo tuhoutui 1. maailmansodan järjettömään hävitykseen, jota 2. maailmasota ja sen jälkeiset pienemmät (mutta jatkuvat) katastrofit enää vain täydensivät. Eero Ojanen luettelee joukon ylistettyjä ja arvostettuja ajattelijoita, jotka loivat modernia käsitystä ihmisestä, joka oli pudotettava jalustaltaan. Ylimalkaan haluttiin kumota kaikkinaiset "lopulliset totuudet" ja kokonaisnäkemykset. Saatiin aikaan todellisuus joka oli rikkinäinen ja ristiriitainen, ja jossa ihminen "on peruuttamattomasti rikki, pohjimmiltaan paha ja vain sokeiden pimeän voimien heiteltävänä".

Valistuksen ja humanismin virtausten kestävä sisältö alkoi väistyä alkeellisen teknologisen ylivallan tieltä, Ojanen valittaa, ja ehdottaa tämän henkisen taantuman parantamiseksi, ja kulttuurin saamiseksi kestävälle, luonnon ja ihmisen realiteetit tunnustavalle pohjalle, kauneuden uutta löytämistä ja sen tunnustamista. Ojanen nostaa kauneuden erääksi inhimillisen eheyden tekijäksi. Kauneuden kieltäminen on todellisuuspakoista kyvyttömyyttä nähdä maailman monenlaisuus ja syvyys. Se on samalla pysyvien arvojen kieltämistä, käytännöllisen eli moraalisen järjen kieltämistä, nihilismiä joka tuhoaa ihmisen perusteellisemmin kuin mikään totalitaarinen järjestelmä.

Kuva: Brougham Hall, Penrith, Cumbria. Chancellor's study window. Wikimedia Commons. Luonto, jolla on kauneusominaisuuksia "luonnostaan" samansyntyisen ihmisen tajuttavaksi, tekee parhaansa korjatakseen ihmisen rikoksia kauneutta kohtaan.

Joko alkaisi piekseminen riittää?

Median raivo kirkkoa ja Päivi Räsästä kohtaan on saavuttanut jo niin groteskit mittasuhteet, että uumoilen jo vastavaikutuksen olevan heräämässä. Ei olisi ensimmäinen kerta kun perusteellisesti piesty poliitikko tai muu julkkis herättääkin kansan sympatiat puolelleen, ja valitaan esimerkiksi äänivyöryllä takaisin eduskuntaan.

Iltalehdessä on toimittaja Elisa Rimaila kiihkoillut Räsäsen kimpussa suorastaan raivohullun lailla. "Räsäsen pojalla pitkä tukka - Raamattu kieltää". "Homoliittojen vastustajat vetoavat 2000 vuoden takaisiin kirjoituksiin, joissa käsketään esimerkiksi ympärileikkaamaan poikavauvat". "Kiusallinen paljastus - Räsänen ääriliikkeen asialla". "Noudatetaanko näitä sääntöjä?"

Mitäpä naistoimittajan horjahtelevasta teologisesta asiantuntemuksesta - Mooseksen laki on hiukkasen vanhempi kuin kristilliset peruskirjat, joissa sentään kumotaan monia ikivanhoja perinnäistapoja. Mitäpä siitä että sotketaan toisiinsa juutalaisuuden vanhimmat asiakirjat ja kristinusko. Mitäpä siitä että valitaan Räsäsen puheista tai arkkipiispan lausunnoista vain sopivimmat kohdat, ja sotketaan niitäkin vielä hiukan. Pääasia on että päästään pieksemään yksi ämmä mustelmille, ja siinä sivussa horjuttamaan kirkkoa.

Sopan keittoon osallistuu niin monenlaisia kokkeja, että voisi pian olettaa heidän karkaavan toistensa tukkaan. "Eroakirkosta.fi" on "taistelevien ateistien" propagandaväline, ei herätysliikkeitten. Julkisuudesta päätellen mediassa on riittämiin heidän hengenheimolaisiaan. Kuitenkin ollaan olevinaan "ihmisyyden asialla", ja vaaditaan kirkolta uusiutumista. Helppo on nähdä ketunhäntä monen ihmisarvonpuolustajan kainalossa. Tuuheimpana se loisteli kai Jari Tervolla. Entäs jos Vapaa-ajattelijain liitto piankin saa kirkolta omat seremonia-aikansa, ja ateistit pääsevät kateutta herättäviin tiloihin leikkimään omia prinsessaleikkejään? Eihän prosessi tähän pääty. Kohta ovat paikalla "lukumääräneutraalin avioliiton" kannattajat, ja homot jäävät tavanomaisen tylsänä porukkana sivurooliin. Mutta kirkko on silloin jo kuollut.

Katselin tässä pikaisesti toimittaja Rimailan aikaisempia hengentuotteita. Hän toteuttaa kaikella kunnialla Iltalehden parhaita periaatteita. "Vähäpukeinen avopari esti pyörävarkauden", "Nakuna vai uimapuvussa?", "Ihmisuloste hyötykäyttöön", "Näin elävät miljonäärit", "Kohupappi juoksi varkaan kiinni", "Kadun lasteni rokottamista", "Vesa-Matti Loiri oksentaa ennen keikkaa", "Roisit äidit jakavat netissä alapääkuvia", "Seksiä lukiopojan kanssa", jne. Mietinpä tassä, minkälaisia vaikutuksia tämänkaltainen jatkuva kirjoittelu saa aikaan toimittajassa itsessään, noin pitemmän päälle.

Näkemyseroista huolimatta sympatiani ovat sekä Päivi Räsäsen että arkkipiispan puolella.

Kummituksiin ei tarvitse uskoa - mutta havainnoista voi silti olla kiinnostunut

"Uskovat varmaan myös joulupukkiin ja kummituksiin"... Tähän tapaan kulkevat useat uskontoa vähättelevät ja uskovaisten suunnatonta tyhmyyttä pilkkaavat nettikommentit. Tokihan tästä lauseesta voi aistia 7-vuotiaan katkeran raivon ("Ei ole mitään joulupukkia!"), mutta myös isojen ihmisten puheisiin kohdistetun toivorikkaan luottamuksen ("Eihän kummituksia ole olemassakaan!"). Argumenttina tällainen ei välttämättä osoita kovin syvällistä ajattelukykyä - se 7-vuotias on katkerasti näkyvillä, haluttiin tai ei.

Ajatusta voi kehitellä kyllä pitemmällekin. "Mitään yliluonnollista ei ole olemassakaan!", sanovat - mutta entä jos jokin kummallinen tapahtuma onkin sitten luonnollinen? Muuttaako se jonkin merkillisen tapauksen tuiki arkipäiväiseksi mitättömyydeksi, jossa ei ole mitään kummastelun aihetta? Yhdellä tapaa katkera ja pettynyt 7-vuotias on kyllä oikeassa: hänen oma kuvitelmansa pukista oli ollut selvästi väärä. Mutta toisella tapaa joulupukki on hyvinkin olemassa, ja ellei olisi (ajattelee 7-vuotiaan isä), hänet olisi pikaisesti keksittävä.

Jumalan tai jumalien olemassaolon kohdalla tämä 7-vuotiaan ongelma käy yhäkin selvemmäksi. Itse asiassa Jumalan määritelmään jo kuuluu, että hän tai se on ymmärryksen tuolla puolen, eikä antaudu määriteltäväksi. Henkilö joka väittää, ettei Jumalaa ole, on sikäli ehdottomasti oikeassa, että hänen kuvittelemaansa olentoa todella ei liene olemassa. Tuskin myös sellaistakaan Jumalaa, jonkalaista hän kuvittelee toisten kuvittelevan. Mutta näin pitkälle tultaessa huomataan äkkiä, että "jumalankieltäjä" ei ole vielä sanonut aiheesta oikeastaan mitään, ei siinäkään tapauksessa että hän äkkäisi virheensä ja määrittelisi "Jumalan" miksi tahansa kuviteltavissa olevaksi olioksi. Jo muinoin ymmärrettiin, että ihmisen jumala on ihmisen näköinen, härän jumala härän näköinen...

Kummitusten osalta asia ei olekaan yhtä yksinkertainen. Meidän ei oikeastaan tarvitse edes tuhlata aikaa "yliluonnollisen" määrittelemiseen. Voimme aivan yhtä hyvin lähteä siitä, että kummittelulle on luonnolliset syyt, joko fyysisen ympäristön ilmiöt, harha-aistimukset - tai että kummitukset ovatkin luonnollisia olioita. Kummitushavaintoja on ollut niin runsaasti joka puolella ja kaikkina aikoina, ja näitä kokemuksia on hyvin monesti myös ollut jakamassa useita toisistaan riippumattomia henkilöitä, että ajatus kummituksista on syytä ottaa hiukan vakavammin kuin on ollut tapana.

Voipaalan kartano Sääksmäen keskiaikaisen kirkon ja Rapolan suuren muinaislinnan välimailla on ollut eräs kummitteluhavaintojen keskuksista Hämeen sydämessä. Voipaalassa on esiintynyt kahdenlaista kummittelua. Harmaa- tai ruskeapukuisesta naisesta on ollut havaintoja ainakin 1900-luvun ensi vuosista lähtien, mutta paljon yleisempiä ja laajempien havaitsijajoukkojen koettavissa ovat olleet jonkinlaiset riitelevien ja kolistavien ihmisjoukkojen äänet suuren puurakennuksen sisällä. Näistä asioistahan ei luonnollisesti paljon puhuta; kukapa haluaisi itselleen hörhön ja höynäytettävän maineen? Mutta tiedän, että lukemattomat talossa työskennelleet ihmiset ovat kokeneet merkillisiä tuntemuksia niin menneinä aikoina kuin nykyäänkin, ja ainakin kahdessa eri tapauksessa osallisena on ollut koira, jonka käyttäytyminen molemmilla kerroilla oli kertomuksen mukaan vähintään erikoinen.

Kartanon suuri puinen päärakennus kätkee alleen ainakin kahden aikaisemman päärakennuksen jäänteitä, ja sen seinäpanelien alla kulkee ilmavirta läpi talon. Laaja eteläfasadi kuumenee auringonpaisteessa, pohjoisfasadi pysyy varjossa ja viileänä. Rakennuksessa on näinollen erinomaisia mahdollisuuksia äänien ja kolinan syntyyn. Mielenkiintoinen ja paikalla tutkimaton on infraäänien, alle 20 hertzin matalien taajuuksien mahdollinen osuus. Netissä kerrotaan monista kokeista 18 ja 17 hertzin taajuuksilla, jotka kuulemma ovat tuottaneet sekä harhanäkyjä että yleistä ankeuden tunnetta.

Minusta olisi varsin outoa kuitata näin runsaasti "kummittelu"materiaalia synnyttänyt historia ylimielisellä tuhahduksella. Jotakin kartanossa tapahtuu, olipa se sitten "luonnollisesti" ja fysikaalisesti selitettävissä, tai jättääpä vaikka pienen pienen mahdollisuuden tulkita itse kummittelukin jotenkin "luonnolliseksi". Ihminen on kautta historian pruukannut olla hiukan enemmän oikeassa siinä minkä hän myöntää ehkä mahdolliseksi, kuin siinä minkä mahdollisuuden hän ehdottomasti kieltää.

Tämän kaiken sanoin väittämättä kuitenkaan itse asiasta yhtään mitään.

Kuva Voipaalasta: Laura Uimonen

Kauneus on puhdasta matematiikkaa

Jossain Kiasmaan liittyvässä yhteydessä julistettiin näin: "Nykyinen aika on rikkinäinen ja kaoottinen. Sen vuoksi nykyisen taiteen on myös oltava rikkinäistä ja kaoottista". Humen giljotiini leikkaa tietysti heti tuon lauseen viipaleiksi, mutta tuo lause on myös hyvin tyypillinen esteettinen mielenilmaus, komento, moraalinen dekreetti. Useimmat taiteilijat ovat tavalla tai toisella törmänneet jonkun auktoriteetin määrittelemiin rajoihin. "Näin ei yksinkertaisesti vaan saa tehdä!" on minulle hyvin tuttu ärjäisy.

Professori Aarne Kinnunen taas ilmoittaa: Kieli luo estetiikan (Estetiikka, WSOY 2000). Tokihan tämä lause on Kinnusen tapaan vähintäänkin piilevästi ironinen. Itse asiassa hän esittää massoittain esimerkkejä siitä miten kieli nimenomaan sotkee ja kielellä nimenomaisesti sotketaan. Mutta kirjallisuusmiehenä Kinnunen ei pääse eroon kielestä, kuten eivät esteetikot yleensäkään pääse. Jo tehtävän määrittely, estetiikasta kirjoittaminen, sotkee esteetikon suohon ja upottaa kaunopuheen lentohiekkaan. Ja kielen avulla kaikkinaiset kielipelifilosofit, mutta myös taidepaavit ja hyvän maun arbiterit käyvät sitten toimeen sotkeakseen loputkin.

Esteetikkojen tehtävänä on ollut selvittää mitä on kauneus ja sellaisen kokeminen. Sen historia on täynnään kummallisuuksia. Mielestäni paras kommentti esteetikkojen teorioille on paradokseja ja ylösalaistuksia viljelleen Oscar Wilden tokaisu: "Ei pidä paikkaansa että taide jäljittelee luontoa. Luonto jäljittelee taidetta!" Tämän väitteen hän perustelee hyvin kirjassaan Valehtelun rappio. Missä olivatkaan sumuiset maisemat, ennenkuin William Turner alkoi maalata niitä?

Itse asiassa kauneuden perusteita ovat parhaiten selvitelleet arkkitehdit ja matemaatikot aina antiikista lähtien. Sukupolvelta toiselle periytyivät kauniiksi havaitut mittaus- ja sommittelutavat, jotka vasta 1900-luvulla näyttävät jääneen unohduksiin. Mutta tämä on luultavasti näköharha.

Matematiikka on se kieli jolla Jumala loi maailman, on Galilei mahdollisesti sanonut. Tällä hetkellä tiedetään hyvin, että niin elävä kuin elotonkin luonto noudattaa täsmällisesti matematiikan ja geometrian kielioppia. Monet koululaisetkin ovat laskeneet käpyjen suomujen tai asterikasvien mykeröiden spiraaleja, ja todenneet Fibonaccin sarjan ja kultaisen leikkauksen läsnäolon. Meidän ihmisten rakenne ja tapa havainnoida on tätä samaa juurta. Ei ole ihme että käpyä tai kukkamykeröä pidetään kauniina, nehän vain noudattavat luonnon perustopologiaa.

Ihminen havainnoi esimerkiksi arkkitehtuurin tai maalaustaiteen ilmiöitä vaistomaisen geometrisesti. Nopeasti hän havaitsee kauniiksi kokemansa rakennuksen yksityiskohdista kokonaisuuteen asti skaalautuvat suhteet, harmoniat ja muodot. Yksinkertaisten kokonaislukujen suhteet ovat kaiken aikaa kuuluvilla luonnossa, meidän korvamme tajuaa ne intervalleina ja musiikkina, ja ruumiillinen kokemuksemme täydentää asiaa. Elegantti melodia, tai tonaaliset jännitykset ja niiden purkautumiset vastaavat ruumiillisia kokemuksia, ja ne voidaan hyvin kääntää ruumiin liikkeiksi pantomiimin tai tanssin kautta.

Miksi paraabeli on sinänsäkin kauniiksi koettu muoto? Esimerkiksi sen vuoksi, että tunnemme sen kiven tai pallon lentoradasta, kun heitämme sitä ylöspäin tai toisillemme. Symmetria eri muodoissaan tulee suoraan luonnon rakenteista, ja se on koettavissa kauniiksi hyvinkin monimutkaisissa yhteyksissä. Värien keskinäinen harmonia tai jännite taiteessa seuraa suoraan silmän fysiikasta: mehän näemme jälkikuvissa komplementtivärit.

Minulle oli tutustuminen fraktaalien maailmaan 80-luvulla suunnaton elämys. Rakentelin ohjelmanpätkiä ja koodailin erilaisia kuvioita tuolloisilla alkeellisilla tietokoneillani. On yleisesti todettu ympäröivän luonnon ja maailman fraktaalinen perusrakenne, ja itsekin rakentelin ruudulle ja paperille erilaisia puita ja kasveja fraktaalisesti. Alla on Wikimedia Commonsin päivän kuvaksi 12.10.2010 valittu osasuurennos Mandelbrotin joukosta. Sen on Ultra Fractal 3 -ohjelmalla laatinut müncheniläinen laser-lääketieteen tutkija Wolfgang Beyer, ja se kertoo oikeastaan kaiken.

Kauneus johtuu luonnon ja meidän samansyntyisestä olemuksesta, ja on pohjimmiltaan matematiikkaa.

Sensuuri iski - tupakkalaki taannehdittiin 30-luvulle

Olen syyllistynyt moraalittomaan tekoon. Tilasin perhettäni esitteleviä omapostimerkkejä, ja tilaus hylättiin. Sekä isoisälläni että isälläni oli vanhoissa 30-luvun lopun väridioissa piippu suussa. Taannehtiva moralismi on yhtä epäeettistä kuin taannehtiva lainsäädäntökin. Tunnustetaan loppukin: suurin osa elämäntyöstäni on syntynyt piippu suussa. Ja suussa se on kohta taas, kun lähden oikomaan jäseniäni. Moraalittomina kielletyt kuvat ovat tässä:

Quartettsatz "Herbst"

Tiedoksi, että yksiosaisen Quartettsatzini eli 7. jousikvartettoni voi kuunnella syntetisaattorin soittamana sivustolta

http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Op.125_StrQua_7.html

Tematiikka ja suuri osa yksityiskohdistakin perustuu yhdelle 13-sävelriville. Suurin osa muusta materiaalista vain käväisee paikalla yltämättä teemalliselle tasolle. Vähän synkkää, mutta mielestäni silti kaunista niinkuin kuollut kesä...

Rorschachin testi

Hesarin toimittaja Elina Kervinen parahtaa, että
"Maahanmuuttajakin voi menestyä Suomessa. Ainakin jos on valkoinen, keski-ikäinen mies". Feministilistalta puuttui ainoastaan epiteetti "heteroseksuaalinen". Ja kysehän on tietysti rasismista, mistäpä muustakaan.

Tulee mieleen vanha juttu Rorschachin musteläikkätestistä. Kun kysyttiin mieheltä mitä kuvioista tulee mieleen, hän vastasi kaikkiin että "No kyllähän tuo on ihan selvä v-ttu". Testaaja ihmetteli ettei muuta mieleen tullut. "No se mulla on aina mielessä", mies vastasi.

Aito, kopio, vai aito kopio?

Olettakaamme että meillä on täydelliset piirustukset, työselitykset ja detaljikuvat paljon puhutusta Norrménin talosta tai vaikkapa Parthenon-temppelistä. Molemmat rakennetaan uudelleen vanhoille paikoilleen, ja kaikki yksityiskohdat vastaavat alkuperäisiä. Ovatko nämä rakennukset aitoja?

Eivät ole, sanoisivat maagisen ajattelun läpitunkemat museoihmiset ja esteetikot. Sieltä puuttuisivat aidot ihmiset sisältä. Vaikka Höijerin talon nippelit ja nappelit olisivat kaikki paikoillaan, vaikka Feidiaan, Iktinoon ja Kallikrateen mestariteoksen kaikki kulttiesineet olisivat samanlaisia kuin temppelin valmistuttua, ne eivät merkitsisi nykyiselle ihmiselle mitään. Niitä tultaisiin katsomaan kuin mitä tahansa museolavastetta. Kukaan kävijöistä ei kykenisi antamaan Zeulle ja Athēnēlle - tai Höijerin tapauksessa keisarille - mikä keisarin, Zeun ja Athēnēn on.

Entä jos jossain ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa pystytään tekemään täydellinen kopio La Giocondasta, täydellinen niin maalien kuin paneelinkin osalta? Olisiko tuo kopio arvoton? Olisi, maagikot sanoisivat, koska silloin ainakin tiedettäisiin, ettei da Vinci olisi voinut omin käsin koskea yhteenkään sen osista.

Hetkinen. Miksi monet haikailevat Norrménin talon perään? Miksi Parthenon ylimalkaan pitäisi ehjätä? Miksi Mona Lisasta pitäisi tehdä kopio?

Sen vuoksi että ne ovat jo syntyaikanaan ja sen jälkeen olleet ihmisten mielestä niin kauniita. Jos niistä tehtäisiin täydelliset kopiot, minne tuo kauneus muka katoaisi? Niistä katoaisi jotain aivan muuta, joukko epämääräisiä mielteitä, tunnetiloja, näkymättömiä arvoja, joita varsinkin taiteen alalla käytännössä mitataan dollareilla. Miljoonan dollarin taideteos on kymmenkertaisesti niin kaunis kuin 100,000 dollarin teos?

Taiteen kopioiminen ja "väärentäminen" ovat kriminaalisia tekoja nykyisen ajattelutavan mukaan. Kriminalisoinnin taustalla on halu suojella sijoittajia ja omistajia, ei taidetta. Jos taitava "väärentäjä" kopioi taulun tai valmistaa kokonaan uuden, mutta uskollisesti alkuperäisen taiteilijan tyyliä ja tekotapaa noudattavan teoksen, hänen ainoa rikoksensa on mahdollinen yritys myydä se alkuperäisestä maksettavalla hinnalla. Muuten hän on vain tehnyt palveluksen itse taiteelle, ja varsinkin siinä tapauksessa että tyylijäljitelmä on hyvä ja kaunis.

Museaalinen ajattelutapa on tuonut mukanaan kaikenlaista, jopa farssimaista ajattelua. Kun ehdotettiin, että Helsingin onnettomasta "Makkaratalosta" poistettaisiin pahennusta herättäneet makkarat, ja palattaisiin arkkitehdin alkuperäiseen suunnitelmaan, Museovirasto älähti. Jos raunioitunut merkkirakennus jälleenrakennettaisiin, museoväki itkisi raunioiden perään.

Joskus jälleenrakennuksessa voidaan yhdistää museaalinen tunne ja kauniiksi koetun taideteoksen objektiivinen palauttaminen. Näin tapahtui Dresdenin Frauenkirchen kohdalla, jossa käytettiin niin paljon alkuperäisiä osasia kuin mahdollista. Jälleenrakennus on itsessään monesti aatteellis-subjektiivinen toimenpide. Saksalaisten tuhottua Varsovan vanhankaupungin maan tasalle se rakennettiin kuin kiusalla uudestaan. Länsimaissa on hiukan häpeilty Dresdenin ja Leipzigin tuhoamista, ja siltäkin suunnalta on rahaa virrannut näiden kaupunkien muistomerkkien jälleenrakennukseen. Kommunistihallinnon kunniaksi voitaneen sanoa ettei se siivonnut Frauenkirchen raunioita, vaikka niiden jättäminen paikoilleen olikin selvä memento länsivaltain tuhokoneistoa kohtaan...

Riian raatihuoneentoria on jälleenrakennettu "alkuperäiseen" asuunsa valloittajan ylimielisten tuhotoimien jäljeltä. Esimerkkejä löytyy kaikkialta, myös Suomesta (mm. Kaartin kasarmi). Tavoitteena on ollut kauniiksi koetun miljöön palauttaminen, mutta mukana on aina myös ollut aatteellissävyistä itsepäisyyttä: "Tuhotkaa mitä tuhoatte, me jälleenrakennamme kaiken..."

Silloin kun eurooppalainen kulttuuri oli voimissaan (se tarkoittaa melkein samaa kuin klassisen arkkitehtuurin aika Kreikan muinaisuudesta 1900-luvun alkuun), ei kyselty museaalisuuden perään, vaan arvotalot korjattiin luonnostaan ja niihin sijoitettiin kunkin ajan vaatimat uudistukset. Museaalisuus syntyi silloin, kun havahduttiin huomaamaan että olemme menettämässä jotain olennaisen tärkeää. Se tapahtui samaan aikaan, kun Euroopan 3000-vuotinen kulttuuri näytti tulevan tiensä päähän. Sen jälkeen se on saanut myös pimeitä sävyjä. Mitään ei saisi muuttaa, ja myös rauniot ovat osa tuiki tärkeää "ajallista kerroksellisuutta". Alkuperäisen säilyttävän ja pelastavan tehtävänsä ohella museolaitos on siis saanut aikaan myös alistunutta sopeutumista kulttuurin tuhoutumiseen. Se minua huolestuttaa kovin.

Olen tässä jutussa puhunut estetiikasta ja kauneudesta. Ne vaatisivat aivan oman käsittelynsä, ja yritän jatkaa provokatiivista sohimistani mahdollisimman pian.

Frauenkirche, museaalinen ihanne?

Frauenkirche, eurooppalais-kulturelli ihanne.

Talon ja ihmisen samankaltaisuudesta

Kommentaattori PS esitti joukon kysymyksiä edellisessä jutussa mainitsemani Norrménin talon mahdollisesta jälleenrakennuksesta. Yritän tässä vastata joihinkin niistä.

Rakennuksilla ja ihmisillä on eräs yhteinen piirre: elinkaarensa aikana ne uusiutuvat kaiken aikaa. Molemmissa on kuluvaa rakennusainesta, joka korvautuu tai jota korvataan vähän väliä. Rakennuksia korjataan tämän tästä, ja isompien katastrofien jälkeen ne usein rakennetaan uudelleen. Rooman Pantheon seisoo edelleen paikallaan, vaikka sitä on jo käyttötarkoituksiensakin vuoksi jouduttu muuttelemaan. Silti se on, lukemattomista korjauksista, ryöstöistä ja tuhoista huolimatta nimenomaan keisari Hadrianuksen 1900 vuotta sitten rakennuttama Pantheon.

Ateenan Parthenon kesti paikoillaan peräti 2100 vuotta, kunnes venetsialaisten tykinkuula räjäytti siellä olleen turkkilaisen ruutivaraston. Raunioina Parthenon on ollut vaivaiset 320 vuotta, ja mikäli sillä olisi vielä ollut riittävän vahva kulttikäyttö, se olisi jälleenrakennettu taas kerran. Kölnin doomin valmistuminen kesti 630 vuotta, ja silti se on goottilainen, ei 1800-luvun uusgoottilainen kirkko. Sääksmäen kirkko on keskiaikainen, vaikka sen sisusta on vasta 80 vuotta vanha, ja keskiaikaista siinä on tarkkaan ottaen enää länsi- ja itäpääty.

Ei riitä, ettei ihminen voi kahta kertaa astua samaan virtaan, vaan se toista kertaa virtaan yrittävä ihminen on muutenkin perusteellisesti eri ihminen, niin sisäisesti kuin materiaalisestikin. Mutta virta on silti sama, vaikka se olisi muutellut uomaansakin ajan pitkässä juoksussa. Ja onhan se ihminenkin tavallaan sama molemmilla kerroilla.

Rakennuksen massasta saattaa vain murto-osa olla alkuperäistä, ja sillä murto-osallakin saattaa olla merkitystä vain tutkijoille - sanokaamme vaikka dendrokronologisen ajanmäärittelyn vuoksi. Kuitenkin rakennusta voidaan pitää oman rakennusaikansa muistomerkkinä, aivan samoin kuin pidämme ihmistä samana, oli hän sitten 10- tai 70-vuotias, ja ehtinyt vaihtaa massansa jo moneen kertaan.

Jokainen isompi korjaus tai uudelleenrakennus tuo mukanaan oman aikansa tarpeet ja tekniikat. Vanhaan rakennukseen lisätyt vesi- ja viemärijohdot, hissit ym. osat vastaavat hyvin ihmiseen tehtyjä nivel- tai elinkorjauksia. Jos siis esimerkiksi Norrménin talo rakennettaisiin uudelleen, alkuperäisiin piirustuksiin pitäisi tehdä asianmukaisia korjauksia. Hyvin suunniteltuina nuio uuden ajan vaatimat lisäykset voidaan tehdä hyvin huomaamattomiksi. Samoin voidaan käyttää alkuperäisiä parempia materiaaleja, joita luultavasti olisi käytetty ennemmin tai myöhemmin, mikäli rakennus olisi saanut seistä pystyssä.

Tarrautuminen alkuperäisiin rakennusosiin, aineksiin tai tekniikoihin tuntuu monesti kertovan eräänlaisesta uskonnollisesta tai maagisesta viehtymyksestä materiaan liitettyjä mielteitä kohtaan. Pyhäinjäännösten kultti perustuu tähän samaan magiaan. Ja samaa henkeä tuntuu myös olevan niissä, jotka sitkeästi vaativat Finlandia-talon päällystämistä samalla epäonnistuneeksi todetulla Carraran marmorilla, vaikka saatavilla olisi jo uusia ja kestäviä keraamisia materiaaleja joita vain asiantuntijat läheltä katsoen pystyvät erottamaan tästä marmorista.

Tällaista magiikkaa ruvettiin yhdistämään taiteeseen vasta romanttisella 1800-luvulla. Jos ihmiset tietäisivät miten suuri osa Rubensin tai muiden klassikkojen tauluista on heidän firmansa taitavien apulaisten maalaamia, he kauhistuisivat. "Missä voisin nähdä sen kohdan jonka mestarin oma pensseli on ylimaallisen taitavan käden ohjaamana maalannut?" "Onko mestari varmasti koskenut omalla kädellään näihin kiilakehyksen puihin?"

Jälleenrakentamiseen kuuluu luonnollisesti myös rakennusten sisuksen säilyttäminen mahdollisimman alkuperäisen näköisinä. Vähemmän tärkeitä seiniä voi hyvin siirrellä, ja muuttaa huonejärjestystä. Mutta oleelliset osat, kuten porrashallit ja salit tulisi säilyttää entisen kaltaisina. Tätä ajatusta vastaan rikottiin rumasti, kun KOP "jälleenrakensi" Kämpin talon Esplanadilla. Samalla tuhottiin myös rakennuksen olennainen julkisivujärjestys, kun sille olennainen pitkä Kluuvikadun puoleinen fasadi katkaistiin ensimmäisen risaliitin kohdalta, ja loppu korvattiin brutaalilla uudisrakennuksella.

Arkkitehtien ja museoväen piirissä elää myös sitkeästi aate, jonka mukaan rakennuksissa pitäisi näkyä "ajallinen kerrostuneisuus". Vulgääreimmillään tämä toteutuu niin, että lisätyt uudet rakenteet muotoillaan erilleen vanhasta, ja ilmeisen mielellään myös mahdollisimman erilaisiksi ja huomiota herättäviksi. Tällaisia lisäyksiä on tehty joihinkin keskiaikaisiin kirkkoihin kuten Lohjalla, mutta rumimmillaan ne ovat silloin kun uusrenessanssitaloja on korotettu kerroksella tai parilla, ja seinäpinta ja ikkuna-aukot on muotoiltu modernin massateollisuuden tavoilla. Lisäyksiä ei ole yritettykään peitellä tyylihistorian kannalta soveltuvilla keinoilla, ja tätä perustellaan sitten aatteellisella sloganilla joka monesti on pelkkää sumutusta ja newspeakia.

Joissakin tapauksissa saattaisi rakennuksen siirtäminen toiseen paikkaan ollakin perusteltua, mikäli sen alkuperäinen ympäristö on ehditty muuttaa ratkaisevan toisenlaiseksi. Se on ratkaisuna ehkä viimeinen mahdollisuus, mutta ei taatusti kovin helppo.

Teenpä lopuksi ilkeämielisen kysymyksen. Jos Pisan kellotorni olisi ehtinyt sortua ennen perustusten korjaamista, tai se siitä huolimatta jossain vaiheessa sortuisi, miten se pitäisi uudelleen rakentaa? Vinoksiko, jolloin toistettaisiin ja 'sementoitaisiin' vanhojen rakennusmestarien harmillinen mokaus - vaiko suoraksi, sellaiseksi kuin hienot arkkitehdit sen olivat tarkoittaneet?

Panoraamakuva Helsingistä on vuodelta 1899 tai 1900

Joku kysyi, miten ajoitin edellisen jutun panoraamakuvan, kun vuosilukua ei missään ollut näkyvissä. Ajoittaminen sattui olemaan poikkeuksellisen helppoa, sillä Katajanokan asuinaluetta oli juuri ryhdytty rakentamaan, ja ensimmäiset jugend-romanttiset talot olivat jo pystyssä. Aloitamme oikealta.

① Waldemar Wileniuksen piirtämä "Kontio" (Kruunuvuorenkatu 5 - Kauppiaankatu 1-3) valmistui 1898. Sen jatkeena vasemmalle Kruunuvuorenkatua pitkin olevat talot ovat vuodelta 1903, mutta niitä ei siis vielä ollut olemassa, eikä rakennustöistäkään näy jälkeä.

② Gesellius-Lindgren-Saarisen tornitalo Satamaku 7 - Luotsikatu 1 valmistui 1898. Kuvassa se on keltainen, nykyään punaruskea. Sen oikealla puolella ei ole rakennusta, mutta vasemmalla takana on matala empiretyylinen August Bomanin piirtämä talo vuodelta 1869, suojeltu, ja sen vuoksi yhä olemassa.

③ Rahapajankadun taloista ovat pystyssä valkoinen, nykyään oranssinruskea Gustaf Nyströmin piirtämä 1897 valmistunut Rahapajankatu 5 - Satamakatu 2, sekä

④ Konstantin Kiseleffin suunnittelema uusrenessanssitalo vuodelta 1880. Niiden välissä olevien talojen paikalle kohosi 1915 Lars Sonckin mahtipontinen tiililinna.

⑤ Arkkitehti Lohrmann suunnitteli Katajanokanlaituri 3:n talon jo 1864, ja se on vaalean ruskeana yhä olemassa kahden modernin rakennuksen välissä.

⑥ on tietysti Helsingin hävityshistorian onnettomimpia uhreja, Norrménin talo, joka valmistui uusrenessanssimme suurmestarin Theodor Höijerin suunnittelemana vuonna 1897. Sen purkamisesta 1960 käynnistyi suurpommituksiakin totaalisempi tuhoamisaalto, joka hävitti huomattavien uusrenessanssitalojen lisäksi myös nuorempia myöhäisromanttisia rakennuksia.

Alvar Aalto oli hyvin tietoinen Ensi-Gutzeitin hankkeen arveluttavuudesta, ja piirrätti puolustuksekseen panoraaman koko Pohjois-Esplanadista, päätteenään oma marmoritalonsa. Vaikka Aallon rakennus onkin varsin kaunis, sen rakentaminen hävitti vielä arvokkaamman rakennuksen. Kuulun niihin joiden mielestä Norrménin talo tulisi rakentaa uudelleen, jos ei entiselle paikalleen, niin johonkin arvoiseensa ja näkyvään paikkaan muualla.

Liisa Helmisen elokuvassa Pelikaanimies (2004) Norrménin talo on jo ennakoivasti pantu takaisin paikalleen, digitaalisin keinoin.

Lähtisimmekö Helsingin laulujuhlille 1900?

Harmin paikka. Unohdin kesäkuussa kertoa, että olisi kannattanut tulla Helsinkiin Laulujuhlille 19 18-20/VI 00! Kädessäni on laulujuhlien komea 32-sivuinen vihkonen (hinta 50 penniä eli 2,05 €), jossa kerrotaan juhlaohjelman lisäksi paljon mielenkiintoisia asioita Helsingistä. Sen luettuani olisin voinut pantata koko vähäisen omaisuuteni ja lähteä Helsinkiin!

Helsinki näyttää olevan hyvin kaunis paikka. Siellä sijaitsevat muun muassa

Kaisaniemi, jossa laulu- ja soittojuhlan ohjelma suoritetaan, on suosittu kävelypaikka.
Kaivopuisto, kaupungin eteläosassa. Sen korkeilta kallioilta on laaja näköala merelle.
Kasvitieteellinen puutarha, jonka puutarha on avoinna koko päivän ja kasvihuoneet laulujuhlapäivinä k:lo 11-1 päivällä.
Eläintarha, Töölönlahden pohjoispuolella, laaja puisto, jossa on m. m. Helsingin Puutarhayhdistyksen kasvihuone ja Alppilan ulkoravintola.
Korkeasaari, jonne pääsee laivoilla pitkin päivää Pohjoissatamasta, on eläintieteellisenä puistona. Ansaitsee katsomista.
Seurasaari, jonne laivaliike on Hietalahden satamasta pitkin päivää ja maisin pääsee Töölön kautta, on suosittu huvipuisto.
Tähtitorni- eli Observatooriovuorelta on laaja ja kaunis näköala.

Toisena juhlapäivänä tiistaina 19 p:nä Kesäkuuta k:lo 8-11 aamulla, tehdään, jos ilma on suotuisa, useilla laivoilla huvimatka Helsingin ihanaan saaristoon.

Liikeneuvot kulkevat Helsinkiin, Helsingissä ja Helsingistä erittäin vilkkaasti. Parin kolmen tunnin välein Helsingistä lähtee paikallisjunia Tikkurilaan, Järvenpäähän ja Keravalle. Posti- ja matkustajajunia lähtee päivässä jopa kahdeksan, niistä peräti kolme Viipuriin, Pietariin ja Sortavalaan. Yksi ajaa Tampereen kautta aina Ouluun asti, pari kolme ehättää Turkuun joko Karjan tai Toijalan kautta.

Höyrylaivat INGÅ, NECKEN, ILMA ja AHKERA ajavat kukin kerran viikossa aina Turkuun asti, viimeksi mainittu jopa Raumalle ja Poriin. Höyrylaivat BALDER ja OTAVA ajavat kerran tai kaksi viikossa Viipuriin. Raitiotieratoja Helsingissä on peräti kaksi, toinen Töölön ja Kaivopuiston, toinen Sörnäisten ja Lapinlahden välillä. Matkan hinta on 15 p:niä (= 0,62€). Vuokra-ajurien taksat vaihtelevat matkan pituuden mukaan -:50 ja 2:-- markan välillä (2€ - 8,20€). Tunnin yhtämittaisesta ajosta veloitetaan 2:50 (12.30€).

Postikonttoorit ovat avoinna joka päivä, ja postia tuodaan kaupunkialueella muutaman kerran päivässä. Juhlaväelle suositelluissa ruokapaikoissa aamiainen maksaa 75 - 150 penniä (3 -6 €), päivällinen 1:25 - 2:50 (5,15 - 10,30 €). Hotellit ja ravintolat ovat jo kalliimpia.

Suomalainen teaatteri antoi näytöksiä vanhassa puisessa Arkaadian teatterissa, suunnilleen siellä mistä Turun eli Läntinen viertotie lähtee kohti maaseutua. Ohjelmassa oli mm. näytelmät "Tukkijoella" ja "Lea". Uuden kivisen teaatterin peruskivi laskettiin juhlallisesti Kaisaniemen ja rautatientorin väliselle tontille laulujuhlien ensimmäisenä päivänä kello 9 jälkeen aamupäivällä. Puheitten lisäksi laulettiin "Maamme" ja luettiin J.H.Erkon juhlaruno.

Laulujuhlien laajasta ohjelmasta kerron erikseen myöhemmin.
Eteläsatamaa noin vuonna 1900

Siitä on jo 20 vuotta - Wie ist's eigentlich mit der Wiedervereinigung?

Kävin 80-luvun alussa kaksi kertaa DDR:ssä Yleisradion lähettämänä, ensin Berliinissä ja sitten Leipzigissa. Sen jälkeen olen jatkuvasti herättänyt ärtymystä, koska tapasin sanoa että kaikesta ikävästä huolimatta itse asiassa pidin enemmän olemisesta itäisessä Saksassa kuin läntisessä. Läntinen osa oli amerikanisoitunut pahoin, muuttunut räikeämmäksi. Itä-Saksa oli jotenkin "saksampi" kuin länsi.

Tänään Saksojen yhdistymisen 20-vuotispäivänä on Ilta-Sanomissa kolmatta sivua haastatteluita Berliinistä. Monilla oli hiukan samanlaisia käsityksiä kuin minulla. "DDR:stä kaipaan asioiden arvostamista. Kun kaikesta oli pulaa, tavaroista osattiin huolehtia ja iloita, olipa kyse sitten autosta, farkuista tai appelsiineistä", sanoi 39-vuotias nainen. "Nykyisessä Berliinissä kadut vaikuttavat kylmiltä ja kovilta. Elämä DDR:ssä oli sydämellisempää. Kaupunkilaiset huolehtivat toisistaan. Suurin osa kansasta eli vaaratonta arkista elämää", sanoi 46-vuotias mies.

"Monet olivat naiiveja ja pettyivät pahasti, kun länsi ei ollutkaan sen televisiomainosten paratiisi", sanoi 54-vuotias opettaja. Itäsaksalaisen kanssa avioitunut suomalaisnainen huomauttaa, että "Saksalaisissa tv-ohjelmissa esiintyvät edelleen ääripäät eli Stasi-miehet ja vastarintataistelijat. Heidän väliinsä mahtui kuitenkin paljon tavallisia ihmisiä. DDR:ssäkin elettiin tavallista elämää, mentiin naimisiin ja huviteltiin". Ja suomalainen arkkitehti kertoo, että ennen muurin murtumista Länsi-Berliinissä "elettiin kuin viimeistä päivää juhlien ja kuluttaen". Nyt sen sijaan länsi on pysähtynyt, ja itä alkanut kaikin tavoin kukoistaa, hän kertoo.

Leipzigissa minulla oli oppaana nuori suomenkielen opiskelija Karin C., jonka kanssa kiertelimme aluetta pieniä naapurikaupunkeja myöten. Taidehistoriallinen pätevyyteni teki Kariniin vaikutuksen, kun hän kerta toisensa jälkeen totesi esitteistä minun olleen oikeassa, mitä tuli esimerkiksi kirkkojen rakennushistoriaan ja ajoitukseen. Itse hän kertoi yhtenä syynä opiskeluunsa olleen, että sen avulla hänellä olisi mahdollisuus päästä "länteen" eli Suomeen.

Yleensä puhuimme hyvin avomielisesti asioista, ja ystävystyimme sen verran, että kirjeenvaihtoa jatkui jonkin aikaa matkan jälkeenkin. Olisi tietysti kiintoisaa tietää minkälaisen raportin Karin minusta antoi Stasille...

Mutta minulla oli aikaa kuljeskella vapaastikin aika rumasti jälleenrakennetussa kaupungissa, ja käydä iltaisin oluttuvissakin. Bachin kirkot katsastin, ja senkin niistä josta vastarinta sitten lähes 10 vuotta myöhemmin lähti tosissaan liikkeelle. Matkan kokemukset olivat kaikin tavoin myönteiset, eikä kauppojenkaan ankeus juurikaan häirinnyt - niissä oli samanlaista kuin meillä 60-luvulla. Sitä paitsi kirjakauppojen valikoimat korvasivat paljon - sieltä löysin monia teoksia joita tänäänkin saatan käyttää töissäni.

Vauraus, taloudellinen eriarvoisuus ja räikeät mainosvalot toisaalla, ja toisaalla taas hiljaisempi, vähävaraisempi mutta jotenkin leppoisampi ja tavallaan turvatumpikin elämä. Maailma ei ole mustavalkoinen, se on täynnä ääripäiden välisiä harmaasävyjä. Havaintopsykologia osoittaa, että hiukan harmaa näyttää vielä harmaamman rinnalla lähes valkoiselta. Kaikki on suhteellista.