Jälleennäkeminen

Joukko entisiä oppilaita kävi eilen Sääksmäessä minua katsomassa. He olivat jo melko vanhoja, viisissä kymmenissä, ja monilla oli jo aikuisia lapsia. Olin lähtenyt Helsingistä silloin kun he olivat murrosiän kynnyksellä, kuudesluokkalaisia. Olin nähnyt heidät kyllä sen jälkeenkin. Eräänä päivänä näet pysähtyi silloisen valkeakoskilaisen omakotitaloni eteen yllättäen bussi, josta tupsahti joukko yhdeksäsluokkalaisia retkeläisiä pihalle. Minulla oli pihalla silloin vauva nukkumassa, ja varottelin nuoria kovin herättämästä sitä.

Tämä vauva lähenee nyt pahasti keski-ikää, ja monet eiliset vieraani olivat siis jo lähempänä satavuotispäiväänsä kuin syntymäänsä. Kun elää niinkin vanhaksi kuin minä, ajan tajuaminen muuttuu melkoisesti. Vanhimmat oppilaistani ovat syntyneet vuonna 1947. He olivat vielä lapsia, kun tulin opettajaksi, ja nyt he lähestyvät kovaa vauhtia 70-vuotispäiviään. Mutta vanha opettaja muistaa varsinkin nämä muinaiset lapset, ja tajuaa myös miten lyhyt koululaisen lapsuus ja nuoruus todellakin on elämän koko mittaan verrattuna.

Minä ehdin tuntea suuren joukon oppilaistani 12 vuotta, mutta silti on usein yllätys kuulla mitä heistä sittemmin, vuosikymmenten saatossa oli tullut. Heitä on eri alojen professoreina, on arkkitehteja, kirjailijoita, eri alojen taiteilijoita, opettajia, ja monet ovat virkamiehinä tai liike-elämän palveluksessa. Jotkut (nykyiset vanhukset) ovat facebookissa kavereitani. Jotkut saavat silloin tällöin nostalgiakohtauksen ja soittavat kuulumisia kyselläkseen. Entiset tyttöoppilaat ovat ajattelevaisia ja ilmoittautuvat tyttönimellään. (Ja onkin minun mielestäni aivan tyhmää, että naiset vaihtavat nimensä avioituessaan - mistäpä vanha opettaja heitä sitten tuntisi?).

Opettajilla on usein tapana arvuutella keskenään, mitä oppilaista mahtaa koulun jälkeen tulla. Äsken jo sanoin, että yllätyksiä tulee usein. Eräästä ensimmäisen ylioppilasluokkani pojasta arveltiin, että varmasti oikein pinttynyt poikamies. Hän taisi oppilaistani ensimmäisenä ehtiä avioliiton satamaan. Muutamasta pahaisesta räkänokasta ja temppuilijasta tuli nopeasti yhteiskunnan nuhteetonta tukipilaristoa. Mutta jotkut jo kouluaikanaan esiintyneet muusikot ja tanssijat valitsivat tuon alan myös aikuisurakseen.

Minulla oli tapana kertoa alaluokkalaisille tunnin lopuksi jatkosatuja. Lauantaiset vieraani muistivat niitä laudaturin arvoisesti. Ideahan oli tietysti, että tarina jää kutkuttavasti kesken kun kello soi, ja jatkon edellytys on kunnollinen käyttäytyminen seuraavalla tunnilla. Erikoisbonuksena näissä jutuissa oli, että koko luokka oli niissä seikkailemassa, ja jatkuvasti mainitsin oppilaita nimeltä, aina kun tultiin ratkaiseviin kohtiin. Vieraani muistivat tämänkin, ja kertoivat aina jännittäneensä kuka heistä milloinkin tulisi kertomuksessa sanomaan, huomaamaan tai ratkaisemaan jotain. Oli minulla vähän kosteaa okulaarien sarveiskalvoilla kun vieraani tämän kertoivat.

Tein useina vuosina koulun luokkakuvat. Joskus kuvauksen yhteydessä oli pakko vapauttaa pentujen todellinen minä kuvauskahleistaan, ja tässä on sellainen otos vuodelta 1973:

Abstraktia taidetta?

Tässä on kolme kaunista abstraktia "taideteosta". Itse asiassa ne ovat valokuvia, jotka ovat jääneet kuva-arkistooni useita vuosia jatkuneen negatiivien skannauksen yhteydessä. Värityksen olen tehnyt myöhemmin, negat ovat alunperin mustavalkoisia. Olen näitä julkaissut ennenkin, mutta niissä on vähän uusiakin värejä nyt. 

Kysymys kuuluu: Miten olen "heiluttanut pensseliä" nämä kuvat saadakseni? Miten ne ovat syntyneet? Vihje: Nykyisen digitaalikuvien ajan valokuvaajat eivät ehkä tunnista ilmiötä.

Karrikoituja taidetyylejä

Italialainen taiteilija Marco Marilungo on tehnyt sarjan postikortteja, joissa parodisesti käydään läpi 1900-luvun taiteen modernistisia tyylisuuntia. Yllä ovat alkuperäiset, alla vielä kerran englanninkielellä.

Monissa pilapiirroksissaan Marilungo on myös tehnyt satiiria maalaustaiteesta - tai oikeammin sanottuna sen sivupoluista ja reuna-alueista.

En selitä kuvia ja tyylejä sen tarkemmin, niistä löytää hyviä kuvauksia vaikkapa Wikipediasta. Mutta esitänpä tässä kysymyksen. Miksi on niin vaikeaa tehdä karrikatyyrejä menneitten vuosisatojen maalaustyyleistä. Kyllähän moni taiteenharrastaja helposti erottaa monien mestareiden tyylit toisistaan, tyylikausista nyt puhumattakaan. Mutta menneisyyden mestariteokset vaatisivat karrikatyyrinkin tekijältä melkoista viivan taituruutta. Sitä paitsi karrikatyyrin tekeminen ei olisi edes helppoa, sillä vanhojen mestarien töistä on vaikeampi löytää sellaisia jo itse karrikatyyrin aineksia kuin 1900-luvun lyhytaikaisten "ismien" töistä.

Hyviä huomioita voi kyllä tehdä sommittelun perusteista, kuten alla olevassa somessa pyörineessä oivalluksessa. Kuvaan tappelusta Ukrainan parlamentissa tuli todella renessanssityylinen kompositio, kuten espanjankielinen lähettäjä toteaa. Monissa madonnakuvissa on tämän kaltainen asetelma, mutta  yritänpä löytää erään mielessäni olevan ristiltäotto-kuvan, joka vieläkin paremmin vastaa uutiskuvan rakennetta.

Me olemme jo sodassa

Näin ajankohtaisen unen. Julkisuuteen oli levinnyt tieto, että Aasiaan menevässä lentokoneessa on ilmeisesti ydinlataus. Sen on koneeseen tuonut joku kolmesta amerikkalaisesta matkustajasta. Televisiossa näytettiin miten joku heistä vastasi kännykkään ja kertoi että hänelle juuri oltiin tekemässä ruumiintarkastusta. Välitankkauksen aikana (oliko Helsingissä?) matkustajia ei päästetty koneesta ulos. - Ja sitten "tiesin" että kone todella oli räjähtänyt, mutta oliko se ehtinyt Venäjän ylle? Kuten uniin kuuluu, näin vielä uusinnan: savua päästävä kone lensi täältä yli, mutta heräsin ennenkuin se ehti räjähtää.

Flightradarin kuvassa näkyy aamuyöstä Suomen ja Eestin yli lentäneet matkustajakoneet, suurin osa niistä Aasian reiteillä, Saksaan, Hollantiin, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin menossa. Pääosa niistä näyttää käyttävän eteläistä reittiä. Samaan aikaan uutisissa kerrotaan Venäjän ilmatilan mahdollisesta sulkemisesta, venäläisten pommikoneiden lisääntyneestä toiminnasta USA:n ilmapuolustusalueella, humanitääriseksi naamioidun venäläisen joukko-osaston yrityksestä tunkeutua Ukrainan puolelle - sekä Kepun edustajien raivokkaasta hyökkäyksestä hallitusta vastaan Venäjän vastaboikottien johdosta.

Hyvät ihmiset sentään, me olemme jo käytännössä sodassa! Venäjä on menettänyt loputkin luottamuksestaan, sen sotainen painostus kiihtyy yhä, ja seuraava iso katastrofi tuntuu olevan jo aivan nurkan takana. Samaan aikaan vastuuttomat poliitikot jopa eräistä hallituspuolueista näyttävät tekevän parhaansa Suomen ajamisesta Venäjän vasallivaltioksi. "Natoon meneminen" ei käsitykseni mukaan enää olekaan Suomen toiveista kiinni. Presidentin ja johtavien ministereiden välttelevät lausunnot saattaisivat hyvinkin viitata siihen että heillä on tarkempaa tietoa asioista kuin medialla ja meillä.

Minkälaista tämä mahdollinen sisäpiiritieto voisi olla? Esimerkiksi sellaista, että Venäjä painostaa Suomea - heikkoa lenkkiä naapurissaan - "NATOn uhalla", esimerkiksi vaatimalla itselleen tukikohtia tai valvontaoikeuksia. Näin tapahtui 75 vuotta sitten, ja seuraukset tiedämme. Ja nyt itketään sitä että pakotteitten ja vastapakotteitten vuoksi saatamme menettää työpaikkoja!

On totta, että Euroopalla ei tositilanteen tullen ole juurikaan mahdollisuuksia puolustautua aseellisesti, jos Venäjä katsoo itselleen edulliseksi laajentaa sotilaallista toimintaansa rajoillaan. Myös Yhdysvallat vaikuttavat heikoilta tällä hetkellä, ei toki sotilaallisesti, mutta poliittisesti. Ja kuitenkin ainoa mahdollisuus välttää tuhoavaa hirmusotaa on painostaa raivokkaasti hyökkäävää Venäjää taloudellisesti. Kuten nykyaikainen aseellinen sota konsanaan se iskee ensin siviileihin. Mutta sitä kautta voidaan toivoa häirikkövaltion johdon joutuvan kovan sisäisen paineen alaiseksi. Ehkäpä se parhaassa tapauksessa joutuisi antamaan tilaa rauhanomaisemmalle vaihtoehdolle.

Venäjä on Putinin johdolla tehnyt itsestään hylkiövaltion, jota on syytä tosissaan pelätä. Kuitenkin sillä on toisetkin kasvot: se voisi olla jotenkin demokraattinen, rauhallinen kansalaisyhteiskunta. Sillä voisi olla kasvava ja yhä parantuva, korruptoitumaton tuotannollinen ja taloudellinen oma pohja, joka mahdollistaisi kasvavan kaupankäynnin ulkovaltojen kanssa. Mutta se edellyttäisi siellä täysin uutta, pragmaattista ja ideologioista vapaata johtamistapaa. Onko se mahdollista? Se on osittain meistäkin kiinni, meidän moraalistamme. Kestämmekö nyt nämä pienet vaikeudet? Vai sorrummeko vastuuttomien ja suorastaan maanpetturimaisesti toimivien poliitikkojen propagandaan, jossa moraalilla ei enää näytä olevan kuin lyhytaikainen taloudellinen hinta?    

Surkeita dokumentteja

Sissinghurstin puutarhaa Kentissä

Sain palautteen edellisestä "luontodokumentti"-käsikirjoituksestani. Hyvä ettei sentään syytetty plagioinnista, mutta todettiin että Sir David Attenborough on tuon jutun jo tehnyt. Ajattelin sitten muuttaa tapahtumapaikan Lapiksi, jossa verenhimoiset eskimojoukot ajavat takaa kaikkea mikkä liikkuu. Onneksi kuitenkin ehditään kuolemaa halveksuen, uskomattoman ainutlaatuisesti löytämään sopuli. Ne kohdat, joissa sopuli yrittää esitellä lehtimieskorttiaan, voidaan sitten leikata dokumentista pois.

Televisiodokumenttien perusvika on yleensä se, että niissä esitellään kohteen sijasta tähtijuontajaa. Tämä kävelee kohteen tienoilla tai istuu siellä, käyttää puhuessaan röykkiöittäin ylisanoja, ja huitoo ankarasti käsillään, varsinkin jos on amerikkalainen. Varmemmaksi vakuudeksi juontaja tapaa korkea-arvoisia merkkihenkilöitä, ja juttelee heidän kanssaan niitä näitä, mutta aina tähdentäen miten vanhoja kavereita he ovat jo vuosien takaa.

Samaan aikaan itse kohteesta yleensä näkyy vain hitunen juontajan ympärillä.  Kun esimerkiksi puutarhaohjelmassa esiteltiin Sissinghurstin "ainutlaatuista ja uskomattoman hienoa" puutarhaa, juontaja kyllä kertoo miten se jakautuu kymmeneen "huoneeseen", mutta ei saa ohjaajaa innostetuksi näyttämään edes muutamaa sellaista. Tokihan sisätiloissa näytetään puutarhan vanhaa karttaakin, jota juontaja katselee mietteliään hurmautuneena - mutta katsoja ei karttaa kunnolla näe, ja kuvakin leikkautuu muutaman sekunnin kuluttua juontajaan, joka kiirehtii ja viittilöi jossain muualla.

Niinsanottu englantilainen maisemapuutarha syntyi 1700-luvulla, ja se on parhaimmillaan tänäänkin maisema-arkkitehtuurin hienointa katseltavaa. Harvassa dokumentissa niitä kuitenkin on esitelty järjestelmällisesti, selvitetty miten eri tekijät suhtautuvat ja kytkeytyvät toisiinsa, tai esimerkiksi miten tietä tai polkuja kulkiessa näkymät tarkan suunnitelman mukaan vaihtuvat yhä uusiksi. Pois se, että juontaja esittelisi asioita pelkkänä äänenä, ja ohjaaja näyttäisi karttoja ja yleisnäkymiä riittävän kauan. Ei, tähtijuontaja on dokumentin varsinainen aihe, hänen itserakkaat ilmeensä, teennäiset eleensä, ja jatkuvana virtana ryöppyävät vakuuttelut kohteen ainutlaatuisuudesta ja hienoudesta. Ja ainahan voi välipalaksi näyttää lähikuvaa yksittäisestä sievästä kukkasesta.

Onnettoman usein vaikuttaakin siltä, että katsojalle ei yritetäkään antaa tietoa, vaan pelkkiä epämääräisiä vaikutelmia ainoastaan. Ero mainosten ja juontajadokumenttien välillä on melkein olematon. Mutta niinhän media yleensäkin toimii. Perusteltu, hyvin pohjustetu ja argumentoitu tieto ei ole kiinnostavaa. Kunhan jotain epämääräistä vain ruudussa häilähtelee, kyllä se useimmille on ihan riittävää.

Ette ikinä uskoisi

"Ainutlaatuinen dokumenttisarjamme Uskomattoman ihmeellinen luonto vie teidät nyt aivan uskomattomalle ja ainutlaatuiselle retkelle erääseen maailman vähiten tunnetuista paikoista, uskomattoman aimutlaatuiselle Tasmanian saarelle. Olen Pure Hoax, ystävien kesken vain pelkkä Poo, ja aion löytää maailman uskomattomimman ja ainutlaatuisimman eläimen, josta olen kuullut vihjeitä aboriginaaliystäviltäni. [Pukekaa tuo äijä nyt jumalauta edes alkuasukasvaatteisiin, ja käskekää sen sanoa jotakin!] "

"Matkani tänne oli uskomattoman hengenvaarallinen, mutta se sujui hienosti ainutlaatuisilla alkuasukaskanooteilla. [Eiks täällä muka ole alkuasukaskanootteja? No leikatkaa väliin kuvaa vaikka Havaijilta!] Olemme nyt Tasmanian rannikolla, ja matkamme vie syvälle viidakkoon, joka on uskomattoman vaarallinen. Siellä vaanii muun muassa kauhea tasmanianpiru, joka voi hotkaista ihmisen yhtenä suupalana! Vain harva ihminen on uskaltautunut tämän kaltaiselle retkelle! [Ovatko autot jo piilossa? Katsokaakin ettei kuvassa näy tietä!] Edessämme on nyt syvän viidakon villi puro uskomattoman syvässä kanjonissa, ja sinne laskeudun nyt ainutlaatuisen rohkeasti!"

"[Pitäkää nyt perhana tiukasti siitä köydestä! Ovatko kameramiehet alhaalla valmiita?] Olen nyt uskaliaasti laskeutunut tuon ainutlaatuisen uskomattoman puron rannalle, ja hyvin mahdollista on että olen ensimmäinen ihminen näkemässä tätä villeistä villeintä, ainutlaatuisen uskomatonta luontokohdetta! Moni on tänne varmaan ennen minuakin yrittänyt, muttei koskaan palannut... [Onko se täytetty elukka valmiina? Läiskyttelen tässä ensin vähän vettä, ja sitten annatte otuksen minulle!]"

"Hyvät katsojat, olen nyt omin käsin onnistunut pyydystämään tuon vain tarinoissa tähän asti esiintyneen uskomattoman ja ainutlaatuisen eläimen! En voi uskoa silmiäni, vaikka ne ovatkin ainutlaatuisen tarkat! Eläimellä on ikäänkuin linnun nokka! Sillä on majavan häntä, ja näin sen äsken, juuri ennen vangiksi joutumistaan  munivan munan! Tämä on ainutlaatuisen uskomaton hetki ihmiskunnan historiassa! [Se sipuli tänne jumalauta vähän äkkiä!] Silmäni kostuvat tänä historiallisena hetkenä, ja nöyränä otan vastaan teidän kunnioittavan ihailunne... Ei, ei, älkää toki minua ihailko, kiitos kuuluu aboriginaaliystävilleni!"

"Nyt, hyvät katsojat, tämän uskomattoman ainutlaatuisen eläimen on saatava nimi. Nimeän sen juhlallisesti majavanhäntänokkavesieläimeksi! Ei, vähän lyhyempi nimi olisi parempi, vaikkapa vesinokkaeläin! En tohdi kuvitellakaan, että sen tieteellisessä nimessä joskus olisi lajinnimenä hoaxiana..."

"Seuraavassa ohjelmassa menemme vielä ainutlaatuisempaan ja uskomattomampaan maailman kolkkaan! Ainutlaatuisen uskomattomat löytäretkemme jatkuvat! Pysykää kanavalla!"

Ainutlaatuisen uskomattomia, maailman ihmeellisimpiä luontodokumentteja katselleena uskaltauduin nyt kirjoittamaan synopsiksen seuraavaan dokumenttiin, ja lähetän sen toivorikkaana amerikkalaiselle kuvausfirmalle.

Sotasankarit

Koska päivittäiseen uutistulvaan olennaisena osana liittyy lennokkaita kuvauksia sankarillisista taisteluista, joissa hampaisiin asti aseistetut sotasankarit räjäyttävät taloja ja teurastavat siviilejä, pääasiassa vanhuksia, naisia ja lapsia (mikä yleensä aina muistetaan kunnioituksensekaisella ihailulla mainita), haluan minäkin kantaa korteni kekoon, ja siteerata erästä kirjallisuuden taistelukuvausta. Kas tässä se on, mutta kuka sen on kirjoittanut?

On unohtumaton näky, kun viisitoistaleiviskäiset raivoon kiihotetut tulisielut rynnistävät puukkopistimet tanassa eteenpäin vannoen kostoa ruokavarastojen ryöstäjille. Puolensataa askelta he jaksavat kömpelösti juosta, sitten he siirtyvät kävelytahtiin ja minuutin kuluttua he etenevät kovin väkinäisesti ja etsivät sopivia levähdyspaikkoja. Hikeä vuotaa sanomattomasti, verta ei laisinkaan. Hyökkäys alkaa laimentua ja puolet miesvahvuudesta istuu kentällä huohottaen. Vihollisarmeijat ilmeisesti pelkäävät kosketusta.
Silloin tapahtuu taistelukentän keskustassa ihmeitä. Ei-kenenkään-maalle kaivetuista, naamioiduista kuopista työnnetään esiin tuhansia kenttäkeittiöitä, keittiöpojat nostavat päänsä päälle maissipuurolla täytettyjä pesuvateja ja voimalliset tuuletuslaitteet puhaltavat armeijoihin päin ruoanhajua.
[...] Maissihauteen haju lentää epätoivoisen tuhoamisarmeijan luo kuin vilvoittava sade kuivuneen tasangon yli. Sieraimet lietsovat, päät kääntyvät, silmät kirkastuvat, terästyvä taistelutahto herää, lihakset jännittyvät ja vuoria järisyttävä riemunkarjunta kuullaan neljän peninkulman päähän. Kenttä tömisee tuhansien jalkojen alla, ja kuin hyökyaallot lähestyvät armeijat toisiaan.

Kersantit järjestävät innostuneen miehistön soppajonoihin, ja alkaa kiivas ateriointi Jumalan kirkkaan taivaan alla kukkivalla kedolla. Suuri tuhoamistaistelu on päättynyt voitollisesti.