Andrej Rudnev - Antti-setä - opetti fuskaamaan oikein!

Minulla on ollut suurenmoisia ja nerokkaitakin opettajia, mutta merkillisin kaikista oli kyllä Antti-setä. Vanhaa aatelia edustaneen everstin poika Andrej Rudnev (1878-1958) oli kielinero ja suuri yleislahjakkuus, mutta hänen elämänsä sattui niin pahaan maailmanhistorian kohtaan, että siihen sekaantui myös aimo annos tragiikkaa.

Rudnevista tuli Pietarin yliopiston Mongolian kielten ja kirjallisuuden professori 39-vuotiaana vuonna 1917. Vallankumouksen jaloista hänen oli paettava Suomeen, ja hänen seitsemän tutkimusmatkansa aineisto ja suuri kirjastonsa jäivät Pietariin. Suomessa hän, suuri ja ansioitunut Suomen ystävä keisarin aikaan, joutui kuitenkin syrjityksi, eikä häntä kutsuttu vapaana olleeseen altailaisen kielentutkimuksen professuuriin huimasta pätevyydestään huolimatta. Parasta mitä Helsingin yliopisto hänelle halusi tarjota, oli venäjän kielen lehtorin virka sota-aikana.

Kaiken lisäksi hänen sinnikkäästi kokoamansa uusi mongolistiikan kirjastonsa tuhoutui venäläisten pommittaessa Viipuria 1939. Onneksi Rudnev oli myös opiskellut musiikkia, "Rimski-Korsakovin oppilaan oppilaana", kuten hän joskus kehaisi, ja erikoislaatuisena muusikkona hän lopulta kelpasi suomalaisille. Rudnev oli laatinut hirmuisen määrän orkesterikappaleitten sovituksia pianolle 8-kätisesti, ja niitä hän käytti prima vista-opetuksessaan Sibelius-Akatemiassa ja sittemmin kotonaan Fredrikin- ja Arkadiankatujen kulmassa.

Kukapa minun sukupolveni muusikoista ei olisi ollut Antti-sedän oppilaana? Siellä sitä istuttiin hänen kotonaan kahden pianon ääressä neljä enemmän tai vähemmän hukassa olevaa nuorta soittajaa, ja Antti-setä löi tahtia! Prima vista on vaikea laji, ja minun kaltaiseni aika huono pianisti löysi heti pienen helpotuksen: kannatti istua vasemmalla puolen pianoa, niin sai soittaakseen orkesterikappaleitten basso-osastoa - se yleensä oli hiukan helpompaa kuin diskantti.

Usein alotettiin Haydnin tai Mozartin sinfonioista. Monet niistä olivat sitä paitsi vähän tutumpia, ja rytmikuviot selkeämpiä. Harva oppimistilanne on ollut niin intensiivinen kuin 8-kätinen primavista! Välillä putosi kelkasta, ja salamannopeasti oli luettava eteenpäin löytääkseen taas kohdan jossa mentiin. Antti-sedällä oli ohjeita, joita voisi laventaa monia elämän asioita koskeviksikin:

"Tärkeintä on oppia fuskaamaan oikein!"
"Yrittäkää ensin saada ykköset paikalleen! Sitten kun se onnistuu, ottakaa kolmoset mukaan! Kyllä ne kuviotkin sitten vähitellen löytyvät sieltä!"

Rudnev puhui hyvin suomeakin, mutta vielä paremmin ruotsia. Sen hän oli oppinut jo nuorena kesänviettopaikassaan Suomen puolella. Ja hänen vaimonsakin, Alice Brunou, oli suomenruotsalainen. Erikoinen harrastus Antti-sedällä oli: hän keräsi eläviä sieluja aina mukanaan olevaan paksuun kirjaan: jokaisen uuden tuttavuuden piti kirjoittaa siihen jotakin, oppilaista nyt puhumattakaan. Kunpa muistaisin mitä itse silloin 1955, 18-19-vuotiaana kirjoitin...

Toivottavasti, Antti-setä, olen oppinut fuskaamaan edes hiukan oikein! Vaimoni Paulan luultavasti ottama kuva minusta kesältä 1958, ilmeisesti aivan lähellä Antti-sedän kuolinpäivää.

Herrasmiehiä saksankokeessa - miten tutustuin Ilkka Ryömään.

Teologisesta tiedekunnasta siirryin Historiallis-kielitieteelliseen. Valitsin aineikseni musiikkitieteen, taidehistorian ja psykologian. Kahdesta ensimmäisestä oli tarkoitus tehdä laudaturit. Mutta ensiksi oli saatava pakolliset pro exercitio -kokeet alta pois.

Saksan käännöskoe oli helppo. Sitten piti kokoontua luentosaliin kuulemaan tuloksia. Lueteltiin aakkosjärjestyksessä nimiä ja kerrottiin lähitulevaisuuden kohtalosta. Sitten kateederilta kuului: "Rydman... ja... Ryömä... Teillä oli virheetön paperi. Voitte poistua".

Käytävässä oven takana puristimme kohteliaasti toistemme käsiä ja esittäydyimme. "Kari Rydman". "Ilkka Ryömä". Päätimme saman tien tehdä sinunkaupat. Sitten aprikoimme, että tätä menestystä olisi jotenkin juhlittava. Vaateaulasta pitkä päällystakki ja harmaa Eden-hattu päähän, ja sitten me menestyksekkäät akateemisen nuorison valiot suuntasimme askelemme muutaman kymmenen metrin päähän kohti Kauppatoria, kuuluisaan The English Tearoomiin. Siellä joimme kupillisen teetä, söimme pienen leivoksen, ja keskustelimme länsimaisen sivistyksen ydinkysymyksistä.
Ilkka Ryömä Leipzigissa maaliskuussa 1955.

Näin alkoi ystävyyteni Ilkka Ryömän kanssa. Hän sairasti epilepsiaa, ja neuvoi minua niissä toimenpiteissä, jotka saattaisivat olla tarpeen mikäli kohtaus sattuisi iskemään. Näinkin tällaisen kohtauksen pari kertaa, ja ellei taudin luonnetta tiedä, se olisi järkyttävää nähtävää. Itse asiassa se oli epämiellyttävää joka tapauksessa.

Kerran näin Hankkijan talon tienoilla maahan kaatuneen miehen. Poliisit olivat heti paikalla, sillä julkinen juopumus oli tuohon aikaan rikos. Poliisit olivat juuri ryhtymässä retuuttamaan miestä Mustaan Maijaan, mutta olin katsonut miestä sen verran, että sanoin heille: "Ei tuo ole humalassa, se on selvä kaatumatautikohtaus!" Poliisi ilmoitti siihen, että sanakin vielä, ja joutuisin itsekin putkaan. Poliisi oli tuohon aikaan aina oikeassa, joten livistin paikalta.

Ilkan älykkyys ja huumorintaju tekivät minuun suuren vaikutuksen. Valitettavasti en voinut tuoda häntä kotiini, sillä isäni ankaran periaatteen mukaisesti kommunistin poika ei voinut astua hänen kynnyksensä yli. Opin sitten vähitellen, osin Ilkan kautta, osin muutenkin tuntemaan myös vasemmistolaisen sivistyneistön edustajia, ja myös ymmärtämään niitä henkisiä vaikeuksia joita heillä oli, kun Stalinin hirmutyöt olivat jo tulleet julkiseen keskusteluun, ja ne oli tuomittu myös Neuvostoliitossa.

Ilkan kanssa en muista koskaan puhutun politiikasta, enkä edes kykene arvailemaan hänen poliittista kantaansa. Hänestä tuli loistava suomentaja, joka hallitsi myös riimittelyn. Suurelle yleisölle hän oli ehkä tunnetuin "Omatekemä"-laulun esittäjänä. Tarkistin juuri Googlesta, ja huomasin että tuota laulua pidettiin hänen omanaan. Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan omatekemä muunnelma eräästä Povel Ramelin viisusta. Toinen ihastuttava suoritus on Muksujen esittämä "Niityllä missä sirkat soi ja kesäheinät heiluu", sekin suomennos.

Sitten oli vuorossa latinan pro. Minä olin käynyt Norssin reaalipuolta, päin vastoin kuin koulutoverini ja ystäväni Klinge, Leikola ja Saarikoski, joten jouduin kesällä -55 lähtemään Jyväskylään pro-kursseille. Opettajani oli itse Päivö Oksala, ja tutustuin tuolloin myös hänen lapsiinsa, ennen muuta Teivaaseen, jonka kanssa ystävyys onkin sitten jatkunut tähän päivään saakka. Oksalat, Seppo Nummi ja musiikki-, sittemmin yleiset kulttuuripäivät tekivät Jyväskylästä kesäkaupunkini aina 70-luvulle asti. Mutta se on taas nippu toisia tarinoita.

Hyvästi, unohtumaton Virpi Kuitunen!

Virpi Kuitunen hiihti tänään viimeisen kilpailuhiihtonsa. Hän päätti hienon uransa upeasti: käsi kädessä maalilinjan ylittäneet Kuitunen ja Aino-Kaisa Saarinen jättivät muita maajoukkuehiihtäjiäkin minuuttitolkulla. Kuitunen oli maalissa tuoreen näköinen kuin sunnuntailenkin jälkeen, vaikka takana oli 30 kilometrin hiihto täysin ylivoimaista vauhtia. Täytyy tunnustaa, että minulla oli pala kurkussa ja tippa niinsanotussa linssissä.

Minut ajettiin ladulta talvella -68 liian leveiden suksien vuoksi. Merkillistä, sukseni olivat niinkin tuoreet kuin vuodelta -38, aivan tavalliset nappulakärkiset isoisäni vanhat hikilaudat, joilla oli niin somaa hiihdellä Helsingin saariston umpilumessa. Isoisäni Walter Rydman, Kirra ja minä Helsingin jäillä 1945.

Penkkiurheilijana olen tuosta katkeroitumatta seurannut hiihtoa innokkaasti. Ensimmäinen todella ihailemani urheilija oli hiihtäjä ja nainen, Marjo Matikainen. Hän oli urheilijana niin monella tapaa ylivoimainen, ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti. Professorin tytär osasi vastata toimittajille heidän omalla kielellään, ja vaikka hänen tavanomaisimmasta kommentistaan ennen kilpailua tulikin toimittajien pilkkaama, en voi ymmärtää mitä muuta tuollaisessa tilanteessa voisi älykkäästi sanoa. Niin parhaat kuin keskinkertaisemmatkin tekevät toivottavasti aina parhaansa, ja katsovat sitten mihin se riitti. Alalla kuin alalla.

Matikaisen jälkeen ihailuni siirtyi toiseen mestarihiihtäjään, Virpi Kuituseen. Hänen maailmanmestaruushiihtonsa Lahdessa ennakoi monin tavoin seuraavien vuosien urotöitä. Kuitusen taktinen äly, oman suorituskykynsä tunteminen, ja hänen valtava tahdonvoimansa kilpailun loppuvaiheissa olivat ällistyttäviä. Ja melkoisen hämmästyttävä oli myös hänen paluunsa huipulle kahden vuoden kilpailukiellon jälkeen. Kuitunen oli Suomen hiihtojohdon uskomattoman töpeksinnän uhri, ja minun silmissäni lähinnä nuorena hiihtäjänä tapahtumiin huijattu. (En tule hyväksymään ainoatakaan vihjailevaa kommenttia tähän kirjoitukseen).

http://www.youtube.com/watch?v=J9c86WJ3axw&feature=related

Kuitusen ylivoiman hurjimmat näytökset ovat tietysti jääneet mieleen, mutta kerta kaikkiaan taianomainen mielikuva jäi minulle Bormion takaa-ajokilpailusta maaliskuussa -08. Jos muistan oikein, Kuitunen oli jäänyt melkoisesti jälkeen Justyna Kowalczykista tämän hurjan irtioton jälkeen. Sitten alkoi todellinen takaa-ajo. Puolatar sai jatkuvasti tietoja saalistajan lähestymisestä, jähmettyi niinkuin Virénin kilpailijat Münchenin 5000 metrillä, ja sai päästää Kuitusen ohitseen viimeisillä metreillä.

http://www.youtube.com/watch?v=vP4NIRrmlwY

Toinen lähes käsittämätön suoritus oli vuoden 2009 Tourin loppuratkaisu. Aino-Kaisa Saarinen sai selkävaivaisen Kuitusen kiinni ylämäen lopulla, ja meni heittämällä ohi. Kuitunen jäi hetkeksi jälkeen, mutta puristi sitten viimeisen tahdonvoimansa peliin - ja voitti. Tuon käsittämättömän rääkin jälkeen Kuitusen fysiikalle tapahtui jotain, eikä hän toipunut siitä enää täysin entiselleen. Tourin mielettömyyden ovat katkerasti kokeneet monet muutkin hihtäjät, ja minusta ainakin tuo vuorelle nousu pitäisi siitä poistaa.

Mainittu Tourin voitto muutti sitten Kuitusen elämän muutenkin, kuten tunnetaan. Tulkoon sankarini onnelliseksi, ja selvitköön huippu-uran lopettamista vääjäämättä seuraavasta masennuksesta. Elämänmuutos on niin valtava, että siihen auttaa ehkä vain toinen elämänmuutos. Se biologinen, jolla on se kuuluisa tikittävä kello.

Rehellisyystesti: siirtäkäämme itsemme 1930-luvulle!

Kuvitelkaa itsenne 1930-luvun puoliväliin. Katkerasta sisällissodasta ja itsenäistymisestä ei ole kuin noin 17 vuotta. Lamavuosien jälkeen talous on kasvanut kohisten. Suomessa itsenäisyys on vielä aika uutta ja outoa, eikä kansallisen identiteetin tarvitsema myytistö ollut vielä kovinkaan kehittynyt.

Itärajan takana muhi hirmuinen vaara, ja monet olivat sitä mieltä että sisällissodan punaiset olivat väkivalloin yrittäneet saada tuon kommunistisen järjestyksen meillekin. Monissa eurooppalaisissa maissa vallitsi jonkinasteinen diktatuuri tai johtajavaltaisuus. Eestissä, Latviassa, Puolassa, Unkarissa, Saksassa ja Italiassa nostatettiin kansallista ylpeyttä monilla tavoilla, ja sellaista totisesti tarvittaisiin myös Suomessa, monet ajattelivat. Varoitus: EI jälkiviisautta tähän!

Topeliuksen ja Runebergin suomiromantiikka olisi ollut merkittävää, ellei meillä vielä olisi vallinnut ankara kielitaistelu. Yliopistoissa ruotsinkielen asema oli vielä vahva. Alunperin ruotsinkielisen sivistyneistön kielenvaihdos ei suinkaan vielä ollut lopussa. Sen kanssa kilpaili suomenkielisistä, usein maaseudun oloista noussut uussivistyneistö. Kovin sivistynyttä ei monen sivistyneen mielestä toki ollut se kissannaukujais- ja tervaustoiminta jota innokkaimmat suomenmieliset harrastivat.

Väkivalta ja murhat olivat vielä aivan yleisiä, ja alkoivat jo suuriruhtinaskunnan ajoilta. Schauman ja Hohenthal olivat yhä sankareita. Paljon on vaiettu kommunistien työpaikkaterrorista ja Neuvostoliiton tukemista lakoista, jotka kuitenkin olivat Lapuan liikkeen lähtökohtana. Sekin käytti väkivaltaa, kyyditsi, murhasi ja yritti kaataa hallituksen. Väkivallan käyttö oli se asia, joka jakoi niin porvaristoa kuin vasemmistoakin.

"Lipilaarit" eli monien halveksumat liberaalit porvarit olivat vaikeassa välikädessä, samoin demokratiaan sitoutuneet sosialidemokraatit. Ståhlberg kyyditettiin, ja hänen "oikea kätensä" Heikki Ritavuori (ent. Rydman) tapettiin. Moni oli sitä mieltä, että lipilaarit olivat antaneet liikaa periksi Moskovan kätyreille. Varoitus: EI jälkiviisautta tähän!

Oikeistolainen väkivalta ja uhoaminen veivät kannattajia lapualaisilta, mutta tilanne oli vielä kovin epävarma. Eikö vain Saksa ollut nyt komeassa nousukiidossa! Euroopan johtava maa oli taas jaloillaan, itsetietoisena ja tulevaisuutta rakentavana! Se oli ainoa Euroopan maa, joka pystyi suojelemaan sitä idän hirviöltä. Sitä paitsi se oli edelleen Suomen ystävä, kuten ennenkin, ja meidän kulttuurimme oli saanut Goethen ja Lutherin maasta niin ratkaisevaa ja kohottavaa sisältöä.

Tällä tiellä Suomikin saisi osansa Uuden Euroopan loistosta. Ja vielä kerran varoitus: EI jälkiviisautta tähän!

♥

Käsi sydämelle: kuinka moni meistä olisi näillä tiedoilla ollutkin Saksan ystävä, ja katsonut luottavaisena tulevaisuuteen! Moni oli toki harmistunut saksalaisen uuden linjan sivistymättömyydestä, kuten Rafael Koskimies. Mutta Koskenniemi puolestaan uskoi, että tämä sivistymättömyys ja brutaalius olisi vain välivaihe, ja että Saksa ottaisi pian oman asemansa maanosamme sivistyksen keulassa.

Edelleenkin jälkiviisaus on kielletty!

1950-luvulla Neuvostoliitossa alkoi Hruštšovin ansiosta suojasään aika. Stalinin hirveydet tunnustettiin ja tuomittiin. Heräsi toivo siitä, että Neuvostoliitto todellakin oli kehittymässä kohti vapaampia ja vauraampia aikoja.

1968 heräsi toivo siitä, että Dubček avaisi tietä uudelle sosialismille. Mitä sitten tapahtui, katkeroitti varsinkin ja nimenomaan kommunisteja ja kansandemokraatteja syvästi, ja heiltä sinkosivat kovimmat vastalauseet, kovemmat kuin porvaripuolueilta.

Nyt jälkiviisaus on sitten sallittua, koska edellisessä kappaleessa siihen jo sorruttiin.

Kuinka moni meistä oli 75 vuotta sitten toivorikas Saksan suhteen? Ja kuinka moni oli 40-50 vuotta sitten toiveikas Neuvostoliiton suhteen? Olosuhteet tuntien, mutta tulevaisuutta tuntematta monet toivoivat parempia aikoja. Ja tästä luonnollisesta asennoitumisesta nyt sitten kaiken tapahtuneen jälkeen kehitellään hälyotsikoita, ja heilutellaan leimakirveitä ties kuinka moneen suuntaan.

Leimakirveen heiluttajat, olisiko siis parempi olla pelkästään kyyninen, uskomatta mihinkään parempaan? Onko sittenkään kovin sankarillista tai edes järkevää kiistää ja riistää ihmisiltä heidän toivoaan, ainoata minkä varassa he jaksavat elää, vain sen vuoksi että kaikki on "aina" kääntynyt täydeksi katastrofiksi?

V.A.Koskenniemen merkillisesti kiehtova ja hämmentävä elämä

Professori Martti Häikiön elämäkerta V.A.Koskenniemestä on kiehtova teos. Valtavaan alkuperäisaineistoon perustuvana, ja sitä hyvin laajasti hyödyntävänä se lienee runoilijaelämäkerroistamme ainutlaatuisin. Varsinaiseen kirjallis-taiteelliseen analyysiin se ei lähde, vaan keskittyy Koskenniemen toimintaan ja aatteellisuuteen. Itse asiassa on hyvä näin, sillä Koskenniemen kootut runot ovat kaikkien luettavissa ja analysoitavissa, lehtikirjoitukset ja tutkielmat sitä vastoin välttämättä eivät. Kirjeistä puhumattakaan.

Koska olen jonkin verran puuhaillut 1900-luvun alun henkilö- ja aatehistorian parissa, ja koska toisaalta itse olin jo mukana 1950- ja 60-lukujen tapahtumissa, Häikiön kirja sai minut suuren hämmennyksen valtaan. Mietin miettimästä päästyäni niitä erilaisia taiteellis-psykologisia syitä, jotka tekivät lahjakkaasta vapaasta kirjailijasta ensin kirjallisuuspaavin ja kansallisen ikonin, ja lopulta katkeroituneeseen siilipuolustukseen käpertyneen vanhuksen, jolta sädekehää riistivät niin poliittiset vastustajat kuin itse asiassa varsin porvarillisesti ajatelleet modernistitkin.

Tuo kehitys näkyy mielestäni kyllä jonkin verran Koskenniemen kootuistakin. Nuoruuden kasteenraikkaudesta siirrytään vähitellen pateettisen jäykkiin juhlarunoihin ja antiikin aiheisiin, joissa name-dropping välistä jo alkaa häiritä, ja lopulta hiipuvaan, hiukan uhmakkaaseen, hiukan itsesäälin vaivaamaan vanhuuteen, jota sittenkin enemmän vaivannee hävitty sota kuin 64 vuoden ikä. Toisaalta muutokset runoissa eivät ole niin jyrkkiä kuin runoilijan muusta toiminnasta voisi arvella.

Minun mielestäni Koskenniemi oli nuoruuden runoissaan tasaveroinen aikansa kanssa. Laulullisuudessa hän kyllä häviää nuorelle ja keskivaiheen Leinolle, 30-luvun kansanomaisissa, uskonnollis- ja keskiaikaissävyisissä runoissa Mustapäälle, ja filosofisissa ja luontorunoissa Hellaakoskelle. Kaikkien mainittujen kilpailijoiden suhteen Koskenniemellä oli joskus syyttään, useammin syystään ongelmia. Hän inhosi ilmeisen syvästi näistä Leinon ohella ehkä suurinta, eli Hellaakoskea, ja suhtautui ärsyyntyneen ylenkatseellisesti Haavioon. Hupaisa on Häikiön julkaisema kirjeenpätkä, jossa VAK moittii Mustapäätä huonosta kielestä. Nämä moitteet itse asiassa potkaisevat häntä omaan polveen, niin usein hän kautta uransa kuormitti tekstiään sellaisilla muodoilla kuin "syömmein" tai täytetavullisella "raskahalla".

Modernismin suhteen Koskenniemi ei ollut kokonaan korvaton. Sen todistaa hänen arvostuksensa mm. Eeva-Liisa Manneria kohtaan. Mutta kulttuuripoliittisesti viha oli kuitenkin molemminpuolista. Koskenniemen asema oli vielä 50-luvullakin niin korkea, ja hänen vaikutusvaltansa niin musertava, että modernistit lähtivät ikäänkuin luonnon pakosta isänmurhan tielle.

On ymmärrettävää, että nuori tasavalta kaipasi isänmaallista kansallisrunoilijaa. Koskenniemestä sellaista yritettiin tehdä, eikä hänellä itselläänkään ehkä olisi ollut mitään sitä vastaan. Tilapäisrunoja lukuunottamatta tällaista on kuitenkin vaikea nähdä hänen runoudessaan. Kaikkein fanaattisimpia fennomaaneja vastaan hän puolusti Runebergia kansallisrunoilijan asemassa, ja ehkäpä hänen ilmeinen sitoutumisensa, jopa samaistumisensa Goetheen kuitenkin kertoivat jotain viehtymyksestä suurmiehisyyteen. Toisaalta tuo oli ajassa kyllä täysin vallitseva ajatuskanta.

Jyrkkä mielipiteeni on ollut, että taiteilijan tuotantoa ei pitäisi tarkastella hänen elämäkertansa, luonteensa tai toimintansa kautta, vaan että hänen synnyttämänsä taideteokset ovat autonominen Ding an sich. Vain tämän kautta voimme arvostaa taideteoksia niiden todellisen luonteen kautta. Vieläpä ajattelen niin, että syntyneet taideteokset kuitenkin lopulta kuvastavat luojaansa paremmin ja intiimimmin kuin hänen muu toimintansa tässä maailmassa. Tässä mielessä pidän Koskenniemeä yhä ehdottomasti suomenkielisen runouden parhaimmistoon kuuluvana, ja olen iloinen siitä, että Häikiö toi hänet jälleen esille tämän hienon elämäkertateoksen kautta.

Näyttää siltä, etten ole sanonut aiheesta vielä kaikkea, joten palaan myöhemmin asiaan.

Puolen vuoden visiitti teologisessa - sain mukaani kaksi uutta kieltä!

Rippikoulun kävin monien luokkatovereitteni tavoin Agricolan kirkossa. Olikohan seurakunnan nimi silloin Eteläinen srk. vai jotain muuta, en enää muista. Pastorina toimi rovasti Hannu Pietilä, ankara luterilainen prelaatti. Kun Pietilä täytti vuosia, haastateltiin lehdessä mummoa joka sanoi legendaarisen lauseen: "Kai maar se uskovainen pappi on, kun saarnaa niin kovaa että minäkin kuulen!"

Rippikoulussa jouduin ensi kerran tekemisiin tuon ajan ankaran oikeaoppisuuden kanssa. Katolilaisuus oli saatanasta, ja paavi itse perkele. En uskaltanut vielä tuolloin avata suutani, mutta lyhyeksi jääneen teologisen seikkailuni jälkeen sitten senkin näkyvämmin ja kuuluvammin.
Olin jo tuossa vaiheessa lukenut kaiken käsiin saamani Albert Schweitzerista, tuosta suurenmoisesta ajattelijasta, muusikosta , Nobel-palkinnon saajasta ja moninkertaisesta tohtorista, joka vietti loppuelämänsä lääkärinä Lambarénéssa, nykyisessä Gabonissa. Elämän kunnioituksen oppi istui minuun syvälle, ja jouduin jatkuvasti kahnaukseen toverieni kanssa aiheesta.

Kerran oli Norssin katukäytävälle ajautunut suuri määrä kastematoja sateen jäljiltä, ja noukin niitä takaisin jo hiukan kuivahtavalle nurmelle. Kaverit pilkkasivat minua hempeämieliseksi, ja ilmoittivat ettei eläimillä ole sielua. Minä väitin että niillä on elämä, mikä on tärkeämpää. Näin alkoi muovautua minun sittemmin kaikkeen elämään ja yhteiskuntaan ulottuva harhaoppisuuteni.

Ajattelin kuitenkin, että minulla voisi olla tehtävä pappina, ja ilmoittauduin teologiseen tiedekuntaan. Siellä sain erinomaista opetusta varsinkin hebrean ja kreikan kielessä, mutta jouduin käytännössä yhä vahvempaan vastatuuleen ympäristön kanssa. Opiskelijoilla oli kaksi tapaa, joita pidin maagisina ja typerinä. Aamulla yliopiston aulassa he tarkistivat vaatelappunsa numeron, ja katsoivat vastaavasta virrestä päivän moton. Monet aukaisivat Raamatun umpimähkään, ja lukivat ennusmerkkinä sormen alle joutuneet säkeet. Minä olin kuulemma jumalaton, koska en uskonut Jumalan sormen antaneen kavereille noita vaatelappuja ja raamatunsäkeitä.
Kreikankirja oli ruotsiksi, ja......hebreankirja saksaksi. Minullehan se sopi.

Aamuisin piti yliopistolle tulla aamuhartauteen kello kahdeksaksi, riippumatta siitä oliko päivällä luentoja vai ei. En kauaa viihtynyt näissä hartauksissa. Niissä esitetty sana ei mielestäni ollut Jumalan, vaan kiihkeiden ja ennakkoluuloisten saarnamiesten ikiomaa. Osa porukasta piti erästä vähän vanhempaa höyrähtänyttä opiskelijaa suurena guruna, kun hän aina kulki mustissaan, pellistä leikattu iso risti kaulassa, ja kaiken lisäksi hoilasi vessoissa virsiä kovaan ääneen. Minusta se oli jo vähän pelottavaa.

Kurssille tuli hiukan huonosti suomea puhuva poika Ahvenanmaalta, ja yhteisen kielen vuoksi aloin kaveerata hänen kanssaan. Mutta sitten häneltä jotenkin lipsahti, että hän harrasti ja soitti jazzia. Tuon veriruskean, taivaisiin huutavan synnin takia poikaa alettiin syrjiä, ja lopulta kukaan ei minun lisäkseni puhunut hänen kanssaan. Hän oli pelkkää ilmaa muille. Aloin itsekin huomata, että jos minusta pappi tulisi, joutuisin varsin nopeasti esimiesten puhutteluun, ja menettäisin vuoren varmasti toimilupani. Ja sitä paitsi minua loukkasi syvästi ystäväni kohtelu, jolla ei ollut mitään tekemistä kristinuskon kanssa, niinkuin minä sen ymmärsin, ja jonka harrastuksella en käsittänyt olevan minkään laista synnillistä ominaisuutta.

Niin sitten jazzia harrastava oolantilaispoika ja minä syntinen harhaoppinen lopulta huomasimme tulleemme umpikujaan tiedekunnassa, ja erosimme siitä. Kaksi luokkatoveriani jäi sinne, samoinkuin eräs kolmas, johonka sitten tutustuin uudelleen Valkeakosken kirkkoherrana 1970-luvun lopulla. Olin tullut Ylioppilaslehden musiikkikirjoittajaksi heti syksyllä -54, ja aloin sittemmin kirjoittaa myös muista aiheista. Sainkin aikaan varsin paljon väittelyä, otsikoita ja tuolloin muotiin tulleita paneelikeskusteluja, mutta se on oman juttunsa aihe.

Turun Ponte Rotto

Rooman kuuluisimpiin nähtävyyksiin kuuluu Pons Aemilius, 100-luvulta eKr. peräisin oleva silta, jonka keisari Augustus modernisoi nykyään nähtävään muotoon. 1598 sillan itäosa sortui tulvassa, ja länsiosa tuhoutui 1888. Jäljellä on vain yksi kaari, joka sai nimen Ponte Rotto, rikkinäinen silta. Kunnianarvoisan vanhuksen viimeistä palasta suojellaan vimmatusti.
Iltalehti kertoo tänään, että alustavien laskelmien mukaan Myllysillan korjaaminen maksaisi saman verran kuin uuden rakentaminen. Entäpä jos tuleva kulttuuripääkaupunki saisikin sillasta oman Ponte Rottonsa? Kysymys kiertyy kai vanhaan ongelmaan: Onko mahdollista, että funkistalosta / betonibrutalismista voitaisiin saada pittoreski raunio?

Vastaus lienee valitettavasti kielteinen. Alla Ettore Roesler Franzin maalaus Ponte Rottosta 1880-luvulta. Miten ihmeessä minusta tuntuu siltä, että Myllysilta ei uutenakaan aivan vastannut Pons Aemiliuksen kauneusarvoja..

Pääministeri Vanhanen avasi padon

Pääministeri Vanhanen ilmoitti, että yksikään puolue ei saa suvaita ehdokkaiden rasismia edes rivien välissä.

Olen suhtautunut ymmärryksellä Vanhaseen, ja ollut sitä mieltä että häntä vastaan on käyty epäreilua mediasotaa pitkän aikaa. Nyt pelkään, että minun rajani on ylittynyt. Pääministeri aukaisi padot puhumalla "rivien väleistä". Tämän jälkeen ei ole mitään rajaa leimakirveiden heiluttelulle. Kuka tahansa voi nyt omien intohimojensa mukaisesti leimata kenet tahansa rasistiksi. Todistusvelvoitus on syytetyllä, mutta tuomio on silti peruuttamaton.

Tiedän kokemuksesta, miltä leimakirves tuntuu osuessaan. Tiedän myös kokemuksesta, että työtilaisuuksia voi menettää pelkän "rivien välisen" epäilyn vuoksi. Minut on monissa yhteyksissä leimattu milloin rasistiksi, milloin fasistiksi, mutta täsmällisiä syitä ei koskaan ole esitetty.

Protestoin joskus 60-luvun lopussa sitä, että eduskuntaa myöten vaadittiin Helsingin kaupunginorkesteria poistamaan ohjelmastaan neuvostovastaiseksi julistetun tsekkisävellyksen: olin siis neuvostovastainen. Paria vuotta myöhemmin otin kantaa Allenden puolesta: olin siis kommunisti. Yhtä aikaa myös myöhemmin olin sekä lahtari että kommunisti. Vain sen vuoksi etten hyväksy sensuuria, maahantunkeutumista tai virkakieltoja, tulivatpa ne mistä suunnasta tahansa.

On riittänyt, että olen puolustanut pääministerin isää, professori Tatu Vanhasta rasismisyytösten vuoksi. On riittänyt, että olen protestoinut silmitöntä moralismia vastaan. On riittänyt, että olen julkisesti sanonut epäileväni ilmastohysterian perusteita. Ammatillisella puolella on riittänyt, että olen kirjoittanut musiikkia vähän toisella tavalla kuin johtavat makutuomarit ovat sallineet.

En käsitä, että voisin millään tavalla olla rasisti, vaikka olen pitänyt "n-sanaa" tai äskettäin Hottentottilaulua aivan viattomana. En käsitä, että olisin millään tavalla fasisti, jos olen protestoinut hakaristin demonisoimista jopa Suomen ilmavoimien merkkiä myöten.

Kuka tahansa voi nyt tuomita kenet tahansa pelkällä "rivien välissä"-argumentilla. Tästä seuraa välttämättä aivan hirmuinen intohimojen leiskunta, pogromien aalto, kieltolistojen tulva, kiellettyjen kirjojen piilottaminen takaisin kirjastojen varastoihin tai työntäminen tuhottavien pinoihin.

Sensuuri ja ajatuksen vapauden rajoittaminen on vaarallinen työkalu hallitsijan käsissä. Minusta kaikkien ajattelevien ihmisten pitäisi kaiken aikaa olla varuillaan, ettemme huomaamatta luisuisi totalitaariseen hallintoon. Hälyttävät merkit voivat olla pieniä, ja monet voivat niitä väheksyä. 1960-luvulla valuttiin epäjärjestyksessä pitkin katuja rauhan puolesta. Äkkiä tilanne muuttui: rauhan puolustajat alkoivat marssia tahdissa ja suorin rivein. Minua pelotti, ja syystäkin.

Ihmiset on helppo saada liikkeelle ja jopa riehumaan mistä tahansa syystä. "Suvaitsevaisuutta" voidaan lähteä ajamaan kaduille ja koteihin väkivaltaisesti. Yhtä lailla ihmiset voidaan saada liikkeelle myös "suvaitsemattomuuden" puolesta. Kun ihmismassat alkavat velloa, kaikilla on syytä olla varuillaan, myös massojen liikuttajilla.

Leikkejä Eiran mäellä ja vähän muuallakin.

Sain joululahjaksi Paul Eipperin komean teoksen Eläimet katsovat sinua (Tiere sehen Dich an, 1928), ja innostuin eksoottisista eläimistä. Kirjassa oli mm. kuva guanakonpoikasesta, jota epätoivoisesti yritin jäljentää. Tuolloin ei ollut saatavilla muovisia pikkueläimiä joilla leikkiä, mutta eipä hätää! Armfeltintien alapäässä asui eläimistä innostunut Virkkusen Ilkka, ja hänellä oli kaavoja miten taitella paperista erilaisia otuksia.

Eiran puiston alaosan kuuset olivat vielä pieniä, ehkä parimetrisiä, ja ne olivat mainio leikkipaikka. Niiden siimekseen rakensimme Ilkan kanssa eläintarhan paperieläimillemme, joita kertyi sitten melkoinen määrä. Joukossa oli kyllä merkillisiä mutaatioita ja geneettisiä poikkeamia, kun saksemme välillä kulkivat omia salattuja teitään, ja taittelummekin saattoi olla hiukan epätarkkaa.

Ilkalla oli kotona akvaario. Rannassa oli helppo pyydystää kaikkien helsinkiläisten poikapolvien tuntemia skitareita, piikkikiiskiä, ja yhden sellaisen veimme Ilkan akvaarioon. Merkillinen juttu, skitari kääntyi nopeasti vatsa ylös päin ja lakkasi sätkimästä...

Alla on 50-luvun alussa ottamani kuva Eiran rannan kallioilta kohti Engelaukiota. Eivät ne kuusetkaan vielä kovin pitkiä ole, mutta erityisesti minua yhäkin vierastuttaa Agricolan kirkon ylös nostettu rehvakas piikki. Sodan aikana se oli alas laskettuna, niin että risti nousi heti tornin lanterniinista esiin. Sellaisenahan minä olin kirkontornin aina nähnyt. En muutenkaan ole koskaan pitänyt tuosta kirkosta. Sen tylyt ja torjuvat tiiliseinät ja tylsä kirkkosali olivat ja ovat yhä vastenmielisiä, verrattuna esimerkiksi lämpimään ja kauniiseen Johanneksen kirkkoon, joka tuli minulle hyvin tutuksi Norssin kouluaikoina.
Parhaat hiihtomäet olivat Kaivopuistossa, ja sinne rakennettiin talvisin myös valtavat jääkourut kelkkailijoita varten. Joskus Kaivarissa järjestettiin myös koiravaljakkoajoja. Kuvassa vuodelta -45 on pikkuveljelläni jotain vakavaa huomautettavaa koiraa ohjaavalle miehelle.
Lähdin Kaivariin tavallisesti naapuritalon Maijan kanssa. Takaisin tulimme useimmiten eri matkaa, sillä jostain syystä meille viimeistään mäissä syntyi riitaa. Talot tunnettiin käytännössä sen mukaan kuka niissä asui. Vastapäinen talo oli siis Maijan talo, mutta siskoni mielestä se oli Juhanin talo, ja veljeni väitteen mukaan taas Tapanin talo. Pojat olivat Maijan pikkusisaruksia. Sen vieressä, Iston talossa eli kympissä asui Isto Lysmä, jonka kanssa joskus kaveerasimme. Kuva Kaivarista on vuodelta -49.
Luistelemassa käytiin pienempinä Sepänpuiston radalla. (Kuva vuodelta -46). Silloin alla olivat nurmikset, nerokkaat luistimet, joita varten kengän kantaan kaivettiin helalla vahvistettu kolo, ja jotka edestä kiristettiin ruuviavaimella. Myöhemmin, kun jalassa jo olivat isän vanhat luistinkengät, kävin Johanneksen kentällä. Kerran siellä oli rusettiluistelua, joka oli kyllä kovin outoa. Piti muka etsiä samannumeroinen tyttö...

Talomme vieressä oli ennen aukio, ja aukiolla kallio muistona mäkemme luultavasti korkeimmasta kohdasta. Se oli lasten varsinainen kokoontumispaikka, ja se näkyi hyvin lastenhuoneen ikkunasta. Tiesimme aina heti milloin kalliolle kannatti juosta kavereita tapaamaan. Kuvassa alla pikkuveljeni vuonna -49. Nyt tuota kalliota ei enää ole, eikä sen takana kohonnutta jugend-taloakaan. On vain vaakaikkunainen 60-luvun hirvitys, yksi niistä karmeista ympäristörikoksista joista Eira aina Huvilakatua ja Engelaukiota myöten on saanut kärsiä.
Tähdet alkoivat jossain vaiheessa kiinnostaa. Kuvamuistiini on jäänyt Armfeltintien alapäähän laskeva Venus eräänä keväisenä vielä aika sinisenä alkuiltana. Istuttiin jonkun kaverin, ehkä Iston kanssa tuolla kadonneella kalliolla, katseltiin tuota loistavaa planeettaa, ja fantisoitiin avaruusmatkoista ja avaruuden asukkaista. Tiesin tähtitieteestä jo varsin paljon, kiitos Tietojen kirjan astronomiakurssien, ja yritinpä rakentaa itselleni kaukoputkeakin kotoa löytyneistä ja itse ostamistani halvoista suurennuslaseista. Siitä ei todellakaan tullut yhtään mitään.
Partioon minut jostain syystä pantiin Töölön Sinisiin, joka kokoontui Töölön kirkon kauheasti lakalta haisevassa kellarissa. Tuosta urasta minulla ei oikeastaan ole paljon kerrottavaa. Partiomarsseihin osallistuin kyllä, kuten kuvasta vuodelta -47 näkyy, ja seuraavana vuonna oli Vierumäellä suurleiri.

Partio jäi lopullisesti, kun olin neljäntoista. Vartionjohtajamme piti viimeisen istunnon ennen armeijaan lähtöään ja oli pahasti humalassa. Vaikka olin jo kohonnut avj:ksi, partio menetti makunsa, ja erosin siitä.

Eiran kaunis mäki - nuoruuteni kaivattu kotiseutu

Muutimme Eiraan loppukesästä 1939, ja asuin Juhani Ahon tien numerossa 5 koko kouluaikani loppuun asti. Koko havainnoivan ja leimaantuvan nuoruuteni asuin siis tuon mäen alemmalla huipulla, arkkitehtien Settergren ja Pajunen piirtämän ja vuonna 1911 valmistuneen talon kolmannessa kerroksessa. Tässä on 50-luvun alkupuolella ottamani kuva Chateau Rydmanista.

Ruotsalainen John Settergren ei ollut mikään tusina-arkkitehti. Heti tultuaan Helsinkiin Grahn, Hedman & Wasastjernan toimistoon hän sai tehdäkseen Argoksen eli Wulffin talon julkisivun Stockmannin vieressä Espan kulmassa, ja vähän myöhemmin hän piirsi Wasabankenin huikean kauniin fasadin Kasarmikadun ja Espan kulmaukseen. Ei Armfeltintien ja Juhani Ahon tien kulmatalokaan mikään rumilus ole. Juuri tuollaiseen ahtaaseen ja terävään kulmaan sopii mainiosti persoonallinen keskiaikaisromanttinen linna.

Kuvan oikeassa reunassa näkyy Juhani Ahon tie 10, johonka helmikuussa -44 osui joukko palopommeja. Kuten näkyy, talo korjattiin entistäkin ehommaksi.

Ikkunoista avautuva merinäkymä ihastutti vanhempiani. Isäni otti heti muuton jälkeen kuvan olohuoneen ikkunasta pitkin Armfeltintietä ja kohti merta:
Heti perään hän otti toisen kuvan lastenhuoneen ikkunasta. Suomenlinnan majakka oli lähes tuossa suunnassa, ja sen pyörivien valojen seuraaminen toi unen monien lapsuusvuosien ajan:
Tässä on 50-luvun alussa ottamani kuva kotitalon pihalta, suunnilleen samalta kohdalta kuin kahdeksisen vuotta aikaisemmin otetut vappukuvat vuodelta -46. Tilaa oli yllättävän paljon, ja keskellä oli jopa hieno syreenimaja. Taustalla näkyy kulma punatiilisestä talosta jota me kutsuimme Wainsteinin taloksi, jonka Jarl Eklund 1917 piirsi omaksi talokseen, ja jonka nykyisin näyttää omistavan Ilmarinen.

Eiran puiston rinteeseen oli meiltä matkaa vain muutama kymmenen metriä, ja siellä äitini otti tämän kuvan hienosti kävelevästä pikkusiskostani vappuna -42. Kuvan reunassa istun isäni kanssa. Hän oli päässyt lomalle, niin että ilmassa oli juhlan tuntua. Ilmapallon sisässä taisi olla vain ilmaa, mutta se oli kuitenkin oikea ilmapallo.

Samalla retkellä isäni otti kuvan meistä ja äidistä. Taustalla oikealla on kotitalomme, ja sen takana niinkutsuttu "juutalaisten talo". Sen pihalle ei toisten talojen lapsilla ollut menemistä, kertoo pikkuveljeni, ennen kuin eräänä 40-luvun lopun kesänä tapahtui tällainen juttu. Täysihoitolassa oli pari juutalaistakin perhettä, ja siellä oli järjestetty rapujuhlat. Vanhempani tulivat juhlaan, ja ihmettelivät missä juutalaisperheet olivat. Heille kerrottiin, että näitä ei oltu kutsuttu. "Siinä tapauksessa emme tule mekään", ilmoittivat vanhempani.
"Jos he kelpasivat tätä maata puolustamaan, he kelpaavat myös meidän vieraiksemme", ilmoitti isäni ykskantaan. Tuosta asenteesta saattaa olla peräisin myös oma myöhempi puuhailuni juutalaisen kulttuurin parissa, tai toimintani esimerkiksi juutalaisen kirjallisuuden ja musiikin esittelyssä Elis ja Seela Sellan kanssa 70-luvulla. - Isäni ei sattuneesta syystä pitänyt neuvostovenäläisistä lainkaan. En tiedä miten hän suhtautui erääseen toiseen tapaukseen. Ehkä äitini ei aivan tuoreeltaan kertonutkaan hänelle seuraavaa tarinaa, jonka veljeltäni kuulin.

Sota-aikana ja vielä sen jälkeenkin autot olivat Helsingissä sen verran harvinaisia, että Juhani Ahon tien jyrkkää mäkeä laskettiin jopa perheitten kesken aina alas Laivurinkadulle asti. Äitini oli nuorempien sisarusteni kanssa mäessä, ja siellä oli perheitä useampikin. Äidin huomio kiinnittyi läheisestä Neuvostoliiton valvontakomission talosta tulleeseen nuoreen venäläiseen, joka seuraili lasten ilakointia. Suuret kyyneleet valuivat pitkin miehen poskia, mistä äitini arvasi että miehellä on omia lapsia kotona. Mies rohkaistui, tuli äitini luo ja kysyi arasti, voisiko hän laskea pikkuveljeni kanssa mäkeä. Se kävi, ja mies juoksi sitten riemuissaan ja innostuneena kelkan vierellä alas, ja veti veljeni sitten mäkeä takaisin ylös.

Valvontakomission miehet olivat kyllä tavattoman ystävällisiä lapsille, ja tarjosivat joskus karkkeja. Niitä emme tietenkään missään tapauksessa saaneet ottaa - ainakaan jos isäni saattoi nähdä. Mutta suurin osa tämänlaisista kertomuksista on peräisin äidiltäni ja pikkusisaruksiltani. Olinhan itse jo toisella kymmenellä, ja mielenkiinnon kohteet veivät minut milloin minnekin Helsingissä. Olin saanut vanhan 20-lukulaisen puuvanteisen polkupyörän, jolla kiertelin kaupunkia aina Kalliota myöten, ja kolusinpa myös Lauttasaarta ennen kuin sinne oli rakennettu moderneja kerrostaloja. Mutta nuo ovat toisen kerran juttuja.

Ilmoittaudun wagneriaaniksi. Olen siis uusnatsi.

Alati ajan tasalla oleva Ajankohtainen kakkonen repäisi viimeisetkin verhot suuren salaisuuden edestä! Wagner oli melkein natsi ja Hitlerin lempisäveltäjä! Wagner haukkui kerran juutalaiset! Wagner oli saksalainen!

Yleissivistykseltään vajavainen kohutoimittaja listasi varmuuden vuoksi mukaan vielä Sibeliuksenkin. Epäillään nimittäin myös Sibeliuksen olleen saksalaismyönteinen kuten Wagner! Toimittaja oli tehnyt kotiläksynsä huonosti. Hän ei osannut kertoa että Wagner muhi ystävänsä vaimon kanssa! Ja pahin tulee nyt: Wagner vastusti eläinkokeita ja julkaisi 1879 pamfletinkin vivisektiota vastaan!

Ja Sibelius oli juoppo ja tuhlari nuorena!

Tällaisen rosvon ja perkeleen oopperoita esitetään täälläkin kaikesta huolimatta, ja Turusta ajoi Tampereelle kokonainen Wagner-bussikin täynnä harhaanjohdettuja ja (kuten vihjattiin) uusnatseja! Kyllä jonkun pitäisi nyt tehdä jotain! Wagner-seurat pitää lakkauttaa rasismilakien vuoksi välittömästi!

Sitä paitsi Wagnerin piisit kestävät tuhottoman pitkään, ja niiden esittäminen maksaa kansalaisilta ryövättyjä verorahoja. Ei sellaista verovarojen haaskausta eikä sellaista loputonta hoilotusta siedä kukaan juuri katuojasta noussut ja häthätää lukemaan oppinut toimittajakaan!

Straßburgin katedraali - harpin riemujuhlaa!

Tuskin mikään arkkitehtuurin tyylikausista on ollut niin ratki runsasta muotoilunsa suhteen kuin täysgotiikka 1200-1300-lukujen vaihteen tienoilla. Harpilla on ollut todellinen kulta-aika. Mutta niin oli myös mallikirjoilla, joista arkkitehdit saivat osviittaa toisten keksinnöistä.

Matthäus Roritzer julkaisi vielä niin myöhään kuin 1486 mallikirjan Das Büchlein von der Fialen Gerechtigkeit, jossa selviteltiin fiaalien ja vimppereitten koristeita ja muotoja pienimmistä yksityiskohdista alkaen. Kuten kuvan oikeasta alareunasta näkyy, Roritzer käyttää johdonmukaisesti √2-suhdetta. Eli perusneliön ympäri piirretään uusi neliö, jonka sivu on alkuperäisen diagonaalin pituinen, eli √2. Sen ympärille taas uusi diagonaalisuhteessa, jolloin sivun pituus on √2 × √2 eli 2, ja niin edespäin.
(Kuva vanhaa arkkitehtuuria käsittelevästä powerpoint-esityksestäni).
Straßburgin katedraalin luonnospiirrokseen olen lisännyt joukon apuviivoja, eli perusrakenteen tasasivuisia kolmioita (60°), sekä 30° kulmia, jotka pääasiassa liittyvät koriste-elementteihin. Muuten suhteet ovat lähinnä yksinkertaisten kokonaislukujen suhteita. Kerrosten suorakulmiot on jaettu vaakasuoraan kahtia tai neljiä. Suurten ikkunoiden mitat ovat 3:1, joista ylin kolmannes on suippokaaren osuutta.

Kun silmä käy läpi tämänkaltaista kokonaisuutta, se tiedottomastikin huomaa vähitellen yhdenmuotoisuudet, viivojen jatkumot, samankaltaisuudet suurissa ja pienissä muodoissa. Rikas esteettinen kokemus syntyy usein juuri tällaisista päättymättömän tuntuisista, yhä pienempiin yksityiskohtiin ulottuvista havainnoista.

Tässä vaiheessa kannattanee vielä antaa näyte siitä, miten goottilainen suippokaari piirretään. Ikkunan yläreunan ääripisteistä piirretään yksinkertaisesti ympyränkaaret, säteenä ikkunan leveys:
Tätä toimenpidettä voidaan jatkaa yhä pienempiin yksityiskohtiin saakka:

Sta Maria Novella - neliöiden ja kolmioiden leikkiä, yhtenäisyys moninaisuudessa.

Tässä olen hyvin hyvin karkeasti luonnostellut Sta Maria Novellan, Leon Battista Albertin kuulun firenzeläiskirkon julkisivun rakennekaavan. Pohjana on siis neliö (punainen), tässä tapauksessa kolme neliötä joista ylin on ikäänkuin yhdistelmä kahden näkymättömän yläneliön sisemmistä puolikkaista.

Seuraavaksi piirretään tasasivuinen kolmio (tummansininen), joka määrittelee päätykolmion alareunan. Pienempien ovien paikka on yläneliön pystysuorien sivujen jatkeella (vaaleansininen. Näin syntyneeseen neliöön piirretään jälleen tasasivuinen kolmio (vaaleanvihreä), joka määrittelee alakerran palkiston ja friisin rajan.

Kolmio-neliöyhdistelmässä syntyy aina sama suhde kolmion lävistäjän (√3/2) ja neliön korkeuden (1) välille. Neliöt voidaan jakaa pienempiin osiin, ja kuhunkin voidaan piirtää sama kolmio. Näin suhteet jatkuvat yhä pienemmissä ja pienemmissä yksityiskohdissa. Tätä menettelyä kutsutaan triangulaatioksi, ja se takaa yhtenäisyyden koko rakennuksen ja sen pienempien osien suhteissa, eli niin sanotun suhdeharmonian.

En ole lähtenyt jatkamaan triangulaatiota, mutta silmä todistaa selvästi, että kuta kuinkin kaikki tärkeät pisteet julkisivussa ovat sen seurausta.

Jos julkisivun pohjana on tällainen yhä pienempiin osiin jakautuva neliö-kolmio-asetelma, tarkkaileva silmä erottaa monien yksityiskohtien joukosta aina samansuuntaisia suoria tai janoja, tässä tapauksessa aina 60° kulmassa. Tästä syntyy se ihmeellinen rauha ja harmonisuus, joka leimaa niin klassisia kuin esimerkiksi goottilaisia rakennuksia.

Oranssilla olen merkinnyt neliönpuolikkaitten lävistäjän, joka on pituudeltaan √5. Tämä irrationaaliluku on kuuluisan jatkuvan suhteen eli kultaisen leikkauksen pohjana: φ = (√5 - 1)/2. Kultainen leikkaus on siis syntymässä, kun viiden neliöjuureen lisätään tai siitä vähennetään neliön sivun pituus (= 1).

Kultaisen leikkauksen esiintyminen sommittelussa on normaalisti siis seuraus neliöihin pohjautuvasta järjestelmästä, ei sen lähtökohta, kuten yleisesti luullaan. Yllä olevan kuvan piirtäjä on etsinyt kultaisen leikkauksen suhteita sieltä täältä, välillä aika mielivaltaisestikin, ja edennyt niin sanoakseni puusta tyveen.

Tätä kirjoittaessani on soinut Radion sinfoniaorkesterin soittama Mahlerin 3. sinfonia, nauhoitettuna Tukholman Mahler-festivaaleilta. Jos olisi pakko valita vain yksi 1900-luvulla toiminut säveltäjä (eikä omaa maanmiestä saisi ottaa huomioon), minun valintani olisi Mahler, yksiselitteisesti Mahler.

Seasons Greetings - kristinuskohan ei enää ole Politically Correct!

Nämä paljonpuhuvat kuvat julkaistuani olen:
a) Punaniska persu,
b) Satuihin uskova hölmö,
c) Puhdas rasisti, vai
d) Pelkkä tekijänoikeutta rikkova nilviäinen?

Jumala loi harpin ja geometrian. Ja arkkitehdit kiittivät ja ryhtyivät rakentamaan.

Tässä 1100-luvun kuvassa Jumala luo harpillaan "ympyrän, aallot... ja FRAKTAALIT!", kuten Benoit B. Mandelbrot erään kirjansa johdannossa iloisesti tulkitsee.

Harppi on kaiken geometrian ydin. Sen avulla mitataan, piiritetään, ja rakennetaan esimerkiksi mainio apuväline suorakulma-viivain. Niiden avulla kaikkien aikojen rakentajat ovat suunnitelleet työnsä, ja eri aikojen arkkitehtuurissa näin syntyneet mittasuhdejärjestelmät ovat yleensä hyvin selvästi näkyvissä.

Olen koko aikuisen ikäni mittaillut varsinkin klassisten rakennusten suhteita. Itse asiassa minun piti tehdä väitöskirjakin arkkitehtuurin geometriasta ja suhdejärjestelmistä. Se jäi, mutta mittaamisesta on tullut eräänlaista silmän automatiikkaa.

Samoin mittailen kuvataidetta, kuten tästäkin blogista on voinut havaita. Olen itse asiassa vakuuttunut siitä, että kauneudella on geometris-matemaattinen pohja. Tietysti meillä on oma tapamme hahmottaa asioita, mutta arvelen että jonkinlainen geometrinen ydin tällä hahmotuksellakin on. Luonnonlaki mikä luonnonlaki.

En väitä, että maalarit aina ensin piirtävät jonkin geometrisen apuhahmon kankaalle, vaikka se yleistä onkin. Myös vapaasti, vaistonsa varassa etenevät maalarit ovat usein tyytyväisiä työhönsä vasta kun se alkaa noudattaa näitä monen laisia vanhoja kokemusperäisiä lakeja.

Hahmotuksen peruselementit ovat yksinkertaisia, mutta niistä voidaan johtaa melkein kaikki. Ne ovat ympyrä, neliö ja tasasivuinen kolmio, sekä niiden 3-ulotteiset muodot pallo, kuutio ja tetraedri.

Tässä on eräs kaavio, jonka olemassa olon yleensä ensimmäiseksi rakennuksen fasadista tarkistan. Se nimittäin näyttää olevan niin yleinen koko klassisessa rakennustaiteessa antiikista uudelle ajalle, ja perustuu niin elementäärisille perusteille, että luulisi kaikkien oppikirjojen eri ajoilta sisältävän tämän periaatteen. Vaan eivätpä juuri sisällä.
Neliön sisään on piirretty tasasivuinen kolmio ABC, jonka sivu on sama kuin neliön. Itse neliö on jaettu pikkuneliöihin, kuten DEFA. Tämän neliön ja ison kolmion leikkauskohdasta piirretään kolmio GAH. Ison kolmion kärjen yläpuolinen ison neliön osa jää joskus sommittelusta pois, mutta voi hyvin siinä ollakin.

Pisteet H ja H' ovat ne kohdat, joihin monesti sijoitetaan esimerkiksi nelipylväisen temppelifasadin tai riemukaaren sisemmät pylväät tai pilarit. Nämä pisteet saadaan lähes samaan kohtaan toki yksinkertaisemminkin, jakamalla neliö "sacred cutin" (Tons Brunes) mukaan (pisteet R ja U):
Tällä menetelmällä saadaan myös piirretyksi säännöllinen 8-kulmio, yhdistämällä pisteet QT, NR, UP ja SM.

Tässä on piirrokset kolmesta rakennuksesta, jossa neliö ja tasasivuinen kolmio näyttelevät pääosaa. Ensinnäkin Konstantinuksen riemukaari Roomassa, josta johduin tuohon alussa esittämääni kaavioon:

Sitten Leon Battista Albertin kuuluisa Santa Maria Novella Firenzessä (1470). Piirtäjä on lisännyt kuvaan olettamiaan kultaisen leikkauksen esiintymisiä. Hän on lähtenyt vähän väärästä päästä liikkeelle. Kaikissa neliösommitelmissa joissa mukaan tulee neliön puolikkaan diagonaali (√5), on kultainen leikkaus jo piilevänä mukana. Se on siis seuraus, ei lähtökohta:
Ja lopuksi Giacono della Portan Santa Maria de' Monti (1580) Roomassa:
Itse asiassa piirsin tuohon kuvaan jo kolmiot valmiiksi.

Näistä kaikista esitän kaavakuvat myöhemmin. Palaan myös neliöjuurien kiehtovaan maailmaan, jota tässä vain ohimennen sivuttiin.

Tein tietämättäni hottentottirikoksen!

Sain edellisestä kirjoituksestani kiukkuisen ja solvaavan palautteen, jota en julkaissut. Tuonkaltaista kieltä en kykene laskemaan sananvapauden piiriin. Sanoman ydin oli, että olen syyllistynyt rasistiseen viharikokseen julkaisemalla kuvan kirjasta, jossa esiintyy kielletty sana, ja lisäksi julkaissut runoja joissa esiintyy nk. "n-sana".

En todella tiennyt, että khoikhoi-kansan vanha nimitys 'hottentotit' on kielletty, ennenkuin luin miten Hesari ja Ilta-Sanomat olivat skandalisoineet Hottentotti-laulun julkisen esittämisen. Thorbjörn Egnerin mainio laulu on kuulemma jo kielletty Norjassa, ja Jukka Virtanen saa yllensä likaisen rasistin kirouksen näppärästä suomennoksestaan. Laulun sisältöhän ei mitenkään ole pilkkaava, päin vastoin. Urhea hottentottipoika Huuaa-kotti tekee sankariteon ja pelastaa kylän.

Kiellon syynä on sana "hottentotti". Buuriperäinen sana tarkoittaa suurin piirtein änkyttäjää, ja viittaa hottentottien omalaatuiseen kieleen maiskutus- ym- äänineen.

En voi muuta kuin äimistellä tätä nykymoralistien alkeellista sanamagiaa. Sen mukaan sanoilla on maaginen sisältö, ja sana on mystisesti myös itse se asia jota se kuvaa. Jos sanot sielunvihollisen tai mesikämmenen tosinimen, se on heti siinä itsekin omassa lihallisuudessaan.

Asian voisi sivuuttaa alkeellisena ja huvittavana osoituksena ihmisten typeryydestä, ellei siitä olisi jo tullut keskeinen osa politiikantekoa. Siispä odotan kaksinverroin suuremmalla todennäköisyydellä näiden sivujen sensurointia valmisteilla olevan sensuurilain astuttua voimaan. Nythän täällä on jo esitetty n-sanoja ja h-sanoja ja kauheaa pornoa. Ties mitä kamalaa keksinkään vielä tehdä. Kyllä kiellettyjä sanoja riittää vielä moneen rasistiseen ja fasistiseen kirjoitukseen.

Elämme pimeää aikaa.

(Kuva esittää Ranskasta löytynyttä kivikautista hedelmällisyysfiguuria. En uskaltanut imuroida koneelleni hottentotin kuvaa, vaikka yhdennäköisyys h-naisten rasvapakaran kanssa onkin ilmeinen.)

Arvilyn tylsät sadut ja hauskat runot

Lapsuuteni satukirjat olivat kierrätystavaraa isäni kotoa. Sota-aikana sellaisten julkaiseminen oli harvinaisempaa, ja muutenkin oli syytä pysyä klassikoissa, niitä kun oli säilössä niin paljon. Arvid Lydeckenin sadut olivat minun mielestäni kyllä tosi tylsiä, eikä esimerkiksi Iloiset hottentotit (Arvilyn tarinoita II, Otava 1918) kaikessa hassussa eksoottisuudessaan jaksanut riemastuttaa isommin. Paitsi muutamat kirjan näppärät runot, joita lauloimme koulussa.

Väinö Hämäläisen piirtämä kansikuva viittaa runoon Pepen merimatka, ja sen alusta oli tullut jo vanhempieni ikäpolvelle hupaisan hokemisen aihe:

Saduista osa tapahtui neekerikylässä nimeltä Ho-ho-ra-ra-bu-bu, ja niistä vain neekeripoika Samin neuvokas keino vangita leijona jäi jotenkin mieleen. Menetelmä oli sama, jota Pekka käytti vangitessaan suden: nuora ujutettiin leijonan häntään, ja sen toinen pää sidottiin puuhun. Leijona ajoi poikaa takaa, kunnes nuora sitoi leijonan tiukasti puuta vasten.
Osa saduista on eläinsatuja, pääosassa marakatit ja elefantit. Ne olivat tylsiä, yhtä tylsiä kuin marakattisadut kirjassa Tibu Tipp, jota Lars Huldén kerran muisteli oman lapsuutensa hauskimpana. Mutta saivat marakatit aikaan jotain hauskaakin, nimittäin klassikkorunon Telefoni Afrikassa. Tässä on sen alkuperäinen muoto:
Toiseksi viimeinen säe viittaa viereisen sivun kuvaan. Laulua varten se on näppärästi korvattu uudella säkeellä, jonka kaikki lukijat hyvin muistanevat: "Häntä pannaan toiseen korvaan, toinen kärsää käyttää".
Vielä yksi runoista, jonka useimmat tuhmat isot pojat muunsivat koskemaan krapulapsia. Runossa on itse asiassa aivan hyvä valistava sisältö:

Sattuuko joku muistamaan tällaisen kuvan?
Tiedän, että runon railakas loppu on herättänyt kauhua poliittisesti korrekteissa ja anakronistis-moralistisissa piireissä, mutta minusta se on edelleen esikuvallisen näppärä.

Kegn gold fun zun. Juutalaisen musikan laulu - ennen pogromia.

Tämä aurinkoinen ja kaunis ukrainalaisen musikan jiddišinkielinen laulu oli eräs johtamieni kuorojen suosikeista. Erityisen lisänsä se sai siitä ristiriidasta joka vallitsi toivon ja todellisuuden välillä. Tämä sovitusversio on tehty Ritvalan Köörille. Siinä toiseksi alinta ääntä voivat laulaa altot, tai kepeät korkeat (kontra)tenorit, tai molemmat yhdessä. Vapaasti käytettävissä. Suomennos ja ääntämisohjeet nuotissa.