Ihminen 2.0 - turha yritys!

Aamulla luin ruudulta vakavia sanoja. Ettei näet aina pitäisi harmitella sitä tai tätä, ja että pitäisi iloita pienistäkin asioista.

Totta. Siinä harmittelussahan kuluu ihan turhaa energiaa, kun sitä energiaa ei nyt ihan yltäkylläisesti muutenkaan ole säästössä. Päätin muuttua uudeksi, positiiviseksi ihmiseksi. Ihmiseksi 2.0. Nyt iloitsisin kaikesta mikä ei ihan päin hemmettiä olisi.

Piti vaihtaa sukat, ja löysinkin heti puhtaan parin. Hienoa. Tosin en voi tietää, olivatko juuri nämä sukat paria keskenään, sillä olen aina hankkinut vain mustia sellaisia. Niitähän voi hyvin käyttää keskenään, kun varren pituus ei nilkasta katsottuna mitenkään voi erottua.

Näin aamuisen kuvan helsinkiläisestä autosta, jossa ikkunat olivat jäisen härmän peitossa. Mutta näin aamupäivällä oli jo lämpöasteita, ja tiet olivat sulia. Hienoa.

En ajanut kolaria, enkä nähnyt muitakaan tielle jääneitä. Mainiota. Sain heti parkkipaikan. Tosin sellaisen löydän tässä kylässä aina muutenkin, joten tästäkin voi hyvin olla iloinen.

Lounasruokalassani tarjottiin aivan syötävää einestä, kuten aina. Hauskaa. Myös lounasystäväni saapuivat paikalle. Tosi mukavaa, olisihan voinut käydä niinkin että joku olisi juuri taittanut jalkansa.

Ajankohtainen keskustelu sujui leppoisasti. Venäjä ei ole vielä hyökännyt Suomeen, mistä on syytä olla hyvin iloinen. Lasiseinän takana lapset polskivat altaassa, ja ilmeisesti kaikki pysyttelivät hengissä, mikä on eittämättä positiivista.

Ihmettelimme sanaa ’topparoikka’, mutta emme googlettamalla löytäneet vahvistusta arvelulleni että sana on venäläistä alkuperää. Mutta kyllä se varmaan jostain sekin selviää.

Totesimme, että poliitikot ovat taas möläytelleet törkeitä. Ehkä eivät kumminkaan tarkoittaneet ihan niin…

Ei perkele! 

Tämähän menee nyt ihan sairaaksi tämä elämä ihmisenä numero 2.0! Eihän tällaista pelleilyä kukaan jaksa! Tätä menoa olisin pian hakeutunut mielisairaalaani, ja ehkä tavannut siellä mielisairaanhoitajani! 

’Positiivi’ on hyvä, jos siinä on kampi, ja siitä tulee ulos soittoa. Minä en ole mikään ’positiivinen’, kun minussa ei ole kampeakaan.

Olen nyt muuttunut ihmiseksi 3.0. Minua harmittaa niin vietävästi, että paluumatkalla aurinko on matalalla ja häikäisee päin pläsiä. Jahka kotio ehdin, menen kirjoittamaan hapahkon blogijutun turhasta iloitsemisesta.

Ja tässä se nyt on.

Taskunlämmintä, myhäillen

Lounaalla puheltiin liikuttavista ja taskunlämpöisistä lauluista ja sanonnoista. Sellaisista, jotka eivät nyt ihan hevosennaurua herätä, ennemminkin semmoisista hellyttävistä ja tuikitavallisista sattumuksista, joista kansan karttuisa suu kiteyttää vastaansanomattoman täydellisen kuvauksen.

Niinkuin se tosiystävyyden kuvaus, kun pojat olivat latotansseissa, ja toinen heistä onnistui saamaan saatinkin. Toinen jäi ulos uskollisena pakkaseen odottelemaan. Kun jonkin tunnin kuluttua onnekkaampi ystävyksistä palasi, toinen kysyi: "Saatiinks me?".

Kirjailija ja upseeri Terho A. Könönen sai jatkosodan aikana idean Suhmuran Santraan omasta nuoruudenkokemuksesta. 

"Niin pyysin mie korreinta suatolle piästä, tämä vastaa: 'Voi tokkiinsa jalkojas siästä. Niin pitkä matka, niin pitkä matka on suatolle Suhmuraan'."

"Nyt Mantalle mattoja puistelen

Ja lapsia liekuttelen.

Myös Suhmuran Santraa mie muistelen

Ja iäneti näin uattelen:

No pithän tok' arvata, se siitä tulloo,

Kun lähteekin pyörällä suatolle Mulloon,

Ja pitkä matka, ja pitkä matka on suatolle Suhmuraan".

Aivan tavallisen elämän tuikitavallisen tarinan voi esittää täydellisesti muutamalla kielikuvalla, jotka herättävät sympatiaa ja myhäilyä.

(Muloon on vain puolikas matka verrattuna Suhmuraan, polkupyörällä sotkien sinnekin on hikinen työmaa. Muttapa mitä mies ei tekisi verevän naiseläjän vuoksi? Olen itse ajanut 6-tietä Joensuuhun vasitenkin Santran ja Mantan vuoksi!)

 

Tämän tuikitavallisen tarinan voi tietysti pukea vähän koreampaankin kuosiin, jolloin hupi nousee tuosta hienostelusta. Niinpä Emma-valssissa väistämätön ja vääjäämätön katastrofi tapahtuu näin:

"Minä uskoin ja vannoin

Ja sormuksen annoin

Ja lupasin olla sun omasi

Sinä valasi taitoit

Ja lahjastani laitoit

Vain heiluvat renkahat korviisi."

Myös Matti Jurvan kupletissa pettymys on tietysti etukäteen arvattavissa. Niin käy tarinoissa aina, niissä todellisissa tarinoissa jotka ovat kertomisen väärtejä:

"Juna Kuopijoon kun tulj asemalle

siinä tillaukset tehtiin myö niin

jotta puistoon sen ison koevun alle

huomenillalla suavuttaisiinj.

Mutta Hilima, tuo Hilima ei tullunnakkaan

minä iteksein sain jiähä vua uottelemaan

Niin kaanis oli ilima

mutta kaaniimpi oli Hilima

niin hempeesti helema sillä tuulessa heilahtelj".

****

Nuorena, vain 25-vuotiaana syfilikseen kuollut tulenkantaja Unto Koskela julkaisi esikoiskokoelmansa Purjeet sumussa (Otava 1930). Miksi minun on mainittava hänen kuolinsyynsä? No, koska kokoelman suuressa ja kuolemattomassa mestariteoksessa tarinan henkilöiden sosiaalinen asema on herkullisesti ristiriidassa tekstin korkealentoisuuden kanssa. Siitä johtuu sen hykerryttävä kauneus ja väistämättömän myönteisen lämmittävä todellisuuden kuva. Pakkohan tämä helmi, Kuubalainen serenadi, on panna tähän kokonaisena:

Me tulimme kapakasta,

kai hiukkasen horjuen.

Oli lähtömaljoja juotu,

ja yö oli ihmeellinen.

Joku huomasi sattumalta

– se oli kai Watkinson –

että serenaadi sulle

ihan velvollisuutemme on.

Ja kolmisin seisahduimme

me alle sun ikkunas

ja punaisen lampun näimme

me palavan huoneessas.

Ah – muistan – ympärillä

on ihana Kuuban yö,

ja nuorena, hehkuvana

joka ainoa sydän lyö.

Me muistimme kuuman poves

ja keinuvan vartalos,

ja jokainen huulillansa

tuns vielä sun suutelos.

Ja me kaipasimme jälleen

sinun nauruas solisevaa –

Voi, miksi on jätettävä

tämä ihanain öitten maa!

Tom lauloi murheellisesti

ja säesti Watkinson.

Minä nielin kyyneleitä,

olin kovasti onneton.

– Niin, rakastin sinua silloin

ja rakastan vieläkin,

ja sun punainen sukkanauhas

on aarteeni kallehin.

Sinä avasit ikkunasi

ja kummasti hymyillen

sinä pudotit jokaiselle

tulipunaisen kukkasen.

Ja me itkimme haikeasti

ja horjuimme satamaan.

Ah, Kuuban helmi, sua

en unohda milloinkaan.

Kaipuu menneisyyteen: "Midnight in Paris"

Olen nyt kolmesti nähnyt Woody Allenin leffan Midnight in Paris (2011). Se hurmaava komedia, mutta keveydessään myös paljon ajatuksia herättävä. 

Gertrude Stein (Kathy Bates) suostuu arvioimaan Gil Penderin (Owen Wilson) käsikirjoitusta. 

(Roger Arpajou / Sony Pictures Classics)

Päähenkilö, aloitteleva kirjailija Gil Pender tupsahtaa nykyajasta 1920-luvulle, ja tapaa ajan taiteilijoita. Hän joutuu sitten (fiktiivisen) "Picasson heilan" pauloihin, joka inhosi omaa nykyaikaansa, ja - kas kummaa - pääsi Gilin kanssa tupsahtamaan Belle Époquen aikaan 1890-luvulle. Siellä taas oltiin sitä mieltä että 'nykyaika' oli typerä verrattuna vaikkapa renessanssiin. Kirjailijaa vakoili etsivä, joka otti aikasiirtymäsysteemistä kaiken irti, ja kohtasi ilmeisesti loppunsa Versaillesissa vallankumouksen aattona.

Pientä aikasiirtymävitsiä elokuva heittelee herkeämättä. Päähenkilö antaa Buñuelille leffavinkin, jota tuleva ohjaaja pitää typerimpänä mitä ikinä on kuullut.

Pieni mutta merkittävä kumarrus Jacques Demylle: kun Guy oli palannut Cherbourgiin, sateenvarjokaupassa oli pesukoneita. Kun Allenin kirjailija Gil palasi Pariisissa nykyaikaan, muinaisen taiteilijakahvilan sijalla oli - pesukoneita.

Keskustelut Allenin elokuvassa ovat ihan  hauskoja ja fiksuja. Ne heijastelevat aikansa oikeita henkilöitä, ja ilmeisesti Hemingwayn muistelmat A Moveable Feast (Nuoruuteni Pariisi) ovat käsikirjoittajalle olleet merkityksellisiä.

Se tietysti houkuttaa miettimään omaa nostalgisointiaan. Kukapa ei olisi joskus kuvitellut onnelaa, ihannemaailmaa. Mutta sehän ei ikinä ole mahdollista kenenkään omana aikana. Sen vuoksihan jotain menneisyydessä ihannoidaan, että omassa maailmassa on niin paljon epätyydyttävää.

Ajattelen nyt vaikka Helsinkiä vuonna 1915! Klassiset rakennukset, uusrenessanssi- ja jugendtalot ovat jo paikoillaan, nekin joita oma aikani niin surutta repi.

Kolmikulma- eli Diana-puisto aivan 1900-luvun alussa. Vasemmalla puutalossa isäni äidinisän Gust. Arvidssonin litografialaitos. Entä jos tupsahtaisin tuonne häntä tapaamaan? Voisin sitten mennä Viiskulmaan stalkkeeraamaan isoisääni ja tulevaa isoäitiäni... Ja jos saisin lippurahaa, voisin katsoa Svenska teaternin esitystä, sen katto näkyy oikealla.

 

Mutta vuonna 1915 ei olisi hyvä elää, maailmansota oli alkanut, ruokahuolto kangerrellut, ja hirmuinen pandemia alkoi levitä. Yhteiskuntaa riivasi köyhyys ja kapinahenki.

Ehkä vähän myöhemmin, vaikkapa 1938? Elintaso oli kohentunut, oli kodinkoneita ja ruokaa. Vuotta myöhemmin olisin muuttanut Eiraan, taloon jota pidän lapsuuskotinani. Unissakaan en ole sinne päässyt takaisin, kuten sentään isovanhempieni luo Katajanokalla. Maailma olisi jo sellainen jonka tunsin. Mutta epäilemättä sinne tupsahtamiseen sisältyisi hirvittävä suru: kaikki toivorikkaus romahtaisi kauhealla tavalla, hyvin pian.

Nostalgia-käsite syntyi Sveitsissä 1600-luvulla, ja sitä pidettiin jopa 1900-luvulle asti sairautena. Sana merkitsee koti-ikävää, kreikan sanojen pohjalta, ja siihen yhdistetään usein myös ajallisesti kauempaa kaukokaipuuta. 

Tottahan on, että ihminen tottuu nuorena aikansa todellisuuteen, ja saattaa vanhempana tuntea uuden ajan epävarmempana kuin lähimenneisyyden. Merkitykset muuttuvat, sanat niiden symboleina samaten.

Miksi Viipuri oli niin iloinen paikka, vaikka siellä oli yhtä lailla ongelmia kuin muualla Suomessa? Sen vuoksi, että siitä kertoivat entisen Viipurin nuoret, tai ainakin osa heistä.

Sekä nykyisestä että menneestä maailmasta meille syntyy erilaisia, mutta aina valikoituja mielteitä. Valikoidut muistot ovat usein niitä mukavia, valikoidut nykyisyydet ovat usein niitä harmillisia. Ne liittyvät myös muistelijan sosiaaliseen ympäristöön. Jos hänen nuoruutensa ympäristö oli hyvin voiva, oli helppo unohtaa ne joilla meni huonosti.

Jos yrittää olla objektiivinen, on pakko myöntää että nykyisestä väestöstä ylivoimaisesti suurempi osa voi suhteellisen hyvin, kuin ennen. Nykyiset pulmat ovat pulmia nekin, mutta toisenlaisia kuin ennen. Ja niitä pulmia täytyy yrittää selvittää, tavalla tai toisella. Aivan kuin ennenkin.

"Vanhus" ei ole ruma sana

 

Uimahallissamme on taas "ikäihmisten" päivä. Eli markkinat. 

Vuosi sitten tulin sanoneeksi, etten nyt ehdi näitä vanhusmarkkinoita. Siihen kiukkuinen puuhamies ilmoitti että tämmöistä v-sanaa ei täällä käytetä. Pakenin siis nytkin paikalta. 

Sanoista 'vanha' ja 'vanhus' on tullut pejoratiivisia, jopa rumia sanoja. Kotuksen Taru Kolehmaisella on vuodelta 2019 oma arvelunsa:

"Näkisin kysymysten heijastavan kuitenkin ennen muuta sitä ahdistusta, jolla nuoruutta palvovassa yhteiskunnassamme suhtaudutaan vanhenemiseen. Se tuntuu useinkin olevan suurempi ongelma muille kuin vanhuksille. Vanhenemiseen liittyvät kielteiset asiat halutaan kätkeä kiertoilmausten piiloon, sellaisten kuin kolmas ikä, seniori, veteraani, kultainen ikä, ikinuori, varttunut, kypsään ikään ehtinyt tai harmaa pantteri. Iäkäs ja ikääntynyt kuulostavat nekin neutraalimmilta kuin vanhus, samoin ikäihmiseen liittyvä pirteän leikillinen sävy tuntuu häivyttävän ikääntymisen kielteisiä puolia".

Kolehmainen arvelee jopa, että sana yritetään unohtaa: "Kaipa sana vanhus kuopataan lopullisesti silloin, kun me suuret ikäluokat vartumme kypsän iän seniorisarjaan ja alamme riehua ikinuorina harmaina panttereina kultaisen iän kerhoissa".

Mutta minkä ihmeen takia "vanhus" olisi pejoratiivinen sana? Minä olen 88 vuotta vanha vanhus, enkä elä enää kovin kauan. Onneksi olen vielä lähes täysin työkykyinen vanhus. Joillekin vanhuus on isompi ongelma. Mutta niinhän se menee, kaikille, tavalla tai toisella. 

Ihmiselle on hyväksi jättää murehtimatta asioita joille ei itse voi mitään, ja elää niin täysin kuin kykenee, niin pitkään kuin elämää kestää. 

Kiertoilmaisut ovat magiikkaa, joka ei auta yhtään mitään, yhtään ketään. Ne ovat putipuhdasta magiikkaa, ja joillekin tietysti itsekorostuksen yritystä. Höyhenten pörhistelyä. "Kato mua, mä oon kova ja vetreä tyyppi!" Eino Leino runoili: "Muualla tulta iskee harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko!". Täällä normaalisti rypistyvät ikinuoret kiskovat lotionia nahkaansa ja hihkuvat nuorekkuuttaan. Puhdasta magiikkaa, itsepetosta.

Nykyihmiset ovat tottuneet siihen, että kaiken mitta on se miltä jokin näyttää. Sen vuoksi yritykset liittävät itselleen erilaisia positiivisia luonnehdintoja eettisyydestä ja mistä milloinkin. Ja toimivat sitten niinkuin toimivat. Jos tulee sanomista, ne toistavat kylmästi nämä kaunolauseet, ja sillä selvä.

Ihmisen luontaisen vanhentumisen vuoksi liike-elämä on rypenyt rahassa. Aivan turhaan. Mitään ihme-aineita ei ole. Kuinka paljon ihminen treenaakin, rajat tulevat vääjäämättä vastaan. Se vain on niin, elämän systeemi on tämä. Sen vuoksi on puhdasta tyhmyyttä murehtia vanhentumistaan. Ennemminkin saisi iloita siitä että ehtii vanheta.

Kolehmaisen artikkeli on tässä. Kuvassa on ehkä Tischbeinin maalaus "Diogenes etsii ihmistä".

Avatar nimeltä "Marin"

 

Nainen on vasta 38-vuotias. Nyt hänestä julkaistaan fiktiivinen draama. Siis fiktiivinen draama, Ylen tuottama, ja siitä ovat kaikki mediat toitottaneet jo päiviä.

Aletaanpa alusta. Mistä me tiedämme tämän 38-vuotiaan? Koska media on kertonut hänestä. Miksi hän on superjulkkis? Koska media on tehnyt hänestä ensin julkkiksen, ja puhkunut ja puhaltanut hänestä sitten superjulkkiksen. Jokainen superjulkkis on median synnyttämä, riippumatta siitä onko kohde itse tätä asemaa halunnut.

Media tietää hyvin, että paha kello kuuluu kauemmaksi kuin hyvä kello. Menetelmä on tämä: ensin täytetään palstat kritiikittä hyvillä mielteillä. Kauneus, nuoruus ja menestys on varsinkin naisen kohdalla mainio startti. Kuvan naisesta tuli viisi vuotta sitten, 33-vuotiaana, pääministeri. Hän oli erinomainen kohde median päätehtävän aiheeksi.

Vasta kun kohde on riittävän suosittu, häntä kannattaa skandalisoida. Se aloitettiin varovaisesti. Sen sijaan että virkamiehet olisivat huomauttaneet työasunnon aamupalojen hinnasta, ja pääministeri olisi normaaliin tapaan korjannut tilanteen, ilman sen ihmeempiä kommervenkkejä, herkullinen tapaus vuodettiin julkisuuteen.

Media alkoi höyhentää nuorta pääministeriä häikäilemättä, ja paisutti näitä itse laatimiaan kohuja. Aamupalojen jälkeen iskettiin naisen koruihin, yritettiin saada lisää vauhtia siitä, että tämä todennäköisesti oli eräässä kuvassa ilman rintaliivejä, ja lopulta salakuvattiin erilaisia bileitä. Media kehitteli teorioita päähenkilön mahdollisesta alkoholismista ja huumeidenkäytöstä. Kaikki koukut eivät kaloihin iskeytyneet, mutta kohde sai tarpeekseen. Hän jätti poliittisen työnsä, ja lähti ulkomaille.

Sitten kävi niin, että nuori nainen alkoi menestyä kansainvälisesti. Hänelle tuli vähän enemmän rahaakin, ja hänet nähtiin monenlaisten pintajulkkisten kanssa samoissa kuvissa. Nythän on niin, että media tavallaan omistaa pintajulkkikset, koska on ne luonutkin. Tämä nainen oli siitä hankala, ettei hän ollut soveliaalla tavalla mediaystävällinen. Ehkäpä hän kuviaan lähetellessään suorastaan pottuili medialle.

Niinpä media kosti. Kun nuori nainen ei itse avautunut sille, eikä kertoillut intiimiasioitaan, media loi hänestä avatarin, "Sanna Marinin". Ja nyt kaikki lukijat ja kuuntelijat saavat taas tietää minkälainen tämä oikeasti on, miten riitelee, miten lempii, mitä missäkin tilaisuudessa puhelee.

Eihän tuo nyt ole niin omituista, että me saamme kuulla päähenkilöstämme fiktion kautta, sen käsikirjoittajan, joka ei edes tunne alkuperäistä henkilöä. Onhan henkilömme ministeriaikanaankin ollut julkisuudessa mitä suurimmalta osalta fiktiivinen.

Minusta tämä ei ole enää mitenkään kohtuullista. Nyt pelkään jopa tragiikan lähestyvän. Kun toimittajat haistavat verta, he kyllä repivät saaliinsa ilman vähintä armoa.

(Varmuuden vuoksi sanon, etten ole ollut poliittisesti ollenkaan samaa mieltä entisen pääministerin kanssa. Mutta hän on ihminen siinä kuin kuka tahansa meistä. Jokin kohtuus saisi julkisella puheella sentään olla.)

Voi Saatana!

Olen vilkaissut silloin tällöin tiukan linjan kristillisen televisiokanavan ohjelmia. Niistä minulla olisi kaiken laista sanottavaa, mutta mainitsen nyt kahdesta.

"Iloista antajaa Jumala rakastaa!"

Näin toistelee pehmeä-ääninen evankelista. Kun hänen puhettaan seuraa, käy vähitellen ilmi, että kaunis ja sinänsä ihmisystävällinen ajatus avuliaisuudesta merkillisesti alkaa painottua vähän erityiseen suuntaan. Toki on oikein ja autuaallista auttaa ihmistä taloudellisissa vaikeuksissaan, mutta vielä tärkeämpää on antaa rahaa Jumalan työn hyväksi. Se tapahtuu lahjoittamalla evankelistan järjestölle tai firmalle, ja vakuutena on hänen ilmoituksensa mukaan, että Pyhä Henki on täyttänyt hänet, ja Jumala on henkilökohtaisesti antanut tästä lahjoittamisesta ohjeita. Varoitetaanpa joskus, että Jumala on nimenomaisesti täsmentänyt sen avustustyön tarkkaa harkintaa, jotta se avustus kohdistuisi oikein ajattelevien tukemiseen.

Evankelista tietää, mistä johtuu itara haluttomuus iloista antamista kohtaan. Se johtuu demoneista, jotka kaiken aikaa kuiskuttelevat ihmisille muunlaista neuvoa, ja demoneilla on yksi johtaja ja pahan lietsoja, nimittäin

Saatana!

Historioitsijain mukaan Saatanan lyhyt historia on tämän tapainen: useimmilla kansoilla oli alun perin hyvin monenlaisia jumalia, suurempia ja pienempiä. Jotkut niistä olivat ihmisten kannalta harmillisia, ne saivat aikaan kaikenlaista ilkeyttä. Heitä tuli kaihtaa, ja kaikkia jumalia täytyi pitää tyytyväisinä esimerkiksi uhrausten avulla.

Joillakin kansoilla jumalien määrä alkoi vähentyä, niin että yksi ylijumala alkoi hallita muita. Mutta kauan oli myös niin, että tällä ylijumalalla oli avustajia, "Jumalan poikia" tai enkeleitä, joista myös Raamattu puhuu. Kaikki näistä eivät olleet ihmisten kannalta aivan miellyttäviä, ja eräs heistä uskalsi Jobin kirjan mukaan vieläpä lyödä vetoa Jumalaa vastaan.

Kun yhden jumalan ylivalta vakiintui, saattaa olla että jotkut ihmiset ihmettelivät, miksi tämä ei sitten tehnyt kaikkia onnelliseksi, vaan antoi maailmassa yhä tapahtua kaikenlaista ikävää ja epäoikeudenmukaista. Ratkaisu syntyi jo ainakin 2500 vuotta sitten. Syntyi dualismi, hyvän Jumalan ja pahan Sielunvihollisen, taivaan ja helvetin välinen taistelu. Väki jakautui kahtia, niinkuin ikään Yhdysvaltojen politiikassa, mutta tästä en nyt sano enempää.

Näin syntyi Saatana, tai mikä hänen nimimerkkinsä sitten milloinkin on. Pahat kielet kuiskuttelevat, että Jumala vaatii yhä niitä muinaisia uhrilahjoja, niitä kymmenyksiä, mutta Pahalainen saattaa esimerkiksi Mefistofeleen hahmossa olla mitä sivistynein ja ystävällisin kohdattava. 

Mutta Saatanan nerokkain keksintö on kuitenkin se, että syyllisyys on henkilöity selkeästi yhdelle entiteetille. Niin me kaikki voimme sitten hyvällä omallatunnolla kuorossa toistaa:

Ei se ollut minun syyni!

Syntyykö ymmärryksestä järjellistä keskustelua?

 

Kuva: Stefanos Rapanis / EPA

Katselin dokumenttia Hannah Arendtista (1906-75), ja jouduin taas miettimään, miksi ihmisten poliittinen ajattelu on yleensä niin yksioikoista.

 

Dokumentissa kiinnitettiin huomiota, tietenkin, hänen arvostelijoihinsa ja vihamiehiinsä. Kun Arendt löysi samankaltaisuuksia natsismin ja kommunismin rakentamien totalitarismien välillä, monet raivostuivat. Ja kun hän päätyi Adolf Eichmannin oikeudenkäynnin yhteydessä ajatukseen ”pahan arkipäiväisyyteen”, eikä vedonnut ’pahan’ yksilön erityislaatuisuuteen, vaan tavallisen normaalin ihmisen kykyyn syyllistyä tappamiseen, muun muassa monet juutalaiset pahastuivat.

Arendtin teksteissä toistui usein ajatus ihmisten heikosta arvostelukyvystä, ja kyvyttömyydestä ajatella asioita muiden näkökulmasta. Ideologiat pyrkivät korvaamaan monimutkaisen kokemusmaailman fiktiivisellä maailmalla, joka selittää ja profetiallaan todistaa, väkisin, itse itsensä.

- - -

Jatkan tästä itse, Arendtin ohitse, omilla kokemuksillani. Minusta olisi ylen hyödyllistä ottaa selvää ja ymmärtää, miksi joku on esimerkiksi kannattanut kommunismia tai perussuomalaisuutta tai vihreitä tai jotain muuta poliittista, tavalla tai toisella toisia ulos työntävää ajatustapaa. 

Selviä ja aivan hyväksyttäviä syitä on heillä kaikilla. Aivan eri asia sitten on, ovatko vastaavat toiminnat kaikin puolin kannatettavia, tuottavatko ne koko yhteiskuntaa hyödyttäviä tuloksia.

Mutta toisin ajattelevien ihmisten leimaaminen on järjetöntä ja vaarallista. 

Voin aivan hyvin ymmärtää, miksi Valkeakosken punakaartin nuoret tytöt 1918 lähtivät traagiselle matkalleen, mutta en ole sen vuoksi ”kommari”. 

Samoin voin aivan hyvin ymmärtää miksi monet älykkäät ihmiset ovat ”persuja”, mutta en ole sen vuoksi  ”fasistirasisti”.

 

Ja myös voin aivan hyvin ymmärtää, miksi Pentti Linkola kehitti ajattelunsa, jotka kauhistuttivat niin monia. Mutta en olen sen vuoksi ihmisvihaaja.

Ja lopuksi ymmärrän myös hyvin miksi niin monet karsastavat edellisten tai muiden ajatustapoja.

Keskinäisen ymmärryksen lisääminen on välttämätöntä, mutta ymmärryksellä en tietenkään tarkoita löysää hyväntahtoisuutta tai välinpitämättömyyttä, vaan selkeää analyysiä. Toisella tavalla toimivan ihmisen perustelut olisi hyvä tietää ja selvittää.

Yhteiskuntaa hyödyttäisi suuresti, jos tästä ymmärtämisestä kehittyisi myös järjellistä keskustelua, ja sitten, mahdollisesti, kaikkia hyödyttävää toimintaa.