Neitsyt Maaria, emonen, Suomessa

Kotiseurakuntani lehteen Marianpäivän alla kirjoittamani juttu. Kuvassa lienee vanhin tunnettu maalaus Mariasta ja lapsesta, Priscillan katakombista Roomassa.

Kun kristinusko oli tuotu Suomen heimojen omaksuttavaksi, siinä riitti kansalla ihmettelemistä. Ristin Kiesus oli toden totta suuri tietäjä, ihmeellisen voimakkaan loitsun Herra. Mutta mitä piti ajatella lukuisista muista hahmoista joita oli palvominen?

Oli mitä mielikuvituksellisimmin tapettuja marttyyreitä, oli pahoin pideltyjä ja surmattuja naisia, oli miekkaan tarttuneita kuninkaita. Uudet hallitsijat ja papit heitä palvoivat, saivat heistä voimaa ja intoa rakentaa linnoja ja pyhäköitä ja uutta kristillisin tunnuksin leviävää valtajärjestystä.

Mutta kansa löysi näiden pyhien joukosta itselleen paljon paremmin sopivan suojelijan ja auttajan, jolla itse asiassa oli jo jonkinlainen esikuvakin vanhoissa kuvitelmissa. Hän oli Neitsyt Maaria emonen, lempeä äiti, ehkäpä se sama jota ennen oli kutsuttu Maan emoksi.

Maaria oli ennen muuta naisten suojelija, jota huudettiin avuksi heidän elämänsä vaarallisimmilla hetkillä. Rakas äiti armollinen oli itse noussut kipumäkeä, kipuvuorta kiipuellut, ja synnyttänyt lopulta jumal-lapsensa. Ja nyt häntä taas tarvittiin, uudestaan ja uudestaan:

"Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen, jok' oot vanhin vaimosista, emosista ensimmäinen, käy tänne kepehin kengin, helmoin hienoin hemmottele. Tääll' on piika pintehessä, vaimo vattan vääntehissä ..."

Lempeään äitiin vetosivat myös väsyneet lapsennukuttajat: "Anna maata lapsen pienen, levätä vähäväkisen, anna maata maan unia, maan unia, puun unia, Maarian makiita unta..."

Katolinen kirkko ymmärsi Marian merkityksen, ja hänen juhliensa aiheet kattoivat pian naisen koko elämän, iloineen ja tuskineen. Erilaisissa yhteiskunnissa, erilaisissa oloissa Jumalanäidistä valikoitui mieliin erilaisia ominaisuuksia - mutta jokaisessa kirkossa oli hänen alttarinsa, ja moni keskeinen kirkko oli omistettu hänelle.

Kohta juhlitaan Marian ilmestyspäivää, joka yhdistyy hänen lapsensa sikiämisen kanssa, ja jota sopivasti vietetään yhdeksän kuukautta ennen tämän syntymistä. "Magnificat anima mea Dominum", hänen kerrotaan tällöin laulaneen, "minun sieluni ylistää Herran suuruutta ... sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa..."

Voimallinen on tämä kertomus, ja kertomuksen voimaa lisää sen surkea alku. Nuori juutalaistyttö oli tullut raskaaksi, eikä kelvannut vaimoksi muuta kuin vanhalle leskimiehelle. Hän joutiui synnyttämään eläinten keskellä, ja esikoispojasta oli hänellä suuri huoli myöhemminkin. Ja sitten hän menetti lapsensa julmalla tavalla, ja oli tuolloin jo epäilemättä myös leskeytynyt. Mutta hänestä tuli pian kuitenkin ihmisten lähin lohduttaja, kiitosrukousten kohde.

Maria oli äkkiä kaikkialla, kodeissa ja tienristeyksissä, valtavien viinitarhojen keskellä ("Santa Maria delle vigne" on varsin yleinen kappeleiden nimenä), häntä kuvattiin lasta imettävänä madonnana tai Taivaan Kuningattarena - ja lopulta hän levitti taivaansinisen viittansa Suomenkin järvien, koivikoiden ja kaskimaiden ylle, ja teki meidänkin maastamme Maarian maan, Terra Mariana.

Ave Maria, anna meille yhäkin voimaa toivoa!

Ihanat nuoret mestarihiihtäjättäret!

SM-hiihtojen suurin murhe oli Pirjo Murasen pitkän ja hienon uran päättyminen. Sympaattisesta Murasesta tulee varmaan hyvä opettaja. Murheessa oli kuitenkin kultainen reuna. Sprintissä lajin vanha maailmanmestari Muranen (2001) voitti vain monon mitalla nuorten sprintin maailmanmestarin (2010) Mari Laukkasen, ja viestissä vain parilla metrillä toisen nuorten maailmanmestarin (2011) Kerttu Niskasen. Ja kolmenkympin matkalla tämä nuori parivaljakko oli ylivoimainen. Kerttu ja Mari voittivat jopa minuutilla hirvittävän vuosiurakan tehneen ihmetyttö Krista Lähteenmäen - ja minuuttitolkulla väsyneet vanhat rouvat Roposen ja Saarisen.

Naisten hiihdossa on astunut esiin hyvin vahva nuori polvi, joka aivan pian saattaa korvata Murasen ja ehkä jopa Kuitusen jättämän aukon. Veikkaanpa, että myöskään Roponen ja Saarinen eivät enää kauan jatka uraansa, joten sopivaan aikaan tämä nuori polvi on liikkeellä. Ja kun Mari Laukkanen ilmeisesti jatkaa ampumahiihtäjänä, edessä on toivottavasti pian se aika jolloin hän oppii myös ampumaan. Jossain vaiheessa Mari piruili haastattelijalle: "Tykkään siitä että ammun ohi ja itken itseni uneen..." Kun taulut alkavat pudota, itse Kaisa Mäkäräisellekin tulee tulenpalava kiire!

[Lisäys 28.3.: Laukkasen oma laji ja sprinttihiihto tuntuisivat vielä toisiinsa sopivilta. Molemmissahan on kysymys vain kilometrin parin pyrähdyksistä kerrallaan. Mutta että nuorella naisella on jo kolmenkympin edellyttämää kestävyyttäkin näin paljon! Saapas nähdä tuleeko mieleen vielä paluu maastohiihtoon...]

Viehättäviä naisia on aina mukava katsella, ja jos he vielä hiihtävät hirmuista vauhtia, ilo on kaksinkertainen!

Niin tai näin, aina väärin päin

Viime aikoina olen kirjoittanut romanttisista rakkaustarinoista ja julkaissut jälleen kauniiden naisten kuvia. Nyt on tarve hiukan tasapainottaa katsantokantoja. Iltalehti auttaa tänään hömpällään.

"Joka neljäs nainen on pettynyt kosintaan", lehti kertoo. Varmemmaksi vakuudeksi joukko naisia kertoo kauhukokemuksensa. Neiti A:n poikaystävä tuli kosiessaan muun puheen lomassa lipsauttaneeksi, että hänen äitinsäkin olisi sitä mieltä että kihlautuminen olisi paikallaan. Neiti närkästyi ja kieltäytyi. Neiti B:n poikaystävällä oli sormus valmiina, mutta hetki oli väärä. Neiti oli siivonnut ja hoitanut pariskunnan poikaa, ja kaiken lisäksi teeveestä tuli olympialaisia. Juttu jäi siihen.

Neiti C:n poikaystävällä oli sormus mukana aurinkoa otettaessa, ja hän pujotti sen neidin sormeen. Neiti närkästyi, kun ei päässyt sanomaan mielipidettään. Neiti D:n poikaystävä kosi sängyssä makoillessa, epävarmalla äänellä, ja kaiken lisäksi neiti vielä makasi selin. Eihän sellainen käynyt neidille: pojan olisi pitänyt määrätietoisena polvistua sormuksensa kanssa, ja vielä yllättäen. Tokihan pyyntö tuli yllättäen, mutta oikean yllätyksen pitää ilmeisesti siis olla jotenkin, mitenkä sen sanoisi, ei-yllättävä.

Neiti E:n poikaystävä pyyteli häntä moneen kertaan kihloihin. Neiti itse halusi kihloja kovin. Lopulta neiti ei enää jaksanut noita pyyntöjä vastustaa (?), vaan pariskunta meni sormuskauppaan. Neidin mielestä tuossa kaikessa ei ollut mitään kivaa. Hänen mielestään kihlautuminen tapahtui vain sen vuoksi että hän itse halusi sitä, eikä hänestä ollenkaan tuntunut siltä että häntä olisi kosittu.

Neiti F:n poikaystävä istui sormuksen kanssa, mutta ei saanut sanoja suustaan. Neidin tokaistua että tässä pitäisi sanoakin jotain, poikaparka sai jotain sanotuksikin. Ei ollut kivaa, ei ollenkaan niin romanttista kuin elokuvissa. Eikä menty naimisiin. Haastateltu "hääasiantuntija" ilmoittaa, että ei ole ollenkaan hyvä että pariskunta on vain alkanut puhua naimisiinmenosta, sopinut yhdessä päivämäärät, ja käynyt ostamassa sormukset. Sellainen harmittaa molempia osapuolia, asiantuntija väittää. Sormus on ehdoton must, ja erityinen kosintatarina on tärkeä, sitä aina kysytään.

No, neiti G:n poikaystävä oli ottanut suositukset huomioon. Hän tilasi hyvästä ravintolasta kahden hengen pöydän, hankki sormuksen ja kutsui ystävättärensä paikalle. Tämä tulikin, mutta otti kavereita mukaan, ja kun ravintolan ilmoitettiin olevan täynnä, meni sitten jenginsä kanssa toiseen ravintolaan. Seurauksena neidille ja poikaystävälle "tuli turhanpäiväistä riitaa", ja suhde päättyi neidin alotteesta vain puoli vuotta ennen häitä.

Kaikille seitsemälle Iltalehden poikaystävälle kävi siis loppujen lopuksi oikein hyvin. Jos neiti pahoittaa mielensä siitä että on selin kun kositaan, saa kihlat omasta halustaan, ei saa kosintaa elokuvien tapaan (unohtaen toki ettei myöskään kosija ole Leonardi di Caprio), on melkoisen varmaa, että hän myös nostaa älämölön poikaparan sormuksesta. Eihän se tietenkään voi olla neidin mieleinen, kun häneltä ei kysytty asiasta. Toisaalta kysyä ei tietenkään sopisikaan, mikäs yllätys se sormus sitten olisi...

Tekevät poikaparat sitten miten tahansa, aina löytyy naisia joille mikään ei kelpaa. Tämä on oikeastaan hyvä asia. Hankalat naiset erottuvat näin heti tuoreeltaan, ja pojat saavat ensimmäisen opetuksen siitä täysin irrationaalisesta ilmapiiristä joka syntyy naisen kanssa elämisestä.

Boheemielämää: Maalari ja hänen mallinsa

Yksi asia johtaa toiseen ja se taas kolmanteen... Renoirin kuva jonka liitin edelliseen boheemijuttuni alkoi kiinnostaa viesteillään. Ne ovat niin suorasukaisia, ettei todellakaan ole ihme jos nuoren maalarin työt eivät kelvanneet Salongin näyttelyihin. Tytön kasvoilta välittyy vahva sensuelli tuoksu, hänen paitansa on valahtanut toiselta olkapäältä, hän esiintyy housuissa (!), ja on kaiken lisäksi ilmiselvästi raskaana. [Lisäys 20.3.: Tarkemmin katsoen tytöllä on sittenkin runsas hame; alhaalla keskellä näkyvä vihreä onkin peräisin kädessä olevista lehvistä. Myös vatsan pyöreys saattaa olla luontaista, sillä hiukan myöhäisempi maalaus Dianasta osoittaa, että malli oli "renoirmaisesti" hiukan kurvikas... ] Tässä on tyttö joka jo varhain on tutustunut rakkauden salaisuuksiin, ja istuu nyt, vähän hämmentyneenä, puun varjossa.
Renoirin maalaus Lise ou la bohemienne on vuodelta 1868, ja mallina on postimestarin tytär Lise Tréhot, Renoirin 20-vuotias malli ja (tietysti) rakastajatar. Hän oli tutustunut tyttöön kolme vuotta aikaisemmin, ja heidän suhteensa kesti vuodesta 1865 aina vuoteen 1872, oikeastaan aika kauan siis, seitsemän pitkää vuotta... Kävi niin, että Renoir joutui välillä sotimaan saksalaisia vastaan, ja tyttö oli ilmeisesti jo ehtinyt katsella toisaallekin. 1872 Lise meni naimisiin arkkitehdin kanssa, mikä saattoi sosiaalisesti ottaen olla huima harppaus. Tässä on Renoirin viimeinen kuva Lisestä, juuri tuolta vuodelta 1872. Eroottinen lataus ei pariskunnan välillä ollut aivan kokonaan lakannut, kuva tuntuisi viestittävän, vaikka nainen suojautuukin jo hunnun alle, ja vaikka hymyssä onkin jo hieman varautunut sävy.

Mutta tätä ennen Renoir oli ehtinyt maalata kymmeniä kuvia Lisestä, muun muassa tämän kotoisan leppoisan kuvan ompelevasta Lisestä (1866, tyttö oli tuolloin 18-vuotias).

Maalari ja hänen mallinsa Pariisissa... Monien kohdalla todellista boheemielämää. Ties mitä maalarista koskaan tulisi. Rahan puutetta. Mutta juhlia taiteilijapiireissä. Kaikki kuitenkin varsin kaukana porvarillisen säädynmukaisuuden ja moraalin ahdistavista kahleista. Porvaristytöt olivat tarkoin vartioituja avioliittoon asti, ja moni lukemani kirjeenvaihto viittaa siihen, että he saattoivat jopa vielä kaksikymppisinäkin olla melkoisen tietämättömiä sukupuolielämästä. Toisin oli "alemman" kansanosan ja boheemien laita.

Renoirin ja Lisen suhde oli varsin pitkä, itse asiassa. Monien mallien on täytynyt tietää, että mallin ja siihen yleensä liittyneen rakastajattaren toimenkuva ei välttämättä ollut kovin pitkäaikainen. Syitä siihen saattoi tietysti olla moniakin, mutta yksi niistä oli luonnollinen: nuoren tytön ja naisen kauneus, hänen myyntivalttinsa, oli katoavaista tavaraa. Tulevaisuus taiteilijan rouvana ei välttämättä ollut kovin realistinen haave... Ajelehtiminen suhteesta toiseen, ja usein myös vajoaminen sosiaalisessa järjestelmässä sen sijaan on varmaan ollut tavallisempi kohtalo, ellei sitten onnekas avioliitto tullut pelastamaan mitä pelastettavissa oli.

Lisen "boheemikuvan" viesteistä tuli myös mieleen, miten vähän romaaneissa ja taiteilijatarinoissa kerrotaankaan niin sanotuista "vahingoista". Mimì ja Musette vaihtoivat rakastajaa, mutta eivät tulleet raskaiksi, eikä taiteilijain malleistakaan sellaista juuri kerrota. Ja jos "vahinko" tapahtui - ja täytyihän niitä tapahtua - lapsi saatettiin nopeasti häivyttää lastenkotiin, pois silmistä ja mielestä. Aivan täyttä realismia nämä tarinat eivät siis mitenkään voi olla.

Käyttikö Puccini Murgerin romaanin musiikkiviittauksia?

Tämä ei ole Mimì - Mimìn silmät olivat kirjan mukaan siniset! Kuva on Renoirin ja esittää hänen rakastajatartaan Liseä mustalaisena eli "boheemina".

Puccinin Bohème-oopperan takana on kuten tunnettua Henri Murgerin romaani Scénes de la vie de Bohème. Se on näppärästi saatavissa HTML-muodossa Project Gutenbergin eBookina alkukielellä ja englanniksi. Lataus kestää noin sekunnin. Kirja on myös suomennettu 1920-luvulla, kuten niin moni maailmankirjallisuuden teos, tuona aikana jolloin suomalaisille haluttiin tarjota länsimaisen sivistyksen aarteet, kansalle joka oli kohoamassa toisten, vanhempien kansojen joukkoon. Sen oli saatava ne lyhyessä ajassa, nopeasti omaksuttavina.

Murgerin romaanin henkilönnimet ja osin myös ammatit ovat siirtyneet oopperaan. Naishahmot ovat kuitenkin yhdistelmiä ja tiivistelmiä useista. Ooppera edellyttää, että aihe ja henkilöt pysyvät jotensakin koossa, alussa, keskellä ja lopussa. Latinalaiskorttelin boheemeilla elämä valui vähän sinne ja tänne, ja varsinkin nuoret, kauniit, mutta köyhät naiset olivat tuulien ja sattumien riepoteltavina, eivätkä heidän toimeentulon edellytyksensä kestäneet kauankaan lakastumattomina. Heistä jäi parhaimmillaan jäljelle vain joukko romanttisia muiston sirpaleita...

Syy miksi otan tuon romaanin esille on itseänikin yllättävä. Runoilija Rodolphen ja Mimìn vaikeassa mutta itsepintaisen pysyvässä rakkaussuhteessa syntyy epäonninen välivaihe, kun tyttö häikäistyy vauraammasta elämäntavasta ja ryhtyy Vicomten, "varakreivin" rakastajattareksi. (Tämäkin vaihe oli libretossa, mutta säveltäjä jätti sen pois, ja Visconte häivähtääkin oopperassa vain kerran nimeltä mainittuna, ilman sen tarkempia selityksiä.) Rodolphe julkaisee lehdessä Mimìstä kirjoittamansa pitkän ja katkeransuloisen runoelman, jonka tyttö opettelee rakastajansa kiusaksikin ulkoa - ja palaa lopulta kuolemansairaana ja hyljättynä boheemiensa pariin. Runo ja kertomus Mimìn kuolemasta löytyy kirjan toiseksi viimeisestä, XXII luvusta.

Runossa katkera Rodolphe ehdottaa rakastetulleen, että he laulaisivat oikein hymnin tai aarian rakkauden haudalla, tyttö sopraanoa ja hän bassoa. Runoilijalla on oikein ehdotuksiakin melodioista:

Pourtant ne prenons point un air écrit trop haut,
Nous pourrions tous les deux n'avoir pas la voix sûre;
choisissons un mineur grave et sans fioriture;
moi je ferai la basse et toi le soprano.

Mi, ré, mi, do, ré, la.—Pas cet air, ma petite!
S'il entendait cet air que tu chantais jadis,
Mon cœur, tout mort qu'il est, tressaillirait bien vite,
Et ressusciterait à ce De Profundis.

Do, mi, fa, sol, mi, do.—Celui-ci me rappelle
Une valse à deux temps qui me fit bien du mal
Le fifre au rire aigu raillait le violoncelle
Qui pleurait sous l'archet ses notes de cristal.

Sol, do, do, si, si, la.—Point cet air, je t'en prie,
Nous l'avons, l'an dernier, ensemble répété
Avec des allemands qui chantaient leur patrie
Dans les bois de Meudon, par une nuit d'été.

Tuli tietysti mieleen, olisiko Puccini käyttänyt näitä aiheenpätkiä omassa musiikissaan. Tiesikö hän ehkä, minkä sävelmien alkuja nuo olivat. Koska runonsäkeitten alussa on jambeja, nuotitettuina ne näyttäisivät tämänlaisilta:


Itse asiassa sekä ensimmäinen että kolmas aihelma esiintyvät Puccinilla! Ensimmäinen toki on sen verran diffuusi, että sen voi löytää melkein mistä vain, mutta Puccinin resitatiiville on varsin tavallista kulkea tuolla tavoin pentatonisen tapaisesti. Kolmas esimerkki taas voisi olla monenkin valssilaulun aihe, mutta sekin löytyy Bohèmen partituurista monin tavoin käsiteltynä. Vain esimerkki kakkonen tuntuisi vieraalta - ellemme sitten nosta viimeistä säveltä oktaavilla ylös päin.

Kysymykseen en osaa vastata, mutta koska Puccini taatusti oli lukenut Murgerin kirjan moneen kertaan, noin selviä musiikillisia viittauksia häneltä ei ole voinut lipsahtaa huomaamatta ohi silmien.

La Bohème - Puccinin nerokas tapa tehdä rakkausmusiikkia pauhaamatta

Olen viime aikoina käynyt orkesteripartituurin kanssa läpi Puccinin oopperaa La Bohème. Halusin tarkoin tietää miten mies on sen tehnyt, miten rakentanut orkesterisoinnit, ja miten käsitellyt tekstiä. Vaikka olen oopperan monesti nähnyt ja kuullut, hämmästykseni oli silti suuri. Oopperan ydinkohdat, Rodolfon ja Mimìn kohtaukset, on soitinnettu niin kamarimusiikinomaisesti, niin pehmeästi ja herkästi ja läpikuultavasti, että monien palvottujen tähtien melske niissä tuntuu lähes järjettömältä.

Suurimmassa osassa oopperaa soivat vain jouset, puupuhaltimet ja harppu, silloin tällöin pehmeän käyrätorvinelikon vahvistamana. Raskaat vasket ovat tarpeen vain meluisissa joukkokohtauksissa, jotka muutenkin ovat vain toissijaista täytettä jota vasten intiimit kohtaukset kontrastoituvat.

Oopperan tärkeimmät melodia- ja sointuaihelmat sijoittuvat 1. näytöksen lopulle, kun runoilija Rodolfo ja keuhkotaudin heikentämä ompelijatar Mimì tapaavat ensi kertaa asuintalon mansardikerroksen kylmässä kattohuoneessa. Paikka oli ränsistynyt ja sokkeloinen Quartier Latin, aika noin 30 vuotta ennen kuin Haussmann halkaisi ja saneerasi alueen Boulevard Saint Germainin avulla. Olen kertonut aiheesta aikaisemmin tässä ja tässä.

Tämä kohtaus noudattelee jossain määrin Henri Murgerin bestseller-romaanin Scènes de la vie de Bohème (1851) tarinaa, jolle on löydetty tosipohjaistakin taustaa. Librettistit Giacosa ja Illica kirjoittivat päähenkilöille romanttisen kauniin tekstin, ja Puccini kohottaa sen kauneuden hyvin korkealle, mutta kuten sanoin, esimerkillisen yksinkertaisin keinoin. Näin kertoo Rodolfo itsestään:

http://www.youtube.com/watch?v=zJKuI2vxSTY&feature=related

Ja tämä on Mimìn vastaus; orkesterisointi tulee täyteläiseksi vasta kun tyttö kuvaa odotettua (ja kohtalokkaaksi osoittautuvaa) kevättä:

http://www.youtube.com/watch?v=-4rsu11K3PY&feature=related

Näiden aarioiden sävelmateriaalista rakentuu viimeisen näytöksen musiikin suurin osa, lyhyinä muistumina. Se riittää katsojalle, joka päähenkilöiden tavoin muistaa suuren rakkauden ekstaattiset alkuhetket:

http://www.youtube.com/watch?v=D_UtIy5VEz0

Ja huomaatteko: varsinaista orkesterin pauhua ei tarvita tässä ollenkaan. Niin intiimeissä tunnelmissa ollaan, vaikka kohtaus päättää koko ensimmäisen näytöksen. [Lisäys 16.3.: Partituurissa on todella orkesteri, se pieni osa joka siitä tässä lopussa soittaa, hiljennetty vähintään yhdellä p:llä, ja sama hiljaisuusmerkki on pantu myös laulajille. Mutta kaikissa esityksissä pariskunta vetäisee lopun 'Amor'-sanat vähintään kolmen f:n arvoisesti... Eikö korkea c onnistu heiltä muuten kuin kiljumalla? Vai tuntevatko he lavalta poistuessaan päässeensä kapellimestarin kynsistä irti, ja käyttävät nyt tilanteen omaksi hyväkseen?]

Suuri yleisö on ollut oikeassa, oikeammassa kuin Puccinin myöhemmät kollegat, minun viiteryhmäni. Mitään hävettävää tässä musiikissa ei ole, ei edes sen silmiin kihottamissa kyynelissä! Päin vastoin: siitä on 'otettava oppi pois', ja minulla on tähän varsin pätevä syykin...

Kansa haluaa parempaa

Iltalehti kertoo tänään, että Fingerpori löi Sofi Oksasen. Lehti täsmentää, että "Kansa valitsee nyt huumoria raskaamman aihepiirin sijaan". Hämmästyttävä paljastus, mutta uskottava se on. Kotimaisen kaunokirjallisuuden myyntilistojen kärjessä on muutakin kuplivan kevyttä tuotantoa, kuten "Mielensäpahoittaja", "Molemmista päistä tähystetty", "Pieni kiukkukirja" ja "Suuri suomalainen vitutuskirja", Rimmisen lempeän empaattisesta "Nenäpäivästä" nyt puhumattakaan.

Kansallista kulttuuria ja sen trendejä ansiokkaasti tutkivalle Iltalehdelle tekee mieli tarjota lisää aineistoa. Mites olisi esimerkiksi naiskauneus:

TUKSU LÖI LENITAN! Kansa haluaa täyteläisempiä ja hehkuvampia kauneuden esikuvia! (Johanna Tukiaisen google-indeksi on 444000, Lenita Airiston 228000, Viivi Pumpasen 76600, ja Armi Kuuselan vain 64500).

Tai filosofointi:

ANDY LÖI WRIGHTIN! Kansa vaatii ajattelijoiltaan suorasanaisempaa katu-uskottavuutta! (Andy McCoyn google-indeksi on 458000, Georg Henrik von Wrightin 102000 ja Ilkka Niiniluodon (kuka hän oikein olikaan?) surkeat 64500).

Tai tiedonvälitys:

VIIVI LYÖ ARVIN! Kansa vaatii uutisten lukijoilta uskottavuutta! (Viivi Avellanin google-indeksi on 56100, Arvi Lindin vain 18300).

Mutta kumpi onkaan parempi, Georg Malmstén vai Jean Sibelius? 1930-luvulla kerrottiin, että tunnetulta musiikkimieheltä kysyttiin junassa, onko hänkin sitä mieltä että Molli-Jori on parempi kuin Sibelius. Musiikkimies arveli, että miehet painivat kyllä vähän eri sarjassa. Kysyjä hämmästyi: "Painiiko Sibeliuskin?"

Google kertoo kylmän vääjäämättömän tuloksen: Sibelius on 16,9 kertaa parempi kuin Malmstén. Eikä Sibelius paininut. Pulinat pois. Tästä lähdetään, valitusoikeutta ei ole.

Kotoisat ihanat pellavapää-sinisilmät

Kun ensimmäistä kertaa kävelin Rooman kaduilla, koin merkillisiä tuntemuksia. Minua vastaan käveli kylläkin kauniita, mutta pitkänaamaisia, pistäväsilmäisiä, viimeisen päälle stailattuja tummia naisia, kovia, itsetietoisia olentoja yrmeine katseineen - ja ensi alkuun teki melkein mieli juosta karkuun.

Tämän sivistyneen johdannon jälkeen voinkin heittäytyä täkäläisissä miehissä riehuvan mäkäräiskuumeen valtaan. Roomalainen vertailukohta tuli näet äkkiä mieleen kun katseli tämän vuoden suurimman urheilusankarimme onnellisia kasvoja. Pyöreä naama, pellavainen tukka, siniset silmät ja suu kuin aurankukka... Nenännykerö juuri sellainen kuin naapurikylien terveillä maalaistytöillä ikään. Voisinpa mainita näiltä kyliltä monia samantapaisia neitoja, mutta enpä uskalla, voisivat vielä pahastuakin...

Näitä Kaisoja meidän urheilevien huippunaistemme joukossa on ollut monia, ja löytyypä sellaisia läntisestä naapurimaastakin. Toisen kuvan tuossa yllä tuntevat tänään lapsetkin, mutta toisen kohdalla muistia pitää olla vähän pitemmältä ajalta. Kuka on tuo metsässä juokseva maailmanmestari? Vihje: hän oli hiihtäjäsensaatio Krista Lähteenmäen opettaja kyläkoulun alaluokilla.

Nykyään jotkut paheksuvat tällaista kaipuuta kotoisiin kuviin. Elovena-tyttöäkin on nimitelty uusnatsilaiseksi rasistiseksi arjalaissymboliksi, ja hänen ulkonäköään on vaadittu muutettavaksi suvaitsevampaan uussuomalaisempaan suuntaan. Tosiasia on, anteeksi nyt vain kaikki tummatukkaiset pitkänenät, että juuri tällaiset naisenkuvat on tottunut jo pienestä pitäen tunnistamaan tutuiksi, kotoisiksi ja turvallisiksi. (Luettuani kertaalleen ylläseisovan tekstin huomaan itsessäni vahvoja ja säikäyttäviä persupiirteitä; hui, perinteisestä kotoisasta kuvastosta olisi kyllä ehdottomasti pyristeltävä irti!)

Tänään lauleskelin päivähoitopaikassani opiston lounaskahvilassa naistenpäivän kunniaksi "Sua vain yli kaiken mä rakastan", ja tultuani "sinisilmiin" katsoin vierellä istuvaa juutalaisrouvaa merkitsevästi. Julistin, että naisten päivänä kaikki ihanat rouvat iästä ja hiusten ja silmien väristä riippumatta ovat laulun sinisilmäisiä pellavapäitä. Niin persoja naiset ovat kehuille, ettei kukaan edes protestoinut...

Kevään kaunein ääni

Kuva Wikimedia Commons, Jerzy Opiola

Keväiset päivät maaliskuun alussa ovat kuin etukäteismainoksia siitä hyvästä joka vielä joskus on tuleva. Perihelissä olevaa maata lämmittää aurinko täälläkin jo sen verran, että päivällä on lämpöasteita, lumi sulaa maassa ja räystäillä, ja ihmiset näyttävät hyväntuulisemmilta. Myös bloggarit alkavat sorvata juttuja keväästä, soittaapa nimimerkki kariav tänään jo Vivaldin kevätkonserttoakin.

Tähän sopiikin hyvin muistelus eräältä keväältä moniaita vuosia sitten. Olin kirjoittanut paikallislehteen jutun ranta- ja niittymaisemien umpeenkasvamisesta, mikä nimenomaan täällä Sääksmäen muinaismaisemassa on ollut kovin murheellista. Muualta tullut ei enää erota seudun kolmiyhteisyyttä, joka muinaisuudesta lähtien on ollut järvi, kirkko ja linnavuori. Vaadin jutussa, että maisema-arkkitehtien suunnitelmat näkymien avaamisesta toteutettaisiin kaikenlaisista rauhoituspäätöksistä huolimatta.

Pentti Linkola vastasi muutamaa päivää myöhemmin. Linkola asuu myös Sääksmäessä, Vanajanselän rannalla kuten kalastajan kuuluukin, ja meidän ystävyytemme on peräisin ehkä jo 1950- ja -60-lukujen vaihteesta, jolloin Pena julkaisi kuuluisan pasifistisen pamflettinsa. Linkolan loistavatyylisen kirjoituksen mukaan ei ainoastaan rantojen ja niittyjen, vaan myös kirkkomaan on annettava kasvaa umpeen. Kun kirkkoa kumminkin vielä käytetään, hän arveli että sen oville voisi sallia kulkevan kapeita polkuja.

Tapasimme sattumalta kaupungin torilla tämän mielipiteenvaihdon jälkeen, jolloin Linkola viittasi kohti lehden toimitustaloa, ja sanoi tyytyväisenä hyreksien: "Mahtaakohan tuo päätoimittaja ollenkaan tajuta, kuinka korkeatasoista keskustelua hän on äskettäin lehdessään julkaissut..."

Kesämmällä meidät sitten pyydettiin Voipaalan kartanoon väittelemään aiheesta julkisesti, ja ehdimme ennen sitä hiukkasen yhdessä suunnitellakin vastavuoroisia nokituksia. Mutta jätin paljastamatta yhden ajatuksen, jolla arvelin saavani kunnon osuman, ja jonka takana olen ehdottomasti yhäkin.

"Minulta kysytään usein, mikä mielestäni on kevään kaunein ääni. Vastaan, että se ei ole kevätpurojen solina, eikä edes muuttolintujen toiveikas viserrys. Se on ensimmäisen traktorin ääni lähipellolla. Se rauhoittaa ja tyynnyttää: joku yrittää vielä".

Ei Linkola tuosta säikähtänyt. Hän sanoi suunnilleen tähän tapaan: "Hirvittävin, kauhein ja rumin ihmisen tekemä jälki maisemassa on vastakynnetty pelto, ankea tuho, josta kaikki elämä on lähtenyt"...

Yleisö sai mitä oli tullut hakemaan, ja oli tyytyväinen...

Ja me iskimme silmää toisillemme...

Mitaleita tulee synkistelystä huolimatta

Kuva Ylen nettisivulta (Stian Broch / Ski-VM 2011)

En malta olla kommentoimatta hiihdon MM-kilpailuja nyt naisten viestin ratkettua niin onnellisesti kuin se realismin nimessä oli mahdollista. Neljä mitalia tähän asti on paljon enemmän kuin useimmat ovat odottaneet. Suomalaisilla oli yhdessä vaiheessa vielä parhaan voitelun etu, joka kuitenkin menetettiin jo viestien aikana Ruotsille. Voitelupäällikkö Storvallin nimi voitiin sitä ennen suomentaa asiallisesti ja aiheenmukaisesti - "Suurvoitelu".

Kisat ovat Suomen kannalta olleet lohdullisia sikäli, että naapureita pienemmin aineellisin ja urheilijaresurssein pystyimme kuitenkin sinnittelemään lajin huipun tasolla. Virpi Kuitusen menetys on ehkä vähitellen korvautumassa joukkueen nuorimman, Krista Lähteenmäen läpimurron ansiosta. Naisten viesti osoitti kuitenkin, että niin hänellä kuin Aino-Kaisa Saarisella hyötykäytön rajat ovat jo uhkaavan lähellä. Synkistelyyn taipuvaisen Riitta-Liisa Roposen kohdalle toivoisi kyllä vielä "pöljää päivää" ja onnistuneita suksia - hänen toivoisi vihdoin onnistuvan kunnon edellyttämällä tavalla.

Mutta se syy miksi tätä kirjoitan on kyllä ihan muu kuin suomalaisten menestys. Väitän nimittäin, että suomalaisten on menestyäkseen voitettava muutakin kuin vastustajansa. Synkeämielinen kansanluonteemme näkyy vertailussa niin selvästi skandinaavisten naapureidemme rinnalla. Siinä missä norjalaiset ja ruotsalaiset joukkueet ilakoivat ja nauttivat lajista ja yhteishengestä, suomalaiset käyvät yhä talvisotaansa. Saarinen ja Lähteenmäki käyvät taistoon verenmaku suussa, ärsytetyn härän raivolla, ja toki saavuttavatkin sisullaan tuloksia. Mutta menestyksenkin jälkeen suomalaiset kommentoivat ja käyttäytyvät hillitymmin ja totisemmin kuin naapurit.

Onhan Salpausselän suurkisoissa ollut monesti paljon väkeä ja hieno tunnelma, ja onhan suomalaista yleisöäkin monesti kehuttu hyväksi ja puolueettomaksi. Mutta Norjalla on pääkaupungissaan mahtava hiihtostadion, heillä kansaa virtaa paikalle sinne ja ladunvarsille ja yliopistotorille tavalla jota Suomessa voi vain kadehtia. Kansan ilo, into ja välittömyys saattavat tuntua monesta suomalaisesta vastenmieliseltä pullistelulta ja chauvinismilta. Suomessahan 'isänmaallisuus' on monelle paha sana, ja sitä useimmin osoitetaan totisesti, posket kuopalla ja nyrkkiin puristettu käsi taskussa. Itsenäisyyspäivääkin vietetään talvella, huonossa säässä ja ikäänkuin toisena kaatuneiden muistopäivänä.

Tietty me olemme kärsineet ja meitä on sorrettu - mutta niin on norjalaisiakin. Itsenäisyytensä he saivat toki ilman veren vuodattamista, kun taas me kävimme raivokkaasti toinen toisemme kimppuun. Mutta viime sodan aikana Norja oli miehitetty maa, me emme olleet. Norja on tietysti lähempänä Atlanttia ja Eurooppaa kuin me, jotka mieluusti kuvaamme eloamme täällä pussinperäiseksi, kielellisesti eristyneeksi ja Impivaaraa haikailevaksi. Siinä missä Norjalla on turskansa ja öljynsä, meillä on puu ja informaatioteknologia.

Ehkä meilläkin joskus vahvistuu skandinaavinen positiivisuus. Mutta pitkä, ylen pitkä on meidän yhä jatkuva matkamme pois Impivaarasta kohti Toukolan suurta kylää. Mutta sitä ennen meidän on kyllä unohdettava toukolaisten pilkkalaulut, ja käytävä toisten pöytiin siinä kuin muutkin, kuin omaamme.

Muuan keskustelu

"Kuule, me haluaisimme että tulet esiintymään meille!"
"Ikävä kyllä en enää esiinny."
"Mutta meillä niin ihaillaan sinua, suorastaan jumaloidaan! Tekisit ihmiset onnellisiksi jos tulisit!"
"Olen kovin pahoillani, mutta..."
"Kuule, minä syötän ja juotan sinut parhaassa ravintolassa!"
"No kun en ollenkaan juo, ja..."
"Kuules nyt, ei se rahasta ole kiinni!"
"Ei minullakaan, mutta kun en myy epäkuranttia tavaraa."
"Meille kelpaa huonompikin. Sano vain hintas!"
"Minulle ei epäkurantti riitä. En enää kykene esiintymään kelvollisesti."
"Ihmiset tulevat olemaan pettyneitä ja vihaisia. Mikä s-na sä oikein luulet olevas?"
"Ihminen joka ei tuommoisten puheiden jälkeen tulisi muutenkaan teille esiintymään."
"Haista sinä v-ttu!"
(Mahdollinen tönäisy).

☹

Tämän keskustelun olen erilaisin muunnelmin käynyt kymmeniä kertoja. Viimeksi nyt perjantaina. Jotkut ihmiset ovat tottuneet komentamaan, mielistelemään, lahjomaan ja uhkailemaan, ja ilmeisesti riittävän moni on mennyt halpaan. Heikoimmat jo mielistelyn jälkeen, neuvotteluasemaltaan alakynnessä olevat viimeistään uhkailujen jälkeen.

Määräilemään tottunut johtavan luokan mies ei kestä tappiota. Hän on tottelemattoman edessä kuin Ceausescu valtansa viimeisellä hetkellä palatsinsa parvekkeella. Ei usko korviaan.

Sillä erolla, että Ceausescu tapettiin. Mahtimies jatkaa sen sijaan porskuttamistaan. Miten tässä dynaamisessa komentotaloudessa mahtimiehet saisi uskomaan, ettei moinen päsmäröinti pitkän päälle kannata? Ei mitenkään, sillä päsmäröinti kannattaa aina. Ikuisesti ja kvartaalista toiseen.