Betelgeuzen paukkua odotellessa

Ursan sivusto kertoo, että Orionin alfatähti Betelgeuze, elämänsä viimeisiä aikoja viettävä punainen jättiläinen, on viime aikoina yllättävästi himmentynyt. Se voi johtua jostain välille lehahtaneesta pimeästä pilvestä. Sellaista on ennenkin tapahtunut.

Mutta Betelgeuzen iän ja tilan huomioon ottaen kannattanee kaiken aikaa olla varuillaan. Edessä on väistämätön räjähdys supernovaksi, ja sen odotetaan tapahtuvan ihan pian, seuraavien sadan tuhannen vuoden kuluessa. Ken elää, se näkee.

Betelgeuze on siis voinut pamahtaa jo kauan sitten, vaikkapa vuonna 1380! Se sijaitsee näet 640 valovuoden päässä, joten nyt uutenavuotena ehkä näkemämme päivälläkin havaittava valoilmiö on siis tapahtunut kaukana keskiajalla. Valohan liikkuu mittakaavassaan suorastaan etanan vauhtia, ja me näemme galaksimme keskustan siinä tilassa jossa se oli viimeisten neandertalilaisten aikana.

Tästä seuraa kiintoisia tulkinnan mahdollisuuksia, jotka tietysti ovat aivan liian vaikeatajuisia tässä suurelle yleisölle selittää. Mutta yritetään nyt kuitenkin kertoa muutama todennäköinen fakta.

Meidän galaktinen kotimme sijaitsee ns. Orionin kierteishaarassa, ja siellä tuon tähdistön mahtavien pilvien seassa lienee alueen henkinen keskus. Jos Betelgeuze todella räjähti vuonna 1380 (ja me näemme sen tuota pikaa), uusi supernova saattoi olla valomerkki meille, tiedotus siis. 

Mutta mistä asiasta? Vuonna 1380 riehui hirveä islamilainen valloittaja Timur Lenk Euroopan rajoilla. Mutta koska ihmishistorian todellinen hotspot tuolloin ja vähän myöhemminkin sijaitsi Sääksmäessä, tuon Betelgeuzen valomerkin täytyy liittyä seutua aikoinaan kuohuttaneeseen pannabullaan.   Paavin kirjelmä oli lähtenyt Avignonista jo 1340, ja luultavimmin orionilaiset siis reagoivat viimeisen pannahisen kuolemiseen, ja Sääksmäen vapautumiseen kirkonkirouksesta.

Tulemme pian näkemään, oliko tapahtumain kulku tällainen. Jos kaikesta huolimatta ei ollut, Betelgeuzen pikainen leimahdus täyttää jokaisen aikaansa seuraavan kansalaisen valveilla olon hetken. Eräs viittaus tähän on saamani tieto eräästä historiankirjasta, joka julkaistiin vuonna 9362 Proxima Centaurin siirtokunnassa aikansa psykolingvistisessa muodossa.

Sitaatti kirjasta: "Näytteenä muinaisihmisen liikuttavasta naiivisuudesta mainittakoon romaani Mies joka odotti Betelgeuzen räjähdystä vuodelta 2020. Se ei saavuttanut suosiota, kun kriitikoiden mukaan 'Betelgeuze on niin ysäriä, niin ysäriä'. Mutta jo 2907 ilmestyi teoksen menestynyt jatko-osa Betelgeuzen räjähdystä odottaneen miehen pojanpojanpoika..."

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Jokaisena aamuna avaamme verkkolehden etusivun sydän pamppaillen.

Somat sonetit

Tässä on eräs kirjastoni herkuista, Anna Maria Lenngrenin (1754-1817) kootut runot, foliokokoinen Tukholmassa 1890 julkaistu loistoteos. Herkullisten ja usein ironisten 1700-luvun lopun runojen ohella teoksen herkullisuus perustuu Carl Larssonin massiiviseen kuvitukseen, satoja taidokkaita kuvia ja somisteita.

Lenngrenin runot ovat suurelta osalta tosiaan ironisia tai satiirisia. Siitä huolimatta häntä pidettiin omana aikanaan suuressa arvossa, ja Ruotsin Akatemian jäsenyyttäkin hänelle tarjottiin. Ei huolinut. Kova muija.

Yksi runoista kiinnitti huomioni viimeisen sanansa vuoksi. Se on Lafontainen tarinan mukaan kerrottu satiiri vuoresta joka järkkyy synnytystuskissaan, ja runoilijasta joka lentää sille runoratsu Pegasoksen selässä merkkiteostaan kirjoittamaan.

Tarinahan on ikivanha, jo Aisopoon saduista tuttu, ja sen latinalainen maksiimi on Horatiukselta: "Parturiunt montes, nascitur ridiculus mus". Vuoren synnytystuloksen tietävät kaikki, se oli hiiri tai kuten Lenngrenillä rotta. Mutta kyllä runoilijallakin vähän poksahti: tulos oli sonetti, arvatenkaan ei siis mikään Petrarcan, Michelangelon tai Shakespearen ikuisuustyö, vaan töherrys jota aikoinaan "kaikki" kirjoittivat.

Vakava asiahan tämä oikeastaan on... Useimmat luovat taiteilijat ovat joskus aloitelleen suuren mestarillisen pääteoksensa laatimisen... Aaro Hellaakosken versio postuumissa kokoelmassa Huomenna seestyvää on nimeltään Maalari: "Kokonaisen päivän elin / maisemaa./ Janoavin silmin koskettelin / puita, kukkulaa. / Illan suussa vasta kuvan tehden: / koivunlehden".

Mutta tuo Lenngrenin "sonetti" toi heti mieleen vähän myöhäisemmän mestarin runon, kirjassa joka niin ikään on minulla aina käsillä.

Näitä minulla on itse asiassa useampiakin, nimittäin Heinrich Heinen Buch der Lieder, 1800-luvun painoksina. Kokoelman tärleä osa on 71 runoa käsittävä Lyrisches Intermezzo, rakkaudessa pettyneen runoilijan itseironinen ja koskettava runosarja, se josta Robert Schumann teki kuuluisimman laulusarjansa Dichterliebe. Heinen sarjassa on myös tämä hiukkasen ilkeä runo:

Siinä siis runoilija kirjoiottaisi sydänkäpysensä silmistä kauniit canzonat, hänen suloisesta suustaan hienot tertsiinit, pikku poskista stanzoja - ja jos hänellä sattuisi olemaan pikkuinen sydänkin, siitä syntyisi soma sonetti!

Kirjallisuus on ihanaa. Kenellä on aikaa ja mahdollisuuksia tehdä sen parissa eräänlaisia "interpolointeja", on moninkertaisesti onnellinen.

Tarina Tytönkivestä

Tytönkivi Ritvalassa (Kari Rydman)

Erään jo melkein nurmettuneen peltotien vierellä lähellä Ritvalan kuulua kylää kohoaa alun neljättä kyynärää korkea kivi. Mikään hiidenkivi se ei toki ole, mutta parille ihmiselle sen laella on sentään tilaa.

Vanha kansa tunsi kiven nimellä Tytönkivi tai Tyttökivi, mutta karttoihin sitä ei ole merkitty. Vanha kansa tunsi kivelle toki toisenkin nimen, paljon rumemman, ja sitä selitettiin epämääräi- sillä muistoilla jostakusta mäkitupalaisesta piiasta joka kiven tienoilla usein odotteli lemmennostatusta kaipailevia miehiä.

Jääkausi oli työntänyt lohkareen tasaiselle moreenialustalle, ja vuosisatojen mittaan sen ympärille kasvoi tiheä metsä. Joskus runsaat tuhat vuotta sitten saapui sitten joukko lähistölle kasvaneen Rirualan kylän väkeä, kaatoi ja poltti metsän, ja raivasi kiven ympäristön pelloksi. Joitakin vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin paikalla kasvoi koivikkoa, kunnes alue jälleen kaskettiin, nyt pysyväksi pelloksi, joka muutaman vuoden välein jätettiin kesannolle. Silloin siellä laidunsi kylän karjaa, ja saattoipa elikoita vartioinut vanha paimenukkokin istahtaa kiven päälle lauman paremmin nähdäkseen.

Vähitellen paikalle kiven syrjää myöten urautui polku, joka johti toiselle peltotilkulle, sekä kauempana sen takana olleelle eräasutukselle.

Olisiko Tyttökiven nimi juontunut jo 1300-luvun lopulta? Silloin Ritvalassa näet eli syntymässä hiukan säikähtänyt tyttö, Anni tai

Annikka, jonka isoeno oli kirkkoherra Henrikkiä vastaan kapinoinut talollinen ja tietäjä Miemo. Anni oli elonkorjuun aikana rynnännyt kiljuen metsän reunasta, kiivennyt kivelle ja soperrellut että kave oli tuijottanut häntä metsästä. Kivellä se Annikkainen sitten istui pitkälle yöhön asti, eikä palannut kotitanhualle, ei käskien eikä maanitellen. Monet suhtautuivat tyttöön hiukan kunnioittaen tai jopa pelokkaasti, sillä tämä oli usein nähnyt parankin, viimeksi Lumian ladon nurkalla. Eikä sukulaisuus kuulun tietäjän kanssa ollut sen vähäisempi syy, tämä kun oli kuolinvuoteellaan ennustanut maanväen vielä polttavan koko Sääksmäen kirkon poroksi.

Noin satasen vuotta tämän jälkeen Sääksmäen kirkkoa rakennettiin uudestaan, ja nyt hirren sijaan kivestä. Ritvalassa oli hyviä savikroopeja tiilentekoon, ja vieläpä yksi isännistä, Tiili-Pieti, oli oikein keskittynyt tiilenlyöjäksi.

Tiili-Pieti oli varsin riiteleväinen ja väkivaltainen mies, ja viihtyi sen vuoksi ankarasti käräjillä. Kerran hän oli jopa lyönyt kuoliaaksi nimismiehen härjänkin. Piruuttaanko vai humala-päissään hän kerran väitti kirkonrakennustyömaalla työskennelleelle muurarinkisällille, että omisti Tytönkiven tienoon maat, että siellä olisi kylän tuottoisimmat savikot, ja että hän myisi ne kyllä kunhan saisi kovin himoitsemansa muurarinkisällin kiltasormuksen. Muurari haastoi sitten Pietin tietysti käräjille petoksesta, mutta juttu lienee kumminkin sovittu ja sormuskin palautettu.

Hankala mies, mutta siellä kirkon päätyseinässä taitaa yhä olla moni hänen lyömänsä tiili, ikäänkuin muistona ja sovituksena menneistä, aivan toisen laisista ajoista.

Pari kertaa ovat kasakatkin käyneet Tytönkivellä. Isonvihan alkuvaiheissa yksi kylän miehistä yritti piiloutua kiven taakse, mutta jäi siihen pistimien lävistämänä. Vuonna 1841 oli kruununnimismies Petter Rydman tuotattanut joukon kasakoita Kalvolasta rauhottamaan menoa Ritvalassa ja naapurikylässä. Yhtä tuomiolle pantavaa jahdattiin Tytönkivelle asti, mutta siinä toimessa ei pistimiä sentään käytetty.

Tuhansia vuosia paikallaan pysynyt kivi näyttäisi nykyään saaneen osakseen uutta huomiota. Nuorisoa on nähty kiven tienoilla silloin tällöin ilakoimassa. Kysyin asiasta lähistöllä asuvalta Harri Laurilalta. Hän kertoi pari kertaa nähneensä jonkun tytön istuvan kivellä, ja pojan (tai joskus useammankin) kumarrelleen siinä vierellä ja puhuneen tytölle. ”Olisiko jotain parinmuodostukseen liittyviä menoja, tiedäppä häntä”, Laurila arveli.

Utelin asiasta myös kylän historiaa tutkineelta fil.tri Leena Valkeapäältä. Hän toppuutteli intoani, ja sanoi että noin vanhoista kertomuksista ja tarinoista on mahdotonta sanoa miten paljon niissä on totuuspohjaa. Useasti sellaiset kuitenkin ovat puhdasta mielikuvituksen lentoa. ”Kuten ne kivetkin”, hän lisäsi.

(Ritvalassa jonkin verran hämmennystä aiheuttanut fiktiivinen reportaasi Sääksmäki 2017 -lehdessä).


Mikä on taideteos? (1)

(Aloitan tässä lyhyen esityksen esteettisistä käsityksistäni, mahdollisimman lyhyesti ja selvästi).

Taideteos on kirjallinen, kuvallinen, äänellinen tai muin aistein vastaanotettava teos, jonka laadinnassa on pyritty esteettisiin arvoihin ja päämääriin. Taideteoksella ei ole estetiikan ohella muita välttämättömiä tehtäviä eikä pyrkimyksiä. Taideteos on suvereeni, itsenäinen olio, eikä sillä ole olemassa olonsa lisäksi muuta tarkoitusta.

Taideteoksilta on eri aikoina vaadittu muita ominaisuuksia kuin puhtaasti esteettisiä. Esimerkiksi moraaliset ulottuvuudet, opettavaisuus, vallitsevan ideologian mukaisuus, propagandistisuus, aineellisen hyödyn tuottavuus, tai ihmisten toimintaan vaikuttavuus ovat taideteoksen ulkopuolisia tekijöitä. Niitä voi liittyä taideteokseen tai olla liittymättä, ja taideteoksia voidaan myös (tekijästä riippuen tai riippumatta) käyttää tällaisiin tehtäviin. Mutta taideteoksen arvo on puhtaasti esteettisissä ominaisuuksissa. Myöskään taideteoksen tekijän henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten mielipiteet, sukupuoli, moraalinen taso eivät ole itse teoksen kannalta olennaisia.

Taideteokseen liittyy useimmiten sosiaalinen ulottuvuus. Tekijä asettaa hyvänä pitämänsä teoksen näytteille tai kuultavaksi, ja toivoo sen herättävän myönteisyyttä toisissa. Tekijän asema taideyhteisössä tai yleensä yhteiskunnassa olla korkea tai matala, mikä vaikuttaa siihen miten teokseen suhtaudutaan. Kunakin aikana on myös yleisesti omaksuttuja näkemyksiä taiteesta, mikä jopa ratkaisevasti vaikuttaa teoksen vastaanottamiseen, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä.

Taide sisältää käsitteenä taidon, jota vailla taideteosta ei voi tehdä. Teos sisältää käsitteenä tekemisen. Satunnainen ei voi olla teos. Teos ei myöskään ole sama asia kuin teko.

Näyttelytilaan tuotu oksankarahka ei ole taideteos. Sen tuominen nähtäväksi on teko, ei teos. Näyttelyyn tuotu pisuaari on tekona vastoin tekijänoikeusajattelua, kun pisuaarin on suunnitellut joku muu. Pisuaarin tarkoituksen muuttaminen ei ole teos.

Esteettisiä arvoja on eri aikoina lueteltu monia. Niitä ovat mm. kompleksisuus (moninaisuus, järjestyneisyys, sopusointu, harmonia, suhteet jne.) ja yhtenäisyys, sekä intensiivisyys (vaikuttavuus). Esteettisien arvojen päämäärä ja tulos on kauneus.

Kauneudella voidaan kuvata muutakin kuin varsinaista taidetta. Matemaattinen todistus voi olla "kaunis", samoin shakinpelaajan strategia. Sanaa käytetään näissä yhteyksissä kuitenkin samassa hengessä kuin taiteen yhteydessä, eli kuvaamaan johdonmukaisuutta, selkeyttä ja monipuolista substanssin hallintaa. 

Kauneudella on hyvin usein havaittavissa matemaattis-geometristä pohjaa. Yksinkertaisten kokonaislukujen suhteet toimivat sekä äänen että kuvan yhteydessä. Geometriset suhteet kuten säännölliset monikulmiot, lävistäjät (√2, √3, √5) tai vaikkapa paraabeli ja muut kartioleikkaukset ovat epäilemättä selitettävissä luonnonmuotojen heijastumisena ihmisen havainnoinnissa.

Taideteosta voidaan arvottaa, tulkita ja kuvailla.

Arvottaminen on yleensä muotoa "Teos on hyvä / huono, koska..."
Koska taideteos sinällään on autonominen ja suvereeni, ja perustuu ainoastaan esteettisiin arvoihin, sen arvottaminen voi tapahtua vain asteikolla "Mitäänsanomaton ..... Vaikuttava". "Huono" voi teos olla vain taiteeseen liitettyjen ulkopuolisten ominaisuuksien kannalta. ↑

Tulkinta käyttää yleisesti sellaisia ilmaisuja kuin "esittää", "viittaa", "tarkoittaa", "merkitsee", "symboloi" tai "ilmaisee" jotain. Mikäli teoksen tekijä ei ole tällaista itse esittänyt, tulkinnat ovat pelkästään tulkitsijan omia mieleenjohtumia, joilla ei ole olennaista tekemistä itse teoksen kanssa.

Kuvailu kertoo yleensä taideteoksen lajista, olemuksesta tai muodosta tosiasioita.

Musiikkiteoksen kuvailu saattaisi olla seuraavan kaltainen: "Teos alkaa yksinkertaisesti C-duurissa. Tekstuuri tihenee vähitellen, ja huipentuu tuskaisiin ja tiheisiin modulaatioihin, jotka purkautuvat lopulta marssinomaiseen Fis-duuriin. Tämän jakson jälkeen musiikki rauhottuu, ja palaa yksinkertaiseen C-duurijaksoon, joka päättää toeksen." Esteettiseltä kannalta turbulenssi, modulaatiot ja purkaukset ovat teoskokonaisuuden vaatimia vastakkaisuuksia. Niiden tarkoitus on pelkästään esteettinen, eivätkä sisällä mitään "omaelämäkerrallista" tai muuta ulkopuolista kertomusta, ellei tekijä itse ole sellaista nimenomaisesti tarkoittanut.

Maalauksen tai rakennuksen yhteydessä ovat kuvailua myös siitä löytyvät geometriset tekijät, kuten suhdeharmoniat, mittasuhteet ja muut sellaiset. Ne ovat ulkokohtaisia tai teoksen konstruointiin liittyviä tosiasioita, joiden merkitys lienee pääasiassa siinä, että tietyt geometriset ratkaisut näyttävät esiintyvän useimmissa yleisesti kauniiksi mielletyissä teoksissa, ja ovat siis mahdollisesti kauneuteen liittyviä asioita.

Taidosta ja kauneudesta

Julkaisin tällaisen kuvan eräällä toisella sivustolla, ja korostin menneitten aikojen kuvanveistotaiteen mestarien taitoa ja heidän töittensä kauneutta. Lisäsin tekstiini vielä eräältä pedagogiselta sivulta löytämäni luonnehdinnan ns. nykytaiteesta:
"Nykytaide on kiinnostunut kauneuskäsitysten kyseenalaistamisesta ja rumuudesta." 
Elämme raakaa, sivistymätöntä ja sairasta barbarian aikaa, lisäsin tähän.
Tietysti jouduin kiivaaseen väittelyyn hyvien taidealan ystävieni kanssa. Näyttäisi siltä, että tapamme määritellä termejä on hyvin erilainen. Törmään muutenkin jatkuvasti siihen, että käsitteitten sisältö on muuttunut vuosikymmenten mittaan. Vailla vaikeuksia puhuin edellisten sukupolvien edustajien kanssa, nyt niitä vaikeuksia tulee yhtenään. Yritänpä selvittää asiaa.

Lähdetäänpä liikkeelle triviaalista käsiteparista "järki - tunne". Yleisesti katsotaan näiden olevan toisilleen vastakkaisia, niin että voisimme laatia tällaisen asteikon:

tunne O---------------O järki

ja sijoittaa jonkin kannanoton tuolle asteikolle. Tässä teemme kuitenkin ratkaisevan virheen. Kuvittelemme että tunne "sokaisee" reagointiamme, ja vähentää järkevää päättelyä. "Tunteen" vastakohta ei ole "järki", vaan "tunteettomuus". "Järjen" vastakohta ei ole "tunne", vaan "järjettömyys". Voimme aivan hyvin kuvitella tilanteen, jonka ratkaisussa sekä järjen että tunteen osuus lähenevät sataa prosenttia. Samoin voimme kuvitella tekijät eri suuruisiksi. Miten näitä mitattaisiin, jääköön nyt käsittelemättä.

Samalla tavalla voimme purkaa näennäisen vastakohtaparin "hyvä - huono". Tavallista on, että määrittelemme "hyväksi" sellaisen teoksen josta pidämme, ja "huonoksi" sellaisen josta emme pidä. Meidän on pakko jakaa nämä käsitteet osiin, esimerkiksi "taitamaton...taidokas" ja "tylsä...viehättävä. Voimme ennenaikaan hyvin lähteä siitä perusolettamuksesta, että tekijällä on oltava riittävä määrä taitoa pystyäkseen tuottamaan tarkoittamansa teoksen. Tämäkään ei nykyisessä taidemaailmassa enää välttämättä ole arvo sinänsä. Kovasti on innostuttu tahallisen avuttomasti tehdystä "Huonotaiteesta" ("Bad Painting"). Tällä kuulemma pyritään eroon "teknisen taitavuuden harhoista", mitä ne sitten lienevätkään. Tuloksena on eräänlainen taiteen itsemurha, jossa "taitaminen" ei enää ole sinänsä arvokasta, jossa mikä tahansa on yhtä hyvää, ja jossa "taiteen" määritelmäksi riittää että tekijä tai joku muu sen ilmoittaa taiteeksi.

Mutta tämä ei vielä riitä tuon jälkimmäisen arviointiparin käsittelemiseksi.

Me joudumme jakamaan asteikon "tylsä...viehättävä"  vielä pienempiin osiin. Ensimmäiseksi tulee tietysti mieleen klassinen käsite "kauneus". Siihen liittyy lukuisia ominaisuuksia, joita läpi historian on lueteltu, jalous, tasapainoisuus, sommittelu jne. Joskus esitetään yllä esitettyyn tapaan selvästi virheellinen käsitepari "rumuus - kauneus", "Kauneuden" vastakohta on "kauneudettomuus", "rumuus" on ennemminkin käsitettävissä yhdeksi kauneuden alaluonnehdinnaksi. Ovathan taitavat mestarit kautta historian tehneet myös tahallisen rumia tai kauhistuttavia teoksia esimerkiksi hirviöitä, demoneja tai Goyan tapaan sotaa käsitellessään. Kauneuden käsite on paljon syvempi kuin mikään triviaalisesti "kauniiksi" arvioitu sokerinen hempeily.

Kauneudella on tekemistä jo antiikin ainoina tähdennetyn sommittelun kanssa. Hämmästyttävän usein sillä näyttää olevan matemaattinen ja fysikaalinen perusta. Yksi syy siihen lienee ihmisen tavassa havainnoida asioita. Ihminenhän on samaa olemusta kuin sekä eloton että elollinen luonto, jossa matemaattinen järjestyneisyys on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Olen näillä sivuilla kauan sitten etsinyt ja kuvaillut kauneutta vuodesta 2009 alkaen. Oikella olevasta palkista saa esiin blogiluettelon. Joukossa on myös kritiikkiä taiteen arvottamisen ja tulkinnan kliseitä kohtaan. Siitä minun on ilmeisesti vielä kerran kirjoitettava, ne kun näyttävät nykyään kaikin tavoin sotkevan taidekäsityksiä. - Mutta otsikon kuviin palatakseni, ylärivissä vasemmalla on vanhimman töiltään tunnetun veistäjämestarin Thutmosiin muotokuva kuningatar Nefertitistä, 2400 vuoden takaa. Sen vierellä on Leokhareen Apollo, sekä myöhäishelleenisen työryhmän Laokoon-veistos. Alarivissä vasemmalla on Michelangelon Pietà, Berninin Pyhä Theresa, sekä Canovan Eros ja Psykhe. Kaikki sellaisia mestariteoksia, joiden tasoisia ei myöhemmin juuri ole nähty. Kysymys herää, miksi?

Paneeliviihteen parhaat, mutta myös sen onnettomat möhläykset

Ikä sen tekee, että sitä istuu kotona koneen ääressä ja järjestelee jäämistöään. Se tarkoittaa myös sitä että se jäämistö oudosti kasvaa kasvamistaan. Sitä vain ei jaksa määräänsä enempää työstellä, ja niinpä sitten välillä heittäytyy vapaalle katsomaan netistä mahdollisesti löytyvää älyllisempää viihdettä.

Koska itsekin olen sellaista näköradioon tehnyt, katsominen ei ole vain viihtymistä, vaan mitä suurimmalta osalta myös analyysiä. Millä edellytyksillä ja tyylillä tehdään sellaista viihdettä jota kaiken ryöppyävän, metelöivän, glamoroidun ja kliseisen tarjonnan keskellä viitsii ja haluaa katsella? Puolisentoista vuotta sitten kirjoitin jo asiasta tänne blogosfääriin. Priorisoinneissa ei ole tapahtunut muutosta.

Siis: ei huutoa ja mekastusta, ei välkkyvaloja ja soitinmeteliä, ei yleisön kiljuntaa, ei väkisin tehtyä "huumoria", eikä matelevaa yleisön liehittelyä (omin korvin voi todeta ettei yleisö aina ole MAHTAVA, kun joukon jatkona on kovaäänisiä vajakkeja), mutta kyllä pidäkkeetöntä mielikuvitusta, asiassa pysymistä, siivohkoa kielenkäyttöä, uusia näkökulmia ja peittely-yrityksistä vapaata älykkyyttä ja tietorikkautta.

Tässä mielessä ehdoton suosikkini on edelleen Jenni Pääskysaaren juontama MTV:n "Pitääkö olla huolissaan". Se on, kuten muutkin ohjelmat, jonkin verran riippuvainen kutsutuista vieraista, ja keskimäärin keskustelu on tasokkaampaa jos vieras on professori tai tieteilijä, kuin jos tämä olisi ns. poppari. Mutta vahvinta POH:ssa on kolmen kirjailijan osuus, joka takaa keskustelun nautittavuuden vieraasta riippumatta. Kukin kirjailijoista on vahvasti oma persoonansa, eikä heitä luullakseni ole tarvinnut varsinaisesti roolittaa ohjelmaa varten.

Vakavana pysyttelevä Kari Hotakainen lukee tyynen rauhallisesti paperilta osuutensa, joka on milloin runollinen, milloin lennokkaan satiirinen, milloin molempia yhdessä. Tuomas Kyrö ironisoi asioita usein lapsuuden tai murrosiän sanaston ja "muistumien" kautta, ja Miika Nousiainen saattaa vauhdilla pyörivän tajunnanvirtansa viemänä eksyä niin oudoille teille, että häntä itseäänkin tuntuu hirvittävän. Nousiaisen "akateeminen" itseironia (hän on joskus käynyt sosiologian luennoilla) kohosi ansiollisiin korkeuksiin mm. professori Hämeen-Anttilan vierellä, kun tämä veteli päästään tukun tieteellisiä termejä, ja Nousiainen viittasi toisia kirjailijoita kohti: "Nuo ei NIIN ymmärrä!".

Kirjailijoiden osuus nettoajasta on kaiken aikaa kasvanut. Kun ensimmäisenä tuotantovuonna mainoskatkojen välillä saattoi olla parikin huolestumiskysymystä, jo toisesta kaudesta lähtien puhetulva on paisunut niin, että selviä editointileikkauksia on yhä enemmän. Olisipa hauska kerran nähdä raakaäänitys - se voisi kertoa kavereista vielä enemmän!

Jenni Pääskysaaren juonnot ovat soveliaan rauhallisia, eikä hän vedä minkäänlaista roolia ohjelmasarjan keskeisenä tähtenä. Tämä on suorastaan harvinaista nykytarjonnan aikana, jolloin jopa luontodokumentit saattavat olla pelkkää sankarimatkailijan esittelemistä. Aivan äskettäin satuin näkemään "dokumentin", jossa sankarijuontaja hyvin uupuneen näköisenä taisteli itsensä tasmanialaisen viidakon läpi, ja antoi ymmärtää olevansa melkein ainoa ihminen joka on nähnyt paikallisella lammella vesinokkaeläimen. Ei ollut ainoa, paikalla oli ennen häntä kuvausryhmä ja ainakin osa tuotantotiimistä. Ja vesinokkaeläimestä näkyi vain sekuntien pituinen väläys jostakin joka loiskahti veden pinnalla.

Pääskysaaren mies Henkka Hyppönen on myös loistava juontaja, erikoisalanaan tiedeuutiset. Hänen aikanaan Nelosen "Hyvät ja huonot uutiset" oli hyvinkin katseltava ohjelma. Hyppönen tuntuu valmistavan esityksensä erittäin huolellisesti, mutta hänen harminsa näkyy usein selvästi, kun oletettavasti tuottajan vaatimuksesta ohjelmiin lisätyt "huumorista" vastaavat hölmöilijät sotkevat hyvät ja opettavaiset suunnitelmat.

Karmeimmalla tavalla tämä tapahtui ohjelmassa "Kupla", jossa sekoilijan rooliin istutetut näyttelijät Hirviniemi ja Petelius lähinnä sabotoivat koko ohjelman jatkuvalla päällehölinällään. Paremmin onnistui "Olipa kerran elämä", jossa mukana oli vain yksi huumoriroolitettu, sinänsä sympaattinen ja rooliaan fiksumpi näyttelijä Kalle Lamberg. Tämäkin ohjelma eli vain yhden tuotantokauden, mahdollisesti yleisökadon vuoksi. Hyppösen opettajamainen rooli ei ehkä purrut tarpeeksi isoon yleisöönt.

Tämä tuottajien pelko katsojamääristä, heidän intonsa pelata varman päälle poppareilla ja julkuilla, ja yhä jatkuva näyttelijätähtiin turvautuminen on eräs fiksumman paneeliviihteen onnettomimmista ominaisuuksista. Siihen sortuu myös Ylen "Villi kortti", jota sinänsä valmistellaan monipuolisesti, mutta jossa "räväkkyyteen" pyrkivät näyttelijät(täret) onnistuvat vain olemaan kömpelösti kaksimielisiä. "Kova meininki", "Mahtava meininki" ja hirmuinen naurattavuus paljastuvat tekonauruksi, tekosähellykseksi ja tekohölmöilyksi, joista spontaanisuutta saa hakemalla hakea. Ja siihen sortuvat myös monet ihan laadukkaat ohjelmaideat. Kädet on nostettu ilmaan jo etukäteen. Epätoivo paistaa kulissien takaa. Fiksu viihde on vaikeaa, ja sortuu luullakseni jo suunnittelupöydissä hätäisesti  heiteltyihin pinnallisiin kliseisiin, ja kapeaan käsitykseen siitä mitä on viihtyvyyden hyväksi tehtävissä.

Viihdemusiikin kiusallisia kliseitä

Katselin Teemalta tullutta viiden vuoden takaista Michel Legrandin konserttia. Pidän häntä arvossa varsinkin Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan säveltäjänä. Se musiikki on tyylilajeiltaan rikasta ja moninaista, ja sen monet sävelmät ovat ansiosta jääneet pysyvään suosioon. Mitä oopperamaisuuteen tulee, muun muassa aivan alkupuolella oleva kohtaus jalokivikaupassa on hienosti tyylitelty ja vaikuttava. Elokuvan musiikki on sen verran hyvä, että itse Aulis Sallinen näki takavuosina ylimääräistä vaivaa haukkuakseen sen maanrakoon, esimerkkinä kaikesta kauheudesta jota musiikkiteatteriin voidaan tunkea.

Katsoin siis Legrandin konserttia jonkin aikaa, mutta vähitellen aloin tuskastua. Olipa kappale minkä tapainen tahansa, Legrand säesti niitä aivan samalla tavalla. Jazzahtavassa soitossa vasen käsi soitti sointuja, ja oikea lirutteli liruttamasta päästyäänkin, ikäänkuin samoja päättymättömiä klišeitä toistaen. Sama oli laita silloin kun Legrand kuvitteli historian suurten jazzpianistien soittavan hänen melodioitaan. Kaikki soittivat samalla tavalla, eli kuten Legrand itse.

Viihteellisemmän musiikin tekijöiden täytyy esiintyä paljon ja tuottaa sitäkin enemmän. Kaupallisuuden lait sen määräävät, ja ne määräävät käytännössä muutakin. Kun musiikki on kuluttajien osalta viipaloitu niin moniksi lajeiksi ja niiden alalajeiksi, musiikin tuottajien ei auta potkia kovin pahasti aisan yli, vaan on mieluummin pysyttävä yhden ilmaisutavan piirissä. Näin syntyy yhä uusia klišeitä, joiden perusteella lajit tunnistetaan. Yllättävyys ja erilaisuus eivät ole välttämättä eduksi.

Viihteellisen musiikin puolella on muitakin harmillisia piirteitä. Yksi niistä on tyhjän paikan kammo, joka esimerkiksi ikäänkuin pakottaa musiikin takana olevan rytmisen pulssin olemaan kuultavissa silloinkin kun itse melodiassa tai tekstuurissa on selvä paussi. Tyhjä kohta on monesti klassisen musiikin pohjalta tehtyjen sävellysten tärkeä ilmaisukeino, joka joskus on suorastaan dramaattisen tärkeä. Mutta kliseisen säestäjän on ikäänkuin pakko täyttää nämä tyhjät iskut jollain - ikäänkuin estääkseen ettei musiikin virta katkea. Tällä lailla kaikesta tulee vähän samanlaista, vaikka musiikin lähtökohdat saattavat olla hyvinkin erilaisia keskenään.

Tämä olisi tietysti helpompi selittää suoraan soittaen. Mutta yritetään kumminkin, ja otetaan esimerkiksi kuviteltu laulusävellys aiheesta "tän kylän ämmät". Se saattaisi esimerkiksi päättyä tähän tapaan:

"il-lalla halasin nät-tiä poi-kaa -" tauko tauko "aa-mulla tiä-sivät sen----ki!" hiljaisuus

Eli dramaattinen tauko ennen kliimaksia.  Mutta kliseesäestäjä soittaa näin:

"il-lalla halasin nät-tiä poi-kaa -" bumtsi bumtsi "aa-mulla tiä-sivät sen----ki!" bumtsibumtsi BUM

Tähän sanotaan ehkä nyt että onhan klassikoillakin klišeitä! On totta vie, ja esimerkiksi Mozartilla on paljon tavallista juoksumetreittäin myytävää normitavaraa. Mutta ne hänen sävellyksistään, jotka herättävät suurinta ihastusta, ovatkin kappaleita jotka eroavat massasta, ovat toisenlaisia, ja joskus uusina yllätyksellisiäkin. Siinä se ero suunnilleen piilee.

Tämä on JUURI SINULLE!

Hartaustilaisuuksissa moni pastori katselee kuulijakuntansa yli, ja vakuuttaa: ”Jeesus rakastaa juuri sinua”. Toki katsekontaktikin saattaa olla kahdenkeskisessä puhuttelussa.

Juuri sinä on oikeastaan poissulkeva ilmaus. ”Juuri sinä olet voittanut päävoiton” tarkoittaa ettei kukaan muu ole sitä voittanut. ”Juuri sinä” voi tarkoittaa myös, että sinä olet asetelmassa poikkeusyksilö kaikkine erikoisominaisuuksinesi. Tokihan poissulkevuudesta voidaan väitellä uskonnollisissa yhteyksissä, sillä yliluonnollinen rakastaminen edellyttää myös yliluonnollisia kykyjä ja laskutapoja.

Oli miten oli, tavallisesti sanat juuri sinä lausutaan ikäänkuin järkyttyneellä, liikutuksen sumentamalla äänellä. Eikö olekin ihmeellistä, että juuri sinä olet saanut kokea tämän ihmeellisen asian?

Politiikka, kaupankäynti ja moni muu ihmisten käyttäytymiseen vaikuttava toiminta on omaksunut monia asioita uskonnollisesta ilmaisutavasta. Juuri sinulle tarjotaan televisiomainoksissa niin kauneustuotteita kuin pikavippejäkin. Rohkenipa muuan suuri matkanjärjestäjä ilmoittaa valinneensa jo etukäteen juuri sinulle sopivimmat hotellit. Niin pitkällä emme vielä sentään ole orwellilaisessa dystopiassa, että mainostaja voisi identifioida satunnaisen katsojan ja hänen henkilöpiirteensä!

Mutta kuunnelkaapa millä värisevällä, täydellisen liikuttuneella äänellä tuo juuri sinulle tai vain pelkkä sinulle lausutaan… Sama uskonnollinen tekopyhyys kaikuu näistä televisiomainoksen sanoista kuin hengellisissä tiloissa. Sillä niin paljon jaksaa mainosmies rakastaa juuri sinua, että hän on valmis viemään rahasi, omaisuutesi ja elämänhalusi.

Synkkä epäilys kuitenkin herää. Voisiko olla niin että mainostaja rakastaakin enemmän juuri sinun rahojasi, ja iloitsee suuresti jos osoittaudut herkkäuskoiseksi ja ylipuhuttavaksi - tai peräti tyhmäksi?

En jatka tätä ajatuskulkua sen pitemmälle, vaikka sekä uskonto että rahasi ovat voittopuolisesti yksityisasioitasi.

Missä on periferia?

Kun lähes puoli vuosisataa sitten muutin Sääksmäen teollisuuskylään Valkeakoskelle, helsinkiläiset tuttavani ihmettelivät yhä uudelleen, miten kummassa voin asua paikassa "jossa ei ole mitään". Kaikki selitysyritykset kilpistyivät melkein uskonnolliseen vakaumukseen siitä, että vain Helsingissä on "jotain" ja muu Suomi on periferiaa. Ei auttanut edes murjaisu että "olenhan siellä minä", sillä siitähän heti ymmärsi että "niinkun et pärjännyt täällä".

EU-höyryilyn yhteydessä höpötellään jatkuvasti, että täällä "periferiassa" ei ollenkaan tiedetä miten siellä isossa maailmassa oikein käyttäydytään. Me olemme juntteja, joita ovelien EU-herrojen täytyy opettaa "tavoille" - hyvästä hinnasta tietenkin.

Siis Helsingin ulkopuolella ei ole mitään, ja Helsinkikään ei ole mitään ulkomaihin verrattuna. Olen yrittänyt selvittää itselleni, missä se mystinen Keskus sitten oikein sijaitsee, mutta tuloksena on ollut vesiperä.

Olisiko se Pariisi? Mutta useat ranskalaiset vakuuttavat, että Pariisi ei ole Ranska. Oikea Ranska on siis jossain muualla kuin Pariisissa, mutta paikkakuntaa ei tunnuta tietävän. Olisiko se Bryssel, tuo kaoottinen ei-kenenkään-maan taajama, jossa edes jätehuolto ei uutisten mukaan toimi, eivätkä monet muutkaan jopa Suomen periferiassa itsestään selviksi koetut kehittyneen yhteiskunnan toiminnot.

Olisiko se Rooma, tuo kaupunkien kaupunki, maailman ainoa todellinen URBS? Kysykääpä sitä pohjoisemmilta italialaisilta, joille Rooma on lähinnä kirosana. Olisiko se Berliini, tuo kahtiajaon jälkeinen sekasotku, jossa hirviömäisiä uudisrakennuksia kasvaa kuin sieniä sateen jälkeen, ja jossa jatkuvasti kamppaillaan sosiaalisten vaikeuksien ja anarkismin kanssa?

Rooma, Pariisi ja Berliini ovat tänään lähinnä mielteitä, romanttisiin muistoihin kietoutuneita kuvajaisia, joita lukevat ihmiset ahmivat eri aikojen kirjallisuudesta, elokuvista ja kuvataiteista. Monet nauttivat vielä asumisesta näissä kulisseissa, monet eivät.

Lasken itseni kyllä niihin, joiden varsinainen isänmaa on Eurooppa. "Romanus sum". Saatan kokemuksen ja kielitaidon ansiosta vaikeuksitta liikkua lähes missä Euroopan kolkassa tahansa. Mutta jos katson, mistä ovat kotoisin ne eurooppalaiset ihmiset joiden kanssa olen solminut läheisemmän kontaktin, tulos on yllättävä. Lukemattomat ystävät, tutut ja kollegat asuvat pienemmissä kaupungeissa, jotkut jopa aivan maaseudulla.

Kuunnelkaapas nyt tarkoin, kaikki periferia-intoilijat! Nykyaikaisen teknologian ansiosta on aivan sama missä maantieteellisessä pisteessä kukin ruumiillisesti asuu. Tieto, kirjallisuus, liikkuva ja liikkumaton kuva ovat mahdollisia minne tahansa maailmassa. On aivan omasta itsestä kiinni, tunteeko olevansa jossain periferiassa, vai kokeeko asuinpaikkansa siksi "keskukseksi" josta käsin itse toimii ja ylläpitää kontakteja. Keskus on siellä missä minä olen, ja siellä missä kontaktini asuvat!

Tämän verran on jäljellä muinaisesta maailmannavasta. Umbilicus urbis Romae Forumilla. (Wikimedia Commons).

Herstory - asiaa ja asiattomuuksia

Tietokoneen uumenien läpikäynnin yhteydessä törmäsin tekstiin vuodelta 2005. Siinä kerroin seuraavan jutun:
__________

HERSTORY

Historiaan erikoistunut vapaa toimittaja Päivi Parhi-Riikola on kirjoittanut Tiede-lehteen jutun joka alkaa näin:

"Jo englannin sana history kertoo, että historia on ollut täysin miesten hallitsema tieteenala [...]"

Ja Tiede-lehti otti ja julkaisi jutun!

Ei ainoastaan uskonto, vaan myös tulinen feminismi saa ihmiset tekemään järjenvastaisia asioita. Saattaa olla, että "vapaa toimittajamme" tietää jossakin syvällä tajunnassaan, että sana 'history' ei ole englantia, eikä siis tarkoita "HIS story".

Sanahan tulee kreikasta ja on käynyt latinan kautta, jossa se on täsmälleen suomenkielen käyttämässä muodossa 'historia'. Mutta tosiasioista viis, jos asiat saa vain näyttämään tarkoituksen mukaisilta.

"Vapaan toimittajan" kiihkeimmät toverittaret anglosaksisessa maailmassa ovat jo ehtineet vaatia 'history'-sanaa kiellettäväksi. Heidän kannattamansa 'herstory' on jo joissakin sanakirjoissa...

"Vapaan toimittajan" juttu ei tosin käsittele historiaa "miesten hallitsemana tieteenalana", vaan jo toisesta virkkeestään alkaen hän vain ylistää kirjaa, jossa luetellaan menneisyyden kuuluisia naisia. Tämän kirjan kirjoittaja sattuu tosin olemaan mies, joten tieteenalan sukupuolikehityksen osalta kehitystä ei sanottavammin ole tapahtunut.

Sokea usko näkee maailman uskon kautta, ja jos tosiasiat sattuvat olemaan sopimattomia, sen pahempi tosiasioille. Nyt jopa tiedelehden palstoilla. 

Huh huh.

__________

Tuolloin viitisentoista vuotta sitten ei netti ollut nykyisen lainen, eikä hakutärppejäkään ollut liiaksi asti. "Herstorystäkin" löytyy nyt runsaasti sekä asiallisia, päättömiä että satiirisia esityksiä. Termin kehittäjä käytti sitä ikäänkuin lainausmerkeissä, ja toi sillä esille aivan järkeviä huomioita yleisestä historiankirjoituksesta. Sittemmin on asia hiukan korjaantunutkin, ja haluan mainita yhden tutkimussuunnan omalta alaltani. Niin Suomessa kuin muuallakin on ryhdytty kaivamaan esille enemmän tai vähemmän unohdettuja naissäveltäjiä, ja löytöjen joukossa on monia vallan hienoja musiikkiteoksia. Niitä on esitelty konserteissa ja levytettykin.

Tällaisen tärkeän ja asiallisen työn lisäksi törmää jatkuvasti täysin päättömiin julistuksiin, joissa yhdistyvät ideologinen kiihko ja tietämättömyys. Mikään ei voisi pahemmin haitata aivan asiallista tutkimus- ja valistustyötä. Naisilla on oma historiansa, joka voi olla masentavan surullinen tai kerrassaan loistelias, ajasta ja paikasta riippuen. Saman tapainen on myös lasten historia, jonka osuus vakavassa tutkimuksessa on vielä paljon naishistoriaa puutteellisempi. Toivottavasti myös tämä osa historiasta saa lisää asiallisia, kiihkoilemattomia ja ideologiavapaita tutkijoita.

Sekalaista pientä

Ohimennen kuulin televiisorissa jonkun muistelevan vanhaa pilaväännöstä "Amalia armas, kippuravarvas, käsillänsä käveli ja heiniä söi!". Hämmästyttävää että tätä rienausta ei huomattu leikata pois! Tässähän pilkataan sekä vammaista/poikkeavaa, että suoranaisia ilmastotekoja! Käsillänsä kävellessä ei jää niitä jalanjälkiä, ja kasvisravintoon siirtyminen parantaa ainakin moraalista statusta, josta ylpeänä nauttien voikin sitten syntisempien joukossa syöksyä kohti väistämätöntä tuhoa.

*

Valkeakosken Haka on nousemassa jalkapallon ylimpään sarjaan takaisin.

Hakan historiassa on käsittämätöntä loistoa, mutta myös käsittämättömiä käänteitä. Suomen mestari putosi ykköseen, voitti sen, voitti Cupin ja sitten taas mestaruuden. Tällaisten käänteiden selvittäminen on hyvin salamyhkäistä hommaa. 

Samanlainen tapahtui 70-luvulla, jolloin HIFK johti jääkiekon mestaruussarjaa ylivoimaisesti, mutta hävisi sitten kaikki loput ottelunsa, niin että Ässät vei lopulta mestaruuden. Yle oli hyvissä ajoin valmistanut dokkarin tästä ylivoimaisesta seurasta, ja joutui lähettämään sen heti Ässien mestaruuden jälkeen... Opettajatoverini Jorma Rikala ei koskaan suostunut avaamaan tapahtumaa minulle, niin että se jäi mysteeriksi. 

- Hakan omistajana olen kyllä huolissani siitä miten seura pärjää taloudellisesti mestaruusliigassa. Kallista hommaa...

*

Näin Voipaalassa pienikokoisia neitoja hempeissä mekoissaan. "Ovatpa koreita!", niitä ihasteltiin. No tottakai olivat koreita - kaikki neidot ovat koreita. Taidehistoriakin sen kertoo, "neito" on kreikaksi κόρη, koree. Neito joka ei ole koree ei myöskään ole neito!

Klassinen koree-veistos Πεπλοφόρος, ”Peploksenkantaja”




*




Katsoin Teemalta Woody Allenin tuoreehkon komedian Midnight in Paris (2011). Kepeydestään ja satumaisuudestaan huolimatta se herätti paljon ajatuksia. Ydinajatuksena oli, milloin oli jonkun paikan "kultainen aika"? Päähenkilölle se oli Pariisin 20-luku, yhdelle hänen 20-lukulaiselle(!) ihastukselleen "Belle Époque" muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. Niinpä... Mutta mietin myös, miksi jonkun kaupungin "ihania aikoja" aina muistellaan juhlien, juominkien, tanssiaisten ja välkkyvalojen avulla. Niinhän se oli iloinen Viipurikin, Rooman 50-luku tai Pariisin eri aikakaudet. Allenin elokuvassa toki päädyttiin siihen, että Pariisi on parhain sateella...

*

Uni kuin oppikirjasta:

Olen palaamassa Helsingistä joltain keikalta takaisin Koskiin. Veljeni on mukana. Löydän lompakkoni, merkillistä kyllä, siellä on visakortti, maksan sillä. Visakortti on yhäkin tallella, ja lompakko. Yhä ovat, aivan outoa, työnnän ne varmuuden vuoksi povitaskuun etteivät huku.

Sitten olen kotona Töyräänkadun vanhassa puutalossa. Se seisoo paikallaan yhä, vaikka kaikki talot ympäriltä ovat jo poissa. Huoneen nurkassa näkyy paikkailtua hirttä, laudat on naulattu vähän vinoon, mutta pysyvät lujasti kiinni. Tiedän että talo pysyy niin kauan kuin asun sitä.

Sen vuoksi päätän tarkastaa talon poskiontelot, silmäkuopan, sisäkorvan ja leukanivelen, niissä on jotain pikkuvikaa ja vähän särkyä.

Portailla juoksee vastaan iloinen veljentytär. Sen vuoksi veljeni siis on mukana, hakee tytön takaisin Helsinkiin. Veljentytär kertoo kuulleensa hassun jutun. Hän alkaa kertoa sitä, mutta hiljaisella äänellä, vain veljelleni. Välillä hän vilkaisee minua. Miksi hän puhuu näin salaa?

Selvähän se on. Ma tean, et ta ei räägi minuga, sest ma suitsettan… 

Eestinkielinen lause tosiaan päätti unen…

Svenska åt nyborgare (Sanakirjakäännös)

Äitini oli saksan ja ruotsin maikka. Hänen papereistaan 50- tai 60-luvulta on peräisin tämä matkakertomus, jota minä tuolloin taisin vähän lisäillä. Suomenruotsalaisilla ei ole mitään vaikeuksia ymmärtää tekstiä, mikä osoittanee kielen jo valtavasti eriytyneen Ruotsin ruotsista. Jokainen tämän lukenut riikinruotsalainen ystäväni on näet ollut suu auki ja täysin häpnadilla lyöty. Teksti kuuluu näin:

Någon har sagt, att lära främmande tungor är svårt. Det håller inte sin plats. Om man vill skriva till exempel på Sveriges tunga, man behöver bara hitta en finländare-svensk ordbok och börja vända Finland till Sverige. Alltid lösningen kommer inte den bästa, men nöden studerar inte juridik.

Nu jag skall berätta en landvetenskaplig berättelse om min resa igenom Finland.Vi startade från Örn, och gick sedan till Vik. Eller vi gick med bil, när min godsändade reseförening hade så höga räntor att hon inte orkade promenera. Vi bodde i Vik i hotellet Sällskapsrum och åt där sydväst. Sedan vi kom till Tavastlandsborg. Sedan vi fortsättade vår färd, men i Hingstvatten kom lilla gubben och började hundra. Vi översatt vår resa i väst, och snart vi var i Borstmakten, men kraftanstalten där var svag, så att vi fortsatte via Akterväggälven till egentliga Väggälven. Vi märkte att smörblommor i år var mycket vackrare än änkanstidningar. "Smör smör", sade min reseförening, "hoppas att vi inte får hageldövar i hömånen!" "Alltid vi kan köpa nya fartyhsbyxor!", jag sade.

I varje händelse hade jag fått vatten i mitt stamhuvud, och kände att gurkan var sjuk, så jag måste sätta landet. Följande dag var jag åter hejsan, och kunde resa framför honom. Slutligen vi kom via Strandlöstyskland till Morbrorsmakeri, där jag sade till min gamla vän: "Frisk frisk, hur surrar det?" "Järnigt", svarade han.

Här ser ni hur lätt är vända Finland till Sverige. Någon Sveriges sverigare kanske säger att han eller hon inte förstår det, men fem därifrån som doktor Regnudd säger. Och alltid kan man ju säga att man pratar Pargas dialekt.

Nej, nu jag måste trycka mig och köra skäggen med min eldspetsade skäggåkningsmaskin. Och sedan sjunker jag till Strykbacka och Stöld för att göra några butiker. Man måste göra butiker för att komma bra till tjänst.

Hopp Litenfinland

Poliisi ja ideologi sensoreina

Poliisin tehtävä on tarkkailla lakien ja säädösten vastaista toimintaa. Tekstin kohdalla se tarkoittaa vaikkapa kiellettyjä sanoja ja ilmaisuja. Ironia, itseironia ja satiiri tuottavat alituiseen jonkinlaisia vaikeuksia.

Ideologi menee mielellään tekstin taakse, läytääkseen mahdollista väärää ajattelua. Ironia, itseironia ja satiiri tuottavat alituiseen suuria hankaluuksia.

Otetaanpa esimerkki kahdesta tekstistä, jotka juuri osuivat silmiini.

Reino Helismaan parodialaulussa Balladi villistä lännestä kerrotaan mm. näin:

Niin puolen tunnin ajan pyssyt paukkui yhtenään,
ei kumpainenkaan ehtinyt ees rullaa täyttämään.
Joku neekerkin - all right -
kuoli vahingossa kait,
mut ihmisistä kuoli ainoastaan Brown ja Smythe.

Poliisi: Mainitaan sana "neekeri". Ryhdytään toimenpiteisiin.
Ideologi: Todetaan teksti rasistiseksi. African-American-ryhmään kuuluvia ei lasketa ihmiksiksi. Ryhdytään toimenpiteisiin.

(Helismaa, minä ja joku mahdollinen kolmas henkilö: Mutta tuossahan on itseironiaa ja satiiria, pilkataan rasismia.
Poliisi: Sana "neekeri" on yhä tekstissä.
Ideologi: Rasismilla ei sovi pilailla.)

Vähän lievempi esimerkki: Kantelettaren Neitsyt Maarian virsi, kohta jossa äiti alkaa epäillä Maariaa, matalaa neitiä, huoruudesta.

Mi on meiän Marjatalla,
ku meiän kotikanalla,
kun se pauloitta asuvi,
aina vyöttä völlehtivi?

Poliisi: Oikeakielisyyssääntöjen mukaan ihmisestä käytetään pronominia "hän". Lisäksi on syytä harkita, pitäisikö murteelliset muodot muuttaa yleiskieliseen asuun: "meidän", "mikä", "kuinka".
Ideologi: Äiti edustaa perinteisen heteropatriarkaatin asenteita, mikä korostuu pejoratiivisessa ilmaisussa "kotikana". Teksti on hyväksyttävissä, varsinkin kun seuraavat tapahtumat osoittavat äidin asenteen tuomittavaksi.

- - - - -

Sain lapsena lahjaksi nahkaselkäisen kirjan nimeltä Seitsemän veljestä lapsille. Siitä oli sensuroitu kaikki epäilyttävät kohdat, varsinkin viinaan ja kiroiluun liittyvät. Merkillistä kyllä oli asteriskilla * merkitty poistetut sanat ja tekstit. Tämä kirja ei ole enää hallussani, enkä voi nyt tarkemmin esitellä sensuroituja kohtia. Mutta muistan, että suhtauduin siihen torjuvasti, ja koska meillä tietysti oli oikeakin Seitsemän veljestä, luin mieluummin sen. Ja sillä seurauksella, että se yhä on mielestäni suomalaisen kirjallisuuden merkkiteos numero 1, ja että varsinkin sen loppuluku yhä on kauneinta mitä suomenkielellä on kirjoitettu.

Nyt minä esineellistän naisen

Riivinrauta, valmistaja Bloomington

Kun minä nyt esineellistin naisen, esineellistin mielestäni tietysti vain yhden pienen, hankalan ja mieluiten vältettävän osan naisista. Syyllistyin tässä kuitenkin paheksuttavaan tekoon, josta voi jopa seurata jonkinlainen rangaistus.

Onhan nimittäin niin, että jokainen yksittäinen nainen edustaa ja on osa universaalia entiteettiä 'NAINEN'. Näin jokainen entiteetin ulkopuolelta tullut lausuma tai arvio ei koske ainoastaan yhtä yksittäistä naista, vaan koko oliojoukkoa, ja tässä on huomautettava että en käytä termiä 'olio' nitenkään kuvailevassa vaan ennemminkin filosofisessa merkityksessä.

"NAINEN"-entiteetin ns. tiedostava osajoukko (johon kuuluu myös yllä esineellistetty osajoukon osajoukko) määrittelee entiteetin sisällön ja ominaisuudet. Enimmällä osalla entiteetin olioista ei ole asiaan kiinnostusta, tai on jokin poikkeava näkemys, joten se voidaan tässä jättää huomioon ottamatta.

Otan erään esimerkin. Naisten vaatteitten myyntiä edistetään kuvailemalla, miten kukin vaate korostaa tai muotoilee sen alla olevia ruumiinosia, tai monesti myös niiden luomaa kokonaisuutta. Tämä näyttää olevan yleinen esteettisluonoinen trendi. Mutta sen tarkempi käsittely on jätettävä vain "NAINEN"-entiteetin tiedostavalle osajoukolle. Muussa tapauksessa törmäämme vastenmieliseen ja paheksuttuun ilmiöön nimeltä MIESKATSE. 

Olen saanut sen käsityksen, että mieskatseen iljettävin ominaisuus on sen arvioitu vaatteen vähättelyn pyrkimys. Mieskatse ikäänkuin jättää näkemättä olennaisen eli vaatteen, ja pyrkii näin vähättelemään itse pääasiaa. Tällä tavoin mieskatse eräänä "mies"-entiteetin yleisominaisuutena vähättelee myös itse  "NAINEN"-entiteettiä.

Erityisen järkyttävää on, jos mieskatseen lähettää SETÄMIES kohti paljon nuorempaa naista. Tämä ei kuulu kyvyiltään ja ulkonäöltään kulahtaneelle setämiehelle ollenkaan. Toista ovat tietysti raavaat ja kyvykkäät nuoret miehet, vaikkapa jääkiekkoilijat - jos tässä nyt yleensä miestä tarvitaan.

Naisen ulkonäön tai ikäluokan kuvailemiseen tarkoitetut sanat ovat esimerkkejä naisen alistamiseen pyrkivästä Patriarkaatin perusominaisuudesta. Jos esimerkiksi mies kuvaa tiedostavaa naispoliitikkoa kauniiksi, gasellimaiseksi tai jääprinsessaksi, se on alistamista myös siinä mielessä, että kuvailu on luonteeltaan poissulkevaa. Näin siis postuloidaan myös poissuljettava joukko, jonka ominaisuuksiin kuuluu esimerkiksi kolhous, merilehmämäisyys tai sulahtanut ex-julkkisasema. Mikä siis on loukkaavaa, vaikka tämänkaltaisia ilmaisuja kokonaan vältettäisiinkin.

Suorittaakseni porovokaationi loppuun, siteeraan toista Setämiestä eli Paavo Haavikkoa, joka antoi "Rauta-aika"-runoelmassaan setämies Väinön sanoa, tiivistetysti, näin: "Mies pukee vaatteet ylleen, mutta nainen  on aina alasti vaatteittensa alla". Miten kävikään Ainon tämän setämiehen takia?

Töimatkalla

Muuan anonyymi puskasta ampuja sivaltaa että minä olen taivuttanut 'rukiin' muodossa 'ruiksen'. Hän on aivan oikeassa. Tässä jutussa irvailen ruiksesta. Mutta ehkä sala-ampuja välttäisi omaan jalkaan ampumisen, jos viitsisi vaivautua lukemaan ymmärryksellä. Tässä tuo juttu vuodelta 2009 on.

Koulut alkavat taas lomien jälkeen, ja äidinkielen opettajat palaavat kyiselle kynnökselleen pelastamaan mitä pelastettavissa on. Mutta minkä hekään voivat sille, että sana toisensa jälkeen poistuu yleisen ymmärryksen piiristä elinkeinomuutoksen seurauksena. Tässä heille kuitenkin muutama tärppi.

TÖI.

"Mä oon TÖIssä". "Missä sun TÖI on?" "Mulla ei oo TÖItä".

Googlesta poimittua:

"nähdessään töimatkalla tanssikoulun ja sen ikkunassa surullisen Paulinan"
"tänään töimatkalla Kosseissani soi"
"Olen Lapissa töimatkalla ja aamulla oli sellaiset rapsakat 35 pakkasta"

RUIKSEN.

Googlesta jälleen:

"kaskimaatakin käytettiin lähinnä ruiksen, nauriin ja pellavan viljelyssä". (Vantaan paikallishistoriaa)
"kaura ohitti ruiksen 1920-luvun loppuun tullessa" (Reisjärven historiaa)
"söin megapurilaisen. Se on toiseksi paras heti ruiksen jälkeen". (Ylen chatti)
"Ruiksen viljely on Suomessa nuori ilmiö" (suomi24)
"Myytti ruiksen paremmuudesta on vain suomalainen myytti". (karppaus.info)

UUSAVUTONTA ELÄINOPPIA

Lisää googletusta:

"Kohta putkahtaa varmaan ulos uroslehmä" (aamukampa.net)
"Sitten saa yksi lehmänpoikanen tulla ilostuttamaan elämää" (koirakeskustelu)
Meidän poikien hevosella alko seisoon. Kaikki tytöt hiljeni ja tuijotti sitä hiljaa ja se niiden naarashevonen alkoi sitten hirnumaan iloisesti (basso.fi.)
"näyttää hänelle luontofilmiä missä uroskana nostaa takakoipeaan ohuen näreen juureen (blogspot.com)

Jos lehtiotsikossa lukee, että "Kaustisten kansanmusiikkijuhlat", tuskin muut kuin kaustislaiset siitä pillastuvat. Who cares?

Tosi NykyAikainen ajattelu tapa nähkääs on, että kukaan ei voi eikä saa määrätä miten kirjoitetaan tai ajatellaan. Kun riittävän moni kirjoittaa että "vein töimatkalla ruiksen lehmänpoikaselle", se on ihan yhtä oikein kuin mikä tahansa muukin. Jos joukko ihmisiä ilmoittaa, että he eivät syö mitään missä on geenejä, he ovat yhtä varteen otettavia ajattelijoita kuin ketkä tahansa muutkin. Haloo, nyt eletään tätä päivää, fossiilit!

Kauniksen Riikan?

Tämä on toista kymmentä vuotta vanha teksti, löytyi tiedostoja siivotessa. Ajankohtainen yhä.

Sanotaan, että joku tai jokin on 'kaunis'. Jos puhutaan tästä 'kauniista', kenellekään ei tulisi mieleen puhua 'kauniksesta'. Itse asiassa sata vuotta sitten ei olisi tullut minunkaan mieleeni, että saman tapaisia sanoja, vaikka ihan ulkomaalaisiakin, olisi taivutettu 'kauniksen' tapaan.

Kun kerrottiin 'Salamis'-nimisessä paikassa muinoin käydystä merimittelystä, puhuttiin 'Salamiin', ei 'Salamiksen' taistelusta. Kun kerrottiin 'Pythagoras'-nimisen muinaistiedemiehen geometrisestä saavutuksesta, puhuttiin 'Pythagoraan', ei 'Pythagoraksen' lauseesta. 'Herakles'-nimisen muinaissankarin urotöistä puhuttiin 'Herakleen' urotöinä, ei jonkun 'Herakleksen'.

Tänään tämä vanha ja kovin aito suomalainen taivutustapa tuntuu yhtä vanhalta kuin 'Ilias'-nimisen paikkakunnan tienoilla neljä tuhatta vuotta sitten tapahtunut tappelu. Me vanhat, lähes tuon ikäiset muinaisjäänteet, puhumme yhä 'Iliaasta', ei 'Iliaksesta'.

Me vanhat muistamme myös lähes 'Iliaan' eli Troian sodan aikaisen käytäntömme nykyisen Latvian, entisen itämerensuomalaisen alueemme eteläreunoilla. Meille Daugavan joki oli nimeltään 'Väinäjoki', suustaan leveä salmimainen väinä. Daugavpils oli meille 'Väinänlinna'. Ja entä sitten, kun 'Väinäjoen' varrelle taannoin 800 vuotta sitten perustettiin kaupunki nimeltään Riga?

Mehän kutsuimme sitä nimellä 'Riika', kuten sen nimi meidän korvaamme kuulosti. Me taivutimme sanaa kuten omaa sanaamme 'liika'. Menimme 'Riikaan', olimme 'Riiassa', tulimme 'Riiasta', ja meidän sikäläiset ystävämme olivat 'riikalaisia' - eivätkä ikinä mitään bladi "riialaisia".

Kun me vanhat muuten nuorina hölmöinä rakastuimme, me puhuimme 'armaastamme', ei 'armaksestamme'... Ja kun puhuttelin muinaista esimiestäni, etunimeltään Touko, minun oli taivutettava 'Touon', ei 'Toukon'. Eihän tuo nimi sentään ollut muotoa 'Toukko'!

Nykyään ei ole millään väliä, ei edes rakkaalla ("rakaksella") äidinkielellämme, mutisee katkera Sääksmäessä asuva vanhus.

Postikortti nuoruuden ajoilta

Jäämistön järjestelyn yhteydessä putkahti esiin tämä postikortti. Sen päiväyksen hetkellä olin Jyväskylässä latinan prota opiskelemassa, ja iältäni 18. Kortin lähettivät Keuruulta Anto Leikola (täyttänyt juuri 18) ja Matti Klinge (pian 19). Olimme tulleet Norssista ylioppilaiksi samaan aikaan, pojat Norssin klassiselta puolelta, minä reaalin pitkän matematiikan linjalta.

En ollenkaan muista, millä tavalla kortti minulle päätyi. Muinaisuuden postinkulku oli ihmeellistä. Luultavasti kortti oli viety Alvar Aallon vasta valmistuneeseen korkeakoulun päärakennukseen, ja minut kai sitten löydettiin sieltä tai jostain vanhasta seminaarirakennuksesta. 

Minä nousin oikeaan aikaan oikeaan junaan, ja pojat olivat vastassa kuten lupasivat. Muuten olisinkin joutunut soutelemaan Keurusselällä jollakin lainaveneellä... Selkisaaren vierailusta en muista kovin paljon, paitse sen että ratsastin ensimmäistä kertaa hevosella. Sillä oli jotain huvilan mansikkamaata vastaan, eikä se totellut onnetonta ohjastustani, joten vetäkäämme armeliaisuuden esirippu äkkiä kiinni tapahtumisten edessä.

Merkillinen yksityiskohta on kortin lopulla. Pojat pyysivät  kutsumaan muitakin tuttavia, erityisesti NTI SILVA SOLAA tälle retkelle. Pyyntö hämmästytti minua silloin kovin, minulla kun ei ollut pienintä käsitystäkään tästä neidistä, joka ilmeisesti oli tehnyt suuren vaikutuksen nuoriin miehiin. Itse asiassa googlasin hänet vasta nyt. Kävi ilmi, että tämä neiti oli meitä viitisen vuotta vanhempi, melkein siis keski-ikäinen kirjallisuuden opiskelija. Hänet tunnettiin sittemmin nimellä Silva Kiuru, ja luen tällä hetkellä hänen postuumisti julkaistuja tutkielmiaan Agricolan ja vanhan kirjasuomen asioista. Suuri vahinko, että neiti Sola oli jäänyt minulle tuntemattomaksi...

Nykänen

Julkisuusvyöry Matti Nykäsen kuoleman jälkeen on ollut hämmentävää.

Vaikea olisi kuvitella jonkun muun ylivoimaisen suomalaisurheilijan kuolemasta seuraavan näin pakahduttavaa, ylimaallista ja täysin mielikuvituksellista paisuttelua. Luulen, että taustalla on yksinkertaisesti toimittajien, urheiluväen ja kansanjoukkojen huono omatunto.

Lähes alusta pitäen kävi ilmi, että nuori Nykänen ei ollut alkuunkaan valmis siihen asemaan, johon ylivertainen urheilijantaito hänet johdatti. Hänhän ei ollut supersankari edes, vaan vähintään puolijumala, joka magneetin tavoin veti puoleensa siipiveikkoja ja hyväksikäyttäjiä.

Satojen kilometrien päästä virtasi täysiä busseja seisomaan hänen kotitalonsa edustalle, ja bussintäysi rahvas tuijotti tuntikausia nähdäkseen vilauksen jumalastaan. Hyppääjäparka janosi loppuun asti tätä palvontaa, mutta ei kestänyt sitä ollenkaan.

Nyt lehtien palstat ovat pullollaan tekopyhiä kirjoituksia, joissa häikäilemättömät hyväksikäyttäjät hurskastelevat muka lähiystävyydellä - vietyään häntä ensin sinne sun tänne houkutusten ääreen isojen otsikoiden toivossa, "yksinoikeudella" kyynisesti kohdellun ihmisparan onnettomuuksiin. Nykäsestä vedetään nyt itselle viimeisetkin mehut. Kuvottavaa.

Jotakin tässä huimassa hyppääjässä oli, mikä teki hänestä palvotun ja mystisen kansansankarin. Olisiko se ollut jonkinlainen "rahvaanomaisuus", joka kutitti laajoja ihmisjoukkoja? Samastuiko väki entisen tarkkailuluokan oppilaan myöhempien viinasekoilujen ja avuttoman julkisuuden kanssa? Yhtä ylivoimaisen Lasse Virénin  hillitty ja hallittu elämä oli rahvaalle kaukaista ja vierasta?

Saattoi hyvinkin olla, että urheilujohto ei kyennyt hallitsemaan tilanteita nuoren ihmelapsen loistoaikoina. Sen seurauksena urheilupiireissä saattaa olla pitkään peitettyä huonoa omaatuntoa, joka nyt purkautuu ulos jonkinlaisena sovinnollisuuden yrityksenä.

Joka tapauksessa yksi asia näyttää varmalta, ja se on kaiken tapahtuneen syvä vertauskuvallinen merkitys. Puolijumalainen sankari sovitti kuolemallaan sekä omat että muiden synnit, ja astui taivaisiin täysin ainutkertaisena pyhimyksenä. Tie on historiasta tuttu: murheesta iloon, katuojasta kirkkauteen, ryysyistä rikkauteen, eräänlaisena jumalan pyhänä hulluna palvonnan kohteeksi suurille kansanjoukoille.

Huomautus varmuuden vuoksi: en nimittele enkä halveksu suurta urheilijaa, vaan yritän löytää jotain yleispätevämpää selitystä Matti Nykäsen täysin ainutlaatuiselle asemalle kansakunnan itsetunnossa.