Kenen huvipursi ja minkä niminen?

Tällä kertaa tunnistuspyyntö. Tämän huvipurren negatiivi kuuluu isoisäni perheen 20-luvun kuvien joukkoon, ja minusta tuo laiva on monin tavoin tuttu. Voisiko sillä olla tsaarin aikainen historia? Mikä on kuvio Suomen lipussa, oliko presidentillä esimerkiksi joskus tuollainen? (Kuva suurenee klikkaamalla sitä).

Edit 28.11.: Lippu on Merenkulkuhallituksen vanha lippu, kuten Ripsa alla olevassa kommentissaan kertoo.

Rouva Gulliver lilliputtien tehtaassa?

Tämän kuvan olen luullakseni varastanut hauskalta amerikkalaiselta sivustolta Old Picture of the Day, ja se esittänee Rouva Gulliveria lilliputtityöläisten maassa, tai sitten...

Vihaa lietsotaan - väen väkisin

Päivi Lipponen ja usea muukin niin kutsuttuun suvaitsevaistoon kuuluva kirjoittaja ehti Tampereen murhapolton jälkeen repäistä rajuja syytöksiä suomalaisia, omia maanmiehiään vastaan. Lipponen manasi kansaa kaduille osoittamaan joukkovoimaa, ja varmemmaksi vakuudeksi viittasi 30-luvun Saksaan, jossa ulkoparlamentaarisella toiminnalla luotiin pelkoa.

Nyt Lipponen pyytää vähän anteeksi, mutta ei siltikään anna periksi: "Käsitykseni siitä, että ihmiset jakavat huoleni kansakunnan tilasta ja rasismin vahvistumisesta, on saanut tukea".

Suomalainen itseinho ja itsensäsyyllistäminen on todellinen kansantauti. Tänään, vaalien alla, sitä käytetään surutta hyväksi puhtaasti poliittisten tavoitteiden edistämiseksi. Ristiriita todellisuuden ja propagandan välillä kärjistyy sitä vauhtia, että suomalaisten ylivoimainen ja todellisuudessa aivan rauhallinen enemmistö alkaa vähitellen hermostua. Kaduille tätä enemmistöä ei saa, mutta vaalipäivinä äänestysuurnat saattavat sisältää melkoisen protestin. Tai, mikä on vielä todennäköisempää, äänestävien osuus äänioikeutetuista pienenee yhä. Ei näytä kovin hyvältä.

Entäpä tämä?

Tämä herra on mukana suuressa osassa sukualbumeitani. Noin 30 vuotta sitten löysin hänet myös erään sääksmäkeläisen talon vanhasta albumista. Ei siis ollutkaan sukulainen, kuten alun perin luulin...

Voisitteko lähettää ehdotuksenne ikäänkuin ovelasti verhottuina? :)

Kuka?

Vaihteeksi vanhan kuvan tunnistustehtävä. Kuka on tämä jämerä herra?

Aikamatkaaja-antiikkikauppiaan dilemma

Tässä kuvassa on hellenistiseltä ajalta Egyptistä peräisin oleva kamee, joka esittänee Ptolemaios Toista. Kamee on kiinnitetty medaljonkiin 1700-luvun lopulla Pariisissa. Wikimedia Commonsin selostus on tässä:

Camée représentant Ptolémée II assimilé à Alexandre le Grand. Camée en calcédoine grise. Alexandrie? 2e tiers du IIIe siècle av. J.-C. Monture en or émaillé de l'orfèvre Josias Belle, Paris, fin du XVIIIe siècle.

Tämä työ on minusta suunnattoman kaunis. Mutta onko se aito?

Molemmat osat ovat epäilemättä aitoja. Onko yhdistelmä? Ei, sanoisivat fundamentalistit, sillä kameeta ei alunperin oltu tarkoitettu tällaiseen yhteyteen. Jonkinlaiseen metallikuoreen kylläkin, väittäisin minä. Niin, mutta ei tuollaiseen kitschiin, fundamentalistit sanoisivat. Minusta taas tuo 1700-luvun mestariteos antaa kameelle suurenmoisen taustan, ja on aivan uskomattoman opettavainen puhtaiden luonnonmuotojen ja värien hienostuneesta käytöstä.

Mutta fundamentalistit ovat värisokeita. Musta ja valkoinen ovat kaikki minkä he ymmärtävät. Heille on käsittämätöntä myös harmaasävyjen suunnaton rikkaus. He pelkäävät, että menneisyyden värikylläisyys joskus löydetään. He pelkäävät menneisyyttä, koska se voisi paljastaa elävästä kulttuurista jotain aivan liian tuoretta, liian eloisaa, liian houkuttelevaa, liian itsestäänselvää.

Sen vuoksi menneisyys pitää pitää erillään nykyisyydestä. Yritykset näyttää siitä edes jotakin pitää estää millä tahansa tekosyyllä, aatteella, ontolla akateemisella nonsensilla. Sen vuoksi mahdolliset tulevaisuuden aikamatkustaja-antiikkikauppiaat joutuvat hankaamaan kaappaamistaan antiikin veistoksista värit pois, repimään niistä irti lasiset silmät ja vaatteet, pilkkomaan ne kappaleiksi, ja myymään kappaleet sitten suunnattomalla voitolla keräilijöille, jotka huokaavat ne nähdessään: "Ooh, aitoa, korvaamatonta antiikkia!"

Hyvä, Berlusconi! "Asiantuntijat" suksikoot suolle!

Pappa Berlusconi on mennyt tekemään ihan kamalan teon: hän on palaututtanut antiikin patsaalle siitä poistetun peniksen ja korjauttanut patsaan käden! Asiantuntijat kiljuvat: ei niin saa tehdä! Hesari kertoo asiantuntijoiden sanoneen, että "Antiikin patsaita restauroitaessa ei heidän ... tule pyrkiä täydellisyyteen, koska silloin häivytetään uuden ja vanhan ero".

Just just. Katsotaanpa mitä BBC:n pitempi uutinen lisää tähän. "One art critic pointed out that Italian art restorers who are being paid by the government to restore ancient works of art in China teach the Chinese not to disguise the difference between what is old and what is new".

Just just justiinsa. Täkäläiset "asiantuntijat" eivät anna kattaa Pälkäneen rauniokirkkoa, vaan antavat sen mieluummin hajota paikalleen. Jos vanhaa korjataan, se pitää siis tehdä niin, että "uusi" selvästi erottuu "vanhasta" (kuten Pälkäneen väliaikainen katto), mutta mieluiten ei saisi ollenkaan korjata sitä mikä on mennyt rikki. Korjausarkkitehtuurissa vaaditaan "ajallisten kerrostumien" selvää näkymistä. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että jos jotain tehdään, sitä ei saa tehdä alkuperäiseen tyyliin, vaan tyylin pitää kertoa "tästä ajasta".

Berlusconi on kuin Andersenin sadun pikkulapsi: hän huomaa että patsas on rikki ja on sitä mieltä että se pitää ehjätä. Ja "asiantuntijat" kiljuvat kauhusta, kuten keisarin uusien "vaatteiden" tekijät. Tuohan merkitsee sitä, että heidät suistetaan vallasta! Jo "asiantuntija" Winckelmann todisti 1700-luvulla, että antiikin patsaat ovat jaloja juuri valkean marmorin vuoksi. Seuraavien sukupolvien "asiantuntijat" kehittivät jatkoksi teorian, että nimenomaan patsaiden rikkinäisyys on taiteellisen arvon tae. Niinpä siis mars kuvainriistoon, mars rikkomaan kaikki ehjätty antiikki! Ja hys hiljaa patsaitten värityksestä ja niiden lasisilmistä!

Tämä on aivan mieletöntä, uskonnollissävyistä höpinää. Sairasta ja vastenmielistä. Sitä paitsi se on aika kyynistä rahanpalvonnan seurausta: rikkinäisellä antiikin veistoksella on miljoonaluokan "raha-arvo", mutta jos se korjataan vaikka kuinka tarkoin ja hyvin, se menettää "rahallista arvoaan".

Ihmiseen suhteutettuna: jos sokealle laulajalle palautetaan hänen näkönsä, hän menettää suuren osan markkina-arvostaan. Jos fyysikko Hawkingin ruumis saataisiin jälleen toimimaan, kukaan ei uskoisi mitä hän sen jälkeen sanoo. Jos ihmiset olisivat taideteoksia, sairaalat ja lääkärinammatti pitäisi kieltää. Tätä minä tarkoitan, kun sanon että "asiantuntijoilla" on "uskonnollissävyisiä" käsityksiä.

Menneisyys on nykypäivää taiteessa - eräänlaisen manifestin luonnos

Kaikki meidän tuntemamme taiteellinen menneisyys on nykypäivää. Todellisuudessa ei edes ole olemassa autenttista mennyttä taidetta. On vain erilaisia tapoja asetella taiteellisia palikoita yhteen. Jotkut tavat saattavat tuntua keskiaikaisilta, jotkut barokkisilta, jotkut romanttisilta.

Meillä ei ole äänitteitä keskiajan, barokin, klassisismin tai varsinaisen romantiikan musiikin ajalta. Sen sijaan meillä on runsaasti äänitteitä 1900-luvun alusta tähän päivään asti. Niistä käy ilmi, että esitystavat ovat vaihdelleet jyrkästi vuosikymmenten mittaan. Erot 20-30-lukujen Bachin, 50-60-lukujen Bachin ja 80-90-luvun Bachin välillä ovat joskus niin suuret, että voisimme jopa kysyä onko säveltäjä ollenkaan sama. Maku on muuttunut, huomionherättämisen ja myynnin keinot ovat muuttuneet, mutta yksikään esitys ei voi vaatia itselleen autenttisuutta.

Samalla tavalla meillä on 20-luvun, 50-luvun ja 90-luvun "keskiaikaista" musiikkia. "Keskiaikainen" musiikki näyttää kaiken aikaa muuntuneen, samalla tavoin kuin muoti yleensäkin. Samaan aikaan on ollut tapana vaatia ankaraa muodinmukaisuutta myös uuden musiikin tekemisessä. Eri aikakausien tavoin rakennettua musiikkia ei ole saanut yhdistellä keskenään. Satun itse tuntemaan nämä vaatimukset niistä mustelmista ja boikoteista joita olen saanut osakseni 60-luvun alusta alkaen.

Me elämme merkillistä aikaa, jolloin kaikki menneisyyden taiteista irti saamamme on yhtäaikaisesti tiedossamme ja käytettävissämme. Kaiken kohtuullisuuden nimissä Frescobaldi, Bach ja Mozart ovat yhtä suuresti nykymusiikkia kuin Berio tai Messiaen.

Taiteilija on huomannut, että jonkin tietyn lajin ilmaisu onnistuu parhaiten käyttämällä jonkin tietyn ajan tapaista tekniikkaa. Siis hän käyttää tuota tekniikkaa, ellei ole alistunut vallitsevien makutuomareiden vaatimuksiin. Jos hän haluaa yhdistellä useamman lajin ilmaisuja, hän saattaa käyttää usean ajan tapaisia tekniikoita, uusimmat mukaan lukien. Syntyneen teoksen taiteellinen vaikutus ja pätevyys piilee siinä, miten hyvin taiteilija on onnistunut piirakkansa leipomaan. Täysin sivuasia on, sattuuko jokin yksityiskohta tuomaan mieleen jonkin menneen ajan, toinen detalji jonkin toisen ajan.

Taideteos ei ole manifesti, ei julistus, ei filosofinen tutkielma, eikä myöskään ratkaistava ristisanatehtävä. Se on itseensä sulkeutuva olio, jolle taiteilija on kehittänyt vain sille ominaiset lainalaisuudet. Taideteos saattaa näennäisesti olla ristiriidassa vallitsevan totunnaisuuden, maun tai muodin kanssa, jos siinä esiintyy harvemmin koettuja rakennustapoja tai niiden rinnastuksia tai yhdistelmiä.

Jos säveltäjä kirjoittaa sonaatin tai sinfonian 1700-luvun lopun keskimääräiseen "tyyliin", teos ei välttämättä ole kovin mielenkiintoinen, ellei siinä ole poikkeuksellisen lennokasta tai hienoa teemallista aineistoa. Jos hän tällaista teosta kirjoittaessaan kuitenkin tulee ajatelleeksi, miten vastaan tulevia kysymyksiä olisi ratkottu vaikkapa 1860-luvulla tai 1930-luvulla, hän saattaa tuottaa hyvin mielenkiintoisen teoksen, joka kaiken lisäksi vastaa erinomaisesti niitä "ainutkertaisuuden" tai "uutuuden" vaatimuksia, joita taiteelta on 1800-luvun lopulta alkaen totuttu odottamaan. Tällöin teos on eittämättä "uutta musiikkia", vaikka yksikään sen detaljeista ei toisikaan mieleen Ligetin tai Messiaenin tai muiden "modernistien" käyttämiä ilmaisutapoja.

Helpommin välittyvän kuvataiteen puolelta esitän tässä vain kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen on Kuutti Lavosen työ "Gabriel kuiskaa Marialle", josta heti välittyy hieno renessanssitaiteen henki:

Toinen on yllättävämpi. Venäläinen S. Juchimov on kuvittanut Tolkienin "Sormusten herraa" ikonitaiteen tavoin. Tässä on varsin puhuva esimerkki aikakausien kohtaamisesta, "Gandalf ja nazgul":

Meidän parhaat graafikkomme ja akvarellistimme Kaskipurosta ja Marjatta Hanhijoesta vaikkapa nuoreen Asta Pajuseen asti ovat ylläpitäneet hyviksi koettuja taitoja ja ilmaisukeinoja kaikin puolin moderneissa töissään. Kannattaa googlata. "Modernismi" on suuntauksena kuollut, mutta se on silti jättänyt käyttökelpoisia aineksia varhaisempien taidekausien tapaan. Taide voi hyvin, kunhan se pitää monipuolisesti yllä historiallisia juuriaan, ja kunnioittaa täydellisyyteen pyrkivää taitoa - ja hylkää kovaäänisen humbuugin julkisuuskeinojensa joukosta.

Tämän hetken taiteilijoilla on mistä valita, koska olemme kuin linssin kautta käyneiden ja eri suunnista ja aikakausista tulleiden säteiden polttopisteessä. Kaikki tuntemamme mennyt taide on tänä päivänä läsnä, tätä päivää, ja vapaasti käytettävissä. Ties minkälaisia mestariteoksia saamme tulevaisuudessa nähdä, kunhan tämä tosiasia on lopullisesti ymmärretty.

Päiväkotien kohtelu kuvastaa koko yhteiskunnan johtamista

Helsingissä pompotellaan päiväkoteja, kertoo HS. Päiväkotien käyttöasteeksi on määrätty 93%. Tiivistäen on kysymys tästä:

- Aluksi emme edes ymmärtäneet, mitä 93 prosentin tavoite merkitsi. Ehkä isoin ero on, että sen mukana tuli erittäin tiukan raportointivelvoite, luonnehtii Lapinmäen päiväkodin johtaja Kirsti Alanko.

Alangon päiväkodissa on sata lasta ja 18 hoito- ja kasvatushenkilöä. Jos kaikki ovat paikalla, käyttöprosentti on sata. Jos neljä alle 3-vuotiasta tai seitsemän yli 3-vuotiasta on poissa, mutta henkilökunta on täysilukuinen, käyttöprosentti putoaa 93:een. Jos näiden lisäksi yllättäen yksikin alle 3-vuotias on poissa, käyttöprosentti putoaakin jo 91,25:een.

- Sumplitaan ja järjestellään koko ajan. Kun henkilökunnan ja lasten määrää on koko ajan osattava suhteuttaa, se edellyttää jatkuvaa tarkkuutta.

Päiväkodit saavat kuukausiraportit jälkikäteen, mutta johtajat laskevat päiväkohtaisia prosentteja. Niinpä työntekijöiden ja lasten läsnäolon palapelia kootaan koko ajan. Henkilöstölle tämä tarkoittaa sitä, että työvuoroihin voi tulla muutoksia hyvin lyhyelläkin varoituksella.

Kun sijaisten saanti oli erityisen kireää viime keväänä, henkilökunta alkoi väsyä. Niinpä yksikön johtaja on yrittänyt nyt syksyllä kamppailla sijaisten puolesta. Jokaista lyhyttäkin sijaisuutta pitää perustella tarkasti.

- Pitää kertoa, miksi ja mihin tarpeeseen sijainen palkataan. Mikä on ollut edellisen kuukauden tulos? Sijaisten palkkaamisesta on tullut hyvin rankkaa. Numerot on oltava hyvin hallussa ja pitää olla tarkka tieto henkilökunnan ja lasten läsnäolosta.

Sijaistilanne heijastuu vakiohenkilökuntaan.

- Hirveän monet ovat sairaana töissä, kun ei tiedä, saako sijaista. Ihmiset ovat velvollisuudentuntoisia ja tosi väsyneitä.

Syynä saattaa osittain olla Peterin periaate, jonka mukaan byrokraattisessa hierarkiassa henkilöt yleensä kohoavat pätemättömyytensä asteelle. Mutta aivan varmasti on kysymys suomalaisesta johtamistavasta. Jokaisella päätöksen tasolla ollaan pelko puserossa, eikä itsesuojeluvaisto salli protestointia. Kun koko ketjussa vallitsee sama esimiehenpelko, vastuu asioiden tilasta on niillä ylätasoilla joilla on vähiten intressiä tai ymmärryskykyä prosenttien ja eurojen ulkopuolelta.

Työelämää johtavat henkilöt suhtautuvat ihmisiin kylmästi: ihmiset ovat vain lukuja ja prosentteja, eivät ajattelevia tai väsyviä yksilöitä. Tiedän kokemuksesta, että monet byrokraatit ja poliitikot ajattelevat päiväkoteja ja kouluja pelkkinä varastoina, jonne sijoitetaan työhön vielä kykenemättömiä, pois jaloista. Kysymyksiä kasvatuksesta he pitävät akkojen höperehtimisenä.

Laskukoneesta on tullut jumala, ja jumalan sanaa on se mikä jää "viivan alle". Entä kuka on valinnut parametrit laskujen pohjaksi? Parametrien joukkoon kun "ei voi" sijoittaa immateriaalisia tekijöitä, ellei niitä jollain merkillisellä ja mielivaltaisella tavalla ole muunnettu laskennallisiksi.

Tämänkaltaisista asioista keskusteltaessa varoitellaan mieluusti "järjen" ja "tunteen" sekoittamisesta. Tämä on sisällyksetöntä höpinää. "Järjen" vastakohta on "järjettömyys", ja "tunteen" vastakohta on "tunteettomuus". Todellisuudessa näistä kahdesta on valittu käyttöön yhtäaikaisesti järjettömyys ja tunteettomuus. Näihin vedoten mikä tahansa fiskaalinen päätös on looginen ja virheetön, ja valmis toimeenpantavaksi laillisten seuraamusten uhalla.

Miksi loitsu idättää pilven idästä?

Olen aina ihaillut Kalevalan 2. runoa; se on valtava luonnonäky ja kevään huima ylistys. Sen löytää kokonaisuudessaan osoitteesta http://www.kaapeli.fi/maailma/kalevala/TOINEN.html

Tuli mieleen runon kevätloitsu: "Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emäntä! Pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän! ... Oi Ukko, ylijumala, ... piä pilvissä keräjät ... Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele! Vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville!"

Ensin tuli toki mieleen pakinamestari Ollin kansatieteellinen oivallus: pellon kasvun jumala ei olekaan Sampsa Pellervoinen, vaan Ville! Lönnrot oli kuullut väärin, piti olla: Orahille nouse, Ville, touoille tohise, Ville!

Mutta tuo itää-verbi on hieno. Sehän tarkoittaa nousemista ja kasvamista. Aurinko eli Päivä itää ilmansuunnasta joka on saanut nimensä tästä itämisestä. Jo Lönnrot ymmärsi ilmansuuntien nimet: muinainen asumus aukeni keskipäivän suuntaan, ja sen edessä oli etelä. Majan vastakkaisella puolella eli pohjalla oli se ilmansuunta josta tuli kylmää ilmaa. Länsi taas oli lämmin suunta, peräti lenseä.

Tulin ajatelleeksi tuota sadepilven idästä idättämistä. Sekin on realismia. Meillä vallitseva matalapaineiden suunta on lounaasta koilliseen. Matalapaineen sykloni pyörii vastapäivään. Kun matala lähestyy etelästä, tuuli käy ensin idästä ja tuo sateen tullessaan. Kun matala on väistymässä, pilvet tulevat luoteesta, ja lopulta tuulet tuovat lämpimän ilman lounaasta ja etelästä.

Kyllä kansa tiesi, maanviljelyskokemusta oli hyvinkin sata sukupolvea takana. Muinaiset loitsut olivat itse asiassa aikansa tiedettä. Säilyneessäkin muodossaan Raudan loitsu oli parasta insinööritiedettä, joka ensimmäisenä opetettiin tulevalle metallisepälle, rautiolle.

"Sammakkoprofessori" saattaa olla valitettavan oikeassa, kun ennustaa ennätyskovaa hirmutalvea. Tosin vuoden keskilämpöjen varsin pientä hajontaa ajatellen kuuman kesän jälkeen voisi hyvin ajatella vastinpariksi hyytävää pakkasta. Kaikesta saamme maksaa aina, ja vähintäänkin täyden hinnan...

Bussipysäkki

Mainostelevisio julkaisi nettisivuillaan lukijan ottaman kuvan bussipysäkistä (http://img.mtv3.fi/mn_kuvat/mtv3/uutiset/extrat/uutissilma/2010/1029179.jpg):

Kuvasta voi suoraan laskea suomalaisen turvavälin normaalipituuden. Metsästä olemme tulleet, ja virtuaalisten puiden takaa yhä kurkistelemme.

Itse asiassa minä tein saman havainnon noin 17 vuotta sitten, ja piirsin tuolloisella kompuutterillani siitä kaavakuvan (Pakinoita, 1996):


Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla. Siihen lisäisin vain, että rintamahyökkäys onnistuu aina, eikä ensimmäisenä tai kolmantena laiturille tullut asiakas milloinkaan voi olla varma bussiin mahtumisestaan.

Kauneutta etsimässä II

Platonin kuuluisa kolmiyhteys Hyvyys - Kauneus - Totuudellisuus esiintyy hänellä myös erilaisin lisäyksin. Joskus mukana on Symmetria/Tasapaino, joskus Pyhyys. Faidon-dialogissa Platon yhdistää nämä supratodellisuuden ideat sieluun ja sen kuolemattomuuteen. "Kauneus sinänsä, Hyvyys sinänsä ja muukin tällainen todellisuus on olemassa, ja me suhteutamme siihen aistihavaintomme ja vertaamme niitä siihen". "Tarkastellessaan jotakin vain itsensä kautta sielu kääntyy kohti puhdasta, ikuista, kuolematonta ja muuttumatonta, ja koska se on tälle sukua, se pyrkii pysymään sen parissa".

Toden totta: täytyyhän sillä olla jotain merkitystä, että ihminen on tuhannet vuodet kuvitellut tällaiset käsitteet, ja pohtinut niiden ilmenemistä. Kristillinen etiikka on paljon velkaa hellenismille ja myös Platonille ja Sokrateelle, ja tuonut mukaan toisen vaikuttavan kolmiyhteyden, Paulus Tarsolaisen Usko - Toivo - Rakkaus.

Kun tässä olen etsiskellyt Kauneuden perusteita, ja nimenomaan aistien havaitsemassa muodossa, en voi olla vielä kerran siteeraamatta Eero Ojasta. Hän ottaa Platonin triadin vakavasti, ja väittää yhtenä monista että nuo kolme käsitettä liittyvät tiiviisti toisiinsa, eivätkä ole toistensa kanssa sovittamattomassa ristiriidassa.

"Totuus ja kauneus ovat eräässä mielessä kuin sisältö ja muoto. Hyvä on ne molemmat yhdessä, tarkoituksenmukaisuus. [...] Kaikki kolme ovat osin samaa asiaa ja osin eri asiaa niin, että ne tarvitsevat välttämättä toisiaan ja täydentävät toisiaan. Ne kaikki kaikuvat toisissaan".

"Miksi ihmisen maailmassa on sellainen asia kuin kauneus, ja miksi se vieläpä on hänelle tärkeä", Ojanen kysyy. "Mitä se kertoo ihmisestä ja maailmasta kokonaisuudessaan?" Ojanen kysyy myös vanhan kysymyksen: "Onko kauneus kohteessa itsessään oleva ominaisuus vai onko se jotenkin katsojasta, havaitsijasta riippuva asia?"

Platon vastasi viimeiseen kysymykseen omalla tavallaan. Kun itse aikaisemmin sanoin, että maailman matemaattis-geometrinen rakenne ja ihmisen aistitoiminta ovat perusteiltaan samansyntyiset, ja kauneuden kokeminen on näin ihmiselle luontaista, ei valinnan varaista, selitykseni on melkoisen platonilainen, vaikka käsitteet eroavatkin toisistaan. Myös Ojanen kallistuu samaan suuntaan ja toteaa että kauneudella on objektiivinen ja yleispätevä pohja.

Kauneuteen vaikuttavia yksittäisiä tekijöitä on antiikista alkaen esitetty lukuisia. Platonilla oli jo symmetrian ja tasapainon käsite. Molemmat lähtevät luonnosta, jonka muodoissa sinänsäkin on paljon kauneusaistiin vetoavaa. Antiikin lähes ylittämättömänä pidetty arkkitehtoninen estetiikka lähtee niin perustavaa laatua olevista kokemuksista kuin rakentamisesta. Jos pylväiden kannattama palkisto on "liian" raskas, se on sortumavaarassa eikä näinmuodoin vaikuta kauniilta. Luonnosta lähtevät niin jugendin ja rokokoon muodot kuin klassisen arkkitehtuurinkin pylväänpäät. Alla kauniisti Palladion mukaan renderöity korinttilainen kapiteeli:

Pylväiden kapeneminen seuraa suoraan puunrungon ominaisuudesta. Tämän vuoksi nykyisten lämpökeskusten tasapaksut betonipiiput ovat ilmiselvästi luonnottomia ja rumia verrattuina ylöspäin kapeneviin tiilipiippuihin. Luonnon muodot ja luonnon sanelemat lujuustekijät vaikuttavat näin samansuuntaisesti myös itse kauneuteen. Alla kuvatun japanilaisen voimalan oikeanpuolisten piippujen esteettinen pelastus on niiden luonteva tektoninen laajennus alhaalla. Vasemman piipun pelastaa taas sen tukirakennelman luonnonmukaisuus.

Maiseman kauneuteen vaikuttavat monet jo antiikin arkkitehtuurin tuntemat ja sittemmin renessanssin vahvistamat tekijät. Ykseys moninaisuudessa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että niin osat kuin niistä muodostuvat kokonaisuudet ovat mittasuhteiltaan eli muodoiltaan samanlaisia. Silmä nauttii yhtenäisen geometrian havaitsemisesta rakennuksen muodoissa pienistä detaljeista kokonaisuuteen asti, kuten tässä Albertin kirkossa:

Mutta maisema ei silti ole geometrinen, päin vastoin. Detaljien yhtenäisyyttä luovat esimerkiksi puiden ja kasvien muodot, sekä usein samankaltaisiksi kuluneet kukkulat ja mäet. Vesi tuo mukaan oman vaakasuoran elementtinsä, josta maiseman muodot ponnistavat, ja johon ne usein myös vaipuvat. Mutta maisemaan liittyy tietysti muitakin ominaisuuksia jotka me voimme kokea kauneutena. Nykyään on paljon pohdiskeltu maisemakokemuksen ja ihmisen evoluution yhteyksiä. Hyviä asuinpaikkoja tarjoava maisema koetaan usein sinänsäkin kauniiksi. Toisaalta viimeistään romantiikka toi kauneuden piiriin myös autiot erämaat ja jylhät vuoristot, joita ennen oli juuri mainituistakin syistä kavahdettu. Alla on kuva Elben yläjuoksulta läheltä Königssteinia (Wikimedia Commons):

Kun silmä seuraa maisemaa ja sen muotoja, ja vaeltelee sen sisällä, kokonaisvaikutelma muistuttaa hyvin paljon esimerkiksi sinfonisen orkesterisävellyksen ajallisesti koettuja muutoksia ja vaihteluja. Samankaltaiset teemat ja aihelmat palaavat kerta toisensa jälkeen, ja niihin kontrastoivat toisenlaiset aihelmat tai erilainen orkestrointi. Kuuluisa ja suosittu esimerkki on Smetanan sävelrunoelma Moldau, joka kuuluu hienoon sävellyskokonaisuuteen nimeltä "Ma Vlast", Isänmaani. Ilmankin selostusta kuulija pystyy nauttien seuraamaan joen maisemien muutoksia, solisevista puroista ja rauhallisista öisistä näkymistä kapeikkoihin ja koskiin asti, ja seuraa katseellaan vielä joen katoamista kaukaisuuteen.

Tämän päivän uusia betoniympäristöjä katsellessaan huomaa hurjasti kaipaavansa vanhempia aikoja, jolloin mitättömimpäänkin puuceehen tai tavaravarastoon, tavallisimpaankin käyttöesineeseen muotoiltiin geometrisia tai luontoa jäljitteleviä koristeita. Ei liikaa, vain sen verran kuin kauneutta alati janoava ihminen pikku tyydytyksekseen kaipasi.

"... mutta suurin niistä on - Kauneus".

Taiteen modernistinen uskonpuhdistus on epäonnistunut

"Kouvolan keskuspuisto on ilmeisesti suunniteltu niin, että se näyttää kauniilta vain pimeällä. Kuusaankosken suunnasta kävellessä, jopa keskuskirkko puolusti olemassaoloaan loistaen vain valaistuna ristinä valoa puistoon. Tunnelmallista. Voisi jopa kuvitella, että arkkitehdit jotenkin tiedostavat, että pimeäähän täällä suurimman osan vuodesta on. On jotenkin itsestään selvää, että nämä laatikkorakennukset on tarkoitettu vain purettaviksi ja joskus niiden tilalle tulee jotain muuta. Silti se idea, jonka ihmiset ovat ajatuksillaan, kynttilöillään ja taideteoksillaan koristaneet niiden sisälle jää. Ja hyvin hoidetut, kapeat kävelytiet johtavat laatikoiden ohi".

IDA tavoittaa blogissaan erinomaisesti modernin arkkitehtuurin ja inhimillisen käytännön välisen ristiriidan. Melkein sata vuotta arkkitehdit ovat kouluttaneet kansoja modernismin hengessä. Yhäkin ihmiset osoitavat moraalista mädännäisyyttä ja rikoksellista mieltä julkisia tiloja kohtaan. Mistä nämä merkilliset ilmaisut tulevat?

Ne ovat peräisin wieniläiseltä arkkitehdilta Adolf Loosilta (1870-1933), tarkemmin sanottuna hänen kirjoituksestaan "Ornament und Verbrechen" vuodelta 1906. Loosin mukaan kulttuurin evoluutio on edistynyt sitä myötä kuin ornamentit ovat rikollisina ilmiöinä hävitetyt rakennuksista ja käyttöesineistä. Koristeet edustavat alkeellista moraalia ja kehittymätöntä yhteiskuntaa, ja niiden nopea tyylillinen vanhentuminen johtaa myös rakennusten ennenaikaiseen vanhentumiseen. Huvittavin Loosin argumenteista perustuu papualaisten tatuointeihin ja heidän ympäristönsä innokkaaseen koristeluun: papualaiset eivät ole kohonneet modernin ihmisen moraaliselle ja sivistyneelle tasolle, ja jos länsimaalainen tatuoisi itseään, häntä pidettäisiin rikollisena tai degeneroituneena.

Jugend eli Art nouveau oli juuri tuolloin kehityksensä huipulla, ja tavoitteli pitkästä aikaa jotain uutta muotokieltä klassisismin rinnalle. Se oli viemässä rokokoon harrastamaa vapaiden "luonnollisien" muotojen ideaa yhä pitemmälle - mutta kuoli 1. maailmansotaan, kuten niin moni muukin vanhan läntisen sivistyksen perinne. Teollinen massatuotanto ei soveltunut jugendin käsityöläisyyteen, eikä jugendin yläluokkaisuus ihmismassojen tasa-arvoisuuteen. Niiden sijalle tuli "rehellinen", yksinkertainen, puritaaninen ja koristeeton modernismi, jossa käytännöllisyys arveltiin hyveeksi, koristeellisuus mädännäiseksi.

Estetiikassa ajettiin läpi samanlainen uskonpuhdistus kuin kirkossa 400 vuotta aikaisemmin. Turhaan paavilaiset meuhkaavat "hyvistä teoista" koristeellista silmänlumetta täynnä olevissa kirkoissaan, kun kaikki kuitenkin on kiinni armosta eikä ihmisestä. Armon yksinvalta sysäsi ihmisen hyvine yrityksineenkin syrjään, ja poisti häneltä muutenkin aistien välittämän mielihyvän mahdollisuuden. Ei ole ihme, että monia uuden estetiikan teoreetikkoja kunnioitettiin "profeettoina" ja "julistajina" Lutherin ja Zwinglin tapaan.

"Profeetaksi" julistettiin myös amerikkalaisarkkitehti Louis Sullivan (1856-1924) hänen kunniakseen teetetyssä muistotaulussa, "lopullisen totuuden" sanojaksi taiteesta. Hänen kuuluisimmaksi lauseekseen jäi FFF = Form follows function. Sen mukaisesti rakennuksen tai esineen muoto saa riippua pelkästään sen toiminnasta, käytöstä. Estetiikalla ei tähän asiaan ole mitään sanomista, massatuotannolla sen sijaan paljonkin.

Kaiken 1900-luvulla tapahtuneen jälkeen on riemukasta lukea esimerkiksi tšekkiläissyntyisen oslolaisprofessori Jan Michlin (s. 1946) artikkeleita. Kirjoituksessaan Form Follows WHAT? The modernist notion of function as a carte blanche Michl repii Sullivanin lauseen kappaleiksi. Michl puhuu jopa modernismin ja funktionalismin metafysiikasta, mikä minusta vahvistaa käsitystäni funktionalismin puritaanisesta uskonpuhdistusluonteesta.

Eräissä muissa artikkeleissaan Michl toteaa arkkitehtien ja suunnittelijoiden koulutuksen ja toiminnan yksipuoliseksi ja monopolistiseksi, vain yhden ideologian sallivaksi, ja peräänkuuluttaa pluralismia tuon monopolin murtamiseksi. Tosiasiahan on, että modernismia edeltänyt estetiikka elää tänäkin päivänä ja kaikesta huolimatta varsin vahvasti niin käyttöesineiden kuin rakennustaiteenkin alalla. Innokkaasta purkamiskiihkosta huolimatta pystyssä on vielä paljon vanhoja taloja, joita kohtaan ihmisillä on säilyttävä, ihaileva ja nostalginen asenne. Mainio esimerkki tästä oli vimmattu taistelu vanhojen rautatiemakasiinien puolesta Helsingissä.

On käynyt niin, ettei myöskään modernistinen ideologia ole onnistunut luomaan uutta ihmistä, niinkuin ei kyennyt neuvostojärjestelmäkään. Ihmisten enemmistö pitää yhä kiinni tarpeestaan elää ihmisen mittakaavaisessa, esteettisesti rikkaassa ja monipuolisessa ympäristössä, jota kukin voi vielä omalta osaltaan rikastaa myös koristelun osalta. Kukkasin koristeltu lautanen ei sittenkään ole taannuttanut ihmisiä moraalittomuuteen ja sivistymättömyyteen. Se vain miellyttää heitä, ja he pitävät tästä mieltymyksestään tiukasti kiinni, esteettisiä saarnamiehiä ja tapainvartijoita uhmaten.

Muinaisrunon helmi - Neitsyt Maarian virsi II

Kerroin aikaisemmin Neitsyt Maarian virren alkuosasta, siitä miten ison talon tyttärelle kävi metsässä, ja siitä miten lapsi kaiken vaivan ja tuskan jälkeen syntyi. Vaikka kaikki luodut tunsivat Luojansa, Maaria emosen oli ihmisten varalta kätkettävä poikansa maalaistalon tarve-esineiden joukkoon; poika oli
"alla jauhavan kivosen,alla juoksevan jalaksen,
alla seulan seulottavan, alla korvon kannettavan".
Siellä emonen häntä "sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi.Laski poian polvillensa, lapsen lantehuisillensa. Alkoi päätänsä sukia, hapsiansa harjaella hopiaisella sualla, kultavarsiharjasella".

Vain hetkeksi Neitsyt Maaria emonen päästi silmistään lapsensa, mutta se riitti. Kesken hellän sukimisen "pii pirahti suastansa, taimen taittui harjastansa", ja kun emo etsi suanharjasta, lapsi oli kadonnut. Seuraa kuvaus emon epätoivoisesta lapsenetsinnästä jauhinkiven, jalaksen, seulan ja korvon alta; sitten hän
"etsi mäiltä, männiköiltä, kannoilta, kanervikoilta,
katsovi joka katajan, joka varvikon vatovi,
katsovi kanervanjuuret, ojenteli puien oksat.

Etsi pientä poiuttansa. Eipä löyä poiuttansa".

Vastaan tulee tähti ja sitten kuu, joita Maaria kumartaa. Molemmat kieltäytyvät auttamasta: "Oisin nähnyt, en sanoisi". Molemmat oli poika tosin luonut, mutta yöllä, kylmässä loistamaan tuominnut. Kolmantena tulee vastaan päivyt, aurinko, joka kertoo kauhean uutisen:
"Jopa näinki poikuesi; voi poloinen poiuttasi!
Jo on poikasi poloinen kaotettu, kuoletettu,
pantu Luoja painon alle, Herra hautahan hakattu!"

Runon kertomukseen tulee katkos, kun ulkopuolinen asiantuntija puuttuu asiaan, ja kuvailee Pojan loppuvaiheita. Kalevalainen liioittelu ja keskiaikainen kuvasto, kirkoista tuttu, korostaa tapausten kohtalokkuutta:
"Pirulaiset piinasivat, pahan vallat vaivasivat,
sadan keihähän kärellä, tuhannen terällä miekan.
Luoja puuhun puntattihin, ristihin ripustettihin,
siinä häntä surmattihin, hakattihin, hauattihin.
Kuollut puusta laskettihin kahen kallion lomahan.
Vuoret päälle vaaittihin, kivet päälle kiusattihin.
Sata miestä miekallista, tuhat rautaista urosta
ne veti veressä silmin Luojan hauan partahalle.
Sata miestä miekallista, tuhat kilven kantajata
Luojan hauan paimenena, vartijana kaikkivallan".

Maaria emonen on epätoivoinen ja äityy itsetuhoiseksi:
"Nouses, Luoja, kuolemasta, herkeä uneksimasta,
nouse nuorra kuolemasta, kaunisna katoamasta!
Kun et nouse, et heränne, jo kohta tulen minäki
kerallasi kuolemahan, kanssasi katoamahan!"

Lopulta Maaria ymmärtää jälleen kääntyä Päivän puoleen:
"Oi päivyt, Jumalan luoma, paista hetki heltehesti,
toinen himmeesti hiota, kolmansi koko terältä!
Paaet paista pehmiäksi, kivet suolaksi sulata,
päästä Luoja kuolemasta, Herra hauasta herätä!"

Ja armas aurinkoinenhan tuli, tuli tuiskuna kiitäen, kuin lennokkaimmassa piirretyssä elokuvassa. Se
lenti päätönnä kanana, siipipuonna siuotteli
Luojan hauan partahalle, kammiolle kaikkivallan.

Paistoi hetken heltehesti, toisen himmeesti hiosti,
kolmannen koko terältä,
nukutteli nuivan kansan, paineli väen pakanan,
nuoret miekkojen nojahan, vanhat vasten sauvojansa.

Paistoi paaet pehmiäksi, kivet suolaksi sulatti,
päästi Luojan kuolemasta, katoomasta kaikkivallan.

Mielenkiintoinen on tämä "barbaarikristillinen" versio, jossa yhdistyvät tähdet, kuu ja aurinko, näennäisesti sydänkeskiajan Apokalyptisen Marian, mutta oikeammin tuhansia vuosia vanhemman ajatuskannan mukaisesti.

Kun Poika sitten nousee haudastaan, tapahtuu saman laisia luonnonilmiöitä kuin hänen syntyessäänkin tapahtui:
Kivet silloin kielin lauloi, paateret sanoin pakisi,
joet joikui, järvet järkkyi, vuoret vaskiset vavahti
tullessa Jumalan tunnin, Herran aamun auetessa.

Siitä meiän suuri Luoja, meiän julkinen Jumala,
ylös ilmahan kohosi, päälle kuuen kirjokannen,
päälle taivosen kaheksan, ilmalle yheksännelle,
sijalle isän Jumalan, kammarihin kaikkivallan.

Minulla ei ole ollut mahdollisuutta verrata Lönnrotin lähteitä hänen Kanteletar-versioonsa, mutta jos (kuten oletan) Lönnrotin osuus oli varsin suuri, hänen suorituksensa on komea. Maarian virren koko teksti ja äänitys kantaesityksestä Sääksmäen kirkossa 1997 on osoitteessa
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/101_Maaria.html

Alla kuva Uudenkaupungin Apokalyptisestä Mariasta 1400-luvun alusta (Kansallismuseossa - Wikimedia Commons).

Muinaiskreikkalainen Alkman (ja minä) jättämässä jäähyväisiä kuoron neidoille

Kauan sitten kiinnitti ystäväni Teivas Oksala huomiotani 600-luvulla eKr Spartassa eläneen kuororunoilija Alkmanin kauniiseen runokatkelmaan:

οὔ μ᾿ ἔτι, παρθενικαὶ μελιγάρυες ἱμερόφωνοι,

γυῖα φέρειν δύναται· βάλε δὴ βάλε κηρύλος εἴην,

ὅς τ᾿ ἐπὶ κύματος ἄνθος ἅμ᾿ ἀλκυόνεσσι ποτῆται

νηλεὲς ἦτορ ἔχων, ἁλιπόρφυρος εἴαρος ὄρνις.

Päivö Oksalan suomentamana:
Neitoset kuoroni mun, mesikielet, kaihovaäänet,
kohta on voimani pois. Jos oisin kerylos-lintu,
lentävä lokkien kanss’ yli aaltojen kukkivan kuohun,
ois sydän huoleton niin, pyhän, purppuranhohtavan linnun.

Äännettynä:
"Uu m'eti, parthenikai meligaaryes hiimerofoonoi,
gyia ferein dynatai. Bale dee bale keerylos eieen,
hos t'epi kyymatos anthos ham'alkyonessi poteetai
neele'es eetor ekhoon, haliporfyros eiaros ornis".

Hermann Fränkelin saksantamana:
Mädchen mit süßem Gesang und mit reizender Stimme, die Beine

tragen mich Alten nicht länger; ach wenn ich ein Eisvogel wäre,

wie er mit den Eisvogelmädchen gemeinsam dahinschwebt, von Furcht frei,

über die Kronen der Wellen, der purpurne heilige Vogel.

Tässä runonkatkelmassa Alkman, kuoronjohtaja, heittää heksametriset jäähyväisensä neitokuorolleen. Neidot (parthenoi) kuvataan mesikielisiksi, ja heidän äänensä aistillisen kaipaaviksi (Himeros oli eräs kreikkalaisten lemmenjumalista). Alkman muistuttaa tarusta jonka mukaan myyttinen keerylos-lintu, urospuolinen halkyoon eli kuningaskalastaja, vanhaksi ja raihnaaksi tultuaan vielä sai lentää meren yllä naaraiden siipien kannattamana.

Minulle tuli tämä tilanne muutama vuosi sitten, kun ruumis alkoi raihnaantua, eikä toiseen käteen enää voinut konserttitilanteessa täysin luottaa. Oli jätettävä Ritvalan Kööri yli 20 vuoden suurenmoisen yhteistyön jälkeen, sen nuoret naiset (ja miehet). Surutyönä tein tämän Alkmanin kreikkalaisen tekstin orkesterille ja barytonisolistille. Kappale on vielä esittämättä, eivätkä siis myöskään kuoroni "neidot" ole tätä varsinaisesti kuulleet. Musiikissa on muinaiskreikkalaisten sävelmien muistumia, ahkerasti kilisevä celesta tuo siihen sädehtivää kuplintaa, ja lopulla orkesterin jouset muuttuvat Välimeren aalloiksi, joiden yllä puupuhallinten linnut liitävät.

Jonkinlaisen käsityksen kappaleesta voi kumminkin saada, koska Sibelius-nuottiohjelman syntetisaattori saa aikaan melko hyviä jäljitelmiä eri soitinten äänistä. Dynamiikka on toki yhtä pötköä, vailla kelvollisia hiljennyksiä ja voimistuksia, mutta silti. Muusikko ja bloggariystäväni Äijä on tämän jo kuullutkin, ja hänen rohkaisemanaan julkaisen osoitteen josta kappaleen voi tässä muodossa kuunnella - laulajan ääni on toki vailla sanoja, niin pitkälle ei tekniikka minulla vielä yltänyt. Alussa laulaja puhuttelee neitoja ("Parthenikai..."), sitten kertoo myös ensimmäisen virkkeen alun ja lopun, ja lopulta huudahtaa pateettisesti "Bale keerylos eieen!". Sitten ollaankin meren yllä loppuun asti, ja kreikkalaissävelmät katoavat vähitellen kuin hämärät muistikuvat.

http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Op.119_Alkman.html

Alla on katkelma 1700-luvun tietoteoksen halkyoneja käsittelevästä luvusta. Siinä siteerataan myös Alkmania.