sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Kauneutta etsimässä I


Pidän paljon enemmän Eero Ojasen kirjasta Kauneuden filosofia (Kirjapaja 2001), kuin useimpien ammattiesteetikkojen teoksista. Jälkimmäisillä on se yliopistopiirejä historian alusta asti vaivannut tauti, että heidän olkapäänsä takaa kurkkii luvuton lauma toisia auktoriteetteja. Tämän vuoksi heidän töissään on se perusvika, että niitä pääasiassa voidaan arvioida mittaamalla kuinka hyvin nämä auktoriteetit on kulloisenkin ajan tapojen mukaan otettu huomioon.

Jokainen hyvä ja taitava taiteilija on suurempi estetiikan tuntija kuin akateeminen estetiikantutkija. Jälkimmäinen tietää toki paremmin mitä kaikkea toiset samankaltaiset ovat estetiikasta kirjoittaneet. Edellinen sen sijaan tietää miten tehdään hyvää taidetta. Harvemmin on niin, että hyvä taiteilija tekee hyvää taidettaan ikäänkuin vahingossa, vaiston varassa, ja sitten tarvitaan akateeminen esteetikko kertomaan hänelle minkä vuoksi se taide on hyvää - tai on sitä olematta.

Eero Ojanen on kirjallisuuden alan hyvä taiteilija, mutta tuntee erinomaisesti muitakin taiteen aloja. Ennen kaikkea Ojanen on tarkka ja itsenäinen ajattelija. Hän on toki lukenut huolella filosofien teoksia, mutta heittänyt nämä tikkaat sitten menemään - vähän samaan tapaan kuin Wittgenstein kehottaa Tractatuksensa lopussa. Ja kaiken tuloksena Ojanen kykenee sitten kirjoittamaan kaunista ja yleispätevää tekstiä, johon toisen taiteilijan on helppo yhtyä. Ojanen ei hämää teennäisellä kielenkauneudella, mutta ei myöskään auktoriteettien nimien hokemisella. Hän yksinkertaisesti kirjoittaa, miten asiat näyttävät taiteen sisältä katsoen olevan.

Käytän Ojasta apuna, kun selvittelen lyhyesti miten asiat minun mielestäni ovat. Ojanen luettelee kauneuden esteitä, ja tämän luettelon myötä syntyy itse asiassa myös mainio luettelo siitä mitä kauneus hänen käsityksensä (ja minun) mukaan on. Älyllisiä esteitä Ojanen luettelee neljä.
Maailman pirstomisen harha: että maailma pitää loputtomiin analysoida pieniin osiin, kokonaisuuksien näkemisen sijasta.
Yleiskäsitteiden kieltämisen harha: että vain yksittäiset oliot muka ovat "todellisia", kun taas kauneus ja sen kaltaiset yleiskäsitteet eivät muka sitä olisi.
Arvojen suhteellisuuden harha: että jokainen vain valitsee itselleen omat arvot ja kauneuskäsitykset lukemattomista keskenään tasa-arvoisista mahdollisuuksista.
Arvojen suhteellisuuden historiallinen harha: että kauneus olisi vain aikaan ja kulttuuriin sidottu asia, eikä mitään yleispätevää kauneutta näin olisikaan olemassa.

Ojanen liittää edellisiin myös muutoksen harhan, sen että kaiken pitäisi koko ajan muuttua. "Se pakottaa ihmisiä päinvastoin paikalleen, alati samaan latteaan oravanpyörään sen sijaan että he kykenisivät pysähtymään ja sen kautta löytämään jotain todellista muutosta". Tässä Ojanen lähestyy jo kuluneen vuosisadan kovaa kritiikkiään. "Taiteen irtautuminen kauneudesta oli nimenomaan 1900-luvun ilmiö", Ojanen sanoo. Tämän seurauksena ennen vallinnut taiteen ja kauneuden itsestään selvä yhteys heikkeni, muuttui jopa vastakohdakseen, taiteen nimissä voitiin tehdä mitä tahansa, taiteen kriteerit väljenivät ja hävisivät, niin että yhä epäselvemmäksi tuli, mikä oikeastaan on taidetta. Syntyi pyrkimys hätkähdyttää, herättää huomiota, ja tätä myöstä taiteen perinnäinen yhteys moraaliinkin alkoi katketa.

1900-luvulla valtaan pääsivät yhä kehittyvät tuhovoimat, ja oman käsitykseni mukaan länsimaiden kulttuurin suuri 2000-vuotinen jatkumo tuhoutui 1. maailmansodan järjettömään hävitykseen, jota 2. maailmasota ja sen jälkeiset pienemmät (mutta jatkuvat) katastrofit enää vain täydensivät. Eero Ojanen luettelee joukon ylistettyjä ja arvostettuja ajattelijoita, jotka loivat modernia käsitystä ihmisestä, joka oli pudotettava jalustaltaan. Ylimalkaan haluttiin kumota kaikkinaiset "lopulliset totuudet" ja kokonaisnäkemykset. Saatiin aikaan todellisuus joka oli rikkinäinen ja ristiriitainen, ja jossa ihminen "on peruuttamattomasti rikki, pohjimmiltaan paha ja vain sokeiden pimeän voimien heiteltävänä".

Valistuksen ja humanismin virtausten kestävä sisältö alkoi väistyä alkeellisen teknologisen ylivallan tieltä, Ojanen valittaa, ja ehdottaa tämän henkisen taantuman parantamiseksi, ja kulttuurin saamiseksi kestävälle, luonnon ja ihmisen realiteetit tunnustavalle pohjalle, kauneuden uutta löytämistä ja sen tunnustamista. Ojanen nostaa kauneuden erääksi inhimillisen eheyden tekijäksi. Kauneuden kieltäminen on todellisuuspakoista kyvyttömyyttä nähdä maailman monenlaisuus ja syvyys. Se on samalla pysyvien arvojen kieltämistä, käytännöllisen eli moraalisen järjen kieltämistä, nihilismiä joka tuhoaa ihmisen perusteellisemmin kuin mikään totalitaarinen järjestelmä.

Kuva: Brougham Hall, Penrith, Cumbria. Chancellor's study window. Wikimedia Commons. Luonto, jolla on kauneusominaisuuksia "luonnostaan" samansyntyisen ihmisen tajuttavaksi, tekee parhaansa korjatakseen ihmisen rikoksia kauneutta kohtaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti